Aarniometsän sydän - 06

kuin tuuleen kiitollisen mauntunnon lämmössä. Kun Kirsti ja Miranda
seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan istuivat ateriansa ääreen, niin
ilmestyi Kroof mökin ovelle ja haisteli kaihomielin kynnystä.
"Mikä tuolla oven takana nuuskii?" ihmetteli Kirsti, koko joukon
levottomuutta vakavassa äänessään. Mutta Miranda oli paikalla rientänyt
akkunaan katsomaan.
"Äiti, se on Kroof!" hän huudahti ja löi ilosta käsiään yhteen,
ja ennenkuin äiti ennätti sanaakaan sanoa, niin hän paiskasi oven
selkisten selälleen. Mesikämmen paikalla tallusteli tupaan viekkaita
pieniä silmiään vilkuttaen. Se istahti lähelle pöytää takajaloilleen
ja tuijotti valkeaan erinomaisen kiinteällä uteliaisuudella. Kuiva puu
samalla räiskähti ja paukahti kovasti ja sai mesikämmenen paikalla
pakenemaan turvallisemman matkan päähän; mutta siitä huolimatta se yhä
vain tuijotti tuohon kummaan ilmiöön.
Sekä Kirsti että Miranda olivat katselleet karhua henkeään pidätellen
uteliaina näkemään, miten se käyttäytyisi. Mutta nyt Miranda keskeytti
äänettömyyden.
"Voi rakas vanha Kroof! Me olemme niin kovin iloiset, että viimeinkin
olet tullut meille vieraisiin!" hän huudahti, hyökkäsi mesikämmenen
luo ja kiersi molemmat käsivartensa sen kaulan ympäri. Kirstin kasvot
näyttivät hieman epäröiden vahvistavan tämän tervetulon toivotuksen.
Kroof ei paljon huomannutkaan Mirandan hyväilyä, hät'hätää vain
nuolaisi hänen korvaansa ja tutki edelleenkin mieltäkiinnittäviä
liekkejä. Tämä levollinen käytös rauhotti Kirstiä, jonka
vieraanvaraisuus paikalla heräsi.
"Anna raukalle muutamia tatarpiiraita, Miranda", hän sanoi. "Se on
varmaankin tullut sen vuoksi, kun sen on nälkä."
Mirandaa ei haluttanut otaksua, että vierailuun oli niin itsekkäät
syyt; mutta hän kuitenkin paikalla toi vadillisen piiraita, jotka
hän oli siirapissa liottanut, jotta ne hänelle itselleen paremmin
maittaisivat. Hän asetti vadin pöydän kulmalle niin lähelle vierasta
kuin suinkin ja veti hiljaa karhun kuonoa sen puoleen. Sitä ei
tarvinnut kahdesti käskeä. Valkea unohtui paikalla. Tatarpiiraitten
ja siirapin haju oli kerrassaan uutta Kroofin sieraimille, mutta
sen herättämä maittava tunne oli valmiina, täysin kehittyneenä
ja odottavana. Se työnsi ulos kapean punaisen kielensä. Piiraat
katosivat melkein pikemmin kuin hyvä tapa olisi sallinut, siirappi
tuli putipuhtaaksi nuolluksi ja ihastuksesta irvistäen mesikämmen
katsoi heihin enemmän saadakseen. Aivan Kirstin edessä oli iso kasa
samoja herkkuja, jotka äsken pannusta otettuina vielä olivat kuumia.
Ahnaalla vaikka arastelevalla kämmenellä Kroof tavotteli niitä. Mutta
se ehdottomasti oli sivistymätöntä käytöstä. Kirsti kohotti vadin niin
korkealle, ettei siihen ulottunut, ja Miranda varmalla kädellä työnsi
omalupaisen kämmenen pöydältä.
"Ei Kroof, sinä et saa mitään enää, ellet ole kiltti!" hän sanoi
uudelleen ja nosti sormensa varottavaan asentoon.
Harva eläin ottaa opetuksen niin äkkiä onkeensa kuin karhu, ja
Kroofin järki oli kehittynyt omituisen valppaaksi hänen ja Mirandan
kauan kestäneen ystävyyden aikana. Se alistui paikalla nöyränä ja
odotti kieli pitkällä, kun Miranda sille valmisti mahdottoman suuren
vadillisen leipä- ja siirappirokkaa. Kun se oli tämän syönyt, niin se
tutki mökin kaikki paikat ja meni lopulta sisemmän huoneen nurkkaan
makaamaan. Ennen auringonlaskua se nousi ylös ja tallusteli pois
pesälleen, talviunensa jäljiltä vielä unisena.
