Sanomalehtimiesajoiltani - 08

pinnasta oli yhtenä ainoana olutlammikkona, ja toisessa puolessa
kuljeskeli edestakaisin kaksi pulloa ja kolme lasia. Koneen jyskytys
pani ne liikkeelle, mutta muuten niiden kulku näytti olevan
joidenkuiden minulle tuntemattomien luonnonlakien vaikutuksen
alaisena. Toinen pulloista ja lasit olivat tyhjät, vaan toinen pullo
oli puolillaan olutta. Ja tämän ympäri nuo tyhjät kiertelivät. Milloin
tulivat aivan likelle sitä, kilistivät sen kupeeseen ikäänkuin jotain
anoakseen. Lasit varsinkin olivat yhtämittaa pullon kimpussa.
Houkuttelivat ja houkuttelivat, mutta kun eivät mitään saaneet,
tulivat niin kovasti kiihkoihinsa, että luulin niiden siihen paikkaan
halkeavan. Mutta sitten näytti siltä kuin olisi puolillaan oleva pullo
heille virkkanut jotain vihaista ja vastenmielistä, koskapahan nämä
lähtivät kuin yhteisestä päätöksestä mennä kalkuttamaan, aina pöydän
laitaan saakka. Mutta juuri kun olivat putoamaisillaan, kääntyivät
takaisin ja lähtivät yksissä tuumin taas täydempää toveriaan
kosioimaan. Vaan silloin laiva vähän kallistihe, pöydällä olevasta
oluesta syntyi ankara luodevesi, joka tulvi yli toisenkin puolen
pöytää ja siihen tarttuivat sekä pullot että lasit, pääsemättä enää
paikaltaan liikahtamaan.
Jonkun aikaa kun siinä olin antanut takaraivoni jyskyttää venheen
laitaa vasten, tuli taas ihmisiä salonkiin. Niitä oli kaksi tyttöä ja
kaksi nuorta miestä, olivat nähtävästi naimakansaa, joita oli kirkossa
kuulutettu. Tytöt istuutuivat penkille, vaan toinen pojista haki
peräpuolelta kapteenin käsiinsä. Jonkun aikaa kuiskuttelivat he
keskenään ja katsoivat aina minuun. Mutta minä painoin silloin silmäni
kiinni ja olin nukkuvinani. Sitten tuotiin olutta ja tarjottiin
tytöille. Vähän kipristellen nämä sitä maistelivat ja sanoivat olevan
»pahhoo». Mutta pojat ottivat suun täydeltä.
--Juokee työ, tytöt, olutta!
--Eipä tuo oo ies hyvän makuistakaan...
--Vai ei oo hyvän makuista... jota tok särpää kuin sinukkata...
Kun pullo oli tyhjennetty, menivät tytöt ulos, mutta pojat kävivät
taas kolkuttamaan sitä ovea, joka vei perään kapteenin seisomasijalle
...
--Kuulkeepas, kapteeni, eikö teilloo viinoo?
--Eijoo viinoo.
--No entäs konjakkia?
--Konjakkia on...
--Paljonko sitä putel maksaa...
--Ei anneta putelittain, vaan ryyppy maksaa 25 penniä.
--Otetaanko myö?
--No antoo tänne!
Ja kapteeni laski heille ryypyn kullekin ja kun se oli yhdellä
siemauksella tyhjennetty, antoi toinen pojista kapteenille markan ja
käski kaataa vielä toisen »satsin». Seisovilta jaloilta se sekin
haukattiin. Hipristelivät siinä miehet vähän aikaa suutaan ja
katsoivat toisiaan silmiin. Vaan silloin kaivoi kukkaronsa se, joka ei
ollut äsken maksanut ja sanoi:
--Koatoos häntä minunnii rätinkiin...
--En minä ennee juo, sanoi toinen.
--Juo pois!
--Voan jos männöö peähän?
--Tämän vertainen... (ja silloin he taas kallistivat) nyt ei mää
kennenkään peähän... pankoo vielä, kapteeni, yhet ryypyt.
--Elekee panna... minä en ota...
--Etkö ota, jos minä tarjoan...
--En ota... soat olla vissi siitä, ett'en minä ota.
--No, kun et ota...
Ja niin he poistuivat. Mutta en minä ollut kauvan yksinäni, ennenkun
taas tulee sisään viimeinen tarjooja ja ryyppää kapteenilta yhteen
perään kolme ryyppyä. Minusta näytti, että hän jo hiukan horjahti
ovesta mennessään. Mutta kun laiva laski ensimaiseen seisauspaikkaansa,
näin minä salongin ikkunasta saman miehen hyppäävän tasakäpälässä
laiturille, vaikka laiva oli vielä ainakin sylen päässä maasta. Ja
laiturille päästyään hän hyppäsi vielä kerran ilmaan, löi kahta
kämmentään yhteen ja hihkasi niin, että seutu kajahti.
