Aarniometsän sydän - 10

"Se oli juuri sama temppu, Miranda, jonka sinä teet kaloille niiden
kärsimyksen päättääksesi."
Miranda katsahti ylös äkkiä, silmät suurina.
"Tiedätkö mitä, Taavi, sitä en ole koskaan ennen tullut ajatelleeksi",
hän vastasi. "Minä en enää koskaan pyydä kaloja, en koko elämässäni!
Lähdetään pois täältä."
"Näetsen", alkoi Taavi, joka oli päättänyt kylvää Mirandan mieleen
muutamia epäilyksen siemeniä hänen omien mielipiteittensä oikeuteen
nähden, "näetsen, Miranda, ei ole mahdollista olla aina elämässä
johdonmukainen; mutta saatpa nähdä, että aina elämä tavalla tai
toisella saattaa sinut häpeään. En minä tahdo sillä sanoa, että sinä
olet kauttaaltaan väärässä, en toki. Kun olen tullut näkemään, kuinka
sinä ymmärrät metsän eläimiä ja kuinka ne ymmärtävät sinua, niin niiden
tappaminen on alkanut minusta itsestäkin tuntua vähän toiselta kuin
ennen. Mutta, Miranda, luonto on luonto eikä sillä pitkälle pääse,
jos sitä vastaan puskee. Katsoppas tätä, sinä käskit minua ampumaan
ilveksen, koska se tappoi hirvaan vasikan. Mutta ei se tappanut sitä
häijyydestä eikä vain oman vatsansa täyttämiseksi -- senhän sinä
tiedät. Se tappoi naaraansakin tarpeiksi. Ilvekset eivät ole niin
rakennetut, että ne voisivat syödä ruohoa. Ellei naarasilves olisi
saanut tarvitsemaansa lihaa, niin penikat olisivat kuolleet nälkään.
Sen täytyy tappaa. Luonto on sille antanut tämän lain, ja panttereille,
ketuille, susille ja pesukarhuille ja portimoille samoin. Ja karhuille
se on antanut saman lain, vaikk'ei niin ankaraa, ja ihmiselle niin
ikään; nämä kaikki ovat siten rakennetut, että niiden tulee syödä
kaikenlaista ruokaa, lihaa muun mukana. Ja oikein elääkseen ja
ollakseen täydesti sitä, mitä niiden on oltava, niiden kaikkien täytyy
joskus syödä lihaa, sillä luonto ei paljon suvaitse sitä, että sen
lakeja laiminlyödään!"
"Olenhan minä terve", keskeytti Miranda kiihkeästi, ilmeisellä
esimerkillä kumotakseen nuo puheet.
"Ehkäpä et ainiaan!" arveli siihen Taavi.
"No jos minä sairastun, -- niin minä kuolen, ennenkuin syön lihaa!"
väitti impi kiihkeästi. "Mitä iloa on elämästä, jollei se ole muuta
kuin murhaa, murhaa ja murhaa, ja jos jokaisen edestä, joka jää eloon,
monen täytyy kuolla!"
Taavi pudisti päätään järkeillen.
"Sitä, Miranda, ei vielä kukaan ole voinut selvittää. Minä olen
ajatellut sitä koko joukon, ja lukenut myös siitä koko joukon
yksinäisessä leirissäni, enkä voi mitenkään sitä käsittää. Usein
minusta on tuntunut siltä kuin ei koko elämä olisi muuta kuin muutaman
perhosen lepattelemista hautausmaalla. Mutta siitä huolimatta,
ellemme liian paljon typerästi haudo semmoisia asioita, joita emme
voi ymmärtää, niin meistä tuntuu hauskalta elää; ja minä, Miranda,
ajattelen että tämä elämä voisi olla ihanampi kuin ihaninkaan uni."
Hänen äänessään oli, kun hän sanoi nämä viimeiset sanat, jotain
joka sai Mirandan värähtämään, mutta samalla kehotti häntä olemaan
varuillaan.
"No niin", impi huudahti jyrkästi, vaikk'ei asiaan kuuluvasti, "minä en
enää koskaan pyydä kaloja."
Vastaus ei ollut juuri sen laatuinen, jota Taavi olisi kaivannut pikku
hyökkäystään tukemaan, hän sen vuoksi nolostui ja antoi keskustelun
raueta.


XVII LUKU.

Koskien pauhussa.
