Sanomalehtimiesajoiltani - 01

SANOMALEHTIMIESAJOILTANI
Kirj.
JUHANI AHO

1911


[Latojan huomautus: Korostusmerkinnät ovat: _alaviivaus_ harvennettu,
/kauttaviivat/ kursivoitu, isot kirjaimet lihavoitu. Esipuhe on kokonaan
kursiivia. Artikkelin alkuperäisen ilmestymisen merkinnät on siirretty
alaviitteestä artikkelin otsikon yhteyteen.]
[Transcriber's note: Emphasis markup as follows: _underscores_ are
wide-spaced text, /slashes/ in italics, capitals in bold. The foreword
is in italics. The original publication date of each story was
originally a footnote; here they are presented with the heading of
the article concerned.]


SISÄLLYS:
Mitä varten
Sanomalehtimiehen muistelmia
Kuinka minusta tuli sanomalehtimies
»Suuri Suomalainen» ja ensimäiset tehtäväni sanomalehtimiehenä
Tapahtumia »Suuren Suomalaisen» toimistossa
»Suuren Suomalaisen» päätoimittaja
Mitä »Suuri Suomalainen» sisälsi
Kaksi lähetystöä
Sanomalehtimies aatteiden palveluksessa
Kuvauksia säätyvaltiopäiväin ajoilta
Plenum plenorum huhtikuun 11 p:nä 1885
Valtiopäivien »juhlallinen» aljetuksi kuuluttaminen Helsingissä
tammikuun 1 p:nä 1888
Valtiopäivätanssiaiset maanantaina tammik. 23 p:nä 1885
Käynti talonpoikaissäädyn istunnossa
Pappissäädyn istunnossa huhtikuun 13 p:nä 1888
Suomalainen Klubi
Ritarihuoneen lehterillä
Saman katon alla
Matkoilta omassa maassa
Kesäkuvia
Kirkonmäellä
Kirkon rannassa
Laivamatka
Hovi ja sen herra
Käynti Kolilla
Pikimmältään Venäjän-Karjalassa
Pankakoski ja Kalliolahti
Erämaan taival
Riion Pekka
Tuulivaarassa
Tuulijärvellä.--Satujen maailmassa
Laatokalla ja Valamossa
Yöllinen konsertti Kouvolassa
Pyöräraivoilija
Käynti »Herättäjän» kokouksessa


MITÄ VARTEN.

Mitä varten? Maksaako todellakin vaivan ruveta julkaisemaan entisiä
sanomalehtikirjoituksia? Ryhtyä haravoimaan vanhoja latopohjia?
Kun se nyt kuitenkin tapahtuu, jää lopullinen ratkaiseva vastaus
tietystikin lukijan ja arvostelun annettavaksi. Saanen sentään esittää
omatkin syyni. Niitä on montakin ja olkoon niiden lukuisuus kernaasti
osoituksena niiden heikkoudesta.
Ensiksikin--kun olen suurimman osan ikääni, enemmän kuin neljänneksen
vuosisataa, toiminut sanomalehtimiehenä: maaseututoimittajana,
valtiopäiväkertojana, juoksijana ja lentäjänä, koti- ja
ulkomaankirjeenvaihtajana, kirjoittanut mitä erilaisimmista aineista,
niin hyvin kirjallisuudesta ja taiteesta kuin metsästyksestä ja
kalastuksesta, sekä tunkioista että navetoista, pelloista ja
niityistä, politiikasta ja ekonomiiasta, kiihottanut yhdessä
henkäyksessä riitaan ja toisessa sovintoon kehottanut--niin olen
ajatellut, että näillä kirjoituksilla ehkä voisi olla jotain
sivistyshistoriallista arvoa näiden sanain jossain ahtaammassa
merkityksessä, niiden antaessa hajakuvia ajasta, oloista ja elämästä
ja omista näkemistä ja kokemista tapauksista sieltä täältä tuon
ajanjakson varrella.
Siksi toiseksi--olen usein ollut koko innollani ja sydämmelläni
mukana, joskaan en ohjissa enkä aisoissa, niin kuitenkin kannoilla,
aatteiden ajamisessa ja harrastusten kannattamisessa ja
arvostelemisessa, joista osa jo on poissa päiväjärjestyksestä, toiset
siinä yhä vieläkin olemassa. Hetken innostuksessa, kiivaudessa ja
katkeruudessakin syntynyt purkaus on usein ehkä oikeampi ja mehevämpi
ajankuva kuin jälkeenpäin kylmällä harkinnalla ja arvostelevalla
valinnalla kyhätty tutkielma. Kokoelma sanomalehtikirjoituksia on
tavallaan kokoelma yksityisiä kirjeitä, ja nehän ovat aina olleet
pikkuhistorikkojen himoruokaa. Helpotanhan siis, ainakin joltain
osalta, kirjastohiirien kopioimiskustannuksia.
Kolmas syy--aika, jonka kuluessa nämä kirjoitukset ovat syntyneet, on
niin lähellä nykyistä, että nuoremmalla polvella, halutessaan siihen
perehtyä, voi olla hyötyä vaillinaisemmistakin sen sisään viittovista
pilkotuksista.
Niin--ja kun kustantajakin mielellään tahtoo... Toisin sanoen:
sälytän oikeastaan kaikki edellisetkin syyt hänen selkäänsä.
Tässä tarjotun nidoksen jatkoksi--se on Otava, joka yhä puhuu--olisi
aikomus raapia kokoon toisiakin, jotka tulisivat sisältämään, paitse
kuvauksia ulkomaan matkoilta, päivän politiikkaa ja polemiikkaa,
kirja-arvosteluja ja sen semmoista--jos näet ystävällinen yleisö ei jo
tätä ensimäistä käännytä veräjiltään takaisin.
J.A.


