Sanomalehtimiesajoiltani - 09

pian toisiinsa ja olisivat millä hetkellä hyvänsä valmiit juomaan
»sinun»-maljan.
Mutta pappaa alkaa haukotuttaa ja hän ehdottaa mammalle, että
mentäisiin maata. Sanotaan »hyvää yötä» ja ohjataan vieras
yliskammariin, jossa hänelle on valmistettu vuode kahdesta
höyhenpatjasta ja pantu kynttilä, tulitikut ja vesilasi tuolille pään
pohjiin.
Vieras jää yksin ja alkaa riisuutua. Sitä tehdessään hän avaa ikkunan
ja nojautuu katsomaan ulos. Puutarha on siinä aivan hänen allaan ja
koivun lehdistä tuoksuu yökaste. Hän tarkastelee puutarhaa. Hämärätä
on, mutta hän huomaa valkoisen olennon väijyen hiipivän pitkin
hiekkaista käytävää ja pujahtavan hernepenkkiin. Se on kissa. Siitä
hän luo silmänsä ruispellon yli rantaan. Siellä on yksinäinen sauna ja
etempänä rannalla nuottakota. Niityllä syö hevonen ja silloin tällöin
kalahtaa sen vaskinen kello. Usma kohoo järven pinnasta ja peittää
sitä paikotelien. Kuuluu yksinäisen yökulkijan varovainen melonta.
Kaukana järven takana, jossain virstojen päässä mörisee härkä ja ammuu
tuontuostakin intohimoisesti.
Vaan usma sakenee ja kosteus enenee! Vieraan käsivarsissa tuntuu vähän
kylmältä. Hän sulkee akkunan. Kiipee sänkyynsä. Painuu syvälle
pehmeihin höyheniin.
Kuinka kaunis on maailma, kuinka ihana elämä! Mistä syystä? en
tiedä--se on vaan.


KÄYNTI KOLILLA.
»Päivälehti», 5 p:nä elok. 1892.

Karjala on minulle tähän saakka ollut satujen maailma. Ei minulla ole
ollut siitä mitään muita kuvia kuin mitä innokkaat sen seutulaiset
ovat luoneet eteeni Pielisestä, Höytiäisestä, Joensuusta ja
Koitereesta. Sitäpaitse ovat muutamat nuoremmat taiteilijat siihen
määrin hurmaantuneet Venäjän Karjalaan, että he tuolla jossain
Kajaanin takana ovat viettäneet useampia kesiänsä ja sinne muitakin
houkutelleet.
Se yhteinen Karjala-innostusko lienee tarttunut minuunkin, koska
yhtäkkiä istuin Kuopiosta itäänpäin menevässä laivassa. Jostain oli
tullut tietooni, että Pielisjärven rannalla ovat n. s. Kolin vuoret ja
että Karjalan luonto niissä nousee huippuunsa.
Kohta kun lähtee Juan-tehtaalta ajamaan Kaaville päin, muuttuukin
luonto vivahduksiltaan toisellaiseksi kuin se on Kuopion seuduilla.
Mäet eivät kasva mäntypuuta niinkuin moniahtaalla Savossa, vaan
kaikkein korkeimmatkin kukkulat ovat vihreätä lehtoa ja kivikoisia
ahoja. Se on kuin Karjalan lehtiporstua, jossa tämän kaskiviljelyksen
kotimaan luonto näyttää ilmaantuvan äärimmilleen kehittyneenä.
Hauskana vaihteluna ja vastakohtana tälle melkein sydäntä etovalle
hempeydelle siintävät kuitenkin idempää nuo korkeat kukkulat, joita
karjalainen kutsuu »vaaroiksi» ja jotka lienevät Karjalan maan
varsinaisimmat tuntomerkit.
