Hajamietteitä kapinaviikoilta 1/3 - 01

HAJAMIETTEITÄ KAPINAVIIKOILTA I
Ensimmäinen ja toinen viikko

Kirj.
JUHANI AHO


Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1918.


SISÄLLYSLUETTELO:
Alkulause.
Sunnuntaina 27 p:nä tammikuuta.
Uudenlaista isänmaallisuutta.
Ensimmäiset oireet.
Johtajain älytaso.
Ryssän laskuun.
Maanantaina 28 p:nä tammikuuta.
Vaikutelmia kadulta.
Oikeutta ei voida jakaa.
Senaatti turvassa.
Lakkojulistus.
Raskas taival.
Lopun loppu.
Isketty iskee.
Eduskunta ei kokoonnu.
Huhuja.
Telefoonisensuuriko?
"Työmies" vain.
Kaduilla ammutaan.
Ei tästä mitään tule.
Sosialismin häviö.
Tämän täytyy päättyä romahdukseen.
Aaveita.
He ovat laskeneet väärin.
Selviääkö koskaan?
Yhteistyö lopussa.
Ainahan te kehuitte voittaneenne.
Punakaartilainen.
Missä vihollisesi?
Tiistaina 29 p:nä tammikuuta.
Suomi--Kreikka.
On noloa.
Ei me osata hallita.
Kaksi rintamaamme.
Pyhä vihani.
Vallankumousjulistus Suomen kansalle.
Eduskuntaryhmien julistus.
Heidän senaattinsa.
Huhuja.
Autoilla ajetaan.
Nurinkurista.
Pilasivat oman pesänsä.
Rikos, tyhmyys, petos.
Mikä oli johtajain vaikutus.
Edullinen asemamme.
"Täytyy voittaa".
"Hallitus alotti".
"Työmiehen" tietoja.
Oikeudesta tarttua aseihin.
Mannerheimin täytyy voittaa.
Keskiviikkona 30 p:nä tammikuuta.
Huhuja.
Kadulta.
Edut ja aatteet.
Aakkosia.
Rangaistus ja kosto.
Juttuja ja huhuja.
Kiellettyä kirjallisuutta.
Oulussa palaa.
Paha mieli, hyvä mieli.
Syntipukin tarve.
Uusi eduskunta tulossa.
Luikkimaan tiehensä.
Opettajatar agiteeraa.
Tokoi.
Eiköhän tullut ereys?
Milloin ja minne.
Miltä tuntunee.
Tihutyöt alkavat.
Tulevat näkemään.
Mies paikallaan.
Rauha?
Valhe kukistuu.
Se on Venäjän viljaa.
Torstaina 31 p:nä tammikuuta.
Edusmiehiä etsitään.
Kapitaaliketun ajojahti.
Hyödyllisten valheiden levittämistoimisto.
Tunnelma.
Hajamietteitä.
Se pysyy.
Tuleva taantumus.
Mikä on mikä?
Saksa ja me.
Näenkö aaveita?
Alakuloisia mietteitä.
Värväystä.
Huhuja.
Perjantaina 1 p:nä helmikuuta.
Sovinnon ja rauhan haaveita.
Antti Mikkola murhattu.
Kaupungilla ammutaan.
"Vallankumoustuomioistuimet tarpeen".
Lauvantaina 2 p:nä helmikuuta.
En saa kannatusta.
Ylimys.
Manner pelkää.
Manner ilmiantaa.
Valpas.
Katala asiakirja.
Suomi Trotskin koekaniini.
Se elää sittenkin.
Tilintekoa.
Vapauden, valon kotimaa.
"Otti haltuunsa".
"Vaikeuksia".
Smilgan sodanjulistus.
Laki vallankumousoikeuksista.
Lohduttava tieto.
Rivejä täydennetään.
Ille faciet.
Vankeja surmattu.
Ei sääliä, ei oikeudentuntoa.
Emmekö olleetkaan samaa kansaa -- vielä?
Smilgan sodanjulistus -- peloitusko?
Sotkuinen vyyhti.
Uskon.
Sunnuntaina 3 p:nä helmikuuta.
Kumpiko parempi?
Miten oikean sosialistin pitäisi.
En koskaan.
Lyökööt päänsä seinään.
"Kansalliskaarti".
Voitto?
Itsenäisyysjuhlat.
Svinhufvud.
Kun "Työmies" takavarikoidaan.
Kaartin vala.
Kuolemanrangaistus poistetaan.
Mitalin toinen puoli.
Maanantaina 4 p:nä helmikuuta.
Ajan kuva.
Välit kiristyy.
Opitaanko?
Kun saisi olla mukana.
