Sanomalehtimiesajoiltani - 11

epätasaiset ja kirveen jäleltä; katto turpeesta, joka kasvoi
moniväristä kukkaisheinää; rappuna kivi; uunin alaosa puusta; pöytä
ristikkojaikain päällä; lattia ja penkit kirveellä halastuista
laudoista.
Tämä asumus oli etäisin paikka, johon tungimme tällä matkallamme. Aika
ei antanut mennä pitemmälle ja niin minusta tuntuikin, että sitä jo
yhdeksi kerraksi riitti sydänmaan luontoa ja sen herättämiä
mielialoja. Ne kai olisivat olleet samat, jos olisimme jatkaneet
matkaamme. Tänne saakka tullessamme olimme nähneet parhaiten
viljeltyjä ja edistyneimpiä paikkakuntia Suomessa. Kuta syvemmälle
sukelsimme, sitä alkuperäisemmiksi muuttuivat olot ja me olimme
asteettain saaneet nähdä eri kehityskausia kansamme elämästä:
rehoittavan kirkonkylän, suuria sydänmaan taloja ja vihdoin tämän
pienen torpan, joka edusti sitä tilaa, missä meidän puolellamme
elettiin sata vuotta tai pari jälelle päin.
Erittäinkin tuntui siihen olevan hyvä kuva tuo maisema, joka näkyi
mökin pihalle. Tässä oli tämän vaaran huippu viljelty ja siinä olevat
talot olivat ainoat monen peninkulman piirissä. Koko tuo suuri ympyrä
jonka keskipisteessä seisoimme, oli yksitoikkoista tumman ruskeaa
havumetsää niin kauvas kuin silmä kantoi. Semmoista se on ollut
yleensä Suomen puolellakin, ennenkun se kaskeamalla vähitellen muuttui
lehtimaaksi. Järviä ja lampia välkkyi joka taholla, mutta niiden
rannoilta ei näkynyt heleän vihreää luhtaa. Ehkä sitä vielä sitäkin
löytyy, kun kosket vähitellen perkautuvat ja vedet laskeutuvat. Soita
näkyi ja kukaties mitä ne nekin kuivattamalla ja ojittamalla olisivat
voineet antaa, mutta vielä ei ole varallisuus ehtinyt niin pitkälle,
että se olisi jaksanut ottaa suolta omansa. Karjaa täällä pitää
paimentaa kontiolta läpi kesän, ja sittenkin tahtoo se sen käsistä
ottaa. Mutta metsän riistaa on niin paljon kuin pyytää tahtoo ja
kaloja kuhisee kuin muurahaisia monissa koskissa ja virroissa.


V
TUULIJÄRVELLÄ.--SATUJEN MAAILMASSA.
»Päivälehti», 26 p:nä lokak. 1892.

Tuulijärvi, tuo suuri autio selkä rajan toisella puolella, oli meihin
jo ensi näkemällä vaikuttanut ihmeen runollisesti ja niin sanoakseni
satumaisesti, kun synkän korven sisästä yhtäkkiä tulimme sen rannalle
ja näimme sen tyynen, laajan pinnan, jota ympäröi kaikkialla
rikkomaton havumetsäinen kehys. Sama vaikutus uudistui vielä toisenkin
kerran, ja paljoa voimakkaampana.
Käännyttyämme takaisin järven pohjoiselta rannalta olevasta
Tuulivaaran kylästä, lähdimme illan suussa soutelemaan samaa tietä,
jota olimme tulleetkin.
Ilma oli aivan tyven ja veden sileä pinta ei liikahtanutkaan muualla
kuin matalikoilla ja niemien nenissä, joissa maininki sai aikaan vähän
kuolevia väreitä.
Pian oli Tuulivaaran valkama taloineen näkymättömissä ja me
matkustimme taas täydellisessä erämaassa.
On niitä meilläkin autioita sydänmaan järviä ja asumattomia rantoja,
mutta aina sentään jostain salmekkeesta vihertää niitty, kellertää
pelto tai kiiltää kaukainen ikkuna. Täällä ei peninkulman matkalla
näkynyt muuta kuin kivinientä kiviniemen takana, kalliosaarta
kalliosaaren suojassa. Eikä missään muuta puuta kuin ruskeaa
petäjikköä ja mitä komeinta hongikkoa, jotka kuvastuivat tervan
karvaiseen veteen. Se vesi se sitten aukeili suuriksi seliksi, niin
että toinen ranta vaan vähän siinteli pisimmiltä pohjukoilta.
En ole aavoilla merillä, en synkimmässä korvessakaan tuntenut itseäni
niin täydellisesti kasvotusten luonnottarien kanssa kuin tällä
venetaipaleella Tuulijärvellä. Samalla kun se oli synkkää, oli siinä
jotain äärettömän lapsellista, viatonta, itsetiedotonta ja
turmeltumatonta.
