Hajamietteitä kapinaviikoilta 1/3 - 08

*
Vankeja surmattu.
Heti tämän mahtipontisen julistuksen jälkeen myönnetään
"Työmiehessä", että punakaartin eräät jäsenet ovat surmanneet
eräitä vankejaan. Missä? Sitä ei sanota. Surmattu on -- jossain
-- "sen jälkeen kuin lahtarit olivat ensin aseista riisumiaan
punakaartilaisia surmanneet." Tietysti.
*
"Lakkoileville virkamiehille kielletään maksamasta palkkoja"
("Työmies"). Olisi hauska tietää, onko kukaan mennyt palkkojaan
perimäänkään.
*
"Työmies" tietää, että lahtarit viime yönä "entiseen tapaansa" ovat
harjoittaneet sala-ampumista keskikaupungilla talojen ikkunoista
punakaartilaisia vartiomiehiä kohden. "Miten paljon he näillä
salahyökkäyksillään ovat saaneet aikaan vahinkoa, ei ole täyttä
varmuutta." -- On siitä sen verran varmuutta, että tähän päivään asti
ei Helsingissä ole ammuttu ainoatakaan lahtarilaukausta.
*
Ei sääliä, ei oikeudentuntoa.
Enin sääli on minulla niitä miehiä, jotka saivat ottaa vastaan ja
persoonallisesti, maan paossa, karkoitettuina ja vankiloissa kestää
Bobrikoffin ja Seynin ajan iskut. Nyt heidän luonaan taas pidetään
kotitarkastuksia, heitä vangitaan, heidän henkeäänkin uhataan, jota
sentään ei silloin uhattu. Mahdollisesti heidät vielä ammutaankin.
Mitä he miettinevätkään. Ovat jo useat vanhoja, harmaapäitä. Luulisi
vallankaappaajissa olevan edes sen verran ritarillisuutta, että
jättävät nämä sotavanhukset rauhaan. Heikäläisillä demokraateilla ei
koskaan ole ollut sääliä, ei oikeudentuntoa, heidän persoonallinen
vihamies on jokainen, joka ei omaksu sen viimeistä päätöstä, ei
hyväksy sen viimeistä tekoa ja päähänpistoa.
*
Emmekö olleetkaan samaa kansaa -- vielä?
Kulkeutui siis meillekin maailmansodan ukkospilvi, jonka ei luullut
jaksavan päästä Euroopan mantereelta tänne merien ulkoriutoille. Se
purkautui meidän omasta sähköstämme. Tuli sisäinen sota, veljessota,
kauhein laji kaikista sotalajeista.
Kauheinta on, että yllätän itseni joskus olemasta tuntematta mitään
veljen-tunnetta veljeä, kansalaisen tunnetta kansalaista kohtaan.
Eikö veri siis olekaan vettä sakeampaa?
Tapaan välistä itseni tekemällä tekemästä, itseeni pakottamalla
pakottamasta sitä tunnetta. Jos tapaisin kaatuneen ryssän
lumihangella, säälisin ehkä häntä enemmän, vierasta, joka
houkuteltiin, innostutettiin, palkattiin hänelle vieraaseen ja
kuulumattomaan. Mitä hänellä oli täällä tekemistä? Kaatui suotta
syyttä, palkkasoturi. Ei ainakaan surmannut veljeään. Mutta
suomalainen lähti veritöihin tieten tahtoen, oman etunsa vuoksi,
tappamaan veljeään, anastamaan naapurin maata. Hän _tiesi_ tapaavansa
veljensä ja siitä huolimatta hän lähti. Asiansa, etunsahan hänellä
kyllä oli, enemmän tai vähemmän oikeutettu ja pyhä omasta mielestään,
mutta ei se minusta vähimmässäkään määrässä vähennä hänen syytään,
lievennä hänen syyllisyyttään.
Tai ehkä hän oikeastaan ei olekaan syypää veljensä vereen. Porvarihan
_ei ole_ hänen veljensä. Venäläinen toveri on. Punasosialistilla
ei ole kansaa eikä heimoa. Hänellä on vain toveruus, asia- ja
aatetoveruus. Sota ei ole kansalaissotaa hänen puoleltaan. Eikä sen
siis tarvitse olla sitä minunkaan puoleltani.
