Sanomalehtimiesajoiltani - 07

asti kuulunut ja herättänyt rovastinkin hänen sikeästä unestaan. Mutta
rovasti oli ikkunansa kahteen hakaan vetänyt ja vetänyt peitteen
paremmin korvilleen. Sillä minkäpä hän maailmalle mahtoi, joka meni
omaa menoaan eikä kysynyt häneltä lupaa. Kun vielä kellonsoittaja ja
haudankaivajakin olivat yhdessä joukossa. Ja sitten arveli hän
toisekseen niin, että jos ne lauvantaina huutavat, niin ovat ne sitten
sitä siivommalla sunnuntaina kirkossa.
Hyvin hän tunsikin seurakuntansa ja tiesi jo vanhastaan, kuinka pian
tässä maailmassa olojen ulkomuoto muuttuu. Sillä ihana olikin jo heti
kohta pyhäinen aamu ja kaikki oli kuin kiilloitettua jälleen.
Aamupuoleen oli hiukan sataa pihauttanut karjankynteen ja kun pilvet
tuossa ennen aamiaista hajosivat, valaisi aurinko kuin puhtaaksi pestyä
seutua. Kirkko oli kuin valkeudella valeltuna aamupäivän paisteessa,
ikkunat hohtivat ja risti kiilteli kauvas kaukaisiin seutuihin, näkyen
loitolle korkeihin mäkikylihin. Ja pappilata, joka kostean koivikon
sisässä pilkotti vähän matkaa kirkosta, verhosi sitäkin sellainen
salaperäinen sunnuntai-aamun pyhyys, joka tavallisesti aina laskeutuu
vanhojen asuinpaikkojen päälle. Ja joka laskeutuu joka paikan päälle,
mikä vaan sen alle joutuu. Yksin suljettujen kauppapuotien ja kiinni
pantujen kapakoiden ja pölyisen maantien, sanalla sanoen koko kuluneen
kirkonkylän päälle. Se ei valitse paikkaa eikä katso ihmisten muotoa.
Niin että siinä valaistuksessa ovat ajettuine partoineen ja puhtaine
paidankauluksineen suntio ja haudankaivaja yhtä arvokkaan ja pyhäisen
näköisiä kuin rovasti ja kappalainenkin, kulkiessaan peräkkäin
papinkellon soidessa pappilasta kirkkoon, jonka ympärillä rauhallisesti
parveilee sinne saapunut pitäjän väki.
Niinkuin jo sanoin, oli sunnuntai-aamu, kun minä tulin tähän
kirkonkylään, parahiksi nähdäkseni, kun papisto läheni sakastin ovea.
Ukkoja oli sakastin oven edustalla seisonut odottamassa saadakseen
tervehtiä rovastia, ja akkoja rappusilla istunut. Mutta nyt ne
nousivat seisoalleen, väistyivät syrjään ja tekivät hyvän huomenen,
toiset kumartaen toiset niiaten. Ja kun minä arvasin rovastin yölliset
aatokset, niin tiesin myöskin hänen tämänaamuisensa. Ja tätä hän
ajatteli siinä kohotessaan kirkkoonsa ja luodessaan silmäyksen yli
viheriän kirkonmäen ja siinä liikkuvan hartaan näköisen kansan:
kävipähän aavistukseni toteen, kun ei nyt näy jälkeäkään yön
syntisestä elämästä... ei jälkeäkään... kaikki on sunnuntaiaamun
tenhovoima huuhtaissut näkymättömiin.
Mutta minä en mennyt kirkkoon, niinkuin sinne eivät vielä menneet
monet muutkaan. Jäin kirkon edustalle käyskentelemään niinkuin jäi
sinne suuri osa muutakin kansaa, sillä »ohjelmassa» oli saarnoja
kokonaista kolme ja kuulutuksiin oli pitkä aika vielä. Ja täällä
tuulla höllytteli lauhkea eteläinen, kun kirkossa sen sijaan oli
ummehtunut ilma ja tukahduttava kuumuus.
En siis mennyt kirkkoon, vaan jäin sen ympäryksiä katselemaan. Suuren
selän niemessä olin ja kahden puolen oli ruohoiset lahdelmat, joiden
ranteilla näkyi taloja talojen takana ja peltoja pelloissaan kiinni.
Kaikki oli hyvin rakennettua ja hyvin viljeltyä. Muutamalta mieheltä,
joka oli useiden muiden kanssa seurannut minua, minne vaan kuljin,
kysyin, kuka tuossa niemekkeessä asui vasemman puolisen lahden
rannalla. Mutta ennenkun hän vastasi minun kysymykseeni, tahtoi hän
tietää mikä mies häntä puhutteli.
