Hanna - 04

sanoi hän niin kylmästi kuin olisivat ventovieraita olleet.
Woldemar kohosi ylös, pisti kädet housun taskuihin, nytkäytti päätä
taakse, ja rypisti otsaa; Tirri nolostui ja loi silmänsä alas; Alfred
oli kuin elävä kysymysmerkki.
Aamiaista syötiin jokseenkin juhlallisessa äänettömyydessä. Betty
arveli, että ukkonen mahtoi olla ilmassa, koska tuntui niin
rasittavalta.
Ruoan jälkeen menivät pojat ulos ja pitivät pienen neuvottelun. Olga ja
Hanna panivat sen molemmat merkille. Sitten tulivat kaikki kolme,
Woldemar etupäässä, ja sanoivat jäähyväiset. Olivat viivytelleet liian
kauan; heidän olisi jo aikoja ennen pitänyt lähteä.
Betty vastusteli. Mikä heille nyt oli päähän pistänyt, kun eivät eilen
vielä mitään puhuneet poismenostaan. Ja mihinkä heillä oikeastaan oli
kiire. Eivätkö voisi viipyä muutamia päiviä siellä maalla ja nauttia
lupa-ajasta. Parin viikon päästähän tuo pitkä lukuvuosi taas alkaisi.
Mutta he eivät voineet viipyä, ei millään ehdolla. Olgalle antoivat
ensiksi kättä; hän ei sanonut heille mitään muuta kuin »hyvästi».
Lieneekö sentään lisännyt: »ei kestä», tai jotain sinnepäin, kun he
kiittivät. Yhtä vähäpuheinen oli Hanna, vaikka hänen katseessaan
olisivat voineet lukea pienen arastelevan anteeksi-pyynnön, jos
olisivat parempia ihmistuntijoita olleet.
Betty tahtoi ainakin lähteä heitä saattamaan, tuonne metsänrinteesen
saakka, ehkä vähän kauemmaksikin. Olga ja Hanna jäivät kamariin, mutta
ikkunasta he katsoivat heidän jälkeensä. Hannan sydäntä kivisti, eikä
Olgankaan ihan terve ollut. Mutta hän oli täydellisesti vakuutettu
siitä, että he olivat täyttäneet tärkeän velvollisuuden, ja se vähän
lohdutti.
Päivä rupesi niin pitkäksi, ettei tahtonut loppua tullakaan. Hanna sai
äkkiä hirveän koti-ikävän; äitiä ja isää ja Jussia, palvelijoita,
kissaa, koiraa, kamariansa ja koko kotikartanoa hän muisteli kipeällä
kaipauksella. Eikä auttanut, vaikka hän meni lempi-paikkaansakin,
niemen nenään, jossa ennen aina tunsi itsensä onnelliseksi. Olipa vaan
rauhattomampaa vielä siellä yksinäisyydessä, ja takaisin hän kiiruhti
heti toisten luokse. Olgan kirjan otti käteensä ja koetti lukea, mutta
pois täytyi panna, kovin oli kuiva. Ei ollut mikään mielelle käypää, ei
kerrassa mikään.
Betty oli äreä ja riiteli. Ruokavarat olivat lopussa, kissa oli syönyt
kerman, maito oli hapantunut. Eikä häntä enää haluttanut koko talouden
hoito, oli saanut mokomasta jo ihan kylläkseen. Ja Betty loikoili
nurmella, selki seljallaan, kädet ristissä pään alla, huolien viis'
siitä, tuliko sinä päivänä puolista, tai ei.
Olgalla ei enää ollut lukemista. Kaikki kirjat hän oli laskenut läpi,
muutamat kahteenkin kertaan. Neulomiseen hän myös oli väsynyt ja ilma
oli ruma, ettei voinut kävellä ulkona. Oikeastaan hän ei tiennyt,
minkätähden he vielä viipyivät maalla, kun kotona oli niin paljon
tekemistä; koulukin pian alkaisi, sitä varten tuli toimittaa yhtä ja
toista. Laittaa vaatteet kuntoon, koota vihkot ja kirjat, järjestää
kukat, joita olivat maalla ollessaan vähin keränneet ja paljon
muutakin. Kyllä Olgan mielestä heidän jo välttämättä pitäisi muuttaa
kaupunkiin.
Ihan samaa arvelivat Betty ja Hanna. Ruvettiin heti panemaan tavaroita
kokoon ja talonväelle ilmoitettiin, että aikomus oli lähteä jo
huomispäivänä pois. Tuvan puolella olivat kaikki siitä niin pahoillaan,
että tyttöjä oikein liikutti. Anna Sohvi miltei itkenyt. Olivat
tottuneet heihin, tulisi kovin ikävä. Niin herttaisia ja rakkaita he
olivat kaikki kolme ja niin ihmeen hyväluontoisia. Ylpeitäkään eivät
olleet, ei pikkuistakaan, pitivät heitä aivan kuin vertaisiaan. Ei
ollut koko kaupungissa niin hyviä herrasneitiä, siitä sai olla varma.
