Aarniometsän sydän - 08

"Oletko varma siitä, ettei ole vaaraa?"
"Älä tule sitten, jos pelkäät!" impi vastasi murhaavasti ja astui ulos
valoon ja kylmään kirpeään ilmaan.
Taavi tuota pikaa oli hänen rinnallaan välittämättä sen enempää
pilkasta, joka sopi häneen vähemmän kuin kehenkään muuhun mieheen.
Mirandan toisella puolella tallusteli kömpelö Kroof, immen hyväilevä
käsivarsi kaulallaan.
"Me emme viivy kauaa, äiti", huudahti Miranda Kirstille, joka oli
tullut oveen.
Mutta ennenkuin oli kuljettu kahtakymmentä askelta Kroof äkkiä
seisahtui aprikoimaan. Se piti Mirandan suojelemista (vaikk'ei Miranda
mitään suojelusta kaivannut) omana erikoisena virkanaan näillä
yöllisillä retkillä, joille impi lähti sillä päällä ollessaan. Aikoiko
tuo kehno vieras nyt anastaa hänen virkansa ja etuoikeutensa? Hän,
Kroof, ei aikonut suostua mihinkään jakoon. Parempi jäädä sinne, missä
häntä tarvittiin.
"Tule mukaan, Kroof!" kehotti Miranda, kiskaisten sitä karvoista.
Mutta mustasukkainen karhu oli itsepäinen. Se pyörsi ympäri ja lähti
tallustamaan mökin ovea kohti. Mirandaa harmitti.
"Jääköön sitten!" hän huudahti, käänsi kasvonsa metsää kohti ja hymyili
entistä ystävällisemmin nuorelle Taaville. Kroof kieltämättä oli sangen
harmillinen.
"Niin oikein!" sanoi Taavi, joka oli iloisempi kuin hän uskalsi
näyttääkään. "Se jää äitisi seuraksi kunnes palaamme takaisin."
"Kroof näyttää ajattelevan, että minä olen sen omaisuutta!" sanoi
Miranda miettiväisenä. "Minä pidän siitä enemmän kun mistään muusta
maan päällä äitiä lukuun ottamatta; mutta minä en saa pilata sitä, kun
se tyhjästä suuttuu. Eihän sovi, että se rupee kadehtimaan, kun minä
olen sinulle ystävällinen, Taavi! Minä olen sille kovin vihoissani, kun
se oli niin tuhma. Pitäisihän sen tietää, ettet sinä ole minulle mitään
sen rinnalla; vai mitä?"
"Tietysti", myönsi Taavi niin rattoisasti kuin saattoi. Sitten hän
viekkaasti alkoi Mirandaa suostutella, kertoen laajalti Pekka nimisestä
kesystä karhusta -- sen henkisistä, siveellisistä ja ruumiillisista
ominaisuuksista, -- jonka eräs kylän tukkimiehistä omisti. Aihe olikin
viisaasti valittu ja sillä oli se vaikutus, että Miranda tunsi itsensä
melkoista vähemmän vieraaksi ihmisten maailmaa kohtaan. Se hänessä
herätti semmoisen ajatuksen, että ihmisten maailman ja aarniometsän
välillä ehkä sittenkin saattoi olla jonkinlaista ymmärrystä.
Kun kuutamoinen aukea jäi heidän taakseen, niin tavotteli kuun aavevalo
heitä pitkillä sormillaan siellä täällä hajoavien lehväkaartojen
lomitse. Sitten viimeinenkin pujotteleva säde jäi taakse ja he astuivat
lauhaan pimeään. Taavi huomasi mieluisaksi, vaikka välttämättömäksi
pakoksi pysytellä lähellä Mirandan kyynärpäätä, jopa niin että kosketti
hänen hamettaan, sillä eivät hänenkään tottuneet erämiehen silmänsä
alussa huomanneet mitään. Mutta Miranda, joka oli niin ihmeellisen
terävänäköinen, astui sukkelaan ja epäröimättä, ikäänkuin keskipäivällä
ja sileätä tietä.