Minä selitin säätyni ja arvoni.
--Vai ylioppilas... niin tuota työ ootta sitte semmoinen tutentti,
niinkuin rovastin nuori herra...
--Semmoinen, selitin minä.
--Meinoottako sitä papiksi?
En sanonut meinoovani.
--Vaan sehän se ois hyvä virka.
--Saattaisipa olla hyväkin, sanoin minä ja uudistin kysymykseni.
--Tuossa, siinä asuu kappalainen ja tuolla, jonka katto paistaa metän
takkoo, on vallesmannin paikka.
--Siellä näyttää olevan laajat viljelykset?
--Loajathan ne on... niin isot, ett'ei niihen meäree tiijäkkään. Joka
kyntääkin uuven muotisilla oatroilla ja puip riihesä höyrymassiinalla...
--Totta kai hän leikkaakin koneilla?
--Jo on monet vu'et leikanna ja niittännä...
--Onko täällä muillakin maanviljelyskoneita? kysyin kääntyen samassa
miesjoukkoon, joka oli kokoontunut ympärilleni.
Ja vuorotellen siinä miehet alkoivat vastailla, ottaen vähä väliä
suunvuoron toisiltaan.
--On niitä rovastii muutamia itelleen laittanna, voan eipä niitä
muilla taija olla...
--Ompaan kauppamiehelläi leikkuumassiina...
--Kenellä kauppiaalla?
--Tuolla, jonka puot tuossa näkkyy...
--Onko hän varakas mies?
--Mikäs se on kauppamies muu kuin rikas... pittää elon kauppoo ja
voin kauppoo ja kaiken muun tavaran kauppoo...
--Eikös kellään maanmiehellä ole uudenaikaisia koneita?
--Ei niitä kannata talonpoikain pittee... tulloo semmoisen pito
vähävaraiselle kalliiks...
--Tokko lie muilla niitä kuin kirkonkylän herroilla.
--Ompaan Hovin herrallakin.
--Ei oo muuta kuin vältti.
--Etpä tunnu tietävänkään, kun eilen illalla tuli höyryssä niittokone
ja kirkkoaijan jälestä kuulutaan lähettävän sitä viemään.
--Kuka hän on tuo Hovin herra?
--Sitä vaan sanotaan Hovin herraks... sinne on tästä yheksän
neljännestä.
--Kulkeeko sinne höyry?
--Kulokoohan sinne höyry... se käyp tok joka lauvantai hakemassa
kirkkoväkkee ja pyhänä viep takasi...
--Siinähän minä sitten pääsenkin...
--Minnekkä se on herralla sinne matka...
--Eikös sieltä pääse naapuripitäjän kirkolle?
--Sieltähän sitä syvänmaita myöten peässöö... myö ollaan kanssa
sieltä päin... voan mittee työ sinne määttä?
--Minulla on sukulaisia siellä.
Minua tarkastettiin kuin jotakin epäiltävää olentoa joka haaralta. Ja
miesten naamoista olin näkevinäni ihmettelyn sellaisen, että kumma
mies tuo, kun lähtee sydänmaita myöten sukulaistensa luo. Vähän ajan
päästä sanoi kuitenkin se, jota olin ensiksi puhutellut:
--Jos työ ootta sinnepäin mänövä, niin soatatta ollakin Hovissa yötä...
tuossahan tuo näkkyy ite kävelevännii...
Heti kohta huomasin, että sieltä tuli mahtava mies, puoleksi herra,
puoleksi talonpoika, mutta joka mielellään näki sen, että häntä
kutsuttiin »possessionaatiksi.» Sen jo näin ensi silmäyksellä ja en
tiedä mistä syystä niin tein, mutta tuo päätelmä tuli mieleeni sen
johdosta, että hänellä oli sateenvarjo kädessään ja kalossit jalassa.
Herra tuli samaan miesjoukkoon, jossa minäkin seisoin, mutta kun
talonpojat ovat hitaita esittelemään, niin käytin tilaisuutta
poistuakseni tästä ryhmästä muuanne. Kun vähän matkaa kulettuani
seisotuin katselemaan muutamata taulua kirkkomaalla, huomasin, että
siellä minusta jo herralle puhuttiin.