Olen kauhistunut heimosotia karjalaisten ja hämäläisten välillä,
feodaliaikain taisteluita, uskonsotia, joita samakansaiset ovat
käyneet toisiaan vastaan. He katsoivat toisiaan toisilla silmillä
kuin me. Onhan usein ollut yhtä suuria eturiitaisuuksia kuin nyt. Ne
ovat yhteiset edut, jotka yhdistävät ja pitävät koossa kansan. Vasta
sitten tulee taas suomenkansasta yksi ja yhtenäinen, kun köyhälistö
huomaa, että sille sen omasta porvaristosta on suurempi hyöty ja apu
aatteensa ja asiansa hyväksi kuin Venäjän veljistä. Se ei nähtävästi
olisi sitä ymmärtänyt, ennenkuin se pakotettiin sitä ymmärtämään.
Vai olisiko niin, että tämä heidän taistelunsa, joskin epäonnistuva,
olisi taistelua sen tulevaisuuden aatteen puolesta, että yhteisiä
kansallisia etuja ei ole eikä siis kansallisuusrajoja tarvita? Onko
kansallisuuksien maailma hajoamassa? Taistelemmeko me ehkä jonkun
vanhan ja kuolemaan tuomitun puolesta, jonka köyhälistö käsittää
vaistomaisesti jo nyt, mutta joka meille ennakkoluuloinemme on
vieras? Mutta kuitenkin me taistelemme ja meidän _pitää_.
Jos kansallistunto todella oli niin pieni, että tällainen aate- ja
aseveljeys vanhan viholliskansan kanssa oli mahdollinen, mutta
jos elävä kansallistunto meille oli välttämätön elinehto Venäjään
sulautumista vastaan, niin silloin oli hyvä, että tämä taistelu
kansallistuntomme vahvistamiseksi tuli voitollisesti käydyksi. Hyvä
silloinkin, vaikka joutuisimme tappiollekin. Jos tästä on seurauksena
uusi venäläinen sortokausi, niin selvittää se silloin _kaikille_
suomalaisille, että kansallisuusrajat täytyy olla selvät ja että
itsenäinen Suomi ei voi pysyä olemassa muuten kuin näiden rajain
sisässä.
*
Smilgan sodanjulistus -- peloitusko?
Saa muuten nähdä, tulevatko venäläiset todella tehokkaammin
sekaantumaan sotaan. Ehkä Smilgan sodanjulistus on vain peloitus,
jolla mahdollisesti vain tahdotaan saada porvaristo ryhtymään
rauhanneuvotteluihin. Ja jos he lähtevätkin rintamalle, tuskinpa he
tulevat tällä rintamalla pysymään lujemmin kuin omillaankaan. Jos
heillä ei ollut sotaintoa siellä, mistä se tulisi täällä? Vaikka
porvarit täällä voittaisivatkin, eihän meidän puoleltamme mikään
vaara uhkaa Venäjän vallankumousta eikähän sitä siis täällä tarvitse
puolustaa. Ja välittävätkö he edes omasta vallankumouksestaan?
*
Sotkuinen vyyhti.
Mutta auttakootpa ryssät tai olkoot auttamatta täkäläisiä ystäviään,
eivät ne ainakaan täältä lähde enempi kuin russakat, niin kauan kuin
on vähänkin liisteriä, suuruksen makua, meidän seinäpapereissamme.
Eivät ainakaan, niin kauan kuin heidän vallankumouksensa siellä
jatkuu. Ja tuskinpa sittenkään. Joku tuleva hallitus siellä voi
käyttää niitä hyväkseen omiin tarkoituksiinsa täällä. Näyttää hyvin
hämärältä, pääsemmekö niistä koskaan irti, ellemme voi pakottaa heitä
siihen asevoimin, ominemme tai muiden avulla. Sekin uusi hallitus
voi turvautua sosialisteihin, lupaamalla heille apuaan meikäläistä
porvaristoa vastaan, vaikka olisi kukistanut sosialismin omassa
maassaan. Mikseivät meidänkin sosialistit nykyisellä johdollaan
ottaisi etujaan yhdeltä niinkuin toiseltakin! "Köyhälistön
etu" on heidän ainoa johtotähtensä -- jos nyt saa käyttää niin
kaunista sanaa. He myövät itsensä enin tarjoavalle. Olihan siihen
oireita jo Bobrikoffinkin aikana. Venäläisystävyys on imetetty
meidän sosialistiemme veriin, se on tunkeutunut heidän sieluunsa.
Tarvitaan tavaton puristus, ennenkuin se siitä lähtee. Eivät sitä
käden käänteessä saa siitä pois heidän omat johtajansakaan, vaikka
tahtoisivatkin. Osa Suomen kansasta tulee kauan sairastamaan tautia,
jota siihen on tartutettu. On punottu kaikenlaisia siteitä, joita ei
saa niinkään helposti katkeamaan. Ei nähtävästi muulla kuin miekalla.
Vyyhti on niin sotkuinen, ettei siitä millään kerimisellä saa selvää.
*
Uskon.