Vähää ennen puoltapäivää, sydänkesän helteen heikosti suotaessa
aarniometsänkin viileihin soliin ja haaleansinisen perhon siellä täällä
toverinsa keralla karkeloidessa kirkkaan varjon poikki ja metsän
hyvänhajuisten tuoksujen levitessä ilmaan tavallista runsaampina,
molemmat vältajat raukaisevan lämmön muistutellessa pysähtyivät
puolista syömään. Kaatuneen hemlokin rungolla, pienen, mutta melskeisen
puron rannalla istuen he söivät vaatimattoman aterian, juustoa ja
mustaa leipää, jota Kirsti oli pannut Taavin laukkuun. Lyhyt oli heidän
lepohetkensä, ja kun he jälleen lähtivät liikkeelle, niin Taavi sanoi:
"Tästä ei ole mailiakaan Isoon Haaraan. Gaben kanootti on kätketty
pensaihin aivan tämän pienen puron suuhun. Eikös se pidä aika ääntä?"
"Minä pidän siitä äänestä", huudahti Miranda, astuen sukkelaan ja
iloisesti, ikäänkuin joen kevyt sointuva soitto olisi hänen veriinsä
mennyt.
"Niin, mutta Iso Haara on sentään vähän isoäänisempi", jatkoi Taavi.
"Se on väkevää vettä, koski kosken perästä kaiken matkaa aina Gaben
raivaukselle saakka. Ethän vain pelkää, Miranda?"
Impi nauroi kauniin naurahduksensa, se oli sangen kimakka, mutta lyhyt,
sointuva ja kumman härnäävä. Hän kiihkomielin odotti koskenlaskua.
"Minä luotan siihen, Taavi, että sinä osaat kanoottia hoitaa", siinä
kaikki, mitä hän sanoi. Hänen äänensä luottavaisuus vaikutti, että
Taavi mielestään oli päässyt melkoista lähemmäksi päämääräänsä. Hän ei
uskaltanut puhua, ettei tämä ilo itseänsä ilmaisisi.
Vähän ajan kuluttua alkoi kuulua toista ääntä, johon pienen puron
kirkas ilakoiminen ei kuitenkaan hukkunut, eikä edes hämmentynyt, vaan
esiintyi kirkkaana kuin jylhää taustaa vastaan. Se oli suurta, mutta
lauhkeata, sykkivää pauhua, joka näytti kuuluvan samalla haavaa joka
puolelta; ikäänkuin olisi heitä lähestynyt etäisiä karjalaumoja ontolla
maalla kulkien. Taavi katsahti Mirandaan, joka loi häneen säteilevän
ymmärryksen katseen.
"Siellä on koski!" hän huudahti. "Laskemmeko tuon?"
Taavi nauroi.
"Emme tuota! Emme likimainkaan! Se on 'Metsäkarju', joka siellä pauhaa,
ja se on enemmän putous kuin koski. Aivan sen alla on pyörre ja
suvanto, ja siitä me lähdemme kanootilla."
Heidän jatkaessaan kulkuaan tuntui tuo suuri paisuva pauhu Mirandan
mielestä täyttävän hänen sielunsa ja se vaikutti hänessä syvän vaikka
hiljaisen kiihtymyksen. Mutta vaikka sen mahti nopeaan paisui, niin
pysyi puron kevyt loiske kuitenkin selvänä, ikäänkuin sen pinnalla
uiden. Sitten metsän edestä päin ohetessa ja valkoisen päivänvalon
sieltä vastatessa puron ääni yht'äkkiä tukehtui, kerrassaan hukkui.
Lauhkea läpitunkeva pauhu puhkesi yht'äkkiä vapisevaksi, rajuksi,
taistelevaksi, räjähteleväksi jyrinäksi; ja metsästä ulos astuessaan
heillä oli edessään mutkainen putousrinne pitkin pituuttaan.
Valkoisina, keltaisina, ruskean vihertävinä aallot hyppelivät ja
mukeltelivat nurin niskoin pitkin ärjyvää rinnettä ja siellä täällä
mustat kalliopaadet pistivät vedestä olkapäänsä ja ainiaan harasivat
hyökyjen voimaa vastaan.
Miranda seisoi tämän näyn tenhoamana ja katseli, sillä aikaa kun Taavi
pensaista veti ruskahtavan keltaisen koivuntuohi-kanootin ja työnsi
sen vesille tyveneen, vaikka vaahtilaikkaiseen akanvirtaan, joka
palasi rantaa pitkin vastavirtaan. Keulaan hän pani tiiviin risukimpun
Mirandalle istuimeksi, toisen latuskan kimpun hänelle selkänojaksi,
jottei poikkituki tekisi hänelle haittaa.
"Sinun on parempi istua matalalla, Miranda, eikä olla polvillasi",
Taavi selitti, "sillä minun täytyy toisissa korvissa seisoa ja auttaa
sauvoimella, ja sinun on vakavampi istua kuin olla polvillasi."
"Mutta minä melon paremmin polviltani", intti Miranda.
"Ei sinun tarvitse meloa", sanoi Taavi hieman tuikeasti. "Sen verran
ehkä vain, että joskus ulotat kalliosta, siinä kaikki. Virta ja minä
pidämme huolen lopusta."
