Hanna - 07

Total number of words is 3802
Total number of unique words is 1922
27.1 of words are in the 2000 most common words
36.4 of words are in the 5000 most common words
40.8 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
tahtoo, eikä se kumminkaan kelpaa. On kaiketi kyllästynyt hyville
päivilleen.»
Isä oli jo vähän suutuksissa. Hanna koetti pyyhkiä kyyneleitä pois,
mutta niitä yhä runsaammin valui uusia sijaan.
»Kyllä isä on oikeassa», puuttui nyt äitikin puheesen, »siinä suhteessa
kumminkin, ettei sinun terveytesi kestäisi. Sinä olet ilmankin jo niin
heikko, Hannaseni.»
»Kun minulla olisi edes jotain tehtävää täällä kotona», sai Hanna
hetken päästä sanotuksi.
»Sitäkö sinä vaan kaipaat. No, työtä aina löytyy; alotetaan huomenna
Jussille paitoja. Poika onkin juuri tarpeessa.»
»Ja sitten, kun syksy tulee, sinä saat ruveta huvittelemaan, niinkuin
muutkin nuoret tytöt», jatkoi isä, pudistaen poroa papyrossistaan.
»Käydä tansseissa ja seuroissa, että opit tapoja.»
Tuo ei Hannaa ollenkaan haluttanut. Päätti itsekseen pysyä niistä pois,
»uhallakin». Hän oli näet, surunsa ohella myöskin vähän vihoissaan,
vaikkei sitä uskaltanut isälle näyttää. Äidille siihen sijaan
illemmalla poruttiin. Kaikki muut tytöt lähetettiin kotoa pois ja vaan
huvin vuoksi. Miks'ei sitten häntä, jolla oli totisempia tarkoituksia.
Tahdottiin tehdä hänestä tanssinukkea vaan, mutta siksi hän ei rupeisi,
ei sittenkään. Hän ei mene mihinkään seuroihin, eikä ole kenenkään
kanssa, ei käy ulkona ollenkaan; istuu yhdessä kohden kotona aina,
koska kerran tahdottiin.
»No, mutta Hanna», sanoi äiti vihdoin, »minä en sinua enää tunne».
Niin, Hanna oli itsekin kummastunut ja häpesi käytöstään. Noin hän oli
puhunut hyvälle äidilleen. Ei hän enää sanaakaan virkkanut, itki vaan
hiljaa nenäliinaansa.
»Et tiedä, lapsi kulta», jatkoi äiti, »kuinka kauan saat vanhempiasi
pitää ja heidän luonaan olla. Ehkä vielä monta kertaa elämässä
tahtoisit takaisin näitä päiviä.»
Hanna oli kovin muserrettu, sydän tahtoi pakahtua vallan. Äiti läksi
huoneesta pois ja jätti hänet yksin.
Toisena aamuna oli Hanna nöyrempi ja pyysi kauniisti äidiltä Jussin
paitavaatetta. Äiti, suopea niinkuin ennen, antoi kokonaisen pakan ja
neuvoi häntä leikkaamaan. Eilisestä ei sen koomin mitään puhuttu. Hanna
koetti olla ahkera. Aamusta iltaan hän istui ompelukoneen ääressä ja
ensimmältä se tuntuikin sangen hauskalta. Mutta paitoja oli koko
tusina, Hanna oli vielä tottumaton tähän työhön, ne valmistuivat
hitaasti. Usein täytyi hänen purkaakin, kun oli neulonut hullusti. Ja
hioja oli hirveän vaikea istuttaa, ei tahtonut mitenkään saada niitä
kainalon alta hyvästi. Sitten häntä rupesi jo niin väsyttämäänkin;
selkää kolotti ja hartioita, ja sydän-ala kävi kipeäksi. Lopulta täytyi
hänen taas tulla siihen päätökseen, ettei käsityö häntä huvittanut,
vaikka hän uskoa koetti itseään siihen pakoittaa. Sepä se juuri olikin
pahinta, kun halu puuttui!
Koulut alkoivat syksyllä niinkuin ennenkin. Jäljelle jääneet toverit
kulkivat kirjat kainalossa samaa katua, kääntyivät samasta ovesta
sisään ja nousivat niitä samoja portaita ylös. Hanna seurasi heitä
ajatuksillaan, siellä missä hän istui ompelukoneen luona. Hämyssä hän
välistä meni kävelemään. Kirkonmäellä oli eräässä käytävässä penkki,
johon koulukartano näkyi. Se oli hauska paikka, Hanna saattoi unohtua
tuntimääriksi siihen istumaan. Ja silloin hän melkein aina itki, eikä
tiennyt oikein, minkätähden hänellä oli paha mieli. Mutta koulun
ikkunoita hänen täytyi katsella ja kuvitella itselleen opettajia ja
oppilaita siellä sisässä. Kerran hän illalla pimeässä kulki ohitse
monta kertaa, ja kun kaikki oli hiljaista, uskalsi hän mennä oven
sisäpuolelle ja istahtaa portaille, seinän viereen. Sydän löi, hän
pelkäsi jonkun tulevan, tuntui juuri kuin olisi pahanteossa ollut.