Tämä vallankumous, _vallan_ joutuminen toiselta toiselle, tämä pelkkä
väkivalta ei ole mitään muuta kuin sotaa, ryöstö- ja anastussotaa,
aito imperialistista valloitussotaa. Se polkee heikomman oikeudet ja
välittää vähät ihmisten ja toisten kansanluokkain oikeudesta, kunhan
yksi luokka vain saa sen, mitä se tahtoo ja vaatii. Sen tunnussanana
on "Me vaadimme, me vaadimme" ja meidän _täytyy_ saada kaikki,
mitä vaadimme. Ammoin muka hyväksytyt oikeudelliset ja siveelliset
ihanteet ja periaatteet semmoisinaan eivät merkitse mitään, eivät
tarvitse tulla huomioon otetuiksi. Niinkö pitäneekin olla, ovatko nuo
ihanteet ja periaatteet yleensä olleetkin vain kirkkokorua, joilla
kautta aikojen on huumattu mieliä? Kun kansan etu vaatii, kansan
tahto määrää, niistä luovutaan nyt, niinkuin aina ennen on luovuttu.
Minä tiedän, että niin on. Minä en ole vielä missään maailmassa,
en historiassa, en elämässä, oikeastaan nähnyt mitään muuta. En
kuitenkaan halua enkä osaa olla tarpeeksi filosoofi, skeptikko siihen
tyytyäkseni. Minulla on kuin hullulla siksi ideani, että sittenkin,
sittenkin! Uskon, uskon itsepintaisesti, järjettömästi, kaikista
todistuksista, kokemuksista huolimatta. Kiellän, ja kuitenkin se
liikkuu. Uskon, vaikkei mikään maailmassa siihen oikeuta. Uskon,
koska olen niin kasvatettu, koska en voi ilman sitä harhaani elää.
Koska maailmassa en voi uskoa, menen luostariin, poistun erämaahani,
nousen vuorelleni yläpuolelle pilvien, niinkuin rauhanerakkoni
elämään haaveineni, että joskus ehkä on ollut oikeuden ja totuuden
arkaadinen aika, ja että se tulee joskus. Runoilen, koristelen,
kuvittelen. Teen, niinkuin uskovaiset kautta aikain ovat tehneet
luodessaan itselleen taivaan, omistaessaan Isän, jonka valtakunnassa
elävät iankaikkisuudessa niitä toteuttaen, joita ei voitu täällä maan
päällä toteuttaa. Tästä tarpeesta se on syntynyt se olotila siellä
jossain yläpuolella pilvien. Se näkyy pitävän olla meillä jokaisella
se usko; tulee jokaisella ajankohta, jolloin hän ei jaksa elää sillä,
että hän on maasta tullut ja pitää maaksi jälleen tuleman. Omituista,
että se uusi taivas ja uusi maa avautuu minulle tässä yhteydessä,
tässä muodossa, tällä elämäni ehkä suurimman pettymyksen hetkellä,
tämän Suomen sisällisen sodan, tämän mielettömyyden, tämän rikoksen
yhteydessä.
Luon sen taivaan omalla tavallani, luon sen jo tässä maailmassa.
Vaikka kävisi kuinka hullusti tahansa, vaikka kaikki romahtaisi ja
tämä olotila jäisi pysyväksi tai tulisi joku samantapainen, niin
minä elämäni loppukaudeksi uhallakin ummistan sille silmäni, tieten
tahtoen, nukutan itseni näkemään, että se, mitä näen, ei ole sitä,
mitä näen, vaan aivan toista. Uskon omia valeitani, huumaan itseni
mieliunelmillani. Olkoon olematta oikeuden ja totuuden aika, kunhan
se minulla on. Uskottelen sitä muillekin, hurmaan heidät siihen, että
kuva elää, että olematon on. Ja _jos_ se sittenkin on, jos sittenkin
tulee se aika, tuhatvuotinen valtakunta? Sillä kuinkas janoinen
näkisi keitaat kangastavan erämaassa, ellei niitä jossain olisi
aavikkojen takana. Niitä _on_, hän pyrkii niihin. Minun kamelini
kaatuu, toisten kestää ja vie _heidät_ perille. Välipä tuolla, vaikka
minun luuni valkenisivatkin!


Sunnuntaina 3 p:nä helmikuuta.

Kumpiko parempi?