Vanha karhu tuli tämän jälkeen joka päivä mökkiin puoliselle,
söi Kirstin ja Mirandan keralla ja iltapäivät uinaili matollaan
valitsemassaan nurkassa. Kirsti tottui pitämään sitä perheen jäsenenä.
Karjasta ja kanoista se ei välittänyt vähääkään. Muutaman päivän
kuluttua härät lakkasivat sarviaan heristämästä sen sivu kulkiessa;
ja kukko, Saundersin yhtä kopea seuraaja, lakkasi kiekauttamasta
kimakoita, sättiviä varotushuutojaan, joilla se oli tavannut ilmaista
sen saapumisen.
Eräänä iltapäivänä, ennenkuin kevät vielä oli täydellä todella alkanut,
mökille saapui kaksi epämieluista vierasta. Kuah-Davikin latvajoen
varrella, viidentoista mailin päässä, oli eräässä tukkilaisleirissä
tapeltu. Miehistä oli kaksi, jotka kaiken talvea olivat riidelleet
ja yllyttäneet pahuuteen, lopulta jonkun erikoisen raakuuden kautta
suututtanut sekä päällikön että toverinsa siihen määrään, ettei
heille enää annettu anteeksi. Haukkumisin ja selkäsaunoin leiristä
karkotettuina he olivat lähteneet samoamaan metsien kautta kyliin
lyhintä tietä. Synkkä viha riehui heidän sydämissään. Kolmen aikaan
iltapäivällä he sattuivat tulemaan raiviolle ja pyysivät jotain
syödäkseen.
Vaikka he tuntuivatkin synkiltä ja ilmassa oli jotain uhkaavankin
tapaista, niin puhuivat he kuitenkin alussa kylläkin höylisti, ja
Kirsti hääräsi minkä joutui, täyttääkseen heidän hänen mielestään
kohtuullisen pyyntönsä. Vieraanvaraisuuden lait ovat takametsissä
sangen sitovat. Miranda, jota ei miellyttänyt vieraitten ulkomuoto,
pysyi vaieten syrjässä ja tarkasteli heitä.
Kun Kirsti oli heidän eteensä kattanut hyvän aterian -- kuumaa teetä
ja kuumia keitettyjä papuja, munia, vehnäleipää ja voita -- niin
he kiukuttelivat sitä, kun ei tuotu sianlihaa, eivätkä he kauaa
haikailleet, ennenkuin pyysivät.
"Minulla ei ole", sanoi Kirsti, "meillä ei syödä sianlihaa. Kaipa te
tulette toimeen sillä, mikä kelpaa Mirandalle ja minullekin."
Se oli jotain kuulumatonta, ettei takametsän talossa ollut sianlihaa,
tuota välttämätöntä, yleistä, tukkimiehen elämän ehtoa. He kumpikin
luulivat, että hän ahneudesta kielsi sianlihan.
"Sinä valehtelet!" huudahti toinen, laiha, lyhyt, mustaverinen roikale.
Toinen nousi ylös ja astui askeleen naista kohden, joka seisoen katsoi
heitä pelotta silmiin. Hänen pörhöiset punaiset parrankarvansa olivat
pystyssä kuin harjakset ja jykevät olkapäät kohosivat pahaa tietävästi
kyssään isoja korvia kohti.
"Anna tänne sianliha ja tee se sukkelaan!" hän käski ja lisäsi vielä
koko joukon semmoisia voimasanoja, joita tukkilaiset käyttävät --
vaikk'ei naisväen seurassa.
"Senkin elukka!" huudahti Kirsti, silmät ja posket palaen. "Ulos
paikalla tästä huoneesta." Ja hänen silmänsä etsivät asetta. Mutta
samassa silmänräpäyksessä roisto kävi häneen kiinni. Vaikka Kirsti
olikin väkevämpi kuin useimmat miehet, niin ei hänessä kuitenkaan ollut
tämän tunnetun tappelupukarin ja kaikenlaisten painitemppujen taiturin
vastusta. Sekunnissa hän oli nurin. Miranda raivon parkauksella
sieppasi käteensä pöytäveitsen ja syöksyi äitinsä rinnalle; mutta
lyhempi roisto, jota tämä leikki suuresti miellytti, huuti: "Pidä sinä,
Bill, huolta akasta. Kyllä minä hoidan tyttären!" ja tavotteli Mirandaa.
Tämä kaikki tapahtui niin äkkiä, että Kirsti hetkeksi aivan typertyi.
Kun sitten tilanteen koko kamaluus hänelle selvisi, niin sai hän
kuin mielipuolen voimat. Hän iski hampaansa vastustajansa ranteeseen
semmoisella raivolla, että tämä kiljasi ja hetkiseksi hellitti
otteensa. Tänä hetkisenä Kirsti sai puoleksi vapautettua itsensä ja
iski pitkät voimakkaat sormensa hänen kurkkuunsa kiinni. Se oli vain
sekunnin armonaika, mutta se riitti kääntämään toisen roiston huomion
Mirandasta. Mahdottomalla naurulla hän kääntyi vapauttamaan toveriansa
Kirstin kuristavasta kouristuksesta.