'Metsäkarjun' putous päättyi sangen laajaan ja syvään lampeen, jonka
suuret pohjaontelot lauhduttivat veden raivoa, niin että se jurona
lähti matkaa jatkamaan. Taavi oli perässä polvillaan, mela kädessä,
pitkä valkoinen sauvoin perästä pitkälle pistäen, niin että se oli
joka hetki käsillä. Muutamalla melan pistoksella pieni venho kiiti
syvän virran sileille purppuran ja meripihkan karvaisille pyörteille,
joilla vaahtisiekaleita hitaasti kierteli. Muutaman minuutin kuluttua
kierrettiin äkkijyrkkä kasvien kaartama kallionpolveke, jonka jälkeen
virran viimeinenkin voima raukesi syvään tilavaan kanavaan, koprun
ärjyntä masentui äkkiä samaksi sykkiväksi jyrinäksi, jonka he olivat
ensin kuulleet, ja kanootti, Taavin ääneti sille kyytiä antaessa, kiiti
myötämaahan tumman ruskeata lasipintaa. Mailin verta oli tätä hiljaista
vettä, ja tällä väliä Mirandan piti välttämättä saada meloa. Kalliot
kohosivat suoraan virran kalvosta ja puut riippuivat alas niiden
partaalta ja kesäkuun aurinko, jonka lämmin valotulva täytti vettä
virtaavan kalliokaukalon, vielä suuresti kohensi sen jylhyyttä. Sitten
kalliot alenivat ja veden rajaan vietti jyrkkiä, rehevän kasvullisuuden
peittämiä rinteitä ja edestä päin alkoi kuulua paisuvaa temmeltävää
pauhua. Virta valveutui kanootin alla ja kiiti sukkelampaan eteenpäin.
Kuohujen pauhu näytti hyökkäävän vastavirtaa heitä vastaan. Virran
kalvo alkoi kallistua matkan mukaan; silti kuitenkaan murtumatta
se järjestyi pitkiin nauhamaisiin poimuihin. Kaukana vesimäen alla
mellasti sitten vastassa ahnas pöllyinen valkoinen vyöhyt lyhyitä
hyökyaaltoja, jotka kulkivat aivan uoman poikki.
"Parempi melomatta nyt, Miranda", sanoi Taavi tyynellä äänellä,
nousten hetkeksi seisomaan veden kulkua tutkiakseen kanootin sukkelaa
luistaessa mylläkkää kohti. "Nyt on paljasta keskimatkaa aina Gaben
mökille saakka. Eikä sitä kauaa viivytä tällä matkalla."
Lyhyen hetken kuluttua Miranda näki lehväisten rantain ikäänkuin
vastaan juoksevan ja aaltojen kiehuvan rintaman ikäänkuin heitä kohti
karkaavan. Hän ei ollut vielä koskaan laskenut koskea; järvellä vain
hän oli opetellut kanoottia hoitamaan. Hän pidätti henkeään, mutta
pysyi pelottomana myllertävän veden pauhatessa ja voihkiessa hänen
ympärillään. Sitten hänen verensä kiihtyi jännityksestä; hermoja
kimitti. Hänen teki mieli kirkaista ja meloa hurjasti ja umpimähkään.
Mutta hän hillitsi kuitenkin mielensä. Ei liikahtanutkaan. Piti kiinni
melasta, joka makasi joutilaana hänen edessään, ja kädellään vain
kiristi sen vartta, niin että rystät valkenivat. Taavi ei virkkanut
sanaakaan; ei mikään ilmaissut hänen läsnäoloaan, paitsi että kanootti
ampui suoraan kuin nuoli ja iski varmasti kiinni suuriin hyökyviin
aaltoihin, niin että Miranda kyllä tiesi hänen teräsranteidensa sitä
ohjaavan. Äkkiä pulpahti aivan keulan eteen särmäinen musta kallio,
jota vastaan vesi hurjasti rynnisti, suistuakseen murrettuna takaisin
kahden puolen. Kanootti syöksyi suoraan sen päälle ja Miranda pidätti
henkeään.
"Pistä oikealta puolelta!" käski Taavi terävään. Miranda pisti
terhakasti melallaan, pisti kerran -- toisen -- jo kolmannenkin, --
ja viime tingassa kääntyen ja veden partaillaan solistessa kanootti
hyvässä turvassa kiiti ohi.