Annoin heidän puhella ja kävelin edelleen kirkonseutuvilla lueskellen
hautakirjoituksia. Monenlaisia niitä siinä olikin ja oikokirjoitus oli
ollut kunkin vainajan sukulaisilla erilainen. Mutta urut olivat jo
jonkun aikaa soida lurikoitelleet, sitten oli kuulunut saarnaamistakin
ja nyt soitettiin juuri yhteen. Kirkon ovella syntyi ankara tungos,
sillä toisia tuli ja toisia tahtoi mennä. Tuleva virta kuitenkin
voitti, vaikka menevässä oli pappilan neidet ja nuori herra, joka koki
heille tietä raivata. Eivät tahtoneet nämä »herrainpenkkiläiset»
päästä mitenkään eteenpäin, sillä porstuassa pyöri ankara »akan
virta», joka oli »akan virta» sanan varsinaisimmassa merkityksessä.
Kauvan aikaa tässä virrassa pyörittyään pääsivät kuitenkin nuoren
herran soutamina kirkon ovelle ja katosivat vihdoinkin sen isoon
kitaan.
Jymäkkä-ääninen rovasti alkoi kohta saarnata paukuttaa kirkossa, niin
että kuuluivat tärkeimmät sanat, joille pantiin kaikista suurin paino,
aina hautausmaan kaukaisimpaan nurkaan, jonne istuuduin vähän matkaa
muutamasta miesjoukosta, pannen tupakan niinkuin olivat hekin tehneet.
Ukot eivät puhuneet mitään ja tuntuivat kuuntelevan niinkuin minäkin.
Ja minä kuulin hajanaisia sanoja:--se nykyajan kalvava epäusko--joka
kansoja kalvaa--nousevassa nuorisossa--kun ei enää huolita Jumalasta
eikä hänen sanastaan--ja kaikellaiset lahkokunnat--kirotut olkoot--
--Ketään se nyt kiroo? kysäsi toiseltaan muuan polttelevista miehistä.
--Villiläisiähän se joka pyhä kiroo...
--Mitähän pahaa ne on sille tehneet?
--Eikö se pappi saata pahan tekemättä kirota...
--Kun on lain vasara vallassaan, niin pittäähän sillä paukuttoo...
--Eihän tuolla ies vasarata ookkaan, kun nyrkillään aina
saarnastuolisa laitaan lyyvvä jämmäyttellöö...
--Milläs lailla se olikaan männä pyhänä saarnasa peättännä?
--Sillähän se oli peättännä, että nyt on tärkeitä kuulutuksia.. niin
ett'ei piä männä kennenkää kuulutuksista pois...
--Mitään kuulutuksia ne sitten olikaan?
--Soataviaanhan se sitten kuulutti...
--So, so...
--No, kuulinhan minä omilla korvillani.
--Ja ett'eikö ne sitten ole tärkeitä!
--Tärkeitähän ne tok on.
Ukot siinä huvittelivat itseään saarna-aikana ja alkuun päästyään
jatkoivat tarinoitaan samaan suuntaan.
Niitä oli usea tarina. Kun oli ollut tämä rovasti vaalissa tänne, niin
oli ollut muuan tämän pitäjän mies siinä hänen entisessä pitäjäässään
tukkityössä. Se oli se hulivili Kattainen, joka osasi kaikille puhua
mieliksi. Sen oli kutsuttanut rovasti puheilleen ja kysellyt, tokko ne
hänelle aikovat äänensä antaa.--»No ihan tok järestään», oli Kattainen
sanonut, »ikävällähän sinne teitä outetaannii».
--»Mutta kuules, Kattainen», oli siihen kysynyt, »sanopas, kuoleeko
siellä teijän pitäjässä isäntiä ja emäntiä?»--»No, niitähän kaatuu
kuin lahokantoja, miten täällä rovastin pitäjässä kuollee?»--
»Eihän ne ies kuollekaan.. ne on ruojat niin sitkeähenkisiä»...
Ei vetäytynyt ainoakaan suu nauruun, mikä ei olisi sopinutkaan
kirkko-aikana, eikä muidenkaan samallaisten johdosta, joita harvakseen
kerrottiin.
Sain vielä kuulla, että tämä rovasti oli tullut tänne keisarin
määräyksestä vastoin seurakunnan tahtoa, joka oli melkein
yksimielisesti anonut toista miestä. Vaan rovasti, joka oli herrain
ystävä, oli käynyt kumartamassa piispat ja keisarit ja saanut viran.
Kun olin polttanut paperossini pohjaan, jätin ukot siihen
kirkko-aikaansa omalla tavalla kuluttamaan ja lähdin kävelemään niemen
kärkeen päin, josta kuului höyryveneen hiljainen tohina. Kirkon lasin
alatse kulkiessani kuulin rovastin siellä yhä vaan vielä epäuskoa
pommittavan. Totta puhuakseni valtasi minut uteliaisuus ja päätin
astua sisälle templiin. Porstuassa oli nyt tungos loppunut eikä siellä
tällä haavaa ollut muuta kuin pari kolme vaimoa, jotka hyssyttelivät
parkuvia lapsiaan. Ja kaksi koiraa, jotka toinen toiselta puolen
kynnyksen tunnustelivat toisiaan, valmiina käydäkseen hammaskähmään.