Tuleva sananvapaus.
Tuleva hallitusmuoto.
Lapsellinen luulo.
Henkinen jääkautemme.
Mitä tapahtuu Saksassa?
Luvattomasti poistuneet.
Myrkytettyjä jauhoja.
Palvelijattarien rintama.
Länsimainen sivistys ja "Työmies".
Tiistaina 5 p:nä helmikuuta.
Kuka maksaa kulut?
Meidän tiemme.
Metsä arvoton.
Rauhan tarjousko?
Ylipäällikön valta.
Nälkärintamalla.
Tuumiskeluja tulevaisuudesta.
Terrori lisääntyy.
Venäläiset.
Kyllä ne tietää.
Tunnelmia.
He uskovat kykenevänsä.
Myöntävät alottaneensa.
Ursin ja koulupojat.
"Svinhufvudin rintama".
Keskiviikkona 6 p:nä helmikuuta.
Juttu.
Salamurhia.
Suhteemme Saksaan.
Punaisten venäläiset upseerit.
Viipurista.
Erään varakkaan miehen luona.
Ryssän rumpu -- ainakin pärisee.
Joukkomurhat alkavat.
Asejuttu.
Pikakuva.
Toistupaiset.
Tapetaan, tuhotaan, kidutetaan.
Haapalaisen päiväkäskyt.
Yllytystä verikostoon.
Mitä he ovat saavuttaneet.
Runebergin päivänä.
Torstaina 7 p:nä helmikuuta.
Huhuja.
Puolueettomat.
Mistä taistellaan.
Työn tasavalta.
Rikos ja rangaistus.
Toverit, sotilaat.
Perjantaina 8 p:nä helmikuuta.
Viljaa Siperiasta.
Työläiset eivät saa palkkojaan.
Heti!
Lupaavat poistaa köyhyyden.
"Virkamies".
Leivättömyys sodan syy -- kenen syy sota?
Lahjomisyritys.
Ryöstettyään Suomen pankin.
Lauantaina 9 p:nä helmikuuta.
Smolnassa.
Makian leivän päivät.
Tuikahti ja sammui.
Huhuja.
"Spiriti jest?"
Rotat lähtevät.
Auttaako Saksa?


ALKULAUSE.

Kapinan aikana elimme täällä Helsingissä kuin suuressa
yhteisvankilassa. Päivän aikaan saivat vangitut kyllä tavata
toisiaan, kun liikkuivat varovasti, yksitellen, enintään kaksin.
Jos kolme henkilöä pyrki yhteen, täytyi heidän jo tulla ja lähteä
eri aikoina. Vartijoita ja vakoilijoita liikkui kintereillämme
kaduilla ja vaani heitä monessa kodissakin. Yöksi olimme kaikki
suljettuina kukin koppiimme, jonne kuulimme laukauksia harva se yö
ja salaperäisten autojen vimmattua hyrinää. Milloin tahansa voi se
pysähtyä portin eteen ja ottaa ja viedä retkelle, josta aina ei ollut
palausta.
Olihan se kylläkin kaameata aikaa täälläkin, mutta mitä se olikaan
sen rinnalla, mitä maaseudulta kuului jo silloin, varsinkin sen
jälkeen kuin rintamat murtuivat ja kaikki kauhut paljastuivat.
Oli vaikea ryhtyä mihinkään entiseen työhön. Päiväinen aika kului
"tietotoimistojen" väliä kulkiessa ja välittäessä uutisia paikasta
toiseen. Jokainen tuttava oli sellainen tietotoimisto. Juttuja
kerrottiin ja tarkistettiin. Kotiin tultua askartelivat ajatukset
lakkaamatta sen ympärillä, mitä oli kuullut ja nähnyt. Pitkinä
iltoina ja öinä ne keskittyivät siihen, mitä tämä oikeastaan on,
miten tähän on tultu, mikä tästä on tuleva. Mitä erilaisimmat ja aina
kuitenkin samat mietteet, aavistelut ja suunnittelut syntyivät ja
katosivat. Kunpa olisi saanut olla valkoisella puolella, kantamassa
korttaan yhteiseen kasaan, innostumassa, ehkä myöskin innostamassa --
vaikka eipä siltä, että sitä olisi _siellä_ tarvittu. Siellä tehtiin
työtä, täällä odotettiin valmista.