Miranda herkesi melomasta. Edessä oli jyrkempi rinne, mutta selvä uoma,
aallot eivät olleet korkeita, mutta lainehtivat sisäänpäin keskustaa
kohti. Kanootti hyökkäsi niiden keskelle, kellervän viheriäin,
sisälmyksiään myöten vaahtojuomuisten hyökyjen molemmilta puolilta sitä
rutistaessa. Penkan juurella kihisi terävänä ja auringonpaisteessa
loistaen kolme suurta kaarevaa aaltoa, keskiuomassa paikallaan hyökyen,
taapäin kipertyvät harjat ohuina ja särmäisinä. Taavi laski suoraan
niiden puhki. Ohuet harjat heittivät nopean venhon niitä puhkoessa
toinen toisensa jälkeen kylmät tyrskyt vasten Mirandan kasvoja, kastaen
hänet ja syytäen kanoottiin suuren sangollisen vettä.
"Ohhoh!" hengähti Miranda yllätettynä ja ravisti hiuksiaan hurjasti
nauraen.
Tämän jälkeen oli satakunta syltä tyynempää vettä ja Taavi laski
varovasti rantaan.
"Meidän täytyy mennä maihin ja tyhjentää vene", hän sanoi. "Ei koko
matkalla ole tämän jälkeen enää samanlaisia isoja aaltoja; eikä nyt
enää nakkaa vettä Gabelle mentäessä."
"Ei tee mitään, vaikka nakkaisikin!" huudahti Miranda innoissaan. "Se
oli ihanaa, Taavi! Ja sinä laskit mainiosti!"
Tämä kiitos hieman hämmensi Taavia, eikä hän osannut osottaa
tyytyväisyyttään sen johdosta muuta kuin tyhmällä irvistyksellä, joka
yhä oli hänen kasvoillaan hänen taas kääntäessään kanootin oikein päin
ja työntäessään sen vesille. Se oli vielä paikallaan, kun Miranda
asettui keulaan; ja kumma kyllä, tytöllä ei ollut mitään halua moittia
häntä siitä.
Tuntikauden kesti vielä laskua ja se oli melkein yhtämittaista
koskimatkaa, siellä täällä vain lyhempi kappale tyyntä vettä. Ei ollut
ainoatakaan yhtä pitkää ja rajua koskea kuin ensimäinen; mutta kun
kanootti lopulta hiljensi kulkuaan tullessaan sille suvannolle, joka
kulki Gaben raivauksen kohdalla niityn halki, niin kauan kestänyt
jännitys raukaisi Mirandaa. Hänestä tuntui, kuin olisikin se ollut
hänen, eikä Taavin erehtymätön silmä ja pettämätön ranne, joka kuljetti
kanootin voitokkaasti ärjyvien uhkaavien hyrskyjen halki.
He laskivat maihin kukkaisen niityn rantaan ja Taavi kumosi kanootin
ruohokkoon jalavan varjoon, jottei iltapäivän aurinko pääsisi pihkaa
saumoista sulattamaan. Gaben mökki oli kivenheiton päässä niitystä
siksi korkealla maalla, että se oli kevättulvilta turvassa. Se oli
kalju, huonosti hoidettu paikka; kaikki tatar- ja perunamaat olivat
vielä mustia kantoja täynnään; ulkohuoneet hajoamaisillaan; mökin
ympärillä ei köynnöstä, ei pensasta. Miranda tunsi säälin pistoksen
sitä katsellessaan. Heidän mökkinsä oli kylläkin autio, mutta sen
autius oli korkeata, jylhää ja kirkasta; se näytti pitävän seuraa
taivaan tähtien kanssa. Mutta tämän paikan autius oli umpinaista
laakso-autiutta, se oli vailla taivaanrantaa ja toivoa. Hän oli
niin suruissaan, että melkein itki, nähdessään sen kalpean vaimon
alakuloisine silmineen, joka ilmestyi mökin oveen heille tervetuloa
toivottamaan.
"Sary Ann, tämä nyt on Miranda, josta teille puhuin."
Molemmat naiset kättelivät toisiaan hieman ujosti rotunsa vaiteliaaseen
tapaan, eikä kumpikaan puhunut sanaakaan.
"Kuinka Jimmyn laita on?" kysyi Taavi.
"Melkein kuin ennenkin, kiitos vaan huolestasi, Taavi", vastasi vaimo
ja kulki väsyneesti tupaan.
Akkunan vieressä istui matalalla tuolilla laiha, kalpea pikku poika,
jonka pitkät vaaleat hiukset valuivat hartioille ja joka haluttomasti
leikki likaisella punaisen ja keltaisen kirjavalla tilkkunukella. Hän
kohotti surulliset sinisilmänsä Mirandan kasvojen puoleen, kun tämä,
nopean hellyyden ja säälintunteen valtaamana, juoksi eteenpäin ja
polvistui häntä syleilläkseen. Immen eloisuus ja hänen katseensa hellä
kirkkaus paikalla suostuttivat lapsen. Hänen kuihtuneet pienet kasvonsa
kirkastuivat. Hän kohotti lapsensuunsa suudeltavaksi. Miranda painoi
hänen kellervän päänsä vienosti rintaansa vastaan ja sai töin tuskin
estetyksi silmänsä kyyneltymästä, -- niin koskivat häneen lempi ja
sääli ja sydämen äitiyden kaiho.