Isäntä siihen lopetti, sytytti piippunsa ja jäi totiseksi. Hetalle
vedet nousivat silmiin, mutta hän kääntyi selin ja hämmensi hierimellä
jauhoja puuro-pataan. Erkkakin oli mietteissään; kenenkähän kanssa hän
nyt juoksisi hippasilla tästä lähtein. Anna Sohvi teki käämiä, pyöritti
kiivaasti rukkia ja pyyhki vähän väliä nenäänsä esiliinan helmaan.
Tytöt istuivat rinnan sillä penkillä, joka oli pöydän edessä. Hiljaisia
he olivat ja vakavia; ikävää oli erota noista ystävällisistä ihmisistä;
mutta halu kotiin sai kuitenkin voiton. Ja niin päätettiin sitten, että
Heta ja Anna Sohvi aamulla varhain lähtisivät heitä viemään.


III.

Ja sitten hän oli kotona taas. Omassa kamarissaan, johon äiti sillä
välin oli antanut panna uudet tapetit seiniin ja uudet uutimet
ikkunoihin. Se oli entinen lastenhuone, ruokasalin vieressä. Jussi
poika majaili nyt pienessä suojuksessa etehisen toisella puolen, jota
ennen oli kahverina käytetty.
Hauskaa oli maalla ollut, mutta hauskaa oli tulla kotiinkin jälleen.
Turva, se oli heidän koiransa nimi, heilutteli ilosta häntäänsä ja
hyppeli vasten. Kukat olivat sillä aikaa tavattomasti kasvaneet;
kummako se, kun äiti niitä hoiti. Miina oli rukoustanut äidiltä parhaat
Hannan kamariin ja ruukkujen ympärille hän oli laittanut sievän sievät
paperikoristukset. Salin entiset käytävä-matot hän myöskin oli pannut
lattiaan; ne olivat valkoiset punaisilla reunoilla ja tekivät huoneen
hyvin iloisen näköiseksi. Jussi oli ongella, kun Hanna tuli kotiin, ja
isä missä lienee ollut; ei äiti tiennyt, mutta siinä hän juuri vähää
ennen oli lähtenyt.
Äiti oli voinut hyvin koko ajan ja Hannan mielestä hän näytti
virkeämmältä. Vai lieneekö muuten hänen tulemastaan tuo loiste silmiin
ilmestynyt. Päivällisiksi palasivat sitten kotiin isäkin ja Jussi;
pojalla oli pieniä ahvenia tuohisessa ja hänellä oli tulinen kiire
saada Maria heti niitä perkaamaan. Olipa se Jussikin kasvanut koko
lailla ja tullut niin miehekkään näköiseksi. Päivettynyt oli hirveästi;
käynyt niin ruskeaksi kuin mulatti juuri. Ja hiukset olivat lakin
alapuolelta palaneet ihan valkeiksi. Saappaat veneessä kastuneet;
äidille tuli hätä, kun hän niillä likasi kaikki ruokasalin matot. Poika
sai istua sohvaan ja siihen hänelle tuotiin puhtaat, kuivat sukat ja
toiset jalkineet.
»Niin, lystikö sinun oli?» hän kysyi Hannalta.
»Kovasti.»
»Sen arvaan. Ensi kesänä pitää minunkin päästä maalle koko lupa-ajaksi.
Ei auta mikään. Mutta kauemmas minä tahdon, kuka niin lähellä viitsisi
olla kuin Pölläkässä. Tuonne oikein sydänmaalle, Karjalaan.»
»Ehkä sinut pappa laskee», sanoi äiti, »jos luet ahkerasti, että pääset
luokalta».
Jussi puri hammasta.
»Minulle aina pannaan ehtoja», hän sanoi.
Ja suu jäi pullolleen; mutta enempää hän ei virkkanut, sillä isä tuli
samassa sisään. Hanna juoksi suoraapäätä hänelle kaulaan.
»Terveisiä, pappa, maalta.»
»Noo, johan sinä olet kotona.»
»Jo, ja nyt olen niin terve, etten varmaan koko vuonna lääkäriä
kaipaa.»
»Soo, sepä hyvä.»
Isä istui pöytään ja niin teki Jussi myös. Hannakin seurasi esimerkkiä,
samoin äiti, sitten kuin hän ensin oli käynyt kyökissä ja toimittanut
ruoat sisään.
»Jeekeli sentään--»
»No, Jussi, kuka noin sanoo?»
»Mitä pahaa siinä, mamma? Eihän sillä pirua tarkoiteta.»