Tulen välistä kysyneeksi itseltäni, kumpiko olisi ollut parempi ja
pikemmin perille viepä uuteen olotilaan: sekö, että alettiin tämä
sota, vaiko että olisi annettu punaisten koettaa hallita jonkun
aikaa ryssiensä avulla. Se olisi tietysti vienyt täydelliseen
vararikkoon, mutta siihen vie sotakin. Mutta nyt nähtävästi saadaan
kaksinkertainen konkurssi. Jos sotaa kestää ja valtuuskunta saa
hallita, saadaan kokemus vastaisen varalta molemmista ja kipu
kärsityksi ja opetus otetuksi molemmista yhdellä haavaa. Ja kai sotaa
kestääkin niin kauan, että punaiset saavat näyttää mihin -- eivät
kykene.
*
Miten oikean sosialistin pitäisi.
Oli erään nuoren miehen kanssa keskustelua sosialismista ja
kapitalismista. Mihin oikean, ihanteellisimman, jokaisen itsensä
toteuttaman sosialismin pitäisi oikeita sosialisteja velvoittaa?
Ottamaan itselleen vain sen verran, mitä tarvitsee välttämättömäksi
elatukseksensa. Jos työni sattuisi tuottamaan enemmän, olisi minun
luovutettava ylijäämä yhteiskunnalle. En siis saisi "säästää"
tehdäkseni pojastani esim. professorin. Jos yhteiskunta tarvitsee
professorin ja poika tuntee kutsumusta sille alalle, ei hän saa
valmistua siihen minun varoillani, vaan täytyy hänen hakea ne varat
yhteiskunnalta. Mutta on hyvin mahdollista, että yhteiskunta ei
luovutakaan varojaan hänelle, vaan jollekin muulle "hakijalle",
jonka se katsoo ansiokkaammaksi. Poikani saa siis tarttua kuokkaan
ja mennä tehtaaseen ja varain puutteessa antautua sille "alalle".
Vaikka yhteiskunta vielä ei olekaan tällä tavalla järjestetty, niin
on ihanteellisen sosialistin itseensä nähden meneteltävä, niinkuin
olisi. Jättäköön hän siis lukunsa ja harjoittakoon niitä ainoastaan
siinä määrin, kuin hän voi tehdä sitä työpalkallaan lomahetkinään.
Sosialisoikoon, reformeeratkoon hän yhteiskunnan omalta kohdaltaan.
Ellei hän sitä voi tehdä, älköön myös olko sosialisti, ei ainakaan
sellainen sosialisti, joka tahtoo sosialisoida työn ja sen tulokset.
Minä kun en ole sellainen sosialisti, vaan katson kapitaalin
kokoamisen ja käyttämisen oikeutetuksi, siis puolustan kapitalistista
yhteiskuntajärjestystä ja taistelen sen puolesta. Puolustan sitä
sitä enemmän, kun tämä meikäläinen sosialismi ei näy tahtovankaan
kapitalismin kukistamista semmoisenaan, ainoastaan sen siirtämistä
toisiin käsiin. On siis aatteellisesti yhteiskunnan kannalta
yhdentekevä, kenellä se on, jääkö se entiselle omistajalleen vai
siirtyykö jollekin uudelle. Saipa tuon lihapalan nyt yksi koira tai
toinen. No niin, metsäkoira, hyötykoira, voi olla yhteiskunnalle
hyödyllisempi kuin villakoira, korukoira, mutta on sekin välistä
vaikea ratkaista. Villakoirakin voi tehdä herralleen yhtä suuria
palveluksia, pelastamalla esim. hänen lapsensa hukkumasta t.m.s.
*
En koskaan.
Bobrikoffin aikana ja Seynin aikana ja maailmansodan aikana oli mitä
ankarin sensuuri. Silloin voi kuitenkin jotakin kirjoittaa ja saada
sitä julkisuuteen. Nyt ei ole siihen mitään mahdollisuutta. Mitään
kaunokirjallista en muuten voisikaan kirjoittaa. Ajatukset ovat
muualla. En voisi kirjoittaa muusta kuin näistä päivän tapahtumista.
Kun pääsisi edes rintaman taa. Siellä ehkä tarvittaisiin
kynämiehiäkin. Voisi varmaankin selvittää sikäläisille, mistä on
kysymys, ja innostuttaa heitä.
Jos tämä vallankumous voittaa ja jää pysyväksi, en voi siihen
mukautua, en koskaan millään tavalla antautua sen palvelukseen.
Minusta tulee "emigrantti", minä karkoitan itse itseni tästä maasta.
Ehkä resignoin, mutta minä olen aina oleva vastalausekannalla sitä
vastaan. Ei mikään maailmassa oikeuta tällaiseen väkivaltaan.
