Aarniometsän sydän - 02

ojensi hiljaa kätensä tapaillen kirveensä vartta, joka nojasi vuoteen
päänalaista vastaan. Mutta salpa piti, eikä uhkaava salakähmäinen
työntely enää uusiintunut. Sitten kuului aivan katon harjalta
raapimista, hiljaista kynsien kalinaa ja käpäliä pehmeästi tassutteli
tuohella. Tämä ihmetytti tukkimiestä; hän ei käsittänyt, kuinka niiden
kynsien ja samettipohjaisten käpälien omistaja oli voinut katolle
päästä mitään kiipeämisen kapinaa kuulumatta. Samat pehmeät askeleet,
silloin tällöin raapaisten tai kolauttaen, liikkuivat katolla ylös ja
alas moneen kertaan; ja kerran kuului ohuen katon läpi pienen paussin
aikana syvä henkäys, joka päättyi haistelevaan ääneen. Sitten seurasi
pehmeä jysähdys lastukolle, ikäänkuin olisi joku raskas eläin pudonnut.
Lumous hävisi ja Taavi ukko nousi ylös vuoteestaan.
"Se hyppäsi alas katolta! ilveskissako lienee ollut vai ilveskö? Eihän
panttereita pitäisi olla näillä mailla; vaikka oli se kissan hypyksi
raskaanlaista!" hän itsekseen puhui, kulkiessaan kirves kädessä ovelle.
Pelkäämättä hän työnsi oven auki ja katsoi ulos kimmeltävään yöhön.
Ilmassa oli metsän viileyttä, autiuden periolemusta ja henkeä. Usvat
sakenivat sankoiksi jo kivenheiton päässä mökistä. Hän ei huomannut
mitään liikkuvaa. Ei kuullut mitään ääntä. Olkapäitään kohauttaen hän
kääntyi takaisin, salpasi oven ehkäpä hieman suuremmalla huolella
kuin edellisellä kerralla, haparoi takaisin vuoteeseensa ja nukkui
mistään välittämättä aina valkoiseen päivään saakka. Pitkä ja viluisen
rusottava valon sääri kurkisti sisään särkyneestä ruudusta hänet
herättäen.
Hänen ulos mennessään häälyi sumu vielä valkoisena ja kylmänä raiviolla
ja ruohojen latvat olivat ylt'yleensä kastehelmissä. Hän huomasi,
että lastukkoa oli jonkun verran liikuteltu, mutta ei voinut löytää
varsinaista jälkeä. Kulkien sitten ruohottunutta polkua, joka nuoren
lepikön kautta vei lähteelle, hän löysi merkkejä. Alas lähteelle ja
siitä edelleen metsään kulki jäljet, jotka puhuivat selvää kieltä hänen
metsätieteiselle tutkijasilmälleen. Heinän oli tallannut, kasteen
maahan karistellut ruumis, joka oli melkoisen suuri ja asui lähellä
maata.
"Pantteri!" hän mutisi otsaansa rypistäen ja luoden ympärilleen
varovaisen katseen. "Kyllä Kirstin vaan olisi parempi tuoda pyssy
mukanaan!"
Kaiken sen päivää Tituksen Taavi työskenteli mökissä ja
navettarakennuksessa. Hän korjasi katon, paikkasi akkunat, kiinnitti
oven uudelleen saranoilleen, täytti vuoteen -- ja ne molemmat
vuoteet, jotka olivat pienemmässä huoneessa -- raikkaasti tuoksuvilla
vihannoilla kuusenhavuilla ja aikaansai navettarakennuksessa kerrassaan
ihmeteltävän nuorennuksen. Hän perkkasi niinikään lähteen ja pilkkoi
melko pinon polttopuita. Vanhan lammasvajan, joka oli ulkohuoneen
takana, hän jätti ennalleen, tuumaillen itsekseen:
"Tänne karhujen ja pantterien maahan, vieläkö hän tahtoisi tänne
lampaitakin harmikseen? Kyllä Kirstillä on täysi työ, jos mieli saada
elukkansakin säilymään!"
"Elukoilla" hän tarkoitti lehmää ja härkäparia, jotka Kirsti
kyläkunnassa omisti ja jotka Taavi tiesi hänen aikovan tuoda mukanaan
tänne pakopaikkaansa aarniometsän keskelle.