»Et sinä milloinkaan opi ihmisiksi puhumaan.»
Jussi ei kerennyt vastaamaan, sillä häneltä oli pudonnut paistin rasvaa
pöytäliinalle ja työtä oli saada sitä veitsen kärjellä poiskaapituksi.
»Mutta mitä sinä yritit sanomaan?» kysyi isä.
»Niin että jeekeli sentään, kuinka tänä aamuna olisi tullut paljon
kaloja, ellei lierot loppuneet kesken. Kävittekös te, Hanna, usein
ongella siellä maalla?»
»Eihän me varsin usein. Välistä kumminkin.»
»Saittekos kaloja?»
»Aina vähän.»
»Mamma, minä olen nyt päättänyt, että rupeankin kalamieheksi.»
»Kaunista», hymyili isä. »Sitten minä saisin sanoa: poikani, kalamies.»
»Onpa se parempi kumminkin kuin renttu-herra, joka juo ja--»
»Jussi, syö nyt ja ole vaiti», sanoi äiti.
Isän oli otsa rypyssä ja Jussi himmeästi aavisti, että hän oli sanonut
jotain tyhmää. Hanna kiiruhti puhumaan muista asioista.
»Betty osasi laittaa meille niin hyvää ruokaa. Pojatkin sitä
kiittivät.»
»Ketkä pojat?»
Hanna hämmästyi ja lensi punaiseksi.
»Niin, mamma ei tiedäkään, että meillä oli vieraita, veljekset Stenberg
ja Tirri. Viipyivät siellä muutamia päiviä.»
»Teidän luonanne?» kysyi isä kummastuneena.
»Niin.»
»Olitteko kutsuneet niitä?»
»Emme.»
»Ja ne lurjukset uskalsivat tulla; tiesivät varmaan hyvin, ettei teillä
vanhempaa ihmistä ollut mukana. Kuinka rupesitte ottamaan heitä
vastaan. Olisitte käskeneet pois.»
Hanna vaikeni ja katui kovin varomattomuuttaan. Mutta äiti tuli hänelle
avuksi.
»Eikä tuo minusta niin vaarallista ollut; nuoret mielellään käyvät
maalla kesänajalla, luultavasti eivät tulleet ajatelleeksikaan, että
siinä mitään sopimatonta oli.»
Enempää ei asiasta puhuttu ja Hanna kiitti onneaan, kun pääsi niin
vähällä. Epähuomiosta hän oli sen ilmaissut, mutta kaikki hyväksi vaan,
sillä omatunto sai nyt olla rauhallinen.
Tuli syyskuun ensimmäinen päivä ja tytöt kerääntyivät kouluun; vihkot,
kirjat ja taulut mukana kaikilla. Viime lukukauden todistus myös,
varustettuna papan, mamman tai holhojan nimellä. Koulu surisi kuin
mehiläispesä. Pulpettia avattiin ja suljettiin, tuolia väistettiin ja
pöytiäkin siirrettiin paremmin kohdalleen. Valittiin paikkoja,
sopimuksia tehtiin; se tärkeä asia oli saatava selville, kenen viereen
istumaan pääsi. Ja ensi riviinkö, vai toiseen, vai tuonneko taakse,
ihan viimeiseen. Kuinka halutti itsekutakin, kuinka ennätti ja kuinka
jaksoi puoliaan pitää.
Yhdessä kohden ei paljon seisottu; mikä pyöri, mikä hyppi, mikä juoksi,
mikä hitaammin liikkui. Opettajattaret arvokkaina kulkivat kiehuvien
luokkien läpi, seisahtuivat, katselivat ympärilleen ja kehoittivat
korotetulla äänellä hiljaisuuteen. Surina vähän taukosi ja häilyvä
joukko asettui; mutta kohta kun opettajattaren selkä katosi toisesta
ovesta, alkoi kaikki uudelleen entistä kiivaammin.
Korkeimmalla luokalla oli kuitenkin vähemmän hälinää. Eihän heidän
sopinut, kun olivat jo suuria, täytyi pienemmille näyttää hyvää
esimerkkiä; eikä heitä toki haluttanutkaan.
Yksitoista heitä enää oli jäljellä kahdestakymmenestä viidestä; mihin
lienevät vuosien kuluessa riponneet. Mutta toverihenki oli heidän
luokalla aina ollut verrattoman hyvä; ei toisilla sinnepäinkään.
Semmoista yksimielisyyttä kuin heidän välillä sai etsiä; tuskin sitä
vaan lyseollakaan löytyi, vaikka pojat niin kerskuivat. Oliko vielä
koskaan luokalta mitään kerrottu? Tai olivatko koskaan kannelleet
toistensa päälle? Kaikki he yhdessä olivat kestäneet, myrskyt ja
päivänpaisteet; kun jotain tapahtui, ei syyllistä annettu ilmi, vaan
luokka otti kokonaisuudessaan siitä vastatakseen. Eikä toverista
sallittu pahaa puhuttavan, ei koulussa eikä koulun ulkopuolella. Vielä
vähemmän oli juoruja tai riitoja heidän kesken milloinkaan syntynyt.
