Sanomalehtimiesajoiltani - 06

taiteilijoihin. Nuoria maistereja, ylioppilaita, helsinkiläisiä
virkamiehiä--semmoisia, jotka suurella tarkkuudella seuraavat kaikkea,
mitä valtiopäivillä tapahtuu ja ovat läheisiä tuttavia
valtiopäivämiesten kanssa. Itse he miltei lukevat itsensä
valtiopäivämiehiksi, lausuvat suurella varmuudella mielipiteensä esillä
olevista asioista, tahi antavat hyväntahtoisia neuvoja ja viittauksia
siitä, mitenkä /heidän/ mielestään olisi asiat päätettävät. »Jos minä
saisin olla puhumassa ja äänestämässä, niin kyllä tietäisin, kuinka...»
Ja ell'en erehdy, niin moni heistä aikookin vielä kerran olla puhumassa
ja päättämässä.
Noista ryhmistä on kirjavanlainen Suomalainen Klubi koottu. Sen
huoneustossa kohtaavat toisiaan kaikki etevimmät sekä valtiolliset
kyvyt että muutkin »nerot» suomalaisessa puolueessa, ne näet, jotka
ovat Helsingissä. Ja koska helsinkiläiset itse erittäin mielellään
puhuvat siitä, että ainoastaan täällä on neroja ja kykyjä, niin
jääkööt he kernaasti siihen luuloonsa.
Loppuvaikutus, mikä jää kunakin iltana Suomalaisesta Klubista
lähtiessä, on se, että suomalainen puolue pääkaupungissakin on jo
vahva ja vankka puolue, joka vaatii itselleen tunnustusta ja
kunnioitusta tai että se ainakin itse jo tuntee oman arvonsa.


RITARIHUONEEN LEHTERILLÄ.
»Päivälehti», 23 p:nä toukok. 1891.

Nyt kun meillä on olemassa säätyhuone kolmea aatelitonta säätyä
varten, jossa ne kaikki saa nähdä yhdessä ryhmässä, unohtuu usein
ikäänkuin itsestään, että on olemassa neljäskin sääty s.o. maan
ensimäinen sääty. Se on siellä Servaalissaan niin erillään muusta
eduskunnasta, että suuri yleisö ainoastaan sattumalta sitä muistaa.
Ritaristo ja aateli ei kuitenkaan, pelkän uteliaisuudenkin kannalta
katsoen, ansaitse tätä syrjäyttämistä. Ulkoasuunsa samoin kuin
jäseniinsäkin nähden on se epäilemättä hauskin ja vaihtelevin sääty.
Ja sen istuntohuonekin antaa katsojalle enemmän ajankuluketta ja
enemmän viihdytystä kuin muiden säätyjen, vaikka ne nyt ovatkin
vaihtelevammat kuin ennen. Hätäisen silmäyksen luotuaan alas saliin
ryhtyykin lehterille tulija ensiksi ritarihuoneen seiniä
tarkastelemaan. Jos hän on sukukilpien ihailija, niin olisi hänellä
työalaa koko valtiopäiväkaudeksi tutkiessaan noita outoja merkkejä,
joiden pitäisi kuvata niitä avuja, mitkä sen ja sen suvun esi-isälle
kerran maailmassa ovat olleet ominaisia. Kuinka paljon itsensä
kiitosta lienee noissa monivärisissä kiivissä ja useinkin hiukan
pöyhkeileviltä tuntuvissa synboolisissa kuvioissa, ei aina niin
varmaan voi sanoa, mutta että niiden monenkin kautta herää muistoja
kunniakkaista tapahtumista isänmaan historiassa, sitä ei voi kieltää.
Ritarihuone on tavallaan kuvilla varustettu kansamme loistoajan
historia ja ainakin siihen nähden se varsinkin tähän aikaan säilyttää
paikkansa säätyjen joukossa. Aatelissukujemme historia on yksi lehti
itsenäisen kehityksemme historiaa. Onhan siellä tosin korkealla
kunniasijalla suuri joukko sellaisiakin kilpiä, joita ei ole kaikin
puolin kannettu kansan kunniaksi ja jotka eivät koskaan ole välkkyneet
muulloin kuin silloin, kun ylhäältä päin tuleva aurinko on niihin
sattumalta säteensä luonut. Mutta on siellä niitäkin, joilla on /oma/
kirkas loistonsa ja jotka ovat sinne kohotetut palkinnoksi isänmaalle
tehdyistä palveluksista, olkootpa nämä sitten tehdyt tappotantereella
taikka yhteiskunnallisessa ja valtiollisessa työssä.
