Aarniometsän sydän - 03

Total number of words is 3657
Total number of unique words is 2061
20.9 of words are in the 2000 most common words
29.3 of words are in the 5000 most common words
33.9 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
käsky hänestä vain oli yksi noita äitien oikullisuuden puuskauksia,
joiden perille ei kukaan voi toivoa pääsevänsä.
Tämä tapaus kuitenkin masensi lapsen riemusta pulppuilevaa mieltä
enemmän puolen kahdesta kokonaisesta päivästä. Se karkotti niin
kauas sen toivotun ajan, jolloin hän saisi tutustua metsän arkaan
piilevään kansaan, jolla oli niin omituinen kiinteä katse, ja jutella
sen keralla. Äiti piti häntä nyt aina aivan hameenliepeissään. Tyttö
ei mielestään voinut keskustella näistä asioista, joita äiti ei
ymmärtänyt, kenenkään muun kuin härkäin ja mustan ja valkoisen kirjavan
lehmän ja oravain kanssa, mutta nämäkin enimmäkseen pitivät oman päänsä.
Pian talvi vaipui yksinäisen mökin ympärille valkoisena, hiljaisena ja
kimaltelevana ja Mirandalle se oli tapauksia täynnään. Kirsti oli ennen
lumen tuloa korjannut vajan kanalaksi; ja nyt heillä oli sen asukkaina
kuusi mitä parhainta kanaa ja uljas tulipunainen kukko, joka kiekui
sangen uljaasti. Miranda luuli tämän ylpeän linnun halveksivan häntä
eikä sen vuoksi tullut oikein hyvin juttuun sen kanssa; mutta kanat
olivat ystävällisiä, vaikkapa mielenkiintoa vailla, ja ainainen ilo oli
etsiä niiden munia parvelta tai navetan nurkista. Olivat sitten polut
aukaistavat joka lumisateen jälkeen -- polku lähteelle, polku navetan
ovelle ja kanalaan, polku puupinolle. Taavi setä oli tehnyt Mirandalle
kelkan, ja hänelle tuotti suurta iloa, kun sai puut kelkallaan mökkiin
kulkemaan yhtä sukkelaan kuin äiti ennätti niitä pilkkoa. Se oli ankara
kilpailu, mutta äiti miten kuten aina sai pysytellyksi juuri yhden
pilkkeen verran edellä.
Ja kalan pyynti -- se oli suuri tapaus, joka uudistui kerran viikossa,
jos ilma oli suotuisa. Sekä Kirsti että Miranda olivat melkein pelkkiä
kasvinsyöjiä. Frank Craig oli ollut liharuokain vieroja ja olisi
mieluummin kokonaan elänyt hedelmillä, juurilla, viljalla ja munilla,
ellei hänen ruumiinsa olisi riidellyt näitä päähänpistoja vastaan.
Mutta hänen vaimoonsa tämä ennakkoluulo oli tarttunut siihen määrään,
ettei hän sen enempää kuin lapsikaan nykyään nauttinut minkäänlaista
liharuokaa. Kirstin lihan kammo oli keinotekoinen, Mirandan sen sijaan
vaistomainen. Mutta kala, -- kalan laita oli kummankin mielestä
aivan toinen. Ei edes Mirandalla, joka oli niin täynnään myötätuntoa
ja käsitystä, ollut minkäänlaista toverillisuuden tunnetta näitä
kylmäverisiä, limaisia iljettäviä esineitä kohtaan. Hän tunsi kiihkeää
pientä iloa niitä pyydystäessään; ja tyytymyksen mielihyvää syödessään
niitä voissa ja keltaisissa vehnäjauhoissa maukkaan ruskeiksi
paistettuina. Sillä Miranda oli sangen lähellä luontoa ja luonto nauraa
koville päätöksille.
Kalanpyynti, joka tuotti Mirandalle niin suurta huvia, tapahtui
järvellä talvisaikaan. Kun sää näytti hyvin vakaantuneelta, niin
Kirsti lähti matkaan lujilla lumikengillään ja Miranda pienillä
leikkikengillään astui urhoollisesti äitinsä rinnalla pitkää valkoista
polkua, joka vei alas järvelle. Mirandankin tarkoilla silmillä katsoen
polku nykyään oli sangen autio, sillä metsän kansasta suurin osa joko
makasi tai oli muuttanut muuanne, se kun pelkäsi värikkään karvansa
lumen pinnalla paikalla ilmaisevan itsensä. Kerran hän vaihteeksi
näki jänön kyykkivän näreen juurella talvipuvussaan ja kerran tai
kahdesti hän näki portimon, joka sekin oli tätä nykyä aivan valkoinen,
hännänpää vain mustana varotukseksi niille, joilla oli syytä pelätä sen
julmuutta. Miranda ei tiennyt portimosta mitään, mutta ei hän juuri
siitä pitänyt; välipä tuolla, sillä pportimokin vihasi sekä Mirandaa
että vielä koko maailmaakin. Ilves taas ja ilveskissa olivat talvella
arkoja ja pysyttelivät varovaisesti poissa. Metsähiiret, lämpöiset
karvakerät nukkuivat kuiviin pesiinsä hautaantuneina kaukana syrjässä;
ja vieläpä Kroofkin uinaili pakkaskuukaudet petäjän juurakon alla
kolossaan, pesän ovi syltä vahvan nietoksen peitossa, unta suojaamassa.