Mutta koulu oli suljettu, johtajatar oleskeli suojassaan siellä
ylhäällä, Hannaa ei kukaan nähnyt. Kauan hän viipyi, liikkumattomana
istui ja nojautui kivistä muuria vasten. Viimein hänelle siinä äkkiä
juohtui mieleen, että voisi hän ruveta itsekseen kertomaan vanhoja
koulukirjoja. Olihan se hyvin tarpeellistakin, etteivät unohtuisi pois.
Ja logiikan hän myös lukisi uudestaan; vaikk'ei se heitä edellisenä
vuonna ollut vähääkään auttanut Kantia ja Hegeliä ymmärtämään.
Hän nousi seuraavana aamuna ylös kello viisi; luki ensin kolme tuntia
yhtä mittaa ja rupesi sitten vasta ompelemaan. Jussin paidat olivat jo
melkein valmiita. Päivällisen aikaan puuttui vaan napinreikiä
muutamista. Ikkunan luona hän istui, että paremmin näkisi, sillä nyt
alkoi jo vähän hämärtää ja hänen silmänsä olivat heikot. Kulmia
pakoitti; aina väliin täytyi hänen luoda katseensa ikkunan kautta
johonkin kaukaiseen kohtaan, siitä oli hän niille tuntenut ikäänkuin
lepoa. Jussi heitteli palloa pihassa. Oli hän kuitenkin hauska poika
kaikkine vikoineen, raikas, terve ja elävä. Kun hän ei vaan olisi ollut
niin hirveän vallaton; äitikään ei tahtonut enää saada häntä
tottelemaan. Ja mitäs hän siellä taaskin teki?
»Jussi, Jussi! Mamma, nyt hän kaasi vesitiinun maahan.»
»Voi, sitä poikaa.» Äiti laittoi Marin kutsumaan häntä sisään.
Jussi tuli; seisahtui oven suuhun ja oli vähän hämillään, hyvin vähän
tosin.
»Mitä varten heitit vesitiinun kumoon?»
»Niin, kun se meni.»
»Ei suinkaan itsestään.»
»Pikkuisen vaan panin kallelleen ja sillä kertaa topsahti.»
»Aina sinä olet pahan teossa.»
Jussi ei siihen mitään, heilutteli vaan lakkiaan.
»Minkätähden ne pojat lienevätkin niin ilkeitä?» tuumaili Mari, joka
toi iltapäiväkahvia sisään. »Ei tytöt sinnepäinkään.»
»Ilkeitä? Ole sinä vaiti.»
»No, Jussi!» Äiti sanoi sen painolla.
»Mitäs hän puhuu, kun ei tiedä. Tyhjää vouhkaa.»
»Niillä pitäisi olla ihan toisenlainen kuri», jatkoi vielä Mari,
»antaisivat siellä koulussa edes vähän selkään, että oppisivat».
»Oho! Tulkootpas! Kyllä pojat silloin näyttävät. Ei ne anna itseään
niin just' piekseä.»
»Minkähän nuo tuolle taitaisivat?»
»Kysyvät, että mikäs se on koulun laki? Osaa ne tok' sen verran
puoliaan pitää. Ei ne ole niinkuin tytöt. Ne kait itkeä tillittäisivät:
ui, ui, ui, ui, antaa rakas, kulta opettaja anteeksi, ui, ui, ui.»
»Jussi, oletkos siinä hiljaa.»
Ei äiti voinut olla ihan totinen, vaikka koetti.
Hanna ei tahtonut enää saada neulan silmään lankaa, oli liian pimeä.
»Jätä tuo», kehoitti äiti, »sinä turmelet silmäsi».
»Olisi pari napinreikää vielä.»
»Neulo ne ennemmin sitten lampun valolla.--Näetkös nyt, Jussi, kun
Hanna on laittanut sinulle koko tusinan paitoja.»
»Ovatko napit niin kiinni, etteivät heti pääse irti?»
»Pitäisi niiden olla.»
»Annas kun katson. Tuokaan ei kovin kauan kestä. Neulo ajoissa
paremmin. Noin! Nyt se jo läksi.»
»Mitäs sinä revit ja kiskot. Saahan ne tuolla tavalla irti, vaikka
olisivat kuinka lujassa.»
»Niidenpä pitää kestää, jos kovemminkin nykäisee.»
»Jussi», sanoi äiti, »kuinka sinä kehtaat, Hanna rukka sinun tähtesi on
niin paljon vaivaa nähnyt ja sinä vaan komentelet.»
»Mutta onkos parempi, että kohta tippuvat kaikki napit pois?»
Jussi oli topakkata. Katsoi järkähtämättä äitiä silmiin, vahvasti
vakuutettuna siitä, että oikeus oli hänen puolellaan. Sitten painoi hän
lakin päähänsä ja meni ulos.