Kun sitten seiniltä siirtyy alas lattialle, niin kohtaa sielläkin
silmää suurempi vaihtelevaisuus kuin muissa säädyissä. Istuntohuone on
iso ja iloinen, ikkunat ovat suuret ja tavallisesta lasista, niin että
päivä pääsee himmenemättä paistamaan sisään. Lehterillä istuessaan voi
nähdä ulos tuohon pieneen ritarihuoneen edustalla olevaan puistoon ja
välkkyy sieltä tuolta ulompaa palanen eteläsatamaa ja avonaista
mertakin. Maamarsalkan ja sihteerin pöydät ovat verhotut punasella
veralla ja säädyn jäsenten pulpetit ja istuimet tekevät valoisan ja
keveän vaikutuksen.
Maamarsalkan ulkomuoto, hänen vieressään oleva pitkä kultanuppuinen
sauva, jonka hän kantaa virkansa merkiksi, virkahännyksiin puetut
virkamiehet, virkaroseteilla varustetut vahtimestarit ja
korkeaselustimiset tuolit lasien puoleisella seinämällä antavat tuolle
keveydelle kuitenkin jonkunlaisen virallisen arvokkaisuuden, joka niin
hyvin sopii yhteen säädyn muistojen ja hengen kanssa.
Tuossa ympäristössä liikkuvat sitten ritariston ja aatelin jäsenet ja
vetävät sekä seiniltä että sisustuksesta huomiomme pian omaan
puoleensa.
Ei missään säädyssä ole niin vaihtelevia ja erilaisia tyyppejä kuin
ritaristossa ja aatelissa. Se tulee kai siitä, että ei mikään muu
sääty ole kokoonpantu niin kirjavista aineksista kuin tämä. Kaikki
muut ammatit paitse papin ammatti ovat siellä jollain tavalla
edustetut--ja onhan siellä sekin, sillä pappejahan ovat hrat
Björkenheim ja Boije, vaikka ovatkin maallikkopappeja. Ritaristossa ja
aatelissa istuu paitse muutamia harvoja maanviljelijöitä ja sotilaita,
liikemiehiä, teollisuuden harjoittajia, virkamiehiä monelta eri
alalta, varsinaisia ammattilaisiakin niinkuin esim. hra von Wright,
eikä sieltä puutu taiteenkaan harjoittajia ja harrastajia, kun
muistaa, että professori v. Becker on aatelismies ja että samassa
säädyssä istuu vanha hra B.O. Schauman.
Ritariston ja aatelin ulkomuotoa tarkastaessaan pistävät hetikohta
silmään erittäinkin muutamat muista helposti erottuvat vartalot ja
kasvot.
Maamarsalkka itse, vaikka hän ei olisikaan niin huomattavalla paikalla
kuin on, vaan istuisi tavallisen aatelismiehen tuolilla, saisi
muutenkin hetikohta silmät itseensä kääntymään. Pitkä, solakka
vartalo, niin pitkä, ett'ei sille näytä loppua tulevankaan, musta
ihonväri ja hoikat kasvot muistuttavat kovin elävästi jotain
synkkämielistä itämaalaista ruhtinasta, jonka oikea puku olisi
valkoinen viitta ja uljas turbaani. Mutta omituisen arvokkaalta hän
näyttää frakkipuvussaankin, kun hän sauva kädessään saapuu sisään
kumartaen kohteliaasti kaikille tahoille ja vastaanottaen samanlaisen
tervehdyksen paikoillaan seisovilta säädyn jäseniltä.
von Haartmanin vastakohtana kilpailee katsojain ensi huomiosta August
Schauman, joka on täydellinen perikuva pohjoismaalaisesta. Hänen
leveät hartiansa, rehevä vartalonsa, kohotettu päänsä ja ennen kaikkia
nuo lempeät ja avonaiset lainehtivan valkoisen parran ympäröimät
kasvot näyttävät viittaavan siihen, että niiden kantaja polveutuu
jostain vanhasta skandinavilaisesta muinaissankarisuvusta. Hra
Schaumanin veli hra B.O. Schauman, joka muuten on säätynsä ja kenties
koko eduskunnan alkuperäisimpiä ilmiöitä, näyttää kuitenkin olevan
todistus siitä, että Schaumanin suku on itsepintaista suomalaista
perijuurta.
Ulkomuodoltaan samoinkuin muultakin esiintymiseltään on säädyn
komeimpia miehiä hra L. Mechelin, jonka huomaa hetikohta, kun hän
astuu sisään. Hän on kenties säädyn ryhdikkäin mies ja näyttää
kiinteälle napitetussa takissaan melkein sotilaalta siviilipuvussa.