Mutta pian Taavinkin silmät tottuivat ja hän kykeni erottamaan
epämääräisiä eroavaisuuksia, sekä sankempia kohtia että puoleksi
läpikuultavia pimeyden vahvassa vaipassa, Sillä jonkun verran valoa
oli, se mikä lukemattomien taittumisien ja heijastuksien kautta pääsi
aarniometsän syvyyksiin tunkeutumaan latvimmaisten lehtien marista
pinnoista, jotka heijastivat taivaankannen valoa. Ja vuosikausia
elettyään luonnon ainaisen puhdistuksen alaisena hän lisäksi oli
kehittynyt niin puhdasveriseksi ja herkkähermoiseksi, että muut
aistimet korvasivat sen mikä näöstä puuttui. Hän näytti paremminkin
tuntevan kuin näkevän petäjän ja koivun runkojen täyden aineen, kun
kasvot olivat tulleet niistä käsivarren mitan päähän. Ja sammalen
alta hän tunsi kovempaa paisuvaa maata, aina kun juuriverkko lähestyi
puuta, johon se kuului. Hänen sieraimensa erottivat petäjän, kuusen,
hemlokin, balsamipoppelin ja hyvälle tuoksuvan dirka puun heidän
niiden ohi kulkiessaan; ja tamarakkisuon läheisyyden hän vainusi jo
paljoa ennen kuin sille tultiin. Korvistaan hänellä vain ei ollut
apua. Lukuunottamatta Mirandan askelia, jotka olivat pehmeät kuin
untuva sammalella, ja hänen omaa raskaampaa, mutta taiten masennettua
astuntaansa, ei metsässä kuulunut mitään, lukuun ottamatta epämääräistä
kuisketta, joka oli niin heikkoa, että se saattoi olla lehtien
supatusta tai pienempiin oksiin kohoovan kasvimehun kihinää. Hän ei
virkkanut sanaakaan, sen enempää kuin Mirandakaan. Hiljaisuus oli
niin juhlallista, että ääni olisi kuulunut loukkaavalta. Huomatessaan
mahdottomaksi pysyä rinnalla kompastelematta ja pahaa ääntä aikaan
saamatta Taavi vastaan sanomatta alistui immen etevämmän johdon
alaiseksi.
"Sinun täytyy nyt nähdä minunkin puolestani, sinä ihmeteltävä Miranda,
sillä en enää pysy rinnallasi!" hän kuiskasi immen korvaan. Kun
impi niskassaan tunsi hänen hengityksensä vienon lämmön, niin kulki
hänen ruumiinsa kautta väristys, joka kerrassaan hämmensi; mutta
immestä se tunne oli mieluinen. Taavi tarttui Mirandan käsivarteen
sangen hellävaroen, itseään vähän tukeakseen, ja melkeinpä hämmästyi
sitä, että impi sen salli. Taavi oli kuitenkin siksi viisas, ettei
kiinnittänyt tähän suosion osotukseen liian suurta huomiota. Hän
päätteli itsekseen, että Miranda, joka ei ollut kylän tyttöjä, ei sillä
tarkottanut niin mitään.
Äkkiä he näkivät aivan edessään kaksi kalpeata hehkuvaa silmää, jotka
olivat parin jalan verran maasta. Miranda puristi kainaloon pujoteltua
kättä merkiksi, ettei Taavin tarvinnut kaivata rihlaansa. Eikä Taavia
sillä hetkellä haluttanut kaipailla mitään.
"Ilves!" hän kuiskasi immen korvaan.
"Ei, pantteri!" mutisi Miranda välinpitämättömästi suoraan eteenpäin
astuen. Taavi ei, tämän pelottavan sanan kuullessaan, asianhaaroihin
nähden voinut kokonaan masentaa huoliaan. Pantteria ei ole hyvä
pimeässä kohdata. Mutta kalpeahehkuiset silmät vaipuivat salaperäisesti
maata kohti ja peräytyivät Mirandan edelleen astuessa; ja muutaman
sekunnin kuluttua ne luisuivat toiselle puolelle ja katosivat.
"Millä ihmeellä sinä saat tuon aikaan, Miranda?" kuiskasi Taavi melkein
kammolla.
"Ne tuntevat minut", vastasi impi; ja tämä oli hänestä, vaikk'ei
Taavista, aivan riittävä selitys.
Ei puhuttu sen enempää. Pimeyden lumous sai kummankin kulkemaan
henkeään pidätellen. He olivat kumpikin omituisen sähköisen tunteen
ja odotuksen jännityksessä. Taavin sormet immen käsivarrella leväten
väreilivät kumman suloisesti. Kerran kuului aivan heidän vierestään
kuusen kuorta kapuavien kynsien rapinaa, ja sitten ylhäältä hehkui
heitä kohti kaksi pientä valopistettä, jotka olivat aivan lähekkäin.
Miranda ja Taavi kumpikin hyvin tiesivät, että se oli pesukarhu,
eivätkä sanoneet mitään. Kauempana he äkkiä tapasivat aavemaisen
hohtavan olennon, joka oli aivan heidän tiellään. Se oli melkein miehen
mittainen. Tämä aavemainen valo kasvoi ja katosi heidän silmäinsä
edessä. Pelokas mielikuvitus olisi voinut sanoa sitä hengeksi, joka
oli lähetetty heitä varottamaan, että heittäisivät yrityksensä kesken.