Asutuissa paikoissa sekoittuu ilmaan aina jotain, jota voisi sanoa
viljelyksen hengitykseksi, jotain, joka hunnuttaa ja himmentää
näköpiiriä ja joka kaskista ja soista nousevine savuineen antaa omat
väri vivahduksensa pilville ja taivaalle, mistä se sitten vaikuttaa
veteen, maahan, puihin ja koko maisemaan. Täällä ei siitä ollut mitään
nähtävänä, täällä sai aurinko taittaa esiin alkuperäisimmät,
sekoittamattomimmat säteensä.
Ja kun siinä ei sitten kuulunut luiskahdustakaan, ei etäisintäkään
ääntä, ei ihmisen haastelua, ei karjan kellon kalahdusta, ei vasikan
ynähdystä, ei mitään, ei niin mitään... jos ei ota lukuun tuota
kareihin varovasti murtuvaa lainetta ja keskellä selkää silloin
tällöin pulakehtelevaa ahventa, joka pikkukaloja ajaessaan sattui
aikaansaamaan äänen, niinkuin olisi pieni kivi pudonnut veteen jostain
hyvin korkealta ilmasta.
Tämmöinen on muistoni Tuulijärvestä, mutta se on vaan kehyksenä
toiselle, joka painui vielä vaikuttavammin mieleeni...
* * * * *
Niin kauvan kun mekin olimme olleet vaiti, ei soutajammekaan mitään
virkkanut. Puhetta alottamatta nyökki hän kokkatuhdolla ja antoi
silmäinsä harhailla ohitsemme taivaan rannan tasalla, huulilla
tyytyväinen hymy ja kasvoilla vähän haaveellinen ilme. Hän oli
keski-ikäinen mies, piirteet hienot ja älykkäät, vaikka vähän raukeat
ja kärsivät, niinkuin niin monella muullakin tuolla puolen rajan,
jotka melkein läpi vuoden kantavat pettuleipää laukussaan.
Aikamme maisemaa ihailtuamme teimme hänen kanssaan lähempää
tuttavuutta ja kysyimme, eikö hän osaisi laulaa vanhoja runoja. Se
olisi niin hyvin sopinut tähän ympäristöön. Ei hän osannut runoja
laulaa, mutta »kaskuja mie hennon hoastoo». Se sopi meistä vielä
paremmin ja me pyysimme hänen heti alkamaan. Hän kysyi, mitä me
tahtoisimme kuunnella, mutta me ehdottelimme, että hän itse valitseisi
aineensa. Vähän mietittyään hän löysikin sen, mitä oli hakenut, ja
rupesi kertomaan.
Ne ovat omituinen laji kansanrunoutta nuo sadut. En niitä ole missään
niin ymmärtänyt ja niiden henkeä ja hienoutta niin hyvin käsittänyt
kuin nyt tällä autiolla, haaveellisella järven selällä. Ne tuntuivat
kuin juuri tässä ympäristössä syntyneiltä. Vaikk'eivät ne suorastaan
käsitteleisikään sitä, mitä kertojan ympärillä tapahtuu, näyttää tuo
ympäristö kuitenkin olevan niiden välttämätön elinehto. Sillä siellä,
missä liike, hälinä ja aina uudistuvat vaikutukset yhtä mittaa
häiritsevät, ei mielikuvitus koskaan saa sitä laajaa vapautta
liikkuakseen, minkä se tarvitsee puhjetakseen sadun muodossa esille.
Eikä missään muualla kuin erämaiden, tällaisten metsäjärvimaisemain
hiljaisuudessa voi kehittyä se hämmästyttävän tarkka muisti, joka
täytyy olla runolaulajalla tai satujen sanelijalla. Kun hän alkaa
alusta ja pääsee loppuun, niin on hänen esityksensä tehnyt taipaleen,
joka näyttää kaareutuvan taivaanrannasta toiseen. Siinä on itämaisten
aivojen miltei rajatonta hajaantumista, samalla kun se nousee päätä
huimaavaan korkeuteen.