Joitakuita aikoja, ehkä noin pari viikkoa, Hanna uskollisesti nousi
aamuisilla varhain lukemaan. Historian hän oli päässyt läpi ja saksan
kieliopin. Mutta siihen se myöskin jäi. Into laimeni vähitellen eikä
hän jaksanut enää. Olkoon, ajatteli hän ja rupesi nukkumaan pitempään,
meni välistä aina kahdeksaan. Ja kumma se oli, kuinka pian siihen
tottui. Ensimmältä vaan oli vähän tunnon vaivoja, erinomattainkin, kun
kuuli Jussin äänen ruokasalista.
Poika, näet, yhä vielä, vanhan tavan mukaan, varusti itsensä vahvalla
aamiaisella, ennenkuin kouluun läksi.
»Eihän sitä kukaan syömättä elä», sanoi hän usein ja jatkoi: »paitsi
tytöt; mutta nepä sitten ovatkin semmoisia kräpyjä.»
Ja tosi oli, ettei Hannalle ruoka paljon maittanut; enimmiten hän söi
vaan pikkuruisen ja senkin pakosta äidille mieliksi. Äiti oli hyvin
huolissaan siitä, että hän päivä päivältä kävi yhä kalpeammaksi ja
heikommaksi. Ajatteli usein kysyä lääkäriltä neuvoa, mutta se kuitenkin
jäi tekemättä, kun Hanna pani vastaan, väittäen ettei häntä vaivannut
niin mikään. Äiti antoi hänen maata aamuisilla niin pitkään, kuin vaan
halutti; varoitti vielä palvelijoitakin häntä herättämästä. Kun Hanna
lausui katumusta siitä, että oli nukkunut liiaksi, lohdutti häntä äiti.
Olihan se edes hyvä, että hän sai unta, siitä hän ehkä sentään
vahvistuisi. Ja koska se rupesi aina makeammalle maistamaan, ei Hanna
enää huolinut olla millänsäkään, vaikka niinkin sattui, että hän
kymmenen aikaan vielä oli sängyssä. Silloin hän jo piti kahdeksaa
vallan varhaisena; kun yhdeksältä nousi, katsoi hän täyttäneensä kaikki
mahdolliset velvollisuudet.
Mutta siltä se aina tuntui, ettei hän ollut tarpeeksi asti nukkunut.
Nouseminen oli niin vaikeata, niin kovin vaikeata. Eikä siitä
lopultakaan olisi mitään tullut, ellei Miina, äidin kiellosta
huolimatta, olisi yhtenään hoputtanut ja ajellut häntä ylös, että pääsi
huonetta siistimään. Usein teki vähän mieli suuttua häneen, mutta ei
viitsinyt sentään, kun hän muuten oli niin hyvä; passaili häntä niin
paljon kuin ikänä voi ja oli valmis menemään vaikka tuleen hänen
tähtensä. Hanna pitikin Miinasta paljon enemmän kuin Marista. Hän oli
hyväluontoisempi ja tyynempi. Mari sitä vastaan oli kiivasta sorttia ja
tohahti vähän väliä ylös kuin tuuliaispää. Miina rukka usein sai itkeä
hänen käsissään. Siitäkö syystä hän lieneekin viime aikoina käynyt niin
alakuloiseksi, hän joka ennen oli iloinen ja huoleton kuin taivaan
lintu. Hannan kävi häntä sääli. Kerran hän iltaisella istui ja katseli,
kun Miina laittoi vuodetta; huomasi silloin kuinka kummallisesti tämä
oli kasvoiltaan muuttunut viime aikoina.
»Miina, mikä teitä vaivaa?» kysyi hän, »ette varmaankaan ole terve.»
Miina lensi punaiseksi.
»Kuinka niin?» hän kysyi.
»Te näytätte niin kovasti huonolta.»
»Eikös mitä.»
»Ihan totta. Hyvänen aika, teidän pitää mennä tohtoriin. Jahkas minä
puhun mammalle.»
»Ette saa puhua mitään, enhän minä ole kipeä.»
»Mikäs teillä sitten on?--Miina kulta, sanokaa minulle.»
Hanna meni hänen luokseen ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen.
»Sanokaa nyt!»
Miina heittäytyi poikkiteloin sängyn yli, kätki kasvonsa tyynyyn ja
puhkesi valtavaan itkuun. Eikä hän virkkanut sanaakaan, vaikka Hanna
kuinka olisi houkutellut. Hanna lopulta jo itki mukaan, vaan ei
auttanut sekään.
»Onko joku ollut teille paha? Sen verran voitte kumminkin ilmoittaa.
Ehkä Mari?» kysyi Hanna vielä.
»Eikä ole.»
Hän nousi, lakkasi itkemästä ja työnsi Hannan hiljaa luotaan. Enempää
puhumatta laittoi hän vuoteen valmiiksi, toimitti muut askareet kaikki
huoneissa ja läksi sitten toisiin töihin.