SANOMALEHTIMIEHEN MUISTELMIA


I

KUINKA MINUSTA TULI SANOMALEHTIMIES.
»Päivälehti», n:o 255, 2 p:nä marraskuuta 1893.

Ei minulla oikeastaan ole ollut sen suurempaa synnynnäistä kutsumusta
sanomalehtimieheksi kuin niin monella muullakaan, jotka ovat sille
alalle antautuneet. Sattumus se on, joka on luonut sanomalehtimiehemme.
Mikä on sille alalle joutunut varojen puutteesta, kun ei ole voinut
jatkaa lukujaan ja tutkintojaan, mikä on onnistumatonna runoilijana tai
kaunokirjailijana katsonut paremmaksi päästä arvostelemaan kuin olla
arvosteltuna, mikä ihailemainsa suurten miesten kehotuksesta saanut
päähänsä, että hänen täytyy »uhrautua», s.o. panna aikansa ja varansa
yhteisen hyvän pyhälle alttarille. Toivo pienistä lisätuloista on ajanut
monen maaseutuopettajan publisistiuralle ja näiden toiveiden pettymys
on hänet siitä karkoittanut. Muutamia vain on meillä niitä, jos luetaan
pois varsinaiset kirjailijat, jotka kynänsä avulla olisivat kohonneet
suurempaan vaikutukseen ja jotka kirjoitustapaansa nähden eroaisivat
suuresta joukosta.
Ei minullakaan, niinkuin sanoin, ollut mitään aavistusta siitä, että
minusta olisi sanomalehtimieheksi. Olin parin vuoden vanha ylioppilas,
joka oli kuluttanut aikansa ja isältä saamansa ensimäiset oppirahat
kaunokirjallisuuden lukemiseen ja ylioppilaskunnan puolueriitoihin.
Ylioppilaskunnan lukusalissa kyllä kului paljonkin aikaa
sanomalehtien lukemiseen, johon minulla aina on ollut vastustamaton
halu, mutta sitä en kuitenkaan vielä osannut pitää merkkinä
vastaisista taipumuksistani. Tämä aika tietysti päättyi niin kuin se
tavallisesti päättyy: minun täytyi jäädä maalle isäni kotiin, kun muut
matkustivat pääkaupunkiin. Olisi edes ollut /pro excercitio/
kirjoitettu, niin olisi voinut alkaa lukea kandidaattitutkintoa
varten. Mutta minulla ei ollut silloin vielä akateemisista
opinnäytteistä takanani kuin »pikkuteologia» eikä ole vieläkään sen
enempää. Ja niin minä kuljin syyslukukauden toimetonna, koettaen
kuluttaa aikaani jäniksiä ampumalla ja kattoon syleksimällä,
kummassakaan sanottavasti onnistumatta. Aloin jo luulla, ett'ei
minusta olisi mihinkään. Mutta minä kelpasin kuitenkin
sanomalehtimieheksi.
Olihan minulla siinä virassa tosin jo pienoinen menneisyys takanani.
Jo koulupoikana olin kirjoitellut runoja ja ollut käsin kirjoitetun
sanomalehden toimittajana. Yliopistoon tultuani korotettiin minut
osakunnan lehden ulosantajaksi. Ja näiden ansioiden perusteella oli
minulla kylläksi hävyttömyyttä kirjoittaakseni eräälle tuttavalleni
Helsinkiin, että hän hankkisi minulle työtä jossain sanomalehdessä.
Mutta hämmästykseni oli kuitenkin vilpitön, kun vähää ennen joulua
sain häneltä kirjeen, että toivomani paikka oli minua odottamassa
tammikuun 1 p:stä. Se oli referentin paikka ja velvollisuuksiini
kuului sen lisäksi kääntämistyötä ja uutisten hankkimista kaupungilta.
En nukkunut koko sinä yönä, joka seurasi. Mitenkä minä oikean
sanomalehden toimittajaksi? Mitä minä osaisin siihen kirjoittaa?
Kuinka ennättäisin panna paperille kaikki, mitä kokouksissa puhutaan,
ja mistä minä tietäisin, mitä siihen olisi pantava ja mitä ei?
Hain käsiini vanhan sanomalehden ja aloin sitä lukea. Tuo vanha tuttu