Ei ainakaan minun länsimainen mielikuvitukseni kauvan kannoilla
pysynyt satua kuunnellessamme. Hetken aikaa oli kyllä helppo häntä
seurata, kun hän esitti sankarinsa ja kertoi hänen elämästään. Se oli
joku köyhä mies niinkuin kertojakin. Hän lähti matkalle onneansa
etsimään ja siellä alkoivat jo ensimäiset vastukset kohdata: niitä oli
karhuja, susia, haastelevia hirviä, tulta kuohuvia koskia j.n.e. Mutta
kun niitä tuli yhä ihmeellisempiä, yhä monimutkaisempia ja kun
seikkailut rupesivat kutoutumaan toisiinsa ja toisiinsa vaikuttamaan
hyvin pitkäin välimatkain päästä, niin sain jännittää kaikki henkiset
voimani pitääkseni entisen mielessäni ja pysyäkseni samalla yhä
uudistuvain seikkailujen rinnalla. Turhaan ponnistin aivojani enkä
hetken kuluttua enää saanutkaan pidetyksi lukua muista kuin aivan
läheisimmistä seikoista. Oltiin kuninkaan linnassa, kulettiin sodasta
sotaan, käytiin järven pohjalla Ahdin kultaisissa kartanoissa,
noustiin sieltä ihmeitten kautta taas ihmisten ilmoille, kosittiin
kuninkaitten tyttäriä, omistettiin kaiken maailman rikkaudet, tultiin
taas köyhiksi miehiksi jälleen j.n.e. j.n.e. Kauvan ennen kuin satu
loppui olin kadottanut kaiken juonen käsistäni ja unohtanut lopen,
mistä oli ollut kysymys ja mitä satu alussa oli sisältänyt. Aloin
lohduttaa itseäni sillä, että ehkä hän vaan laskee tarun toisensa
perästä ilman mitään yhteyttä ja ehkä hänen kielensä käy yhtä
itsetiedottomasti kuin hänen kätensä airoja kiskovat.
Mutta tarkasti hänellä kuitenkin näytti olevan aine hallussaan ja
kaikki se näkyi olevan aineeseen kuuluvaa. Kuului hänen äänensä
lämmöstä ja sen eri vivahduksista ja näkyi hänen kasvojensa liikkeistä
ja silmien väikkeestä, että kaikki tapaukset olivat hänellä tarkasti
mielessä ja että hän kuletti niitä varmalla kädellä loppukohtausta
kohti. Jos muistan oikein, niin tuli tarun sankari siihen, mistä oli
lähtenyt ja jäi siksi samaksi, mikä hän ennenkin oli ollut. Mutta nuo
äärettömät matkat, jotka hän oli tehnyt, ja tuo tapausten meno, joka
huikasevana vilinänä oli kulkenut ohitseni, se oli hänestä vain
pienonen kasku, jonka hän päätti vaatimattomalla loppuponnella: »Sen
pituinen se!»
Taas soudettiin äänettöminä ja minä puolestani olin tyytyväinen
saadessani lepuuttaa aivojani, jotka olivat aivan uuvuksissa
tekemästään työstä. Katsellessani luontoa, joka kulkiessamme ei
näyttänyt ollenkaan muuttuneen, tulin ajatelleeksi, että yhtä vähän
kuin minä olisin osannut pois tältä järveltä, jonka saaret ja salmet
muodostivat minulle sokkelokäytävän, tai löytänyt tien oudosta
korvesta, jossa kaikki puut ovat minulle samanlaisia,--yhtä vähän
kykenin minä erottamaan sadusta sen yksityiskohdat. Mutta samalla
selvisi minulle, että yhtä hyvin kuin hän, tuo korven eläjä erottaa
puun puusta, salmen salmesta ja saaren saaresta--jotka hän
nimeltäänkin tuntee--yhtä tarkasti ovat sadunkin pikkuseikat hänen
mielessään määrätyt ja siihen paikkaan kuuluvat mihin hän ne asettaa.
Sillä miksipä hän muuten säpsähtäisi ja hämmentyisi, niinkuin olisi
ottanut väärän äänen, jos sattumalta hairahtuu pois totutulta
tolaltaan tai tulee ne panneeksi värälle paikalleen.
Eikä hänellä ollut muistissaan ainoastaan yksi tuollainen tarina.
Niitä oli siellä kymmeniä, kenties satojakin, yhtä monimutkaisia,
joista hän vielä useita kertoi meille taipaleen kuluksi, helposti ja
sujuvasti ilman mitään ponnistusta ja näkyvää vaivaa. Vaikutti melkein
mahtavasti ajatellessa sitä sielun voimain jäntevyyttä ja tuoreutta,
joka täytyy olla tuollaisella miehellä. Mitähän hän olisikaan saanut
aikaan, jos tuo kykynsä olisi ollut luovaa laatua ja jos hän olisi
sepittäjä sen sijaan kuin nyt oli vaan esittäjä! Vaan on kai niitä
aikoinaan ollut niitäkin.
Ja näillä mailla kai ne olivat nekin elelleet, näitä samoja salmia
soudelleet ja eläneet kasvokkain tämän luonnon kanssa.
