Hanna - 02

Total number of words is 3690
Total number of unique words is 1918
24.6 of words are in the 2000 most common words
35.1 of words are in the 5000 most common words
40.1 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
eivätpä sentään menneet. Eikä siitä Jussi suurta väliä pitänyt, vaikka
olisivat menneetkin, katsoi hän vaan valmiiksi, missä päin lakki oli,
että pääsi livistämään tiehensä, jos vaara tuli. Hanna se tavallisesti
pääsi väliin näissä kahakoissa ja asetti rauhan, ellei viljoin niin
vaivoin. Lepytteli piikoja, nuhteli Jussia, houkutteli ja selvitteli
parhaimman mukaan ja siihen se sitten tavallisesti jäi.
Vähitellen isäkin alkoi parantua. Istuskeli jo kiikkutuolissa yönuttuun
ja tohveliin puettuna ja poltti piippua. Äiti valmisteli hänelle
erikoisruokia kyökissä; laitteli ne somasti salvetin peittämälle
tarjottimelle ja kantoi itse sisään.
Minkätähden lieneekin kaikki äidin käsissä syntynyt paremmin kuin
kenenkään muun. Ruokakin näytti niin ihmeen siistiltä ja maukkaalta
tuossa, kun hän sitä vei Hannan ohitse, ja niin hyvältä se tuli, että
oikein rupesi mieli tekemään. Mutta sitä oli laitettu vaan papan
varalle, eikä Hanna toki muutenkaan olisi tahtonut noita herkkuja.
Äidille oli paremminkin tarpeen, jos jotain jäi, taikka sitten
Jussille, jolla aina oli kova ruokahalu.
Hanna katsoi kirjaansa.
»Pourquoi, minkätähden, pourquoi, minkätähden--»
Kuinka hauskaa, että isä tuli terveeksi, niin äitikin pääsi taas
oleskelemaan enemmän heidän kanssaan. Huoneet olivat niin tyhjät ja
kolkot ilman äitiä. Mikä kumma siinä lienee ollut, mutta heti kun äiti
tuli sisään, vaikka olisi mennyt suojan läpi vaan, se samassa muuttui
iloisemmaksi.
»Pourquoi, minkätähden, pourquoi, minkätähden--»
»Ankaraa dieettiä, kaikella muotoa, ei olutta eikä totia, korkeintaan
lasi punaista viiniä silloin, tällöin.»
Lääkäri ja äiti tulivat makuuhuoneesta ruokasaliin.
»Kiitoksia nyt hyvin paljon, tohtori», kuului äidin vieno ääni.
Etehiseen menivät. Siellä vielä puhetta jatkoivat, mutta Hanna ei
sanoja eroittanut.
Niin, kunhan isä vaan malttaisi olla totia ja olutta juomatta. Ehkä
sentään, kun lääkärikin kielsi. Olipa kumminkin hyvä, että hän sen
teki. Jumalaa siitä varmaan tuli kiittää. Hannan sydän kävi lämpimäksi.
Sitten isä jo sai liikkua muissakin huoneissa, mutta ulkona hän ei
vielä käynyt. Ensimmältä hän oli hiljaisempi kuin ennen ja
tyytyväisempi. Näyttipä viihtyvän kodissa jotenkin hyvin. Vaikk'ei äiti
mitään puhunut, ymmärsi Hanna kuitenkin, että hän toivoi isän
muuttuneen. Semmoinen tyyni, rauhallinen ilo koko hänen olennossaan
ilmestyi, ja kuinka hartaasti hän koetti isän mieltä noudattaa, missä
ikänä voi. Ihmeellisesti hän aina arvasikin isän kaikki halut ja
tarpeet, ennenkuin hän niitä ennätti vielä lausuakaan.
Mutta eihän tätä varsin kauan kestänyt. Sen mukaan kuin voimat
varttuivat, alkoi isä käydä tuskaisemmaksi. Punaista viiniä haettiin
yhä tiheämpään, pullo pullon jälkeen.
Eräänä sunnuntaina hän oli tavattoman levoton. Heittäytyi sohvalle ja
otti sanomalehden käteensä; viskasi sen samassa pois, nousi ylös taas
ja meni kyökkiin. Seisoi hetken ja katseli, kun äiti paistoi ohkaisia
pannukaakkuja. Tuli takaisin lastenkamariin, seisahtui ikkunan eteen,
pani kädet ristiin päänsä taakse ja katseli ulos kadulle. Haukotteli
pitkään.
Papalla on vissiin ikävä, arveli Hanna. Rupesi kertomaan kaikenmoista
koulusta, mutta huomasi, ettei se isää huvittanut. Mitä hänen piti
parempaa keksimän? Oli hetken ääneti ja mietti. Sitten huomasi.
»Pappa!»
»Hm?»
»Eikö pappa tahtoisi pelata mariaagia?»
»Osaatko sinä?»
»Kyllä minä osaan.»
»No, koetetaan pilanpäin.»