repale oli kuin uusi ikään. Yhtäkkiä oli se nyt minusta niin viisasta,
niin syvää ja niin outoa, että en löytänyt mitään paikkaa, joka olisi
voinut tulla minun älylläni kokoonpannuksi. Mistä minä tietäisin esim.
milloin pitää panna »kuten H.D. kertoo» tai »H.D:n mukaan» tai vaan
»H.D.»? Asioista, joita ennen tuskin olin huomannut, tuli minulle nyt
mystillisiä seikkoja, joiden salaisuutta turhaan koetin ratkaista.
Kuinka voisin kirjoittaa niin, että _toinen sana_ tulisi mustemmalla
kuin toinen tai että _toiset paikat_ näyttäisivät valkoisemmilta kuin
toiset? Nyt sen konstin jo kuitenkin olen oppinut, niinkuin näette.
Koetin sitten miettiä, miten joku uutinen olisi kirjoitettava.
Naapurikylässä oli äskettäin hukkunut lapsi huonoon jäähän. Minä
tartun kynään ja alan kirjoittaa koetteeksi. Saan siitä näin kuuluvan
uutisen: »Tämän kuun 30 p:nä hukkui Latvalan kylässä työmies Pekka
Hartikaisen 5:llä oleva poika huonoon jäähän.» Pitäisihän sen riittää,
mutta ei se minua kuitenkaan oikein tyydyttänyt. Puuttui siitä
jotakin, mutta mitä? Aloin etsiä lehdestä, eikö siellä olisi jotain
samantapaista tapausta kerrottuna, josta voisin ottaa oppia. Eikä
tarvinnutkaan kauvan lukea, sillä hukkuuhan niitä lapsia syksyllä
huonoon jäähän maassa, jossa on vettä niin viljalti kuin Suomessa. Ja
aivan oikein, tuossa se jo onkin, siinä seisoo: »Surkea onnettomuus»:
(Ka niin, »surkeaksi onnettomuudeksi» olisi Latvalan lapsenkin
hukkumista voinut sanoa.) »Tämän kuun 20 päivänä, kun useat Heikkilän
kylän lapset olivat menneet luisua laskemaan kylän alla olevan lammen
jäälle, sattui surkea onnettomuus, että yksi heistä toisten
huomaamatta oli juossut yksiöiselle riitalle, jossa hän melkein
samassa upposi ja joutui ahtolan saaliiksi, ennenkun hänen apuunsa
jouduttiin. Vainaja oli vanhempainsa ainoa lapsi, jotka jäivät häntä
kauheasti suremaan. Tässä siis taaskin yksi varoittava esimerkki,
ett'eivät lasten vanhemmat tai heidän holhoojansa jättäisi pienokaisia
peräänkatsantoa vaille, niinkuin valitettavasti kovinkin usein
tapahtuu.»
Aivan samat asiat kuin minunkin uutisessani. Mutta siinä oli ollut
toinen mies kirjoittamassa. Samasta asiasta, mistä minä en saanut kuin
kolme riviä, teki hän yksitoista ja oli osannut lisätä pienen
yleishyödyllisen neuvonkin. Milloinka minä voisin sellaisen kätevyyden
saavuttaa? Minusta näytti, ett'en voisi milloinkaan. Ja minua alkoi jo
kaduttaa, että olin ruvennut koko puuhaan. Eihän minulla ollut siihen
kykyä eikä siitä mitään kokemusta. Ennen vaikka kansakoulunopettajaksi!
Mutta silloin tuli minulle avukseni luonteen ominaisuus, joka
sanomalehtimiehille on hyvin suuriarvoinen ja joka pelastaa heidät
kaikista pulmista. Me saamme kirjoittaa ja me totummekin kirjoittamaan
asioista, joita emme ollenkaan ymmärrä ja joista ei meillä ole
etäisintäkään käsitystä. Ja minä päätin kuin päätinkin ottaa vastaan
viran, jonka toimittamisesta minulla ei ollut aavistustakaan.
Saisinhan käydä edes Helsingissä, jos ei muuta.
Ja kohta joulunpyhäin jälkeen--taisi olla vuonna 1881--läksin minä
»omalla hevosella» ajamaan pääkaupunkia kohti. Eihän se ollut mitään
sanomalehtimiehen kyytiä. Mutta enhän minä vielä ollutkaan mikään
sanomalehtimies, en totta tosiaan ollutkaan.