Hanna jäi yksin. Kynttilä paloi pöydällä, hänen silmänsä menivät
liekkiin. Katseli tuota mustaa, käyrää sydäntä ja sen tulipunaista
nenää, joka valon reunasta pisti ulos. Ei hän mitään ajatellut, katseli
vaan. Mutta silloin tuli kärpänen siihen lentäen; kierteli ensin ja
surisi; topsahti sitten äkkiä tuleen. Tyhmä raukka, mikä oli! Siinä se
nyt makasi kuolleena, kärventyneenä tulikuumassa steariinissa. Hanna
otti sen neulannupulla kynttilästä pois ja viskasi nurkkaan.
Paljon Hanna muuten mieltyi oleskelemaan kyökissä tähän aikaan. Oli
hauskaa katsella, kun tytöt siellä häärivät töissään, varsinkin kun ne
astioita pesivät. Se kävi niin tottuneesti; Mari tiskapytyssä niitä
ensin rievun kanssa hankasi, huuhtoi sitten toisessa vedessä,
tulikuumassa ja puhtaassa, josta narisevina otti ne ylös ja laski
kumoon pöydälle. Siitä ne vuorotellen joutuivat Miinan käsiin,
pyyheliinalla hangattaviksi. Kaikki kävi kuin tuulessa, mutta puhdasta
jälkeä kumminkin tuli eikä kolahtanut rikki paljon milloinkaan.
Sen ohessa aina juteltiin yhtä ja toista. Asioita kerrottiin, muun
muassa semmoisia, joita Hanna ei koskaan ennen ollut kuullut. Eikä hän
tahtonut ensin käsittää kaikkea, eikä uskoa, niin outoa ja niin pahaa
se oli, jota varsinkin Mari puhui. Miina enimmiten oli hiljaisempi
silloin, ei virkkanut mitään sinne eikä tänne. Kun Hanna tinkasi häntä
myöntämään, ettei se ollut totta, mitä Mari sanoi, vältti hän vastata
suoraan ja koetti päästä sillä, ettei hän muka tiennyt. Välistä oli
Hanna kauheassa tuskassa näistä kaikista, jotka tällä tavalla lykättiin
hänen sieluunsa; mihin hintaan hyvänsä hän olisi tahtonut kuulla niitä
valheiksi vakuutettavan; mutta ei ollut ketään, jolta hän olisi
kysynyt. Äidille ei hän kehdannut mitään puhua, eikä uskaltanut, sillä
äiti varmaan olisi häntä nuhdellut, kun hän semmoisia palvelijain
kanssa puhui. Monasti päättikin hän pysyä kyökistä pois, mutta kun
kovin ikävä tuli, eikä äidinkään kanssa aina riittänyt puhumista, meni
hän sinne taas. Sitä paitse siellä oli niin vapaata, melkein kuin ennen
toverein seurassa, sai empimättä sanoa mitä kulloinkin päähän pisti,
vaikk'ei se sitten ollutkaan erittäin viisasta eikä ylevää.
Kerran sattui niin, että hän kaasi vettä juomalasiin, joka oli kyökin
pöydällä, ja joi, huomaamatta, että sitä ennenkin oli käytetty. Mari
kun näki, sieppasi lasin hänen kädestään.
»Elkää juoko, se on herrojen lasi. Minä ikään toin pappanne kamarista
ja siellä oli vieraita.»
»Mitä pahaa siinä, jos herrojen lasista juo?»
»Hyvänen aika, vielä te kysytte.»
Ja nyt seurasi kauheita kertomuksia tarttuvista taudeista ja kuinka
viattomat usein onnettoman sattuman kautta tulevat saastutetuiksi.
Pöyristellen Hanna kuunteli. Hän oli jo ennättänyt juoda, mitä jos
häneen tarttui! Tuskan hiki nousi hänelle otsaan, ei hän tahtonut saada
sanaa suusta.
»Luuleeko Mari? Kun minä join--?»
»Ettäkö tarttuu? Niin, enhän minä tiedä, mutta elkää sitä vastedes enää
tehkö.»
»Koska se näyttäytyy, jos minussa jo on?»
»No, kai parin viikon sisään.»
Parin viikon! Niinkö kauan hänen piti epätiedossa kulkea. Kuinka hän
sitä kestäisi! Hanna koetti krakistamalla puhdistaa kurkkuaan, koko
illan hän ryki, mutta mitä enemmän ryki, sitä kuivemmaksi ja
karkeammaksi se kävi. Kohta herättyään hän seuraavana aamuna tunnusteli
kaulaansa ja huomasi kauhistuksella, että siellä jo oli kipua. Koski
vähän, kun nieli, ja kielen juuri tuntui hellältä. Suurimmassa sielun
vaivassa hän nousi ylös ja puki päälleen. Tohtoriin, tohtoriin, siinä
hänen ainoa ajatuksensa.
»Mamma», sanoi hän äidille, joka tuli ruokasalista hänen huoneesensa,
»minun pitää mennä kiiruusti tohtoriin, minun on kaulani kipeä».
»Oikeinko pahasti?»
Äiti katsoi häneen kummastuen, Hanna ei tavallisesti mielellään
tohtoriin kääntynyt, vaikka oli kovemminkin sairas.
»Kyllä jotenkin.» Hän nieli ja painoi sormellaan leuan alle. »Koskee
se, minun täytyy heti lähteä.»