Järvelle tultuaan Kirsti nopsalla kirveellään hakkasi jäähän kaksi
avantoa, pani kahteen koukkuun läskipalat syötiksi ja antoi toisen
siiman Mirandan tumpullisiin käsiin. Taimenia oli järvessä paljon ja
niiden oli nälkä; ja mikä lienee ollut, mutta Mirandan koukussa surma
aina viehätti niitä enemmän ja usein hän sai kolme kalaa siinä kuin
Kirsti yhden. Vaikka Miranda koko pienen olentonsa voimalla näytti
kiintyneen tähän julmaan leikkiin, niin seurasi hänen huomionsa
kuitenkin kaiken aikaa sitä valkoista äärettömyyttä, joka heitä
ympäröi. Järven elotonta valkeata tasaisuutta; kauttaaltaan valkoisia
rantoja, jotka sitä ympäröivät; niiltä kohoovaa metsänreunaa, joka oli
alta musta, mutta päältä vahvan valkoisen vaipan peittämä, jyrkkää
vuorenrinnettä, joka kohosi järven alapäässä ja oli ylt'yleensä
valkoinen; ja taivaan kantta, joka miettivänä, mittaamattomana,
hohtavana, valokiehteisenä ja matalana kaartui heidän ylitseen.
Vuorenrinteen valkeudella Miranda eräänä päivänä huomasi liikkuvan
mustan eläimen, eläimen, joka hänestä oli suuren kissan näköinen. Hän
näki sen pysähtyvän ja heitä katselevan; ja vaikka matka oli niin
pitkä, niin hän näki sen avaavan ammolleen pelottavan kitansa. Ja
sekunnin kuluttua hän kuuli kiljauksen, joka lähti tästä pelättävästä
suusta -- kimakan, käheän, rääkyvän valituksen, joka huvitti häntä niin
suuresti, että hän unohti vetää kalan jäälle.
Mutta äitiä tämä ääni näytti huolestuttavan. Hän katsoi jonkun
sekunnin ajan sangen vakaasti etäistä kiljujaa ja sanoi sitten:
"Panttereita, Miranda! Ei karhuista väliä; mutta panttereita vastaan
meidän tulee olla varuillamme. Tänään meidän täytyy päästä kotia ennen
auringonlaskua; ja muista, että joka askeleella kuljet aivan lähellä
minua."
Kaikki tämä pelko oli Mirandan mielestä säälittävän turhaa. Itse hän
oli mielensä syvyydessä aivan vakuutettu siitä, että pantterin kanssa
olisi kovin hauska leikitellä.
Kuten sanoin, talvi oli Mirandalle tapauksia täynnään. Kahdesti hän
aamupuhteella kanoille kuumia perunoita ja jauhoja kantaessaan näki
Ten-Tinen, suuren karibuhirvaan, tasaisilla juhlallisilla askelilla
kulkevan raivauksen poikki, omituiset länttiset sarvet korkealla
takakenossa, kuono suoraan eteenpäin ojennettuna, nöyrät naaraat
kintereillään seuraten. Tämä tapahtui, ennenkuin metsässä vielä oli
vahvalta lunta. Myöhemmin talvella hän joka aamu hartaalla innolla
tutki, mitä vieraita yöllä oli kuljeskellut mökin ympäri. Joskus oli
siinä käynyt kettu ja jättänyt sirot, selvään painellut, säännölliset
jäljet, joista näki, että se eläin, joka oli ne tehnyt, tiesi,
minne oli menossa, ja että sillä oli varma päämäärä tiedossaan.
Jäniksen jälkiä oli melkein aina -- hän oppi piankin tuntemaan nämä
kolmivarpaiset, kolmesta kohdasta painellut jälkiryhmät, jotka pitkä
joustava hyppy oli saanut syvälle lumeen painumaan. Ja kun portimo oli
siihen jälkensä jättänyt -- kapeat, siroreunaiset, petollisen viattomat
jälkensä -- niin aina ne läheltä ja yhdenmukaisesti noudattivat
hyppivän jäniksen jälkiä; ja Miranda pian alkoi tarkalla vaistollaan
aavistaa, ettei seura ollut jänikselle terveellinen. Kerran hän
kauhukseen huomasi, että jäniksen jäljet äkkiä aivan mökin akkunan
alla päättyivät veriseen laikkaan, jonka ympärillä oli karvoja ja
luita. Joka puolella sen paikan ympärillä lumi oli kuin siivillä pois
laastu ja kaksi ihmeellistä jalan jälkeä hänelle kertoi sen jutun.
