Aarniometsän sydän - 05

Total number of words is 3626
Total number of unique words is 1980
20.6 of words are in the 2000 most common words
29.8 of words are in the 5000 most common words
36.0 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
luuli kärpäsien sitä kiusaavan. Mutta aivan pensastiheikön takana
makasivat molemmat härät, Päivä ja Tähti, miettiväisinä märehtien
päivällispurujaan. Kumpikin oli raskaasti noussut jaloilleen Mikon ensi
kerran apuun kutsuessa. Kun Mirandan parkaus kajahti, niin ilmestyi
Päivän rautionkarvainen pää pensastiheikön nurkan taa, hätääntyneenä
udellen. Gannerin nähdessään se pysähtyi, pitäen kuonoaan korkealla
ilmassa, puhalsi kovaa ja pudisteli päätään suurta urhoollisuuttaan
osottaakseen. Heti sen perästä tuli mustan ja valkoisen kirjava Tähti.
Mutta sillä oli aivan toinen luonto. Paikalla kun se keksi Mikon ja
samalla Mirandankin vihollisen, niin alas painuivat pitkät suorat
sarvet, ilmaan lensi kirjava häntä ja raivosta mölisten se hyökkäsi.
Laiha härkä oli vihollinen, jonka kanssa tappelemaan Gannerilla
ei ollut vatsaa. Vihaisella ärinällä, joka paljasti Mirandalle
hirmuiset hammasrivit sangen punaisessa suussa, se käänsi heitä kohti
hännäntynkänsä, pani niuhaan tupsulliset korvansa ja hyökkäsi metsään
pitkin uljain loikkauksin, luonnottoman pitkäin takajalkain nakellessa
sitä poispäin kuin maahan koskettamatonta kumipalloa. Ehkä viiden
sekunnin kuluttua se jo oli näkymättömissä puitten seassa; ja Tähti,
ylpeänä puhisten ja häntäänsä vinkkuroiden kuopi maata Mirandan ja
Mikon edessä.
Miranda se sinä päivänä nimitti ison ilveksen "Ganneriksi"; "sillä niin
se sanoi", hän jälkeenpäin kertoi äidilleen, "kun Tähti tuli ja ajoi
sen pois."


VIII LUKU.

Kirves ja sarvet.
Toinen talvi kului hyvinkin samaan tapaan kuin ensimäinen. Mutta
vuodenajan ehtiessä tuli yhä enemmän lintuja ruokittavaksi, sillä
Mirandan maine oli levinnyt niiden kesken. Lunta ei ollut sinä talvena
yhtä vahvalta, eikä pakkanen ollut yhtä ankara. Pantterit eivät tulleet
yöllä kattoa repimään. Mutta sattui muutamia tapauksia, jotka saivat
sekä Mirandan että Kirstin erikoisesti muistelemaan tätä talvea ennen
monia muita.
Koko joulukuun ja tammikuun ajan tapasi Wapiti sarvas tulla navetalle
kaksi solakkaa naarasta mukanaan ja oleskella sen luona monta päivää
kerrallaan, pureskellen lumelle siroteltuja heiniä. Molempien
härkäin, Tähden ja Päivän kanssa Wapiti ei ollut kovinkaan hyvissä
väleissä. Ne toisinaan vihaisesti pukkasivat sitä sarvellaan, mutta
Wapiti hyppäsi syrjään kuin vietereillä, polki kahdesti maata
silitetyillä etukavioillaan ja ojensi niitä kohti sarviensa neljätoista
keihäänkärkeä. Mutta se jäi uhkailuihin. Mustan ja valkoisen kirjava
lehmä sitä vastoin näytti suuresti ihailevan Wapitia, vaikka tämä
vastasi sen ihailuun mitä ylväimmällä välinpitämättömyydellä. Eräänä
päivänä Miranda antoi sen ja molempain naaraitten nuolla astian
pohjalta raakaa suolaa, ja tämän mieluisan tuttavuuden jälkeen ne
kaikin kolmen seurasivat häntä suoraan mökin ovelle. Jopa ne rupesivat
Kirstinkin perässä kulkemaan, mikä tätä miellytti ja hyvitti enemmän
kuin hän tahtoi Mirandalle myöntääkään. Hän tarjosi eläimille monta
kylmää tatarpiirakkaa, ja vaikka ne olivatkin nahkeita ja sitkeitä,
olivat ne saajista mitä iloisimpia herkkupaloja. Mutta tammikuun
kuluessa repäisivät holhokit itsensä irti näistä iloista ja muuttivat
muille laitumille.