Kun en muutakaan osannut, rupesin merkitsemään muistiin mietteitäni
ja vaikutelmiani. Ne olivat yhtenä päivänä yhdet, toisina toiset,
usein vastakkaiset. Siksi nimitän niitä "Hajamietteiksi". Ne
esiintyvät ilman mitään varsinaista yhtenäisyyttä ja kokonaisuutta,
jopa johdonmukaisuuttakin; niissä haparoidaan kuin sokeina,
peräydytään, eletään toivossa ja epätoivossakin. Ne kun syntyivät
silloisten tilanteiden johdosta, ne kuvastavat tietysti vain niitä
eivätkä tulkitse, m.m. sovinnon mahdollisuuteen nähden, kirjoittajan
myöhempää kantaa.
Alussa en ajatellut tarjota niitä näin tilapäisinä ja
sulattamattomina julaistaviksi. Luettuani ne läpi olen kuitenkin
arvellut, että tämän ajan vastainen kuvaaja ehkä saa niistä jonkun
piirteen valaistukseen ajan sisäisiä ilmiöitä, osviittoja sen
sisäisten tuulahdusten tuntemiseen. Sitä varten, säilyttääkseni
purkausten välittömyyden, olen niitä tuskin ollenkaan kirjallisesti
muodostellut tai kaunistellut niitä sen siitään, millaisina ne
juoksuttautuivat paperille tavallisimmin iltamyöhällä, sen jälkeen
kuin oli pysyttävä neljän seinän sisällä.
Elämä oli tapahtumista köyhä varsinkin sille, joka ei ollut
mukana siinä työssä, jota täällä salaisuudessa tehtiin isänmaan
pelastamiseksi. Se työ kun kuvataan, tulee siitä varmaan jännittävä
seikkailukirja. Mitä siitä syrjäinen kuuli, sitä hän ei tietysti
tahtonut merkitä edes muistiin kotitarkastusten pelossa. Siksi on
näissä muistiinpanoissa tuskin ollenkaan mainittu tapahtumista ja
toiminnasta, niissä on ainoastaan niiden etäistä kaikua. Eräissä
suhteissa luulisin tältä rintaman nurealta puolelta voivani tarjota
jotain uutta ainakin niille, jotka olivat sen oikealla puolella.
Saavat näistä ehkä jonkun käsityksen siitä, millä tavalla täällä
kapinalliset hoitivat yllytysrintamaansa sanomalehdissään. Sitä
varten olen selostellut "Työmiehen" ja "Tiedonantajan" tärkeimpiä,
etten sanoisi törkeimpiä, kirjoituksia, joita valkoisessa Suomessa
ei ollut saatavana. Polemisoimalla niitä vastaan tuulettelime siitä
pilaantuneesta ilmasta, johon vääristely ja valhe pyrki meitä täällä
joka päivä tukehduttamaan.
Tässä niteessä on vain se, mikä tuli pannuksi paperille kahden
ensimmäisen kapinaviikon aikana. Jatkuuko juttua, se kai riippuu
siitä, näyttäytyykö ihmisillä tänä vapauden aikana olevan aikaa ja
mielenkiintoa vankeuden aikaisten seuraamiseen.
Helsingissä, 1 p:nä kesäk. 1918.
_Juhani Aho_.


Sunnuntaina. 27 p:nä tammikuuta.

Uudenlaista isänmaallisuutta.
Tänään oli tämän kirjoittajalta "Helsingin Sanomissa" näin kuuluva
kirjoitus:
Onhan tähän maailmanaikaan saanut tottua melkein mihin outoon ja
uuteen tahansa, yllätykseen yllätyksen jälkeen. Kansalliset ja
isänmaalliset ihanteet entisine sisältöineen kielletään. Ei ole
mikään alkeellisinkaan oikea, puhumattakaan kauniista ja todesta ja
pyhästä, enää semmoisenaan tunnustettua. Nuo sanat, kun ne lausuu,
kuuluvat miltei muinaistarumaisilta, jonain etäisenä historiallisena
aikana tunnustetuilta ja käytäntöön sovelletuilta. Kaikki arvot
arvotetaan uudestaan. Siitä olen tässä lehdessä jo ennen esittänyt
eräitä esimerkkejä. En olisi luullut, että enää voitaisiin esittää
mitään oleellisesti uutta. Ja kuitenkin on meillä lausuttu
mielipiteitä, joiden takana on ainakin meille suomalaisille ihka
uudenlaista valtiollista ajattelua.