»Mutta ei hän ota vastaan, ennenkuin tunnin päästä.»
»Mitä se tekee. Saahan tohtorin luokse mennä yölläkin, kun kova hätä
on.»
Äitiä taas kummastutti. Hän haki lusikan ja katsoi Hannaa kaulaan, vaan
ei nähnyt mitään erinomaista; ei se punoittanut eikä ollut turvoksissa.
Mutta sinne pisti, väitti Hanna. Malttoi hän sitten kumminkin odottaa,
siksi kuin vastaanottotunti alkoi.
Rauhoitettuna hän tohtorin luota vähän päästä palasi, resehti kädessä.
Kaulassa ei ollut mitään vikaa; hän oli vaan heikko ja arkahermoinen,
oli tohtori sanonut. Rautaa ja mitä muuta lienee antanut; »Bromkalium»,
hän luki receptistä. Äiti tunsi sen rohdon, samaa juuri oli hänkin
saanut, kun sydäntykytys häntä vaivasi. Se oli siihen aikaan, kun isä
ensi kertoja tuli pahemmin liikutettuna kotiin ja oli kohtuuton
moitteissaan ja vaatimuksissaan, niinkuin hän semmoisessa tilassa
sittemmin aina oli. Äiti ei enää koettanut salata näitä asioita
Hannalta, hän ne kumminkin aavisti, yhtähyvin saattoi sitten kaikkikin
kertoa. Vaikka ei sentään likimainkaan kaikkea; oli jotakin raskasta
sydämen pohjalla, joka makasi siellä kuin kivi, eikä koskaan huulille
noussut.
Yksitoikkoisesti ja hitaasti kuluivat päivät. Syksyiset rämehet
alkoivat; sadetta ja lokaa lakkaamatta, pilveä ja sumua, tuulta,
myrskyä. Puut seisoivat paljaina ulkona, pihlajoissa vaan muutamia
surkastuneita marjarypäleitä roikkui. Kallaveden aallot ajelivat
mustantympeinä toisiaan ja kohisivat vaahtoisina kiviseen rantaan.
Metsä vinkui, järvi huokaili, luonto valitti. Harmaata ja väritöntä oli
kaikkialla; päivät pimeät, kaksi hämärää vaan vastakkain. Ihmiset
vetääntyivät kotinurkkiin; panivat iltaisilla aikaiseen maata,
nukkuivat myöhään aamuun, puhuivat vähemmän vielä kuin ennen,
murjottivat ja olivat ikäviä. Muun ilon puutteessa syötiin vahvasti
tukevaa, karkeata ruokaa; siitä mieli kävi yhä raskaammaksi samoin kuin
ruumiskin. Eihän oikeastaan tiennyt mitä tehdä, ja senpätähden ei
tehtykään paljon mitään. Katsottiin ulos ikkunasta, tuommoisella
kärttyisellä, tyytymättömällä katseella, otsa vähän rypyssä, harmaat
silmät uniset ja elottomat, nenän juuri hiukan ylöspäin ja ylähuuli
mutkassa.
Sanottiin: »yhä siellä vaan sataa». Vastattiin: »no; yhä vaan», ja
siihen keskustelu päättyi.
Rouvat ostivat paljon lihoja, koska se tavara nyt oli huokeammillaan,
ja suuret tiinut täpötäyteen he niitä suolasivat talven varaksi. Taikka
piiat ne oikeastaan suolasivat, rouvat vaan käskivät ja katsoivat, että
se tuli tehdyksi. Mutta heillä on tapana sanoa, ja melkeinpä täydellä
vakuutuksella: minä suolasin, minulla oli pyykki, minä leivoin, minä
keitin, minä laitoin, vaikk'eivät itse olisi pikku sormeaankaan niissä
toimissa liikuttaneet. Se, näet, kuuluu niin hyvältä ja siinähän
pääasia. Pikkukaupungeissa varsinkin rouvat elävät »vaan kodille».