II

»SUURI SUOMALAINEN JA ENSIMÄISET TEHTÄVÄNI SANOMALEHTIMIEHENÄ.
»Päivälehti», n:o 256, 3 p:nä marraskuuta 1893.

»Suuri Suomalainen» oli siihen aikaan pääkaupungin ainoa
suomenkielinen sanomalehti ja oli ollut jo kauvan, kuinka kauvan
lienee ollutkaan. Se oli yhtä vakava kuin vanhakin. Vaikk'ei silloin
vielä ollutkaan »nuoria» eikä »vanhoja», niin kutsuivat sitä kaikki
»vanhaksi» suomalaiseksi. »Se vanha Suomalainen», se oli samaa kuin se
rakas, se hyvä, se taattu, se vankka j.n.e. Ja sillä oli paljon
ystäviä, jotka sydämmestään antoivat anteeksi kaikki sen viat ja
puutteet.
Nykyajan kannalta katsottuna niitä olisi noita puutteita ollut
paljonkin, mutta silloin niitä tuskin huomattiin, sillä »Päivälehti»
ei vielä ollut korottanut yleisön vaatimuksia suomenkielisen
sanomalehden suhteen eikä puolueen arvo sallinut verrata sitä
ruotsinkielisiin, jotka olivat ajanmukaisemmin toimitetut.
Aivan äskettäin oli lehti tullut jokapäiväiseksi. Ensimäisenä
ylioppilasvuotenani se oli vielä ilmestynyt ainoastaan kolme kertaa
viikossa, silloinkin iltapäivällä. Mutta oli ollut Turkin sota ja se
on suuri merkkivuosi suomalaisen sanomalehdistön historiassa, sillä
siitä alkoi meidän sanomalehdistömme kehitys. Siitä pitäen alkoi
»Suuri Suomalainenkin» kannattaa ja kuulema voittoakin tuottaa, kun
pienet osakkeet oli muutettu suuriksi ja suuret osakkeet tulleet
lehden omistajiksi.
Me oltiin siis koko poikia, kun meilläkin oli--päivälehti. Ja ilomme
oli niin suuri, ett'emme koskaan nurkuneet, vaikka lehti
kaupunkitilaajoille olisi tullutkin vasta klo 12 päivällä. Sillä sehän
oli _päivä_lehti ja noudattihan se oikeastaan siinäkin suhteessa vain
ohjelmaansa, joka oli silloin ja on vielä nytkin: »kiireeseen ei ole
luotu Suomen mies».
Uuden vuoden päivänä itsenään 1882 astuin minä »Suuren Suomalaisen»
toimistoon. Saattamassa ja päätoimittajalle esittämässä oli minulla
mukanani ennen mainittu ystäväni. Me nousimme ensin kivirappuja,
sitten tulimme konttorihuoneisiin, joita oli kaksi, ja niiden läpi
toimitushuoneisiin, joita oli yksi. Siinä huoneessa oli kaksi suurta
hyllyä täynnä sanomalehtiä, nahkasohva ja pyöreä pöytä keskellä
lattiaa, jonka äärestä kohosi pikkuinen, harvatukkainen, hermostuneen
näköinen mies, jota ystäväni kutsui ristimänimeltään Teotoriksi.
Teotori pisti minulle kättä, katsahti sivumennen pukuani, joka ehkä
oli liika kansallinen kansallisenkin lehden toimittajan puvuksi, se
kun oli kaikkein kotikutoisinta sarkaa, ja käski menemään--kirkkoon.
Kirkossa en ollut käynyt vuosikausiin, Helsingin kirkossa en koskaan.
Täytyy tunnustaa, että minua hiukan kummastutti tämä, vaikka
tiesinkin, että »Suuri Suomalainen» oli silloin niinkuin on nytkin
kirkollismielinen. Vaan luultavasti täällä on tapana alottaa uusi
vuosi kirkossa käymällä, ajattelin, ja sanoa tokaisin jotain
sanoakseni: »Lähteekö ne muutkin miehet kirkkoon?»
Teotori purskahti nauramaan, samoin ystäväni ja konttorinainen, ja
minä sain tietää, että minun oli mentävä Nikolainkirkon sakaristoon
kirkkoherran kuulutuskirjasta kopioimaan vuoden varrella syntyneet,
kuolleet, vihityt ja poismuuttaneet.
Mennä Nikolainkirkon sakaristoon! Se oli helpompi sanoa kuin tehdä.
Kun minä kirkkoa kiertelin ja kaartelin, niin näytti minusta kuin
siinä olisi ollut sakaristoja joka kulmalla. Mutta joka kerta kun
yritin sisään, tulin kirkkoon, jossa urut soivat ja väki veisasi.
Viimein löysin oikean oven. Minua oli alkanut vähän pelottaa, että jos
ne kaikki Helsingin papit ovat siellä sisällä ja minä keskellä
kirkkoaikaa tulen heitä maallisilla hommillani häiritsemään, niin
saattavat suuttua. Mutta ne ottivat minut hyvin ystävällisesti
vastaan, sillä olihan Teotorin lehti teoloogienkin lehti, ja aukasivat
kuulutuskirjansa eteeni, kantoivat tuolin istuakseni ja kastelivat
kynänkin. Ja sillä tavalla suoritin minä kuin aika poika ensimäisen
publisistisen koetehtäväni.
Toinen kävi yhtä helposti. Se oli matkustaja- ja laivalistan
suomentaminen, jotka jostain, en koskaan saanut selkoa mistä, tulivat
toimistoon ruotsinkielisinä.
Sanomalehtimiesurani oli siis avattu, arpa oli heitetty, alani oli
löydetty. Enkä minä enää voinut käsittää, kuinka olin kutsumustani
epäillyt. Teotori oli vahvistanut minua uskossani. Kun työn lomassa
hänelle ujosti arvelin, että mahtaisiko minulla olla siihen
tarvittavia ominaisuuksia, vakuutti hän lohduttavasti, ett'ei
hänelläkään ollut sen enempää ollut. Hän sanoi, ett'ei siihen muuta
tarvita kuin uutteruutta, sitkeyttä, käden nopeutta ja käsialan
selvyyttä, etenkin käsialan selvyyttä. Ja nehän minulla oli--vielä
siihen aikaan!--ja mitä puuttui, sen voisin saavuttaa.
Voitte ehkä arvata, ett'eivät askeleeni paljoa painaneet, kun palasin
toimistosta asuntooni. Minä olin siis sanomalehtimies, minä kuuluin
»Suuren Suomalaisen» toimitukseen! Jo huomenna saisin nähdä työni
painettuna, lukea /minun/ kirjoittamani väkiluvun muutokset,
syntyneet, kuolleet, vihityt ja kastetut, lukea /minun/ laivalistani,
/minun/ matkustajani!
Painettaisinko ehkä runonikin vielä kerran?