Kevätpuoleen Miranda suureksi ilokseen sai tehdä Ten-Tinen, uljaan
karibusarvaan tuttavuutta, saman, jonka hän oli pikimältään nähnyt
edellisenä talvena. Karibu muutti paraillaan sarvellisten naaraillensa
keralla hitain viivytyksin etelää kohti. Ne olivat väsyneet syömään
kuivaa sammalta ja jäkälää paljailla mailla, jotka olivat raivaukselta
viikon matkan pohjoista kohti. Ne alkoivat himoita pajujen ja haapojen
nuoria silmuja, jotka paraillaan mehukkaina puhkesivat etelämpien
jokien varsilla. Katsellen akkunasta eräänä aamuna, ennenkuin karjaa
vielä oli ulos laskettu, Miranda näki Ten-Tinen ilmestyvän metsästä
ja pitkin, heittelevin askelin tulevan aromaan poikki. Sen omituisen
latuskat lehtimäiset sarvet olivat takakenossa olkain tasalla ja
kuono osotti suoraan eteenpäin. Tämä asento oli kaikkein paras
metsän läpi kuljettaessa; sarvet eivät silloin takertuneet kiinni.
Keskeltä otsaa ulkoni suorakulmaisesti muista sarvista kaksi leveätä
latteata kämmenmäistä sakaraa, pääsarvien omituista kasvannaista.
Karibulehmät, joiden sarvet olivat melkein yhtä komeat kuin uroon,
vaikka otsalisäkettä vailla, seurasivat kantapäillä. Niiden väri
oli sangen vaalea, vaaleahkon likaisen keltainen, aivan toinen kuin
Wapitin lämmin ruskea karva. Kulkiessaan navetan ohi Ten-Tine keksi
rehua, joka sitä suuresti viehätti, ja seisahtui maistelemaan sitä.
Kirstin heinät miellyttivät suuresti koko karjaa. Niiden hyvällä maulla
syödessä Miranda hiipi ulos tuttavuutta tekemään. Hän otti lahjoiksi
muutamia kourallisia kanain tattareita kirkkaaseen keltaiseen maljaan.
Mirandan lähestyessä Ten-Tine kohotti kaunista päätään ja katsoi häneen
uteliaasti. Jos olisi ollut kiima-aika, niin se epäilemättä olisi
paikalla haastanut hänet taisteluun elämästä ja kuolemasta. Mutta nyt
se oli hyväluontoinen ja utelias, paitsi milloin näki suden, pantterin
tai ilveksen. Tuo pieni olento näytti vaarattomalta, ja kieltämättä
hänessä oli jotain aivan erikoista. Mikä oli se kiiltävä esine, jota
hän piti edessään? Ja mikä oli se toinen kirkas esine, joka hänellä oli
kaulassaan? Ten-Tine lakkasi syömästä ja katseli tyttöä kiinteästi,
pää epäröivässä asennossa, harteita hiukkasen alempana. Karibulehmät
vilkaisivat ja olivat uteliaat, mutta niitä enemmän huvitti tyydyttää
nälkäänsä kuin uteliaisuuttaan. Ne mielellään jättivät asian Ten-Tinen
selvitettäväksi.
Miranda oli jo oppinut monta asiaa sen vuoden kuluessa, jonka hän
oli oleskellut metsäkansan keskuudessa. Yksi oli, että kaikki
piilevä kansa pelkäsi ja paheksui jyrkkiä liikkeitä. Niiden itsensä
käyttäytyminen oli aina moitteetonta. Julminkin niistä aina liikkui
sirosti ja suhdallisesti kuin ylimys. Ne tiesivät nopeuden ja hätäilyn
eron. Kaikkea jyrkkyyttä ne kauhistuivat. Kauneusviivoin ne pakenivat
vihollistaan. Ja käyrin viivoin ne tappoivat.
Miranda ei sen vuoksi yrittänytkään kulkea oikopäätä Ten-Tinen luo
ja väkirynnäköllä päästä sen tuttavuuteen. Hän varovaisesti pysähtyi
kymmenkunnan askeleen päähän, kurkotti sitä kohti vatiaan ja liverteli
sanattomia vienoja maanituksiaan. Hän kun ei taitanut karibuitten
kieltä, niin täytyi koettaa äänen sävyllään ilmaista hyvät aikeensa.
Ten-Tine huomasi, ettei lapsi tahtonut tulla lähemmäksi, eikä sen
uteliaisuus kestänyt moista pettymystä. Mutta sitä epäilytti, epäilytti
kovasti. Samoin kuin Wapiti polki sekin epäröidessään jalkaansa;
mutta ne kaviot, joilla se polki, olivat paljon isommat, leveämmät,
kömpelömmät ja vähemmän silitetyt kuin Wapitin, sillä ne olivat
muodostetut juoksemista varten semmoisten pehmeitten pintain kuin
soiden ja löyhän lumen poikki, joilla Wapitin sirot jalat olisivat
puhkaisseet pinnan kuin veitsen kärki.
Askel askeleelta se tuli lähemmäksi. Mirandan kirkkaassa katseessa oli
jotain, joka siinä herätti luottamusta. Lopulta se oli kyllin lähellä
koskettaakseen keltaista vatia liikkuvalla ylähuulellaan. Se näki,
että vadissa oli jotain. Se kurotti kuononsa reunan poikki ja Mirandan
ihmeeksi puhalsi siihen. Vilja pöllähti joka suuntaan, jopa jotkut
jyvät tarttuivat sen omiin kosteihin huuliin. Se peräytyi takaisin
päin hieman säikähtäen. Sitten se nuoli huulensa ja maku oli siitä
miellyttävä. Ja sen turpa palasi takaisin mieltäkiinnittävään maljaan;
ja haistettuaan taas sangen varovasti se nuoli suuhunsa kaikki, mitä
siinä oli.