Niitä kohden me pyrimme Juukaan vievää maantietä myöten, joka on
ojentautunut melkein linjasuorana ruskeana viivana menemään vaaran
huipulta toiselle. Juuan ja Kaavin pitäjäin väliset suuret sydänmaat
se halkasee kulkien pitkät matkat talottomia taipalia. Se on kuin
maatunutta lainehtivaa merta, jossa milloin vaipuu sen laaksoon,
milloin taas kimmahtaa sen kyömyiselle selälle, josta silloin joka
kerta näkyvät yhä lähempänä edessä olevat vaarat.
Niinkuin muita korkeampina majakoina siintää matkamme määrä, Kolin
vuoriryhmä. Se on siellä suon tiettömän taipaleen takana, ainakin
peninkulman verran Juuasta Joensuuhun menevältä maantieltä.
Ahmavaaran kylästä otamme oppaan saloiselle taipaleelle ja lähdemme
metsäpolun vietäväksi. Se on suloinen kävellä taas pitkästä ajasta
tuollainen karjan ura, joka omien mielijohteittensa mukaan milloin
kaareutuu ahon rinteelle, milloin pistäytyy sakeaan lepikkoon, milloin
heitäksen kivisen metsäpuron poikki. Yhtäkkiä tulee järvi eteen ja
laineet loiskivat jyrkän kallion juuressa. Se on sydänmaan järvi,
soikea allas jyrkkien kaskettujen mäkien keskessä. Ei ole ainoatakaan
asumusta näkyvissä tällä rannalla eikä venettä, millä voisi yli
päästä. Mutta etäisen lahden pohjukassa kuultaa saarien lomitse mökin
katto ja oppaalla on omat keinonsa. Hän kerää risuja metsästä, kantaa
ne kallion päähän ja tekee tulen. Se on sovittu merkki ja kun savu on
aikansa tuprunnut ylös tyyneen ilmaan, kuuluu veden pintaa pitkin
tapin kolkutusta ja saaren taitse soutaa hetken päästä vene esiin.
Toiselle rannalle tultua alkaa maa kohota Kolia kohti. Tie, jota nyt
kuljemme läpi talojen pihain, läpi heilimoivain ruishuhtain, poikki
poltettujen palojen ja ohitse vasta kaadettujen lehtokaskien, joissa
pihlaja vielä kukkii ja tuoksuu maahan kaatuneenakin ja joissa
pikkulapset kerppuja ja vastaksia taittelevat--se on jo itsestäänkin
ihaninta, mitä kesäinen matkailija voi toivoa. Mutta sillä on vielä
taka-alana maisema, joka on yhtä mahtava kuin tämä tie on sievän soma
ja viehättävä.
Me istumme Kolin vastaisella vaaralla erään veräjän päällä.
Kolissa on kolme yppylää niinkuin kamelin selässä, kaikki paljaita
avopäitä kallioita. Ne kohoavat yläpuolelle kaikkia muita lähellä
olevia kukkuloita ja niiden rinteet paistavat parhaallaan täydessä
paahtavan keskipäivän valossa. Siellä on juurella notkoja ja notkoisia
lampia.
Lammista vähän ylempänä on talo ja taas vähän ylempänä toinen talo
pienten pellontilkareiden keskessä ja etäämpänä ahojen ja lehtojen
ympäröiminä. Metsä juovittelee siellä viljelyksien välissä ja katkeaa
vähä väliä jyrkkään pykälään ahon reunassa. Koko rinne muodostuu
juovikkaaksi kudokseksi, joka on levitetty kuin loimeksi vaaran kylkiä
peittämään. Se on kuin elävä vaate, joka yhtä mittaa muuttelee
muotoaan auringon säteiden ja varjojen mukaan. Milloin helähtää se
vaalean vihreäksi, milloin taas synkkenevät sen posket. On kuuma
keskipäivä, auer hehkuu hikevistä lehdoista, tuolla täällä poltetaan
kaskia ja joskus tuikahtaa tulen liekkikin savun seasta. Ja se on tuo
eloisuus, tuo asutus, joka tekee tämän rinteen niin ihanaksi, että
sitä uupumatta jaksaisi katsella kuinka kauvan tahansa. Puijon
läheisyydestä tullen tulee sitä ehdottomasti tähän verranneeksi. Koli
voittaa vertailussa. Puijo on aina totinen, synkkä ja yksivakainen.
