Aarniometsän sydän - 11

ja laski niiden viereen ladatun pyssynsä. Sitten hän, vyötäisiään
myöten alasti, poikkesi parikymmentä askelta syrjään joen muodostamalle
somalle allikolle ja kyykistyi sitten polvilleen, huuhtoakseen itsensä
kunnollisesti.
Kroofin pienet silmät kiiluivat punottaen. Nyt oli hetki tullut.
Se hiipi lähemmäksi, pitäen hemlokin runkoa itsensä ja vihamiehensä
välillä, kunnes tuli tavarain luo, jotka Taavi oli heittänyt puun
juurelle. Se nuuski hänen kokoon käärittyä myttyään ja käänsi sen nurin
kämmenellään. Sitten se raivosta ja tuskasta lyhyeen rohkaisten syöksyi
penikkansa murhaajan kimppuun.
Tämä vihainen röhkäisy oli Taavin saama ensimäinen varotus uhkaavasta
vaarasta. Hän katsahti sukkelaan ylös, pää ja olkapäät vettä valuvina.
Tunsi Kroofin. Ei siinä ollut valitsemiseen aikaa. Valtava kontio
oli hänet tavottamaisillaan, mutta samalla hetkellä hän oivalsi koko
murhetapauksenkin. Hänen sydäntään kouristi. Allikon toisella puolella
oli juuri hänen kohdallaan suuri pyökki, ei sen kauempana, kuin että
siihen melkein ulotti kädellään. Yhdellä hyppäyksellä hän saavutti sen.
Seuraavalla hän sai kiinni oksasta ja keikautti itsensä ilmaan juuri ja
juuri välttäen Kroofin kostavan kämmenen iskun.
Hän nousi puuhun ketterästi ja etsi oksaa, jota pitkin pääsisi toiseen
puuhun ja sen kautta alas maahan pyssyn luo; ja Kroof, hetkisen
epäröityään, kiipesi hänen perässään. Mutta Taavi ei löytänyt, mitä
etsi. Vähän oli tosin aarniometsässä puita, joiden ylimmät oksat eivät
sotkeutuneet lähimmän naapurin oksiin, mutta kun ihminen luonnostaan
kammoo uintia semmoisessa vedessä, jota ei suoranainen auringonpaiste
raitistuta ja elvytä, oli Taavikin sen vuoksi valinnut paikan, jossa
puut olivat hajallaan niin että taivaan sini kuvastui veteen. Hän
kiipesi seitsemän kahdeksan syltä korkealle maasta, ennenkuin löysi
oksan, joka tarjosi vähänkään toivoa. Hän lähti sitä kulkemaan, tukien
ruumistaan hennommalla oksalla, joka oli hänen päänsä päällä. Kulkien
oksaa pitkin niin kauas kuin se kesti, hän huomasi asemansa tuiki
toivottomaksi. Hän ei olisi voinut, vaikka olisi kuinka taitavasti
itseään heiluttanut ja vaikka onni olisi ollut kuinkakin hyvä, tavottaa
lähimmän puun lähintä oksaa. Hän kääntyi takaisin, mutta Kroof oli jo
oksan juuressa. Se iski kyntensä oksaan; ryömi häntä kohti hitaasti,
armotta; se oli saanut ahdistetuksi vihamiehensä ansaan.
Taavi seisoi jännitettynä ja liikkumatta, odottaen kontiota. Hänen
kasvonsa olivat kalpeat, suu tiukkana. Hän tiesi, että kaiken
ihmislaskun mukaan hänen hetkensä luultavasti oli tullut; mutta hän
aikoi tehdä, mitä tehdä saattoi. Syvällä hänen allaan, hänen ja
maanpinnan muodostavan kallion ja sammalen välillä (hän katsoi alas
siihen, myöhäisen auringonvalon häikäisemänä) oli vankka hemlokin oksa.
Hän aikoi pudottaa itsensä viime tingassa; ja tämä oksa -- hän aikoi
tarrata siihen kiinni -- ehkä pysäyttäisi hänen putoomisensa, ainakin
ehkäisisi sitä! Se oli hatara toivo, mutta se oli ainoa toivo. Hän ei
pelosta vavissut, mutta hän tunsi murhetta ja pettymystä toiveidensa
saadessa tämmöisen lopun; ja kohtalon murhaava iva tuntui katkeralta.
Oksa taipui alemmaksi ja alemmaksi Kroofin mahtavan painon lähestyessä.
Päällimäinen oksa, joka oli liian heikko yksin kestääkseen hänen
painonsa, tuki häntä vielä. Hän piti päänsä pystyssä, uhmaten kuolemaa.
Sattui niin, että Miranda, joka oli lähettyvillä, oli kuullut Kroofin
karjauksen, jonka se päästi hyökätessään Taavin kimppuun. Sen vihainen
äänensävy oli saanut hänet hämmästyneenä ja pahaa peläten paikalle
rientämään. Hän tunsi Taavin rihlan ja metsästysmekon hemlokkipuun
juurella ja kauhean pelon valtaamana hänen sydämensä suli. Sitten hän
näki Taavin korkealla pyökissä, paljaat olkapäät hohtaen ruskeitten
lehtien seasta. Hän näki Kroofin, joka nyt oli vain kolmen jalan päässä
saaliistaan. Hän näki vihan, joka puhui pedon silmistä ja avoimesta
suusta.