III

TAPAHTUMIA »SUUREN SUOMALAISEN TOIMISTOSSA.

»Päivälehti», n:o 261, 9 p:nä marraskuuta.

Niinkuin jo edellä mainitsin, oli meillä pienessä toimistohuoneessa
yksi ainoa pyöreä pöytä. Sen ääressä oli meitä kolme miestä,
päätoimittaja, ulkomaanosaston toimittaja ja minä. Vaihtamatta
sanaakaan pitkään aikaan ratuuttelimme me kukin paperiamme ja menimme
työmme toimitettuamme tiehemme. Kaikilla oli määrätyt tehtävänsä,
minulla kaikista koneellisimmat. Se oli parhaasta päästä vain
käännöstyötä, jossa vähänä vaihteluna oli se, kun aina parin viikon
kuluttua sain käydä valtuusmiesten kokouksissa. Ulkomaanosaston
toimittaja käänsi hänkin ja valitti välistä, että hätäkö niillä on
noilla ruotsalaisilla lehdillä, jotka saavat käyttää saksia kaikkeen.
Päätoimittajakin teki paljon käännöstyötä tai luki läpi kaikki mitä me
muut olimme kääntäneet. Sen lisäksi hän korjaili maaseutukirjeitä ja
muita lähetettyjä kirjoituksia, joilla lehti parhaasta päästä
täytettiin.
Pääartikkeleita hän kirjoitti harvemmin ja silloinkin suurella
vaivalla. Hän puri partaansa ja poltteli paljon, pyyhki välistä pois
kaikki, mitä oli kirjoittanut, kirosi haikeasti ja alkoi kaikki
uudestaan. Silloin minä en uskaltanut liikahtaakaan, en
hiiskahtaakaan. Hän se myöskin hoiti pikkupolemiikkeja muiden lehtien
kanssa ja sitä oli aika paljon, yhtä paljon kuin nytkin. Mutta silloin
sitä ei, jumalan kiitos, tarvinnut käydä muita kuin ruotsinmielisiä
vastaan. Koko maaseutusanomalehdistön kesken vallitsi vielä rauha ja
rakkaus. Vaan ruotsalaiset lehdet, ne ne saivat takkiinsa niin että
pölisi.
Näki jo etäältä Teotorista, milloin hän oli hyvällä
polemiikkituulella. Hän ei purrut partaansa, ei kiroillut, ei
liikahdellut hermostuneesti tuolillaan, vaan veteli tyytyväisen
näköisenä viiksiään, tuon tuostakin hymähtäen ja purskahtaen välistä
lyhyeen nauruunkin. Eikä hän malttanut pidättäytyä, jo luki meillekin,
mitä oli kirjoittanut. Ne olivat lyhyitä, ilkeitä, ivallisia pätkiä,
niissä oli sellaisia sanoja kuin »moinen vastustaja», »mutta
rehellistä menettelyä emme tosin ole tottuneetkaan siltä taholta
odottamaan», »taas uusi todistus liberaalisen puolueen kuuluisasta
liberaalisuudesta», »/Qvod erat demonstrandum/» y.m.s. Meistä muista
se oli tietysti yhtä sukkelaa ja onnistunutta kuin päätoimittajasta
itsestäänkin, sillä olihan hän päätoimittaja. Eikä ainoastaan meistä,
mutta nähtävästi kaikista muistakin, sillä kaikki, jotka siihen aikaan
kirjoittivat sanomalehtiin, koettivat kirjoittaa niinkuin »Suuri
Suomalainen.» Kaikki se, mikä meidän toimistosta kajahti maaseudulle,
tuli sieltä monisteltuna takaisin. »Samat sanat, vaikka vähän
kovemmin» saatiin lukea kaikissa maaseutulehdissä. Ja luultavasti oli
tämä kirjoitustapa kansallista, koska se yhäkin vielä on pysynyt
käytännössä »Suuren Suomalaisen» polemiikeissa, joissa sitä nyt
eroituksetta käytetään sekä oman puolueen että vastapuolueen kanssa
riidellessä.
Mutta paitse pöytää oli toimistossa sohvakin, nahkasohva, joka
erityisistä syistä on mieleeni painunut. Se on näet, niinkuin
luonnollista onkin, hyvin likeisessä yhteydessä niiden vieraiden
kanssa, jotka tuon tuostakin tulivat »Suuren Suomalaisen» toimitusta
tervehtimään. Ja niiden joukossa olivat kaikki meidän nykyiset suuret
miehemme. Silloin tosin eivät vielä suuret eikä pienet, vaan siltä
väliltä, sillä Snellman eli vielä ja hänen nimensä piti muut
varjossaan. He tulivat sinne tavallisesti kerta päivässä uutisia
kuulemaan ja keskustelemaan päivän tapahtumista. Niistä en saanut
kuitenkaan minä paljon tietää ennen kuin ehkä seuraavan päivän
lehdestä, sillä Teotori vapautti minut velvollisuuksistani sanoen:
»saat mennä!» Useimmittain oli heillä käsikirjoitustakin mukanaan,
sillä ne ne olivat, jotka pääartikkeleita kirjoittivat.
Heitä tuli vanha Yrjö ja hänen veljensä Jaakko. Tuli rehevä, terhakka
numeromies K.F.I. ja nopeakielinen, pulloposkinen pankkimies W.E.,
joka aina puhui ruotsinkieltä, tuli tuo lasisilmäinsä yli katseleva
Kangasalan karhu, aina iloinen »Matti» (Antti J.), jolla oli
minullekin joku ystävällinen sana sanottavana, ja kirkassilmäinen
Suonio, joka aina pisti kättä minullekin, samoinkuin puolueen ainoa
kenraalikin. Puolueen ainoata luutnanttia, joka myöhemmin on astunut
näyttämölle, ei vielä siihen aikaan näkynyt.
Ahkeroita vieraita, vaikka vähemmän tervetulleita, olivat
valtiopäivämiehet, varsinkin talonpojat, jotka näkyivät katsovan
velvollisuudekseen tulla äänenkannattajaansa tervehtimään. Heitä tuli
pitkin päivää, kiireisimpänäkin työ-aikana, ja he istuivat kauvan ja
tupakoivat paljon niinkuin olisivat olleet omassa tuvassaan. Ja vasta
sitten, kun oli kahlattu läpi kaikki maan asiat ja kaikki kansan
toivomukset, tuli oikea asia esille: »miksi ei minun lausuntoani ole
otettu lehteen?»--»Jaa, niin, en minä tiedä... minä kysyn
referentiltä,» oli toimittajan tavallinen vastaus. Vaan ukot tiesivät,
millaista se oli tuo referentiltä kysyminen ja vääntivät melkein
jok'ikinen povitaskustaan paksun paperipinkan, jossa oli heidän
lausuntonsa kirjoitettuna. Niitä kutsuttiin toimittajain kesken
»vaalisaarnoiksi» ja melkein poikkeuksetta saivat ne vaeltaa kaappiin,
josta ne sitten kesemmällä, kun sattui puutetta paremmasta
käsikirjoituksesta, pääsivät julkisuuteen.
Tuo alituinen edusmiesten tulva olisi voinut panna kovahermoisemmankin
miehen kärsivällisyyden koetukselle, kuin mitä oli »Suuren
Suomalaisen» toimittaja. Ja täytyi minun ihmetellä, kuinka
kärsivällisesti hän osasi tätä yleisöään palvella. Oven käydessä ja
raskaiden askelien junnahdellessa etuhuoneessa, hän kimmahti
tuoliltaan, raastoi tukkaansa ja huokasi epätoivoisena: »Jo taas!»
Mutta kun tulija seisoi selän takana, millä hellyydellä, millä
sydämmellisyydellä hän osasikaan ottaa häntä vastaan ja millä maltilla
kuunnella loppumattomia laverruksia! Ja tuskin oli yksi poistunut ja
hän saanut kuivuneen kynänsä taas käymään, kun tuli toinen ja kolmas
ja samat jutut alkoivat uudelleen.
Eivätkä ne kuitenkaan ne olleet toimituksen pahimpia vitsauksia.
Kuka meistä ei muistaisi Sipi-vainajata, jolla on niin suuret ansiot
kansanrunoutemme rikastuttamisessa ja jonka sanotaan kielemmekin
tutkimista rikastuttaneen! Mutta monien ominaisuuksiensa ohessa oli
hänellä sekin, että hän tahtoi olla runoilija ja publisisti ja saada
kumpaisenakin esiintyä. Ollen »Suuren Suomalaisen» entisiä
toimittajia, tahtoi hän edelleenkin sen palstat käytettäväkseen. Ja
hän saikin. Sai ensin runojansa ja sittemmin proosaansa varten.
Muistan edellisistä muutaman ulkoakin. Se oli kirjoitettu erään
rautatiejuhlan johdosta eikä ole hullumpia, vaikka sitä semmoisena
siihen aikaan naurettiin. Kun rautatiejuhlat ovat tätä nykyä
päivänkysymyksiä, panen sen tähän. Se on näin kuuluva:
Nytpä Suomi suloin iloitse,
Sekä riemuin riemuele,
Kun olet vyötty riennon vyöllä.
Riennon rintaseppeleillä,
Suomen riennon rintavöillä
Kansan kunniasiteillä!
Riennon on juhla joutununna,
Riennon on aurinko ylennyt,
Riennon on aika auvennunna,
Riennon on ikä alettu.
Riennon on ikä ikuinen,
Riennon on päivä päättymätön.
Siis Suomi suloin iloitse,
Sekä riemuin riemuele,
Terve tiemme, terve työmme,
Terve vyömme ja väkemme!
Se oli runoa. Ja proosassa oli silloin tällöin monen palstan pituisia