"Hyi hotkaa!" huudahti Miranda hellästi moittien ja juoksi takaisin
tupaan enemmän tuodakseen.
"Eiköhän Saunders olisi vihainen", hän ajatteli itsekseen, "jos se
tietäisi että minä annan sen tatarta tälle kauniille sarvaalle?"
Ten-Tine seurasi lähellä hänen perässään haistellen uteliaana punaista
nauhaa, joka oli tytön kaulassa. Kun Miranda meni tupaan tattaria
saamaan, niin sekin yritti tulla hänen mukanaan, mutta sen sarvet
olivat liian leveät ovesta mahtuakseen. Kirsti, joka lakaisi kiireellä,
katsoi ylös hämmästyksellä, kun iso pää pimitti oven.
"Voi sinua lapsi parka!" hän huudahti; "aivanhan sinä tuot kaikki
metsän eläimet tänne meidän kanssamme asumaan."
Hän ei kuitenkaan kieltänyt Ten-Tineltä muutamaa kourallista tattaria,
vaikka tämä puhalsi toisen puolen lattialle, niin että hänen täytyi ne
laasten koota. Kun Ten-Tine oli kaikki syönyt ja huomasi, ettei enempää
annettaisi, niin se vastahakoisesti peräytyi ovelta ja alkoi haistella
akkunanpuitteita, painaen uteliasta turpaansa koetteeksi lasiruutuakin
vastaan.
Sattuipa niin, että Ten-Tineä ja sen pientä joukkoa olikin nälän
himolla takaa ajettu koko ajan pohjoisilta mailta saakka, vaikk'eivät
ne siitä mitään tienneet. Neljä isoa harmaata metsäsutta oli niiden
jäljillä. Vaikka sudet olivat verenhimoiset, niin olivat ne samalla
viisaatkin, eivätkä halunneet hyökätä koko lauman kimppuun, ne
kun tiesivät, että karibu on tuima tappelija. Mutta ne odottivat
tilaisuutta erottaakseen jonkun lehmistä muusta laumasta, uuvuttaakseen
sitten sen yksinään. Monta päivää ne olivat jälkiä seuranneet ja tällä
ajalla saaneet tyytyä hyvin niukkaan muonaan; nyt niitä kalvoi sekä
nälkä että viha. Metsästä ulos tullessaan ne näkivät viisi karibulehmää
navetan luona syömässä, Ten-Tineä ei missään. Tilaisuus oli liian
harvinainen, jotta sitä olisi voitu jättää käyttämättä. Ne kaikin
päättivät nyt hyökätä. Rinnan kaikki neljä laihaa sutta laukkasi
ääneti lumen poikki, pitkät harmaat kuonot kurtussa, valkoiset hampaat
irvissä, harmaan ja valkoisen kirjavat hartiat kuin tahdissa nousten ja
laskien, pörhöiset hännät suorana perässä.
Karibulehmät näkivät viime tingassa niiden tulevan. Puoleksi sekunniksi
ne jäykistyivät hämmästyksestä. Sitten ne sukkelaan juoksivat piiriin,
perät yhteen työntäen, kaikki sarvet ulospäin ojentaen. Se oli
sukupolvien tarkkaa perittyä sotakuria.
Ilman muuta ääntä kuin syvästi huohottaen, läähättäen sudet hyppäsivät
hyppynsä, koettaen päästä tämän pistinmäisen sarviaidan päälle. Kaksi
singahti kiljuen takaisin. Yksi sai lehmän puoleksi piiristä ulos
ja polvilleen sortumaan, iski hampaansa sen niskaan ja olisi sen
lopettanut, ellei lähin naapuri olisi tuikannut sutta niin tuimasti
kylkeen, että se kimakalla rähähdyksellä hellitti hampaansa. Mutta
neljäs susi huomasi piirin heikon kohdan. Se typerä nuori lehmä, jonka
kimppuun se hyökkäsi, pillastui paikalla pelosta. Se syöksyi piiristä
pois ja pakeni. Seuraavassa silmänräpäyksessä susi oli sen kurkussa
kiinni.