Sitävastoin luulisi sota-asiain päällikköä, senaattori Procopétä
siviilimieheksi sotapuvussa. Hän on kuin lauhkea, hyvin voipa
tilanomistaja, joka, univormu höllästi ruumiin ympärillä ja lahkeet
pehmeissä laskoksissa, tyynesti ja hiukan veltosti käyskentelee tuolla
kuin tiluksillaan, kädet mukavasti selän taakse solmittuina.
Kamariherra Taube on myöskin niitä miehiä, joista ei voi olla
kysymättä, kuka hän on tuo pieni, ketterä kääpiö, joka näyttää olevan
pelkkää jäykkää vanhan kansan kohteliaisuutta. Samaa maata on
juhlamenojen ohjaaja, parooni Linder, jonka kumarrukset ja täsmälleen
lukkoon napsahtavat jalkatemput tulevat ijäti yhtäläisinä takaisin
valtiopäiviä avattaessa ja päätettäessä. Yleensä saa ritaristossa ja
aatelissa nähdä erittäin kohteliaita, välistä melkein kylmän
arvokkaita kumarruksia--muitten säätyjen jäsenet näkyvät pään
nyökkäyksistä päättäen olevan vanhoja veljiä keskenään--, mutta ei
sentään milloinkaan niin täydellisesti onnistuneessa muodossa kuin
silloin, kun nämä kaksi kamariherraa sattuvat vastakkain. Siinä
vivahtaa silloin esiin jotain vanhaa kustaavilaisuutta, joka ei ole
yhden sukupolven saavutettavissa. Useissa säädyn nuoremmissa
aatelismiehissä on kenties enemmän pariisilaista chic'iä, mutta ei se
ole kuitenkaan sitä samaa vanhan hovi- tai tallimestarin n.s.
sisällisestä vakuutuksesta lähtevää liikkeitten tasapainoa, joka aina
tietää, mille puolen ja miten paljon kallistuu.
Eivät sentään säädyn huomattavimmat miehet läheskään kaikki astu esiin
näin ensi silmäyksellä.
Vasta sitten kun istunto on alkanut ja he ovat asettuneet paikoilleen,
tulevat etevimmät kyvyt kuuluville.
Vaikka ritariston ja aatelin jäsenet istuvatkin arvon mukaisessa
järjestyksessä, nimittäin siten, että istuimien sisimmäisessä kehässä
ovat kaikkein jalosukuisimmat kreivit ja ulommaisimmassa tavalliset
aatelismiehet, joiden jalosukuisuus on eilispäivästä, niin ei tuo
jakoperustus enää pidä paikkaansa etevyyteen nähden. Päin vastoin
tuntuu siltä, että kyky laajenee kehän mukaan ja että viimeiset
takarivin miehet tulevat ensimäisiksi.
Poikkeuksia kuitenkin on, ja ensimäinen niistä on ritariston ja
aatelin ensimäinen mies, professori vapaaherra R.A. Wrede, joka
edustaa ensimäistä kreivillistä Creutzin sukua ja jonka omankin suvun
juuret pistävät kauvas menneisyyteen. Vapaaherra R.A. Wrede on
säätynsä kaikista etevimpiä ja taitavimpia miehiä. Hän on tavattoman
tarkkapäinen lakimies ja aina johdonmukainen lausunnoissaan, jotka
kyllä tuntuvat hiukan kuivilta, mutta sattuvatkin sentähden aina
ytimeen, niinkuin hyvin laaditut lakipykälät. Kaikkia hänen
lausunnoitaan kuuntelee sääty hiljaa ja tarkkaavaisesti ja jos hänen
mielipiteeseensä yhtyy hra L. Mechelin, niin on äänestyksen tulos
selvä. Jos taas nämä molemmat säädyn parhaat lakimiehet sattuvat
olemaan eri mieltä, niin seuraa sääty tavallisesti mieluummin
vapaaherra Wredeä kuin Mecheliniä. Hän on hiukan kumarahartiainen ja
puhuu vaatimattomalla, melkein nöyrällä äänellä, muistuttaen sekä
ulkomuodossaan että esiintymisessään hiukan senaattori Y.Z.
Yrjö-Koskista.
Vapaaherra Wreden henkiystävä, vaikkakin luonteeltaan hänen
täydellinen vastakohtansa, on ruotsinmielisyydestään kuuluisa
Sarvilahden parooni V.M. von Born. Nämä molemmat vapaaherrat kulkevat
keskusteluissa usein rinnakkain ja kannattavat toisiaan. Heidän
nimensä tullaan aina mainitsemaan yhdessä näiden valtiopäiväin
historiassa, sillä ne olivat molemmat tuon tunnetun postianomuksen
alla. Vapaahra von Born näyttää muuten olevan mies, joka todenteolla
koettaa toteuttaa ohjetta /noblesse oblige/ ja sovittaa käytös- ja
katsantotavan suoruutta myöskin politiikkaan, jossa valitettavasti
kyllä ei suu aina saa puhua mitä sydän tahtoisi sanoa.