Satoipa siihen tai paistoi, aina on se yhtä juhlallinen ja
yksitoikkoinen. Koli sitä vastoin, vaikka korkeampi ja mahtavampi,
tekee virkeän, aina muuttelevan vaikutuksen.
Se näyttää olevan aivan lähellä tuossa edessämme ja taloihin tuolla
sen rinteellä ei näyttäisi olevan matkaa kuin kerta liikkeelle
lähtien. Mutta kun alamme mennä, on vielä monet talot sivuutettavat,
moneen alankoon painuttava ja monet notkot rämmittävät. Samassa on
vuorenhuippukin kadonnut, kun sen rinnettä alamme kohota.
Levähdetään talossa, joka on noin puolimatkassa vaaran laelta. Se on
noita pieniä karjalaisia taloja, jotka ovat käpristäytyneet jyrkän
mäen kupeelle ja joiden paikan on määrännyt kallion kylestä lirisevä
lähde. Rakennukset ovat supistetut niin vähiin kuin suinkin, sillä
karjalainen ei juuri viitsi rasittaa itseään liialla raatamisella.
Pienissä kivikko-pelloissa ja vielä kivisemmissä kaskissa on tarpeeksi
vastustusvoimaa voitettavana /hänen/ työhalulleen. Kaksi pirttiä
hänellä kuitenkin on ja niiden välissä porstuanpohja-kammari.
Vastapäätä porstuan ovea on pienonen navetta, sillä karja on pieni,
noin kymmenlehmäinen. Sen yhteydessä on katettu kuja, jonka ylisille
vie hevosella ajettavat leveät raput. Että ollaan kivisellä
mäkimaalla, sen osoittaa sekin, että suurin osa kujaa ja navettaa on
tehty kivestä. Mutta ett'ei järvikään ole kaukana, sen voi arvata
siitä, että päreliisteiden päälle ja seinänrakoihin asetettujen
tikkujen neniin on asetettu kaloja päiväpaisteessa kuivaamaan. Suuri
Pielinen onkin tuossa toisella puolen vaaran ja sen »mujeet» ovat
kaukanakin kuuluisat.
Mutta Kolille! Sinne on talosta liki pari kilometriä melkein koko ajan
kohoavaa metsäpolkua. Kahden puolen tietä kasvaa korkeaa heinikkoa,
sillä vaikka asutus täällä on satain vuosien vanha ja vaikka monet
sukupolvet ovat vaaran kylkiä kaskeamalla haaskanneet, ei se
kuitenkaan ole vielä mehuaan menettänyt. Näyttää siltä kuin sen
kivissä asuisi ainainen ruokamulta, joka siitä polttamalla murenee ja
muodostaa maan hedelmällisen maakerroksen.
Yhtäkkiä avautuu lehdon sisästä iso, ylenevä aukea ja sen ylipäässä on
kohtisuorana kohoava kallio. Vaivoin sen juureen kiivettyämme
näyttäytyy se yhtä korkeaksi kuin tavallinen kolmikerroksinen
kivirakennus. Sen alla on jääkylmä suon silmäke. Ja kun tulemme sen
harjalle, niin seisotaan sileällä ukonkivisellä kalliolla kuin
lasisella katolla. Siinä sitä sitten ollaan ja siinä se on sitten
Kolin kuuluisa näköala.
Ei tuo näköala kuitenkaan ole vielä saavuttanut sitä mainetta, minkä
se ansaitsee.
--»Ei mutta kylläpä--!» huudahti toverini ja minä en voinut muuta kuin
päätä nyökäyttämällä vahvistaa hänen ihastustaan.
Sillä kyllä se onkin sitä mitä se on, lajissaan ennen näkemätöntä.
Suurten selkien niemissä näkyy luonto mielellään melskeitään pitäneen.