En tahdo ruveta tekemään uusia teorioja enkä ottaa niitä
puolustaakseni, mutta eihän kukaan kieltäne minulta hauskuutta edes
kuvailla omassa mielessäni, että vanha taru- ja runomaailmamme ainakin
yhdellä kulmallaan ulottui tälle Tuulijärvellekin, jonka nukkuvaa
pintaa pitkin me tyynenä heinäkuun yönä näin hiljalleen soutelimme.



LAATOKALLA JA VALAMOSSA.
»Uusi Kuvalehti», 1896, n:o 15.

Oli helteinen kesäkuun päivä--alottaakseni tunnettuun tapaan, ja
harvoin on tällainen alku ollutkaan paremmin paikallaan. Sortavala ei
tosin ollut niin täynnä laulujuhlayleisöä kuin paikkakunnalla ehkä oli
odotettu, mutta kadut pölisivät onnettomasti ja aurinko paahtoi ja
kuumensi niin, ett'ei olisi luullut merikaupungissa olevansa: oli kuin
olisivat kaikki Karjalan kasket palaneet jossain tuulen päällä ja
ajaneet savuaan ja lämmintään katuja pitkin.
Ajureilla, polkupyörillä, vene-ajureilla--mainio laitos!--mutta suurin
osa jalkaisin, kiiruhtivat ihmiset juhlakentälle--harjoituksia
kuuntelemaan. Allekirjoittanut oli kuitenkin tullut näkemään Laatokkaa
ja astui ensimäisen juhlapäivän aattona laivaan, jonka oli määrä
lähteä Valamoon.
Laatokka samoin kuin koko Karjalakin on aina ollut minulle taruston
huntuun kiedottuna. Taitavathan ne tieteelliset runoteoriiat nykyään
olla sitä mieltä, että Kalevalan »ulapat aukeat» ja »saaret
merelliset» eivät ole Laatokan ulapoita eikä sen saaria, mutta
mielikuvituksella on omat teoriiansa ja kun minun mielikuvitukseni ei
ole viitsinyt lähteä merta edemmä kalaan, niin on se aina sijoittanut
runojen toiminnan Laatokan rannoille. Illusionia häiritsemättä se
voikin huoletta tapahtua, Laatokan seuduilla kun on kaikki mitä
tarvitaan vanhojen runojen ympäristöä ymmärtääkseen. Siellä on koskia
kovia, on vaaroja vaskisia ja Sortavala sopii erinomaisen hyvin
summaksi Sariolaksi siihen paksuun veitsellä leikattavaan usvaan
nähden, joka sinne tuon tuostakin Laatokalta tulvahtaa ja joka ei
varmaankaan ole paksumpaa Vienassakaan, Ja Valamoon olen minä kaikista
munkkiluostarin pyhistä säännöistä huolimatta sijoittanut sen Saaren,
jossa Lemminkäinen vietti iloisia päiviään »noitten impien iloissa
kassapäiden karkeloissa».
Nyt piti siis lähteä tuota kuuluisata merta kyntämään ja tarkastamaan,
oliko perää kaikissa niissä kehumisissa, joilla karjalaiset olivat
Laatokkaa ylistelleet. Heidän puheistaan päättäen oli Laatokka kaikkia
meriä kauniimpi, eikä sen rannoille ollut verran vetävää.
Laivaväylä Sortavalasta ulos merelle onkin aika miellyttävä. Toisen
vuoron on vihreitä rantoja, toisen vuoron jylhiä kallioita, siellä
joku talo, tuolla joku huvila. Luonto on melkein samallaista kuin
Saimaan vesillä, mutta siihen somuuteen ei maisema kuitenkaan pääse,
mikä silmälle tarjoutuu Leppävirroilla, Kuopiossa ja Iisalmen
väylällä. Ei näy noita niittyisiä rantoja, ei noita lempeitä lehtoja
eikä kauvempana kohoavia asutulta kukkuloita, jotka luovat
värivaihteluaan savolaiseen maisemaan. Sanotaan ehkä, että
kalliosaaret ovat korkeampia ja jylhempiä, mutta eivät ne mielestäni
olleet sen korkeampia ja jylhempiä kuin mitä on väylällä Puumalasta
Savonlinnaan ja Savonlinnasta Varkauteen päin.
Jos sanon suoraan vaikutukseni Laatokan sisemmästä saaristosta, niin
tuntui se minusta jotenkin yksitoikkoiselta heti kohta, kun Sortavalan
katot ja kirkot olivat kadonneet näkyvistämme. Odotin kuitenkin sitä
suuremmalla jännityksellä itseään merta, eikä kauvan kestänytkään,
ennenkun se aukeni eteeni.