Näistä molemmista miehistä saa siirtyä kappaleen matkaa, ennenkun
katsoja kohtaa jonkun huomattavamman miehen. Teollisuushallituksen
intendentti hra L. Gripenberg on ulkomuodoltaan vähäpätöinen ja
vaatimaton, mutta sen sijaan yksi eduskunnan kyvykkäimpiä,
teräväpäisimpiä ja työteliäimpiä jäseniä. Varsinkin on hän
rautatieasioissa ensimäisiä auktoriteetteja ja tuo paljon kiitetty
rautatievaliokunnan mietintö lienee hänen kirjoittamansa. Taitavia
fakkimiehiä ovat myöskin alallaan yksi meidän suurimmista ja
innokkaimmista suurviljelijöistämme, maanviljelysneuvos N. Grotenfelt,
ja yksi laajaliikkeisimpiä liikemiehiämme kauppaneuvos W. Hackman,
joka on valtiovaliokunnan puheenjohtaja.
Kuuluisimpia ja tunnetuimpia ei ainoastaan meillä, mutta myöskin
naapurimaissa ja muualla ulkomailla ovat nuo »separatistin»
brutus-nimeä kantavat eronneet hallituksen jäsenet hrat L. Mechelin,
R. Montgomery ja von Weissenberg. Heidän olonsa ritaristossa ja
aatelissa antaa tälle säädylle, sen päätöksille ja lausunnoille paljoa
tärkeämmän merkityksen kuin on muilla. He tuntevat »aseman» likempää
kuin kukaan muu ja heidän sanansa ovat painaneet ja painanevat
vieläkin paljon siinä kultavaa'asssa, josta tätä nykyä nähdään yleinen
mielipide ulkopolitiikkamme suhteen.--Hra Mecheliniä kuvaa sitäpaitse
vielä näilläkin valtiopäivillä se, että hän kokee pysytellä tavallisen
puoluejakomme ulkopuolella ja että hän, äskettäin vielä hallitusmies
ollen, antaa kannatuksen hallituksen toimenpiteille, joista monet
muuten vielä ovat hänen omiakin toimenpiteitään.--Hra Montgomeryllä on
yksi näiden valtiopäiväin suurimpia luottamustoimia: hän on
lakivaliokunnan puheenjohtaja, sen valiokunnan, jossa ovat laaditut
mietinnöt postiasiassa ja rikoslakiasiassa.--Mitä sitten hra von
Weissenbergiin tulee, niin ei hänellä kenties valtiopäivämiehenä ole
ollut niin huomattavaa asemaa kuin edellisillä, mutta hän saa olla
tyytyväinen laakereihinsa. Hän sanoi kerran sanottavansa omantuntonsa
mukaan, ja poistui nauttimaan kansansa kiitoksesta ja kunnioituksesta.
Ritariston ja aatelin vaikuttavia ja yksi sen puheliaimpia miehiä on
hra K. Antell, joka useimmittain käy yhdessä vapaaherrain Wreden ja
von Bornin kanssa.
Lähellä häntä, tuolirivin viimeisessä kaaressa istuu hra Th. Rein. Hän
on itsenäinen ja selväkantainen. Ollen säädyn harvoja suomenmielisiä
ei hänen mielipiteensä puolueasioissa taikka niiksi tehdyissä saavuta
säädyn kannatusta. Mutta hänen lausuntonsa ovat kuitenkin aina
sellaisia, että niitä on vaikeanlainen olla huomioon ottamatta. Ne
ovat perinpohjaisia ja opettavia ja niillä on se suuri etu usean muun
rinnalla, että ne aina asettuvat n. s. periaatteen kannalle.
Säädyn äärimmäisessä laidassa, maamarsalkan vasemmalla puolella, istuu
kouluylihallituksen esimies, talousvaliokunnan puheenjohtaja hra L.
Lindelöf, jonka nimi usein näkyy referaateissa ja joka varsinkin
kouluasioissa lienee auktoriteetti.