Puijo on kohottanut harjansa Kallavedelle uhaksi ja Kolin vaarat ovat
Pielisjärven niemessä ja kulkevat pitkin sen rantaa pohjoisesta
etelään. Siltä kukkulalta millä seisomme näemme kolme vähän
matalampaa. Ja ne jakavat näköalan kahteen osaan. Toinen, vasemmalla
kädellä oleva, on samanlainen kuin mikä oli äsken edessämme; erotus on
vaan se, että se minkä äsken näimme Kolille, sen näemme nyt Kolilta.
Siellä on samat kasket, ahot, palot, huuhdat ja talot.
Maisema on vaan vähän matalampi, sillä Koli on korkeampi ja sen
harjulle kuontuu siintämään kaukaisimmatkin vaarat. Niitä näkyy
useista pitäjistä, niiden kaikkien nimiä ei tiedäkään. Päivä paistaa
nyt sinne edullisesti. Se sattuu talojen ikkunoihin ja panee ne
peninkulmain päästä kimmeltämään. Se saa esille pienimmätkin
muodostukset maanpinnassa ja metsissä. Se kouhottelee lehmi- ja
kaskisavut ihmeellisen selviksi ja kun se sattuu pieneen vaarojen
väliseen metsälampiin, hehkuu tämä kuin sulava lyijy. Kuka niiden
kaikkien vesien, järvien ja lampien nimiä tienneekään. Mutta opas
nimittelee niitä mitä Herajärveksi, mitä Höytiäiseksi, mitä
Jeronjärveksi, mitä miksikin.
Tuota kaikkea katsellessa, hakiessa esiin aina uusia yksityiskohtia
tästä »mäkisestä lakeudesta», joka melkein uuvuttaa moninaisuudellaan,
melkein rasittaa rikkaalla vaihtelullaan, on Kolin toinen näköala
aivan unohtunut.
Sinne kääntyy kuin viileyttä hakeakseen. Sillä se on totinen,
juhlallinen ja yhtä vakava kuin edellinen on raskas. Se on
luonteeltaan samanlainen kuin Puijon näköala. Siitä näkyy vain vettä
ja saaria ja synkkää havumetsäistä mannerta. Mutta nähdäksemme sen
kaiken kerta katsomalla on meidän kohottava yksi pykälä ylemmä,
kaikkein korkeimmalle Kolille. Sinne on vähän metsää ja vähän notkoa
ja sitten nousee sinne melkein pystysuora polku, jota myöten täytyy
puitten oksien avulla kiivetä tuolle n.s. »vanhalle Kolille». Siitä
katsoen on edessämme koko peninkulmain pitkä Pielinen. Etelästä
siintävät Enon vaarat ja pohjoisesta kuultaa kukkuloita, jotka
lienevät jossain Nurmeksen puolella Pielisen pohjoispäässä. Mutta
itään päin kantaa silmä kaikista kauvimmas ja nuo metsäiset vuoret ne
sanotaan olevan jo rajantakaisia, Venäjän puoleisia maailmoita.
Vaan itse Pielinen! Se lepää nyt siinä rauhallisena ja tyynenä. Siellä
ei näy pienintäkään liikettä, ei ainoatakaan asumusta ole sen
rannoilla, ei yhtään venettä souda siellä alhaalla. Hyvin heikko
tuulen henki saa liikkeelle pienen laineen, joka satojen saarien
rannoilla kuitenkin kokonaan katoaa. Siinä on kuin suuri, autio
erämaa, joka uinailee itsetiedotonna ja ummessa silmin. Eikä sieltä
kuulu muuta kuin hiljainen, säännöllinen sohina, joka syntyy siitä,
että nuo pienet laineet toinen toisensa perästä murtuvat kivikoiseen
rantaan Kolin juurella, jonka veden puolinen rinne melkein
kohtisuorana putoo alas Pielisen helmaan.



PIKIMMÄLTÄÄN VENÄJÄN-KARJALASSA.