Ei ne kuitenkaan päässeet härähtämään ennen kuin käytävien
risteyksessä, niin että minä pääsin rauhassa istuutumaan
ovensuupenkkiin.
Epäuskon kanssa siinä saarnamies yhä vaan taisteli ja minä huomasin,
että hän saarnasi katkismussaarnaa ensimäisen uskonkappaleen johdosta.
Paavista oli hän nähtävästi alottanut ja ennusti nyt Antikristusten
tuloa ja maailman loppua, jonka edellä ilmaantuivat kaikellaiset von
Bergenit ja muut epäuskon apostolit tänne meidän rakkaaseen, ennen
rauhalliseen isänmaahammekin, rakkaaseen Suomenmaahankin, jonka kansa
kuitenkin oli uskonnollinen kansa eikä villitsijöiden mukana kulkenut
eikä heidän houkutuksiaan kuunnellut. Mutta varoillaan meidän
kuitenkin pitäisi oleman, seisoman aina uskon miekka kädessä aamusta
varhain iltaan myöhään. Sillä pahuuden ruhtinas, joka muuten kulkee
kuin kiljuva jalopeura, se oli tätä nykyä alkanut n. s. uusien
aatteiden hahmossa hiipiä kuin huuhkain nielläksensä ja
kuolettaaksensa ja ijankaikkiseen kadotukseen saattaaksensa. Sillä
hänen valtansa oli suuri ihmisten yli.
Tähän suuntaan hän saarnasi ja huitoi kahdella kädellään, niitä aina
vuorotellen saarnastuolin laitaan jämähyttäen. Mutta kuumuus oli
kirkossa painava ja moni mies, joka oli viikon työtä tehnyt ja varhain
sunnuntai-aamuna lähtenyt kirkolle soutamaan, koetti turhaan
pysyttäytyä valveilla. Minunkin vieressäni siinä muuan mies
viattomasti kuorsasi, vaeltaen kuka sen tiesikään missä asti näistä
syntisen maailman kauhuista ja taisteluista. Vasta sitten, kun
rovasti oli saarnansa kaikuvaan ameneen lopettanut ja laskeutunut alas
kuoriin kyselemään muilta sitä, mitä itse oli heille sanellut, heräsi
mies ja työntäytyi muiden mukana ulos. Ja minä kun seurasin hänen
kulkuaan, näin kuinka hän haukotellen vetäytyi niemen kainaloon
venevalkamaa kohti, asettui sinne päiväpaisteeseen suuren
kirkkovenheen kokkaan ja nukkui sinne, poistuen tämän matoisen
maailman uskoista ja epäuskoista. Hänellä oli oma vihollisensa,
väsymys, joka oli ottanut häntä väijyäkseen, ja joka oli hänet
voittanut.
Vaan jos oli väsyneitä, niin oli virkeitäkin. Niemen nenässä siellä,
mistä kuului höyryn hiljainen tohina, oli suuri joukko nuorta väkeä
pyhäänsä pitämässä. Ne olivat tyttöjä ja poikia, niitä samoja, jotka
lauvantai-iltana kauppamiehen edustalla kävelivät. Nyt he olivat
istuutuneet rantatöyräille suurempiin ja pienempiin piireihin, tytöt
ja pojat vastakkain. Pojilla oli yhäkin kenkäin varret alaspäin
kierrettyinä, niin että punainen sahviaani tuli kokonaan näkyviin ja
tyttärien päällyshameet olivat siksi ylöspäin käännetyt, että
punaraitaiset sukat sieltä pistivät silmään samoinkuin monenkarvaiset
alushameitten helmat. Ja hopeahelaisesta piipustaan pojat
ostotupakkiaan polttelivat, mutta tytöt kiersivät arpaheiniä sormiensa
ympärille tai kurkottivat läheisestä puusta lehden, jota vuoron
pureksivat, vuoron kämmeniensä keskessä hieroskelivat, kunnes se
mureni ja uusi tuli otettavaksi.
Lähenin höyryvenhettä, joka oli parista lankusta tehdyn sillan päähän
kiinnitettynä. Kokassa luin latinaisilla kirjaimilla maalatun sanan
»Wellamo.»


II
KIRKON RANNASSA.

Astuin huojuvaa lautalaituria myöten venheen sisään. Se oli jaettuna
kahteen osaan eli oikeammin sanoen osastoon, joista perempänä olevata
kutsuttiin »salongiksi» ja joka lienee ollut aijottuna herroja varten.