Kotiutuneena näin yksinäiseen mökkiin ja hyvin tietäen, että ovi kesti,
Taavi Titus nukkui seuraavan yön unien häiritsemättä illan pimeästä
hamaan aamun koittoon vuoteensa miellyttävässä tuoksussa. Illasta
aamuun saakka juoksentelivat hiiret parvella, lepakot lepattelivat
räystäiden ympärillä, tuntemattomat turkkurit painelivat ruumiillaan
ovea taikka pehmeästi tassuttelivat katolla ylös ja alas, mutta ne
eivät voineet hänen lepoaan häiritä. Sitten metsän kesytön kansa
alkoi oivaltaa nämä todet totiset, että ihminen jälleen oli ottanut
raivion valtoihinsa, ja sana tästä uudesta maailmanjärjestyksestä
kulki salavihkaa kautta metsän. Kun Taavi Titus seuraavana aamuna
huolellisesti tutki raivion reunat ja arvaili, paljonko hakoja ja
seipäitä tarvittaisiin Kirstin aitaan, samalla suunnilleen arvostellen
raivion eekkerialan ja hyväksyen todeten sen hyvän ruskean maanlaadun
lihavaksi, niin hän luuli olevansa yksinään. Mutta yksinään hän ei
silti ollut. Kaikilta aarniometsän kulmilta väijyi aprikoivia silmiä,
isoja ja pieniä, vihaisia ja pelokkaita.


III LUKU.

Kyläkunnasta karkotetut.
Myöhään samana iltapäivänä saapui Kirsti Craig. Hänen tulonsa oli oikea
majanmuutto.
Ensimäinen ilmoitus tulevien lähestymisestä oli kumea _tänk tänk ä
tonk tänk_ lehmänkellojen helkkyessä polulla, jonka äänen kuultuaan
Taavi-ukko heitti luotaan kirveen ja astua nuhjusti heitä vastaan.
Sieltä kuului pojan huutelua nuorella käskyvallalla "hoi! hoi Päivä!
hoi Tähti! menettekö siitä!" ja jonon etupää ilmestyi samalla metsän
juhlalliseen outoon porttiholviin.
Jonon etupäässä kulki Kirsti Craig itse, pitkänä ja suorana, lujasti
astuen, pitkäjäsenisenä, ja puettu hän oli siniharmaihin kotokutoisiin
vaatteihin, kirkas tulipunainen liina päässä. Hän talutti sarviin
kiinnitetystä nuorasta alistuvan kärsivällistä mustan ja valkoisen
kirjavaa lehmää.
Hänen vasemmasta kädestään piti kiinni pieni keikkuva olento, puettuna
punaiseen karttuunihameeseen ja leveälieriseen karkeaan olkihattuun,
joka oli hiuksilta taapäin luisunut ja riippui nauhoistaan selässä.
Tämä oli Kirsti Craigin tytär, viisivuotias Miranda. Tyttönen
oli ratsastanut suurimman osan matkasta ja oli nyt kiihkeänä
mielenkiinnosta uutta kotia lähestyttäessä. Aivan hänen perässään
seurasi pitkäsarvinen lempeäsilmäinen härkäpari -- Päivä, joka oli
vaalea raudikko, ja Tähti, omituinen punaisen ja mustan kirjava
eläin, jonka otsassa oli monisäteinen valkoinen läntti. Nämä vetivät
raskaasti soutelevalla ikeellään perässään kömpelöä työrekeä, jolle
oli sidottu Kirstin tavarat ja varastot vaatimattomaan kasaan. Tähden
aaltoilevan kyljen vieressä käveli hoikka pellavatukkainen kylän
poika, kädessä pitkä härkäruoska ja alistuva tyytymättömyyden ilme
harmaissa silmissään ja punakoilla nuorilla kasvoillaan. Hän piti
Kirsti Craigista ja luotti häneen täydelleen ja siitä syystä hän oli
sen enempää ajattelematta suostunut hänen pyyntöönsä ja lähtenyt
auttamaan hänen pakoretkeään. Mutta niin tehdessään hän oli pahasti
iskenyt yhteen yleisen mielipiteen kanssa; sillä vaikka kyläkunta oli
osottanut Kirsti Craigia kohtaan typerää ynseyttä, niin vihotteli se
kuitenkin, kun hän päätti pois muuttaa. Hän oli päättänyt lähteä tähän
autioon mökkiin asumaan, hyljättyä raivausta viljelemään, elämään
aivan erillään kanssaihmisistään, joita hän ei sietänyt, sen enempää
kuin muutkaan häntä sietivät, ja tätä huudettiin nyt joka taholla
hullun päähänpistoksi; ja Taavi nuorukainen, joka juuri oli tullut
sille iälle, jolloin yleinen mielipide alkaa tuntua tärkeältä, oli
levoton siitä, että oli sekaantunut asiaan, jota yleiseen naurettiin.
Hän jo mielessään kuvitteli, kuinka hän itse nyt joutuisi kylän
kokkapuheiden esineeksi. Siitä huolimatta hän oli mielissään, että sai
Kirstiä auttaa, sillä sydän hänellä oli terve ja peloton ja hän piti
Kirstiä todellisena ystävänä, vaikkapa hieman omituisena. Hän pysyi
uskollisena, vaikka olikin eri mieltä. Vanha Taavi, hänen isänsä, oli
ainoa, joka moittimatta ja vastustelematta kannatti vaimon yritystä.