--Kuka se on tuo hurja? kuulin jonkun vaimonpuolen kysyvän.
--Sehän se on Hietapuron renki, vastattiin,--jo on taas juonna ihtesä
humalaan...
--Jahah! sanoi samassa Hovin herran ääni takanani. Nyt se on tämä
taival lopussa...
--Eikö tämä höyryvene kulje enää eteenpäin?
--Ei kulje, ei kulje...huhhuh, kylläpä ovat tuota olutta tuohon
pöydälleen töhrineet... niin, ei tämä kulje, mutta nyt tästä
lähettäisiin venheellä... ja jos teidän sopii... ei meillä ole
mitään erikoisempaa tarjottavana... vanlig bondkost...
--Kiitoksia vaan...
--Niin no, jos sopii, niin lähdetään tästä veneeseen, jonkun tunnin
perästä ollaan perillä... minulla on hyvä vene ja riskit soutajat...
muiden veneiden edelle me ajetaan niin että hurahtaa...
Lähdettiin siitä sitten salongista ja kun olin suorittanut markan
kyytirahaa kapteenille, astuttiin Hovin herran veneeseen.


IV
HOVI JA SEN HERRA.

Soudettiin soukkaa jokea, sitten kaitaista järveä ja saavuttiin hovin
rantaan. Jo ensi silmäyksellä näki, että oltiin vanhassa talossa.
Rannasta vei pihaan miellyttävä polku, kulkien pellon keskitse, jossa
nuokkui kellahtava ruis. Kartano, johon kohottiin, oli vakavan ja
rauhallisen näköinen, niinkuin vanhat herrastalot tavallisesti ovat.
Suuria koivuja kasvoi puutarhassa ja niitten vieressä vielä suurempia
haapoja, joiden lehdet meidän lähestyessämme rupesivat lepattamaan
ikäänkuin meitä tervehtiäkseen. Tie kulki hyvin tehdyn aitauksen
vartta, joka erotti puutarhan pelloista. Minä katsahdin sen yli ja
näin siellä täydessä kunnossaan olevan puutarhan herne-, papu- ja
kaalipenkkeineen. Talossa on varmaankin nuoria neitosia, ajattelin,
kun huomasin keskustassa kukkasia. Ja arveluni toteutuikin samassa,
sillä herra huusi takanani:
--Terveisiä kirkosta, tytöt! Minä tuon teille vieraita.
--Kiitoksia, pappa, vastattiin iloisesti ja silloin vasta minä
huomasin, että kaksi valkoveristä olentoa nojasi vähän matkan päässä
edessämme aitausta vastaan. Minä tietysti kohotin lakkiani ja siinä
meidät esitettiin aitauksen yli ilman muita mutkia.
--Onkos mammalla kahvi valmiina? kysyi herra ja kun tytöt olivat
yhteen ääneen vastanneet olevan, niin katosivat he syreenipensaikkoon
ja me käännyimme samassa nurkan ympäri pihaan. Porstuata nähdessäni
ennätin tulla yhä enemmän vakuutetuksi siitä, että talo oli todellakin
vankka ja että kaikki rakennukset olivat hyvässä järjestyksessä kukin
lujittuneina tarkasti määrätylle paikalleen. Niinikään ennätin keksiä
ruokakellon porstuan päädystä ja siihen katsahtaissani saada suudelman
suurelta villakoiralta, joka oli heittää minut selälleen.
--Huut, Pontus! Se on vielä pentu!... Olkaa hyvä ja astukaa sisään.
--Minä olen vähän näin sopimattomassa asussa... pieksuissa, ja...
--Vieläpä tässä nyt lankkisaappaita ja frakkeja sydänmaan keskessä...
--Vai sydänmaan keskessä... ei nämä paikat siltä näytä.
Porstuassa esitettiin minulle talon emäntä, hennonlainen nainen, jonka
piirteet olivat hienon ja samalla vähän kärsivän näköiset. Hänen
tervehdyksensä oli ystävällinen ja vaatimaton, mutta koko olennossa
oli silmiinpistävä ylimyksellinen arvokkaisuus. Sainkin sitten tietää,
että hän oli alkujaan aatelisneiti, joka oli saanut kasvatuksensa
hienossa maailmassa.