Viipurin tapahtumat kyllä ovat voittaneet Turunkin tapahtumat
sikäli, että venäläisiä kutsuttiin ja että ne tulivat suomalaisten
avuksi vielä senjälkeenkin, kuin Venäjä oli tunnustanut Suomen
itsenäisyyden. Mutta ilmiö semmoisenaan ei kuitenkaan ollut
laadultaan entisestä eroava eikä aatteeltaan uusi. Se oli vain
sama taikina, joka kuohui yli reunain toisessa korvossa. Kansamme
huonoimmat, valistumattomimmat ja vastuuttomimmat ainekset kyllä
taas veriveljeilivät vertaistensa kanssa, ja sitä jatkuu tätä
kirjoittaessa, mutta vaikka sitä valittikin, oli kuitenkin vielä
olemassa se lohdutus, ettei siinä ollut mitään aatteellisesti ja
periaatteellisesti uutta, ettei tapahtuman takana ollut mitään sitä
kannattavaa teoriaa. Eihän lopulta ollut tarpeen muuta kuin riittävä
fyysillinen voima toisen fyysillisen voiman voittamiseksi.
Se näytti sitä mahdollisemmalta, kun johtavalta sosialistiselta
taholta nähtävästi oltiin venäläiseen apuun nähden omia kansalaisia
vastaan samalla periaatteellisella kannalla kuin muutkin tämän
maan kansalaiset. Sielläkin joskus, vaikkakin yleensä laimeahkosti
vakuuteltiin, että oli toivottavaa, että vieraasta sekaantumisesta
meidän sisäisiin selvittelyihimme tulisi loppu -- niin pian kuin
suinkin. Ollaanhan edelleenkin maailmanmattisia, sosiaalisen
vallankumouksen asia on kaikkien maiden köyhälistöille yhteinen
päämäärä, mutta erikoistaistelut ovat kunkin kansan keskuudessa
suoritettavat omin voimin -- jotakin sentapaista lausahtivat
sosialistien johtajat kireelle pantuina, ja minä uskoin, naivisti
kyllä, että tämä oli vilpitöntä suomalaiskansallista vakaumusta. Että
veri sittenkin oli vettä sakeampi.
Olin sen mukaisesti kuvitellut, että venäläisen sotaväen täältä
poistumisen toivo oli niin yleinen, ettei koko maassa ollut keitään
muita kuin pistinsosialistit ja anarkistit sekä "ystävättäret", jotka
eivät olisi huoanneet helpoituksesta sinä päivänä, jona viimeinen
sotilasjuna oli viheltäytynyt irti Helsingin asemalta. Vaikka nyt
keisari olikin "yhteisin voimin" kukistettu, vaikka täkäläisiä
porvareja olikin yhteisesti "puristettu" ja "hierottu", saatu heiltä
mielenosoitusapua ja muutakin, käyty käsikädessä ja suudeltu ja
syleilty ja lippuja yhteen hulmutettu, niin hyvä olisi kuitenkin,
jos heistä olisi päästy. Olisi ehkä vähän herkistytty eron hetkellä,
itkahdettukin, mutta kuitenkin pian kuivattu kyyneleet niinkuin
tavallisesti hiukan liian pitkäaikaisten ystävyyssuhteiden jälkeen.
Sillä olivathan ne vieraat olleet koko lailla epämukavia. Olivathan
ne syöneet talon leipää, herkutelleet maitohuoneessa, makailleet
parhaissa paikoissa, n.s. isännän ja emännän omassa sängyssä,
kun nämä itse saivat pakoilla ladoissa ja riihissä ja aitoissa
ja ullakoilla. Olihan heistä ollut vastusta väentuvassakin. Ei
sielläkään yötanssien iloista huolimatta lie ollut vieraista aivan
jakamatonta iloa. Eihän siellä ollut ennenkään erin suureen siivoon
totuttu, mutta eiköhän sitä sittenkin ollut jonkun verran liikaa
lujimmillekin hermoille ja aisteille. Ja kun uhkasi leipäpula,
heinäpula, nälkä ja hätä, kun lehmät lakkasivat lypsämästä, kun
lypsylehmätkin täytyi teurastaa, kun hevoset laihtuivat luurangoiksi,
kun aina piti antaa vieraalle päältä omasta yhä vajuvasta laarista
eikä ollut toivoakaan sen täyttymisestä. Ja olihan niiden hyvien
veljien joukossa huonojakin veljiä, omin lupinsa ottajiakin -- noin
vain kaikkein lievimmin sanoen.
Olin siis usein jotenkin varma, parhaimpina päivinäni _vallan_
varma siitä, että sosialistinen johtokin, samoinkuin kaikki
muutkin kansalaiset tässä maassa, pitää venäläisen sotaväen täällä
maan vaivana, josta on hetimiten päästävä, ja että se kaikessa
hiljaisuudessa siihen suuntaan työskenteleekin, valmistaen veljiään,
harjoittaen heidän keskuudessaan valistustyötä siihen suuntaan, että
Suomi on Suomi eikä Venäjä; opettaen, mitä tämän maan itsenäisyys
on ja mihin se oikeuttaa ja pakottaa meitä ja velvottaa heitä;
että se oli tsaari, joka heidät tänne toi meidän tuhoksemme, että
vallankumoussotamiehen on tehtävä toisin kuin tsaarin sotamiehen,
että tulijan on muututtava lähtijäksi, sortajan vapauttajaksemme --
myöskin omasta itsestään.