Tämä häneltä kuitenkin jäi tekemättä. Kroof sattui juuri samalla
hetkellä unenpöpperössä ja melua ihmetellen kurkottamaan turpaansa
sisähuoneesta. Mustaverinen heittiö seisoi hetkisen kuin kivettyneenä
hämmästyksestä. Vihaisesti möristen Kroof hyökkäsi hänen päällensä,
mutta hän pöydän ympäri kiepahtaen sai oven auki temmatuksi ja karkasi
pakoon Kroofin syöksyessä hänen jälkeensä.
Vaikka toisen pahantekijän huomio oli täysin kiintynyt hänen omaan
pulaansa Kirstin hurjasti kiristäessä häntä kurkusta, niin näki hän
kuitenkin silmäpielestään tämän mustan kummituksen ilmestyvän kuin
murhanenkelin ja käyvän hänen toverinsa kimppuun. Hänestä Kroof oli
härkää suurempi. Huohottaen ja kiroten hän riistäytyi irti; ja sysäten
Kirstin melkein pöydän poikki syöksyi hän mökistä ulos. Mies kauhistui,
että hirviö ehkä palaisi ulkoa ja saisi hänet kiinni kuin hiiren
loukusta, josta ei olisi ollut mahdollista pakoon päästä.
Ja Kroof todenteolla palasikin takaisin vihapäissään itsekseen
myöntäen, että vastustaja oli nopeampi juoksemaan. Mutta kas! tuossa
oli toinen samaa maata aivan oviaukossa sen edessä. Miehen silmät
olivat päästä pullistua, kun karhu asettui hänen eteensä. Kiljaisten
hän, sukkelana kuin kuikan kaula, pujahti sivu. Karhu koetti vihaisesti
iskeä häntä rankaisevalla kämmenellään. Jos se olisi ulottunut, niin
olisi maailma päässyt yhdestä roistosta ja mökin kynnys olisi tahrattu
verellä. Mutta se ei ulottunut ja mies livisti tiehensä. Hän juoksi
hurjasti lumiläikkäin poikki pakenevan toverinsa perässä; kun taas
Kroof, kaikki karvat pystyssä kiukusta, riensi mökkiin, jossa Kirsti ja
Miranda sitä syleilivät ja kehuivat kiitollisin kyynelin.
Kun ensimäiseksi karkuun lähtenyt, se laiha ja mustaverinen, oli
päässyt metsänreunaan, niin hän pysähtyi taakseen katsoakseen. Ei
ollut ketään muuta perässä tulevaa kuin toveri, joka vähän ajan
kuluttua kovasti läähättäen saavutti hänet ja tarttui häneen kiinni.
Kumpikaan ei minuuttiin tai pariin saanut henkeä haukkoessaan
sanaakaan suustansa, ei muuta kuin katkonaisen kirouksen. Sillä isolla
pörhöisellä roistolla, jonka nimi oli Bill, oli ranteessaan Kirstin
purema haava, josta vuoti verta, ja hänen punottava pöhöttynyt kaulansa
todisti Kirstin sormien voimaa. Toinen oli päässyt leikistä ilman
merkkiä. He mulkoilivat toinen toistaan noloina ja ymmällään.
"Onko tuommoista nähty tai kuultu?" kysyi Bill vakavana.
"Se oli itse pääpiru!" paransi toveri kiroten. "Hittoja vielä! Karhu se
oli!" vastasi Bill äänellä, joka oli kuuluvinaan leikkisältä. "Mutta
suurempi kuin härkä! Minun puolestani olkoot rauhassa!"
"Karhu tai piru, onko sillä eroa? Lähdetään pois ja paikalla!" vastasi
toinen, ja oitis molemmat kohottivat silmänsä nähdäkseen auringon
paikan ja saadakseen selville matkan suunnan. Mutta ei se ollut
aurinko, jonka he näkivät. Heidän naamansa piteni. Ja hiukset nousivat
pystyyn. Hetkisen he seisoivat kuin maahan naulattuina sanomattoman
kauhun vallassa.
Aivan heidän päänsä päällä, harmaan hongan valtavalle kaltevalle
haaralle kyyristyneenä makasi pantteri ja tuijotti heihin kiinteällä
kiihtyvällä katseella. He näkivät sen pistävän ulos kyntensä ja
painavan ne lujasti kaarnaan. He näkivät sen poimuisten ärisevien
huulien kurtut ja oksalta heitä kohti kurkottavan alas painuneen pään.