Mutta he tiesivät, että se vain oli laho koivupökkö, joka oli alkanut
hehkua fosforivaloa. Heidän ohi kulkiessaan Taavi murti siitä palasen
ja hienonsi sen, ja sen sinervä valo tarttui vähäksi aikaa hänen
sormiinsa kuin haju.
Vihdoin he kuulivat huuhkajan juhlallisesti huhuavan etäämpää.
"_Tu'oh-huu-huu-huu-uu_", sen kolkko alakuloinen ääni kajahteli.
"Me olemme lähellä järveä", Miranda kuiskasi. "Minä tunnen Uah-huun; se
asuu vanhassa puussa aivan veden partaalla. Me olemme melkein perillä."
Sitten kimalteli valoa, rikkinäistä ja haaleata, kuutamon hopeoimasta
etäisestä pinnasta. Pian tuntui kylmän henkäys, vaikka oli aivan tyyni.
Ja sitten he tulivat järven avoimelle rannalle.
Miranda irrotti päättävällä liikkeellä käsivartensa Taavin
kouristuksesta ja sitten he rinnan astuivat pitkää oikealle päin
kaartavaa hiekkarantaa.
"Katsoppa tuota nokkaa", sanoi Miranda, "jolla seisoo yksi ainoa
nuokkuva puu. Siihen puuhun olen piilottanut siimani ja koukkuni."
"Kuinka voit laskea siimaa ilman venettä?" kysyi Taavi.
"Minulla tietysti on vene!" impi vastasi. "Isäsi teki minulle toissa
kesänä haapion ja minä pidän sitä tuon nokan takana."
Kuu oli nyt noussut korkealle ja kulki kaartaan hyisessä loistossa
rannattoman aarniometsän yllä. Järvi oli tyyni kuin peili. Ranta oli
sangen sileä ja valkoinen, maan puoleinen reuna puiden varjoista
lovisena. Eräässä paikassa kasvoi kolme pajua yhdessä ryhmässä aivan
lähellä veden reunaa, luoden läpikuultavan salaperäisen varjon.
Juuri samassa kun Taavi ja Miranda saapuivat tähän hohtavan hiekan
keskelliseen pieneen keitaaseen, kuului veden poikki uroshirven pitkä
täyteläs hirnunta. Se oli syvä, soinnukas ja kauas kantava ääni, se
tavallaan tuntui olevan itse autiuden julki lausuttu ajatus.
"Tuo vasta on minun mielestäni soitantoa!" sanoi Taavi.
Mutta ennenkuin Miranda ennätti sanoa mitään, vastasi aivan vierestä
metsän pimeydestä jyrisevä karjuva hirnaus; alusmetsästä kuului
raskasta ryskettä ja hiekan reunaan ilmestyi toisen uroshirven korkea
patsasmainen haahmo, taisteluun vaatijaa tähyten. Huomatessaan Taavin
ja Mirandan se paikalla hyökkäsi niitä kohti.
"Sukkelaan puuhun!" huuti Taavi temmaten tupestaan pitkän puukkonsa ja
astuen immen eteen.
"Älä puutu asiaan, niin käy kaikki hyvin!" sanoi Miranda terävästi.
"Seiso sinä tuon puun takana!" ja tarttuen hänen käsivarteensa impi
koetti työntää hänet näkymättömiin. Mutta Taavi hetkisen typerästi
vastusti.
"Houkka!" impi hänelle tiuskasi. "Kuinka luulet minun tulleen tähän
asti toimeen ilman sinua?"
Immen silmäin kiukku lävisti hänen mielensä ja sai hänet järkiinsä.
Taavi oivalsi, että Miranda tavalla tai toisella hallitsi tilannetta,
ja vastahakoisesti astui hän ison pajun taa. Se olikin viime tingassa,
sillä raivostunut eläin oli melkein saavuttanut heidät. Samalla
järveltä tuleva ilman henkäys kantoi Mirandan hajun eläimen sieraimiin
ja sai sen epäröiden peräytymään. Miranda paikalla vihelsi pehmeästi ja
astui ulos kirkkaaseen kuutamoon. Uroshirvi tunsi hänet, seisoi aivan
hiljaa, kohotti valtavat sarvensa täyteen korkeuteensa ja kurkotti
impeä kohti pitkäntaipuisan kuononsa, ystävällisesti haistellen. Sitten
se lähestyi askel askelelta immen odottässa ja ojentaessa sitä kohti
pienen kätensä, kämmen ylöspäin; ja Taavi katsoi puun takaa ihmetellen,
vaikka vielä epäillen ja puukonpäätä hypistellen.