Talonpoikia varten oli taas toinen puoli katoksen alustaa ja samassa
osastossa oli myöskin kone.
Pari lautamiehen näköistä miestä istui penkillä polttelemassa sikaria,
joita heille nähtävästi oli antanut heidän kolmas seuratoverinsa josta
en voinut varmuudella päättää, mikä hän oli. Mutta sen voi kuitenkin
jo ensi silmäyksellään nähdä, että hän »luuli olevansa jotakin»,
niinkuin sanotaan.
Minä istuuduin toiselle puolelle konetta ja kuulostin.
Ei mahtanut kolmas mies olla säädyltään muita kahta paljoakaan
etevämpi, koskapahan nämä häntä sinuttelivat.
--No, rengikskö sinä nyt ruppeet, vai onko muuta ammattia?
--En tietä minä hyvin rengikskään ruppeemistani... huonot maksetaan
tätä nykyä palkat... puolta toista tarjottiin mulle pappilasta, jos
oisin pehtuoriksi ruvennut, mutt'en minä ottanut pestiä...
--Voan oishan siinä jo palakkoo ollu yhelle miehelle.
--Kaupungissa maksetaan puotirengille kaksin kolmin.
--Kaupunkiinko sulla on sitte tarkotus männä?
--En tieä... ehkä mennään.
--Etkö sieltä jo kyllääsi soanna, kun olit kolomekkii vuotta.
--Ruununtyö on erittäin.
--Etköön ennee ruppeis toista satsia olemaan?
--Ei ole ennee pakko ruveta... minä olen velvollisuuteni isänmaan
palveluksessa jo täyttännä... niin sanoi övestikin, kun heitin
hyvästini, että numero kolme Heikkinen on nyt vapaa isänmaan
palveluksesta...
--Vai niin sanoi... se oli kolomen numerolla sinun huutos... sit oot
ollunnai ensmäisiä miehiä.
--Ensimäisiä... tässä on kellokin, joka annettiin mulle ampumisesta.
--Siinäpähän on...
--Ankkurikello?
--Ankkurikello.
Sitä mahtavuutta, jolla sanottiin tuo »ankkurikello»! Siinä äänessä
oli monellaiset vivahdukset. Se sanottiin sekä vähäisellä
ylenkatseella, jopa halveksienkin, kuin myöskin niin, että siitä kävi
selville: »totta kai ankkurikello!» Ja kello vedettiin taskusta ja
annettiin lautamiesten katsella. Mutta ketjun koukku oli kuitenkin
napinlävessä kiinni eikä sitä siitä irtautettu. Ja mikä ylevä
välinpitämättömyys piirteissä, kun entinen asevelvollinen istui selkä
kenossa ja seurasi silmillään kahta puhetoveriaan. Taulut ja »pujetit»
tarkasteltiin samalla tarkkuudella ja sitten katsottiin vielä
peräimet.
--Eikö tuota pantane jo taskuun, sanoi sitten kellon omistaja.
--Pannaan, pannaan, mutt' mittees siihen on tuohon kuoreen
»ravvierattu»?
--Siinä on Hänen Majesteettinsa Keisarin nimi.
--Elä valehtele...
--No, ettäkö ossoo lukkee, vaikka ootte lautamiehiä?
--Niinpähän on... ettäkö oot tämän Keisarilta suanna?
--Minkätähen se ei o'o sitä soattanna soaha...
--Taiat sinä sitte olla hyväi ampuja?
--Toinen mies minä olin Lappeenrannan leirissä.
Ei hän siis ollutkaan mikään vähäinen mies, kun oli toinen mies
ampumisessa ja saanut Keisarilta kellon, ajattelin minä.
--Eiköön täältä laivasta soa olutta eli muuta maistamista... minua
niin kovasti janottais..
--Missä lie se kapteeni... sillähän sitä on olutta kaupan...
Asevelvollinen meni salonkiin, ja tuli sieltä vähän päästä ulos
kapteenin kanssa, joka nähtävästi oli nukkunut. Tämä meni kokkaan ja
toi sieltä olutpullon. Mutta kun asevelvollinen sen huomasi, käski hän
tuomaan pari kolme yhdellä tiellä. Kapteeni toi, ja kun masinisti,
joka nukkui kokassa, rasvariivettä päänsä alla, oli herätetty,
vetäytyivät kaikki neljä salonkiin ja painoivat oven tarkasti kiinni
jälkeensä. Josta minä päätin, ett'ei anniskelu kirkon rannassa
kuitenkaan mahtanut olla aivan niin luvallista kuin minä ensiksi
luulin.