Tämä kuva syöpyi moniaan sydäntä kouristavan sekunnin kuluessa heidän
karkeihin aivoihinsa; korisevalla parkauksella, joka pääsi kummankin
kurkusta kuin yksi ääni, kumpikin hyppäsi syrjään kuin jänis, ja sitten
hurjaa laukkaa polkua pitkin pois juoksemaan.
Ei kulunut kun monias tunti heidän kylille saavuttuaan, ennenkuin
kylällä kaikki tiesivät Kirstin mökissä olevan kotihaltijoita, jotka
saattoivat ruveta vaikka minkä muotoisiksi, miten milloinkin halusivat,
karhuksi, pantteriksi, sudeksi tai villiintyneeksi uroshirveksi
karkottaakseen pois matkamiehiä, jotka sattuivat harhautumaan siihen
kirottuun sydänmaahan. Kylällä oli joitakuita harvoja taikauskoisia,
jotka todella uskoivat tämän jutun; toiset olivat uskovinaan saadakseen
puheen ainetta. Eikä siitä ollutkaan ikäviä seurauksia kenellekään
muulle kuin sille roistolle, jonka nimi oli Bill, sillä nuori Taavi
kerran monesta ajasta kylässä käydessään joutui hänen kanssaan
väittelemään ja hyväksi lopuksi Bill sai selkäänsä.


XI LUKU.

Miranda ja nuori Taavi.
Tämän jälkeen ei raiviolla tarvittu suurin pelätä rosvoja. Kylän
kaikkein epäilevimmistäkin kotikutoisista filosofeista näytti
ilmeiseltä, että Kirstiä ja Mirandaa ympäröi joku salaperäisyys ja
että he olivat ihmisistä eronneet viljelläkseen metsän eläinten
tuttavuutta. Vanha Taavi oli ainoa, jota huvitti käydä seudussa, jota
karhut vartioivat ja jossa hiiviskeli viekkaita ilveksiä, ja ylpeät
karibusarvaat tepastelivat karjatanhualla. Mitä nuoreen Taaviin tulee,
niin ei häntä haluttanut joutua riitoihin ihmisten kanssa, jotka
näin ystävällisesti muistelivat Kirstiä ja Mirandaa, vaan hän lähti
ansoineen, erämiestietoineen ja tarkkoine pyssyineen raivauksesta
etäämpänä oleviin seutuihin.
Ja niin tapahtui, että Miranda kehittyi naiseksi ilman ainoankaan
toisen ihmisen kuin äitinsä seuraa. Mutta äitiänsä hän oli niin
lähellä, että he molemmat ikäänkuin sulivat toisiinsa. Mitä Kirstillä
oli kasvatusta, mitä niukkaa, vaikka sitä kallisarvoisempaa
hengenviljelystä hän oli hankkinut, kaikki siirtyi kuin itsestään
Mirandaan. Lisäksi häntä huomaamatta kasvattivat metsän hiljainen kansa
ja suuri äänettömyys, yötaivaiden avarat ihmeet ja tuulten juhlamieli.
Hän oli seitsemäntoista vuoden vanha, ikäänsä paljon kehittyneempi
nainen, mutta hän oli omituinen, hänessä oli jokin keijukaismainen tai
faunimainen erikoisuus: ikäänkuin ihmishaahmossa olisi elänyt sielu,
joka ei ollut paljasta inhimillistä. Hän oli vaitelias, kesytön,
hymytön, hänen myötätuntonsa ei kuulunut ihmisille, vaan sille
kesyttömälle vaikenevalle kansalle, joka ei tunne hymyn suloa. Mutta
pitkin väliajoin hän sai laulavan raton puuskauksia; ja hellyys kaikkia
kärsiviä kohtaan ja veren kammo, nekin olivat ominaisuuksia, jotka
olivat hänen seurakumppaneilleen erämaan eläimille yhtä vieraita. Tämä
ammottava juopa yhdessä hänen myötätuntonsa ja herkän käsityksensä
kanssa epäilemättä olivat syynä siihen salaperäiseen valtaan,
joka hänellä oli metsässä; sillä ei hänen päähänsäkään olisi enää
pälkähtänyt väistää pantteriakaan taikka hurjistelevaa uroshirveä. Itse
ilmassa tuntui olevan jotain, joka kuiskasi kaikille eläimille, että
hän oli valtias.
Ulkomuodoltaan Miranda oli äitinsä vastakohta, vaikka värit olivat
melkein samat. Miranda oli vähän lyhyempi keskikokoa, hoikka,
suloliikkeinen, hienoluinen, kädet ja jalat pienet ja sirot, iholla
terveyden, ulkoilman ja auringon verrattoman kauneusvoiteen heleät
ruskotukset. Hänen upeat pronssimustat hiuksensa, joista näytti
välähtelevän liekkejä auringonvalon niihin sattuessa, valuivat syvään
leveälle matalalle otsalle. Silmät, joissa tuo valta metsäkansan yli
suureksi osaksi piili, kuten olemme nähneet, olivat suuret ja tummat.