Ja viimeistä lukuvuottaan he nyt alkoivat; eroisivat sitten,
hajautuisivat sinne, tänne. Miksi muuttuisi kohtalo itsekunkin? Mitä
toisi tulevaisuus heille mukanaan? Eihän tiennyt; se vaan oli varma:
vaikk'eivät tuon koomin näkisi toisiaan, eivät he kuitenkaan unhottaisi
eivätkä vieraantuisi. Elinkautinen side heitä yhdisti, vahvempi kuin
mikään maailmassa; ei aika eikä paikka sitä kulumaan saisi. Semmoisia
rakkaita muistoja kuin heillä tuskin vielä tätä ennen oli ihmisillä
ollut, tuskin vastedeskään tuli olemaan. Kun katseli noita toisia----
»Pois täältä!»
Ines se oli, joka hyppäsi alas pöydältä, jossa hän oli istunut, ja meni
töyttäämään ovesta takaisin erästä alemman luokan tyttöä, joka uskalsi
pistää päänsä sisään.
»Koettakaapas tulla», hän lisäsi ja sulki oven toisen nenän edessä.
Kun hän oli kiivennyt takaisin pöydälleen, jatkettiin keskustelua.
Eikö heidän pitäisi päättää tavata toisiaan muutamien vuosien kuluttua?
Määräisivät ajan ja paikan; esimerkiksi kymmenen vuotta juuri siitä
päivästä ja Puijon tornilla he yhtyisivät. Yleinen riemastus
ehdoitukseen; käden lyönnillä liitto vahvistettiin, ja muistomerkiksi
he teettäisivät hopeiset rahat, joihin antaisivat piirtää ristin,
ankkurin ja sydämen ynnä molemmat vuosiluvut. Koulusta menisivät
suoraan kultaseppään; mutta asia oli pidettävä salassa, ei
hievahdettaisi kenellekään mitään. Varottava oli erinomattain, ettei
alemman luokan tytöt saisi siitä vihiä.
»Tulee joku, tulee----»
Kaikki töyttäsivät huutaen ovelle.
»Ettekö te anna meidän olla rauhassa täällä?--Taivas, johtajatar!»
Tytöt siirtyivät hämmästyneinä pois ja johtajatar tuli hymyillen
sisään.
Hän määräsi heille läksyt huomiseksi omissa aineissaan, jakeli muutamia
ohjeita ja meni taas. Ines hiipi jäljessä, tirkisti vieläkö hän oli
likiseudulla ja painoi hiljaa oven kiinni. Sitten hän hyppäsi ylös
entiselle paikalleen, ja vapaus oli uudelleen yleinen. Puhetta riitti;
yksi tiesi yhtä, toinen toista. Joku kertoi, että lyseolaiset pitivät
itseään heitä viisaampina, ja sekös harmitti. Päätettiin lukea tänä
vuonna, niin että! Ja sitten he olivat sanoneet, ettei naisen
intelligenssi olisi yhtä suuri kuin miehen. Vaikka se oli paljon
suurempi, ihan vissiin, paaljon, paljon suurempi! Nähtiinhän selvästi
pikkulasten kouluissa, joissa oli sekä poikia että tyttöjä. Aina tytöt
etevämpiä, aina, aina! Ja nyt he oikein koettaisivat. Kun saisivat
jotain semmoista ainetta, jota lyseolla ei ollenkaan luettu.
Esimerkiksi filosofiaa. Niin, niin filosofiaa!
He hyppelivät ilosta ja taputtelivat käsiään. Ja he tarttuivat
toisiinsa kiinni ja syleilivät ja suutelivat. Filosofiaa, filosofiaa!
Voi, kuinka he sitten tulisivat viisaiksi, kuinka koko maailma heitä
ihmettelisi, ja kuinka poikien kävisi kateeksi. He raukat, kun eivät
filosofiasta mitään tienneet. Jäljelle jäisivät, jäljelle, ihan
armotta!
Mutta,--niin, nyt sieti taas miettiä. Kuka heille opettaisi? Pastori
Järveläkö? Hän kait, eikös se juuri sopinut uskontotuntiin? Missä hän
viipyi, kun ei jo tullut heille läksyjä antamaan?
Mentiin katsomaan, mutta samassa hän juuri ilmestyikin, herttaisena,
ystävällisenä niinkuin konsanaan ennen. Kaikki asettuivat paikoilleen;
tuolinsa takana seisoi itsekukin siivona ja tasaisena, aivan kuin
heidän ikäisilleen sopivaa olikin. Silmistä vaan vilkkui jotain muuta.