III
LAIVAMATKA.

Missähän lienen siellä kirkkomaalla päiväpaisteessa loikoen kulutellut
aikaani siihen asti kuin kirkkomenot päättyivät ja tapulista
vihdoinkin kuului kolme läppäystä suuren kellon laitaan...
Vaan sitä ennen oli jo hyvän ansaa pursunnut ihmisiä kirkosta ja
paksua mustaa savua »Wellamon» piipusta.
Kirkonmäellä syntyi hälinä ja pauke kuin pienillä markkinoilla.
Hevosia valjastettiin, kärryjä ratisi pitkin maantietä pois kotiin
päin ja pölyä kohosi kuin pilvenä. Rantaan kuitenkin riensivät
useimmat osavenheilleen, mutta suurin osa tuli »Wellamoon».
Kun tuli sinne, oli se sullottuna ukkoja, akkoja, voipyttyjä,
eväskontteja, tyttöjä ja poikia niin täyteen, että tuskin sopi päätään
kääntämään. Ja siinä tungoksessa kuitenkin koneenkäyttäjä hyöriskeli,
voiteli ja panetti puita uuniin, tuon tuostakin huudatellen. Eikä
ainoastaan kolme kertaa, niinkuin on tavallista, mutta aina vähä
väliä, varmaankin puolikymmentä kertaa.
--Mitä ne noin yhtä mittaa sitä huudattavat? kysyin minä
lähimäiseltäni.
--Taitaavat kiirehtiä sitä Hovin herroo, sain vastaukseksi.
Minä vähän kummastelin tätä kaunista kansallista tapaa, jota en ollut
vielä muualla Suomessa tavannut, mutta kysyin kuitenkin, mikä oikeus
hänellä oli tuolla Hovin herralla odotuttaa itseään.
--Sillä on puolet tätä venettä, selitettiin minulle ja sitten
arveltiin hänen viipymisensä syyksi sitä, että oli niittokone tuotava
kauppamiehestä laivaan.
Kun koneenkäyttäjä, joka näkyi olevan suurempi kapteeni kuin kapteeni
itse, oli vielä jonkun aikaa kiukuissaan huudattanut konettaan ja
odottanut herraa maan puolelta tulevaksi, saapui tämä vihdoin
viimeinkin järven puolelta. Pitkin rantaa soudettiin suurta
kirkkovenettä, jonka keskessä näkyi kummannäköinen, punaiseksi
maalattu härrykkä, ja perässä seisoi hattu kädessä ja hikeä otsaltaan
pyyhkien se usein mainittu hovin herra, jonka jo olin kirkonmäellä
nähnyt. Kun venhe tuli likemmä, kuulin että oli aikomus saada punanen
härrykkä »höyryyn», mutta väen paljouden takia täytyi sen tyytyä
kuitenkin siihen kunniaan, että sai tulla perässä siinä venheessään,
johon jo oli sijoitettu. Laittelemista siinä oli kuitenkin kappaleen,
ennenkun saatiin rossit kiinnitetyiksi ja ennenkun herra itse oli
peränpuolelta otettu höyryvenheeseen.
Kun kaikki oli onnellisesti suoritettu, päästiin vihdoinkin lähtemään
»hiljaan etes», niinkuin kapteeni komensi, ja vähän päästä sitten
»täyttä kyytiä».
Minä häpeän, että nyt vasta olen päässyt varsinaisesti matkalle, mutta
lohdutan itseäni kuitenkin sillä, että taival nyt katkeaa kymmenen
hevosen voimalla. Höyryvenhe joka näkyy olevan hyvä-kulkuinen,
kyyristyy kuin laukkaava hevonen, joka maha matalana kiitää eteenpäin.
Kahden puolen lakoilevat laineet kokan edessä, savua ja kipinöitä
pursuaa piipusta ja pistongit veivaavat semmoisella innolla kuin
olisivat jo kauvan odottaneet tätä vapautuksensa hetkeä. Rannat jäävät
vilisten jälelle eivätkä kauvan pysy kirkkovenheetkään rinnalla,
vaikka koettavat parastaan.
Vaan ne ovatkin vanhan ajan kulkuneuvoja ja tässä viedään suomalaista
talonpoikaa kirkosta kotiinsa uuden ajan airoilla, joista ei vielä
muutama kymmenen vuotta takaperin ukoilla ollut aavistustakaan.