Ehkä on väärin vertailla yhtä maisemaa toiseen ja saattaahan olla
niin, että »kauneuden kilpailu» on tällä alalla vähemmän paikallaan.
Mutta kun nyt kerran vertailu tuli itsestään mieleen, niin saanenhan
sen tulokset tässä mainita.
Laiva, jonka kannelta Laatokkaa katselimme, oli entinen
saaristolaislaiva »Leimu», jolla ennen olimme kulkeneet läntisessä
saaristossa Helsingistä Turkuun. Näköala oli tavallaan sama, mutta
kuitenkin niin erilainen. Onhan tässäkin aava rannaton meri edessä,
oli kallioita ja kareja ja merimerkkejä ja puhalsihan ulapalta raitis,
viileä merituuli. Mutta ei se meri kuitenkaan ole Suomenlahden meri.
Eivät nyt ensiksikin nuo kalliot ole noita oikean meren kallioita.
Harmaita ne ovat ja ikäviä eikä niissä ole sitä ryhtiä, mikä on esim.
Hangon edustalla olevissa, punaiselta paistavissa kivilouhuissa. Ei
ole meressä sitä kirkkautta, mikä on suolaisen meren vihertävässä
pinnassa. Ja sitten on laine niin siivo ja kevyt, vaikka se kyllä
voinee olla äkäinen ja vaarallinen. Ei ole sanalla sanoen sitä
suuruutta ja voimaa, ei sitä vaihtelua, ei sitä ikuisen levottomuuden
leimaa, mikä oikeaa merta kulkiessa sen tyynenäkin ollen aina tuon
tuostakin sydänalaa vihlasee ja selkäpiitä karmasee. Turhaan hakee
Laatokkata kulkiessa siitä sitä vaikutusta, mikä valtaa mielen, kun
esim. Helsingistä tai Hangosta merelle urkenee. Laatokka on kuin onkin
suurempi sisäjärvi, saareton Saimaa. En minä ainakaan merielämästä
nauttiakseni lähtisi sitä Laatokalle nauttimaan. Siihen aikaan kuin
Laatokka oli--niinkuin sanotaan olleen--yhtäältä yhteydessä Jäämeren
kanssa ja toisaalta Suomenlahden--se olisi ollut toista.
* * * * *
Mutta on se Laatokallakin ihmeensä, jonka vertaista ei ole monellakaan
merellä,--on Valamonsa. Se on helmi, saarien helmi, jonka kirkkautta
kuitenkin, ainakin meikäläisten silmissä himmentävät sen
kehykset--tarkoitan luostarilaitoksia. Mutta sittenkin!
Vaikka ei olekaan oikeauskoinen, niin voi kuitenkin ymmärtää ne
tunteet, joilla toivioretkeläiset meren pintaa liukuen katselevat
tuota aaltojen sinestä nousevaa toiveittensa saarta ja sen kirkkojen
kimmelteleviä ristejä ja kullalle hohtavia kupooleja. Ne nousevat
heidän eteensä ensin ristit merestä, sitten kupoolit, sitten metsän
ranta ja kohta koko saari luvaten lohdutusta ja anteeksi antamusta.
Kreikkalais-katoolinen on herkkä mieleltään, hänen uskontonsa on
tunnetta, ja sitä on tämä näky omansa mitä suurimmassa määrässä
tyydyttämään. On ihme, ett'eivät karjalaiset, jotka vieläkin, ainakin
eräissä paikoin, runoja sepittelevät, ole mitään laulaneet Valamosta
ja matkasta sinne. Ehkä on syynä siihen se, että kristinusko heidän
omistamassaan muodossa on liika vähän heidän sisimpään olentoonsa
tunkeutunut. Olen kuitenkin kuullut karjalaisten naisten kertovan
pyhiinvaelluksistaan sekä Valamoon että Solovetskoihin tavalla, joka
osoittaa, että noilla monastereilla on ollut viehätyksensä heihin
juuri tuon omituisen ihanan, meren keskessä sijaitsevan asemansakin
vuoksi.
Somempaa satamaa ja viehättävämpää maallenousupaikkaa kuin Valamossa
lienee harvassa. Se on nyt suorastaan ihanne siitä, mitä
pohjoismaisesta maisemasta luonto ja ihmiskädet voivat saada aikaan.
Suomalaisen luonnon heikkous on sen yksitoikkoisuus. Meidän kaikkein
kauneimmat näköalat kärsivät sen vaihtelun puutetta, jota viljelys ja
asutus suopi. Etelämaisten maisemain suuri viehätys on siinä värien
rikkaudessa, jota pellot, puutarhat, kaupungit ja nuo kaikkialle
sirotetut valkoset talot synnyttävät. Erämaa ja kulttuuri täydentävät
toisiaan Valamossa. Siinä on tuo synkkä viheriän ruskea havumetsäpohja
ja nuo harmaat rantakalliot, mutta niitä ympäröivät puutarhat. Vaikka
paikka on hiljaisuudelle ja rauhalle pyhitetty, tekee satamaan tulo
milt'ei iloisen vaikutuksen.