Vastapäätä häntä, kaukana toisella puolen salia on hra Yrjö-Koskisen
paikka--mutta ennenkun tulemme häneen, merkitkäämme sivumennen
muistoomme muutamia säädyn nuoremmista miehistä, niistä näet, jotka
eivät istu aivan ääneti. Näitä ovat hrat Kustavi Grotenfelt, joka
äänekkäästi ja innokkaasti kannattaa Yrjö-Koskista;--vapaahra R.F. von
Willebrand, joka ijältään on nuori, vaikka mielipiteiltään vanha ja
jonka kykyä kuvannee yleisen valitusvaliokunnan mietintö
kirjailijapalkkioasiasta, mikä lienee ollut hänen kirjoittamansa;
--maisteri E.G. Lagus, joka on pontevasti esiintynyt kouluasioissa;
sekä vapaahra Langenskiöld, joka tarkkaan valvoo sitä, että lakitekstit
ovat oikein laaditut ja joka mielellään näkyy ilmoittavan varovaisuuden
politiikkaa kannattavansa. Yhteydessä näiden kanssa sopinee mainita
raittiusliikkeen johtaja A.A. Granfelt ja työväenliikkeen johtaja
tehtailija v. Wright, jotka eivät koskaan laiminlyö tulemasta esille,
silloinkun heidän asiansakin tulevat esille.
Yrjö-Koskinen sitten? Hän on Suomen nuorimpia aatelismiehiä ja istuu
säätynsä melkein viimeisenä miehenä. Mutta ainoastaan nimeksi, sillä
kieltämättä on hän kykyyn nähden sen ensimäisiä. Tavallisesti ei häntä
näe istunnoissa läsnä. Ainoastaan harvoin, silloinkun on joku hänen
alkuunpanostaan syntynyt armollinen esitys käsiteltävänä tai kun joku
muu ohjelmakysymys on tuleva esille, nähdään hänen astua nyökkäsevän
sisään ja asettuvan tuolilleen, johon hän painautuu kasvot melkein
kiinni asiapapereissa. Hänen tulonsa herättää aina huomiota ja vielä
enemmän se, kun hän pyytää puheenvuoroa. Koko sääty lähtee vaeltamaan
hänen puolelleen salia, ett'ei menisi hukkaan ainoakaan sana. Siinä
mustassa arvostelevan näköisessä ryhmässä, joka täten muodostuu
suomalaisen puolueen vaikuttavimman miehen ja sen politiikan johtajan
ympärille, herättävät huomiota varsinkin kaksi miestä, jotka näyttävät
kokoavan korviinsa jokaisen sanan puhujan suusta. Nuo kaksi ovat
senaattori vapaahra von Alfthan ja vapaahra Hisinger, jotka molemmat
ovat vähäkuuloisia. Edellisellä on ääniaaltojen kokoamista varten
hampaissaan kahvitarjottimen kokoinen metallilevy, jota purren hän
tuimasti tuijottaa virkatoveriaan suoraan silmiin, seisoen aivan hänen
edessään. Jälkimäinen taas kääntyy selin puhujaan, mutta ojentaa häntä
kohden tuntosarvenaan mustan kuulotorven eikä hievahdakaan, ennenkun
puhe on päättänyt. Syrjäistä tuo ryhmä hiukan hymyilyttää, mutta sääty
näkyy hyvin tottuneen sitä näkemään.
Senaattori Yrjö-Koskisen lausunnot ovat usein pitkiäkin, mutta aina
tietysti asiallisia ja hyvin mietityitä. Usein herättävät ne ankaraa
vastustusta, sillä ritaristo ja aateli ei ole se sääty, johon
pystyisivät kirkollisasiain toimituskunnan päällikön ja entisen
pappissäädyn johtajan syyt ja terävät, tyynellä, varmalla kädellä
tehdyt pistokset. Mutta puheet eivät nähtävästi ole aijotutkaan omaa
säätyä varten. Ne ovat ylipäällikön ohjeita esikunnan kenraaleille
pappis- ja talonpoikaissäädyissä. Sanomalehdissä julaistuina
vaikuttavat sitäpaitse hra Yrjö-Koskisen lausunnot semmoisinaankin
näiden kahden säädyn uskollisiin sotamiehiin.
Kun hän on lopettanut ja jälleen vaipunut istuimelleen, hajoo ryhmä ja
sääty on valmis äänestämään, ja melkein säännöllisesti äänestämään
kumoon sen ehdotuksen, jonka puhuja on tehnyt. Joskin siihen
useimmittain vaikuttaakin vastakkainen maailman katsantotapa ja
periaatteellinen eroavaisuus mielipiteissä, niin tuntuu välistä siltä
kuin ehdotus menisi kumoon siksi, että sen tekijä on--Yrjö-Koskinen.
Nämä ovat ritariston ja aatelin huomattavimmat miehet ainakin sen
mukaan, mitä lehteriltä katsoen voi päättää. Miehiä on tosin muitakin,
sillä ritaristossa ja aatelissa on näillä valtiopäivillä
valtiopäiväkalenterin mukaan 112 miestä. He eivät kuitenkaan koskaan
avaa suutaan, ei edes ilmoittaakseen, mitä mielipidettä he milloinkin
kannattavat. Mutta yhden sellaisen tyhjän täytteenä olevan
itseoikeutetun miehen poispantu lippu voi kuitenkin ratkaista koko
maalle ylen tärkeitä asioita. Tuossa on kyllä yksi ritariston ja
aatelin varjopuolia, mutta se on asia, joka ei tähän aikaan puhumalla
paranne. Ritaristoon ja aateliin, samoinkuin eduskuntaan yleensä,
täytyy nykyaikaan tyytyä sellaisena kuin se on ja sitä siltä kannalta
arvostella.