Nämä molemmat jäljet olivat pitkät -- syvälle jakoiset, varpaiden
asemesta pitkät koukut ja takana epäselvä sutimainen painalmus. Sillä
paikalla huuhkaja oli istunut aterian päätettyään muutaman minuutin
lumella, miettiäkseen asiain yleisen kulun ja varsinkin hyvän aterian
etuja. Miranda mielessään kuvitteli, kuinka tämä iso lintu siinä
istui kuutamossa veristen luitten ääressä, käännellen tupsuista
päätään hitaasti puoleen ja toiseen, silloin tällöin naksutellen
koukkuista nokkaansa aterian hyvyyttä muistellessaan, terävät silmät
selkisten selällään palaen. Oli siinä ketunkin jäljet. Se oli
tullut navetasta päin, tutkinut tappelupaikan ja sitten jyrkkään ja
epäröimättä kääntynyt pois metsään. Miranda ei mistään voinut arvata,
kuinka varkain se kettu oli tullut, taikka kuinka vähällä se oli
saada huuhkajan aamiaisekseen; mutta siitä aamusta hän kantoi kaunaa
huuhkajoita vastaan eikä koskaan voinut vihan leimahtamatta kuulla
niiden kumeata huhuamista _tu-huu-huu-uhuu-uu_, sen juhlallisesti
kajahdellessa hongikon harteilta.
Mutta huuhkaja ei ollut ainoa lintu, johon Miranda sinä talvena
tutustui. Tammikuun jo ennätettyä hyvään mittaan, orapihlajan
varistettua marjansa ja tavallisenkin pihlajan kuihtuneiden
marjain jo enimmäkseen syöjänsä löydettyä ja nälän uhatessa niitä
lintukansan jäseniä, jotka eivät olleet etelämmäksi matkanneet, saapui
mökille vikkeliä muonaa etsiviä pulmusparvia elfenluunokkineen.
Mirandalla oli niitä varten alati varalla murusia, ja kun sanoma
hänen anteliaisuudestaan levisi metsään laajemmaltakin, niin
alkoi siivekkäiden ruokavieraiden luku nopeaan lisääntyä. Silloin
tällöin siihen saattoi pöllähtää nälkäinen variskin killistellen
ja karsastellen, valppaana ja rohkeana, saamaan osansa tämän hyvän
Mirandan muruista. Tyttö piti variksista eikä suvainnut äitinsä niistä
mitään pahaa puhuvan; mutta kaikkein enimmän hän piti noista isoista,
punapäisistä lapsellisen luottavista taviokuurnista, jotka melkein sai
käteensä ottaa. Hän piti niille talviset pidot aina kun ne vaeltavissa
parvissa saapuivat hänen vieraikseen.
Semmoisina päivinä, kun sää oli liian paha, jotta olisi voinut ulos
lähteä -- kun lunta tuiskui vihuripäissä ja ilman sotajoukot näyttivät
kentän poikki kiitävän, kun vaivatuista metsistä kohosi kumea jymy ja
huuhkajat puolenpäivän aikaan lähtivät unipuulle, mutta tyytyväinen
karja märehti navetassaan hyvillä mielin siitä, että sillä oli katto
pään päällä -- silloin tupa tuntui Mirandasta sangen viihdykkäältä.
Kinokset kohosivat semmoisina päivinä joskus melkein akkunaan saakka.
Liedessä kuivat puut paloivat tavallista kirkkaammin ja liekit
tavallista iloisemmin soittelivat hormissa. Kuumat tatarleipäset, jotka
oli kastettu voihin ja ruskeaan siirappiin, maistuivat semmoisina
päivinä muheammalta kuin koskaan muulloin, ja semmoisina päivinä
hän oppi sukkaa kutomaan. Tämä se oli hauskaa. Ensin hän kutoi
iloiset mustan ja punaisen kirjavat sukkanauhat äidilleen; ja sitten
nopeaan perehdyttyään tähän yksinkertaiseen taitoon, hän sai hyvän
alkujohdatuksen sukan kutomiseen neljällä vartaalla. Sukat tietenkin
sai äiti, joka ei siitä suurin moittinut, vaikka joku paikka olikin
liian tiukkaan kudottu, toinen liian löyhään. Kirstin omat vikkelät
vartaat klikkasivat kaiken päivää ja niistä lähti sukkaa, lähti
tumppua, kaikki mainion paksuja, kuten metsänhakkuuleirien vakaille
markkinoille piti ollakin.
Moisen kodikkaan, tuvassa vietetyn päivän jälkeen Miranda kerran
yöllä heräsi raapimiseen, jota kuului katolta. Hän nukkui koko kylmän
ajan äitinsä kerällä päähuoneessa leveässä uudessa vuoteessa; se oli
rakennettu sen vanhan kapean tilalle, jossa vanha Taavi oli maannut
ensi kerran raiviolla käydessään. Miranda tarttui äitinsä käteen ja
pudisti sitä hiljaa. Mutta Kirsti jo oli valveilla silmät auki maaten
ja kuunnellen.