Vilkkui tuo sisällinen, vallaton, huimapäinen nuoruuden ilo, tuo
luontaisten tunteiden riemastus, joka pyrki vapaasti uhkumaan, vastoin
kaikkia säädyllisyyden määräämiä sääntöjä. Mutta he painoivat sen
väkisen alas; politiikki vaati, että olisivat oikein hiljaa, että
pastori heihin mielistyisi. Betty kumminkin äkkiä hoksasi, että jonkun
pitäisi nyt esittää asiaa. Hän kuiskasi sen hiljaa naapurilleen,
naapuri eteenpäin toisille. Pian se yleisesti tiedettiin. Mutta kuka
heistä puhuisi, kuka? Toinen nykäisi toistaan, kyynäspäät liikkuivat
ynnä jalat.
»Sano sinä!»
»Ei, ei, sano sinä!»
»En minä, en vaikka.»
Pastori selaili kirjan lehtiä. Huomasi jotain olevan mielissä, jota
aiottiin ilmoille. Katsahti hän pilanpäin silmälasien yli luokkaan ja
näki, kuinka vilkkaasti tytöt ajatuksia vaihtoivat keskenään, lähempää
kuiskaamalla, kauempaa merkeillä, silmäin iskulla, sormien liikkeillä
ja tuhansilla muilla keinoilla. Hän uppoontui kirjaansa taas ja odotti,
mitä tuleman piti.
Ja tytöt puolestaan olivat jo selvillä. Ines suoristui, otti vakavan
muodon ja rykäisi.
»Me pyytäisimme, että--jos pastori olisi niin hyvä----ja opettaisi
meille filosofiaa.»
Pastori laski kirjan pöydälle, korjasi silmälasiaan ja katsoi ylös.
»Filosofiaa! Vai niin! Vai filosofiaa te tahtoisitte lukea?»
Hänen suunsa meni hymyyn, noin ikäänkuin vastoin tahtoaan. Ja katse oli
vähän kummallinen. Eivät tytöt oikein varmasti tienneet päättää, mitä
ne merkitsivät. Mutta Ines ei hämmästynyt.
»Se on meidän yleinen toivomme.»
Ja hän katsoi ympärilleen, saadakseen puolta.
»On, on. Meidän yleinen toivomme», kaikui joka suusta.
»Hyvä!» lausui pastori. »Sopii juuri minunkin programmiini.»
Mikä ilo! Tytöt katsoivat toisiinsa. Ei tahtonut enää kukaan voida
hillitä itseään. Toinen puristi toisen käsivartta; puristi innossaan
vähän liiankin kovaa. Koski; pieni tukahdutettu parkahdus ja käsivarsi
temmattiin pois. Ja sitten naurettiin; koeteltiin näpistää takaisin.
Mutta, tss! Hiljaa! Pastori puhui.
»Otamme sitten filosofiaa uskonnon ohessa. Sen perustukselle. Käyhän se
vallan hyvin!»
Hän piti vähän lomaa joka lauseen välillä. Tyttöjen huulet olivat niin
makeassa hymyssä, etteivät varmaan pavut olisi suussa pysyneet. Pastori
oli ihan totinen. Ei hän leikkiä laskenut.
»Kristinopissa kumminkin parhaat elämänohjeet löytyvät ja tukevimmat
moraaliset totuudet. Niille kun rakentaa, ei hukkaan joudu.»
Koko luokka kuunteli nyt hartaasti. Mutta pastori ei enää jatkanut,
vaan näytti heille seuraavan päivän oppimäärän. Katkismus heillä oli
luettavana tänä vuonna. Ja ensimmäisestä käskystä oli aljettava.
Tytöt malttoivat tuskin katsoa. Mitä he tuosta; vanhaa ja tavallista.
Odottivat, että pastori määräisi jotain siitä toisesta aineesta,
filosofiasta. Mutta pastori ei ollut tietääkseenkään. Pani vaan
rauhallisesti kirjan kiinni ja teki lähtöä. Tytöille tuli hätä.
Entä filosofia? Mikä oppikirja siihen? Suhina kävi yli koko luokan, ja
Betty viimein lausui kysymyksen ääneen.
»Oppikirja?» sanoi pastori, ja huulille ilmestyi tuo äskeinen epäiltävä
hymy. »Mitäs me oppikirjalla? Ajattelemme itse. Koetamme, emmekö pääse
ominpäin selville.»
Tytöt taas silmäilivät toisiaan. Olivat vähän noloja.
»Emme luota muihin», jatkoi pastori, »veisivät meitä pian harhaan».
»Mutta vihkoja? Toisimmeko niitä mukaan?»