SAMAN KATON ALLA.
»Päivälehti», tammikuun 27 p:nä 1891.

Sanottakoon mitä tahansa siitä, että nykyiset valtiopäivät kokoontuvat
aikana, jolloin ei juuri tee mieli mitään iloisin mielin katselemaan
ja että edusmiehet surullisin tuntein astuvat istuntohuoneisiinsa, on
kuitenkin yksi seikka, joka mieltä hiukan keventää. Suomen säädyillä
on oma kotinsa, oma lietensä, oma katto päänsä päällä. Ja sen merkitys
on suurempi kuin kenties ensi hetkellä voi ajatellakaan. En puhu siitä
käytännöllisestä hyödystä, jonka tuottaa oman huoneen mukavuus. Se on
kyllä suuri etu sekin, kun ei tarvitse hakea toisiaan milloin mistäkin
tilapäisesti vuokratusta yksityisestä koulusalista, ja erittäinkin
ovat siitä kuulijat kiitolliset. Mutta huoneen suurin merkitys on sen
n.s. aatteellinen puoli, sen yhdistävä merkitys. On epäilemättä
turvallinen tunne se, kun saa kokoontua likelle toisiaan, painautua
ikäänkuin kylki kylkeen kiinni. Se synnyttää luottamusta, se luo
mieliin tunteen siitä, että nuo kolme ovat yksi. Edusmiehet
veljeytyvät, tapaavat toisiaan, ovat pakoitetut seurustelemaan
keskenään ja tulevat tuntemaan toisensa mielipiteet yksityisessäkin
sananvaihdossa.
Ja onhan sitäpaitse tämä rakennus jo nyt tulos eduskuntamme
yksimielisyydestä. Se valmistui juuri siihen aikaan, jolloin säätyjen
eri ainekset olivat ehtineet vaikuttaa toisiinsa niin paljon, että ne
voivat kansamme tärkeimmissä elinkysymyksissä sulautua yksimielisyyteen.
Eri säikeet, jotka aikoinaan useinkin pyrkivät vetämään eri haaroille,
ovat nyt punoutuneet yhdeksi ainoaksi vahvaksi köydeksi. Ja kun siihen
oli kehitytty, silloin kohosi säätyhuonekin sisältönsä oikeaksi ja sitä
sattuvasti kuvaavaksi ulkomuodoksi.
Huolimatta kaikesta saattaa siis tieto tästä mielen rauhalliseksi ja
turvalliseksi. Tuntuu siltä kuin laki ja oikeus voisivat paeta tänne
niinkuin alttarin juurelle, jossa olisi pyhyyden rikos niitä häiritä.
Katosta tuleva himmeähkö kirkon valokin vielä lisää tätä vaikutusta.
Säätyhuoneen juhlallisuus yhdessä aikain totisuuden kanssa vaikuttaa
epäilemättä korottavasti jokaiseen valtio-päivämieheenkin. Tavallista
jäykempinä, tavallista huolekkaampina, mutta samalla kasvon piirteet
päättäväisinä, näkyvät he astuvan leveitä ulkoportaita myöten pääoven
edessä olevien pilarien välitse tähän palatsimaiseen rakennukseensa.
Hiljalleen heittävät he päällysvaatteensa alakäytävään ja kohoavat
istuntosaleihinsa toisessa kerroksessa, jonne kolmannesta kerroksesta
katsoja kunnioituksella ja osanotolla seuraa heitä.
Ylhäällä istuntohuoneen parvella on sama mieliala kuin alhaallakin.
Edusmiesten vastuunalaisuuden tunne kohoaa tännekin ja tunkee läpi
senkin, joka itse ei tiedä voivansa mitään suoranaista tehdä. Se
enentää myötätuntoisuuden heitä kohtaan melkein ihailuksi. Sillä
senhän on kuullut heidän puheistaan ja senhän tiesi jo ilman sitäkin,
että he ovat valmiit tekemään kansansa hyväksi kaiken, mikä heidän
voimissaan on, ja että he myöskin paljoon kykenevät, sen on heidän
entinen toimintansa osoittanut.