Eivät he sekaannu yleisiin asioihin, sillä se olisi epänaisellista. Kun
aika tulee pitkäksi, ja se tapahtuu miltei joka päivä, pannaan käsityö
laukkuun, määrätään kyökkipiialle, mitä puoliseksi laitetaan ja mennään
sitten jonkun tuttavan luokse, jossa kolme neljä tuntia kuluu, ettei
tiedäkään. Hämmästyksellä vasta huomaa, kun kellon viisari osoittaa
päivällistunnin olevan käsissä; kiireesti kootaan laukkuun taas neulat,
langat, sakset, sormistimet ynnä kaikki muut tavarat, ja pikaiset
jäähyväiset otettua riennetään nopein askelin kotiin, ettei mies ennätä
tuskastua odottaessaan. Muuten heillä ei mitään tunnon vaivoja voi
olla, sillä he eivät ole laiskoina istuneet; käsityötä he ovat saaneet
niin kosolta tehdyksi, ettei varmaan kotona olisi enempää tullut. Ja
sitten heillä on ollut niin hauska, on saanut kuulla niin paljon uutta
kaikenmoista. Pormestarissa oli hiljakkoin pidetty herrakestit ja
annettu hirveän yksinkertaista ruokaa illalliseksi; ei kuin kolmea tai
neljää lajia lämmintä ja viinapöydässä tuskin muuta kuin piirakaista ja
a la daube'a. Oli se kumma, että ne kehtasivat. Sitten tiedettiin myös
kertoa, että viime tanssiaisissa oli franseesissa ollut kolmekymmentä
kahdeksan paria, eli kahta vaille neljäkymmentä. Premièr'illä kymmenen
paria rivissään ja secundilla yhdeksän. Eikä luutnantti Limon enää
näyttänyt olleen neiti Galéniin ollenkaan ihastunut; kaksi polkkaa oli
vaan tanssinut hänen kanssaan ja yhden valssin. Ja neiti Galén oli
näyttänyt hyvin masentuneelta, erittäinkin kun luutnantti Limon vielä
lisäksi oli osoittanut suurta kohteliaisuutta neiti Strömille. Monta
muuta seikkaa oli heillä puheen alla ollut; niin oli esimerkiksi
nostettu kysymys siitä, kuinka tulisi pukeutua niihin pitoihin, joita
tiedettiin överstissä valmistettavan kuvernööriä varten. Ei sillä, että
kukaan läsnäolijoista luuli tulevansa kutsutuksi, mutta saattoihan
asiasta yhtäkaikki keskustella. Ja siihen päätökseen oli tultu, että
herrojen oli mentävä hännystakissa, naisten silkissä. Puvun
erityiskohdat tietysti riippuivat itsekunkin omasta mielestä ja hyvästä
aistista.
Herrat ne taas elivät omaa elämäänsä, naisten seurasta mieluimmin
erillään. Jos sattumalta joskus joutuivat heidän pariinsa, oli tilansa
kiusallisen tukala. Täytyi koettaa noudattaa seuraelämän tapoja, ja kun
niihin oli tottumaton, kävi se vaikeaksi. Ei tiennyt oikein, kuinka
istua, kuinka olla; mitä puhua, missä ja millä tavalla pitää käsiään.
Ja niin siinä hikoili ja puhkaili, että se vasta hirveätä. Muuttui
sitten vielä jäykäksi ja kankeaksi kuin puuhevonen. Oliko ihme, jos
karkasi sivuhuoneesen, niin pian kuin suinkin tilaisuus ilmestyi ja
helpoitetulla mielellä ensin lasia kallisti, sitten tupakkaan tarttui.
Ikävä tahtoi muuten herroille tulla pikkukaupungin ahtaissa oloissa,
erinomattain juuri niille, joiden halu ensimmältä korkeammalle pyrki.
Ei heitä huvittanut nuo päivän vähäiset tapaukset, joista naiset saivat
tarpeeksi asti sielun ravintoa, ja sieltä, ahjopaikasta, jossa elämä
hulmuaa ja kuohuu, he olivat viskatut kauas syrjään. Päivä toisen
perästä meni vanhaa tasaista jonoaan, ei ollut mitään, joka jännitti
mieltä, tai kiinnitti ajatusta. Hiljaisessa, matelevassa elämässä
tuntui kuin henki olisi surkastunut mitättömän pieneksi ja näköalan
rajat supistumistaan supistuneet. Tunteetkin tylsyivät ja mieli
raukeni. Muuttui melkein koneeksi, joka määrätyllä ajalla
mekaanillisesti toimitti määrätyn työn. Voimat sitten vähitellen
nuutuivat, jos vielä joskus tilaisuutta virkeämpään harrastukseen olisi
ilmestynytkin, ei enää viitsinyt, eikä jaksanut, eikä välittänyt. Tuli
n.s. vanhoillaolijaksi ja murisi, kun kuuli jonkun henkilön jossakin
paikassa suloista rauhaa häiritsevän uusilla aatteilla tai muilla
semmoisilla turhilla maailman parannuspuuhilla. He tyytyivät jo, kun
saivat iltaisella vistipöydän ääressä istua, totilasi edessä, kortit
kädessä.
Palvelijoilla siihen sijaan on syksy melkein hauskin aika vuodesta.
Köyrin tuloa odotetaan, suuret pyykit pestään, kellarit, aitat, kaikki
paikat siivotaan ja puhdistetaan. Sitten tulee toivottu vapaa- eli
kissaviikko, jolloin vietetään häitä, tanssissa käydään, vaatteita
korjataan ja uusia neulotaan, jos palkasta on sen verran jäljellä, että
jaksaa ainetta ostaa.
Seitsemän tai kahdeksan päivää tuota riemuaikaa kestää, jolloin aamusta
iltaan saa olla vapaana, tehdä mitä itse tahtoo, mennä mihin haluttaa,
olla ja elää juuri niinkuin lystää. Ei sanoin kertoa voi, kuinka tästä
lyhyestä lomaviikosta nauttii se, joka vuodet umpeen sillä välin toisen
orjana on ja leivän tähden hetki hetkeltä muiden käskyjä tekee. Ja
kuinka raskasta on, kun tuo kultainen aika loppuu ja lähteä täytyy
taloonsa taas uutta vuotta alkamaan. Mennään tavan mukaan illalla vasta
ja hyvin myöhään, ettei vuosi pitkäksi tulisi, se on vanha taika, jota
aina tarkoin noudatetaan.