»Ei vihkojakaan. Filosofiassa tarvitaan vaan järkeä; hyvää, luontaista
järkeä ja ajatuskykyä; ei mitään muuta. Vihkot ja kirjat ihan
hyödyttömiä.»
Pastori nyökkäsi päätä, myhähti ja läksi. Tytöt jäivät hiukan ymmälle.
Kuinka he voisivat kotona valmistaa? Ilman kirjoja, ilman
muistoonpanoja? Ja niin vaikea aine, tunnillako he sitä vaan oppisivat?
Ei tullut mitään, pastori luotti heihin liian paljon. Mutta eikö hän
ollut taaskin hyvä, tuo pastori? Oli, oli, niin ihmeen hyvä! Hänen
vertaistaan ei missään, ei koko maailmassa. He rakastivat häntä kaikki
äärettömästi, niin juuri: ääääärettömästi he rakastivat pastoria,
ääääärettömästi!
Koettelivat kilvan, kuka pitemmältä osasi vetää äätä, se ehdottomasti
suurinta rakkautta osoitti. Kaikki yksitoista huusivat äätä, ja kauas
huuto kaikui toisiin luokkiin. Mutta sitä he eivät muistaneet;
innoissaan he unohtivat kokonaan arvonsakin korkeimman luokan
oppilaina. Toisiaan vasten he seisoivat ympyrässä, suut seljallaan, ja
äätä he vaan yhteen ääneen venyttivät. Ei kukaan kuullut, kun ovi
aukeni.
»So, so, tytöt!»
»Ääääääää----»
»Hiljaa! hiljaa!
»Äääääää-------»
»Hiljaa!»
Käsiään löi opettajatar yhteen. Se ääni viimeinkin kajahti tyttöjen
korviin. Tuli äkkinäinen hiljaisuus juuri kuin salama olisi huoneesen
iskenyt. Suut menivät kiinni ja päät painuivat alas. Mutta helpolla he
pääsivät, pienen nuhdesaarnan vaan saivat, eikä sen enempää.
Kotiin tultuaan meni Hanna isän kirjastoa tarkastamaan. Filosofia,
näet, pyöri mielessä. Löysi Kantin »Kritik der reinen Vernunft» ja
Hegelin teoksia myös. Ne hän otti haltuunsa; tiesi arvon sen verran,
että noita molempia juuri luettiin. Hän katseli niitä ja meni sitten
aarteineen Edlan luokse. Yhdessä kun lukisivat, niin ymmärtäisivät
paremmin.
Edla oli pahalla tuulella; veljet olivat häntä suututtaneet. Hän kun
koulusta tultuaan oli heille kertonut, että tyttökoulun korkeimmalla
luokalla tänä vuonna otettaisiin filosofiaa, ne ilkiöt olivat ruvenneet
nauramaan ja pilkkaamaan. Hekö filosofiaa, muka! Jotka eivät osanneet
ajatella ollenkaan. Eikä heitä edes opetettukaan ajattelemaan, sillä
heille se oli tarpeetonta. He poloiset olivat vaan miehiä varten
luodut; nuorina iloksi ja huviksi, vanhempina palvelijoiksi; vaikkei
heitä ihan sillä nimellä sanottu, etteivät olisi pahoillaan. Mutta
kumma, kun eivät sitä ymmärtäneet. Todisti juuri, kuinka vähän he
pystyivät itsenäisesti mitään arvostelemaan. Antoivat miesten vaan
vetää itseään nenästä, ja pitivät kaikki totena, mitä heille
uskoteltiin. Ei, toisenlaisia kouluja heille olisi laitettu, jos heistä
oikein järkeviä ihmisiä olisi aiottu. Matematiikkaa opetettu enemmän ja
logiikkaa. Mutta he tuskin tiesivät, mitä logiikka olikaan. Ja kun Edla
sitten ei todella tiennytkään, he hyvin mahdikkaasti selittävät, että
logiikka juuri oli ajatusoppia, ettei ilman sitä kukaan osannut oikein
johdonmukaisesti tulla premissistä päätökseen, ei sanalla sanoen
osannut ajatella.
Ei Edla tahtonut voida sitä unhottaa. Kauan aikaa Hanna sai puhua ja
näytellä kirjojaan, ennenkuin hänen huomionsa niihin viimeinkin
kiintyi. Mutta kun niin pitkälle oli päästy, heräsi myöskin jo
mielihalu. He alkaisivat kohta; Kantin teos otettiin ensimmäiseksi
esille. Sepä kumma, etteivät siitä selvää saisi. Rautaisella tahdolla
he tarttuivat työhön, ja jonkun verran matkaa luettiin hyvällä
luottamuksella. Mutta sitten alkoi jo hiukan epäillyttää. Aivoissa
tuntui niin kummalliselta, kun koettivat ajatuksella oikein seurata ja
ymmärtää. Se oli se logiikan puute. Jos heidän pitäisikin lukea sitä
ensin ja sitten vasta näitä?