Samalla kun susi kiskoi sen nurin, hyppäsivät muutkin sudet sen
kimppuun. Muut lehmät, puolustusasentonsa säilyttäen, katselivat
sen hätää jotenkin välinpitämättöminä, epäilemättä ne olivat sitä
mieltä, että siinä tyhmyys sai palkkansa ja ettei kumppani parempaa
loppua ansainnutkaan. Mutta Ten-Tine, jolle tilanne selvisi yhdellä
silmäyksellä, oli asiasta toista mieltä. Sille tämä tyhmä nuori lehmä
oli sangen kallis. Kimakalla raivon kiljauksella, joka oli puoleksi
määkinää, puoleksi mylvinää, se hyökkäsi apuun. Ensimäinen susi, jota
se iski, lensi ulkohuoneen nurkkaa vastaan ja palasi tappeluun ontuen
ja hyvin vähällä innolla. Seuraavan se tuhosi molemmilla etujaloillaan,
taittaen kerrassaan pedon selän. Muut kaksi paikalla purivat kiinni
sen kylkiin koettaen kiskoa sen nurin; se taas hyppien pystyyn ja
takajaloilleen nousten teki sankarillisia ponnistuksia karistaakseen ne
irti kyljistään, jotta voisi puskea ja iskeä kavioillaan. Verta vuotava
lehmä sillä välin kömpi jaloilleen ja pakeni takaisin urhoolliseen
piiriin, joka hieman vastahakoisesti enää avautui. Tästä niitä ei pidä
moittia liian kovasti. Sillä karibuitten silmissä nuorikko oli tehnyt
suurimman kaikista rikoksista, kun oli rivistä paennut ja jättänyt koko
karjan tuholle alttiiksi.
Tappelun tällä asteella urhoollinen Ten-Tine oli joutunut epätoivoiseen
pulaan; mutta apu tuli aivan odottamattomalta taholta. Se tekijä, jonka
sudet olivat laskuistaan pois jättäneet, oli Kirsti Craig. Kirstissä
oli kiehahtanut äänetön raivo, kun hän ensin näki tapauksen. Hän oli
luullut, että sudet olivat läheisistä metsistä aivan sukupuuttoon
hävinneet; ja niiden ilmestymistä hän sen vuoksi piti ainaisena
vaarana. Mutta ainakin niitä oli vähän, sen hän tiesi; ja paikalla hän
päätti, ettei tämän pienen sakin pitänyt päästä leikistä vähemmällä
kuin täydellisellä tuholla.
"Ne ovat susia! Älä astu sinä ulos tästä ovesta!" hän käski tylysti
sillä äänellä, jota Mirandan mieleen ei olisi juolahtanutkaan olla
tottelematta. Miranda kiihtymyksestä vapisten silmät suurina ja valkein
poskin kiipesi akkunaan ja painoi kasvonsa ruutuun litteäksi. Kirsti
hyökkäsi ulos, paiskaten oven kiinni.
Puupölkyn ohi kulkiessaan Kirsti tempasi kirveen käteensä. Hänen
kauniit kasvonsa olivat jäykät kuin rauta. Mustissa silmissä paloi
viha. Se oli epätoivoinen yritys käydä kolmen hurjistuneen suden
kimppuun ilman muuta apua kuin karibusarvas; mutta Kirsti ei ollut
niitä naisia, jotka tieltä palaavat, kuten olemme jo nähneet.
Kirves oli tottuneessa ja tarkassa kourassa ja heti ensi isku, joka
sattui lähimmän suden etujalkain taa, melkein leikkasi sen kahtia.
Toiselta puolen siten äkkiä vapautettuna Ten-Tine pyörähti ympäri kuin
salama päästäkseen käsiksi toiseen hyökkääjäänsä, mutta peto hyppäsikin
takaperin. Ten-Tinen sarvia väistäessään se melkein kimposi Kirstin
päälle, tämä ei voinutkaan iskeä tuhoiskua koko voimallaan, ei muuta
kuin kirveen lappeella sai lyhyeen nopattua sitä leuan alle. Siitä
se kuitenkin lensi hetkeksi nurin, ja tämä hetki riitti Ten-Tinelle.
Ilmaan ponnahtaen karibu alas pudotessaan iski molemmilla talttamaisen
terävillä etukavioillaan vastustajaansa keskelle kylkiluita. Isku
oli murhaavan ratkaiseva. Teräksisetkään kylkiluut eivät olisi sitä
kestäneet, eikä kulunut kuin muutama harva sekunti, ennenkuin lumella
makaava verinen harmaa nahka oli niin muodoton, että sitä oli vaikea
sudeksi tuntea.
Viimeinen joukosta, jonka Ten-Tinen isku oli rammaksi ruhjonut, oli
viisaana miehenä väistynyt syrjempään, huomatessaan Kirstin tulevan.
Nyt se kääntyi pakoon. Mutta Kirsti oli päättänyt, ettei ainoankaan
pitänyt päästä pakoon, ja hän lähti takaa ajamaan. Hän oli niin hyvä
juoksemaan kuin harva toinen nainen. Hän päätti saattaa täytäntöön
tuiman tuhopäätöksensä. Sutta ensin esti rampaus; mutta juuri kun se
oli päin kääntymäisillään taistellakseen sokeasti kuolemaan saakka
sukunsa tavan mukaan, niin ponnistus laukaisi jäykistyneet lihakset,
niin että se jälleen pääsi juoksemaan. Oikaisten pitkään laukkaansa se
ampui pakoon takaa-ajajastaan, ikäänkuin tämä olisi paikallaan seisonut.