Näyttipä kohta virkistyvän. Hanna oli mielissään. Mentiin isän
huoneesen, kortit otettiin esiin ja peli alkoi. Hanna oli koko mestari,
missä lienee oppinutkin. Välistä hän kuitenkin pelasi hullusti, mutta
sen teki tahallaan, että isäkin voittaisi. Arveli hänen muuten tulevan
pahoilleen.
Puolisen syötyä jatkettiin peliä vielä. Äiti istui nojatuolissa siinä
vieressä ja katseli. Mutta illempana isä kyllästyi ja tahtoi lopettaa.
Nousi ylös, sytytti papyrossin ja lupasi mennä kävelemään. Sitä
sanoessaan hän vältti katsoa äitiin.
Ilta kului kulumistaan, mutta isää ei näkynyt takaisin tulevaksi. Hanna
luki läksyjään, äiti opetti Jussia ja loi tuon tuostakin silmänsä
kelloon. Niin teki Hannakin, ja varmaan he molemmat samaa ajattelivat.
Ei kuitenkaan toinen eikä toinen mitään virkkanut.
Oli niin tukalan ikävää. Pelko ensiksikin isän suhteen. Jos hän nyt
joutui johonkin olutta tai totia juomaan ja sairastuisi taas uudelleen.
Taikka tulisi humalassa kotiin ja kohtelisi äitiä samalla lailla kuin
silloinkin. Hannaa oikein pöyristytti.
Äiti raukka! Kuinka hän oli rauhaton. Hannan kävi häntä kovin, kovin
sääli. Teki mieli mennä syleilemään, suutelemaan, mutta ei sentään
kehdannut.
Jussi sitten kaiken lisäksi oli niin tavattoman äksy. Kärsivällisyyttä
muutenkin koetettiin hänen opettamisessaan, kovapäinen kun oli ja
haluton lukemaan. Mutta tänä iltana hän sitä paitse vielä juonitteli ja
oli oikein väsyttävä. Nukutti ja oli nälkä. Miks'ei annettu ruokaa, ja
miks'ei päästetty maata. Hän osasi kyllä, mamma oli vaan niin turhan
tarkka. Kysyy vaikka opettajilta, eikö hän aina osaa. Ja kun mamma
antaisi hänen olla rauhassa, hän lukisi paljon paremmin. Mutta kun
häntä yhä vaan kiusataan: »Jussi lukemaan, Jussi lukemaan.» Ei koskaan
saisi muuta tehdä. Eikä koskaan anneta leikkiä. Jos mamma ostaisi
hänelle edes koiran taikka hevosen, sitten hän rupeisi ahkeraksi. Mutta
kun koko talossa ei ollut muita elukoita kuin kissa ja sika. Eikä hän
niitäkään saanut hoitaa. Mari aina riiteli ja tiuski, kun hän kissalle
tahtoi maitoa antaa, taikka viedä pahnoja sian alle.
Näin Jussi intti, siksi kuin äiti vihdoin kyllästyi ja laski hänet
menemään.
Tänä iltana ei isää varten jätettykään ruokaa pöydälle, vaan antoi äiti
viedä sen tarjottimella hänen omaan kamariinsa. Ja Hannalle annettiin
käsky mennä levolle.
Sen hän teki. Mutta niin pian kuin pääsi vuoteelle, painoi hän kädet
ristiin ja luki kaikki rukoukset, jotka ulkoa muisti. Kappaleen toista
kymmentä niitä oli. Rukouksiinsa hän vihdoin nukkuikin. Kädet jäivät
ristiin, huulet puoliumpeen. »Ann' uskon kärsimystä Mun tulla osaksein.
Ja vihdoin hedelmänä Mun--luokses--kor--jaa pois.» Ne olivat hänen
viimeiset sanansa.
Eikä Hanna sitten ollenkaan tiennyt, kuinka myöhään isä viipyi poissa.
Mutta aamulla hän heti näki äidin kasvoissa tuon entisen surullisen
piirteen. Ja kun hän puhui, oli ääni aivan painuksissa.
Tämmöistä ei Hanna ennen tiennyt panna merkille. Nyt se ei koskaan
jäänyt huomaamatta. Eikä se hänen mielestään mennyt koko päivänä, oli
hän sitten koulussa tai missä muualla hyvänsä. Siitä syystä ei hän
pitkään, pitkään aikaan voinut olla oikein iloinen eikä leikkiä
täydestä sydämen halusta niinkuin ennen.
Talvi kului; kevät tuli ja koulusta saatiin lupa. Hanna oli päässyt
ensimmäisenä luokalta, mutta Jussi oli jäänyt peränpitäjäksi lyseoon.
Siitä poika oli äkeissään; paiskasi vihkot ja kirjat pöydälle, moitti
opettajia, moitti koko koulua ja uhkasi erota. Rupeisi ennen rengiksi
taikka menisi maanviljelys-kouluun.
»Ja hevosmiehenäkin on paljon parempi olla kuin herrana. Minä en rupea
lukemaan, en. Se on kerrassa sanottu. Vuurmanni minusta tulee.»