Hän oli tuntenut Kirstin pienestä tytöstä ja tiesi hänet reippaaksi,
uskolliseksi, vaiteliaaksi ja voimallisesti kestäväksi luonteeksi;
ja hänen mielestään vaimo menetteli oikein lähtiessään kyläkunnasta,
jossa halpa vihamielisyys, hänen ylpeästä vähäpuheisuudestaan kiihtyen
ja hänen vastoinkäymisistään ilkeyden nuolia vuollen, täytti hänen
elämänsä ainaisilla katkerilla loukkauksilla.
Kun Kirsti Craig astui esiin hämäryydestä ja tuli raivauksen
päiväpaisteiselle paljaalle aukealle, niin paikan sanomaton yksinäisyys
ahdisti äkillisen kalpeuden hänen vakaviin tummiin kasvoihinsa.
Hetkisen tuntuivat hänestä nuo häntä kohtaan vihamieliset ihmisetkin
vähemmän julmilta kuin tämä äänetön yksinäisyys. Sitten hänen tarmonsa
palasi. Hänen suurien kasvojensa jalot, vaikka hieman jäykät piirteet
sulivat puolinaiseen hymyyn tämän hänen oman heikkoutensa vuoksi.
Hän ikäänkuin valtasi maan suurella päänliikkeellä; sitten sanaakaan
sanomatta ojensi kätensä vanhalle Taaville, joka oli asettunut hänen
viereensä ja keikauttanut hyppelevän Mirandan olalleen. Ei puhuttu
mitään pitkään aikaan joukon hitaasti noustessa rinnettä; sillä he
olivat tottuneet tulemaan toimeen vähillä sanoilla, nämä ihmiset, he
eivät olleet semmoisia lörppöjä kuin muu kylänväki.
Vihdoin alkoi punainen kolttu väännellä tukkimiehen olalla ja Miranda
huudahti:
"Laske minut maahan, Taavi setä, minä tahdon poimia äidille nuo kauniit
kukkaset."
Kuloruoho tulipunaisine viettelyksineen oli täyttänyt ilolla hänen
silmänsä; ja moniaan minuutin kuluttua hän taputteli jonon perässä
pieni syli täynnään pitkävartisia kukkasia.
Mökin ovella jono seisahtui. Taavi kääntyi ympäri ja sanoi vakavasti:
"Kyllä minä olen korjaillut, minkä olen voinut, Kirsti; enkä minä
perältäkään luule, että tämä paikka on teille niin aivan sopimaton.
Mutta kovin yksinänne teidän täytyy täällä olla."
"Kiitos kaunis sinulle, Taavi. Mutta olemmeko me yksinämme, Miranda ja
minä?"
"Ja täällä on metsässä panttereita. Sinulla pitäisi olla pyssy, Kirsti.
Me yritämme, poika ja minä, ensi viikolla saada teille tänne vähän
ruuan apua, mutta minä tässä tuumailen, että eiköhän olisi sittenkin
parempi hankkia pyssy."
"Kyllä meidän siihen aikaan onkin kasvojanne ikävä, Taavi," sanoi
Kirsti, luoden samalla hellän katseen poikaan, joka seisoi nojaten
Tähden suitselliseen olkaan. "Mutta en minä panttereita pelkää. Elkää
te pyssyä hommatko; en minä sitä tarvitse, enkä minä sitä käyttäisi!"
"Ette te pelkää mitään jalan kävelevää", mutisi nuori Taavi ihaillen.
Ne voimakkaat kasvot synkistyivät.
"Pelkään, Taavi", vastasi vaimo; "pelkään pahoja kieliä."
"Niin aina, tyttöseni, mutta täällä olet niiltä rauhassa", sanoi vanha
tukkimies, hidas kiukku palaen karkeilla kasvoillaan, kun hän ajatteli
eräitä kyläkunnan pahimpia parjaajia.
Samassa Mirandan kimakka ääni puuttui puheeseen.
"Voi Taavi", hän huudahti, tarttuen iloisesti pojan sääreen, "katsoppa
kuinka kaunis iso koira!" Ja pieni ruskea sormi osotti kannokkoa, joka
oli kaukana raivauksen laidalla ja jossa oli kaiken kokoista kantoa.
Hänen suuret ruskeat silmänsä ilakoitsivat kuin keijukaisen. Muut
seurasivat tyttösen silmäin suuntaa, terottaen jokainen katsettaan
minkä mahtoivat; mutta he eivät keksineet mitään syytä hänen
kiihtymykseensä.