Ja minä olisin antanut pääni pantiksi, että kun tämä
vapauttajasotilas tulee kysymään vapautetulta: "Kuules, toveri,
kuuluuko se todeltakin vapauteesi, että meidän, aseveljien ja
ystävien, täytyy erota nyt heti, sano, olenko minä sinulle epämukava,
olenko liikaa?" -- silloin suomalainen toveri vastaa: "Hyvä veli,
elä pahastu, että sanon suoraan, mutta sinä _olet_ liikaa. Leipä
loppuu, kotonasi sitä ehkä on vähän enemmän, mene sinne; jollet
mene, kuolemme molemmat nälkään." Venäläinen sanoo: "Mutta sinun
porvarisihan on, niinkuin olet monta kertaa sanonut, samanlainen
kuin minunkin: verenimijä, riistäjä, sortaja ... olet sanonut
tarvitsevasi, olet pyytänyt ja saanutkin apuani häntä puristaaksemme,
tarvitset ehkä vieläkin. Teemme täällä niinkuin siellä, otamme hänen
maansa ja tavaransa ja viljansa, ehkä se meille molemmille riittää
kesään mennessä, ja porvarista, kornilovilaisesta, kerenskiläisestä,
saksalaisesta ei väliä. Kun olemme suoriutuneet hänestä, silloin minä
lähden." Mutta suomalainen toveri sanoo: "Kylläpä kyllä ... niinpähän
niinkin, kuomaseni ... kiitos, kiitos kaikesta, mitä olet tehnyt ja
mitä lupaat, mutta meillä tulee tässä sittenkin nälkä ... koetan
hoitaa itse oman porvarini, hoida sinä omasi." "Sinä siis tahdot?" --
"Niin, ky-kyllä minä --"
Toveri, ystävä, jos hän todella oli sitä, olisi varmaankin ymmärtänyt
tämän puheen, tai sanokaamme varmuuden vuoksi: hän olisi _ehkä_
sen ymmärtänyt. Ainakin olisi se ollut hänelle sanottava. Ja
vieras olisi _ehkä_ lähtenyt talosta, niin pian kuin oli saanut
kampsunsa kokoon. Ja olisi pantu toimeen huimaavat erojaiskemut
ja eroikävän haihduttamiseksi vaikka lakkautettu niiksi päiviksi
kieltolaki. Ja niin olisi asia ollut sitä myöten valmis, enkä
luule, että meillä olisi tarvinnut olla tunnonvaivoja siitä, että
olimme jääneet vieraalle mitään velkaa; vapautemme tilinpäätöksessä
olisivat vastaavat ja vastattavat luultavasti olleet jotakuinkin
tasan, varsinkin kun epävakaiset saamiset olisivat jääneet meidän
poistettavaksemme.
Mutta nyt on käynytkin kokonaan toisin. Kun venäläinen toveri
kysyi suomalaiselta toveriltaan, onko lähdettävä, vastasivat nämä,
toveri Sirola ensin ja sitten koko sos.-dem. puolueneuvosto: "Elkää
pitäkö kiirettä. Teidän pois kiirehtimisenne on vain asestetun
porvariston vastavallankumouksellista provokatsionia. Teidän on
jäätävä tänne uhatun köyhälistömme turvaksi. On luonnollista,
että täälläolonne aikana edistyneempinä yhä agiteeraatte meidän
takapajuisten suomalaisten keskuudessa. Jääkää siis vain tänne
ainakin siksi, kunnes rauha on solmittu. Teidän olonne on tarpeen
vallankumouksellisen Pietarin suojelemiseksi jonkun imperialistisen
hallituksen hyökkäyksiä vastaan. Elintarvepulankin uhalla!"
Mitä tämä vastaus oikein tietää?
Se tietää, että täällä voidaan yhä edelleenkin tarvita venäläisten
apua suomalaisille suomalaisia vastaan -- tämä on kyllä vain toveri
Sirolan yksityinen mielipide, mutta en luule, että tuo omena on
pudonnut kauaskaan itse puusta. Se ei ole siis enää punakaartilainen,
joka juoksee kasarmiin hakemaan aseellista apua, vaan kansanedustaja
ja yksi puolueensa johtomiehiä, joka sen lisäksi vielä toivoo
henkistäkin tukea täkäläisiltä sotamiehillä ja matruuseilta
kansansa valtiolliseksi valistamiseksi. Se sisältää vielä sen, että
Pietaria on täältä päin suojeltava sikäläisen ja samalla tietysti
täkäläisenkin yhteiskunnallisen vallankumouksen tukemiseksi ja
edelleen kehittämiseksi. Vielä sisältää se sen mahdollisuuden, että
tätä apua voidaan pyytää tai tarjottaessa ottaa vastaan toistekin,
rauhan tehtyäkin, milloin vain täällä huhutaan tai siellä hoilaistaan.