MUUTAMIA MATKAHAVAINNOITA.


I
PANKAKOSKI JA KALLIOLAHTI.
»Päivälehti», syyskuun 13 p:nä 1892.

Pielisjärven kirkonkylä oli se paikka, mistä meidän oli määrä lähteä
nousemaan Venäjän-Karjalaa kohti. Tämä kylä, jota voisi kutsua
suomalaisen viljelyksen viimeiseksi turvapaikaksi idässä, onkin tämän
asemansa arvoinen. Se on laaja, hyvin viljelty suuri tasanko, jossa on
taloja kuin pienessä kaupungissa, muutamassa Pielisjärven ja
Lieksanjoen muodostamassa niemessä. Kaikki näyttää täällä niin
rehevältä, että luulisi olevansa parhaalla Pohjanmaalla eikä karun
Karjalan äärimmäisessä laidassa.
Mutta ei kauvan tarvitse itää kohti kulkea, ennenkun luonto muuttuu ja
muuttuu kokonaan. Ajettuamme suuren laajan sillan yli, jonka alatse
Venäjältä tuleva ja monissa kymmenissä koskissa mylleröinyt vesi nyt
jo jotakuinkin rauhallisesti, vaikka vähän hermostuneesti virtaa,
tulemme tiehaaraan, joka suurelta maantieltä kääntyy Pankakosken
tehtaalle. Tämä tie on viimeinen ajotie ja jos ei kulkisikaan sitä
edemmä, voisi jo saada käsityksen rajantakaisesta luonnosta. Siinä on
vaan kuivaa kangasta ja surullista, pienipetäjäistä suota. Muuten on
sekä tuo tie että maisema hyvin tuttua. Sen tapaisen tapaa näet
kaikkialla, missä joku vesistö lähteitään lähetessään muodostaa koskia
ja synnyttää niihin tuon tähän asti varsinkin ylimäissä melkein ainoan
tehdaslaitoksen: rautaruukin.
Semmoinen on nytkin tulossa. Se näkyy siitä, että tielle on vedetty
kuonaa soran sijasta ja että metsä on pientä ja ympäristö asumatonta.
Eikä aikaakaan, kun alkaa jo kohina kuulua, ja kun vähän vielä
ajetaan, vilkkuvat jo vaahtopää aallot petäjikön sisästä.
Pankakoski on epäilemättä meidän mahtavimpia koskiamme. Putous on
siinä pitkä ja jyrkkä ja aalto kosken alajuoksussa niin kuohuinen
jämähtävä, ett'ei ole ajattelemistakaan siihen venheellä lähteä. Tähän
päättyykin se venereitti, joka kaukaa Repolan pitäjästä alkaen tuo
tänne saakka. Vasen ranta on jyrkkä, suora törmä, oikea on matalampi
ja siinä on tehdas, jonka valssissa pääasiallisesti rautalankaa
valmistettanee. Nyt siinä kuitenkin seisoo melkein kaikki liike.
Suuret sulatusuunit ovat kylmillään, pitkät ja paksut piiput eivät
anna savua. Ainoastaan muuan sirkkelisaha pienenteli halkoja ja sen
räikeä, vähä väliä uudistuva säräys kuului kosken äänenkin läpi.
Vaelsimme pajasta pajaan. Vasarat nukkuivat tukiensa varassa ja
muistuttivat leukaa, joka haukotellessaan on mennyt sijoiltaan.
Ainoastaan muuan käsiseppä kalkutteli yksinään joitain pieniä,
tilapäisiä takeita. Muut missä lienevät olleet, eikä ollut tehtaan
omistajakaan kotona. Tuntui niin omituiselta tuo seisaus paikalla,
jossa luonnon voimat ikäänkuin yllyttämällä yllyttävät ihmistä
pysymään mukana.