"Voisipa hän ehkä nähdä karhun", sanoi vanha Taavi; "mutta en minä saa
sitä silmääni."
"Niitä kai on täällä paljon", sanoi Kirsti jotenkin
välinpitämättömästi, kääntäen silmänsä muuanne maillensa.
"Ei siellä ole mitään karhua", vakuutti nuori Taavi hänen ikäisensä
varmuudella. "Kanto se on!"
"Kaunis iso koira! Minä tahdon sen, äiti", pyyteli Miranda ja karkasi
äkkiä pois. Mutta äidin varma käsi laskeutui hänen olalleen.
"Ei täällä ole mitään isoja koiria, lapsikulta", hän sanoi
rauhallisesti. Ja vanha Taavi, turhaan tarkkoja silmiään siristettyään
ja tuuheita kulmakarvojaan rypisteltyään huudahti:
"Heitä nuo hullutukset, Mirandani, pikku veitikkani, ei siellä ole
mitään muuta kuin kantoja, se on varma se."
Lapsen silmillä kuitenkin oli tarkempi näkö, herkempi luonto; ja
vaikka hän nyt oli myöntyvinään ja tottelevaisena kantoi mökkiin sylin
täytensä kuloruohoja, niin tiesi hän, ettei se ollut kanto, jonka hän
oli nähnyt. Ja mitä taas Kroofiin, naaraskarhuun tulee, niin vaikka se
tosiaan oli istunut liikkumattomana kuin kanto kantojen keskellä, niin
se tiesi, että lapsi oli hänet huomannut. Se näki, että Mirandalla oli
ne semmoiset silmät jotka näkevät kaikki ja joita ei voi pettää.
Kaksi päivää mies ja poika viipyivät raiviolla auttamassa Kirstiä
taloiksi rupeamaan. Kentillä soivat hauskasti karjan kellot _tänk tänk
ä tonk tänk_ raavaitten purressa uutta laidunta. Raivauksen reunoilta
kaikuivat kirveen iskut ja syysilmassa kierteli toimeliaita ääniä.
Paljon piti tehdä murtoaitaa -- järjestellä risuja ja seipäitä ristiin
rastiin, että Kirstin elukat pysyisivät kotosalla kunnes ennättäisivät
kotiutua, eivätkä enää pyrkisi harhailemaan.
Kun ne kaksi päivää saivat kuluneiksi, niin vanha Taavi ja nuori
Taavi nostivat kirveet olalleen ja menivät matkoihinsa. Kirsti
paikalla oikaisi kauniit hartiansa vastaanottamaan sen Atlaan
kuorman yksinäisyyttä, joka alussa oli uhannut hänet masentaa; ja
hän ja Miranda vakaantuivat omituisen hiljaiseen jokapäiväiseen
elämänjärjestykseensä. Tähän kuitenkin alussa toivat vaihtelua vanhan
Taavin viikottaiset käynnit, hänen tuodessaan heiniä ja juuria ja muita
varastoja talven varalle, ynnä suuret vyyhdet karkeata kotona kehrättyä
lankaa Kirstin sormien ratoksi pitkinä talvi-iltoina.
Kirsti oli kuin luotu siihen työhön, jonka hän niin uskollisesti oli
itselleen valinnut. Hän osasi käyttää kirvestä; ja risuaita vakaasti
piteni hänen kaatamistaan puista. Hän osasi ohjata auraa; ja ennen
lumentuloa oli hän kääntänyt kymmenisen eekkeriä pitkää kesantonurmea
ruskeiksi vaoiksi pakkasten kypsytettäviksi ja murennettaviksi
seuraavan kevään kylvöä varten. Mustan ja valkoisen kirjava lehmä lypsi
vielä hyvin ja varmalta näytti, että se lopen ehtyisi vasta kaksi
kuukautta ennen kantamistaan. Härät pysyivät reippaina ja hyvässä
lihassa, eivätkä näyttäneet vähääkään kaipaavan entisiä laitumiaan.
Lehmänkellojen koruton, mutta kotoinen soitanto, jota kuului laitumelta
kaiken päivää ja öisin navetan pimeydestäkin silloin tällöin masentunut
_tonk ä tonk_, viihdytti suuresti Kirstin mieltä. Ne rypyt, jotka
olivat häntä kyläkunnasta seuranneet, alkoivat suun ja silmien
ympäriltä silitä ja hänen kasvojensa suuripiirteinen hyvittelevä
kauneus kukoisti jälleen tämän uuden elämän rauhassa.