Kirsti pysähtyi, heilautti kirvestään ja nakkasi sen pakenevan jälkeen
koko voimallaan. Se sattui. Jos se olisi sattunut oikein, terä edellä,
niin se olisi toteuttanut heittäjänsä koko tarkotuksen; mutta se sattui
pohja edellä keskelle pedon takapuolta. Isku sysäsi sitä, niin että se
mukelsi nurin niskoin lumelle. Susi kiljui hämmästyksestä ja kauhusta;
mutta sekunnin kuluttua se uudelleen malttoi mielensä, ponnahti kuin
harmaa karvakerä risukasan yli ja katosi metsän kaartoihin.
Kun Kirsti kääntyi takaisin, niin hän näki Mirandan seisovan ovessa
valkoisena, surkeana ja hämmentyneenä; ja Ten-Tine taas lehmineen,
odottamatta tilaisuutta häntä kiitelläkseen, kulki juoksujalkaa pois
poikki vaikeitten kenttien, kuono pitkällä, sarvet takakenossa pitkin
selkää. Ten-Tinestä itsestään ja haavotetusta nuoresta lehmästä tippui
joka askeleella heleän punaista, höyryävää verta.


IX LUKU.

Pax Mirandä.
Kirsti olisi tämän seikkailun jälkeen entistä enemmän pelännyt Mirandan
puolesta, ellei olisi ollut tuota lapsen merkillistä ystävyyttä
suuren naaraskarhun kanssa. Heti kun lumi oli sulanut ja aarniometsä
jälleen alkoi houkutella Mirandaa salaperäiseen hiljaisuuteensa ja
läpikuultavaan hämäräänsä, ilmestyi Kroof uudelleen yhtä uskollisena
kuin ennenkin. Kun Kroof oli poissa, niin metsät olivat lapselle
kielletty maailma, johon hän vain saattoi kaihomielin kurkistella
ja katsella metsän piilevää kansaa sen salaisuuksia oivaltavilla
silmillään.
Vähää myöhemmin, kun sammalet olivat kuivaneet ja kesäkuun hedelmöivät
helteet hyvin elähyttäneet maan, sai Miranda uudelleen näyttää
omituisen näkölahjansa terävyyttä. Hän yllätti eräänä päivänä Kroofin
kanssa sepelpyyn, jolla oli äsken munasta tullut poikue, nuoren
koivuviidakon reunalla. Sepelpyy pieksi siipiään ja lepatteli puitten
keskellä ikäänkuin pahasti haavoitettuna; ja Kroof ajoi innolla takaa,
luullen sen piankin kiinni saavansa. Se kuitenkin ensin vilkaisi
ympärilleen, eikö likitienoissa ollut poikasia. Mirandan kummaksi
viisas eläin ei nähnyt ainoatakaan. Mutta Miranda näki ne selvään.
Siinä ne olivat kaikki hänen ympärillään, kuin liikkumattomat ruskeat
pallot, aivan samanlaisina kuin lehdet ja sammal ja kaikki muu, mitä
oli metsämaan pinnalla hajallaan. Toiset olivat puoleksi piilossa
lehden tai oksan alla; toiset istuivat aivan näkyvissä samassa
asennossa kuin olivat olleet hälyytyksen tapahtuessakin. Jopa ne
sulkivat silmänsäkin sulaakseen paremmin ympäristöönsä. Ne olisivat
mieluummin alistuneet vaikka mihin kohtaloon, siihen paikkaan vaikka
kuolleet, ennenkuin liikkuneet, niin täydellisesti ne lapsen mielessään
tottelivat metsän kanalintujen kirjottamatonta lakia. Tämä kuuliaisuus
sai palkkansa. Ne olivat sen kautta näkymättömät metsän kaikelle
kansalle, sekä ystäville että vihollisille. Mutta eipäs petetty
Mirandan silmää.
Emästä hän ei sen enempää välittänyt, hän kun älysi tämän sukkelan
sotatempun ja tiesi, ettei Kroof milloinkaan saisi sitä kiinni. Eikä
hän viattomuudessaan luullut, että hyvä Kroof tekisi sille pahaa,
vaikka saisikin sen kiinni. Mutta nämä liikkumattomat poikaset sitä
vastoin olivat sangen mieltäkiinnittävät. Yksi - kaksi -- kolme --
Miranda laski niitä kymmenen ja arveli, että kaipa niitä oli vielä
enemmänkin. Pian emä piiriä lennellen palasi paikalle katsomaan, millä
kannalla olivat asiat. Se näki Mirandan kumartuvan ja poimivan maasta
yhden sen rakkaista ruskeista keräsistä ja sitten vielä toisenkin,
uteliaana, mutta hellävaroen. Hämmästynyt sepelpyy oli niin ymmällään,
että se hetkeksi unhotti Kroofinkin ja oli vähällä joutua sen kynsiin.
Se äkkinäisellä hurjalla paolla vältti tämän vaaran ja huomaten, että
Mirandaa vastaan eivät mitkään piiloutumiset auttaneet, se lensi
oikopäätä viidakon tiheimpään osaan ja kutsui hoputtaen poikasiaan.