Minut vietiin suoraan saliin, joka näin sydänmaan saliksi oli komea
kylläkin. Jänneniekka tuolit ja sohvat, sohvapöydät ja albumit. Ja
suuri joukko kukkia ikkunain edessä, joiden astiat oli asetettu
koivuisten ja honkaisten pölkkyjen päälle. Muutamassa nurkassa kasvoi
kotimaan kataja ja toisessa tuuhea pienonen kuusi.
Tuskin olin ehtinyt istuutua, niin tulivat neitoset sisään ja
tervehtivät minua uudelleen. Herra jätti minut kohta siihen naisten
kanssa istumaan, sillä hänen piti toimittaa rannasta niittokone
pihaan. Jos hän ei ole katsomassa, niin pudottavat ne sen järveen.
Rouvakin meni taloutensa toimiin, luultavasti kahvia varustamaan ja
minä jäin siis neitosten kanssa siihen istumaan.
Asema on tavallisesti hyvin tukala, kun joutuu tuntemattomien
neitosten seuraan, eikä sovi millään muotoa olla vaiti, mutta ei
myöskään ole mitään puhumista. Ja se on kahta tukalampaa, kun neitoset
pitävät herran velvollisuutena puhella, mutta omana oikeutenaan olla
vaiti. Onneksi olivat nämä neitoset kuitenkin niin hyvin kasvatettuja,
että molempain tehtävät olivat muuttuneet.--
Neitoset olivat erittäin puheliaita ja vielä enemmän kyseliäitä. Niin
että minä tulin heidän kanssa varsin oivallisesti toimeen, kun
kysymyksetkään eivät juuri olleet kovin vaikeita. Minä sain muun
muassa vastata siihen, mistä minä tulin ja siihen, minne menin. Ja
sitten siihen »tykkäsinkö, että nämä seudut olivat kauniita,» johon
tietysti vastasin niin, että olin aivan ihastunut varsinkin tähän
paikkaan. Ja moneen muuhun samanlaiseen kysymykseen minä annoin sen
enempää miettimättä mielestäni aivan oikeat vastaukset. Sillä välin me
tarkastelimme toisiamme, he minua ja minä heitä. Enkä minä tiedä,
olinko minä heidän nähdäkseen jotenkuten naurettavan näköinen, mutta
siltä minusta näytti, että he vähä väliä olivat purskahtamaisillaan
nauruun. Kun olen kuitenkin jo usein ennenkin huomannut, varsinkin
maaseudun neitosissa, samanlaisen selittämättömän taipumuksen, niin en
huolinut siitä loukkaantua. Varsinkin kun he sitten kohta
ehdottelivat, että tulisin heidän kanssaan puutarhaan, jossa piti
juotaman kahvia. Sillä pappa tahtoi, että hänen kirkosta tultuaan aina
juotaisiin lehtimajassa tuomen alla tulokahvit.
En rupea tässä kertomaan näistä neitosista tämän enempää. Ennenkun
heidät jätän, täytyy minun kuitenkin saada sanotuksi, että ne olivat
erittäin hyvin kasvatettuja tyttöjä, mikä näkyi siitäkin, että he
pitivät huolen siitä, että vieras pani kylliksi sokeria kahviinsa ja
että hän otti joka »sorttia» leipää; ja että he, vaikka olivatkin
käyneet »rouvasväen koulun» läpi, eivät talouden toimia ylenkatsoneet,
vaan auttoivat äitiä kaikissa. He olivat /melkein/ toistensa näköiset
ja /aivan/ toistensa kokoiset ja pukuiset, hameet hienorantuista
pumpulikangasta.
Oli tuo oikea maalaiskuva siinä kahvia juodessa. Isä istuu keskellä
kiikkulautaa, polttaa piippuaan, katsoo suoraan järvelle ja antaa
ohimennen määräyksiä rengeille, jotka tulevat kysymään, millekkä
niitylle huomenna mennään heinään. Äiti vähän matkaa hänestä, kädet
rinnan päällä ristissä, pujotettuina villaiseen liinaan, sillä
hänellä on iltakosteudesta vähän kylmä. Ja tytöt, jotka hänen takanaan
äänettöminä istuvat ja kuuntelevat, mitä vanhemmat ihmiset
puhuivat--mutta tytöistähän minun ei pitänytkään enää kertoman. Olen
kuitenkin siksi itserakas ollakseni varma siitä, että he odottivat,
milloin pappa ja mamma lakkaisivat ja he saisivat anastaa minut taas
kokonaan. Mutta jos heillä oli sellaisia toiveita, niin jäivät ne nyt
ainakin tällä kertaa toteutumatta, sillä isä ehdotti, että mentäisiin
vähän tiluksia katsomaan.