»Ohho, kovinpa alas se sitten meneekin», sanoi Miina, joka toisella
puolen huonetta nelinryömin lattiaa luuttusi. Ja Miina nauroi, että
valkoiset hampaat suusta kiilsivät, ja pyyhki nuttunsa hialla hiuksia
hikiseltä otsaltaan.
»Vai vuurmanni siitä Jussista paneksen.»
»Mikä sitten? Eikö se ole yhtä hyvä ammatti kuin joku muukin. Ja sillä
elää. Pitkänen saa välistä kuuskin markkaa päivässä, kun hyvin sattuu.»
Mari tyrski naurua yhä.
»Ei minun päiviäni! Onpa sitä vähän soma nähdä, kun tämä--Ai, ai, ai,
ai, hyvä isä siunatkoon!»
Jussi oli karannut hänen niskaansa.
»Ilkutkos vielä?» Miina makasi pitkin pituuttaan lattialla ja Jussin
kovat kourat uudestaan hänet paiskasivat alas, kun yritti vaan
nousemaan.
»Menetkös tiehesi, poika, taikka minä lyön sinua tällä märällä
luutulla.»
»Jussi, Jussi, ole tappelematta, mamma on ruokasalissa.»
Hannalla oli jo paha hätä.
»Minä häntä opetan», jupisi poika hammasta purren ja rutisti Miinaa
hartioista.
»Elä tapa, Jumalan luoma, elä, elä. Totteletkos!» Miina osui häntä
luutturievulla kasvoihin ja pääsi samassa käsistä.
Mutta Jussi siihen sijaan potkasi vesipytyn kumoon, että lattia
lainehti.
»Ähä--ähä kutti, muistat sinä vasta kertana--»
»Annahan olla, minä kantelen.»
»Jussi, hyvät vaatteesi kastuvat, tule pois. Ja missä sinun on
todistuksesi? Mene näyttämään mammalle.»
»Mene sinä. Siellä se on jossain kirjojen välissä.»
»Voi, kuinka huono. Nelosia ja viitosia.»
»Olkoon, vaikka ykkösiä. Minä vähät. Revin palaisiksi koko roskan.
Revinpäs, revinpäs, saat nähdä, että revin.»
Suuret vesikarpalot vierivät Jussi paralta alas poskia pitkin, mutta
kiukkuinen hän koetti olla vieläkin.
Mamman ääni kuului ruokasalista. Kutsui Jussia luokseen.
Jussi pyyhki vedet poskiltaan, niisti nenänsä ja otti todistuksen
käteensä. Tuntui vähän vaikealta viedä sitä äidille nähtäväksi.
»Jussi raukka, noin se nyt kumminkin kävi, vaikka aina kehuit
osaavasi.»
Vesi tippui taas Jussin silmistä. Mutta puoliaan hän urhoollisesti
koetti sittenkin pitää.
»Tarvitsi minua panna lyseoon. Olis antanut mennä kansakouluun. Minusta
ei kumminkaan tule lukumiestä. Enkä minä tahdo herraksi.»
»Täytyyhän talonpojankin osata lukea ja kirjoittaa.
»Mitä varten? Hevosta voi ajaa ja maata kyntää, vaikk'ei tuntisi yhtään
puustavia.»
»Pane kirjasi nyt talteen kaikki, että sitten löydät syksyllä taas.»
»Hanna, korjaa!»
»Etkö sitä voi itse tehdä? Aina vaan Hannaa komennat.»
»Sillä on hyvä aika.»
»Entä sinulla? Mitä kiirettä sinulla on?»
»Syömän pitää.»
»Ei, mutta Jussi--»
»Antaa hänen olla, mamma. Kyllä minä nämä laitan.» Hanna jo seisoi
tuolilla lasten kamarissa kirjat käsivarrella ja järjesteli niitä ylös
hyllylle.
»Mari, hoi! Sukkelasti tänne voitaleipää», äyski Jussi kyökissä. Ei se
sentään ruokasaliin asti kuulunut.
»Päivällinen on valmista tuossa paikassa. Ei nyt enää välipaloja
tarvitse.»
»Tuotkos, vai--? Noh, arvelematta!»
»Odota Jumalan luoma, kun kerkiän. Eihän sinulla hengen hätää ole.»
»Etkö sinä laita itseäsi--»
»Herra siunaa ja varjele, tuosta se ikuinen vastus on. Menenhän minä,
menen.» Mari sieppasi kiiruusti veitsen ja asetin pöydältä ja lähti
konttuoriin. »Mokomakin syöttiläs», mutisi hän vielä mennessään.


II.

Olikohan kaikilla muilla tytöillä onnellinen kotielämä? Semmoinen,
ettei tarvinnut toisilta ihmisiltä mitään peittää eikä mitään salata.
Taikka tiesivätkö ylipään maailmassa surua ja huolta olevankaan?
Sitä Hanna usein mietiskeli koulussa, kun hiljaisena seisoi syrjässä ja
katseli iloisten toverein leikkiä. Ja siihen päätökseen hän aina tuli,
ettei kellään muulla ollut mitään raskasta sydämellä. Hän oli ainoa.