"Mikä tuo on, äiti, joka tahtoo tulla sisään?" kysyi lapsi kuiskaten.
"Hiljaa, hiljaa", vastasi Kirsti, sulkien sormillaan lapsen suun.
Raapiminen kävi nyt kovemmaksi, kun pehmyt lumi oli pois kaavittu ja
uteliaat kynnet pääsivät tuoheen käsiksi. Sitten se lakkasi. Sekunnin
tai parin äänettömyyden jälkeen kuului kuin kova puhallus, ikäänkuin
tupaan pyrkijä olisi sieraimistaan puhaltanut lunta ja kylmyyttä.
Tätä seurasi kolme läpitunkevaa haistelusta, jotka tuntuivat niin
ihmeellisen nälkäisiltä, että Mirandankin peloton pikku sydän alkoi
sykkiä sangen nopeaan. Mitä Kirstiin tulee, niin hän kerrassaan
hermostui. Vuoteeltaan kavahtaen hän hyppäsi lieden luo, kouhi
kekäleitä tuhkan seasta, puhalsi ne hehkumaan, heitti päälle tuohta
ja kuivia pilkkeitä ja tuossa tuokiossa kohosi iso liekki jylisten
hormiin. Akkunoista hehku levisi kauas lumelle. Tungetteleva vieras
kävi tästä levottomaksi. Jälleen rapisivat kynnet katolla terävään,
sitten kuului löyhä jysähdys räystään alta. Lumisade oli jo muutamaa
tuntia aikaisemmin herennyt; ja kun Kirsti päivän valjetessa avasi
oven, niin näkyi syvä kuoppa siinä, mihin pantteri oli alas hypännyt,
ja kaatelevista jäljistä näkyi kunne päin se oli paennut.
Tämä tapaus sai Mirandan johonkin määrään muuttamaan ensimäistä
mielipidettään panttereista.


V LUKU.

Kroof, se iso emäkarhu.
Raiviolle tuli sinä vuotena aikainen kevät. Kirstin syksyisiä vakoja
alkoi siellä täällä näkyä alenevan lumen alta tummina ja höyryävinä.
Ensimäiseksi sulivat mökin edustalla lastukko ja navetan edustalta
ruuhkakasa, nämä kun väkevästi kokosivat lämpöä. Ja niille opasti
ylpeä kukko kaivelevan naisväkensä kuin maailmaa vallottamaan. Miranda
oli nimittänyt sen "Saundersiksi" erästä mahtailevaa kyläkeikaria
muistellen; ja kun tuli huhtikuun rattoisa aika ja munia alkoi tulla
yhä runsaammin eikä kukon myötämukaisten kainaloisten kanojen kaakatus
tahtonut koskaan heretä, niin sen kopeus kävi aivan sietämättömäksi.
Eräänä aamuna Mirandan tehdessä jotain, joka loukkasi kukon
arvontuntoa, se rupesi niin röyhkeäksi, että hyökkäsi häntä vastaan
nokka ojossa ja kaikki niskahöyhenet pystyssä. Mutta Saunders ei
tuntenut Mirandaa. Yksi vilaus vain, kun hän sai sen koivista kiinni,
kieputti sitä päänsä ympäri ja nakkasi sen päistikkaa pelosta ja
häpeästä kirkuvana lantatunkion päälle. Hyvinkin tunti kului, ennenkuin
sen entinen arvontunto palasi, mutta siitä alkän Miranda oli sen
silmissä ainoa olento, jota maailmassa kannatti kunnioittaa.
Kun raivaus oli aivan paljaana metsänreunoja lukuunottamatta ja Kirsti
jälleen alkoi aitaansa jatkaa, niin mustan ja valkoisen kirjava lehmä
synnytti mustan ja valkoisen kirjavan vasikan, jonka Miranda paikalla
julisti omakseen. Se oli sangen hontelo pihtipolvinen pikku hieho;
mutta Miranda ihaili sitä suunnattomasti ja vähääkään piittaamatta sen
sukupuolesta nimitti sen Mikoksi.
Petäjän juurakonkin alta lumi näihin aikoihin suli ja Kroof kömpi
ulos paistattamaan itseään päiväliekkosessa. Se oli elänyt talven
yli yksinomaan siitä rasvasta, jonka oli kerännyt valtavan ruhonsa
paikkoihin. Mutta ei se siitä huolimatta ollut nälkiintyneen näköinen,
-- oli sillä vieläkin vanhaa varastoa, jota sopi kulutella, kunnes
ravintoa alkoi olla runsaammin. Muutama päivä heräämisensä jälkeen se
synnytti penikan. Suvun tapoihin oikeastaan kuului kaksi penikkaa;
mutta Kroofilla, samalla kun se oli suurin naaraskarhu, mitä oli
milloinkaan likimainkaan ollut sillä paikkakunnalla, oli lisäksi oma
erikoinen yksilöllisyytensä ja itse se aivan yhtä hyvin tyytyi yhteen
penikkaan, kuin jos niitä olisi ollut kaksi.