polemiikkeja ruotsinmielisiä vastaan. En niitä kuitenkaan koskaan
lukenut enkä kuullut muidenkaan lukeneen. Erään kerran oli kuitenkin
hänen kirjoituksensa varustettu esipuheella: »Emme ole tahtoneet
kieltää sijaa seuraavalta sepustukselta, josta kirjoittaja itse
vastatkoon.» Oikeampi olisi ollut sanoa: emme ole /uskaltaneet/ j.n.e.
sillä nämä kirjoitukset pakotettiin pakottamalla lehteen. Ei tosin
painolain nojalla, mutta lain, joka oli sitä paljoa tehokkaampi,
niinkuin kohta tulen kertomaan.
Kuulin jo ennen toimitukseen tuloani olleen pienempiä otteita »Suuren
Suomalaisen» toimistossa. Ne olivat päättyneet siten, että Sipi
miehissä työnnettiin ulos ja hänen kirjoituksensa paperikoriin. Mutta
vuosi vuodelta tuli hän yhä rohkeammaksi. Hänestä kerrankin
päästääkseen otettiin nyt tuo runo lehteen. Sitä ei kuitenkaan olisi
pitänyt tehdä, sillä vaatimukset siitä vaan suurenivat. Isolla
kiljunnalla ja hampaitten hionnalla sai hän aikaan sen, että hänen
polemiikkinsakin tuli lehteen, mutta varustettuna yllä mainitulla
esipuheella. Vaan siitä oli seurauksena tapaus, joka luultavasti on
ainoa laatuaan meidän sanomalehdistömme historiassa.
Sen jälkeisenä päivänä kuin kirjoitus oli ollut lehdessä julaistuna,
istuttiin »Suuren Suomalaisen» toimistossa suljettujen ovien takana,
sillä jo ennen toimitustunnin alkamista oli Sipi käynyt Teotoria
tapaamassa. Pieninkin risahdus konttorissa sai meidät työstämme
lakkaamaan ja kuuntelemaan. Jo kuului tuttu änkyttävä ääni kysyvän,
onko toimittaja tavattavissa. Konttorinainen vastaa niinkuin oli
neuvottu, ett'ei toimittaja ole tavattavissa. Mutta samassa tarttuu
käsi lukkoon. Teotori tarttuu toiselta puolelta. Molemmat vääntävät
voimiensa takaa, voitto on epätietoinen ja me seuraamme suurella
jännityksellä tapahtumien kehitystä.--»Aukase!» kähisee ääni oven
takana.--»Aukase, riivattu!» kähisee sama ääni uudelleen. Mutta
Teotori ei aukase. Kolmatta kertaa ei ääni enää kähähdäkään, vaan sen
sijaan lentää ovi auki kauhealla pamahduksella, sisään syöksyy ensin
ojennettu petolinnun koura, sitten toinen samanlainen koura, pieni
pää, piippoparta, pörrötukka ja tulta hehkuvat silmät. Hirviö parkuu,
kiljuu, syleksii ja karkaa Teotorin tukkaan, partaan, kaulukseen, ja
pienessä kammarissa syntyy taistelu elämästä ja kuolemasta. Iskut,
temmellykset, käännähdykset ja pyörähdykset ovat niin nopeat, että
meidän on turha koettaakaan saada sormiamme väliin. Mutta yhtäkkiä
tekee Teotori jonkun sukkelan käsitempun ja hänen vastustajansa lentää
selälleen nahkasohvalle, samalla kun Teotori omia karvojaan pölisten
pelastuu ovesta ulos. Vaan nähdessään saaliin käsistään päässeen
joutuu hänen vainoojansa voimattoman kiukkukohtauksen valtaan, ja kuin
pahankurinen lapsi--ja lapsihan hän oikeastaan olikin--heitäkse hän
sohvalle pitkäkseen ja alkaa potkia jaloillaan, potkii rikki sohvan
selustimen, särkee tuolin ulkomaanosaston toimittajan alta, kaataa
kerta romauksella koko toimituspöydän, josta paperit ja kirjat
lentävät hajalleen ja muste vuotaa lattiata pitkin. Mutta nyt on
tullut meidän vuoromme, me tartumme villikkoa niskaan ja ohjaamme
hänet ulos, jonne hän nyt siivosti lähteekin, saatuaan sydämmensä
puretuksi.
Mutta mistä on Sipi niin silmittömästi suuttunut? Sen hän selittää
huomenna tullessaan katuvaisena tekoaan anteeksi pyytämään. Hänen
kirjoituksensa olisi pitänyt panna pääartikkelin paikalle, tai ainakin
olla sitä varustamatta häntä halventavalla esipuheella.
Teotori antoi tietysti anteeksi ja lisäsi tähän lahjaansa
kymmenmarkkasen pyydettyä tekijäpalkkiota, kuitenkin sillä
pisteliäällä huomautuksella, ett'ei hän tule /lehteä/ velkomaan
maksetusta summasta.