Niin, koska tuli uusi aika puheeksi, niin saanen tässä höyryvenheen
suurta selkää kyntäessä ja jättäessään kirkonkylän kirkkoineen sinne
niemeensä pienenemään, esittää muutamia mietteitä, jotka tulivat
mieleeni istuessani siinä »Wellamon» kokassa. Minä näet ajattelin,
että jos viljelyksestä ja sivistyksestä eli yleensä sekä aineellisesta
että henkisestä edistyksestä meidän kansassamme voisi luoda jonkun
keskimääräisen kuvan, niin sopisi sellaiselle ehkä paraimmaksi
malliksi tuollainen kirkonkylä maaseudulla. Siinä on nähtävänä
ikäänkuin tulos meidän kultuuristamme semmoisena kuin se saataisiin,
jos kaupunkien sivistys ja kehitys laskettaisiin siihen sivistykseen
ja niihin tietoihin, jotka tavataan kaukaisimmassa korven mökissä--
Ja niinikään on samassa paikassa toteutunut kuva meidän aineellisesta
viljelyksestämme, kulkuneuvoista, y.m. uuden ajan antamista eduista,
joka syntyisi sekin siten, että verrattaisiin kaupunkien etuja ja
maaseudun puutteellisuuksia toisiinsa. Jos siis esim. mitä oppinein
teologian professori liitettäisiin semmoiseen korven jätkään, joka ei
ole saanut kolmessakymmenessä vuodessa rippikouluaan suoritetuksi, ja
tästä taikinasta muodostettaisiin uusi ihminen, jolle molemmat
elementit ovat antaneet itsestänsä kaiken sisällyksensä, niin luulen,
että tästä uudesta ihmisestä tulisi pappi, joka näyttäisi melkein
maaseudun rovastin näköiseltä. Samaten saataisiin rikkaasta Helsingin
tukkukauppiaasta, jolla on kauppatietoja ja kauppasivistystä Saksaa ja
Englantia myöten ja joka nauttii lain ja asetusten suojaa kehuen aina
niitä noudattavansa, ja maata kuljeksivasta reppurista--saataisiin
näistä sekoitus sellainen, että siitä syntyisi tuollainen
kirkonkylässä asuva maakauppias, joka lain nojalla laukkuvenäläistä
vainoo, mutta joka voikaupassaan saattaa käyttää vääriä mittoja ja
pitää luvatonta rommin ja oluen kauppaa. Taikka jos vielä kaikki
maailman tieteet lukenut filosofian professori ja ensimäisiin opin
alkeisiin perehtynyt kiertokoulun opettaja lyötäisiin yhteen ahjoon
sulamaan, niin en luulisi suuresti erehtyväni sanoessani, että näistä
takeista muodostuisi kansakoulun opettaja.
Samanlainen olisi asian laita muillakin aloilla, esim.
maanviljelyksen. Siinäkin pitäisi luullakseni kirkonkylän edustaa
keskimääräistä tulosta Suomen eri maanviljelystavoista, nimittäin enin
uudenaikaisista ja kaikkein alkuperäisimmistä. Ja mitä kulkuneuvoihin
tulee, niin luulen että suurimman höyrylaivan ja pienimmän
soutuvenheen edut ja puutteet, pantuina yhteen vaikuttamaan,
tuottaisivat lopulliseksi tuloksekseen tällaisen maaseutuhöyryn kuin
esim. tämä »Wellamo.» Eli lyhyesti sanoen: suurin ja pienin edistys
eri aloilla meidän maassamme antaisi keskimäärin sellaisen edistyksen,
joka on kirkonkylässä tavattavana.
Jotenka siis esim. tuo kirkonkylä, joka yhä enemmän on jäämäisillään
tuonne auringon sumun peittoon, oikeastaan tulee mainita sekä meidän
henkisen että aineellisen elämän diagonaaliksi. Eikä suinkaan
Helsinkiä tai muuta suurempaa kaupunkia. Siltä ainakin minusta
/näyttää/, vaikka en sitä nyt tässä osaa numeroilla /toteen/ näyttää.
Vaan ehkä joku nuori maisteri ottaisi siitä kirjoittaakseen
väitöskirjan tohtorin arvoa varten.
Mutta näitä miettiessäni oli jo saatu ensimäinen selkä kuletuksi ja
vedet alkoivat vähitellen kaveta ikäänkuin sisämaahan tunkeakseen.
Kulettiin pieniä järviä, jokia ja salmia ja käytiin yhtä mittaa
laitureissa, joihin riputettiin pari kolme ihmistä kerrallaan. Yhteen
ahdettu elämä höyryvenheessä siitä vähän väljeni, niin että pääsi jo
sääriäänkin oikomaan. Minä tein sen ja tarkastelin sitten maisemaa.