Tämän äänen kuullessaan kaikki nuo pienet liikkumattomat keräset äkkiä
alkoivat elää. Ne molemmat, jotka makasivat kuin kuolleina Mirandan
ojennetulla kämmenellä, hyppäsivät maahan; ja kaikki hyökkäsivät
viidakkoon.
Emän vielä kotkotettua muutaman kerran matalan, mutta selvään
jäsennellyn kutsun kaikki nopeaan pakenivat pensaikkoon; Kroof taas
hieman nolon näköisenä tallusteli takaisin Mirandan luo.
Huolimatta tappelusta susien kanssa ja Ganner ilveksen hyökkäyksestä
Mikon kimppuun, ja huolimatta verestä ja karvoista jotka lumella
kertoivat huuhkajan yöllisistä kesteistä ja jäniksen surmasta, Miranda
oli pitänyt aarniometsän asukkaita lempeänä kansana, joka enimmäkseen
eli äänettömässä ystävyydessä. Hänen tarkkanäköiset silmänsä
eivät ensinkään huomanneet, että tämä hiljaisuus olikin ainaista
murhenäytelmää. Hän ei aavistanut, että tuo piilevä kansa, jonka hommia
hän katseli, aina kulki pelko mielessään ja että kuolema väijyi sitä
joka käänteessä. Vähänpä hän aavisti, että useimmille niistä itse
elämän hintakin oli ainaista elämän tuhoamista.
Kesän kuluessa Miranda keksi ensimäisen ja ainoan vian Kroofin
täydellisyydessä. Sillä kaikista luoduista olennoista oli vain äiti
hänen mielestään Kroofia etevämpi. Mutta kun hän eräänä päivänä juoksi
kenttäin poikki tapaamaan Kroofia metsän reunassa, niin suurella
karhulla olikin niin paljon muuta hommaa, ettei se joutanut vastaan
tulemaan, kuten tavallista. Se haisteli jotain, joka oli maassa sen
valtavan kämmenen alla. Miranda juoksi paikalla katsomaan, mitä se oli.
Hänen kauhukseen se oli jäniksen lämmin verinen ruumis.
Hän säpsähti, aivan suunniltaan siitä, mitä näki. Sitten hän vihasta
leimuten takoi Kroofia kuonoon pienillä kämmenillään. Kroof hämmästyi
-- tosin vain lievästi, sillä se oli aina tiennyt, että Mirandalla
oli omituisuutensa. Se kohotti kuononsa korkealle ilmaan lyöntejä
välttääkseen, sulki silmänsä ja veti nöyrästi pois suuttumusta
tuottavan kämmenen.
"Voi Kroof, kuinka saatoit sinä! Minä vihaan sinua, häijy Kroof!
Sinä olet aivan samanlainen kuin sudetkin!" huuti Miranda, pieni
povi pakahtumaisillaan vihasta ja itkusta. Kroof älysi, että se oli
joutunut pahoin epäsuosioon. Miranda kuollutta jänöä kantaen juoksi
perunamaalle, sieppasi kuokan, palasi karhun luo, joka yhä istui
paikallaan katuvaisen näköisenä, ja alkoi rankaisevaa vaitioloa
ylläpitäen kaivaa kuoppaa aivan Kroofin nokan eteen. Siihen se hautasi
jäniksen ja hellästi silitti haudan pinnan. Paiskaten sitten rajusti
kuokan maahan hän kietasi käsivartensa Kroofin kaulan ympäri ja puhkesi
hurjaan itkuun.
"Kuinka saatoit sinä tehdä niin, Kroof?" hän nyyhkytti. "Niin, ehkä
sinä vielä jonain päivänä tahdot syödä Mirandankin!"
Kroof salli taluttaa itsensä pois tästä onnettomasta paikasta. Miranda
pian rauhottui ja koko tämä tuskallinen juttu näytti unhottuvan. Loput
iltapäivästä vietettiin sangen hauskasti vattuja syöden raivauksen
etäisemmällä reunalla. Kroofille aikoi vähitellen hämärtää, että se
oli tuon jäniksen tappaminen, josta hänelle oltiin vihassa; ja koska
Miranda ilmeisestikin piti jäniksistä, niin se päätti, ettei sen
koommin koskaan tekisi samaa rikosta, ei ainakaan Mirandan ollessa
lähiseuduilla. Mutta kun Miranda oli palannut kotiin, niin filosofinen
Kroof tallusteli salaa takaisin sille paikalle, johon jänis oli
haudattu. Se kaivoi sen maasta ja söi sen suurella nautinnolla,
tasottaen myöhemmin jälleen maan, niin ettei Miranda saisi mitään
tietää.
Tämän rasittavan tapauksen jälkeen Mirandalla oli täysi syy luulla
että Kroof oli tehnyt täydellisen parannuksen. Kuukausien kuluessa,
vuodenaikain vaihtuessa ja vuosien vieriessä raivion rauhaisella
mökillä Miranda vähitellen unohti ne muutamat verinäytelmät, jotka
hän oli pakosta tullut nähneeksi. Yksi vuosi oli tämän jälkeen
melkein samanlainen kuin toinenkin; mutta Miranda ei huomannut
elämää yksitoikkoiseksi. Jokainen vuodenaika oli hänelle tapauksia
täynnään, vaikka Kirstille paljasta rauhallista tapahtumattomuutta.