Samalla kajahti taas järven takaa ensimäisen hirven hirnaus. Tämä hirvi
paikalla unohti Mirandan. Se kiepahti sukkelaan ympäri, laski sarvensa
julkista taisteluunvaatijaa kohti, möläytti vastauksensa ja hyökkäsi
pitkin rantaa tappelemaan elämästä ja kuolemasta. Kun se oli kadonnut
mäntyniemekkeen taa, niin tuli pimeydestä näkyviin iso naarashirvi,
joka lähti sen perässä juoksemaan.
Miranda kääntyi Taaviin voitonriemuisena, unhottaen kaikki suuttumukset.
"Minä vannon, Miranda!" nuori erämies huudahti, "että se tyttö, joka
saa kiimaisen uroshirven lauhtumaan, se on varmaan metsän kuningatar.
Minä otan lakin päästäni teidän majesteettinne edessä!"
"Pane se taas päähäsi, Taavi", sanoi impi, joka ei vähääkään
pahastunut, "ja mennään sitten siimaa laskemaan."
Niemen nokan takaa löytyi rautapuu- ja mustikkapensaikosta [Tämä
pohjois-amerikkalainen kasvi (_Gaylussacia_) on pensas, jolla on
mustikan kaltaiset tummansiniset syötävät marjat. (Suom. muist.)]
puinen kanootti eli haapio täysin hyvässä kunnossa. Taavi työnsi sen
vesille ja Miranda nakkasi siihen kelan, jolle oli kiedottu vankkaa
turskasiimaa, siimassa aina neljän jalan päässä toinen toisestaan neljä
puolentoista jalan mittaista kieluketta vankkoine koukkuineen. Sitten
hän alkoi peltiastiastaan pistää koukkuihin täkyjä.
"Miks'ei niin pitkässä siimassa ole enempää koukkuja?" kysyi Taavi.
"Mitäpä minä pyytäisin enemmän taimenia kuin syödä jaksamme?" selitti
Miranda. "Ei niitä ole hauska pyytää tällä tavalla, eivätkä ne
suolattuina maistuisikaan paljon miltään."
Meloja oli vain yksi ja sen Taavi anasti. "Istu sinä keulassa, Miranda,
ja hoida siimaasi, niin minä melon", hän sanoi.
Mutta siihen ei Miranda vähääkään suostunut. "Kuuleppa nyt, Taavi", hän
huudahti, "nämä ovat minun hommiani ja sinä olet vieras. Totta tosiaan,
minun melkein on mieleni paha siitä, kun otin sinut kanssani. Istu nyt
vaan siinä, johon sinut on asetettu, ja tee, niinkuin minä käsken,
taikka en huoli sinua kanssani toista kertaa."
Nuori mies kävi nöyrästi venhoon polvilleen, vähän keulan puoleen,
mutta ei niin kauas, että kanootti hänen suuremman painonsa vuoksi
olisi käynyt nokkapainoon. Sitten Miranda astui siihen sirosti, istahti
perään poikkituhdolle ja alkoi pistellä melallaan tarkkaan ja ihmeen
taitavasti. Kanootti ääneti kiiti varjosta kareettomalle peilille.
Aivan nokan kohdalla, toistakymmentä syltä rannasta, kellui puinen koho
uppikiveen kiinnitettynä. Miranda pysäytti kanoottinsa sen viereen,
huovaten ääneti melallaan voimallisin rannepunalluksin. Kohossa oli
ruostunut määrly, ja siihen hän kiinnitti siiman pään.
"Tämän nokan edustalla taitaa olla syvää vettä", arveli Taavi.
"Tietenkin", vastasi Miranda. "Taimenia ei olekaan muuta kuin syvässä
vedessä."
Taavin oli kyllä lupa lausua julki mietteitään, mutta hommiin hän
ei saanut sen tehokkaammin ottaa osaa. Kun hän oli enemmän toimen
ja haaveen kuin puheen mies, niin ei tämä osa ollut hänen mielensä
mukainen, ja hän sen vuoksi piti suunsa; kun taas Miranda, kätevästi
siimaa lappän toisella kädellään, toisella kädellä taitavasti hoiti
melaansa siten, että kanootti liukui rantaa kohti. Hän oli liian
kiintynyt hommiinsa selitellääkseen niitä Taaville, mutta tämä näki,
että hän aikoi kiinnittää siiman toisen pään paaluun, joka kohosi
vedestä melkein rantapiissä.