Hm!--niin, no, tietysti täytyi sanoa, että oli hauska mennä tiluksia
katsomaan.
Maanviljelijät hyvin mielellään näyttelevät talo jaan ja tavaroitaan.
Eikähän tuo kumma olekkaan, sillä mielelläänhän taiteilijakin kulettaa
sinut taulunsa ääreen ja yhtä mielellään lukee sinulle kirjailija
teoksiaan. Miks'ei sitten Hovin herrakin olisi saanut esittää
nähtäväksesi ja ihmeteltäväksesi sitä, minkä oli sekasortoisesta
raaka-aineesta luonut sopusointuisaksi kokonaiskuvaksi ja selittää,
kuinka hän siinä oli menetellyt. Sillä onhan maanviljelijäkin
tavallaan taideniekka. Neroa, mielikuvitusta, aistia ja kätevyyttä
tarvitaan viljeltävän talon raatamisessa korven keskestä yhtä paljon
kuin kiven kalkuttamisessa tai värien sekoituksessa.
Niinkuin jo olin ensi silmäyksellä huomannut, oli kartano varsin hyvin
rakennettu ja kaikki huoneet siinä asetetut juuri sille paikalle,
missä niiden tuli ollakin. Ensin olivat asuinhuoneet, antaen järvelle
päin. Ne olivat yhdessä jaksossa niin herrasväen puoli kuin pirttikin,
yhden katon alle pantuina eikä niitä eroittanut toisistaan kuin
porstua.
--Ja niin sen pitää ollakin, huomautti herra, sillä palvelija on
talossa yhtä tarpeellinen kuin isäntäkin ja heidät tulee asettaa niin
läheiseen yhteyteen kuin suinkin. Sitäpaitse huojentaa tämä heidän
silmälläpitoaan. Vastapäätä päärakennusta oli aittoja ja makasiineja,
joiden takaa näkyi peltoja, peltojen perällä niittyjä ja sitten
järviä, sillä talo oli isommassa niemessä.
Mutta näitä katasteltiin vaan sivumennen ja mentiin suoraa päätä
navettarakennusta kohti, joka oli suorassa kulmassa asuinrakennukseen
ja jonka nurkasta oli vain sata askelta pirtin nurkkaan. Navetta oli
vähän muista huoneista ylempänä pienoisella ylänteellä ja sen harja
kohosi korkeammalle kuin päärakennuksen katto. Se ikäänkuin hallitsi
ympäristöään ja oikeushan sillä olikin vaatia itselleen ensimäinen
sija, kun oli kaiken muun talouden kannattaja ja keskipiste. Sillä oli
sama paikka kuin rautatehtaan pajarakennuksella tai masuunalla,
joidenka piiput aina näkyvät yli tehtaanhoitajan asunnon ja sattuvat
ennen silmään, olkoon tämä sitten kuinka komea tahansa. Sentähdenpä
ilmaantuukin mielestäni useissa uudemman ajan maanviljelijöissä hyvin
luonnollinen aisti juuri siinä, että navetta tehdään arvonsa
mukaisesti komea ja kauvaksi näkyvälle paikalle. Vasta se talo on
mielestäni esteetisesti kaunis, jonka navetta paistaa pitkien matkojen
päähän. Jota vastoin semmoinen talo, missä navettaa saa hakea jostain
likaisesta notkosta muiden rakennuksien takaa, vaikuttaa
epäsointuisesti juuri sentähden, että pääasia on sysätty syrjään, ja
että siihen sillä tavalla tulee jotain keskentekoista ja vinoa.
Julkeaksi kuin mikäkin temppeli oli hovinkin navetta rakennettu ja
kansa, joka aina osaa antaa asioille ja esineille kuvaavat
nimityksensä, puhuttelikin sitä keskuudessaan »kirkoksi.»
--Eikä se olekaan tuhmasti sanottu, selitti minulle herra, sillä sen
minä sanon suoraan, vaikka siinä tulisinkin omaani kiittämään, että
tämä minun navettani on yhtä hyvä ja tilava kuin monen pienen pitäjän
kirkko.
Ja sitä en tarvinne huomauttaakaan, että herra tätä rakennustaan
kernaammin näytteli kuin joku rovasti vasta rakennettua kirkkoaan.
Enkä suuresti erehtyne sanoessani, että hän ainakin kuusi päivää
viikossa eli tämän kirkkonsa uskossa. Jonkunmoisella kunnioituksella
sitä minäkin katselin ja täytyy tunnustaakseni, että kuta enemmän sitä
katselin, sitä enemmän se rupesi minunkin silmissäni kirkolta
näyttämään. Sillä kivestä oli tämäkin rakennettu ja pitkän jyrkän
kattonsa tähden se muistutti paljon noita vanhoja keskiajan kirkkoja,
joita tavataan Hämeessä ja Etelä-Suomessa.