Niissä oli joku omituinen läpikuultavuus, sukua aarniometsän varjojen
taikalumoukselle. Tässä hänen katseensa selittämättömässä kirkkaudessa
oli mitä lienee ollut epätodellista ja mieleen palaavaa, samanlaista
salaperäisyyttä kuin täydellisen peilikirkkaan veden heijastuksissa.
Hänen suora ja jalosti muodostunut nenänsä oli ennemmin suuri kuin
pieni, sieraimet valppaan herkät erottamaan kaikki sydänmaan tuoksut,
metsän puhtaasti elävien eläinten puhtaat yksilölliset tuoksut ja nekin
sanomattoman haihtuvat tuoksuviestit, joita ilmaan toisin ajoin hiipi
tuoden tietoa vuodenajan vaihtumisesta. Suu oli suuri, vaikk'ei liian
suuri kauneuden kannalta, ei laiha, eikä täyteläinenkään, kirkkaan
veripunainen, liikkuva ja vaiherikas, mutta siitä huolimatta luja;
ja huulien reunat olivat täsmällisesti muotoillut. Hänen liikkeensä
olivat, samoin kuin äidinkin, yleensä levolliset ja hillityt, mutta
tämä levollisuus muistutti oksalla lepäävää lintua, joka on joka hetki
valmiina aavistamattomaan nopeuteen; Kirsti taas oli levollinen kuin
kumpu, jonka uumenissa hehkuu ainainen kuohuva tuli. Veripunainen
nauha, jota Miranda naisenakin aina piti kaulassaan, samoin kuin oli
tyttönä pitänyt, näytti olevan häviämättömän hengen omituisuuden
tunnusmerkki, jota vastoin Kirstin punainen päähine vain oli ilmauksena
siitä intohimosta, joka hänessä ainiaan paloi levollisen pinnan alla.
Miranda oli joka suhteessa luonnollinen ja itsetiedoton, eikä sen
vuoksi ole ihme, että hän oli epäjohdonmukainen. Rauha, jonka hän
oli ympärilleen luonut -- tuo _Pax Mirandä_ -- oli niin kauan
suojellut hänen silmiään katalan verenvuodatuksen näkemiseltä,
että hän oli kuoleman unohtanut ja uskoi tuskiin vain puoleksi.
Mutta siitä huolimatta hän yhä vieläkin oli surman nuoli järven ja
joen taimenille. Kalastus oli hänelle iloa. Se tyydytti joitakuita
julmia esipolvilta perittyjä vaistoja, joita hän ei yrittänytkään
sen tarkemmin itselleen selitellä. Joen soitteleva sohina, matalan
kosken kuohu ja pauhu, syvät, mustat, kiiltävät suvannot, joiden
ylitse lehtikuusten ja hemlokkien juuret riippuivat, pyörteiden synkkä
purppura ja ambra hitaasti kiertelevine vaahtilauttoineen -- kaikki
tämä häntä viehätti, samalla kuin uhkasikin. Ja sitten pienen syötetyn
koukun tai kiiltelevän kärpäsen hiipivä heittäminen, jännitetty
odotus, siiman sähköiset tempoilut, maalle nostamisen jännitys ja
riemastus ja täplikkään, hopealle ja punalle hohtavan saalin kauneus
olivinkarvaisella sammalpatjalla! Hänen päähänsä tuskin juolahtikaan,
että nämä suvantojen kalat olivat hengittäviä ja tuntevia olentoja.
Epäilemättä hän olisi vieronut kaikkia semmoisia käsityksiä, että
väijyvän juoksevan elementin kylmät asukkaat olivat hänen sukulaisiaan.
Miranda oli tosiaan sangen lähellä luontoa, ja hänen täytyi myös olla
osallisena luonnon vastakohtain ainaisesta taistelusta.
Astelipa Miranda myöhään eräänä kesäiltapäivänä joelta kotoa kohti,
kantaen hyvänlaista haarukan täyttä taimenia. Päivä oli lämmin ja
tyyni, eikä vuodenaika ollut kalastukseen suotuisa. Mutta näissä
kylmissä vesissä kala nousi vielä heinä- ja elokuussakin, ja Mirandan
täky tai kotona solmittu kärpänen oli niille aina surman tuottava
viettelys. Hän kantoi saalistaan -- avokitaista kahden naulan taimenta
ja puoltakymmentä pienempää uhria -- veripunaisten kidusten kautta
leppähaarukkaan pujotettuina. Hänen tummat kasvonsa hehkuivat, hiukset
olivat valloillaan -- hän ei koskaan käyttänyt hattua -- ja suurista
hajamielisistä silmistä etsivät kuvastuksiaan vaihtelevat varjot --
paadet, puunkuoren eloisat kirjaukset ja sattumalta lepattava perho tai
pieni arvokkaan näköinen pöllö, joka istui petäjän kolossa, -- mutta ne
eivät näyttäneet näkevän näitä, vaan tähystävän jotain niiden sisässä
tai takana olevaa.