Heti sataman suussa on pienoisella saarella vaalean viheriä kirkko ja
sen vieressä joitain vaaleita rakennuksia. Joka kallion kielekkeellä
on somia rukoushuoneita kuin huvimajoja. Siellä täällä viehättävien
pikku lahdelmien poukamissa on venehuoneita ja työpajain näköisiä
lautamajoja. Laivasillalla on vilkasta liikettä, sillä juuri ennen
meitä on toinen laiva Sortavalasta saapunut sinne tuoden täytensä
laulujuhlalaisia, joita nyt pienillä venheillä lähdetään soutamaan
Valamon saaren merkillisimpiä paikkoja näkemään. Päivä on tyven ja
aurinko paistaa ja ylinnä tässä iloisessa maisemassa, joka näyttää
olevan kuin meitä huvimatkailijoita varten luotu, hallitsee rannan
korkealla äyräällä oleva luostarin kirkko, jonka monet tornit ja
tornipallot säteilevät auringon valossa niin, että silmää häikäisee.
Kun laiva on laskenut rantaan ja me mukavia, korkeita kiviportaita
nousemme luostariin, pysyy mielessä yhäkin vielä tunne hilpeyttä ja
iloisuutta. Siinä on puutarhoja, kukkivia taimilavoja, hyvin
hoidetuita käytäviä, outoja puita ja etelämaisia kasveja, ja kaikki
tämä on suomalaisen maiseman keskellä, vaikka se yhtä hyvin voisi olla
jossain Välimeren rannikolla, jossain noista satumaisista rivieran
paratiisilinnoista.
Mutta siihen, muurien ulkopuolelle, pysähtyykin vertailun
mahdollisuus. Niin pian kun ollaan muurien sisällä, on lumous
kadonnut. Kadun melkein, ett'en pysynyt ulkopuolella. Luostarin pihaan
tultua ei olla enää Suomessa, ei olla Välimeren rannalla; ollaan
venäläisessä monasterissa ja mieliala käy masennuksiinsa.
En tiedä oikein, miksi se niin käy, mutta kovin surumielisen
vaikutuksen saan siitä, mitä näen. Tulleeko se siitä vertailusta,
jonka ehdottomasti tulen tehneeksi ennen Italiassa näkemieni
katoolisten luostarien ja tämän luostarin välillä. Siellä oli pihan
ympärillä pylvästöitä, joissa jokainen pilari oli taideteos, täällä
sileä seinä kuin kasarmissa ja uuvuttavan pitkä rivi yksitoikkoisia
ikkunoita. Siellä oli kirkko kaunis ja sopusuhtainen, täällä on se
korea ja rakenteeltaan raskas, jota ulkonaisen kiillon paljous turhaan
koettaa kevennellä. Kirkon sisusta oli siellä täynnä vanhoja, suurten
taiteilijain tekemiä maalauksia, täällä ovat kuvat räikein värin
tehtyjä, öljypainoskuvain kaltaisia. Siellä laskettiin kirkon
kalleuksien arvo niiden taiteellisen tekotavan mukaan, täällä on
pääpaino kullan, hopean ja kalliiden kivien painossa.
Mutta kaikista surunvoittoisimmin vaikuttaa täällä samoin kuin
kaikissa luostareissa yleensä itse luostarin asujamisto. Onhan se
tavallaan suuri aate tuo maailmasta eroaminen, eikähän elämäänsä
kyllästyneiden puolesta voi olla iloitsematta siitä, että on olemassa
tällaisia tyyniä satamia, joihin elämän ulapoilla haaksirikkoon
joutuneet voivat vetäytyä. Mutta kun näkee sadoittain nuoria miehiä,
pitkätukkaisina ja pitkäpartaisina, uupunein askelin, kalpein poskin
ja sammunein silmin, joissa elämän tulen pitäisi palaa, astelevan
korkeiden muurien välissä, niin käy sydän kipeäksi ja rintaa painaa.