Edelleen sisältyy siihen se, että tosiasiallisesti puolueettoman
Suomen tasavallan, jonka Saksaa vastaan sotiva Ranskakin, tietystikin
sen täydellistä puolueettomuutta edellyttäen, on tunnustanut
itsenäiseksi valtioksi, on ylläpidettävä taistelumahdollisuuksia
Venäjän ja sen vihollisen välillä, jopa niitä mahdollisuuksia
tarjottavakin suomalla maan joutua taistelutantereeksi. Sellaisen
tilanteen jatkumisen suotavuudestahan on vain yksi askel
siihen, että, niinkuin eräs edusmies suoraan muuten lupasikin,
vallankumouksellisen Pietarin puolustamiseksi täältä tarjotaan
pietarilaisille helsinkiläistä aktiivistakin apua, yksin Ruotsiakin
vastaan.
Se on kaikki tämä suomalais-kansalliselta ja isänmaallis-itsenäiseltä
kannalta katsoen siihen määrin kamalaa ja katalaa ja
turmiollisuudessaan kauas kantavaa uutta oppia, että ne anarkistiset
teoriat, jotka käytäntöön saatettuina ovat johtaneet viimeksi
Viipurin tapahtumiin, siihen nähden tuntuvat tuiki viattomilta.
Tämän valtioviisauden mukaisesti maamme kohtaloita johtaen ja sen
politiikkaa suunnaten ja tuon politiikan saavutuksia odotellen
meidän siis olisi jätettävä täkäläisten venäläisten varaan,
jokaisen yksityisen kasarmin varaan -- sillä myöntäväthän he
itsekin kurittomuutensa -- milloin he itse katsovat ajan tulleen
täältä poistua, s.o. milloin heidän mielestään ei vaara enää uhkaa
Pietaria; siihen saakka, kunnes rauha joskus on saatu solmituksi,
kenties kuukausien, ehkä vasta vuosien taa -- sillä johan siellä
taas sotasapeliakin kalkutellaan -- ja kunnes sekakomitea on
saanut miljaardipesän selvitetyksi. Ja ehkä vielä kauemmaksikin,
sillä uhkaako vallankumouksellista Pietaria vaara vain jonkun
imperialistisen ulkovallan puolelta? Eikö sitä uhkaa vaara itsestään
Venäjältäkin ja eikö sen uhan, ja juuri sen, kestäessä sotaväki
Suomessa halua jäädä tänne sen suojaksi? Milloin lakkaa sen vaaran
uhka?
Tuota kaukaista lähtöhetkeä odottaessa täällä jokainen lapsi, joka
itkee maitoa, jokainen äiti, joka värisee vilusta ja pyörtyy leipä- ja
lihajonossa, saa tehdä työtä elättääkseen niitä, jotka täältä
käsin ylläpitävät Venäjän nykyistä hallitusta ja sen vallankumousta
ja ovat samana tukena meikäläisen punakaartilaishirmuvallan
jatkumiselle, kuin ovat olleet sen syntymiselle. Vieläkö meidän pitää
niellä tämä malja, suorittaa siitäkin sotavero? Eikö jo riittänyt
uhriveromme maailmansodan molokille? Vieläkö täällä täytyy uhrata
Venäjän sisällisen sodan alttarille?
Vai onko ehkä koko kansaa näin riistettävä oman sisällisen sodan
valmistamiseksi?
Sillä se tästä venäläisten viipymisestä täällä on lopullisena
seurauksena, ehkä hyvinkin hartaasti toivottuna tuloksena.
Ja sitä vartenko ehkä onkin niin kiihkeästi veljeilty, sitä
vartenko siinä Suomen muka vapauden valtalaissakin oli tuo ponsi
aseasiain ratkaisemisen jättämisestä Pietarin piiriin, meidän oman
määräämisemme ulkopuolelle, samoin kuin ulkopolitiikkakin? Kerenski
teki tyhmästi hajoittaessaan eduskunnan, missä oli sen suunnan
kannattajaenemmistö. Hän käsitti kokonaan väärin Mannerin ja hänen
miehensä. Eivät ne pyrkineet täyteen lopulliseen eroon silloin enempi
kuin nytkään. Heidän kaikki aputiensä johtavat aina lopulta Pietariin
-- nälänhädänkin sieltä uhatessa.