Seitsemisen vuotta ennen muuttoaan tähän raivion mökkiin Kirsti Craig
-- silloin Kirsti MacAlister -- oli eräänä iltana käynyt tienhaaran
puodissa, joka kyläkunnassa toimitti yleisen paikanvälitystoimiston
tehtäviä. Siellä oli samalla postitoimistokin eräässä puodin
nurkassa, sisustuksenaan kymmenkunta kirjaimella merkittyä tomuista
hyllylokeroa. Nyökäten tyynesti päätään maleksijoille, joita
vetelehti saippualaatikoilla ja naulakasseilla, Kirsti astui tiskin
luo siirappia ostamaan. Hän paraillaan ojensi sinisen ja keltaisen
kirjavaa ruukkuaan täytettäväksi, kun sisään astui outo mies, joka
herätti hänen huomiotaan. Vieläpä paljon enemmänkin kuin herätti hänen
huomiotaan; sillä tämä kopea tumma impi, joka ei koskaan ennen ollut
kahdesti katsonut miehen kasvoihin, tunsi nyt vuorottain kuumenevansa
ja kylmenevänsä, kun tämän vieraan katse huolettomasti tarkasti hänen
uljaan vartalonsa muotoja. Kirsti kuuli hänen kysyvän postimestarilta
asuntoa. Hän puhui väsyneellä äänellä ja hänen puheenpartensa erosi
kokonaan kyläkunnan miesten kielen mallista. Kirsti katsoi häneen
kahdesti ja sitten monta kertaa, ja häneen teki kipeää huomatessaan,
että vieras näytti sairaalta, ja hän kohtasi hänen katseensa täydesti
juuri yhden sydämen sykäyksen ajan. Impi lensi sen katseen alaisena
paikalla tulipunaiseksi, tempasi käteen ruukkunsa ja melkein juoksi
ulos puodista. Maleksijoilla oli liian paljon katsottavaa uudessa
tulokkaassa heidän huomatakseen Kirstin hämmennystä; mutta vieras
huomasi sen ja hän oli siitä hyvillään. Ei koskaan ennen hän
ollut nähnyt niin komeata tyttöä kuin tämä mustatukkainen olento
sfinksinkasvoineen, tulipunainen liina päässään. Kirsti oli ilmestys,
joka hänessä herätti taiteilijan ja sai hänen kiirehtimään palettinsa
ja pensselinsä esille ottoa.
Sillä Frank Craigissa, dilettantissa ja maailmanmiehessä, oli melko
paljon taiteilijaa, kun tämä mieli kyllin voimallisena hänet valtasi.
Kun taas toinen mieli hänet valtasi kyllin voimallisesti voittaakseen
hänen luontaisen velttoutensa, niin hänessä oli melko paljon muusikkoa;
ja myös, vaikka harvemmin, joku verta runoilijaa. Temperamenttia
hänellä oli; mutta ei ollut pyrkimyksen vakavuutta, tahdon voimaa eikä
kestävää kärsivällisyyttä. Hänellä oli juuri sen verran rahaa, että
saattoi työtä tekemättä uida virran mukana. Mutta terveys häneltä
puuttui, ja sen heikon elinvoiman, jonka nuoruus nuoruuttaan soi, hän
oli lapsellisesti tuhlannut. Kuultuaan pohjan puolen kuusimetsien
pihkan tuoksuineen ja puhtaine ilmoineen suovan uutta terveyttä, hän
oli ajelehtinut pois viettelyksistään ja lopulta etsinyt itselleen
tämän etäisen takalistokylän, se kun näytti semmoiselta paikalta, jossa
saisi paljon vähällä. Hän oli sangen hyvän näköinen -- jotenkin saman
kokoinen kuin Kirstikin -- hoikka, toimekas, vilkas liikkeissään,
kun ei ollut väsynyt, jaloa syntyä kasvojen ja ruumiin joka piirre.
Silmät olivat hyvin tumman harmaanviheriät pitkäin mustain ripsiensä
alla, läpitunkevan kirkkaat, mutta omituisen epävakavat. Niiden
kauneissa syvyyksissä oli ainainen omituinen ristiriita rehellisyyden
ja huikentelevaisuuden välillä. Kalpeita harmahkoja kasvoja peitti
suipoksi somistettu tiheä tumma parta; ja hiukset, jotka olivat hiukan
rehevämmät kuin hänen seuramaailmansa malli olisi sallinut, olivat
omituista nahkamaisen tummaa pronssiväriä.
Kyläkunnan ilma oli keuhkoille terveellistä ja elvyttävää, ja ennenkuin
hän oli kuukauttakaan sitä hengittänyt, hän tunsi riemullisen
elämän hehkuvan suonissaan. Ja ennenkuin hän oli sitä kuukauttakaan
hengittänyt oli hän voittanut Kirsti Mac Alisterin, jolle hän näytti
melkein jumalalta. Kirsti puolestaan oli hänelle suuremmoinen arvoitus.