Miranda pisti nyt siiman pään jalkansa alle, jotta se pysyi kiinni, ja
kahden käden melaan kiinni käyden aikoi laskea rantaan, kun samalla
yhtä koukkua nykäisi rajusti. Siima luiskahti hänen keveän jalkansa
alta ja lappoi järveen sen sileän tien. Taavi huomasi, miten kävi;
mutta hän oli siksi viisas, ettei ruvennut sanomaan, eikä edes äänellä
tarkottamaan, että "enkös minä . . ." Hän sen sijaan kääntyi ja osotti
kohoa, joka nyt liikkui hyvin oikullisestä, hyökkäillen puoleen ja
toiseen ja toisinaan aivan veden alle sukeltän. Järven lasimainen
peili meni rikki. "Sinä jo sait kalan, Miranda", hän huudahti
voitonriemuisena; ja hänen ilmeinen intonsa kokonaan lauhdutti Mirandan
harmin. Pari kolme kertaa melalla pistäen impi palautti kanootin kohon
luo ja Taavi sai palkkansa.
"Ota kohosta kiinni, Taavi", Miranda käski, "ja nosta kala kanoottiin,
minä sillä välin hoidan kanoottia."
Taavi suuren molskeen ja melskeen kerällä veti venhoon suuren,
ainakin kahdentoista naulan painoisen taimenen, ja nakkasi sen
pohjalle läiskimään. Miranda pisti puukkonsa sen niskaan ja tällä
inhimillisellä, vaikka tuimalla tavalla päätti sen taistelun.
Taavin ihaillen katsellessa kimaltelevaa saalista Miranda alkoi
päästellä siimaa kohosta.
"Mitä sinä nyt teet, Miranda?" kysyi Taavi, kun tyttö vielä otti syötit
muista koukuista ja nakkasi ne järveen.
"Emme viikkoon tarvitse taimenta, kun tämän saimme", impi selitti.
"Tämä kun on niin iso ja kaunis." Ja hän käänsi venhon keulan kohti
niemen varjoa ja omaa rantaa.


XV LUKU.

Riistapaisti.
Kautta koko seuraavan talven Taavi sovitti matkansa siten, että hän
saattoi käydä pari kolme kertaa kuussa raiviolla, mutta ei hän silti
huomannut Mirandan käyvän häntä kohtaan paljoakaan suosiollisemmaksi.
Toisinaan impi oli ystävällinen, kuten alussakin, toisinaan taas
välinpitämätön ja pilkallinen. Vain kerran hän näki immessä jonkun
verran mielihyvän merkkiä siitä että hän tuli. Tämä tapahtui kerran,
kun hän tuli metsän läpi lumikengillään kuutamossa, lumen hajottaessa
joka puolelle valoa, niin että polku näkyi taajimmassa tiheikössäkin.
Aamupuhteella tullen hän yllätti Mirandan navetan ovella tulossa karjaa
ruokkimasta. Impi punastui hänet nähdessään; ja hänen suuriin tummiin
silmiinsä tuli ilme, jota ei Taavikaan vaatimattomuudessaan voinut
aivan väärin ymmärtää. Mutta hänen ilonsa sammui sukkelaan, Miranda oli
häntä kohtaan ynseän välinpitämätön koko ajan, jopa siihen määrään,
että Kirsti moitti häntä epäkohteliaisuudesta, kun Taavi oli mennyt.
"Minkä minä sille voin, äiti!" impi selitti. "Minä en tahdo häntä
vihata, mutta mitä hän on teurastajaa parempi? Hänen leipänsä on
verellä tahrattu. Hyi! Toisinaan oikein tuntuu veren hajua, kun hän on
täällä, -- hajua kilttien metsäeläinten verestä."
"Mutta ethän sinä kuitenkaan tahdo estää häntä tulemasta", pahotteli
äiti.
"Tiedäthän sinä itse, että se tuottaa sinulle iloa, kun hän joskus käy
täällä", sanoi tyttö hämärästi.
Taavi jatkoi käyntejään aikaansa odottaen. Hän käytti joka tilaisuutta
totutellakseen Mirandan mielikuvitusta ihmisen tarpeihin, mikäli
hän niitä itse oivalsi, ja järkevään elämänkäsitykseen oman parhaan
ymmärryksensä jälkeen. Hän ei tehnyt tätä suoranaisesti, vaan
keskustelussa Kirstin kanssa, jolle hänen sanansa olivat lohdutusta
täynnään. Taavi oli päättänyt kumota Mirandan ennakkoluulot erämiehen
ammattia kohtaan, joka hänen mielestään oli ainoa miehen arvoinen
-- terveellinen, raikas, täynnään seikkailua, täynnään viehätystä.
Hän oli niinikään päättänyt voittaa immen syvälle juurtuneen
vastenmielisyyden liharuokaan. Hän tunsi, että vasta kun nämä molemmat
kohdat oli voitettu, kävisi Miranda kyllin inhimilliseksi ymmärtääkseen
ihmisrakkautta ja yleensäkin inhimillisiä tunteita. Tässä luulossa
hän visusti piti varansa, ettei millään tavalla kosinut; ja siten hän
rakensi paremmin kuin itse aavistikaan.