"Se suostuu teihin, Miranda", sanoi vaimo hymyillen. Ja Taavi, jonka
tunteet olivat aivan reunainsa yli kuohua, ei malttanut olla ylpeänä
huudahtamatta:
"Tahtoisinpa minä tietää, kuka ei häneen suostuisi?"
Hän tällä hetkellä tunsi, että Miranda nyt oli paljasta ihmistä, eikä
koskaan voisi kokonaan palata salaperäiseen kaameaan erämaahansa
eikä pitää metsän mykkää karvaista heimoa omaa lämmintä ihmissukuaan
parempana. Hän kaivoi rohdot laukustaan; ja Jimmy otti lääkkeen
Mirandan avuliaasta kädestä, ikäänkuin se olisi ollut jumalten juomaa.
Jimmyn äiti katseli impeä peittelemättömällä mielihyvällä. Jos olisi
ollut pelkoa, että Miranda jäisi sinne pitemmäksi aikaa, niin hänessä
olisi herännyt äidin kateutta; mutta näin ollen hän tunsi vain mitä
suloisinta helpotusta, kun Jimmy näin sai olla muutaman tunnin
muitten huomassa. Hän kuiskasi Taaville kuultavasti -- tai oli vain
kuiskaavinaan paremmin härnätäkseen:
"Siitä tuleekin sinulle, Taavi Titus, hyvin nätti ja veikeä pikku
vaimo, ja hän se osaa hoitaa lapsesi. Sinä olet onnen poika, ja minä
vain toivon sinun ymmärtävän, kuinka onnellinen olet!"
Taavi parka. Se oli kuin sangollinen kylmää vettä vasten kasvoja.
Hetken hänen teki mieli kuristaa ystävällinen, karkeasyinen,
hyväntahtoinen tyhmä vaimo, joka seisoi ja säteili heitä molempia
kohti kelmeätä hyväntahtoisuuttaan. Hän kirosi itseään, kun ei ollut
häntä varottanut, ettei Mirandaa sopinut härnätä samalla tavalla kuin
kylän tyttöjä. Hän näki Mirandan kasvojen lentävän punaisiksi korvia
myöten, vaikka hän koukistui Jimmyn yli, eikä ollut kuulevinaankaan; ja
Taavi tiesi, että sillä samalla hetkellä hänen hyvä työnsä tuhoutui.
Muutamaan sekuntiin hän ei voinut sanoa mitään ja hiljaisuus alkoi
tuntua tuskastuttavalta. Sitten hän änkötti:
"Minä pelkään, Sary Ann, ettei minua odota semmoinen onni, vaikka minä
halusta hänet ottaisin, sen taivas tietää. Miranda ei pidä minusta
kovin paljoa."
Vaimo katsoi häneen, ikäänkuin ei uskoisi.
"No mutta Herran nimessä, Taavi Titus, mitä hän sitten tekee täällä
kahden kesken sinun kanssasi?" hän huudahti ja väsymys palasi taas
lauseen lopulla hänen ääneensä. "Mene nyt järveen! Ethän sinä tunne
naisia ensinkään!"
Tämä oli jo liikaa Taaville, jonka vaisto oli kehittynyt erehtymättömän
hienoksi niinä pitkinä kuukausina, joiden kuluessa aarniopuut, suuret
tuulet ja vakaat tähdet olivat olleet hänen ainoana seuranaan. Hänen
omat kasvonsa kävivät nyt punaisiksi Mirandan vuoksi.
"Minä olisin teille, Sary Ann, kiitollinen, jos tämä asia saisi jäädä
tähän", hän sanoi tyynesti. Mutta hänen äänessään oli lujuus, jonka
vaimo käsitti.
"Te olette varmaan kumpikin puolikuolleena nälästä", hän sanoi. "Minun
täytyy paikalla ruveta illallista hommaamaan." Ja hän lähti lieden luo
ja täytti kattilan.