Ainoastaan siinä tapauksessa alistun, jos se osoitettaisiin olleen
välttämätön heille itsepuolustuksena. Mutta sitä ei voida koskaan
osoittaa, sillä porvarit _eivät hyökänneet_. Ja vaikka olisivat sen
tehneetkin, jää sittenkin olemaan, että vallankaappaus tapahtui
vieraiden aseiden ja vieraiden miesten avulla. On ehkä paljonkin
niitä, jotka kernaasti kutsuisivat saksalaiset tänne, mutta
ainoastaan venäläisiä vastaan, heidän vuoksensa. Eivät ne koskaan
olisi kutsuneet heitä tänne tukemaan esim. jonkun mieleisensä
hallitusmuodon aikaansaamista ja estääkseen sosialistien vapautta
vaalitaistelussa.
*
Lyökööt päänsä seinään.
Eräässä tuttavassani oli hänessäkin kytenyt halu "tehdä" jotain
rauhan aikaansaamiseksi. Ihmiset tarvitsevat touhuta jotain
hermojensa rauhoittamiseksi. Hän oli aikonut mennä "puhumaan"
Sirolalle. Minä sanoin: ei kannata, ei se mitään auta, vaikka
pääsisitkin hänen puheilleen. Niiden täytyy antaa lyödä päänsä
seinään. -- Tulen muuten yhä enemmän siihen, että mikään muu opetus
tässä maailmassa ei näy tehoavan. Ihminen ei usko todeksi mitään,
ennenkuin huomaa että se on painanut kuhmun hänen otsaansa. Kun hän
saa hierottavakseen sen "neropatin", alkaa älykin hänessä herätä.
*
"Kansalliskaarti!"
Tulee tieto, että se ja se on nähnyt Italian konsulin pöydällä
sähkösanoman, jossa Saksa muka vaatii ultimatumina venäläisten
poistumista. Siitä remahtaa riemu. Jos niin olisi, olisi kaikki
ratkaistu.
Vaan olisikohan sittenkään?
Venäläisen sotaväen virallinen täältä kutsuminen ei kai oikeastaan
merkitsisi mitään ilman kontrollia, sillä venäläiset voivat taistella
siviilipuvussa, niinkuin kuuluvat jo tekevänkin, ja heitä tulee yhä
lisää. Venäjältä tulee väkeä ja aseita niin paljon, kuin punaiset
haluavat ja voivat maksaa. Ja onhan niillä nyt rahaa ja voivat tehdä
uuttakin.
Ja luultavasti muuten punakaartin omatkin joukot kasvavat, kun saavat
hyvän palkan ja eläkkeet perheilleen, niinkuin luvataan.
Meillä on siis olemassa palkkasoturijoukko, kansalliskaarti. Ehkä
siitä tulee "tasavallan" tulevan armeijan kantajoukko, kun ryssä on
kerran karkoitettava maasta tai joku uusi hyökkäys torjuttava!? Sen
ovat sosialistit nyt saaneet aikaan. Ne miehet, jotka vastustavat
asevelvollisuutta, ovat itse panneet sen pystyyn, tehneet sen
välttämättömäksi. Ne muuten jo varustautuivat tähän juuri samaan
aikaan, kun pitivät pitkiä puheita eduskunnassa sekä tästä että
muusta, voittaakseen aikaa. On nyt selvä, että ne periaatteessa
eivät ole militarismia vastaan; militarismi on hyvä ja tarpeellinen,
kun se palvelee heidän tarkoituksiaan. Jos pettymyksiä ja
epäjohdonmukaisuuksia yleensä enää voisi päivitellä, niin olisi
tässä siihen taas uusi tilaisuus. Eläköön väkivalta! -- kun siitä on
minulle hyötyä. Alas väkivalta! -- kun se on minulle vahingoksi.
*
Voitto?
Uutiset Mannerheimin voitoista ovat nähtävästi olleet noita n.s.
"hyödyllisiä valheita", koska hän vasta on ollut Lylyssä ja
"Työmiehen" mukaan saanut siellä selkäänsä. "Työmiehen" tiedot eivät
tietysti merkitse mitään. Alan kuitenkin suhtautua yhä epäilevämmin
valkoisten pikaiseen etenemiseen. Tulevatko talonpojat kestämään
talvisotaretkeä? Onko heillä muonaa ja aseita. Pysyykö irtain väki
puolueetonna? Eikö se anna sosialistien vallan täällä etelässä,
itsessään pääkaupungissa ja Tampereella y.m. huumata itseään?
Taistelun täytyy kuitenkin pahimmassakin tapauksessa päättyä
porvarillisten voittoon. Vaikka Vilppulan rintama murtuisikin,
kestäisi vielä kauan vallata muu Suomi. Ja kun se olisi vallattu,
mitä sitten? Sulut ja saboteeraus jatkuisi, ei mitään saataisi
käyntiin. Heidän täytyy luovuttaa takaisin valtaamansa laiva, koska
eivät kykene sitä itse hoitamaan. Se hajoaa heidän käsiinsä. Ja sodan
jatkuessa se tapahtuu. Eivät he terrorillaan, poikkeuslaeillaan ja
työväen mielivallallaan saa mitään pysymään, vaan uupuvat siihen.