Taavi oli kylmän aikana hyvillään siitä, ettei Kroofia silloin näkynyt
ei kuulunut, sillä mesikämmen oli omalla vaiteliaalla tavallaan
osottanut itsensä kerrassaan leppymättömäksi. Taavi oli turhaan
koettanut ostaa sen suosion hunajalla, hyvällä kekomehiläishunajalla,
jonka hän oli kennoineen tuonut aina kylästä saakka. Mutta Kroof
ei tahtonut olla hänen kanssaan missään tekemisissä, ei millään
hinnalla; ja Taavi tunsi, että tämä seikka alensi hänen arvoaan
Mirandan silmissä. Hän toivoi, että Kroof sinä keväänä myöhään nukkuisi
pesässään petäjän juurien alla. Mutta samalla kun Taavi näin uutteraan
ja oman luulonsa mukaan viekkaasti puuhasi Mirandaa muodostellakseen
ja kehittääkseen, Miranda aivan huomaamatta muodostelikin häntä. Rihla
ja ansat alkoivat hänen ajattelemattansakaan menettää viehätystään;
ja hänen Kuah-Davikin takana olevan leirinsä sanomaton yksinäisyys
alkoi peittelemättä tuntua ikävältä. Kerran hän liian kauan viivytteli
laukaustaan vain siitä syystä, että ilves näytti niin pahaa
aavistamattomalta, vaikka muutoin oli mitä parhaan matkan päässä, joten
laukaus lopulta myöhästyi ja turkiskimppu siitä jäi yhtä hyvää nahkaa
köyhemmäksi. Ja ampuessaan kerran syvään lumeen nuoren naarashirven
hän tunsi mieltään kääntelevän oudolla tavalla, kun huohottava, verta
vuotava eläin loi häneen tuskallisen nuhtelevan katseensa. Hänen
kätensä ei ollut yhtä varma kuin tavallisesti, kun hän pisti puukkonsa
sen kurkkuun. Tämä oli heikkous, jota hän ei tahtonut ruveta liian
tarkkaan selvittelemään. Hän tiesi, että nuoren naarashirven liha
oli mureata ja hyvää, ja jäädytettyään sen hän ripusti sen kylmään
kellariinsa. Vaikk'ei hän olisi sitä hetkeksikään myöntänyt, ei
edes itselleenkään, niin oli hän kuitenkin mielissään siitä, ettei
karhujen kaataminen talvella kuulunut hänen hommiinsa, sillä jos hän
olisi karhun ampunut, niin hän ehdottomasti olisi tuntenut tehneensä
väärin Mirandaa kohtaan. Mutta samalla kun hän sydämensä salatuissa
syvyyksissä tunsi tämmöisiä tunnonvaivain pohjavirtauksia, menestyi
hänen metsästyksensä sinä talvena tammi- ja helmikuussa harvinaisen
hyvin; ketut, ilvekset ja ahmat näyttivät suorastaan juoksevan hänen
pyssynsä suuhun ja etsivän hänen ansojaan kuin pakopaikkaa. Hän tappoi
oikein uhmalla, ikäänkuin kurittaakseen mielensä orastavaa heikkouden
itua. Mutta ei hän ensinkään tuntenut entistä mielihyvää nähdessään
nahkavarastonsa kasvavan. Ammatti oli nyt muuttunut elinkeinoksi,
paljaaksi toimeentulon pakoksi. Mielihyvää hänelle sen sijaan tuotti,
kun hän näki Mirandan ruokkivan siivekkäitä ruokavieraitaan --
pulmusia, peukaloisia, punaisia käpylintuja, joukossa joku kiiltävä
variskin -- niiden aamusin kokoontuessa hänen ympärilleen saamaan
vilja -- ja leipämuru-ateriansa. Ne istahtivat hänen hiuksilleen,
olkapäilleen, käsivarsilleen; ja pyöreäpäiset lapselliset käpylinnut
nokkivat leipää hänen punaisten huuliensa välistä; ja silloin tällöin
hyppi varis sukkelaan kylkimyyryä hänen luokseen ja vallattomasti
kiskasi häntä mokkasiinin nauhasta.