Yksinpä hänen kieliopin sääntöjä rikkova puheenpartensa ja maalainen
ääntämisensäkin kahta enemmän kärjistivät hänen omituisuuttaan. Ne
vaikuttivat hänen väsyneihin aistimiinsa kuin verevä veres tuoksu.
Täällä, turvassa kuluttavalta maailmalta, hän toden teolla aikoi
maalata, aikoi toden teolla kirjottaa, ja elämä olisi taas jonkun
arvoista. Eräänä päivänä hän ja Kirsti matkustivat pois lotisevalla
vanhalla postivaunulla, joka kävi kylässä kahdesti viikossa. Kymmenen
päivän kuluttua he palasivat takaisin ja olivat mies ja vaimo, eikä
kylässä hämmästytty siitä vähääkään.
Kokonaisen vuoden Frank Craig viihtyi kylässä lapsensa, suurisilmäisen
keijukaismaisen Mirandan syntymän jälkeen ja näytti tyytyväiseltä. Hän
oli hellä, ihaileva, hienotunteinen, ylpeä tummasta uljasmuotoisesta
vaimostaan ja siitä, että tämä niin nopeaan oppi hänen puhtaan
puheenpartensa. Mutta eräänä päivänä hän sitten näytti levottomalta.
Hän puhui asioista, joita oli kaupungissa hoidettava, kuukauden poissa
olosta, jota ei voinut välttää. Pelon tunne sydämessään Kirsti kuunteli
hänen puhettaan, mutta ei yrittänytkään vastustaa niin luonnollista
asiaa. Ja kun se lotiseva postivaunu saapui kylään seuraavan kerran,
niin mies lähti pois ja kylä oli hänen lähdettyään Kirstin mielestä
pimeä.
Mutta -- hän ei palannut takaisin milloinkaan. Kului kuukausi toisensa
jälkeen, eikä häneltä tullut minkäänlaista tietoa; ja Kirstin sydäntä
kalvoi ylpeä tuska. Hän tiedusteli kaikista rantakaupungeista, mutta
ei saanut minkäänlaista tietoa. Kun vihdoin kuukausista karttui
vuosia, niin alkoivat helläsydämiset ihmiset, jotka onnettomuudessa
näkevät rikoksen, huhuilla sitä, että Kirstiä oli petetty. Alettiin
ensin kuiskata, että ehkei häntä ollutkaan vihitty. "Se oli hänelle
oikein, mokomalle ylpeälle ihmiselle, joka luuli herrasmiehen
sieppaavansa!" -- niin alettiin sitten hokea. Kirsti ylpeine eleineen
ei onnensakaan aikana ollut suosittu; ja naimisensa jälkeen hän ilonsa
itsekylläisyyden ja seuran karttavaisuutensa vuoksi samoin kuin yhä
hienostuvan puheenpartensakin takia oli käynyt kautta koko seudun
kateitten morkkauksen esineeksi. Kun hänen korkeaksi kohonneen onnensa
temppeli luhistui hänen päällensä, silloin tuli kurituksen aika ja
kyläkunnan juorukontit ryhtyivät asiaan oikein täydellä todella. Kun
siinä naapuriseudussa ei lähivuosina tapahtunut mitään muuta pohtimisen
arvoista, niin tätä pientä huhua hemmoteltiin ja lihoteltiin. Siitä
kasvoi pian suuri häväistysjuttu ja juorukontit alkoivat olla aivan
varmat siitä, etteivät asiat voineet olla niinkuin olisi pitänyt.
Kirsti oli saanut, niin he arvelivat, Kaitselmukselta sangen ansaitun
rangaistuksen, ja tässä oli nyt hyvä tilaisuus osottaa, että he,
puhtaat sielut, olivat Kaitselmuksen puolella. Jos Kaitselmus heitti
kiven, niin oli epäilemättä paikallaan, että he heittivät kolme kiveä.
Viimein joku, jolla oli vilkkaampi mielikuvitus kuin muilla, keksi
uuden lisän. Joku oli kuullut joltakulta toiselta, että joku oli
nähnyt Frank Craigin kaupungissa. Ensinnä oltiin erimielisiä siitä,
missä kaupungissa; mutta tämä pieni ristiriita pian sovittiin. Sitten
keksittiin nainen, ja tuota pikaa kävi selville, että oli nähty hänen
ajavan kauniin naisen keralla, komeat hevoset edessä, liverikuski
hevosia ohjaamassa ja erikoinen vaunuoven avaaja hänen rinnallaan.