Siinä on jotain sairaaloista koko tuossa järjestelmässä, jotain kieroa
koko suunnassa. Luostareissa vieraillessani on minulle usein tullut
mieleen ajatus, että pitäisi maalata suurilla kirjaimilla niiden
pääoven päälle: »Menkäät kaikkeen maailmaan ja opettakaat kaikkea
kansaa!» Se johtuu mieleen Valamossakin ja sen ajatuksen valossa ei
tuo ihana saari, jonka somistamiseen ja viljelemiseen on niin
äärettömän paljon ihmisvoimaa uhrattu, ja josta hurskaiden
rikkauksilla on saatu niin arvaamattoman kallisarvoinen helmi, enää
kykene äskeisen ihailevan innostuksen tunnetta ylläpitämään. Turhaan
kävelee siellä noita sileitä teitä, jotka saattavat yhdestä
runollisesta paikasta toiseen, turhaan antaa siellä soudattaa itseään
saaresta saareen ja niemestä niemeen. Ei ota mieli tyytyäkseen, vaan
ikävöi pois raikkaampiin oloihin. Ja helpoituksen huokaus pääsee
rinnasta, kun laiva taas tupruavin piipuin keinuu Laatokan ulapalla ja
reipas sekakööri toisesta laivasta virittää iloisen säveleen.


YÖLLINEN KONSERTTI KOUVOLASSA.
(RAUTATIETUNNELMA VUODELTA 1890.)
»Päivälehti», syyskuun 1 p:nä 1890.

Olen istunut koko yön kolmannen luokan vaunussa ja nauttinut
sanomattomasti kuunnellessani pyörien soittamia suloisia skaaloja.
Joskus kyllä on ruumis tahtonut solahtaa pitkäkseen penkille ja pää
vaipua ikäänkuin varkain seinää vasten. Ja on hetkiä, jolloin olen
lakannut kuulemasta, ja silmäni ummistuvat. Kuvailen, että ehkä jo
heretään ehkä saan nukkua, tai edes torkkua. Mutta samassa jo saan
huomata, että minä olen paneutunut itsensä soittokoneen päälle.
Karahutetaan vekselin yli, allani kirkuu ja karjuu, koko piano
nytkähtelee ja minun täytyy uudelleen nousta istualleen nauttimaan
kotimaisesta musiikista, joka milloin soi rautasiltain bassona,
milloin kiilautuu ylös kimeimpään diskantiin lyhyitten kiskojen
kohdalla.
Ja miks' en minä nauttisi! Onhan yö niin kaunis, taivaan ranta niin
kirkas ja haaveelliset usmapilvet harhailevat järvistä niityille ja
niityiltä metsiin, tien varrella. Suloiset tunteet vaeltavat
selkäpiitäni pitkin ja karsivat hekumallisella kylmyydellään koko
ruumistani.
Harvoin tarjoutuu kesäaikana tilaisuutta taidenautintoon, mietin minä.
Minä nyt vaan voitan väsymykseni ja pakoitan itseni istumaan valveilla
koko yön. Saanhan sitäpaitse nukkua Kouvolassa vähintäin viisi tuntia.
Jokainen, joka on nauttinut rautatiematkasta yöjunissa, hän tuntee,
kuinka haikealla mielellä astuu rauhaiselle, hiljaiselle asemalle,
jossa ei kuulu muuta kuin poispakenevan junan laimeneva jyrinä. Kuinka
minä kadehdin seisoessani Kouvolan asemasillalla niitä onnen suosimia,
jotka olin juurikään jättänyt junaan ja jotka saivat jatkaa matkaansa
Pietariin saakka ja vasta aamulla tarvitsisivat lähteä ulos vaunujen
runollisuudesta. En voinut olla ajattelematta heitä katkeruudella, kun
saavat nytkyä siellä oikeaan ja vasempaan, huumaantua ja suloisesti
väsyä, sillaikaa kuin minun täytyy mennä nukkumaan vuoteelleni, missä
minulla luultavasti ei ole kuultavana muuta kuin kammottava, tuudittava
haudan hiljaisuus. Jotenkin alakuloisena, melkein synkkänä istuin
sentähden odotushuoneen rappusille ja toivoin, että jos Kuopion juna jo
pian lähtisi, niin minun ei tarvitsisi kitua soiton puutteessa.
Kyllähän tuolta metsästä kuului lehmän kellojen kilinä ja rastas
sirautteli lehdossa toisella puolen rataa. Humisivat sähkölangatkin
syviä ja surullisia rinta-ääniään. Mutta mikä epäsointu, mikä korvia
särkevä vastakohta, mikä heikommuus--junamusiikkiin verrattuna!
Tyytymättömyyteni oli kuitenkin liika aikainen. Lepo ja yörauha ovat
sopivat ainoastaan jokapäiväisessä elämässä. Matkustajan, varsinkin
huvimatkailijan täytyy saada huvitusta ja hauskaa virkistystä aina ja
jokapaikassa, yksin yölläkin ja odotuspaikoissakin. Ett'ei nykyajan
sivistyneen ihmisen tarvitsisi kitua niiden puutteessa, on
rautatiehallitus toimeenpannut yöllisiä konsertteja Kouvolan muuten
ikävällä asemalla. Minä en niistä tiennyt mitään, ja sentähden oli
sekä hämmästykseni että iloni vilpitön.