Niinkuin sanoin loppuu rattailla kulettava tie tehtaalle. Vielä sitä
sentään oli muuan puoli kilometriä eteenpäin tehtaan lastauspaikalle,
yläpuolelle kosken. Tähän kokoontuvat kaikki tehtaan halko- ja
hiilivarat pitkiin pinoihin, ja suuriin kokoihin on siihen keräytynyt
venheistä heitettyä malmia, joka on muodostanut maan mustanruskeaksi
kovaksi kamaraksi. Maalle on vedetty isoja lotjia ja toisia
samanlaisia on järvessä, vettä puolillaan. Ihmisiä täällä ei näy muita
kuin joitain lapsia, jotka ovat juosseet alas rantaan.
Astumme venheeseen ja lähdemme soutamaan valkamasta. Näköala ja
ympäristömme ei ole juuri ilahuttavimpia. Joki, jota alamme kulkea, on
leveänlainen, se on tulvillaan ja ikäänkuin läkähtymäisillään
vesisateista. Rannat ovat matalata suota ja näyttää siltä kuin se
aivan ikään olisi ollut veden alla ja yhtenä järvenä joen kanssa.
Suolla kasvaa kuitenkin petäjikköä, joka on niin hoikkaa ja pitkää
kuin palmumetsä. Joen niskassa tapaamme tukkilautan ja ponttuun
miehineen. Ne ovat tulleet alas rajan takaa, aina Repolan pitäjästä.
Ja sitähän todistaa sekin, että ponttuun ohi kulkiessamme siitä
hajahtaa tuo Venäjän nahkan tuttu tököttivoide.
Järvi, johon tulemme, on Pankajärvi, ja luonto sen ympärillä on yhtä
karua kuin jokivarrellakin. Pitkät matalat lahdet muuttuvat soiksi ja
jatkuvat alavana korpena niin kauvas, kunnes viimein nousee joku
kaukainen vaara niinkuin korkea saari metsäjärvestä. Sinne on
viljelyskin kiivennyt kuivana ja sulana pysyäkseen. Sieltä näkyy
taloja, ahoja, kaskia ja peltoja. Järven rannoilla ei näy mitään
asutusta. Ne ovat kovat ja sulkeutuneet. Siinä, missä ei ole suota, on
kivikkoa ja petäjikköä, joka kääkkyräisenä kasvaa melkein veden
partaasta. Saarissakin on kasvullisuus sama. Varsinkin savolaisen
silmässä, joka on tottunut suurienkin järviensä rannoilla näkemään
luonnon niittyjä ja viljelystä, syntyy säälin sekainen kaipuu. Ainoa,
mitä tämä järvi tuntuu antavan, on malmi. Sitä nostetaan yhä ja sen
haavimamiehiä näkyy nytkin ahertamassa siellä täällä ponttuitten
päällä. Se on raskasta työtä ja alakuloinen nostomies tuskin katsahtaa
meihin ohi mennesssämme.
Yksi ainoa viljelyspaikka sattuu tiellemme. Se on Kalliolahden talo
Pankajarven itäisellä rannalla ja siihen päättyy venematkamme,
kestettyään noin puolitoista tuntia. Pitkä Lieksanjoki tekee näet
tässä suuren polven pois matkamme suunnasta ja muuttuu siellä hyvin
koskiseksi, jonka vuoksi kaikki matkamiehet oijustavat tästä lähtien
jalkasin.
Talo, jonka pihaan nousemme, on niin sanoakseni ensimäinen aavistus
rajantakaisista taloista.

Se on aution järven rannalla ainoa meidän huomaamamme asumus. Tuntuu
heti, että tästä se nyt jo oikea sydänmaan taival alkaa. Siihen
vaikuttaa varsinkin pirtti, joka on täydellinen perikuva vanhasta
savutuvasta.