Juurakon alainen kolo oli lämmin ja pehmeäksi sisustettu, -- mikä
olikin äsken syntyneelle aivan välttämätön ehto; tämä oli yhtä
vähän karhun näköinen kuin mikään sen kokoinen pienokainen hevillä
saattoi olla. Se oli sokea, avuton, ynisevä ja melkein karvattomana
muodottomampi kuin kaikkein kömpelöinkään koiranpenikka, mitä ajatella
saattaa. Hento paljas iho näytti kylläkin huonolta suojalta maailmaa
vastaan, mutta silläpä oli hämmästyttävä ruokahalu ja Kroofin
maitovarat olivat tyhjenemättömät. Muutaman päivän kuluttua alkoi
näkyä hieman tummaa karvaa. Emo imetti sitä tunnin toisensa jälkeen
takajaloillaan puoleksi pystyssä istuen, etujalat leveälle levitettyinä
ja pää niin syvälle kumartuneena kuin mahdollista, kapea punainen
kieli roikkuen toisesta suupielestä ja silmät ihastuksesta puoleksi
ummessa, ja penikka näytti sen hartaan katseen alaisena melkein silmin
havaittavasti kasvavan. Ennenkuin neljä viikkoa sai kuluneeksi, oli
penikalla pikimusta pehmeä ja kiiltävä turkki. Ja kun asiat olivat niin
pitkälle edistyneet, niin se arveli ajan tulleen ja avasi silmänsä
maailmaa katsellakseen.
Penikka oli nyt pienen kissan kokoinen, mutta paljoa vankempi
ruumiinrakennukseltaan. Pää oli tällä iällä leveyteen verraten lyhempi
kuin emon; korvat paljoa suuremmat ja hyvin ulkonevat. Silmät, alussa
hyvin pehmeän epämääräiset, saivat pian leikillisen vallattoman ilmeen,
joka hyvin soveltui pystyihin uteliaihin korviin. Kaiken kaikkiaan se
oli pulska penikka ja Kroofilla oli täysi syy olla siitä ylpeä.
Kevään ennätettyä jo melko pitkälle, kalpeitten vaaleanviheriäin
taimien joka puolella joukottain tunkeutuessa esiin kuihtuneiden
lehtien lomitse ja haisunäätä-kaalin suurien veripunaisten
lehtisilmujen loistaessa suon kolkolla pinnalla vilkkaina pisteinä,
Kroof lähti penikalleen maailmaa näyttelemään. Pienokaisen ei
tarvinnut alistua yhtä ankaraan ja pitkälliseen kasvatukseen kuin
aarniometsä- kansan muiden tenavien. Sillä noiden toisten ensimäinen ja
välttämättömyydessään vaikein ja ankarin opittava oli se, miten välttää
vihollisia. Jos tämä opittava huonosti opittiin, niin saivat kaikki
muutkin opetukset lyhyen lopun, sillä äänetön murhenäytelmä, jossa
kaikki metsän asukkaat olivat näyttelijöitä, kehittyi aina, milloin
muutaman, milloin monen kohtauksen kautta, traagillista loppua kohti.
Mutta karhu enimmäkseen kuului vallanpitäjiin ja moni huoli oli sille
sen vuoksi tuntematon. Ei edes pantteri, vaikka olikin nopea, vihainen
ja omavaltainen, koskaan ehdoin tahdoin etsinyt riitaa karhun kanssa,
jonka rutistava syleily ja salaman nopea kämmenen isku olivat sille
tunnetut. Karhun penikka ei sen vuoksi, emonsa kanssa kuljeskellessaan,
kunnes oli täysikasvuinen, tullut ajatelleeksikaan vihollisia; ja
Kroofin kaltainen jättiläinen emona, penikka saattoi huoletta nauraa
vaikka pantterillekin. Yksinkertaiset olivat senvuoksi penikan
opittavat, sen emonsa vieressä tallustellessa. Penikka-ajan ensimäisinä
sokeina viikkoina sen tosin täytyi oppia vaikenemisen ensimäinen hyve,
eikä tämä ollut helppoa, sillä se mielellään ynisi ja möräili omalla
hauskalla pikku tavallaan.
Tämä kyllä kävi päinsä Kroofin kotona ollessa; mutta emon
kuljeskellessa muonaa hakemassa oli vaikeneminen ensimäinen asia. Sen
se oppikin, osaksi Kroofin kehotuksista, osaksi oman syvällä piilevän
vaistonsa kautta; ja se piti suunsa, aina kun täytyi olla yksin.
Ainahan vaani se mahdollisuus, pieni mutta ikävä mahdollisuus, että
kettu tai ilveskissa keksisi Kroofin lähdön ja tilaisuutta hyväkseen
käyttäen pistäisi poskeensa sangen hyvänmakuisen paistin, imevän
karhunpenikan.