Iloinen ammunta ja rautakytkyitten kilske kuului meitä vastaamme
navetasta. Siellä kytkettiin parsiinsa lehmiä, jotka parhaallaan
saapuivat lypsettäviksi. Minä jo olin astumassa kynnyksen yli
navettaan, kun herra huusi minut takaisin. Sillä kaikki piti
katsottaman järjestyksessään. Eikä se katsottava tällä kertaa
ollutkaan vähäinen, kun oli pumppulaitos, joka nosti veden aina
järvestä navetan porstuaan saakka.
--Tämä on erittäin »fiffinen» laitos,--puhui hän ja alkoi keikuttaa
pumpun vipua. Lihavanläntä mies kun oli, rupesivat jo vesikarpalot
otsalta kihoamaan, mutta silloin kuului koriseva ääni pumpun sisästä
ja hanikasta tulla kohahti vettä sammioon. Vaan suunsa täydeltä
sylkäistyään lakkasi hanikka jo samassa vettä antamasta.
--Ei oo kievarin sammiossa vettä! huudahti herra ja syöksyi
ulos.--Olli hoi! Olli hoi! Juokse kievariin ja pumppaa vettä sammioon!
Olliko lie ollut se, joka puhaltautui pirtin rappusilta laukkaan ja
katosi jonnekin huoneiden taakse.
--Odotetaan, sanoi herra, kyllä kohta saadaan vettä!--Ja sitä
odottaessa selitti hän minulle mikä tuo kievari oli. Ja niin sain
tietää, että se oli huone, puolitiessä rantaan, ja että siinä
huoneessa oli samanlainen sammio, joka pumputtiin vettä täyteen
samalla tavalla kuin tämäkin sammio. Sillä muuten ei olisi vettä saatu
noin korkealle kohoamaan, kun luonnolakien avulla ei vettä saada
imupumpulla nousemaan kuin vähä yli kahdenkymmenen jalan ja tämä
navettarakennus on neljättäkymmentä jalkaa veden pintaa korkeammalla.
Mutta kun vesi kievaripumpun ja tämän pumpun avulla kerran saadaan
tähän sammioon, niin juoksee sitä tästä maanalaisia torvia myöten sekä
kyökkiin että pirttiin että maitokammariin että talliin.
Ja selittäessään sitä hän taas alkoi vivun ponnessa nyökkäistä ja
ähkää.
--Kohta se kohahtaa... kohta se kohahtaa... äh, puh, Sojaa! Sojaa!
Ja vettä tuli, tuli torven täydeltä eikä kauvan kestänyt, ennenkun
sammio oli puolillaan.
--Koettakaapa teki pumputa... ei se ole raskas ollenkaan... päin
vastoin se on hyvin herkkä... se on mitä herkimpiä pumppuja.
Minä tietysti koettelin, mutta tinki minua naurattamaan, kun
ajattelin, että samalla tavalla kuin minä tässä nyökkäsen, samalla
tavalla siellä kievarissa joku Olli nyökkäsee.
--No, jo riittää. Semmoinen laitos se on tämä. Ja eikö ole tämä
helkkunan mukava. Hevosen ja miehen aika tämän kautta säästyy hyvinkin
ja sitten tästä saapi veden niinkuin jo sanoin vaikka mihin
juoksemaan.
En tarvinne mainitakaan, että minä myönsin kaiken sen, minkä näin,
erinomaisen mukavaksi ja nerokkaaksi.
Ja sitten vasta me menimme navettaan. Se oli sisästä yhtä juhlallinen
kuin päältäpäinkin nähden. Katto oli korkealla, ikkunat suuret ja koko
huone siitä syystä valoisa ja iloinen. Parret oli rakennettu kahteen
pitkään riviin, joiden välissä oli n. s. pöytä, johon heitettiin rehu
elukkain eteen pöydälle juoksevasta heinähäkistä. Ainoastaan muuan
kaidepuu erotti parressaan seisovat lehmät toisistaan, niin että ne
voivat aivan hyvin sen ylitse ja alitse nähdä, jopa nuoleksiakin
toisiansa.
--Eikö ne tingi puskemaan tuossa toisiaan? kysyin.