Miranda ei sen jälkeen illallisen aikana eikä lyhyen illan mittaan
virkkanut Taaville sanaakaan. Hän puhui rouva Whitelle jonkun verran
ja hyvin ystävällisesti, kaunaa kantamatta; mutta pikku Jimmyyn
kiintyi muuten hänen koko huomionsa. Ja hän saikin pitää Jimmyn
melkein omanaan, sillä rouva White sai Taavin seurakseen lähtiessään
ulkoaskareille ja lypsämään. Myöhemmin takkavalkean ääressä, jota
pidettiin enemmän huvin kuin lämmön vuoksi, rouva White enimmäkseen
keskusteli Taavin kanssa. Hän ei ollut tälle kiukuissaan saamastaan
nuhteesta, -- kantoi sen sijaan epämääräistä kaunaa Mirandaa vastaan,
tämä kun muka oli siihen syynä. Rouva White alkoi älytä, että Miranda
oli toisenlainen kuin muut tytöt ja toisenlainen kuin hän itse
oli tyttönä ollut. Mirandan hienous ja herkkyys tuntuivat hänestä
suorastaan loukkaavilta, vaikk'ei hän voinutkaan niiden laatua
määritellä. Hän aivan ylimalkaisesti sanoi, että tyttö oli olevinaan;
ja hän alkoi tuota pikaa arvella, että Taavin kaltainen pulska poika
oli hänelle liian hyvä. Mutta siitä huolimatta vaimo oli oikeamielinen
nainen omaan uupuneeseen värittömään tapaansa; eikä hän voinut muuta
kuin myöntää, että Mirandassa varmaan piili paljon, koska pikku Jimmy
häneen niin kiintyi -- "sillä lapsi tuntee hyvän sydämen", kuten hän
itsekseen arveli.
Matkamiehet läksivät seuraavana aamuna heti päivänkoiton jälkeen
paluumatkalle, Miranda vaivoin riistäytyen irti pikku Jimmyn syleilystä
ja jättäen hänet epätoivoisen itkun valtoihin. Miranda oli nyt Taavia
kohtaan aivan kohtelias ja semmoinen kuin tavallisestikin, jopa siihen
määrään, että kiltti, tylsä rouva White päätti kaiken taas olevan
ennallaan. Mutta Taavi tunsi jäätävän erotuksen; ja hän oli liian ylpeä
ja ehkä sillä haavaa liian toivotonkin koettaakseen sitä sulattaa.
Koskien nouseminen sauvomalla oli hidasta ja ankaraa työtä, Taavi
teki ihmeitä taitavuudellaan ja voimallaan, mutta oli aivan ääneti.
Hänen voimatyönsä eivät jääneet Mirandalta huomaamatta, mutta impi
paadutti sydäntään itsepintaisesti; sillä häpeän tunne, jota hän ei
ollut koskaan ennen kokenut, antoi nyt kiinteyttä hänen kiukulleen.
Siitä huolimatta hänen kuitenkin täytyi kaiken aikaa sykkivin sydämin
katsella tätä taistelua kohisevia koskia vastaan ja ihailla niiden
hidasta järkähtämätöntä voittamista. Metsän poikki astuttiin vaieten
nyt kuten menomatkallakin; mutta kuinka erilailla nyt vaiettiin! Se
vaitiolo ei nyt ollut tarkotuksesta sähköistä, vaan kylmää, seinällisen
huoneen äänettömyyttä. Ja metsän henget näyttivät olevan hyvillään
Taavin vastoinkäymisestä, ne eivät nyt sallineet mitään välikohtausta,
ei mitään viihdykettä. Ne pitivät kaiken metsäkansan piilossa, ne
häätivät metsän pihoilta kaiken elämän ja merkityksen. Ja Taavin mieli
synkistyi.
Saapuessaan takaisin raivaukselle vähää ennen auringonlaskua he
pysähtyivät mökin ovelle. Taavi katsoi Mirandaa silmiin puoleksi
moittien, puoleksi rukoillen. Kirstin ääni kuului mökin takaa
vadelmapensaista rattoisasti haastellen Kroofille. Miranda ojensi
kätensä kylmän avomielisesti ja loi Taaviin ilmeettömän vastakatseen.
"Se oli oikein hauska matka, Taavi, kiitos siitä", hän sanoi. "Äidin
löydät tuolta vadelmia poimimasta."


XVIII LUKU.
Vieraan tihutyö.