Miksikähän Jumala juuri hänelle oli sen pannut?
Kumma kyllä, siihen sentään aikaa myöten niinkun vähän tottui. Sattuipa
joskus, että se vallan unohtuikin mielestä. Ja silloin oli Hanna
iloisempi ja elävämpi kuin yksikään niistä toisista.
Niinpä kerrankin, kun laskiais-tiistaina olivat Kotkan kalliolla mäkeä
laskemassa. Lyseolaiset sen retken panivat toimeen, ja hauskaa siellä
oli. Ensin laskettiin mäkeä, että hurisi pari kolme tuntia peräkkäin ja
sitten mentiin sisään tanssimaan. Välillä pojat aina lauloivat
neliäänisesti ja se kuului niin ihmeen kauniilta.
Siellä Hanna ensi kerran näki Woldemarin. He tanssivat yhdessä
franseesia ja vis-à-vis'nä oli heillä Olga ja Tirri. Niin kovin
miellyttäviä poikia ne molemmat olivat, ja erittäinkin Woldemar. Sen
Hanna franseesin lopetettua kuiskasi Olgalle salaa, muiden kuulematta.
Mutta Olgan mielestä Tirri oli vielä parempi kuin Woldemar. Sitä ei
Hanna voinut käsittää. Kyllähän Tirrikin, mutta Woldemar oli sentään
ihan toista. Ei hänen rinnalleen voinut yksikään tulla.
Kauan jälkeenkinpäin Hanna muisteli tätä päivää. Kertoi yhä uudelleen
mielessään kaikki, mitä Woldemar oli hänelle sanonut ja mitä hän
Woldemarille. Näki hänen niin ilmeisesti elävänä edessään, ihaili hänen
reipasta olentoaan, hänen komeata vartaloaan ja mustan kiiltäviä
hiuksiaan. Enin kaikesta kuitenkin hänen kauniita, sinisiä silmiään,
joiden katse oli jättänyt niin kummallisesti syvän vaikutuksen.
Näissä ajatuksissa Hannalta usein hetkeksi haihtui kaikki ikävyydet.
Jos äidin surulliset kasvot tulivatkin esiin, olivat ne ikäänkuin
hämärässä kaukaisuudessa, eivätkä sillä kertaa onnellisuuden tunnetta
karkoittaneet.
Mutta pitemmäksi aikaa pääsi hän huolestaan vapaaksi seuraavana vuonna,
kun heitä Olgan ja Betyn kanssa laitettiin maalle koko kesäksi.
Lääkärin käskystä se tapahtui; he olivat kaikki kolme käyneet kalpeiksi
ja heikoiksi paljosta istumisesta. Veren vähyys sanottiin heitä
vaivaavan. Kun ei kenenkään vanhemmat olleet tilaisuudessa jättämään
kaupunkia, löivät he tuumansa tukkoon ja päättivät lähettää tyttäret
omille hoteilleen Jynkän Pölläkkään. Sen niminen oli eräs mökki siellä
lähiseudussa, jossa asui tuttua ja luotettavaa väkeä.
Ja niinpä tytöt eräänä kauniina kesäkuun päivänä, vähää ennen
Juhannusta, istuivat veneessä matkalla Jynkkään. Anna Sohvi, Pölläkän
nuori, verevä tytär souti, vanha emäntä, Heta, piti perää. Aurinko
paistoi ja Kallavesi heitä iloisesti tuuditteli. »Tuolla tulee suuri
laine, tuolla, tuolla oikein vaahtopää.»
»Ei se meitä tavoita.»
»Tavoittaa, nyt, nyt.»
Hanna pidätti henkeään. Ylös keikahti vene, ja alas sitten taas. Hei,
kuinka tämä oli hauskaa! Saaret ja niemekkeet ystävällisesti
hymyilivät, ja tuonne etäälle ulottui avara selkä, niin kauas, niin
kauas, ettei silmä rantoja eroittanut. Sinne he katsoivat. Tuuli olikin
juuri sieltäpäin ja ilma virtasi heille vastaan täyteläisenä ja
raittiina. Syvään sitä hengittivät; rinta paisui, voimaa ja rohkeutta
siellä nousi. »Tuonne lähtään, tuonne!»
Mutta veneen kokka ei noille väljille vesille kääntynyt.
»Eihän tok'», sanoi Heta, »mihinkäs me sitten joutuisimme. Tuonne
meidän on mentävä, tuonne noin.» Ja hän osoitti sormellaan saarien
lomitse. »Sieltä pohjukasta tullaan sitten Jynkän lahteen.»
Kummallisen ruskea hipiä tuolla Hetalla. Ja niin pienet silmät, ettei
näkynyt kuin välkkyvä viiva, konsa hän vaan nauroi. Mutta
hyväntahtoinen hän tuntui olevan ja erinomaisen ystävällinen.
Anna Sohvi souti kuin tottunut ainakin. Vesi niin somasti molskahteli
airojen ympärillä ja jälkeen jäi joka kerran vaahtoinen sohiseva
pyörre. Valkeapohjainen karttuunihuivi oli pudonnut Anna Sohvin päästä
alas kaulalle, keltainen tukka kimalteli auringonpaisteessa ja posket
hohtivat tervettä punaa.