--Niin sen luulisi, mutta eikös mitä. Lehmä rakastaa seuraa ja sen
kauttahan ne juuri pysyy lauhkeina ja sävyisinä, kun saavat siinä
syöntinsä lomalla toisiaan katsoa maurottaa. Jota vastoin, jos ne
pidetään pimeässä navetassa ja eroitetaan toisistaan hirsistä
salvetuilla parsilla, niistä tulee äkäisiä ja pelkureita.
Iloisen ja vilkkaan näköisiä olivatkin kaikki lehmät, jotka nyt siinä
seisoivat kukin parressaan, yhtämittaista hiljaista yninätä pitäen,
anoessaan palaa hoitajiltaan. Näitä oli vaan kolme ja näytti niillä
olevan työtä tarpeeksi palotellessaan ja lypsäessään yli
viidenkymmenen pään suuruista karjaa. Vaan reippaasti kävi heiltä
siinä kuitenkin askareen teko eikä kauvan kestänyt, ennenkun aina
keskellä lattiaa olevaan suureen korvoon kaadettiin vaahtoava
kiulullinen lämmintä maitoa.
Navetasta tultiin välittömästi talliin, joka oli saman katon alla kuin
navettakin ja yhtä siisti ja valoisa.
Pilttuita oli siellä toista kymmentä ja perimmäisestä hirnua hörhätti
meitä vastaan kiiltävän musta ori, kohottaen päänsä pilttuun
laiteelle. Herra meni sen eteen ja tarjosi sille sokuripalasen,
niinkuin hän sanoi aina tallissa käydessään tekevänsä. Sillä lailla
tulee hevosesta kesy ja se oppii isäntäänsä rakastamaan.
--Elukka pitää opettaa hyvyydellä ja ainoastaan poikkeustilassa
käyttää ruoskaa.
Ja sitä sanoessaan taputti hän orittaan kaulalle ja nimitteli häntä
nimeltään. Kehoitti minuakin koettelemaan sen lautasta ja
tunnustelemaan turpaa, joka oli »sileä kuin sametin nukka.»
Oriista päästyämme katsahdimme rekiliiteriin, johon tultiin suoraan
tallista. Siellä aina kuuluttiin hevoset valjastettavan, joka oli
paljon mukavampi täällä tehdä kuin ulkona kartanolla pyryssä ja
pakkasessa.
--Ja tästä ne on aina niin sukkelat pyöräyttää talliin.
Minä luulin jo, että ulkohuoneiden tarkastus olisi loppunut, mutta
sitä minun ei olisi pitänyt luulla, sillä »yläsilta» oli vielä
käymättä, vaan ei suinkaan tarkoitus sitä semmoiseksi jättää.
Mukavia kiertoportaita myöten sinne tallista kohottiin ja toden totta
minä hämmästyin, kun aukeni eteeni siellä huone semmoinen, että päätä
huimenti. Yhtenä ainoana suurena salina oli koko navetan päällys ja
niin siisti kuin puhtahin pirtti.
--Täällä saattaisi vaikka tanssiksi pistää, ihmettelin.
--Jottako täällä ei olekin sitten pistetty, jo toki montakin kertaa.
Melkein joka vuosi täällä kauranleikkuutalkoossa tanssia lekutellaan.
--»Ja siin' ei seinät hämmentele», deklamoin minä.
Keskelle tuota mahdottoman suurta luhtia oli ripustettu nuorakiikku ja
siihen sanoi herra kylän poikien aina sunnuntaisin kokoontuvan
tyttöjänsä kiikuttelemaan.
--Vaimoni mielestä se ei ollut oikein sopivaa, mutta minä ajattelen,
että parempi on, että ne kokoontuvat tänne kuin jonnekin muualle, niin
ei omain renkien ja piikojen tee mieli kylään juosta.--On siinä
tänäkin päivänä mahdettu heippasta, mutta nyt se joutaa taas viikoksi
yöpuulleen.--
Ja sen sanottuaan nakkasi hän nuoran pohjukan ylös orrelle. Siitä
läyskäyksestä säikähti sitten pääsky pesässään ja suikasi ulos. Ja kun
sen johdosta tulin tarkastaneeksi kattoa, huomasin siellä näiden
viehättävien lintujen pesiä toisen toisessaan kiinni.
--Kyllä tänne heiniä mahtuu, sanoi siinä sitten herra ja pyörähti
kantapäillään, tehden kepillään kaaren ilmaan. Eikä muuta pihalatoa
tarvitakaan, kun tänne ajaa niin heinänsä kuin olkensakin. Eikähän
tämä vielä meidän nykyisistä rehuista tule puolilleenkaan, mutta hyvä
se on suuri olemassa, kun on toivo saada niittyä lisääntymään. Ja
täältä ne on mukavia pudottaa sekä lehmille että hevosille.