Ja nälkä! -- jota harvoin nyt enää muistaakaan, vaikka se voi tulla
milloin hyvänsä. Parin viikon päästä sen sanotaan olevan täällä -- ja
silloin?
*
Itsenäisyysjuhlat.
Muistuivat mieleeni itsenäisyysjuhlat -- varsinkin
Kansallisteatterissa vietetty. Minulla oli silloin jo tunne siitä,
että se oli ennenaikaista. Siellähän senaatti ja eduskunta oikein
valokuvattiin, koko se komeus ja ulkomaiden edustajat. Siitä pitäisi
kirjoittaa kirpeä satiiri. Samoin yliopiston juhla, jossa en ollut.
Niissä todella nuolaistiin, ennenkuin tipahti. Minua värisytti,
kun kuulin, miten sosialistit olivat vastanneet kutsuun: "Meidän
paikkamme on venäläisten toverien luona." Se pilasi koko tunnelmani.
Ja sitten se pikku riita, kuka on antanut meille vapauden, kuka ehti
"tunnustaa" meidät ensiksi, Saksa vai Ranska. Runoista ja puheista
päättäen olisi melkein voinut luulla, että ne oikeastaan olivat
meidän "jääkärit", jotka voittivat Venäjän -- tosin yhdessä Saksan
kanssa. Hyvän työn tietysti tekivät, mutta on meissä aina jotain,
joka muistuttaa kukon kiekumista rikkaläjällä, sammakkoa, joka
pullistelekse, kunnes puhkeaa.
*
Svinhufvud.
Svinhufvud on kadonnut teille tietymättömille, ei kukaan tiedä,
missä hän on ja elää. Tänään hän on tullut näkyviin "Työmiehen"
palstoilla. Siinä on kirjoitus hänestä ja hänen senaatistaan. Se on
pitkä syntiluettelo. Kansalaissodan puhkeaminen oli hänen ja hänen
mustan senaattinsa syy. Sosialistit ovat siinä suhteessa puhtaita
kuin pulmuset lumella.
"Työmiehenkin" täytyy sentään myöntää, että Svinhufvudissa on ollut
_jotain_ hyvää sosialistinkin silmillä katsottuna. Ennen muinoin. Hän
kuului aikoinaan siihen eduskuntakomiteaan, jonka oli tehtävä uusi
valtiopäiväjärjestys. Sitä valmistettaessa hän oli kansanvaltaisella
kannalla. Siitä hän saikin jonkin verran luottamusta
kansanvaltaisissa piireissä ja asetettiin hänet sosialidemokraatisen
eduskuntaryhmän avulla Suomen eduskunnan ensimmäiseksi puhemieheksi.
Mutta siihenpä loppuvatkin miehen ansiot. Sen jälkeen hän on ollut
pelkkien porvarillisien asettama puhemies.
Kirjoituksesta kuultaa selvästi läpi, miksi sosialistit eivät sen
jälkeen enää ole hänestä välittäneet. Hän käytti heidän mielestään
"kansan sylissä lepäävää eduskuntaa" liika "jyrkästi ja tomerasti"
venäläistä sortopolitiikkaa vastaan. Se näet saattoi eduskunnan
olemassaolon vaaraan, mutta "mitäpä siitä, sen hävittämisestäkään
ei olisi tullut vahinkoa porvariston kaikille eduille." Sosialistit
eivät siis olisi suoneet Svinhufvudin esiintyvän niin "jyrkästi
ja tomerasti" kuin teki; jo silloin he siis, luopuen häntä
kannattamasta, "itääntyivät", pyrkien säilyttämään hyviä välejä --
tsaarivallan kanssa.
Sitten Svinhufvud joutui Siperiaan. Se ei näytä erikoisemmin
järkyttäneen kirjoittajan mieltä. Hän joutui sinne "_porvarillisen_
oikeusjärjestyksen puolustuksen takia." "Hänen puolueensa koetti
tehdä hänestä oikeata kansallissankaria, kun sillä ei muutakaan
sopivaa ollut. Hänen Siperiassa olostaan levitettiin sydämiä häneen
kiinnittäviä kertomuksia. Hänen sieltä palattuaan pidettiin hänelle
juhlia, joissa juotiin maljoja ja puhuttiin hänen kunniakseen, ehkäpä
kanniskeltiin miestä kämmeilläkin. Se kaikki oli osaksi puoluepeliä.