Mutta äkkiä niiden huomion kiinnitti näky, joka karkotti kaukomietteet.
Niiden polttopiste näytti lähenevän, ilme väkevöityi hehkuvaksi
jännitykseksi, sitten leimahti harmaaksi vihaksi hänen nopeaan
astuessaan askeleen eteenpäin ja taas seisahtuessaan hetkisen kahden
vaiheilla siitä, mitä tehdä.
Hänen edessään oli pieni avoin aukio, turvallisena ja houkuttelevana,
täydessä päiväpaisteessa. Sen toisessa päässä oli tuuheaoksainen matala
pyökki erottautunut puunrunkojen ja metsän kujien sokkeloista ja peitti
kappaleen maata omalla yksinäisellä varjollaan. Tässä varjossa nukkui
maassa nuori mies, huolettomana venyen, pää toisen käsivarren varassa.
Pitkä, laihahko, harmaihin kotokutoisiin ja jotenkin kuluneeseen
sarvaannahkaiseen takkiin puettu nuori mies. Punertavanruskea tukka
oli leikattu jotenkin lyhyeksi, vaaleankellertävät pitkät ja silkkiset
viikset näyttivät kahta vaaleammilta kasvojen ruskettuneella iholla.
Rihla oli läheistä puuta vastaan pystyssä, omistajan nukkuessa
joutilaan kesäiltapäivän surutonta unta.
Mutta vajaan viiden askeleen päässä oli mahdottoman suuri pantteri
maahan kyyristyneenä ja vahti makaajaa.
Peto oli valmiina hyökkäämään hänen kurkkuunsa, paikalla kun hän
vähänkään liikahtaisi tai osottaisi elon merkkiä. Häntä suoraksi
ojennettuna ja jäykkänä, pää hiukan sivuun käännettynä se siinä
kyyrötti, -- suuret valokkaat silmät niin tuikeasti kiintyneinä varmaan
saaliiseen, ettei eläin edes huomannut Mirandan äänetöntä lähestymistä.
Tytön mielestä makaaja oli mitä ihanin ilmestys, kaunis samaan
elottomaan tapaan kuin soma kukka, avopaikalla kasvava korkea puu,
taikka auringonlaskun ruskot ja helmiäisvärit -- mutta vieraampi olento
hänelle kuin metsän kaikki tuttavat eläimet. Kuitenkin hänessä syttyi
omituinen suojeleva viha, kun hän ajatteli tämän mieltäkiinnittävän
olennon vaaraa. Miranda hyvin tiesi, kuinka verenhimoinen ja rohkea
pantteri oli, ja vavisten hän pelkäsi, että makaaja unessa kääntyisi,
taikka liikahuttaisi jäseniään. Hän astui aivan nukkujan viereen ja
kiinnitti eläimeen hämmentävän katseensa.
"Pois paikalla!" hän tuimana käski ja teki käskevän kädenliikkeen.
Pantterin tiedot ihmisten puheenparresta epäilemättä olivat sangen
niukat, mutta kädenliikkeet kuuluvat luomakunnan yleiskieleen.
Kädenliikkeen se ymmärsi täydelleen. Peto katsoi Mirandaa silmästä
silmään ja kesti immen katseen jonkun sekunnin, aikoen nousta ylivaltaa
vastaan. Sitten sen katse horjahti, sen koko käytös muuttui. Se nousi
kyyristyneestä asennostaan, häntä vaipui, jännitys raukesi, se vilkaisi
taapäin olkansa yli, kääntyi sitten ja tallusteli hiipien matkoihinsa.
Juuri sen lähtiessä mies säpsähtäen heräsi, nousi istumaan, loi
Mirandaan ihmettelevän katseen, huomasi poistuvan pantterin ja tavotti
rihlaansa.
Nopeana kuin leimaus Miranda sen esti. Astuen hänen kätensä ja esineen
väliin hän äkkiä kiukkuun kiehahtaen sinkautti vihansa salamat.
"Kuinka te uskallatte -- ampua sitä!" hän huudahti värisevällä äänellä.
Mies oli hypännyt pystyyn ja tuijotti immen hehkuviin kasvoihin ihailun
ja nolouden valloissa. "Mutta sehän aikoi hypätä minun päälleni!" intti
hän.