»Lauletaanpas vähäisen», sanoi Betty, jolla oli sangen hyvä ääni.
»Niin, tosiaankin. Mitä otetaan?»
»Kesäisen illan, esimerkiksi.»
»Se juuri. Anna ääntä, Betty.»
Betty hyräili miettivän näköisenä.
»E:stähän se alkaa?»
Niin muisteli Olgakin. Betty taas hyräili; jopa luuli löytäneensä e:n.
Ja nyt aljettiin. Olga ja Hanna lauloivat ensimmäistä ääntä, Betty
toista.
Ihanasti sointui laulu. Tyyneempänä lainehti järvi; tuulikaan ei enää
varsin kovaa käynyt, kun oli päästy saarien suojaan. Vedet kantoivat
äänet aina rantoihin saakka, josta taas heleänä kaikuna takaisin
tulivat. Puut heiluttivat oksiaan, lehdet tärähtelivät, heinät ja
kukkaiset nuokkuivat, kun he ohitse soutivat.
Anna Sohvi riemastui.
»Sepä vasta kaunista oli. Laulakaapas vieläkin.»
Ja tytöt lauloivat laulun toisensa jälkeen. Anna Sohvi katseli heitä
oikein ihmeekseen. Niin hyvästi osasivat laulaa, vaikka vielä olivat
noin nuoria. Ja taas hän uudelleen heitä katseli.
»Jokos näillä neitosilla sulhasia on?»
»Eihän nyt arvon!» Tytöt katsoivat toisiinsa, nauroivat ja kävivät
hämilleen.
»Olettekos miten vanhoja?»
»Olga ja minä olemme täyttäneet kuusitoista. Betty on meitä kahta
vuotta nuorempi.»
»Kuusitoista? Noo, ei sitten enää tarvitse kauan odottaa.»
»Hyvänen aika»,--tytöt käänsivät punastuen päänsä pois. »Vielähän me
käymme koulua.»
»Mitäs se estää, jos muuten kohdalle sattuu.»
»Eihän tämä Anna Sohvikaan ole kuin kahdeksantoista», sanoi Heta. »Ja
syksyllä vaan aikoo jo viettää häitä.»
Suurella kunnioituksella tytöt katsoivat Anna Sohviin, joka loistavin
silmin heille hymyili.
»Ja kaksi vuotta ennen hän sen jo olisi tehnyt, ellen minä pannut
vastaan. Hupsu! Tietäiskö sitä nuorra olleensakaan, jos kuudentoista
vanhana miehelle menisi. Ikään kuin ei siihen iloon vähemmällä
ennättäisi.»
Anna Sohvi se vaan nauroi ja kuunteli. Näki selvään, ettei äidin puhe
häntä ollenkaan säikyttänyt.
Tyttöjen silmissä hän oli käynyt merkilliseksi henkilöksi. Tarkkaan he
katselivat häntä ja ihmettelivät. Niin nuori ja nyt jo kihloissa! Ei
hän ollut ruma. Hyvin nätti suu, punaiset huulet ja valkoiset hampaat.
Veitikkamaiset, iloiset silmät. Kahdeksantoista vuoden vanha? Ja
syksyllä jo--? Minkähänlainen tuo sulhanen oli? Lieneekö kuinka kovasti
häneen rakastunut? Kylläpä tulee hauska nähdä heitä yhdessä.--Herranen
aika, sentään: kihloissa kahdeksantoista vanhana! Jos hekin jo kahden
vuoden päästä--? Eihän toki--hyi! Semmoista ei voinut ajatellakaan.
Anna Sohvi oli heitä paljon suurempi ja vanterampi. Oikeastaan olisi
luullut häntä koko joukon vanhemmaksi. Mutta eivät hekään sentään niin
aivan lapsia olleet enää. Kuusitoista vuotta--ensi kesänä
seitsemäntoista ja sitten vuoden päästä saman ikäisiä, kuin Anna Sohvi
nyt. Ja entä jos kumminkin silloin--? Toinen tai toinen. Oliko se niin
mahdotonta? Kuinka omituista ajatella. Että kahden vuoden päästä
saattaisivat jo olla kihloissa--ja sitten--aih, mitäs nyt semmoisia.
Vene töyttäsi rantaan. Eväsvakat ja vaatenyytit nostettiin maalle.
Virstan verran oli astuttava metsäpolkua, ennenkuin perille tultiin.
»Mitähän, jos riisuuntuisimme paljain jaloin?»
»Tosiaankin!»
Kiville istuttiin rannalla; yks' kaks' olivat sukat ja kengät jaloista
pois. Ne työnnettiin nyyttien sisään ja sitten koeteltiin astua.
»Ui, ui, ui, pistää, pistää.»
»Ei se mitään», kehoitti Anna Sohvi, »pian siihen tottuu».
Tytöt katselivat mielihyvällä valkoisia jalkojaan, joiden hohdetta
hienot, siniset suonet vaan lisäsivät.