Tehtiin yksi ylenmäärin loistavaksi, jotta hänen puolueensakin
näyttäisi kansan silmissä viehättävältä. Jopa kultailtiin yhden
maineella koko porvaristo."
Sitten Svinhufvud petti "Suomen oikeuden". Miten? Hyväksymällä
Venäjän "_porvarillisen_ ministerihallituksen käyttämään Suomen
ylintä valtaa virkoihin nimitettäissä, ja suostui itsekin sen
hallituksen nimittämänä prokuraattoriksi."
Mutta sen hallituksen nimittämänähän itse Tokoikin suostui
vastaanottamaan senaatin varapuheenjohtajan paikan? _Hän_ ei siis
silloin pettänyt Suomen oikeutta, vaikka Svinhufvud petti? Ei silloin
eikä luultavasti milloinkaan?
+
Kun "Työmies" takavarikoidaan.
Vasta juuri takavarikoitiin Suomen pankki vallankaappauksen
hyväksi. Nyt on tullut yksityisen omaisuuden vuoro. Sanomalehtien
kirjapainot on takavarikoitu ja niitä aiotaan siis ruveta käyttämään
vallankumouksen tarpeihin. Kuluu aikaa vähäisen, kumous kukistuu
ja vastavallankumous tekee samalla tavalla. On tullut "Työmiehen"
kirjapainon vuoro. Olisihan maailma nurin narin, jos "Työmiehen"
painokoneet todella pantaisiin syytämään oikeutta, totuutta,
laillisuutta ja suomalaisuutta ja itsenäisyyttä.
*
Melkein yhtä väkivaltaisilla toimenpiteillä uhkaa kansanvaltuuskunta
muitakin työnantajia säätämällä, että jos työntekijä
vallankumousaikana on joutunut tai joutuu työttömäksi työnsulun takia
tai muusta sellaisesta syystä joka ei työntekijästä riipu, saakoon
hän täyden palkan työnantajalta. Se on: vaikka tehdas palaisi, koneet
särkyisivät, raaka-aine loppuisi, työnjohtajat murhattaisiin -- maksa
vain palkka työmiehille.
*
Kaartin vala.
Nyt on Punainen Kaarti juhlallisesti julistettu Suomen tasavallan
armeijaksi, kansanvaltaa ja vallankumouksen saavutuksia suojaavaksi
joukoksi. Sillä on "julkisen sotajoukon oikeudet ja velvollisuudet."
Kaartilainen on oikeutettu saamaan valtiolta omansa ja perheensä
toimeentulon. Heti tästä tiedon saatuaan on kaartin joukko-osastojen
pidettävä juhlakokouksia, joissa vannovat -- ei, eivät vanno valaa,
vaan "antavat juhlallisen vakuutuksen". Tämä vakuutus päättyy
näin: "Tämä vakuutuksemme on vapaa ja tulemme sen täyttämään
vallankumouksellisen tietoisuutemme ja oikeudentuntomme mukaan."
Kun vakuutus on annettu, pitää huudettaman: "Eläköön köyhälistön
kansainvälinen vallankumous!"
Uraa! kuulen varmasti saapuvilla olevien tavarithsien huutavan.
Kuinka moni heistä tiennee, mikä on "vallankumouksellinen
tietoisuus"? Siinä on heille varmaan jotain mystillistä,
selittämätöntä, jotain korkeamman olennon hämyä jota ilman
sosialisti-ateistikaan ei tule toimeen.
Tämä on kaikessa kaameudessaan samalla lapsellisen liikuttavaa touhua.
*
Kuolemanrangaistus poistetaan.
Kuolemanrangaistus on poistettu helmik. 2 p:nä 1918 annetulla lailla.
Siinä on kaksi pykälää. 1 § kuuluu: "Kuolemanrangaistukseen ei saa
tästä lähtien tuomita." Mutta eihän meillä tähänkään saakka ole
ketään tuomittu kuolemaan. Ainoastaan keisarin hengen ottamisesta
ja _valtiopetoksesta_ olisi _voitu_ tuomita, jos olisi ollut
tuomittavia. Tulleeko tästä lähtien olemaan ketään semmoisia?
Pelätäänkö, että se vaara kerran vielä ketä uhkaa? Ketä?
*
Tämä laki kuolemanrangaistuksen poistamisesta on kai myöskin
syntynyt sitäkin varten, ettei tehdyt ja tehtävät murhat joutuisi
johdon syyksi. "Merkkejä siitä, että tämä taistelu voi käydä myöskin
julmaksi, on havaittavissa nyt jo", sanotaan lain perusteluissa.