Ikkunat siinä ensiksikin ovat vain noin puolen kyynärän suuruiset
neliöt ja nähtävästi tehdyt siihen aikaan kun lasi vielä oli kallista
ylellisyystavaraa. Vaikka tupa onkin tavallisen suuri, on ikkunoita
vaan neljä, kaksi pöydänpäänurkassa hyvin lähellä toisiaan ja toiset
kaksi samallaista karsinanurkassa. Se, että ikkunat olivat näin
lähekkäin, teki, että tuvassa olivat ainoastaan nuo kaksi nurkkaa
valaistut ja muu pirtti pitkine mustine seinineen melkein hämärässä.
Omassa nurkassaan seisoi sitten suuri uuni, lajiaan huomiota
ansaitseva. Se oli tehty yläpuoli kivestä ja pankko puusta. Samalla
teki uuni myöskin kuopankaton virkaa, sillä sen kupeella olevasta
laatikosta meni raput sillan alle, jossa kuuluttiin säilytettävän
perunoita y. m. tarpeita.
Tuo komero muistutti mieleen vanhoja tarinoita sota- ja vainovuosilta,
jolloin--ainakin Topeliuksen mukaan--takaa-ajetut karkulaiset
pakenivat sillan alle ja siellä piilottelivat. Tietysti ei myöskään
puuttunut noita tavallisia yhdestä paksusta pölkystä tehtyjä portaita.
Uunin päällä, katossa ja porstuan orsilla oli sitten joukko
kaikellaista vanhaa talon kalua, puusta ja tuohesta tehtyjä astioita,
jotka kaikki niin hyvin sopivat tähän ympäristöön. Kotona ei ollut
muuta väkeä kuin piikatyttö, jonka pajattava puhetapa ja lyhyt ruumis
ja hämmästyneet harrottavat silmät muistuttivat metsän alkuasukasta
semmoisena kuin sitä tavallisesti kuvaillaan.
Taipaleelle lähtiessämme herätti huomiotamme eräs kapine, joka sitten
näyttäytyi aivan omituiseksi ja välttämättömäksi tämmöisille
maantiettömille metsätaipalille. Se oli kesäreki, jonka jalakset ja
aisat olivat yhdestä puusta, aisat tavallisen pituiset, mutta jalakset
niinkuin olisi tavallisesta reestä vain ensimäinen kaplasväli jälellä.
Tämän tämmöisen ajopelin valjastaa sydänmaalainen hevosensa jälkeen ja
ajaa sillä niin hyvin kuin voi kuormiaan metsäteitä pitkin. Kankaita
ja kuivia maita sillä pääseekin aika hyvin ja jos ei olisi soita
vastuksina, niin tuskin tuntuisi tien puute kesälläkään kovin
rasittavalta.
Kalliolahdesta lähtevä jalkatie olikin samalla tämmöisellä reelläkin
ajettava. Ja että sitä oli paljo ajettu, sen osoittivat jälet.
Oppaaltamme ja kantomieheltämme saimmekin tietää, että tästä muutama
viikko sitten oli kulkenut suuri »ruunun ransportti». Siitä oli näet
viety Venäjän puolelle suuri määrä kulijauhoja, jotka ensin tuotiin
laivalla Pielisjärvelle, siitä maitse Pankakoskelle, josta venheellä
Kalliolahden rantaan. Kalliolahdessa ne pantiin kesärekiin sillä
tavalla vietäviksi noin peninkulman verran Ruunaan kylään, jossa ne
vielä kerran lastattiin venheisiin ja Lieksanjoen koskia myöten
nostettiin Lieksan järveen ja sitten soudettiin Repolan kirkolle.
Vaivaloisempia ja monimutkaisempia taipalia tuskin voi ajatella. Tuon
tuostakin oli tiemme varrella hajonneita rekiä, ja kovia koskia myöten
on kuletus tietysti vieläkin hankalampaa. Mutta hätä pakottaa
riehumaan, sillä rajan takana ei ole viljan saannista puhettakaan ja
kaikki leipäaine täytyy kulettaa sinne Pietarista. Sieltä ne olivat
nämäkin elot tulleet hätää lievittämään. Hirvittää kuitenkin melkein
sanoakin, miten paljo leipä tämmöisten takuusten taa kuletettuna tulee
maksamaan. Se kuuluu näet nousseen 21 ruplaan säkki, ennenkun joutui
Repolan kirkolle sen hinnan mukaan köyhien kesken jaettavaksi.