»Ja tiedättekös, mitä vielä teemme?» Betty oli oikein vallattomalla
tuulella.
»Nooh?» Olga ja Hanna odottivat silmät pyöreinä uutta ehdotusta.
»Leningit otamme pois päältä ja kävelemme alushameessa.»
»Oletkos hullu?»
»Betty, mitä ihmettä sinä--»
»No, entä sitten? Kuka meitä täällä näkee.»
»Saattaisi joku herra olla metsästämässä, esimerkiksi. Ja yhtäkkiä
töytätä esiin pensaista, ettemme huomaisikaan. Hyvä Jumala, ajatteles,
mihinkä joutuisimme?»
»Metsästämässä? Kyllä kai. Mitä luulette, emäntä? Käyvätkö ne täällä
metsästämässä?»
»Eihän toki. Kiellettyä se on Rauhalahden maalla. Riisukaa vaan
leningit pois, jos mieli tekee. Ei täällä ole ristin sielua koko
matkalla.»
Ja tytöt riisuivat. Mitähän mamma tästä sanoisi, arveli Hanna avattuaan
napit ja vetäen käsivarsia hihoista. Mutta eipä se häntä sentään
suuresti huolettanut.
Paidat, pitsireunaiset, hienot, kuultivat lumivalkoisina suolivyölle
saakka. Ja jalatkin kun näkyivät nyt aina puolisääreen lyhkäisten
alushameiden alta. Ei, mutta tämähän oli hirveätä.
»Mitähän, jos kaupungin kadulla kävelisimme näin?»
»Ihmiset pyörtyisivät varmaan.»
»Ja meitä vietäisiin Niuvanniemeen.»
Kuinka kummallista olla näin vapaana, näin rajattoman vapaana!
Heta ja Anna Sohvi olivat valmiina. Korennoissa he kantoivat olkapäillä
kakskorvaista vakkaa ja suurta vaatenyyttiä. Tytöt ottivat laukkuja ja
muita pienempiä kannettavia. Lähdettiin. Polku vei kahden korkean
vuoren väliltä lehdikkometsään. Arastellen hyppivät tytöt edeltä. Risut
repivät verisiä naarmuja heidän jalkoihinsa. Parkaisivat silloin aina
hiukan, mutta nauroivat kohta taas. Tämä oli kuitenkin niin hauskaa,
niin äärettömästi hauskaa.
Aurinko paistoi ja linnut visertelivät. Oli eräs, joka niin somasti
pani. Tytöt arvelivat sitä leivoseksi, mutta Heta sanoi, ettei se ollut
kuin raunioruntti. Varikset he kyllä tunsivat, ne kun niin rumasti
rääkkyivät. Ja harakat myös. Mutta noita pienempiä oli niin vaikea
eroittaa toisistaan. Näyttivät juuri yhtä suurilta kaikki ja yhden
värisiäkin ne olivat.
Maassa sirkat sirisivät.
»Mutta jos täällä on sammakoita, taikka sisiliskoja, taikka käärmeitä.»
Olga katseli arasti nurmea eikä tahtonut uskaltaa astua eteenpäin.
»Huiui! Mihinkähän minä poljin? Tuntui niin kylmältä, eikö liene ollut
sisilisko.»
Hanna hyppäsi kivelle. Seisahtuivat kaikki kolme ja jäivät odottamaan
Hetaa ja Anna Sohvia.
»Emäntä, kuulkaa, onko täällä käärmeitä?»
»Eihän noista ole tiedetty näillä seuduin.»
»Entä sisiliskoja?»
»Ei ole niitäkään.»
Mentiin eteenpäin ja tultiin pian perille. Metsä loppui, niityn ja
ruispellon takaa näkyi Pölläkän mökki. Tyttöjen mielestä se oli niin
sievä, niin kovasti sievä. Pistettiin pensaiden takana leningit päälle
ja lähdettiin sitten ruispellon pientaretta myöten kartanolle.
Vasemmalle oli heillä ensiksikin kota, johon sivumennen täytyi
vilkaista sisään. Semmoinen soma laitos. Eihän tuossa ollut oikeita
seiniä edes eikä kattoa minkäänlaista. Pyöreitä puita vaan pystytetty
vinoon toisiaan vasten. Keskellä kotaa oli tulisija ja suuri musta
pata, joka riippui koukussa. Permantona ei ollut kuin kova maa, harmaa
ja nokinen.
Yhdellä sivulla oli kumminkin hirsinen seinä ja siinä ovi.
»Saunako tuolla takana?»
»Sauna», kuului Anna Sohvin vastaus.
»Siellä kylvömme joskus», päätti Betty.
»Käyhän se laatuun.»
»Tulkaa jo pois», kehoitti Heta ja tytöt tottelivat. Mutta silmät yhä
vilkkuivat ympäri.
Kanoja eikös ollut tarhassa, tuolla? Komea kukko, monta kanaa ja
poikasia hirmuinen joukko. Niitähän piti kaiken mokomin tarkemmin
katsoa.