Yhdeltä tiukasti koossa pysyvältä joukolta he näyttävät. Eikä tule
päähänkään heitä jakaa eri puolueihin. Ei porvarissäädyn lehterillä
nyt enää ole niin vierasta ja kylmää suomenmieliselle katsojalle kuin
ennen aikaan. Epäkansallinen enemmistö näyttää sulautuneen
suomenmieliseen vähemmistöön yhdeksi isänmaalliseksi kokonaisuudeksi.
Suomenkielen puhumista eivät ruotsinkielen käyttäjät näy katsovan
miksikään protestiksi: se on luonnollinen, totuttu tapa, jota
kunnioituksella kohdellaan.
Pappissäätyyn meni ennen sillä mielellä kuin menee seuraan, jonka
mielipiteet eivät useassa asiassa sovi omiin. Hienonen pilkan hymy
huulilla siellä yleisö kernaasti laitteli mielessään sukkeluuksia
»mustasta seinästä», ylhäältä päin tulevasta valosta ja muusta
semmoisesta. Ajat ovat muuttuneet. Mutta seinä on nyt muuri, jonka
suojaan mieluumminkin tahdottaisiin turvautua kuin käydä sitä
rikkomaan.
Talonpoikaissäädyn parvelle tultuaan oli ennen useimman kuulijan
ensimäinen mielitehtävä hajoittaa edusmiehiä eri ryhmiin, etsiä
»vanhoja» ja »nuoria», laskea Meurmannin miehet ja Castrénin miehet.
Kuka sitä nyt ajattelee? Eivät ainakaan nämä »johtajat» itse. Ennen
olivat he sijoittuneet toisistaan niin kauvaksi kuin mahdollista, koko
sali oli väliä, mutta nyt istuvat he likempänä toisiaan, samalla
puolen huonetta, ainoastaan jonkun pulpettirivin eroittamina. Usein
näkee heidän yhdessä totisesti tuumivan ja keskustelevan hartaasti
keskenään. Aivan varmaankin on satiirinen vanhus säästävä
pistopuheensa iloisempiin aikoihin ja hra Castrénin vastaukseksi
tähdätyt repliikit koettanevat olla vähemmin terävät.
Tällainen on vaikutus ensimäisestä käynnistä säätyjen istunnossa. Ja
jos on totta, että on oikea ja pysyvä se äkkivaikutus, minkä saapi
jostain henkilöstä häntä ensi kerran kohdatessaan, niin tuskinpa se
sääntö tulee tässäkään tapauksessa suuresti muuttumaan.



MATKOILTA OMASSA MAASSA

KESÄKUVIA.

I
KIRKONMÄELLÄ.
»Keski-Suomi», syyskuun 23 p:nä ja seur. 1886.

Ei ole juuri milloinkaan tehnyt mieleni matkustamaan Aavasaksalle
tynnörin pohjan kokoista aurinkoa katsomaan. Eikä minulla ole koskaan
ollut kylläksi isänmaallista innostusta lähteäkseni suurten miesten
jälkiä myöten Venäjän Karjalaan tai Lappiin tai Wiroon tai muiden
suomensukuisten kansojen luo runoja keräämään tai kansantieteellisiä
riepuja tai rättejä penkomaan. Puhumattakaan siitä, että olisin
hakenut tai saanut jonkun stipendin, jonka avulla olisin voinut tehdä
huvimatkan ulkomaalle vuodeksi tai pariksi.
Mutta matkustamaan minulla on aina kuitenkin ollut halu tulisen
palava. Ja kun en ole päässyt ulompia taipalia liikkumaan, niin päätin
lähteä kerran tallustelemaan niitä, joita jokainen on ennen minua
tallustellut. Ja kirjoittaa matkamuistelmia kerran minäkin, niinkuin
kaikki muutkin tähän maailman aikaan.
Paljon minulla tosin ei ole kertomista. Ei mitään muuta kuin mitä kuka
tahansa saattaa nähdä siirtyessään hiukan pirtin nurkkajuurta
ulommaksi. Ei ole minulla tarjottavana tarkkoja kertomuksia
kivitaltoista eikä kansantieteellisistä housuista ja päähineistä,
joista nuoret tiedemiehet tätä nykyä niin innokkaasti kirjoittelevat,
ja joita tietävät niin ja niin monta kymmentä vuotta sitten siinä tai
siinä paikkakunnassa käytetyn. En osaa myöskään määrätä, kuinka monta
jalkaa meren pinnasta lukien ovat ne kukkulat, joille tulen kohoamaan.
En sanalla sanoen kykene antamaan minkäänlaista luetteloa
minkäänlaisesta »saaliista», jota kaikki muut matkamiehet saavat
kokoon, ja jotkut hevoiskuormittain. En kykene, sentähden ett'en ole
mitään saalista kokoon saanut.