Impeä kohtaan ei tarvinnut lämmittää Taavin sydäntä -- siellä paloi nyt
tuli, jota hän kaikesta metsäläisjäykkyydestään huolimatta osasi hyvin
huonosti salata -- ja se lämpeni lintujakin kohtaan ja niiden kautta
metsän kaikkea turkiskansaa kohtaan, hänen katsellessaan tätä kaunista
näkyä. Hän pani merkille, etteivät linnut vähääkään pelänneet Kirstiä,
joka niinikään ruokki niitä; mutta Mirandaa kohti hän huomasi niiden
osottavan vilkasta, jopa kilpailevaa kiintymystä, pyrkien kateesti
koskettamaan hänen kättään, jalkaansa tai hameenhelmaansa, kun hänellä
ei ollut tarjota minkäänlaisia herkkupaloja. Ja eräs toinenkin näky
talvi-illan hämärtyessä teki häneen oudon vaikutuksen. Silloin tulivat
kesyttömät valkoiset jänikset (Taavi samoin kuin Kirsti ja Mirandakin
sanoivat niitä kaniineiksi) lumen poikki mökin ovelle syömään, hyvässä
turvassa siitä, ettei ollut kissaa eikä portimoa kintereillä. Ne
tunkeilivat immen ympärillä ja näykkivät ahneesti hänen apilas- heinä-
tai porkkanatukkoaan; toiset hänen jaloissaan kyykkien, toiset pystyssä
istuen ja takoen hänen hameenhelmojaan hermostuneilla etukäpälillään,
kaikki korvillaan viittoen ja empimättä luottaen tähän apilakkaaseen
Mirandaan.
Kevätpuoleen Miranda alkoi olla huolissaan Kirstin terveyden vuoksi.
Hän huomasi, että äidin varmat kasvonpiirteet alkoivat käydä tavattoman
jyrkiksi ja poski- ja leukaluut pistää oudosti esiin. Sitten hän
huolestuneena tutkistelujaan jatkaessaan huomasi hänen ihonsa
alaisen kalpeuden, harmahtavan valkeuden silmäpielissä ja eloisuuden
puutetta huulien tavallisesti kirkkaassa veripunassa; sillä aina
siihen saakka Kirsti oli ennallaan säilyttänyt nuoruuden eloisat
värit ja vivahdukset. Ja sitten hänessä ilmeni välinpitämättömyyttä,
halua levätä ja hengähtää kesken aivan tavallisia puunhakkuu- ja
karjanruokkimistoimia. Tämä huolestutti neitosta paljon enemmän kuin
se, että Kirsti pyrki yhä enemmän istumaan takkavalkean ääressä
haaveilemassa, vaikka olisi ollut työtäkin. Miranda tunsi kykenevänsä
suorittamaan kaikki talviaskareet ja hän tiesi, että äiti, samoin
kuin hän itsekin, aina haaveili, kun sille päälle tuli. Mutta tämä
haaveileva hajamielisyys alkoi Mirandaa lopulta tuskastuttaa, kun äiti
eräänä aamuna, lunta tuiskivan myrskyn kasattua nietoksia akkunain
puoliväliin, antoi hänen luoda auki kaikki polut vähääkään auttamatta,
vieläpä syytäkään selittämättä tai anteeksi pyytämättä. Miranda ei
ollut siitä mitenkään pahoillaan, kaukana siitä; mutta hän alkoi
pelätä, pahoin pelätä. Se oli niin toista kuin vilkkaan ja uutteran
Kirstin tapa oli ennen ollut. Miranda tietysti kääntyi Taavin puoleen,
pyytäen hädässään neuvoa, kun Taavi seuraavan kerran saapui raiviolle.
Neuvottelu tapahtui navetan lämpimässä hämärässä, jossa Taavi tapansa
mukaan auttoi Mirandaa lypsämään, sillä välin kun Kirsti rakensi
illallista. Nuori metsämies näytti vakavalta, vaikk'ei hämmästyneeltä.
"Minäkin olen huomannut muutosta parina viime kuukautena, Miranda", hän
sanoi, "ja minä vähän ihmettelin, kuinka sinun suuret silmäsi, jotka
erottavat semmoisia asioita, mitä me tavalliset ihmiset emme näekkään,
eivät nähneet tätä, joka sinua niin läheltä koskee."
"Näinhän minä, Taavi", intti impi harmistuneena; "mutta minä en
käsittänyt, miten sinä olisit voinut asiaa auttaa. Enkä käsitä nytkään;
mutta kun ei ollut ketään muuta, jonka kanssa voisi siitä puhua",
lisäsi hän äänen väräyksellä, joka ennusti lähenevää itkua.
"Kyllä minä voisin jonkun verran auttaa, jos vain sallisit, Miranda",
vastasi Taavi epäröiden, "sillä hyvin minä tiedän, mitä hän tarvitsee."
"No mitä?" kysyi impi. Taavin äänessä oli jotain, joka herätti hänessä
painostavia, epämääräisiä pahoja aavistuksia.
"Hyvää tuoretta paistettua lihaa hän tarvitsee!" sanoi Taavi.
Seurasi hetken äänettömyys. Miranda kääntyi ja katsoi ulos ovesta
poikki kimaltelevien kenttien.