Hannan kotona pestiin köyri-pyykkiä. Niiralan Leena oli apuna; aamusta
varhain he olivat Marin kanssa olleet täydessä touhussa alhaalla
tuvassa. Miina toimitti askareita, ja äiti kokoili vielä viimeisiä,
enimmiten puolipitoisia, vaatteita nyyttiin, jota sitten lähetti Hannan
viemään pyykkäreille. Kyökin läpi mennessä pyysi Miina häntä samalla
käskemään aamiaisille; ja kiireesti heidän oli tuleminen, perunat
muuten jäähtyivät.
Pihaan saakka kuului tuvasta hieromisen jyske, veden läiske ja tulen
rätinä pyykkipadan alta, sillä ovi oli porstuaan auki. Ylinnä kaikesta
kohosi kuitenkin Leenan ja Marin suuret äänet, taukoamattomassa
pälinässä.
Hanna pyyhkieli jalkojaan havuihin portaiden edessä.
»Tokko sillä Miinalla on paikkaa ensi vuodeksi?» kuului Leena kysyvän.
»Eikä ole. Enkä usko, että kykeneisikään, sanokaa minua
valehtelijaksi.»
»Ooho? Niinkö sen on hullusti asiat.»
»Antaahan olla, ajan kulua. Mutta kyllä minä vaan niin ennustan.»
»No, kukahan tuon on narrannut?»
Mari ei kerinnyt vastaamaan. Hanna tuli sisään.
»Yhäkö sieltä vaan kannetaan», hän sanoi nähdessään Hannan nyytin.
»Karttuu pyykkiä», lausui Leena. »Pianpa näitä on yhtä paljon kuin
Linteenissäkin tässä toisella viikolla.»
»Siellähän rouva kuuluu taas saaneen pieniä?» jatkoi Mari.
»Saihan se eilen.»
»Voi raukkaa! Monesko tuo jo onkaan?»
»Lieneekö kymmenes.»
»Herran tähden! Vai kymmenes. Eikä ne mahda siihen loppua, onhan se
rouva vielä nuori ihminen.»
»Mutta niin hirmuisen riutunut jo ja huono. Tokko vironnee siitä enää
elämäänkään.»
»Voi, synti sentään! Ja kun muistaa, kuinka ihana sekin rouva oli
tyttönä ollessaan. Kukoistava ja terve kuin ruusunnuppu. Sen minä
teille sanon, Hanna neiti, elkää ikinä menkö naimiseen. Elkää olko niin
hullu. Ajatelkaas, saada lapsia, joka toinen vuosi, taikka hyvästä
lykystä joka ikinen, ja imettää niitä sillä välin. Eihän sitä kestä
mikään. Toista on olla itsekseen. Ei itke lapset ympärillä, eikä
komenna mies.»
»Niin, ja kuinka sitä on huolettomat päivät sentään naimattomalla
aviovaimon suhteen. Ei tiedä maailman murheista mitään. Mutta ihme
kumma se on; sinne sitä vaan pitää pyrkiä yhtäkaikki jokaisen: Ei auta,
vaikka kyllä selvään näkee, mikä edessä on. 'Luonto se tikan pojan
puuhun vetää', sanoo sananlasku.»
Hanna seisoi luona ja katseli, kuinka ne hieroa jytkyttelivät kukin
punkkansa ääressä. Vesi roiski ympäri, saippuavaahto kuohui ja kuuma
höyry nousi pesijäin kasvoille, jotka hikisinä hohtivat varista ja
vaivasta. Kyynäspäihin saakka olivat hihat käärityt ylös ja tumman
punertavina muokkailivat turpeat kädet vaatteita kuumassa lipeässä.
Ilma oli harmaa ja höyryinen, ikkunat vetiset. Avonaisesta ovesta tuli
polville kylmää. Likaiset vaatteet olivat läjässä perempänä lattialla,
ja pöydälle oli pinottu kertaalleen hierotuita ja sitten kokoon
väännetyitä korkeaan kasaan.
»Eikö se Miina vielä anna meille aamiaista siellä?» kysyi Mari.
»Ah niin, minä unohdin. Menkää pian, ettei perunat jäähdy.»
»Oletteko täällä sen aikaa, ettei tupa jää yksin?»
»Kyllä.»
He kuivasivat kätensä vyötäisistä riippuviin pyyheliinoihin ja lähtivät
ulos toinen toisensa jäljessä, molemmilla hameet kahden puolen
ylähällä. Oven lykkäsivät kiinni mennessään ja tupaan jäi eloton
hiljaisuus. Muuripadasta vaan kuului pienenlainen porina. Hanna siirtyi
sen ääreen ja katseli, kuinka vesikuplat nousivat pohjalta ylös
pinnalle ja siinä hajosivat. Kellertävän harmaata vaahtoa kerääntyi
padan reunalle, mutta keskellä pulppusi vesi ja sakeana kohosi höyry
kattoa kohden. Kädet ristissä seisoi Hanna ja seurasi tätä kiehuntaa
silmillään, mutta epäselvästi, kuin hämärässä unessa vaan. Hän oli
väsynyt, maailma oli hänen mielestään kauhea ja elämä rumuutta täynnä.