Mutta siitä huolimatta minä nyt kuitenkin aion matkastani kirjoittaa.
Ja katson itseni siihen oikeutetuksi, etupäässä sentähden, että aion
noudattaa yhtä pääsääntöä, jota kaikki matkamiehet ennen minua ovat
noudattaneet ja luultavasti tulevat vastedeskin noudattamaan. Minä
näet aion kirjoittaa hyvin paljon itsestäni. Vaan jos sattuisi niin,
että joskus »poikkeaisin aineestani» ja kertoisin siinä sivussa
jostain muustakin, niin pyydän huomauttaa, että kaikilla säännöillä on
poikkeuksensa.
/Minä/ siis lähdin liikeelle muutamasta suuresta kirkonkylästä, jonka
nimeä on sentähden tarpeeton mainita, että niitä samallaisia
kirkonkyliä on Suomessa satoja. Vaan tämä oli kuitenkin yksi niitä
suurimpia, sillä se oli suuren pitäjän keskessä. Lavea maaseutu levisi
parin kolmen peninkulman päähän joka haaralle, vaikka olisit lähtenyt
mitä ilmaa kohti tahansa kulkemaan jostain kirkon neljästä ovesta. Ja
tämän maaseudun väki se kokoontui tähän kirkkoon joka sunnuntai
yhteistä Jumalaansa yhteisin voimin palvelemaan. Jo lauvantai-iltana
se tänne saapui ja aina oli sillä yksi tie ja kaksi asiaa. Siellä
kirkolla käydessään se saattoi toimittaa sekä aineelliset että
hengelliset asiansa. Ja ihmiset tulivat tänne kuin maailmansa
keskipisteeseen, jossa oli kaikki ne huvit tarjottavana, mitä maailma
heille keskimäärin saattoi tarjota. Toiset tulivat höyry- tai
kirkkovenheissä suurten selkäin takaa, toiset kaukaisista mäkikylistä
hevosella ajaen.
Ne, joilla oli pappilaan asiata, ne sinne poikkesivat, mutta suurin
osa meni sivu kirkon ja pappilan ja kiiruhti kauppamiehiin tahi meni
kamreerin eli vallesmannin puheille. Ja näiden asiat olivat tärkeämpiä
kuin noiden edellisten ja niiden toimittamista sitä oikeastaan
»kirkolla» käymiseksi kutsuttiin.
Ja »kirkolla» käymiseen se useilta jäikin, vaikka »kirkossa» olivat
käyvinään ja kotiin tultuaan sanoivat terveisiä »kirkosta». Se se oli
lähtiessäkin olevinaan tärkeintä asiaa, mutta kuta enemmän kirkonkylää
läheni, sitä pienemmäksi painui mielessä kirkko ja sitä isommaksi
kasvoivat maalliset asiat ja kauppamiehen puoti.
Sinnehän oli niin mukava hevosensa sitoa valmiiseen ruuheen
kauppamiehen makasiinin eteen, nostaa voi-astia kärryistä ja kantaa se
puotiin. Sillä sitten suorittaa talvellinen puotivelka ja saada
itselleen sikari suuhun ja emännän kouraan naula kahvia. Ja tarinoida
ja rupatella ja puhua laidasta laitaan kaiken maailman poudat ja
sateet, sekä kysellä muiden heinänteosta ja leikkuusta ja samalla
selittää omiaan. Jos sitten vielä lisäksi oli nuori mies ja käveli
verkanuttuun puettuna, jalassa punasuiset suvarohvisaappaat, niin mikä
mielihyvä tavata maantien varrella neitosta neitosen vieressä, kättä
lyödä ja keikaroiden kävellä! Ja viedä tuttavansa suntion matammiin ja
juoda ja juottaa sikurikahvit korpun kanssa. Tai jos oli ryyppymies,
niin mikä riemu ja sydämmen tyydytys tavata toinen ryyppymies, hankkia
puteli viinaa ja povi pullollaan juosta vihkaista pitäjäntuvan taakse
männikköön, istua siellä aikansa ja kiikaroida putelin pohjan läpi
kirkasta kesäistä taivasta, sekä hihkaisten palata kirkon kylän
maantietä kokemaan, että tokko se kannatti, ja kuulemaan mitenkä
koreasti helähtelivät ikkunat seinillä kahden puolen tietä--.
Oli sunnuntai-aamu, kun minä tulin tähän kirkonkylään, jossa
edellisenä iltana ja yönä oli maaseudun väki mellastanut iloaan pitäen
ja nauttien kaikesta siitä hauskuudesta, jota tämän pitäjän
»kulttuurin» keskipiste voi heille tarjota. Yöllisten kuleksivain
laulut, ikkunain helinä ja aidanseipäitten läiskinä oli aina pappilaan