Mahtaneeko tämä politiikka olla vain puoluejohdon politiikkaa?
Kuinka yleinen on tämän uuden itsenäisyysopin, näiden isänmaallisten
aatteiden, tämän valtioviisauden kannatus työväen keskuudessa? Siitä
päättäen, että sosialistinen puoluejohto, joka aina kulkee virran
mukana, missä se on voimakkain, _uskaltaa_ antaa ymmärtämyksensä
venäläisen sotaväen viipymiselle tässä maassa ja kaikelle, mikä
siitä on seurauksena, se kai tietää, ettei se ole yksin. Sen takana
on nähtävästi vielä, ainakin tällä hetkellä, puolueen enemmistö,
ainakin se, joka kulkee kokouksissa ja äänestää siellä -- ja niissä
kai liikehtii muutakin työväkeä kuin punakaartilaisia. Siellä täällä
nousee tosin vastapärskeitä, mutta virta on toistaiseksi vienyt nekin
mukanaan.
Tulleeko se mahdollisesti siitä, että odotetaan vallankumousta ja
sen siunauksia ja annetaan johtajain sitä valmistella punakaartien
ja venäläisten kanssa. Sellainen vallankumous tai oikeammin
vallankaappaus itämaiseen malliin on nähtävästi tekeillä. Jos se
tulee missä muodossa hyvänsä, ei se voi olla tähdättynä mitään
muuta kuin tämän maan korkeinta vallanpitäjää, eduskuntaa, vastaan,
kansan valitsemaa eduskuntaa, siis lopulta itse kansaa ja _sen_
valtaa vastaan, jolla ei ole, ei voi eikä saa olla muuta tahtonsa
pysyvää ilmaisumuotoa kuin se, minkä joka miehen ja naisen vaalilippu
uurnasta nousten on antanut ja tulee aina antamaan, uudestaan ja
uudestaan, pakotusten ja väkivaltaisten pistinhajoitusten jälkeenkin.
Se on ehkä tämä vallankaappaushanke, joka on kaiken takana,
suojeluskuntien vainon, ase-etsintäin, lujan järjestysvallan kiihkeän
vastustamisen, punakaartilaishemmottelun ja nyt viimeksi sotaväen
täällä pidättelemisen taustana ja perimmäisenä tarkoituksena.
*
Ensimmäiset oireet.
Tänä aamuna näin ensimmäiset oireet. Ajoin raitiovaunussa Hbl:n
toimituspaikan ohi ja näin siinä seisovan punakaartilaisvartion.
Vaunussa sitä päiviteltiin. Minussa syntyi tunne: nytkö taas! Se
oli kyllästymisen ja toivottomuuden tunne. Olihan se tuo sama tunne
uudistunut niin monta kertaa kaikenlaisten lakkojen aikana, viimeksi
marraskuussa, eikä vielä oltu tultu mihinkään parempaan. Eivätkö
nuo ihmiset todella voi keksiä mitään uutta? Yhteiskuntaa pidetään
vähän aikaa pinnistyksessä ja sitten se pinnistys laukeaa ja tullaan
vähän taapäin sikäli, ettei ainakaan ole päästy eteenpäin. Saa nyt
nähdä, mitä tästä tulee. Luultavasti ei sen enempää kuin ennenkään
positiviseen suuntaan, mutta kyllä kai negativiseen.
Ei lehdet tänä aamuna vielä olleet oikein selvillä tulevasta lakosta
tai vallankaappauksesta, siitä, mikä tästä nyt tullee. Vaikka
kirjoituksissa näkyykin sen aavistelua, ei kai uskottu sen näin pian
puhkeavan. Vaikka minulla tänä päivänä oli "Helsingin Sanomissa"
kirjoitus, jossa arvelin venäläisten täällä pidättämishalun
viittaavan vallankumoukseen, oli minulla kuitenkin johonkin
seuraavaan numeroon tekeillä kirjoitus, jossa aioin osoittaa
aseellisen vallankumouksen mielettömyyttä ja sen hyödyttömyyttä
sosialistien asialle. Uskoin sen siis vielä olevan estettävissä;
sokkosilla täällä olemme kulkeneet, tietämättä muusta kuin mikä
sormen päähän sattuu.