Kulkiessaan Kroofin keralla hiljaisia metsiä, penikka huolellisesti
haisteli kosteata maata ja versoja, silmuja, mihin vain emo seisahtui
kaivelemaan. Näin se sai tietää, mistä etsiä tärkkelyspitoisia juuria,
joista karhu keväällä niin suureksi osaksi elää. Se oppi tuntemaan
tärkeät erot makeitten maapähkinäin ja arumin polttavan katkeran
juurimukulan taikka intianinauriin välillä, ja se oppi järven rehevillä
rantaniityillä tallustellessaan erehtymättä kaivamaan mukulapavun
[amerikkalainen hernekasvi (_Apios tuberosa_), jolla on syötävät
juurimukulat. (Suom. muist)] ravitsevia juurimukuloita. Se keksi
myös minkälaisia vanhoja kantoja sitä piti hajottaa, kun mieli saada
paraiksi hapahko vahvistava annos metsämuurahaisen toukkia. Kesken
näitä vakavampia toimia se aina ennätti emonsa jaloissakin telmimään
taikka takajaloillaan rattoisasti tepastelemaan. Pian sille näytettiin
sekin, miten piti löytää mehiläisten puu ja ryöstää niiden makeat
aarteet saamatta silmiään puhkaistuiksi; mutta juuri tällä kohdalla
metsän hämärät onnettaret sallivat tämän iloisen lapsinäytelmän
esiripun laskea muistutukseksi siitä, ettei kuoleman lakia voitu
lieventää edes ison mustan karhun hyväksi.
Ensimäiset retkensä penikkansa keralla Kroof teki raivion ympäristöön,
jossa Miranda toisinaan näki molemmatkin. Tyttö riemastui penikan
nähdessään niin suunnattomasti, että hän luopui tavallisesta
vaiteliaisuudestaan metsän kansaan nähden ja äidilleen kertoi somasta
kiiltävästä pikkukoirasta, jonka se mahdottoman iso koira oli tuonut
mukanaan. Ainoa seuraus oli, että Kirsti antoi hänelle tuiman
varotuksen.
"Koira!" hän huudahti ankarana; "enkö minä sanonut sinulle, Miranda,
että se on karhu? Karhut enimmäkseen ovat vaarattomia, jos antaa niiden
olla rauhassa; mutta vanha karhu, jolla on penikka, on hyvin paha.
Muista nyt, mitä minä sanon. Pysy minun luonani, eläkä mene liian
likelle metsän reunaa."
Ja niinpä Mirandaa joku viikko siitä eteenkäsin vartioitiinkin sangen
ankarasti, jottei hän lapsekkaan rohkeutensa vuoksi joutuisi karhujen
kanssa tekemisiin.
Kesällä Kroof alkoi kuljetella penikkaansa vielä pitemmillä retkillä.
Pientä eläintä nämä kiertelyt ensin ikävystyttivät ja väsyttivät,
niin että toisinaan se heittäytyi selälleen vaaleanpunervat tallukset
taivasta kohden, muka vastaan pannakseen, eikä suostunut kulkemaan
askeltakaan edemmäksi. Mutta huolimatta sen lystikkään pienen mustan
kuonon, isojen korvien ja vilkkuvain silmäin pyynnöstä vanha Kroof sitä
nuhdellen töni kunnes se hyppäsi pystyyn ja oli kylläkin tyytyväinen,
kun pääsi matkaa jatkamaan. Rasituksista se vähän laihtui, mutta kävi
paljon kiinteämmäksi, ja pian se iloisella mielellä lähti pisimmillekin
retkille. Ei mikään sitä väsyttänyt ja retken jälkeen se ajoi kaniineja
taikka portimoita taikka muita vikkeliä eläimiä, kunnes emonsa
pilkallisista mielenilmauksista älysi näiden yritysten turhuuden.
Nämä laajat vaellukset todella sen kehittivätkin niin että siitä näytti
tulevan itse Kroofin vertainen koon ja urhoollisen sisun puolesta;
mutta nepä myös olivat penikkaparan turmio. Jos se olisi pysynyt
kotona, -- mutta ei siitäkään olisi ollut suurta apua, sillä juuri
kotona kohtalo varmimmin tavottaa uhrinsa metsäkansan kesken.
Ne olivat eräänä päivänä kahden löytöretkellä kaukana naapurilaaksossa
-- Kuah-Davikin laaksossa, jonka Kroof itsekin tunsi hyvin
vaillinaisesti. Päivän ollessa puolessa Kroof kävi levolle pieneen
viileään notkoon lähteen viereen, joka _tipp-topp tipp-tapp
tupp-tippui_ viheriältä kallion pykälältä. Mutta penikka se väsymättä
lähti muutaman kymmenen sylen päähän tutkimaan erästä viidakkoa tosin
kyllä näkyvistä poistuen, mutta ei hetkeksikään niin kauaksi, ettei
ääni olisi kuulunut.