Näin juttu vähitellen kasvoi ja kaunistui ja kävi joutilaalle
maalais-mielikuvitukselle rakkaaksi. Kirstin kyselyt pian osottivat,
kuinka alusta alkän tuulesta temmattu tämä häväistysjuttu oli; mutta
hän oli liian ylpeä noustakseen sellaista valhetta vastaan, jota hän
tiesi mielihyvällä uskottavan. Hän Mirandan vuoksi kärsi, kunnes
hänen tummat kasvonsa alkoivat saada poimuja, mustat silmät alkoivat
vaarallisesti hehkua ja hän alkoi pelätä vielä tekevänsä tuhoja
jollekulle. Viimein hän, sattumalta kuultuaan tästä hyljätystä metsän
koskellisesta raiviosta, möi mökkinsä polkuhinnasta ja lähti pahoja
kieliä pakoon.


IV LUKU.

Miranda ja metsän piilevä kansa.
Miranda oli heti ensi päivästä alkän, jonka he raiviolla elivät,
huomannut tämän elämän olevan hänen mielensä mukaan. Äiti siitä piti,
koska se rauhoitti ja paransi; mutta keijumaista lasta se kiinnitti
verrattoman paljon syvemmällä ja välittömämmällä viehätyksellä. Hänestä
paikka ei ollut yksinäinen. Hänen suuret silmänsä näkivät mitä Kirsti
ei nähnyt; ja hänelle metsän reunat -- joita edemmäksi hänen ei ollut
lupa mennä -- olivat täynnään mitä parhaita leikkitovereita, jotka
kaiken aikaa odottivat häntä tuttavuutta tekemään. Ja molemmat härät
ja mustan ja valkoisen kirjava lehmä olivat hänelle puhekumppaneita.
Äiti pani merkille, että kun lapsi istahti ruohoon jonkun eläimen
pään viereen ja alkoi hiljaisen salaperäisen juttelunsa, niin eläin
lakkasi syömästä ja kuunteli häntä paikaltaan hievahtamatta. Mustan ja
punaisen kirjava Tähti toisinaan seurasi häntä koiran tavoin, ikäänkuin
lapsen suurten silmäin lumoamana. Sitten nuo juhlalliset silmät äkkiä
alkoivat elää liekehtien; tytön huulilta puhkesi ihmeellinen ilon
kujerrus, kimakka, mutta ei äänekäs; ja härkä häntäänsä huiskauttaen ja
loukkaantuneena puhalsi sieraimiinsa ja kääntyi syömään.
Seinähirren kolossa aivan mökin räystään alla asusti perhekunta
punaoravia, neljä poikasta jo neljännestä vailla täysikasvuisia
ja melkein valmiina omin päin toimeentulemaan. Tuskin oli vanha
tukkimies poikansa kera mennyt matkoihinsa, ennenkuin oravat alkoivat
elostaa kuin kotonaan. Ne pitivät Kirstiä suurena ja vaarattomana
olentona, jonka mökissä oli edullista elää, koska hän karkotti pois
heidän vihollisensa. Mutta Miranda oli heistä kuin omaa heimoa,
josta vaan oli työläs päästä selville. Molemmat vanhat oravat
saattoivat pyörähdellä ylös ja alas katon räystäällä, kujertaen
hänelle kimakalla äänellä, liehutellen ilmavia häntiään ja kurkottaen
alaspäin päätään, tarkastellakseen häntä tutkivasti terävillä ulos
pullistuvilla silmillään; Miranda taas saattoi aivan heidän allaan
hypellen kiihkoissaan ylös ja alas samaan tapaan, nyökätä päätään,
nytkiä olkapäitään ja rupatella niille vastauksia nopealla kimakalla
äänellään. Hänen äänensä oli nyt aivan toisenlainen kuin ne pehmeät
supatukset, joilla hän puhui karjalle; mutta oravat tuntuivat sen
hyväksyvän. Ennenkuin tyttö oli raivauksella ollut viikkoakaan,
näytti koko oravaperhe pitävän häntä heikäläisenään, siepaten leipää
hänen pienistä ruskeista sormistaan ja juosten hametta pitkin hänen
olalleen, milloin tämä lysti sattui päähän juolahtamaan. Kirstistä ne
eivät välittäneet- -vaarattomasta välttämättömästä Kirstistä, Mirandan
äidistä.
Tuskin he olivat kunnolla kotiutuneet, ennenkuin lapsi keksi, että
hänen vilkas punainen karttuunihameensa oli sopimaton ja sai äitinsä
kätkemään sen näkyvistä lauta-arkkuun, joka oli oven takana. Hän ei
nykyään viihtynyt muuta kuin haaleassa siniharmaassa kotokutoisessa
hameessaan, joka niin hyvin suli rauhalliseen ympäristöön. Mutta
siitä huolimatta se ristiriitaisuuden piirre, joka hänen lapsen
sydämessään viritteli kirkkaita epäjohdonmukaisuuksia, sai hänet aina
pyytämään palan tulipunaista rihmaa kaulanauhakseen. Tämä päähänpisto
huvitti Kirstiä hymyksi asti, sillä hän tunsi sen olevan jatkoa sille
tulipunaiselle liinalle, jolla hän itse oli verhonnut omat mustat
hiuksensa. Mitä Mirandan hiuksiin tulee, niin olivat ne varjossa
nähtyinä yhtä mustat kuin äidinkin; mutta auringonpaisteessa niissä
näkyi ruskahtavia hohteita, jotka takasivat hänen Frank Craigin
lapseksi kaikille, jotka olivat tämän miehen tunteneet.