Edla puikahti veljien huoneesen, sillä ne eivät tällä haavaa olleet
kotona. Kirjahyllylle hän meni suoraapäätä ja löysi kun löysikin sieltä
logiikan oppikirjan. Ohkainen, pieni kirja se oli. Pyh, tuo nyt olisi
päässä yks'kaks!
Mutta kotona ei sitä uskaltanut ruveta lukemaan. Veljet ehkä tulisivat
ja älyäisivät. Päätettiin mennä Väinölänniemelle; siellä he rauhassa
saisivat oikein jauhaa. Selailivat kirjan läpi, ja olivat hyvillään,
kun se oli niin lyhyt. Viikossa varmaankin ennättäisivät loppuun. Ja
nyt lähdettiin.
Ilma oli kaunis. Syksyisen auringon raukeat säteet loivat valoa ja
varjoa metsien kiuhtaavaan kirjavuuteen. Mentiin niemen nenään,
kalliolle, sinne jossa valkoinen laivamerkki seisoi pystyssä.
Istuttiin; ja uskoa siinä taottiin logiikan johdantoa lause lauseelta.
Päähän meni; kuinkas sitten. Olivatpa he koulun etevimpiä tyttöjä.
Kuulustelivat lopulta toisiaan, ja niin he osasivat kuin vettä
molemmat. Saattoivat nyt hyvällä omallatunnolla levähtää ja katsella
järveä ja saaria ympärillään.
Askeleita kuului takana; kalliolla ylempänä seisoi Lavonius, nuori
etevä lyseolainen kahdeksannelta luokalta. Edla pisti kirjan
sadenuttunsa alle piiloon.
Mitäkö täällä tekivät? Ei juuri mitään, ilman vaan istuivat, kun oli
kaunis ilma. Hän tuli alas heidän luokseen ja heittäytyi maahan
kyljelleen. Josko pelkäsivät muurahaisia? Kyllä vähän; mutta eihän
niitä tässä varsin paljon ollutkaan, tuolla etempänä niillä oli keko.
Olivatko lukeneet muurahaisista? Sepä kysymys. Tottahan nyt; viime
vuonna jo, neljännellä luokalla. Ja tunsivat? Tietysti, kuinkas muuten.
Latinalainen nimi, _formica rufa_, suuri pää, katkonaiset _antennit_,
kapea _thorax_, suuri _abdomen_.
Tytöt ylpeillen katsoivat häneen. Niinkö luuli, ettei muut osanneet
mitään, paitse lyseolaiset?
»Entäs vielä?»
No, eivät he juuri enempää. Niiden yhteiselämästä, eivätkö siitä mitään
tietäneet? Kyllä; niitä on uroksia, naaraksia ja työntekijöitä, ja ne
elävät keoissa.
Mutta Lavonius heille kertoi koko joukon uutta.
Niillä on kehittyneet hajuelimet, hän sanoi, joiden kautta puhelevat
keskenään, ne hoitavat erästä hyönteistä, _Aphis_, syöttävät ja
lypsävät sitä aivan kuin me ihmiset lehmää, ja työmuurahaiset ne pesän
rakentavat, hankkivat ruoan ja vaalivat koteloita, kantaen niitä
lämpimällä säällä keon pinnalle päivän paisteesen ja kylmällä taas alas
suojaisiin paikkoihin.
Tytöt kuuntelivat tätä kaikkea ja rupesivat seuraamaan noita pieniä
eläviä ympärillä, joista monet hinasivat eteenpäin mahdottoman suurta
taakkaa. Teki mieli nähdä kekoakin; mentiin luokse ja kaikki kolme
kumartuivat katselemaan kiehuvaa rikkaläjää. Lavonius pisti kepin
keskelle kekoa, ja muurahaisille tuli siitä hirveä hätä. Rajulla
vihalla ne ryntäsivät kepin kimppuun, ja antoivat varmaan
hajuelimillään sanan toisilleen, koska pitkien matkojen päässä tulinen
kiire syntyi.
»Darwin sanoo», jatkoi nyt Lavonius, »että muurahaisten aivot ovat
kummallisinta ainetta maailmassa, koko rakennus on vaan pieni
mikroskoopillinen hermosolmu, ja kuitenkin ne ovat niin viisaita».
»Darwin? Kuka on Darwin?» kysyi Hanna hiljaa Edlalta, sillä Lavonius
tarkasteli nyt muutamia muurahaisia vähän matkan päässä heistä.
»En tiedä», vastasi Edla yhtä hiljaa. »Mutta elä huoli; kysytään
huomenna maisterilta.»