Viidakon lähettyvillä sen sieraimiin kantoi uusi sangen puoleensa
vetävä haju. Se ei ollut vielä koskaan lyhyellä elontiellään haistanut
mitään tähän verrattavaa, mutta erehtymätön vaisto kuiskasi, että
se oli sangen hyvää syödä. Tunkeutuen viidakon kautta sitä kohti
se löysikin hajun lähdön. Kaltevan hirsirakennuksen alla oli pala
kellertävän valkoista lihaa, jonka päälle oli paksulta sivelty tumman
punaisen ruskeata -- ja voi minun päiviäni! kuinka hyvälle se lemahti!
Se oli viettelevästi pistetty kaksihaaraisen puutakin päähän. Penikan
korvat kohosivat paljaasta ahmimishalusta tavallista korkeammiksi
ja leveämmiksi. Herkät sieraimet menivät kurttuun sen haistellessa
tätä houkuttelevaa löytöä. Se päätti hiukan maistaa sitä ja sitten
lähteä emoa hakemaan. Mutta se oli vähän liian korkealla, jotta siihen
olisi maasta ulottunut. Se nousi seisomaan, tarttui siihen pienillä
valkoisilla hampaillaan, kävi siihen kiinni pehmeillä etukämmenillään
ja ripusti siihen koko painonsa vetääkseen sen alas.
Kroof viileässä notkelmassaan maaten kuuli pienen hätärääkäyksen,
joka katkesi kamalan äkkiä. Siinä samassa se suuren ruhonsa kera
hurjan hädän valtaamana syöksyi alusmetsän läpi ääntä kohti. Se löysi
penikkariepunsa aivan litteäksi rutistuneena loukun valtavien hirsien
alla, kiiltävä pää ja toinen kämmen surkeasti esiin pistäen, pieni
punainen kieli sijoiltaan vääntyneitten leukain välistä roikkuen.
Kroofin ei tarvinnut toista kertaa katsoa, tunteakseen sydämessään,
että lapsukainen oli kuollut, kuollut kuin kivi; mutta surunsa
raivossa se ei tahtonut sitä tunnustaa. Se alkoi mielettömästi repiä
isoa hirttä -- niin suunnaton kappale pantu niin vähäistä olentoa
tappamaan -- ja niin ihmeteltävä oli sen kynsien ja jykeväin etujalkain
voima, että se puolessa tunnissa sai loukun melkein aivan hajalle.
Hiljaa se siirsi pois ruhjotun ja muodottoman ruumiin, nuoli suun,
sieraimet ja surkeasti muljottavat silmät; silitteli sitä kevyesti kuin
hengitys ruumiillaan ja vaikeroi sen päällä. Se hieman kohotti päätä
kämmenellään ja hyväili sitä kahta hartaammin, kun se hervottomasti
putosi syrjään. Sitten se jäähtyi kylmäksi. Tämä oli todistus, jota se
ei voinut olla uskomatta. Se herkesi hyväilyistä, jotka olivat niin
voimattomat lämpöä palauttamaan pieneen rakastettuun ruumiiseen. Pitäen
kuonoaan korkealla ilmassa se kääntyi hitaasti ympäri kaksi kertaa,
ikäänkuin vedoten johonkin voimaan, josta sillä oli epämääräinen
aavistus; sitten se kuolleeseen enää vilkaisemattakaan ryntäili kautta
metsän kuin mieletön.
Kaiken yötä se vaelsi ilman päämäärää sinne ja tänne alisen
Kuah-Davikin laaksossa, pitkin vuoriston alempia liepeitä, kautta
seutujen, joissa se ei ollut milloinkaan ollut ja joihin se ei nytkään
huomiotaan kiinnittänyt; ja puolen päivän aikaan se seuraavana päivänä
jälleen huomasi olevansa aarniometsässään, ei kaukana raiviosta. Se
karttoi kaukaa kiertäen vanhaa pesäänsä, joka oli juurakon alla ja
lopulta heittäytyi maahan uupuneena ja, imemättömät nisät ankarasti
pakottaen, kävi kaatuneen hemlokin taa levolle.
Se nukkui raskaasti tunnin tai pari. Sitten se heräsi lapsen huutoon.
Se paikalla tiesi, että se oli Mirandan ääni; ja kun se tavalla tai
toisella liikutti sen mieltä, niin se vaivoistaan huolimatta nousi ylös
ja kulki hiljaa ääntä kohden.


VI LUKU.

Mirandan pyhitys metsälle.
Sinä samana päivänä, heti puolisen jälkeen, Mirandan lähdettyä ulos
viemään muruja kanoille keltaisessa maljassa, Kirsti oli saanut
jonkinlaisen pyörtymys kohtauksen. Kaiken aamupäivää oli kuumuus häntä
rasittanut tavattomasti, vaikk'ei hän ollut siitä tietävinään. Nyt
astioita pestessään hän aivan vasten tapojaan pudotti niistä yhden
lattiaan. Räiskäys sai hänet havahtumaan. Mielipahalla hän huomasi,
että se oli Mirandan pieni kirjava lautanen. Sitten kaikki musteni
hänen silmissään. Hän töin tuskin pääsi vuoteen luo hoipertelemaan ja
kaatui siihen oikopäätä kuin pyörtynyt. Tätä mielentilaa seurasi raskas
uni, jota kesti monta tuntia ja joka luultavasti pelasti hänet jostain
ankarasta taudista.