Vähän matkaa itse asemahuoneesta länteenpäin on olemassa puinen
rakennus, yömaja matkustajia varten. Kun tulin toisen luokan
makuuhuoneeseen, en ensiksi huomannut mitään erikoista. Suuri, korkea
sali, jonka kattoa kannattavat useat pilarit, kaksi kaakeliuunia,
useita isoja ikkunoita ja pitkin seinävieriä makuusijoja, joista
toiset ovat tyhjiä, toisissa lepää jo yövieraita. Minulla kun on
sattumalta tyyny ja villapeite mukana, niin lasken vuoteelle, jossa
niitä ei ennestään ole ja alan riisuutua. Häpeäkseni täytyy minun
tunnustaa, että minua raukasee ja minä ajattelen melkein mielihyvällä
hetikohta lähestyvää lepohetkeäni. Olen kokonaan unohtanut äskeisen
innostukseni rautatiemusiikkiin. Kaikki henkiset taipumukseni ovat
haihtuneet, minä olen täydellinen materialisti.
Melkein rentonani heittäydyn minä selälleni sänkyyn. Mutta lennän
samassa istualleni. Minä, joka luulen tulleeni rauhalliseen
vuoteeseen, olenkin hypännyt soittokoneen päälle. Se parkuu,
narahtelee vikisee ja kitisee. Ja yhä uusia ääniä, niinpiankun vaan
hiukankaan liikahdan. Eikä ainoastaan minun kohdallani, vaan joka
haaralta muuallakin kuuluu suuressa hämärässä salissa samanlaista
mystillistä soittoa. Joka sänky on pelikalu, jokainen yövieras on
taiteilija. He käännähtelevät ja väännähtelevät ja kun yksi alkaa,
niin toinen lopettaa. Ei pitkään aikaan hetkenkään hiljaisuutta. Samat
hurmaavat säveleet, välistä voimakkaampina, välistä heikompina.
Ensi hämmästyksestä selvittyäni käyn tutkimaan tätä omituisen outoa
ilmiötä ja kiiruhdan nyt heti kohta selittämään tutkimusteni tulokset.
Vuoteeni on tosin ensi silmäyksellä sellaisen vuoteen näköinen, joita
matkailijayhdistyksen toimesta on kaukaisissa maaseutukievareissa,
esim. Kajaanin ja Iisalmen välillä, ja joita työntää kiinni ja vetää
auki mielensä mukaan. Mutta kun sitä kauvemmin katselee, niin
muistuttaa se elävästi jättiläisvirsseliä eli käsiharmoonikkaa. Ääni
ei kuitenkaan tule palkeista, koska niitä ei ole, vaan jalkain
kihnauksesta tosiaan vastaan. Sekä siinä suhteessa että myöskin
jalkain paljouteen nähden muistuttavat nämä soittovuoteet mahdottoman
suuria heinäsirkkoja.
Uneni on tietysti kokonaan haihtunut. Ei ole makaamista
ajatteleminenkaan. Sirkat sirittävät koko yön, lakkaamatta, uupumatta.
Joskus aikoo tulla hiljaisuus. Nähtävästi koettelevat soittomiehet
pitää paussia. Ainoastaan heikko narinan sekainen pianissimovikinä
kuuluu jostain etäisestä nurkasta toisella puolen huonetta. Luulen jo
kaikkien nukkuvan ja minäkin jo yritän ummistaa silmäni. Mutta samassa
parahtaa vierustoverini virsseli forte fortissimoon, kun hän,
sattumaltako vai tahallaan, en tiedä, pyörähtää yhdeltä kyleltään
toiselle. Se on merkki hänen takanaan olevalle, ja niinkuin suuressa
orkesterissa innostuvat kaikki soittokoneet yhteen ainoaan suureen ja
mahtavaan säveleen. Soittoniekat peppuroivat haltioissaan, potkivat
jaloillaan ja heittelevät käsiään, nousevat istualleen pörröllä päin
ja katsovat toisiaan vihaisin silmin.
Kun ne tekevät samalla lailla oikeissakin konserteissa, niin voin olla
täydellisesti tyytyväinen. Melua voi joskus sanoa helvetilliseksi,
mutta jos en väärin muista, on soittokappale, jonka nimenä on
»Hexentanz». Niin, juuri sitähän tämä taitaa ollakin, kun sitä
tarkemmin kuuntelen.
Viisi tuntia kestää tätä konserttia, jollaisia joka yö pidetään