Lavonius tuli vielä takaisin Darwiniin ja puhui jostain
kehitysteoriasta, joka tytöille oli niin vierasta, etteivät saaneet
siitä yhtä selvää. Mutta he olivat varoillaan; eivät virkkaneet
sanaakaan, ettei heidän tietämättömyytensä tulisi ilmi. Kovasti teki
mieli kysellä ja urkkia, sillä se oli niin hauskaa kaikki, että
värähteli oikein hermoissa. Ylpeys kuitenkin esti; ei he toki näyttäisi
tyhmyyttään, ei sittenkään.
He kulkivat kotiapäin ja Lavonius astui reippaasti rinnalla. Kepillään
hän pitkin matkaa huiski pieniä kiviä tieltä, että lensivät kauas pois,
toiselle ja toiselle sivulle. Ja hän jatkoi puhettaan yhä enenevällä
innolla:
»Darwinin kehitysoppi on niin suuri voitto ihmiskunnalle, ettei vielä
sen vertaista ole ollut. Se kerrassa repäisi halki verhon silmien
edestä ja avasi äärettömät näköalat joka haaralle. Tästäpäin sitä
mennään eteenpäin, varmoilla askeleilla ja voitonriemulla.
Luonnontutkijat käyvät edellä ja näyttävät tietä; muut tulevat
jäljessä.»
Hän pysähtyi; oli korkealla pilvissä älynnyt lintuparven, joka teki
muuttoa eteläänpäin. Niitä seurasi hän silmillään niinkauan kuin voi.
Tytöt odottivat. Viimein, kun lintuja ei enää eroittanut, kääntyi hän
pitkittämään matkaa. Mutta huokaus pääsi hänen rinnastaan, sanattomana
hän kulki nyt, ja alaspäin hän katseli; eikä häilynyt enää keppi niin
voimakkaasti kuin äsken.
Jäljellä he kuitenkin olivat monessa aineessa; siihen päätökseen tytöt
tulivat Lavoniusesta erottuaan. Mutta oliko se heidän syynsä. Miksei
opetettu paremmin. Nyt he panisivat maisterin tiukalle; eivät antaisi
hänelle rauhaa, ennenkuin oli selittänyt heille kaiken tuon, josta
Lavonius niin innostuneena heille puhui.
Näin lukuvuosi alkoi. Ja päivä meni, toinen tuli. Koulussa käytiin,
läksyt luettiin ja säännöllisesti tehtävät täytettiin. Eikä ikävästä
mitään tiedetty. Tunnit menivät kuin siivillä, ja lomahetkillä oli niin
paljon puhuttavaa. Opettajat pitivät heistä, sillä heillä oli palava
tiedon halu.
Nyt viimeisenä vuotena se oikein puhkesi kuin kuorestaan ja kasvoi
kiihkeäksi ehkä juuri siitä syystä, ettei jäljellä ollut kuin lyhyt
aika sen tyydyttämiseksi.
Tottelevaisia he myöskin olivat ylipäätään. »Koulun maine» oli heillä
omantunnon asiana, sillä johtajatar yhtenään heitä muistutti sen
tärkeydestä. Säädyllisiä heidän tuli olla, ei juosta eikä pauhata,
hiljaa vaan puhua. Lyseon pihasta ja torilta vapaahetkinä aina kuului
hirveä melu; pojille tuo kävi laatuun, mutta tytöille ei. Välistä
kumminkin valtasi heidät rajaton halu tekemään jotain tavatonta, jotain
semmoista, joka koko kaupungin panisi pyörälle, jos tiedoksi tulisi.
Elämän voima uhkui povissa ja pyrki vapaaksi kaikista siteistä.
Luokalla useinkin pieniä luvattomia temppuja tapahtui, mutta ne eivät
olleet juuri vaarallista laatua eikä ne myöskään ilmi tulleet. Mutta
kerran sattui kumman kummaa. Semmoista, jota varmaan ei koskaan
maailmassa ollut ennen tapahtunut, eikä luultavasti vastedeskään tulisi
tapahtumaan. Sillä se oli niin hirveätä. Ei siitä uskaltanut puhua kuin
hiljaa lukittujen ovien takana. Jos se vaan tulisi tiedoksi, he
olisivat onnettomia. Ja heidän koko elämänsä olisi sillä kertaa
menetetty.
Asia oli tämä. Heillä oli lukuseura. Lauantai-iltoina se oli koolla,
vuoronperään itsekunkin luona. Erään kerran he oikein herkesivät
vallattomiksi. Inesin luona silloin olivat, eikä tullut luvusta paljon
mitään. Nauroivat niin hirveästi kaiken aikaa ja vehkeilivät. Betty ja
Ines hyppivät harakkaa, ja narrasivat viimein toisiakin samaan