Miranda ei kanat ruokittuaan palannut oikopäätä äitinsä luo. Hän
sensijaan vaelsi kohti synkkää kuusimetsää, joka oli yhdellä
kohtaa mökin takana hyvin lähellä. Avoimien, tattaresta vihantien
kenttien runsas valo loi kauas viileiden holvikaartojen alle eloisan
valaistuksen.
Mirandan kirkas silmä huomasi, että jotain liikkui harmaitten suorien
runkojen välissä.
Hän piti siitä sangen paljon. Se oli hänestä merkillisen paljon kissan
näköinen, suurempi vain kuin ainoakaan kissa mitä hän oli kylässä
nähnyt, jalat korkeammat ja häntää vain ihmeellinen paksu tynkä. Se
tosiaan olikin kissa, "ruskea kissa" eli Pohjois-Amerikan pienempi
ilves. Sen karva oli punaruskeata, täynnään pieniä vaaleampia pilkkuja.
Sillä oli korvien nipussa suorat harjastöyhdöt samoin kuin suuremmalla
serkullaankin, Canadan ilveksellä, -- ne vain eivät olleet likimainkaan
niin silmään pistävät kuin viimeksi mainitun; ja kuutamopyöreän naaman
ilme oli samalla sekä vihainen että arka. Mutta selvästikin se oli
kissa; ja Mirandan sydän kääntyi sen puoleen sen istuessa siinä metsän
siimeksessä tarkaten ihmislasta haaleilla silmillään.
"Voi kaunis mirri! kaunis mirri!" Miranda kutsui ja hyväillen ojensi
sitä kohti kätensä ja juoksi metsään.
Ruskea kissa odotti hievahtamatta, kunnes hän oli tullut kymmenen
askeleen päähän; sitten se kääntyi ja juoksi kauemmaksi pimentoihin.
Päästyään melkein näkymättömiin se pysähtyi, kääntyi ympäri ja
istahti uudelleen katsellakseen innostunutta lasta. Sitä ihmetytti se
veripuna, joka oli lapsen kaulassa. Miranda oli nyt kokonaan kiintynyt
takaa-ajoon ja kiihkeästi toivoi saavansa kiinni kauniin mirrinsä,
kunnes eläin jälleen vihaisesti kahahtaen kääntyi ympäri ja hyökkäsi
pois. Pettyneenä, vaikkei silti masentuneena Miranda taas seurasi; ja
sama pieni leikki uudistui vähillä muunnoksilla, kunnes hänen suuret
silmänsä olivat täynnään himmentäviä kyyneliä ja hän oli vähällä
maahan vaipua uupumuksesta. Ilkeä kissa leikkiin väsyneenä eikä enää
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Aarniometsän sydän - 04
  • Parts
  • Aarniometsän sydän - 01
    Total number of words is 3507
    Total number of unique words is 2159
    17.9 of words are in the 2000 most common words
    25.9 of words are in the 5000 most common words
    30.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Aarniometsän sydän - 02
    Total number of words is 3597
    Total number of unique words is 2015
    21.1 of words are in the 2000 most common words
    29.8 of words are in the 5000 most common words
    34.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Aarniometsän sydän - 03
    Total number of words is 3657
    Total number of unique words is 2061
    20.9 of words are in the 2000 most common words
    29.3 of words are in the 5000 most common words
    33.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Aarniometsän sydän - 04
    Total number of words is 3639
    Total number of unique words is 1938
    21.2 of words are in the 2000 most common words
    29.6 of words are in the 5000 most common words
    34.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Aarniometsän sydän - 05
    Total number of words is 3626
    Total number of unique words is 1980
    20.6 of words are in the 2000 most common words
    29.8 of words are in the 5000 most common words
    36.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Aarniometsän sydän - 06
    Total number of words is 3564
    Total number of unique words is 2057
    21.4 of words are in the 2000 most common words
    30.3 of words are in the 5000 most common words
    35.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Aarniometsän sydän - 07
    Total number of words is 3667
    Total number of unique words is 1946
    24.0 of words are in the 2000 most common words
    33.0 of words are in the 5000 most common words
    38.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Aarniometsän sydän - 08
    Total number of words is 3660
    Total number of unique words is 1932
    22.4 of words are in the 2000 most common words
    31.4 of words are in the 5000 most common words
    36.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Aarniometsän sydän - 09
    Total number of words is 3689
    Total number of unique words is 1946
    23.7 of words are in the 2000 most common words
    32.5 of words are in the 5000 most common words
    37.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Aarniometsän sydän - 10
    Total number of words is 3706
    Total number of unique words is 1975
    24.0 of words are in the 2000 most common words
    32.0 of words are in the 5000 most common words
    36.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Aarniometsän sydän - 11
    Total number of words is 1025
    Total number of unique words is 632
    29.2 of words are in the 2000 most common words
    38.3 of words are in the 5000 most common words
    42.7 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.