"Hänen verensä on käynyt laihaksi ja heikoksi", jatkoi Taavi. "Ei
mikään muu kuin liharuoka voi häntä nyt auttaa ja hänen tulee sitä
saada." Taavi alkoi aavistaa, että oli aika antaa Mirandan tuntea
lujempia otteita.
"Minä en usko sinua!" sanoi tyttö ja alkoi taas kiivaasti lypsää.
"No niin, saadaanpahan nähdä", vastasi Taavi. Mirandan äänettömyys
hänelle ennusti hänen mielipiteidensä hidasta voittoa.
Hän pani sinä iltana merkille, ettei Kirstillä ollut vähääkään
ruokahalua illallista syötäessä, vaikka kaikki ruuat olivat vietteleviä
ja hyvin valmistettuja. Mirandakin sen huomasi. Hän tunsi uusia pelon
tuskia äitinsä puolesta, mutta ajatteli samalla harmin tunteella, että
Taavi pitäisi jokaista oiretta oman käsityksensä vahvistuksena. Miranda
rehellisellä inholla tätä käsitystä vastusti, sillä hänen silmissään
liharuoka oli jonkinlaista salaista myrkkyä. Mutta Miranda oli liian
huolissaan äitinsä terveyden puolesta vastustaakseen julkisesti mitään,
eipä vihoviimeistäkään keinoa, josta luultiin apua olevan. Hän päätti
sen vuoksi pysyä tässä asiassa syrjässä ja antaa äitinsä ja Taavin
päättää se mielensä mukaan.
Nuoren erämiehen keskustelusta elpyneenä Kirsti oli aterian aikana
tavallista virkeämpi; sitä suurempi oli hänen pettymyksensä, kun Taavi
heti illallisen jälkeen nousi ylös matkaan lähteäkseen. Taavi ei
suostunut millään jäämään, intti vain, että hän oli tullut katsomaan,
olivatko he molemmat terveinä, ja sanoi erinomaisen tärkeiden asioiden
vaativan häntä oikopäätä palaamaan takaisin leiriin. Kirsti ei ottanut
uskoakseen. Hän käänsi Mirandaa kohti kasvonsa, joista puhui niin
peittelemätön nuhde, että immen täytyi ryhtyä itseään puolustamaan.
"No voi! eihän se ole minun syyni, äiti", hän intti ja naurahti hieman
väkinäisesti. "En minä ole ollut hänelle millään tavalla häijy. Jos hän
lähtee, niin ei se ole muuta kuin hänen omaa itsepäisyyttään, sillä
kyllä hän tietää, että me soisimme hänen jäävän yöksi nyt, niinkuin
aina ennenkin. Mutta antaa hänen mennä, jos tahtoo!"
"Miranda", sanoi äiti vakaasti nuhdellen, "minä soisin, ettet sinä
olisi niin jäykkä Taavia kohtaan. Jos sinä kohtelisit mykkiä eläimiäsi
samalla tavalla kuin häntä, niin tuskinpa ainoakaan palaisi luoksesi
toista kertaa. Sinä et näytä muistavan, että Taavi ja hänen isänsä ovat
ainoat ystävämme ja ettei varsinkaan nyt, kun isä on metsänhakkuussa,
ole ketään muuta kuin Taavi, johon voisimme luottaa."
"Voih! Ei minulla ole Taavia vastaan mitään, äiti, paitsi että hänen
kätensä ovat niin veriset", puolustautui impi ja käänsi pois kasvonsa.
Nuori erämies kohautti olkapäitään pahotellen, hymyili Kirstille hitaan
molemminpuolisen ymmärryksen hymyn ja astui ovea kohti.
"Hyvää yötä teille kummallekin", hän sanoi rattoisasti. "Enköpähän minä
ole täällä taas huomenna tähän aikaan päivästä."
Hänen lähtiessään Miranda hämmästyksellä ja lämpimällä tunteella
huomasi, että hän kerran ja ensimäisen kerran oli tullut ilman
eroamattoman pyssynsä seuraa. Tyhjän äänettömyyden aikana, joka seurasi
hänen lähtöään, Kirstin kielellä jo pyöri: "Miranda, minä soisin,
että sinä kiintyisit Taaviin". Mutta hänen naisen sydämensä ajoissa
varotti, eikä hän virkkanut mitään. Ja seuraus tästä järkevyydestä
oli, että Miranda sinä iltana levolle mennessään tunsi palon tapaista
sydämessään. Se että Taavi oli tullut ilman pyssyä, oli hänen
vaikutuksensa suoranaista tunnustamista ja se jossain määrin korjasi
Taavin kamalaa ehdotusta, että äiti saastuttaisi suunsa lihalla.
Seuraavana iltana kaikki askareet olivat tulleet tehdyiksi; "kaniinit"