Ei hän tiennyt, mitä nuo sanat Miinasta merkitsivät, mutta varma hän
oli siitä, että saisi taas jotain kamalan kamalaa kuulla, jos kysyisi.
Päätti olla kysymättä.
Iloisella melulla tulivat pyykkärit vihdoin ja viimein takaisin
aamiaiselta; Hanna oli jo arvellut, ettei siitä syömisestä ikinä loppua
tulisikaan, niin kauan he viipyivät.
»Sulhasiannehan te karkoitatte, kun vesipataa kiehutatte», sanoi Leena;
otti kiulun, ammensi padasta vettä punkkaansa, ja kantoi kylmää sijaan.
Hanna yritti lähtemään.
»Arvatkaas, kuka vieras siellä on pappanne luona», sanoi Mari.
»Se Vaajasalon herra taitaa teistä tykätä», lausui Leena, »niinpä minä
olen sitä vähän kuullut huhuiltavan».
»Elkää ottako Sassaa», varoitti Mari, »sillä on jo monta rouvaa
entistä».
»Tuolla Miina juosta hynttyyttää tänne», sanoi Leena, joka oli sattunut
kääntämään kasvonsa ikkunaan päin. »Katsopas!» Hän iski silmää Marille.
»No, olenko minä oikeassa, vai kuinka?»
»Ei uskoisi; niin siivolta ja hiljaiselta, kuin se ruoja näyttää.»
»Tyyneessä vedessä kalat kutevat.»
He hieroivat taas, että punkat jytisivät. Miina huohatti sisään.
»Pappanne kutsuu. Siellä on Sassa herra. Taitaa hakea teitä ajelemaan.»
»En minä tule. Sano papalle, että minä en tule.»
Hanna palasi takaisin muuripadan luo ja päätti jäädä tupaan, siksi kuin
Vaajasalon herra lähtisi pois. Miina vastusteli, hän ei olisi
uskaltanut viedä semmoista sanaa; mutta hänen täytyi viimein, kun Hanna
ei antanut myöten.
Taas katsoivat pyykkärit ikkunasta Miinan jälkeen, nauroivat ja
silmäilivät toisiaan.
»Ei se pitkälle enää menekään. Hyvä, kun pääsee köyriin.»
Hanna jo ymmärsi. Mutta hän ei uskonut, hän suuttui Miinan puolesta,
veri lensi kasvoille ja sydän rupesi lyömään. Kiivaita sanoja hän
lausui vedet silmissä; mutta ne hänelle vaan nauroivat, ja samassa tuli
Miina uudelleen tupaan.
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Hanna - 08
  • Parts
  • Hanna - 01
    Total number of words is 3761
    Total number of unique words is 1782
    25.8 of words are in the 2000 most common words
    36.5 of words are in the 5000 most common words
    41.8 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Hanna - 02
    Total number of words is 3690
    Total number of unique words is 1918
    24.6 of words are in the 2000 most common words
    35.1 of words are in the 5000 most common words
    40.1 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Hanna - 03
    Total number of words is 3745
    Total number of unique words is 1857
    27.2 of words are in the 2000 most common words
    37.0 of words are in the 5000 most common words
    41.7 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Hanna - 04
    Total number of words is 3674
    Total number of unique words is 1890
    24.8 of words are in the 2000 most common words
    34.8 of words are in the 5000 most common words
    41.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Hanna - 05
    Total number of words is 3774
    Total number of unique words is 1850
    28.0 of words are in the 2000 most common words
    39.2 of words are in the 5000 most common words
    44.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Hanna - 06
    Total number of words is 3742
    Total number of unique words is 1972
    23.8 of words are in the 2000 most common words
    35.2 of words are in the 5000 most common words
    41.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Hanna - 07
    Total number of words is 3802
    Total number of unique words is 1922
    27.1 of words are in the 2000 most common words
    36.4 of words are in the 5000 most common words
    40.8 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Hanna - 08
    Total number of words is 3761
    Total number of unique words is 1945
    25.1 of words are in the 2000 most common words
    36.1 of words are in the 5000 most common words
    41.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Hanna - 09
    Total number of words is 3683
    Total number of unique words is 1892
    26.9 of words are in the 2000 most common words
    38.0 of words are in the 5000 most common words
    43.8 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Hanna - 10
    Total number of words is 3697
    Total number of unique words is 1925
    25.7 of words are in the 2000 most common words
    36.1 of words are in the 5000 most common words
    41.1 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Hanna - 11
    Total number of words is 1846
    Total number of unique words is 1042
    32.0 of words are in the 2000 most common words
    42.1 of words are in the 5000 most common words
    49.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.