»Tipo, tipo, tipo, tipo! Yks', kaks', kolme, neljä, viis'--lueppas
Betty, montako poikasta niitä on», kehoitti Hanna.
»Voi, eihän niistä saa selvää, kun eivät pysy paikoillaan. Näettekös,
tuolla yhdellä on siipienkin alla moniaita. Tipo, tipo, hellanen aika,
kuinka ne ovat nättiä, tipo, tipo!»
»Lähtekää nyt sisään», huusi Anna Sohvi porstuan kynnykseltä.
Niin, minkähän näköistä siellä oli? Mentiin portaille. Kamarin ovi
porstuassa oli selki seljallaan. Ja huone tyttöjen tulemaan koristettu
kuin parhaasen juhlaan ikään. Nurkissa komeita pihlajia, tuomen oksia
seinänraoissa ja havuja lattialla. Ikkunassa oli valkoiset uutimet ja
laudalla kukkiva verenpisara. Se oli istutettu tuohiseen, ei
saviruukkuun, niinkuin kaupungissa oli tapana. Oikealla seinällä oli
sänky, vasemmalla penkki, ikkunan alla pöytä ja sen kahden puolen
tuolit; siinä huoneen koko sisustus. Tytöt katselivat ihastuneina
ympärilleen ja Anna Sohvi oli tyytyväinen.
»Näinhän meillä on pienet paikat», hän puhui, »ja vaillinaista kaikin
puolin. Mutta ehkä hänessä toimeen tullaan yhtähyvin.»
Selvästi näkyi, ettei hän sitä epäillytkään.
Tyttöjen teki mieli mennä tupaa katsomaan.
»Mutta siellä on miehiä», muistutti Olga. »Ilkiämmekö mennä paljain
jaloin?»
»No mitä se tekee, tulkaa vaan pois», tuumaili Anna Sohvi.
»Ei, ei, pannaan jalkaan ensin», sanoivat sekä Hanna että Olga.
Betty ei välittänyt; hänen mielestään heillä oli semmoiset jalat, ettei
niitä hävetä tarvinnut. Menivät sitten sävyisästi tupaan, porstuan
toisella puolen. Kolme, neljä miestä siellä istui penkillä. Kaikilla
lakit päässä, piiput hampaissa. Lakit he kumminkin ottivat pois ja
laskivat ne viereensä penkille, kun tytöt sisään tulivat. Yksi miehistä
kutoi verkkoa pöydän päässä, toinen ei mitään tehnyt, istui vaan;
samoin kolmas ja neljäs. Kuka noista nyt lienee ollut sulhanen? Eiköhän
tuo, joka oli kauniin. Kumma, ettei Anna Sohvi häntä puhutellut, ei
edes katsonut häneen. Kuinka hän niin?
Eräs noin kymmenvuotias poika-veitikka oli lukevinaan, vaikk'ei
lukenutkaan; silmät tuon tuostakin kirjan yli tyttöihin vilkkuivat.
Nämä menivät kaikki kolme rinnan penkille istumaan tuvan toiseen
päähän. Ujostelivat vähän miehiä, kun nuo eivät mitään virkkaneet,
silloin tällöin vaan salavihkaa heitä sivultapäin tarkastivat. Heta
seisoi takan ääressä; hänellä oli kahvipannu tulella.
Jopa hoksasi Betty kankaan tuvan perä-nurkassa. Ja heti hän kapusi ylös
laudalle, painoi polkusen alas, työnsi toisella kädellä kaidetta
taaksepäin ja viskasi toisella sukkulaisen juoksemaan. Niin se meni,
että hurahti toiseen päähän. Ei muuta kuin pari läiskähdystä kaiteella,
sitten polkunen alas ja uudelleen sama temppu.
»Betty, Betty», varoitti Olga, »sinä turmelet kankaan».
»Antaa hänen kutoa», sanoi Heta, »ei se siitä pahene».
Ja Betty oikein innostui. Hän oli tunnettu erinomaisen käytännölliseksi
ja toimeliaaksi tytöksi.
Hanna meni rukin luokse ja alkoi tehdä käämiä. Polki ensin kainostellen
ja arasti, mutta sitten vähitellen yhä tiukemmin. Rukki surisi ja käämi
käämin perästä valmistui. Kaikki oli niin uutta ja niin hauskaa. Tähän
työhön ei ikipäivinä kyllästyisi.
Heta tarjosi heille kahvia. Miehet olivat alkaneet jutella keskenään ja
tytöt kuuntelivat molemmin korvin. Mikä lienee tullut Rissalan
isännälle, kun sitä ei kuulunut takaisin kaupungista. Toissa päivänä
meni, eikä pitänyt viipyä kuin muutaman tunnin. Emäntä oli tänä päivänä
lähtenyt hakemaan. Oli pelännyt, että kun sillä oli rahoja siellä
nostettavana, niin eikö liene vaan joutunut veijarien seuraan ja
juominkiin. Semmoista oli sille ennenkin tapahtunut. Kerran oli
hukannut viisikymmentä markkaa humalapäissään eikä tiennyt ei
kuolemakseen, mihinkä ne olivat joutuneet.