Niin, vallankaappauksen ensi ilmaus oli siis sanomalehtien
ilmestymisen ehkäiseminen. Sensuuri bolshevistiseen malliin, vapaan
sanan suun tukkiminen, kuonokoppa. Kuinka vaarallisia me kynämiehet
sentään mahdamme ollakin, kun _meiltä_ ensiksi riistetään aseet! Ei
mahda olla asia paljon arvoinen, joka tarvitsee tätä keinoa. Vaikka
nyt kädet sidottaisiinkin selän taa, niin luulisihan sallittavan
suun puhua. Kaikki väkivalta, tsaarin, kadettien, menshevikkien,
bolshevikkien, taantumuksen, edistyksen, siihen keinoon se aina
turvaa -- ja joutuu tappiolle. Eihän ajettava asia itsessään tarvitse
olla väärä, mutta se on väärä, _niin kauan kuin_ sitä tällä tavalla
ajetaan. Olen täysin vakuutettu siitä, että jos valtiollinen tai
yhteiskunnallinen mullistus ei ole muuten aikaansaatavissa, sitä
ei voida tällaisilla keinoilla aikaansaada. Sillä kerran täytyy
kuonokoppa poistaa, paljoa ennen kuin mullistus on saatu aikaan. Tuo
mullistustyö voi kestää vuosikausia, ehkä -kymmeniä. Ei suinkaan
porvarillisia lehtiä voi estää ilmestymästä koko sinä aikana, ei
ainakaan ilman ennakkosensuuria. Mutta jos ne päästetään irti, voi
vapaa sana sittenkin kaataa kaiken, mikä oli rakennettu väkivallan
pohjalle.
Eikä tällä toimenpiteellä tule mitään voitettavaksi. Uuden
vapautemme, kalleimman aarteemme, täydellisen sananvapautemme
telkeäminen tyrmään voimistaa sen siellä hirmuiseksi puristukseksi,
joka kykenee räjäyttämään päältään minkä painon tahansa
vapautuakseen. Maanalainen sanomalehdistö oli Bobrikoffin aikana
voima, jonka pullistusta ei mikään kestänyt. Niin tulee käymään
nytkin.
*
Johtajain älytaso.
Jos he, johtajat, vievät tämän johonkin, niin vievät he sen siihen
ainoaan mihin kykenevät: täydelliseen sekasortoon. Olen koettanut
seurata heidän toimiaan eduskunnassa, heidän esiintymistään
yleensä, kuunnella heitä, arvostella heidän älyään, tutkia heidän
taktiikkaansa, kaikki siltä varalta, että ehkä sieltä päin sittenkin,
heidänkin kauttaan, olisi odotettavissa jotain positivista, että
kun ajettava asia, köyhälistön asia, monessa suhteessa on niin
oikeutettu, itsessään niin suuri, ei ole niin väliä, keitä miehiä on
ohjaksissa. Ehkä ne jotenkuten nämäkin pääsevät perille rekineen,
vaikkakin yli kivien ja kantojen.
Mutta kuta lähemmä olen päässyt heitä silmäämään kasvoista
kasvoihin, sitä vakuutetummaksi olen tullut siitä, että ne miehet
eivät voi mitään rakentaa, että vaikka he saisivat aikaan millaisen
vallankumouksen hyvänsä, heillä ei ole kykyä käyttää hyväkseen
"voittonsa" hedelmiä. He ovat ryhtyneet repimään tupaa, kun uuden
tuvan tarpeet vielä olivat pystyssä metsässä. Heidän joukossaan
on kyllä kirvesmiehiä, mutta ei ole arkkitehtejä, tuskinpa kunnon
rakennusmestareja ja työnjohtajiakaan. Siitä täytyy tulla "rötös",
joka hajoo omaan huonouteensa. Sitä en lainkaan epäile, etteivät
he saisi rekeä ojaan, mutta nostamaan sitä sieltä, siihen eivät
Mannerit, Sirolat ja Tokoit kaikesta päättäen kelpaa. Toisten on
kerran korjattava, minkä he särkevät. Mutta silloin nämä toiset
korjaavat sen oman mielensä mukaiseksi ja koko touhu oli turha ja
maksoi suunnattomasti. Tietysti repiminenkin on tarpeen, kun huone
on asuttavaksi kelpaamaton, eikä sitä enää voida paikata. Mutta sitä
ei meidän yhteiskuntarakennuksemme varmaankaan ollut. Korjauksin,
vuorauksin ja kengityksin siitä vielä olisi saatu mukiin menevä. Niin
on suomalainen aina tehnyt taloudessaan. Umpimähkäinen repiminen on
mitä epäkansallisinta menettelyä.
Agitaattoreja, puhujia ne kyllä ovat ja läksynsä he osaavat
hyvin ulkoa. On siellä myös pikku temppuilua ja sitä
kekseliäisyyttä ja jalkakammin taitavaa pistämistä, mikä on
ominaista nurkka-advokaateille, tuolle aitokansalliselle