"Kroof!" hän huuti vihaisella käskevällä äänellä; mutta Kroof ei
huolinut siitä enempää, kuin jos se olisi ollut tuulen kuiskaus.
"Kroof! Kroof!" hän uudelleen huuti rukoilevan ahdistuksen, kouristavan
kauhun valtaamana, kun julma eläin ryömi yhä edemmä. Taavi ei kääntänyt
päätään, vaan huuti alas levollisella äänellä: "Se ei sinusta välitä
tällä kerralla, Miranda. Eikö tässä liene lähtö käsissä, ei sille mahda
mitään!"
Mutta Mirandan kasvot äkkiä kuin kivettyivät. Hän hairasi maasta
rihlan. "Pidä varasi!" hän huuti ja tarkkaan ja varmalla kädellä
tähdäten veti ensin toista ja sitten toista liipasinta niin peräkkäin,
että molemmat paukaukset melkein sulivat yhteen. Sitten hän pudotti
aseen ja seisoi ja hurjasti tuijotti.
Karhun ruumis nytki hetken kouristuksentapaisesti, näytti sitten
lyyhistyvän oksalle kokoon, pitäen siitä kiinni. Seuraavassa
silmänräpäyksessä se hitaasti vierähti pois ja putosi alas pehmeänä
suunnattomana myttynä. Huokaisevalla jyrähdyksellä se tapasi maan.
Miranda päästi matalan huudahduksen äänen kuullessaan, kääntyi pois ja
nojasi hemlokin runkoa vastaan. Käänsi kasvonsa puuta kohti ja kätki ne
käsivartensa taipeeseen.
Taavi tiesi nyt, että kaikki, mitä hän oli toivonut, oli nyt
hänen. Mutta ensimäisen huumaavan, tukahuttavan riemun sykähdyksen
jälkeen hänen sydämensä paisui säälistä impeä kohtaan, säälistä ja
pohjattomasta hellyydestä. Hän kiipesi alas pakopaikastaan, puki
päälleen metsästysmekkonsa ja vyönsä, katsoi uteliaana tyhjää rihlaa,
joka makasi sammalella ja potkaisi köytetyn lihamytyn pensaikkoon.
Sitten hän meni ja seisahtui aivan Mirandan viereen.
Lyhyen hetken jälkeen hän laski käsivartensa immen olkapäille ja
kosketti häntä isolla kädellään, kevyesti mutta varmasti. "Sinä
ihmeteltävä Miranda", hän sanoi, "jälleen olet lahjoittanut minulle
elämäni! Mutta minä en kiitä sinua, ennenkuin kuulen, mitä aiot minun
tehdä. Elämäni on ollut kokonaan sinun siitä hetkestä, jolloin ensi
kerran näin sinut täysikasvuisena naisena. Mitä aiot tehdä elämälle,
jonka olet pelastanut, Miranda?"
Hän puserti immen olkapäätä lujemmin sydäntänsä vastaan ja kumartui
hänen ylitseen, uskaltamatta kuitenkaan juuri suudellakaan
pronssinväristä tummaa tukkaa, jolle hän hengitti. Impi äkkiä
nyyhkyttäen kääntyi ympäri, tarttui häneen kiinni ja kätki kasvonsa
hänen rintaansa vastaan. "Voi Taavi!" hän huudahti surkealla äänellä,
"vie äiti ja minut pois tästä paikasta; minä en tahdo enää elää
raiviolla. Sinä olet surmannut sen vanhan elämän, jota minä rakastin,"
Ja hän puhkesi myrskyiseen itkuun.
Taavi odotti, kunnes hän oli tyyntynyt. Sitten hän sanoi: "Jos minä
olen sinun elämäsi muuttanut, Miranda, niin olet sinäkin hiukan
muuttanut minun elämääni. Minä en enää metsästä, enkä viritä ansoja,
rakkaani, eikä metsän eläinten enää tarvitse olla huolissaan minun
tähteni. Me myömme mökin ja lähdemme alas Meramichiin, jossa minä voin
saada hyvän toimen metsänlukijana. Siihen minä olen ensimäisiä. Ja minä
luulen -- voi, minä rakastan sinua ja minä luulen voivani tehdä sinut
onnelliseksi, sinä ihmeteltävä Miranda."
Impi kuuli hänen puheensa loppuun saakka ja vapautui sitten hiljaa
hänen syleilystään. "Mene kertomaan äidille, mitä olen tehnyt, Taavi",
hän sanoi vakavalla äänellä, "ja jätä minut tänne hetkeksi kahden
kesken Kroofin kanssa."
Mirandan palattua mökille Kirsti ja Taavi illalla lähtivät lapioiden ja
lyhdyn keralla allikolle pyökin luo. Missä kiviperäisestä maasta löytyi
pehmeämpää kohtaa, siihen he kaivoivat haudan; ja he hautasivat vanhan
Kroofin syvälle maan poveen, etteivät ahman kynnet päässeet sen rauhaa
häiritsemään, eikä kevätauringon lumous sitä unesta herättämään.