"Niin kyllä", vastasi Miranda lyhyeen, "mutta sepä ei hypännytkään!
Eikä teillä ole mitään syytä ampua sitä!"
"Miks'ei se hypännyt?" kysyi nuorukainen.
"Minä karkotin sen. Jos minä olisin pelännyt teidän ampuvan, niin minä
olisin antanut sen hypätä teidän päällenne", vastasi tyttö kylmästi.
"Entä miks'ei se hypännyt teidän päällenne?" kysyi muukalainen, jonka
terävät harmaat silmät alkoivat säteillä, kun hänelle vähitellen
tilanne selvisi.
"Entäpä ellei se uskaltanut -- eikä olisi tahtonutkaan!"
"Minä aavistan", sanoi vieras ja ojensi kätensä, hymyn lieventäessä
hänen kasvojensa aprikoivaa jyrkkyyttä, "että te varmaan olette pikku
Miranda."
"Minun nimeni _on_ Miranda", impi vastasi, välittämättä ojennetusta
kädestä; "mutta voin vakuuttaa, etten tunne teitä, joka tulette tänne
minun metsääni ystäviäni tappamaan."
"En karvaakaan niistä hukkaa!" nuorukainen vakuutti innostuneena,
vaikka häntä samalla naurattikin. "Mutta olenhan minäkin ystäviänne,
Miranda! Olin ainakin ennen."
Hän astui askeleen lähemmäksi, ojentaen yhä rukoilevaa kättään. Miranda
peräytyi ja pani kätensä selkänsä taa. "En tunne teitä", hän intti,
tällä kertaa kuitenkin enemmän itsepäisyydestä kuin vihamielisyydestä.
Vanhat muistot olivat alkaneet elää unhotetuissa aivosoluissa.
"Te olitte ennen nuoren Taavin ystävä", sanoi nuorukainen kiihkeästi
kuiskaavalla äänellä. Mirandan kauneus ja sen omituisuus alkoivat
vaikuttaa hänen kauan häiritsemättä olleeseen vereensä.
Tyttö paikalla ojensi kätensä avomielisen ystävällisesti. "Oi, nyt
muistan!" hän sanoi. "Kauan olette meidät unohtaneet, eikö niin? Mutta
väliä siitä. Tulkaa mukanani mökille, niin tapaatte äitini ja saatte
illallista."
Taavi punastui mielihyvästä tämän kutsun saadessaan.
"Ystävällinen kiitos, Miranda, tulenpa varmasti", sanoi hän; ja vähän
syrjään poiketen otti rihlansa. Mutta kun Miranda näki aseen, niin
hänen uusi ystävyytensä jähmettyi ja hänen suuriin silmiinsä tuli
moittiva kiilto.
"Antakaa minun koettaa, paljonko se painaa", hän äkkiä pyysi, ojentaen
käskevästi kätensä.
Taavi luovutti sen paikalla paheksuvan näköisenä, vaikka hänen pitkäin
kellerväin viiksiensä alla värähtikin hymyn henkäys.
Mirandaa ei vähääkään huvittanut kirotun aseen paino sen enempää kuin
tasapainokaan: sen omistaminen oli hänelle pääasia.
"Minä kannan sen", hän jyrkästi huomautti. "Ottakaa te nämä", ja
ojentaen hänelle taimenhaarukan hän kääntyi polulle.
Taavi seurasi häntä, milloin sivulla astuen, milloin kunnioittavasti
itseään jätättäen, kuinka polku kulloinkin vaati. Ei puhuttu mitään
johonkin aikaan. Immen vaistomainen myötätunto miestä kohtaan,
jonka suojaksi hän oli niin täperällä hetkellä ilmestynyt, hukkui
nyt vihamielisyyteen hänen ajatellessaan miehen murhaavaa ammattia.