Mökki muuttui kodikkaammaksi, kun punaiset viinamarjat ja sireenit
alkoivat sen ympärillä rehottaa linnuille vihantana suloisena
tyyssijana ja rehevät punakukkaiset papuköynnökset verhosivat
säänpieksämäin hirsien alastomuutta. Karja lisääntyi. Harvoin vanhan
Taavin tarvitsi lähteä mökiltä niin, ettei ollut selässä miehen
kantamus kaikenlaista tavaraa, jota Kirsti lähetti kylään kaupan.
Metsän kansan kesken Mirandan vaikutusvalta vähitellen kasvamistaan
kasvoi, kunnes ne kaikki, vaikk'ei ainoakaan tutustunut häneen yhtä
hyvin kuin Kroof, pyrkivät häntä seuraamaan kunnioittavan välimatkan
päässä, vaikkeivät sitä näyttäneet. Ne eivät koskaan tappaneet hänen
nähtensä, ja siten vallitsi lopulta ikäänkuin ainainen sovittu
välirauha niin laajalti kuin hänen näkevä katseensa kantoi. Kroofin
keväisin raiviolle saapuessa sen rinnalla toisinaan keikkui pörhöinen
lystikäs musta pojan tallukas. Penikka ei koskaan vähääkään vähentänyt
sen kiintymystä Mirandaan. Se aina kasvoi nuoreen karhuikään saakka
milloin suuremmalla, milloin vähemmällä ystävyydellä sietäen emonsa
käsittämätöntä ystävää, kunnes viimein samosi pois muille markkinoille;
sillä Kroof oli yksinvaltias omalla alueellaan eikä sallinut omain
lastensakaan tulla mailleen niiden täysi-ikäisiksi vartuttua. Penikoita
tuli, toisia meni; mutta Kroofin ja Mirandan välinen rakkaus pysyi
muuttumatonna.
Talvisin Miranda nykyisin suoritti enimmät sukankutomukset ja
Kirsti suurilla kalskavilla kangaspuilla kutoi kangasta pienen
maatilansa runsaasti kasvattamasta pellavasta. He olivat päättäneet
olla pitämättä raiviolla lampaita, jott'eivät ne houkuttelisi susia
takaisin palaamaan. Kun vanha Taavi eräänä lämpöisenä kevätpäivänä
hitaasti lähti kompuroimaan takaisin kyliin, selässään melko kantamus
tumppuja, sukkia ja sääryksiä, joita Mirandan nopeat sormet olivat
kutoneet, niin hän huomasi, että pari kettua kulki hänen perässään.
Ne eivät tulleet aivan lähelle, eivätkä osottaneet hänelle erikoista
huomiota. Ne vain näyttivät suosivan hänen seuraansa, kuten hän itse
sanoi. Mailin tai pari häntä näin oudosti saateltiin, ja hän oli siitä
suuresti ymmällään; sillä hän ei käsittänyt mitään syytä, miksi häntä
näin metsässä kunnioitettaisiin. Erään toisen kerran hänen kantaessaan
samanlaista kuormaa tuli Wapiti sarvas ja haisteli häntä sangen
ystävällisesti. Ja kun hän seuraavana päivänä kantoi samaa noiduttua
kauppatavaraa, niin hyppieli hänen rinnallaan monta jänistä, ei tosin
aivan lähellä, mutta ikäänkuin toivoen parempaa turvallisuutta hänen
läheisyydestään. Tämän kaiken salaperäisyys alkoi häntä kiusata.
Ensin hänen vähin teki mieli luulla, että hän näki kummituksia; mutta
onneksi hän paremmaksi varmuudeksi tutki jäljet, ja siitä hänelle kävi
varmaksi, että hänen ihmeelliset seurakumppaninsa todella olivat lihaa
ja verta. Mutta siitä huolimatta hän alkoi kammota näitä retkiänsä
aarniometsän halki ja lopulta hän puhui asiasta Kirstille.
Kirsti nauroi omaan vakavaan tapaansa. "No mutta Taavi", hän alkoi
selittää, "ettekö te tiennyt kuinka kovasti Miranda ja metsän eläimet
ovat toisiinsa liittyneet? Niin, että hän puoleksi kuuluu niihin
itsekin. Eikös teillä ollut selässä vaikka kuinka paljon Mirandan
kutomia tavaroita, kun eläimet teitä sillä tavalla seurasivat?"
"Niin aina se, Kirsti, olikin!" vastasi vanha kirvesmies. "Minä
muistankin nyt, kuinka se iso sarvas haisteli myttyäni, jossa sukat ja
tumput olivat!"
"Ne olivat niitä Mirandan ystäviä; ja kun ne haistelivat tumppuja, niin
ne luulivat hänen olevan lähettyvillä, taikka muutoin päättivät teidän
olevan hänen ystäviään."