"Julmuudella ei mitään voiteta" j.n.e. Eräässä tämän päivän
"Työmiehen" kirjoituksessa tuomitaan siinäkin väkivaltaa ja terroria,
jotka "eivät sovi meille". Vaikka valkokaartit ovat tehneet raakoja
tekoja, ampuneet sairaanhoitajattaria j.n.e. ja vaikka ehkä sinä,
punakaartilainen, olisit ajatellut antaa samalla mitalla, niin --
"pois kosto ja korpilaki!" "Olkootpa porvarikaartilaisten raakuudet
minkälaisia tahansa, niin sittenkin _meidän_ täytyy säilyttää
malttimme ja arvostelukykymme selkeinä."
Onhan hyvä, että varottavat. Mutta joka kerta kun minä tällaisen
varotuksen luen, kuulen minä laukauksen jossain ja näen selkään
ammutun porvarin makaavan veressään, jota Manner ja te muut turhaan
koetatte pestä käsistänne. Terrorista ette puhuisi, ellei sitä olisi.
*
Mitalin toinen puoli.
Tahdon olla puolueeton, antaa heille sananvuoroa, valaista heidän
sieluntilaansa. Heitä täytyy koettaa ymmärtää, tunkea heidän
vaikuttimiinsa. Liitän tähän tämänpäiväisestä "Työmiehestä"
kirjoituksen "Internationale". Se on sekin agitatsionikirjoitus,
mutta ei tavallista lajia. Se on vilpitön purkaus, yksi monien
samantapaisten joukosta.
_Internationale._
"Työnorjat sorron yöstä nouskaa,
maan ääriin kuuluu kutsumus.
Nyt ryskyin murtuu pakkovalta,
tää on viime ponnistus.
Pohja vanhan järjestyksen horjuu.
Orjajoukko taistohon!
Alas lyökää koko vanha maailma
ja valta teidän silloin on.
Tää on viimeinen taisto,
rintamaamme yhtykää,
niin huomispäivänä kansat
on veljet keskenään."
"Näin olemme laulaneet, ja laulamme edelleenkin. Muistan, kun vuotta
kymmenisen taaksepäin tuota laulua opettelimme, kuinka olimme
siihen innostuneet ja kuinka se meitä innostutti. Kuitenkaan en ole
milloinkaan tuntenut sitä tenhoa, sitä elävöittävää vaikutusta, joka
nyt on säteillyt läpi koko olemukseni näinä suurina vallankumouksen
päivinä tuosta meille kaikille työläisille tutusta ja rakkaasta
'Internationalesta' lähteneeksi. Nyt olen sen tuntenut. Olen
sairas, ruumiini on raihnainen, mutta kuitenkin tuon laulun tenho
minut lumoaa. Sisimmässäni laulan tuota laulua, laulan aamulla
ylösnoustessani, laulan päivällä kaduilla hiljaa hiipiessäni, laulan
illalla maata mennessäni. Se antaa minulle voimaa, se antaa minulle
elämää. --"
"Kun kuulin nuo kaikkivaltiaat sanat: '_Työväki on julistanut
vallankumouksen!_' Meilläkö? Suomessako? Onko se totta! Joko
vihdoinkin. --? Astun kadulle. -- Miestä, nuorta ja vanhaa, astuu
järjestyneissä riveissä, ase olalla, käsi känsäinen lujasti
puristettuna pyssyn peräsimeen. Otsa kirkas, silmä vakaa, ilme, eli
oikeammin koko raatajan olemus puhuu, voitto tai kuolema, kaikessa
tapauksessa _vapautta_. Vapautta joko elämässä tai kuolemassa. Ei,
vaan elämässä, elämässä se on saatava, ja se saadaan -- ja saadaan
sittenkin; vaikka meidän askeleemme kulkisi kuolon rantaan, niin
kuitenkin poikamme jo astuu _vapauteen_!"
"Tämä tietoisuus heitä elähdyttää, sen näkee. He ovat tietoisia,
minkä vuoksi ovat lähteneet taisteluun. Ovat lähteneet taisteluun
oikean asian puolesta. Luen heidän avoimista, rehellisistä
katseistaan, että he tulevat taistelemaan niin kauan, kunnes
'nälkäinen on saanut leipää ja sorrettu oikeutta". Kuin
vuorenjättiläinen liikkuu joukot eteenpäin, ja minä kuulen, "miten
ryskyin murtuu pakkovalta'. En kaipaa muuta todistusta, sillä nyt
näen, että
"Ei muuta johtajaa, ei luojaa
kuin kansa kaikkivaltias.
Se yhteisonnen säätää, suojaa,
se on turva tarmokas.
Eestä leivän, hengen, kunniamme,
yössä sorron, turmion,