Kaiken kesää ja alun syksyäkin Taavi aina parin viikon kuluttua kävi
raivion mökillä ja Miranda aina osotti häntä kohtaan samaa kylmää
totunnaista kohteliaisuutta. Hän tunsi taikka ainakin luuli tuntevansa
kiitollisuutta Gabe Whiten suorapuheista kelmeätä vaimoa kohtaan,
joka niin kömpelöillä kolauksilla oli hänet järkiinsä palauttanut
juuri kun hän oli ollut vähällä uhrata vapautensa ja yksilöllisyytensä
miehelle -- voimalliselle miehelle, joka olisi hänet itseensä
yhdyttänyt. Kiihkeällä innolla hän jälleen etsi piilevän kansan seuraa,
aarniometsän salaisuutta ja ihmeitä. Kun se oli inhimillinen rakkaus,
jota hän paraillaan tukahutti, ja kun hän samalla sydämessään tunsi
kalvavaa ihmisyyden kaipausta, vaikk'ei sitä itsekään tiennyt, niin
tuli Kirstin osaksi semmoinen mielenosotuksellinen hellyys jommoista
tyttö ei ollut koskaan ennen osottanut. Se miellytti Kirstiä ja hän
vastasi siihen sydämestään tyyneen voimalliseen tapaansa; mutta hän
älysi, mikä sen pohjalla piili ja hymyili ajatuksiensa piilosopissa
itsekseen, uskaltamatta aavistustaan edes varmaksi ajatella, koska hän
pelkäsi immen vaistomaisesti sen silloin tajuavan. Hän piti Taavia
suuressa arvossa, vaikk'ei sitä Mirandalle koskaan sanonut; ja hän
rohkaisi vakaasti alakuloista kosijaa yhtä mittaa vakuuttaen: "Kaikki
käy hyvin, Taavi. Älä suureksi, vaan odota, kunnes aika tulee." Ja
Taavi sen mukaan odotti aikaansa tyynenä, vakaana ja kiireettömänä; ja
jos hän sureksikin, niin koetti hän ainakin kaikin tavoin olla sitä
näyttämättä.
Kirsti oli siis Taavin liittolainen, mutta kaikki metsän asukkaat
olivat hänen leppymättömiä vastustajiaan; sillä niin lähelle Mirandaa
ei metsän kansa ollut vielä koskaan tullut sillä ajalla, jonka hän
oli viljellyt sen puolisalaista tuttavuutta. Kroof oli melkein aina
hänen seurassaan, jos suinkin vielä entistäkin uskollisempana ja
paljon ovelampana Mirandan puhetta ymmärtämään. Ja Kroofin penikka,
erinomaisen hyvän näköinen ja kauniisti kehittynyt eläin, oli melkein
yhtä uskollinen kuin emo. Kun nämä molemmat joskus harvoin olivat
poissa omilla retkillään, jotka Kroof huomasi tarpeellisiksi penikan
lihasten harjottamiseksi, niin silloin ketut alkoivat seurata Mirandaa,
juosten kuin koirat hänen kintereillään; ja eräänä painostavana
iltapäivänä, kun hän oli nukahtanut männynneulasten peittämälle
rinteelle, tuli se sama suuri pantteri, jonka kynsistä hän oli Taavin
pelastanut, ja laiskasti tallusteli ja kävi hänen viereensä maata.
Miranda heräsi sen kovaa kehrätessä aivan hänen korvanjuuressaan.
Pantteri kehräsi vielä kovemmin, kun hän hiljaa kynsi sen leuanalustaa.
Mirandan täytti omituinen innostus, kun hän huomasi vaikutuksensa
metsän eläimiin yhä kasvavan ja laajenevan. Ei mikään, niin hän lupasi,
saisi milloinkaan viekotella häntä pois näistä kirkkaista varjoista,
tästä vaikenevasta kansasta, jota hän hallitsi kädellä ja silmällä ja
tästä salaperäisestä elämästä, jonka ainoastaan hän saattoi tuntea.
Kun vanha Taavi, johon hän oli lämpimästi kiintynyt, tähän aikaan yhä
harvemmin kävi raiviolla, niin Miranda pyrki häntä karttamaan ikäänkuin
peläten, että hän heikentäisi tätä päätöstä; ja itsepintaisesti hän
oli ajattelematta pikku Jimmyn kalpeita kasvoja ja lapsen suuta, sillä
se ajatus oli vaarallisin kaikista. Ja tästä seurasi, että kun lokakuu
tuli ja koko metsä kaikkialla oli täynnään varisevien lehtien äänetöntä
elämää ja sinisen taivaankannen valo alkoi tutkia paikkoja, jotka
olivat olleet siltä suljetut kaiken kesää, niin Miranda mielestään oli
sangen varma päätöksessään; ja Taavin oli nyt taisteltava, ettei hänen
sydämensä epätoivo pääsisi kasvoihin kovin selvään kuvastumaan.
Sen lokakuun lopulla Taavi metsästysretkellään tuli kulkeneeksi
samalle avoimelle kalliopaikalle, jossa hän oli kesäkuussa Mirandan
kanssa tavannut ilveksen. Hän paraillaan etsi Kirstille verestä
lihaa, mutta riistaa ei ollut näkynyt sinä päivänä ensinkään. Juuri
kun hän jonkinlaisen koti-ikävän haikeudella tunsi tämän paikan,
jossa hän ja Miranda olivat näyttäneet lyhyen hetken olevan keskenään
niin täydelleen sopusoinnussa -- kuinka kauan siitä oli ja kuinka
uskomattomalta koko tapaus hänestä nyt tuntui! -- niin hänen erämiehen
silmänsä keksi näyn, joka sai rihlan viipymättä poskelle lentämään.