Oli kulettu pari tuntia ja kun kello oli kirkolta lähtiessä ollut 4:n
paikoilla, kävi se nyt 6:tta. Oli siis tuollainen ihana sunnuntain
iltapäivä, joka on meidän maisemillemme niin omituinen. Päivä ei enää
paahda, ainoastaan valaisee ja lämmittää. Vähäinenkin tuuli on jo
paneutunut levolle ja kaikki mitä vaan rannoilla on, kuvastuu tyyneen
veteen. Niittyiset rannat, tuuheat lehdot ja jonkun kivikkoniemen
nenässä yksinäinen nuottakota ja sen takana pari vanhaa vääntynyttä
petäjää. Ylettyvät talotkin vähän ylempää kuvastumaan veteen ja
niitten mukana seuraa aina joukko lapsia, jotka rantatietä juoksevat
alas rantaan nähdäkseen ohitse kulkevaa laivaa niin likeltä kuin
suinkin. Niityt ovat huolellisesti raivatuita, pellot näyttävät hyvin
viljellyiltä, ja sarat eroavat suorin ojin tarkasti toisistaan.
Kaikesta näkyy, että kuletaan seudussa, joka ei lue itseään
sydänmaahan. Minä huomautan tästä muutamalle miehelle, joka seisoo
vieressäni ja hän sanoo, että »onhan tämä tok' kaupunkia syömmoan
suhteen». Ja sitten sanoo hän, että »ei nämä talot tok oo vielä
mittaan hovin rinnalla... siellä se vasta emätalo on.»
Kun minä toisen kerran kuulin tuota hovia mainittavan ja kun minulle
oli sanottu, että siinä sopisi olla yötä, niin vetäysin tuosta
salonkiin, jossa itsensä »herran» olisi pitänyt olla. Siellä hän
olikin ja kun näki minut herrasmieheksi, niin esitteli itsensä
ruotsiksi ja mainitsi itsensä »possessionaatiksi,» niinkuin jo olin
arvellut kirkkomaalla hänet nähdessäni. Tätä pientä turhamaisuutta
lukuunottamatta oli hän kuitenkin aika miellyttävä mies. Kun sai
kuulla, että matkani veti hänen talonsa kautta, pyysi hän minua
tekemään hyvin ja seisottumaan heille yöksi, lisäten, että kunhan
sinne tullaan, niin ehkä siellä näyttää saattavan yönsä nukkua
niinkuin muuallakin. Minä tietysti kiitin ja sanoin kuulleeni, että
siellä oli hänellä komea talo sydänmaassa.
--Onhan se, vaikka ei mitään erittäin, sanoi hän vähän siihen
vivahtavalla tavalla kuin oli sanonut tuo ennen mainittu
asevelvollinen ankkurikellostaan.
Minä olisin ruvennut juttelemaan kaikellaista seudun maanviljelys- ynnä
muista asioista, mutta herralla olivat omat asiansa niin sydämmellä,
että puheet yhtä mittaa keskeytyivät. Venhe siellä perässä vaati hänen
alituista huomiotaan.
--Varo sinä, Pekka, siellä perässä, ett'ei kipinät polta
vehnäjauhosäkkiä! Pitäisi olla vielä yksi mies lisää tuonne
venheeseen...
Ja sitten oli asiaa joka toiselle miehelle tien varrella. Ei sitä
pysäyspaikka, jossa ei hän lähtenyt salongista ja huutanut nimeltään
milloin mitäkin rannalla olijaa. Milloin oli siellä joku Matti, jota
kutsuttiin kasakaksi, milloin joku Taavetti, jonka piti tulla
maanantaina mökkinsä puolesta päivätöitä tekemään, milloin taas joku
Liisa tai Mari, joilta tiedusteltiin eivätkö ottaisi piiaksi
ruvetaksensa.
Ja niiden tähden keskeytyi puhe vähä väliä, sikarin pätkä, joka
lyhyytensä tähden jo aikoja sitten olisi joutanut piipunperän
purijalle, sammui yhtä mittaa ja jäi viimein pöydän nurkalle, josta
vähitellen koneen tärinästä vieryi yhä täperämmälle, pudoten siitä
sitten likaiselle lattialle. Ei herrakaan pitkään aikaan joutanut
salongissa käymään, ja kun ei siellä muitakaan ollut, heittäysin
pitkäkseni penkille. Epämukavanlainen oli ollakseni ja pää minulla
tutisi laivan liikkeestä kuin vanhalla ukolla.
Huvikseni aloin tarkastella huonetta. Se oli parahiksi niin pitkä,
että juuri sovin sohvalla jalat suorana loikomaan. Ja muita
huonekaluja ei täällä ollut kuin pari kokoon käännettävää tuolia ja
pöytä. Tämän viimemainitun puhtaus oli alle keskimäärän. Puolet sen