IV

»SUUREN SUOMALAISEN PÄÄTOIMITTAJA.
»Päivälehti», n:o 267, 16 p:nä marraskuuta 1893.

Saammehan me sanomalehtimiehet tehdä pientä pilaa toisistamme, mutta
me sen kuitenkin kaikista parhaiten tiedämme, mitkä vastukset meillä
on voitettavina ja kuinka työmme on vaivaloista ja kiittämätöntä.
Sanomalehden päätoimittajan asema on melkein kuin teatterin johtajan.
Koko koneisto, koko tuo loistava aparaatti, joka yleisön silmiä
häikäsee, on tavallisesti yhden miehen miettimä ja järjestämä, mutta
kun yleisö taputtaa käsiään ja huutaa hyvä-huutoja näyttelijöille tai
kirjailijoille, unohtuu melkein säännöllisesti se mies, jonka ansio on
suurin. Ei muisteta, että ne, jotka saavat näyttämöllä esiintyä,
taikka käyttävät päätoimittajan hiellä ja vaivalla vuosikausia
hoitamaa lehteä lahjojensa ja mielipiteittensä esille tuomiseksi, ovat
tulleet siihen tilaisuuteen ainoastaan siten, että on ollut se sitkeä
mies, joka heitä kaikkia n.s. on selässään kantanut ja joka on