Vanha Taavi siitä pitäen aina tiesi saavansa kulkea kunniavartijain
saattamana, kun hän kantoi Mirandan kudelmia kyliin; ja hän oli
näistä kunnianosotuksista ylen ylpeä. Tietysti hän puhui asiasta
juttukumppanien kanssa; ja siitä alkoi kierrellä paljon kummia
puheita. Toiset väittivät Kirstin ja Mirandan puhuvan metsäeläinten
kanssa selvää englannin kieltä, samaa jota tavalliset kuolevaisetkin
käyttävät, ja että he tiesivät kaikki metsän salaisuudet ja vielä
paljon muutakin, jota ihmisten ei ole sallittu tietää. Toiset vielä
taikauskoisemmat ja kiihkoisemmat kuiskailivat, etteivät ne olleet
paljaita eläimiä, joiden kanssa Kirsti seurusteli, vaan että hänen
yksinäisen mökkinsä ympärillä liikkui henkiä jäniksien, kettujen,
kissain, pantterien ja karhujen nahkoissa. Moiset ilkeät puheet
tuottivat Taavi ukolle monta katkeraa hetkeä, ja monta tuimaa
tappeluakin, kunnes juorukontit oppivat kielensä hillitsemään hänen
läsnäollessaan. Mitä nuoreen Taaviin tulee, niin oli hän karkottanut
mielestään raivion kaikkineen ja lähtenyt Kuah-Davikin pohjoispuolisiin
sydänmaihin, jossa hän nopeaan tuli kuuluksi metsästäjänä ja
erämiehenä. Harvoin hän tuli kyliin, ja milloin tuli, niin vähänpä hän
viitsi kuunnella kylänpuheita. Hänen mielensä oli muodostumaisillaan
suureksi, rauhalliseksi ja suvaitsevaiseksi suurien sydänmaitten opissa.


X LUKU.

Filistealaisten pakoon ajo.
Kirstin maanpakolaisuuden seitsemäntenä vuotena sattui muuan tapaus,
josta kylän juorut saivat uutta vauhtia ja raiviota verhoova
salaperäisyys kammottavan värityksen.
Talvesta tuli vähäluminen, niin että Kroof juurakonalaisessa pesässään
heräsi jo kauan ennen kevättä. Ei ollut riittävästi lunta, jotta se
olisi pysynyt suojassaan lämpöisenä ja voinut nukkua. Mutta maa oli
jäässä, ruokaa oli niukasti ja sitä alkoi kiusata nälkä. Miranda
huomasi, kuinka se laihtui, ja toi sille kokeeksi annoksen papuruokaa
heidän omasta padastaan. Pavut olivat kerrassaan ilmestys nälkäiselle
karhulle. Se käsitti, että Mirandan äiti mahtoi tavalla tai toisella
kuulua tämän jutun yhteyteen, ja sen kauan kestänyt vierominen haihtui
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Aarniometsän sydän - 06
  • Parts
  • Aarniometsän sydän - 01
    Total number of words is 3507
    Total number of unique words is 2159
    17.9 of words are in the 2000 most common words
    25.9 of words are in the 5000 most common words
    30.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Aarniometsän sydän - 02
    Total number of words is 3597
    Total number of unique words is 2015
    21.1 of words are in the 2000 most common words
    29.8 of words are in the 5000 most common words
    34.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Aarniometsän sydän - 03
    Total number of words is 3657
    Total number of unique words is 2061
    20.9 of words are in the 2000 most common words
    29.3 of words are in the 5000 most common words
    33.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Aarniometsän sydän - 04
    Total number of words is 3639
    Total number of unique words is 1938
    21.2 of words are in the 2000 most common words
    29.6 of words are in the 5000 most common words
    34.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Aarniometsän sydän - 05
    Total number of words is 3626
    Total number of unique words is 1980
    20.6 of words are in the 2000 most common words
    29.8 of words are in the 5000 most common words
    36.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Aarniometsän sydän - 06
    Total number of words is 3564
    Total number of unique words is 2057
    21.4 of words are in the 2000 most common words
    30.3 of words are in the 5000 most common words
    35.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Aarniometsän sydän - 07
    Total number of words is 3667
    Total number of unique words is 1946
    24.0 of words are in the 2000 most common words
    33.0 of words are in the 5000 most common words
    38.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Aarniometsän sydän - 08
    Total number of words is 3660
    Total number of unique words is 1932
    22.4 of words are in the 2000 most common words
    31.4 of words are in the 5000 most common words
    36.4 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Aarniometsän sydän - 09
    Total number of words is 3689
    Total number of unique words is 1946
    23.7 of words are in the 2000 most common words
    32.5 of words are in the 5000 most common words
    37.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Aarniometsän sydän - 10
    Total number of words is 3706
    Total number of unique words is 1975
    24.0 of words are in the 2000 most common words
    32.0 of words are in the 5000 most common words
    36.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Aarniometsän sydän - 11
    Total number of words is 1025
    Total number of unique words is 632
    29.2 of words are in the 2000 most common words
    38.3 of words are in the 5000 most common words
    42.7 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.