--Se häkki aina ajetaan tänne ylös saakka?
--Niinhän se tehdään. Tuosta suuresta ovesta sisään vaan... tulkaapa
katsomaan, maisteri.
Ja niin hän vei minut toiseen päähän yläsiltaa mahdottoman leveälle
kaksois-ovelle, josta yhtä leveät, hiljalleen viettävät rappuset
veivät alas maahan.
--Tästä ne häkit ajetaan sisään... niin, ja tästä nyt näette melkein
kaikki minun tilukseni.
Mutta minä olin jo ehtinyt kääntyä näköalaa katselemaan enkä pannut
huomiota hänen tiluksiinsa. Sillä todella olikin kaunis se, mikä siinä
eteeni aukeni. Aurinko oli juuri laskemaisillaan ja valoi viimeisillä
säteillään metsikköä tuolla ahon reunassa toisella puolen järven. Isot
petäjät ikäänkuin tulessa paloivat ja aho hohti kuin kullattu kumpu.
Mutta se ei kestänyt kuin jonkun silmänräpäyksen, aurinko samassa
pyöri piiloon ja heitti pitkät hohtavat sädejuovat puolitiehen
taivasta. Vaan kauvan en minä saanut siinä antautua luonnon
runollisuutta nauttimaan, sillä vieressäni seisoi realisti, joka oli
kokonaan muusta huvitettu, vaatien minutkin olemaan samasta asiasta
innostunut.
--Mitäs pidätte? kysyi hän.
--Kyllä se on harvinaisen kaunis auringonlasku, sanoin minä.
--Niin, mutta eikös siinä ole tuossa kaunis ruispeltokin? kysyi /hän/.
Olin todellakin kuin pilvistä pudonnut, vaan samassa kuitenkin siksi
toinnuin, että ymmärsin asemani ja osasin myöntää, että ruispelto oli
kaunis.
--Ja eikös siinä ole peltoa yhden talon tarpeeksi?
--Hyvin onkin. Ja kuinka paljon luulette siitä saavanne?
--Ei sitä tarkoilleen tiedä, vaan jos ovat hyvälähtöisiä, niin
saattaapa tulla parin sadan tynnörin paikoille.
--Jaa-a! ihmettelin minä ja kyllä se sen sietikin, sillä pelto oli
todellakin komea, eikä ainoastaan aineelliselta kannalta katsoen
komea, mutta minun silmäni katsellessa vielä enemmän taiteelliselta.
Siellä se ulottui aaltomaisena lakeutena useita satoja kyynäriä
melkein meidän jalkojemme alta aina rantaan saakka, jossa sitä
rajoitti tuuheata lehtipuuta kasvava piennar. Ja miellyttävän
vaikutuksen tekivät siinä siellä täällä kohoavat kivirauniot, joiden
lomassa kasvavat viheriät vaarainpensaat kuvautuivat tarkasti
kellahtavaa ruisvainiota vastaan.
--Se oli kaikki tuo paksuna metsänä, kun minä tulin tänne. Mutta minä
panin miehet sinne kirveineen liehumaan, ja toiset kantoja juurimaan.
Eivät ne olisi alussa kehdanneet ja neuvoivat minun sitä kaskeksi
hakkaamaan. Vaan mitäs minä kaskeksi. Olihan minun yhtä hyvä tehdä se
pelloksi ja ottaa siitä kaiken ikäni sato, kuin se että vaan kerran
tahi pari. Ei se yhtenä vuonna tullut tehdyksi eikä kahtenakaan, mutta
vuosi vuodelta minä ajoin metsän reunaa yhä edemmäksi, kunnes viimein
järven ranta vastasi. Ja armosta minä vaan jätin tuonne pientareen
rajaan muutamia puita seisomaan. Minulla on siinä kohden talonpojan
katsantokanta, että minä en suvaitse metsää taloni ympärillä, sillä
minun mielestäni on kaunista se, kun on aukeata paljo ja peltonsa
näkee kaikille suunnille niinkuin tässäkin. Kun metsä loppui järveen
päin, aloin minä sitä muualta ahdistella. Ja kun suo tuli eteen,
muokkasin minä suon ja aloin taas metsän reunaa työntää edelläni
ulommaksi. Tuossa sen näette, kun katsotte tänne maan puolelle.
Ja minä silmäsin ja silmäni seisattuivat katsomaan. Se osa peltoa,
jota äsken olimme katselleet ja joka oli navetan ja järven välillä,
oli vielä pienonen tilkka sen suhteen, mitä navetan takapuolella oli
tehty. Ja hupaista oli tuota vainiota katsella ja nähdä siinä ihan
kuin tuoreeltaan, mitenkä viljelys karkoittaa tieltään korven eli
kuinka sivistyksen voima voittaa raakuuden vastarinnan.