Jyrkällä mielipahalla hän otaksui hänen suvaitsevan, mutta samalla
halveksivan hänen ystävyyttään piilevää kansaa kohtaan. Hänessä hehkui
takautuva sääli kaikkia niitä eläimiä kohtaan, jotka erämiehen luoti
oli kaatanut, taikka sokeat ja raakamaiset ansat pyydystäneet. Ansa oli
Mirandan silmissä sietämätön hirmu. Eikö hän kerran pienenä tyttönä
nähnyt ilvestä -- tiesi vaikka olisi ollut Ganner itse -- joka oli
takajaloistaan loukkuun tarttunut? Peto ei ollut vielä aivan kuollut,
-- se oli tehnyt kuolemaa monta päivää. Silmät olivat himmenneet,
mutta tuijottivat hurjasti, ja mustana ja turvonneena roikkui kieli
irvistävien leukojen välistä. Miranda oli paikalla nähnyt, että eläintä
oli mahdoton auttaa; ja hän olisi kidutuksen päättänyt, jos hänen
pienet kätensä olisivat tienneet, miten tappaa. Mutta avuttomana ja
tuskan vihlomana hänen täytyi paeta koko paikalta, ja tuntikauden
hän oli vavissut ja itkenyt silmänsä kyynelettömiksi. Sitten hänen
mieleensä oli tunnonvaivain kerällä juolahtanut, että se kamala kieli
varmaan kaipasi vettä, ja hän oli juossut takaisin läkkituopilla
kantaen tätä lohduttavaa juomaa; mutta hän oli saapunut nähdäkseen,
että eläin oli juuri henkensä heittänyt. Se tuskallinen ajatus,
että hän ehkä olisi voinut lieventää sen viimeisiä hetkiä, mutta
oli jättänyt sen tekemättä, syövytti koko tapauksen katoamattomaksi
muistoksi hänen sydämeensä; ja nyt tämän uljaan ansamiehen, hänen
lapsuutensa hyvän ystävän hänen rinnallaan astuessa, tuo tapaus
tuskineen palasi hänen mieleensä julman sopimattomalla ajalla. Mutta
kaikkein enemmän hänen sydämensä paatui tätä miestä kohtaan siitä
uhkaavasta tunteesta, jonka hänen ilmapiirinsä toi mukanaan, --
epämääräisestä vaarasta, joka vaani hänen koko elämänjärjestystään,
myötätuntojaan, tyytymyksiään ja rauhaansa.
Taavi puolestaan tunsi uponneensa syvälle epäsuosion kylmään virtaan
ja huolestuneena pohti mielessään, eikö olisi keinoa päästä takaisin
neitosen hymyn päiväpaisteeseen. Puolivilli vaisto paikalla kuiskasi
hänelle, että Mirandan viha liittyi hänen pyssyynsä ja osaksi hän
käsitti hänen vastenmielisyytensä erämiehen koko ammattia vastaan. Hän
kiihkeästi toivoi voivansa hänet sovittaa; ja ääneti astuessaan metsän
tuoksuvissa hämärissä salakaarroissa, poikki täpläisen polun vihantain
ja harmaitten ja ruskeiden vyöhykkeitten, -- hän kauas tähtäävällä
mielenmaltilla kutoi suunnitelmiaan. Kuvaavaa hänen tyynelle
hallitsevalle mielelleen oli, ettei hänen mieleensäkään välähtänyt
semmoinen sovinto, joka olisi käsittänyt pyssyn ja ansain hylkäämisen
ja inhimillisemmän ammatin valitsemisen. Ei, semmoisia teitä ja keinoja
hän nyt mielessään pohteli, millä voisi taivuttaa Mirandan omaan
käsityskantaansa. Hän tunsi, vaikkei ollutkaan kyllin filosofi sitä
selvästi julkilausuakseen, että koko luonto kannatti hänen pyrkimystään
saada impi tahtonsa mukaan muodostelluksi, jota vastoin neidon kanta
oli yksinäinen, vieläpä häntä uhkasi suuri itsepetoksen vaara omassa
sydämessä.
Vaiteliaisuus oli hyvää politiikkaa Mirandaa kohtaan, joka oli
vaiteliaisuuteen tottunut ja piti siitä. Mutta naisena Miranda piti
vielä enemmän siitä että toinen oli vaiti. "Te olette metsämies, eikö
niin?" hän lopulta kysyi päätään kääntämättä.
"Niin olen, Miranda."
"Ja ansapyytäjä myös?"
"Niin, Miranda, siksi minua sanovat."
"Ja teistäkö on hauska tappaa eläimiä?"
"Niin kyllä, Miranda, ainakin toisia niistä; niin aina, ja täytyyhän
niitä tappaa, että eläisi. Aivan samalla tavalla ne itsekin tekevät,
toisiaan tappavat, että itsekukin eläisivät ja se on ainoa elämänlaatu,
joka minulle mallaa -- kaukana metsissä, pimennoissa ja hiljaisuudessa,
siellä on puita ja taivasta ja puhtauden lemua ja siellä kuulee
kuiskeita, joita ei koskaan ymmärrä."
Taavi sulki suunsa äkkilujaan tämän harvinaisen tunteenpurkauksen
päätettyään. Ei ollut ketään muuta, jolle hän olisi siihen saakka
näin ilmilausunut ihastustaan erämiehen elämään; ja nyt Miranda,
joka oli äkkipäätä kääntynyt aivan ympäri, katsoi häneen omituisella
tutkistelevalla katseella. Taavi joutui siitä ymmälleen; ja tämän
katseen alaisena, jota oli mahdoton karttaa, hän pelkäsi puhuneensa