Näin puhelivat miehet ja tytöt kummastelivat. Ei Hanna kuitenkaan
erittäin; se vaan muistutti häntä jostakin ja herätti poveen
tuskallisen tunteen; mutta hän painoi sen takaisin ja käänsi ajatukset
toisaanne.
Anna Sohvi oli laittanut heille päivällistä ja kattanut pöydän
kamariin. Nyt hän posket hohtavina ja suu makeassa hymyssä ilmestyi
tuvan ovelle ja kutsui heitä ruoalle. Mentiin miehissä, tai paremmin
naisissa, sillä tytöthän ne vaan menivätkin.
Pöytä oli nostettu keskelle lattiaa. Sitä peitti sileäksi kaulattu,
valkoinen liina. Talrikit olivat asetetut kolmelle eri reunalle ja
niiden yläpuolelle veitset ja kahvelit; veitsi oikealle puolelle,
kahveli vasemmalle ja veitsen pää oli pistetty kahvelin keskimmäisen ja
ylimmäisen piikin väliin. Niistä taas ylempänä oli valkoiset
puulusikat, alaspäin, varret oikeaan. Ja pöydän keskellä, mikä paljous
siinä oli ruokia. Kori täpösen täynnä nuorta rukiista leipää,
kukkurainen asetti tuoretta, vastakirnuttua voita, talrikillinen
paistettua kalaa, toisella talrikilla höyryävä, pyöreä pannurieska ja
keskellä kaikkia näitä herkkuja mahdottoman suuri viilipytty.
Tytöt eivät ruoan paljoutta peljästyneet, vaan kävivät sen kimppuun
urhoollisella mielihalulla. Eikä sitä usko kukaan, miten hyvälle se
maistui. Pannurieska oikein suli suussa. Tähän saakka olivat niin
hartaasti syöneet, etteivät joutuneet mitään puhumaan. Mutta nyt Betty
tahtoi Anna Sohvilta tietää, kuinka tätä tämmöistä rieskaa laitettiin.
Ja Anna-Sohvi kertoi juurta jaksaen. Viiliin se oli tehty ohrajauhoista
ja mannaryyniä oli pantu sekaan, että tuli murakampaa. Voita sieti
runsaanlaisesti. Ei siinä suurempaa konstia ollut, mutta eivätpäs vaan
kaikki saaneet syntymään. Milloin polttivat, milloin laittoivat
taikinan liian sakeaksi, milloin taas tekivät jonkun muun vian. Mutta
Anna Sohvilta se aina lykästi. Niin oli Rauhalahdenkin tohtorinna
sanonut, ettei hän vielä tässä maailmassa ollut niin hyvää pannurieskaa
syönyt, kuin mitä Anna Sohvi heille tarjosi, kerran kun olivat
vieraineen lystäilemässä täälläpäin. Ja Anna Sohvi oikein loisti
iloisesta ylpeydestä sitä muistellessaan.
Tytöt söivät aikalailla ja Anna Sohvi pani sen merkille salaisella
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Hanna - 03
  • Parts
  • Hanna - 01
    Total number of words is 3761
    Total number of unique words is 1782
    25.8 of words are in the 2000 most common words
    36.5 of words are in the 5000 most common words
    41.8 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Hanna - 02
    Total number of words is 3690
    Total number of unique words is 1918
    24.6 of words are in the 2000 most common words
    35.1 of words are in the 5000 most common words
    40.1 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Hanna - 03
    Total number of words is 3745
    Total number of unique words is 1857
    27.2 of words are in the 2000 most common words
    37.0 of words are in the 5000 most common words
    41.7 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Hanna - 04
    Total number of words is 3674
    Total number of unique words is 1890
    24.8 of words are in the 2000 most common words
    34.8 of words are in the 5000 most common words
    41.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Hanna - 05
    Total number of words is 3774
    Total number of unique words is 1850
    28.0 of words are in the 2000 most common words
    39.2 of words are in the 5000 most common words
    44.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Hanna - 06
    Total number of words is 3742
    Total number of unique words is 1972
    23.8 of words are in the 2000 most common words
    35.2 of words are in the 5000 most common words
    41.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Hanna - 07
    Total number of words is 3802
    Total number of unique words is 1922
    27.1 of words are in the 2000 most common words
    36.4 of words are in the 5000 most common words
    40.8 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Hanna - 08
    Total number of words is 3761
    Total number of unique words is 1945
    25.1 of words are in the 2000 most common words
    36.1 of words are in the 5000 most common words
    41.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Hanna - 09
    Total number of words is 3683
    Total number of unique words is 1892
    26.9 of words are in the 2000 most common words
    38.0 of words are in the 5000 most common words
    43.8 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Hanna - 10
    Total number of words is 3697
    Total number of unique words is 1925
    25.7 of words are in the 2000 most common words
    36.1 of words are in the 5000 most common words
    41.1 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Hanna - 11
    Total number of words is 1846
    Total number of unique words is 1042
    32.0 of words are in the 2000 most common words
    42.1 of words are in the 5000 most common words
    49.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.