Vaikka oli vielä jotenkin valoisa, oli kuitenkin jo ilta siksi
hämärtänyt, ett'ei kaikkia yksityiskohtia tarkkaan eroittanut. Mutta
sen kuitenkin huomasin, että etumaiset sarka-osat olivat siistiä,
vakaantunutta peltoa, jossa kasvoi rehevä ohra. Tuonnempana kasvava
kaura näytti olevan harvempaa ja kasvulleen huonompaa ja herra
kertoikin, että se pelto tänä kesänä kasvoi ensimäistä satoaan. Tämän
takana oli kääntöauralla käännettyä nurmikkoa, joka mennä vuonna oli
ollut heinän kasvussa; ja vielä siitäkin taampana näkyi
kylvöheinävainiota, joka ennen oli ollut vetelänä suona.
Kaikista näistä piti herra minulle pitkän ja asiallisen esitelmän,
selittäen niiden kyntämisestä ja kylvämisestä ja osoittaen kepillään,
missä oli suuret viemäriojat ja missä muut pienemmät. Mutta ihan
perimmäisenä pellon ja metsän välissä oli vielä iso aukea, josta näkyi
halkopinoja ja häämöitti kummallisia häkkyräimäisiä olentoja, joista
en osannut ymmärtää, mitä ne oikein olivat. Ja vasta vähän aikaa
katseltuani huomasin, että ne olivat kantoja, jotka juurineen oli
maasta väännetty, ja heitetty nurin niskoin suuriin kokoihin.
Iltahämärässä ne näyttivät kammottavilta satasarvi-kummituksilta,
jotka olivat metsästä astuneet sitä vartioimaan. Vaan oikeastaan ne
olivatkin korven kaatuneita sotilaita, jotka viljelyksen voimakas
valloittaja oli ijänikuisilta asuinsijoiltaan keikauttanut kumoon ja
säälimättä heittänyt töppöset taivasta kohti. Mutta korven reunassa
tuolla seisoi vielä synkkänä ja uhkaavana lukematon joukko heidän
veljiään, seisoi siellä mustaverisiä pitkiä kuusia ja jäntterävartisia
petäjiä, jotka olivat toinen toiselleen vannoneet metsän itsenäisyyttä
puolustavansa, vannoneet ennen siihen kaatuvansa kuin hiuskarvaakaan
väistyvänsä. Ja kerran oli heidänkin kaatumisensa päivä, ehkä jo ensi
syksynä. Miehiä sinne silloin on heitä vastaan piennarta myöten kirves
olalla asteleva, pian he saavuttavat korven reunan, terä vilkkaa,
runko paukkaa ja vihaisesti ravistelee vanha metsän ruhtinas tuuheata
tukkaansa. Mutta vihamies on voimakkaampi, yhä suurenee juurella haava
ja lyhyt parahdus vain ilmoittaa vieressä seisovalle veljelle, että
hänen vuoronsa on tullut.
Ei kuitenkaan ollut vielä tuo hetki tullut. Vielä seisoivat he siellä
syvälle maahansa juurtuneina, hautoen juuriensa välissä tälvellista
routaa, jota tuhoa tuottavana halla-usvana huokuivat yli vihannan
vainion.
--Se se on se ikuinen hallanpesä tuo Suontaus-korpi ja routa ei sen
povesta ole sulanut milloinkaan, sanoi herra, mutta jahka tässä ikää
annetaan, niin kyllä se pengotaan ja eipähän mikään auta hallan
paetessa, kun pannaan aurinko silmästä silmään paistamaan.
--Pappa! huudettiin yht'äkkiä heleällä neitosen äänellä ja minä näin
yhden noista kahdesta seisovan kartanolla ja katsovan tännepäin.
--Tulkaa ruualle!
--Tullaan, tullaan, vastasi herra, ja sitten sitä mentiin syömään.
* * * * *
Heitän haastamatta ruuat ja ruokapuheetkin. En puhu ruuan jälkeen
rappusilla istumisestakaan, joka kuitenkin usein on maata
matkustelevan nuorukaisen ihanimpia hetkiä sellaisessa talossa, jossa
on nuoria neitosia. Jäykkyys on silloin jo sulanut, kesä-illan
hämäryys antaa ajatuksille vauhtia ja jokapäiväisimpienkin kasvojen
piirteitä verhoaa silloin salaperäisyyden viehätys, jota niissä
selvällä päivällä turhaan hakee.--Ventovieraatkin tutustuvat tuossa