Siten sai syksy kuluneeksi; ja metsän vaitelias kansa, joka uteliaana
ja valppaana katseli Mirandan leikkiä äidin aitaa rakentaessa, oppi
tuntemaan tyttösen olennoksi, joka tavallaan oli samanlainen kuin he
itsekin. Ne tiesivät että tyttönen usein näki heidät, vaikk'eivät äidin
silmät nähneet. Huomatessaan, ettei äiti häntä aina käsittänyt, kun
Miranda koetti osottaa hänelle somia puiden seassa näkemiänsä eläimiä,
lapsi kävi tässä asiassa hieman araksi ja vastahakoiseksi; piilevä
kansa oli alussa mielinyt panna pahakseen hänen terävän näkönsä, jota
ei mikään voinut välttää, mutta se älysi pian hänen vaiteliaisuutensa
ja tyyntyi. Tuo pieni vilkas, harmaa olento olisi voinut karata puitten
keskelle, jähmettyä kuvapatsaaksi, ja muuttua äkkiä yhtä näkymättömäksi
kuin mikä ilves, kissa, jänis tai näätä tahansa, ellei hänen kaulassaan
olisi ollut tuota huolestuttavaa tulipunaista hehkujaa. Se nauha oli
käsittämätön seikka kaikelle metsän kansalle, se muistutti niille
ainiaan, ettei tuo levollisena liehuva olento sentään kuulunutkaan
metsään, vaan sille suurelle punapäiselle naiselle, jonka kirves oli
puitten seassa synnyttänyt niin levottomuutta herättävää meteliä. Kroof
karhua tyttösen ohut tulipunainen rihma kiinnitti siihen määrään, että
se eräänä päivänä sulasta uteliaisuudesta tuli paljon lähemmäksi, kuin
oli aikonutkaan. Miranda tietysti näki sen ja suurin silmin toivotti
tätä "isoa kaunista koiraa" leikkitoverikseen. Juuri samalla Kirstikin
näki sen -- se oli sangen lähellä ja mahdottoman suuri.
Ensimäisen kerran Kirsti Craig tunsi jotain pelon tapaista, ei itsensä
vaan lapsensa puolesta. Sysäten Mirandan tuimasti taakseen hän
tarttui kirveeseen ja seisoi liikkumattomana, suorana ja peljättävänä
hyökkäystä odottaen. Hänen suuret mustat silmänsä leimusivat pahaa
ennustavina rauhanhäiritsijää vastaan. Mutta Kroof, joka oli aivan
kyllälti täynnään syysmyöhän marjoja ja makeita metsänjuuria ja
hunajaa, oli mitä herttaisimmalla päällä eikä muuta kuin laiskasti
tallusteli pois huomatessaan, että hänet oli keksitty, jonka jälkeen
Kirsti, helpotuksesta lyhyeen naurahtaen, heitti maahan kirveensä ja
tempasi lapsen syliinsä. Mutta Miranda itki pettymyksen suolaisia
kyyneliä.
"Minä tahdon sen, äiti", hän nyyhkytti; "tuon ison kauniin koiran. Sinä
pelotit sen pois."
Kirsti oli kuullut siitä koirasta enemmän kuin kylläkseen.
"Kuules nyt, Miranda", hän sanoi ankarana ja samalla pudisti häntä
olkapäästä, jotta hän paremmin kuulisi. "Muista nyt tarkkaan, mitä minä
sanon. Ei se ole koira; se on karhu; kuuletko, karhu! Elä koskaan mene
sen lähelle, taikka se syö sinut. Muista nyt tämä, Miranda, taikka saat
vitsaa oikein kelpo tavalla."
Kirsti oli aivan suunniltaan ja ymmällään ajatellessaan, että Miranda
yksinään kohtaisi tuon suuren eläimen ja ehkä yrittäisi tuoda sen
kotiin leikkikumppanikseen; hän sen vuoksi hetkeksi unohti ajatuksensa
tavallisen johdonmukaisuuden. Miranda taas suostui tottelemaan; mutta
salassa hän säilytti omat luulonsa tästä koira- asiasta. Hän varsin
hyvin tiesi, ettei tämä tenhoava eläin halunnut häntä syödä; ja äidin