Aivan aukion reunalla seisoi karhunpenikka ja ahneesti riipi
täpötäysistä varsista mustikoita ja mörähteli tyytyväisenä kun niitä
oli niin paljon ja ne olivat niin hyviä.
"Karhunpaisti onkin", Taavi ajatteli, "Kirstille mitä parasta. Näyttää
rupeavan vähän väsymään sarvaan lihaan!"
Hän tähtäsi kiireettä, rihla paukahti terävään läiskähtäen, ja soma
karhunpenikka suistui suulleen ja mukelsi nurin läpi aivojen ammuttuna.
Taavi meni sen luo. Se oli paikalla kuollut -- niin silmänräpäyksessä
ja tuskatta, että puoliavoin suu vielä oli täynnään marjoja ja pieniä
tummanviheriäisiä lehtiä. Taavi tunnusteli sen pehmeätä ja kiiltävän
mustaa karvaa.
"Olipa siinä kaunis karhun alku", hän mutisi melkein katumapäällä. "Oli
kai vähän ilkeätä tehdä sinusta noin äkkiloppua, kun sinun oli siinä
yksinäsi niin lysti olla."
Mutta Taavi ei ollut se mies, joka antoi turhalle hemmottelulle
mielessään sijaa. Hän viipymättä nylki saaliin ja kätki nahkan
huolellisesti, latoen sen päälle kasan isoja kiviä, palatakseen
ottamaan sen niin pian kuin aika salli. Hän oli nyt matkalla
raivaukselle, eikä voinut ottaa matkaansa veristä nahkaa, joka olisi
lopullisesti tuominnut hänet Mirandan silmissä; mutta nahka oli liian
kaunis jäädäkseen kettujen ja ahmain saaliiksi. Kun se oli varmassa
tallessa, niin hän leikkasi penikasta mureimmat palat, kääri ne koivun
tuoheen ja nakkasi kantamuksen selkäänsä, lähtien sitten raivausta
kohti harppaamaan. Hänen mielessään oli, että Kirstin vielä sinä iltana
piti saada karhunpaistia.
Vähän sen jälkeen kuin hän oli lähtenyt kallioaukiolta, jolla punainen
raato rumasti irvisti päivän paisteelle, ilmestyi pimennoista toinen
karhu verkkaan tallustellen. Se oli suunnattoman suuri, karva ruosteen
ruskahtava, harmaita karvoja kuonon ympärillä. Se pysähtyi ympärilleen
katsellakseen. Samassa sen ruumis jäykistyi ja sitten se rytinällä
hyökkäsi mustikkapensaitten kautta kohti sitä paikkaa, missä kamala
raato venyi verissään. Karhu kulki sen ympäri kahdesti, kuono ilmassa
ja taas maatakin sivuten. Sitten se poistui siitä hitaasti takaperin
alamäkeen, tuijottaen siihen silmillään ikäänkuin odottaen, että se
nousisi ylös ja seuraisi häntä. Metsän reunalla se sukkelaan pyörii
ympäri ja lähti vihaista laukkaa seuraamaan Taavin jälkiä.
Se oli vanha Kroof; ja Taavi oli tappanut sen penikan.
Se hyökkäsi hurjasti hänen perässään, kamala verikosto mielessään,
mutta niin sukkelaa teki Taavikin matkaa, että kului melkein tunti,
ennenkuin kontion terävä vaisto ilmaisi, että vihamies oli lähellä.
Raivo ei sitä sokaissut. Se hiljensi kulkuaan ja astui pehmein askelin;
ja pian se näki saaliinsa, joka oli jonkun matkaa edellä, nopeaan
harpaten metsän ruskeavarjoisia kujia.
Ei koko metsässä ollut toista yhtä viekasta karhua kuin Kroof; ja
Kroof tiesi, etteivät koko sen hirmuinen voima ja raivo riittäneet
asestettua metsämiestä vastaan. Se odotti edullisempaa hetkeä.
Hiljaa kuin portimo tai minkki se valtavasta koostaan huolimatta
seurasi jälkiä. Nuori Taavi ei kaikesta erämiestaidostaan, valppaista
aistimistaan eikä vaistoistaan huolimatta aavistanutkaan sitä kostajaa,
joka säälimättömänä seurasi kuin koira hänen kintereillään. Taavi piti
semmoista kiirettä, että hiukset syksyn viileydestä huolimatta märkinä
takertuivat otsaan. Kun hän saapui purolle, joka alkoi mökin lähteestä,
niin hän arveli peseytyvänsä, ennenkuin lähtisi vieraihin. Hän nakkasi
myttynsä ison hemlokin alle, heitti maahan lakkinsa, vyönsä, paitansa