Kun tämä niin kallis vilja kuului olevan hätäapuviljaksi aijottua,
niin syntyi itsestään kysymys, miksi ei sitä talven aikaan oltu tuotu,
jolloin kuletusmaksut tietysti olisivat suuresti alenneet. Suomen
puolella eivät osanneet tuohon kysymykseen vastausta antaa, mutta
rajan takana tiettiin siihen syy. Oli sitä viljaa valtion puolelta jo
kelin aikaan lähetetty, ja sen viljan hinta ei ollut kuin 16 ruplaa
säkki. Se olisi riittänytkin Repolan köyhille ensi rekikeliin asti.
Mutta keväällä ilmaantui suuria tukkitöitä ja tukkiherrat saivat
jotenkuten sellaisilla keinoilla, jotka rajan takana hyvin tunnetaan,
ostetuksi sen viljan, mikä ei suinkaan ollut heille aijottu.
Makasiinit olivat pian tyhjät ja nälkä ovella. Silloin ei auttanut muu
kuin hankkia uutta viljaa, jonka kuletuskustannukset eivät tietysti
tulleet muualta kuin köyhäin kukkaroista. Pitkin matkaamme meille
tästä asiasta näin kerrottiin, kerrottiin ilman katkeruutta, niinkuin
välttämättömänä kovana onnena, joka usein tapahtuu, mutta jota ei voi
auttaa. »Ka, se oli sallittua--oli niin sallittu.»
Oli tätä samaa tietä muutamia vuosia sitten kulkenut toinenkin
transportti, joka oli hyvässä muistossa siinä talossa, mihin yövyimme
matkustettuamme noin peninkulman verran Pankakoskelta. Tuo yöpaikka
oli Naarajoen varrella olevan metsävahdin mökki ja näytti jotenkin
varakkaalta ja elävältä. Siinä oli hyvin puhelias emäntä, joka tiesi
kertoa kaikenlaista niistä monista matkamiehistä, jotka tästä kesänsä
talvensa kulkevat Venäjälle ja sieltä takaisin. Niiden joukossa oli
monta tuttua miestä, jotka olivat käyneet talossa sadun- ja
runonkeräysmatkoillaan.
Mutta kaikista merkillisin oli eräs matkue, joka joku aika sitten oli
kulkenut Petroskoin kuvernöörin kanssa.
Tämä suuri herra oli kerran tahtonut nähdä lääninsä laitapuoletkin.
Sitä varten hän oli ensin mennyt Pietariin ja sieltä kiertänyt
Joensuun kautta Pielisjärvelle ja sitten pyrkinyt rajalle samaa tietä
mitä me nyt. Kalliolahteen saakka oli häntä vastassa ollut
kaikellaisia ylempiä ja alempia virkamiehiä, jotka kaikki ajoivat
selkähevosella. Vaikka kuvernööri kuului olleenkin sotaväen kenraali,
ei hän uskaltanut huonoilla teillä nousta hevosen selkään. Kävelläkään
ei lihava mies jaksanut. Hän asettui kesärekeen, joka jalaksien päälle
nuoritettujen tyynyjen avulla oli koetettu tehdä niin mukavaksi kuin
suinkin. Siinä hän istui, yksi mies ajoi rinnalla kulettaen hevosta ja
toinen kannatteli takaa rekeä niinkuin auraa, ett'ei se pääsisi
kaatumaan. Ja sillä laillahan sitä sitten mennä könyttiin niinkuin
parhaiten taidettiin.
Näistä puhellessamme metsämiehen siistissä tuvassa oli jo tullut
iltamyöhä ja päätimme jäädä yöksi, kun meille vakuutettiin, että aivan
hyvin ennättäisimme huomispäivänä matkamme ensimäiseen määrään, Lusman
kylään suuren Tuulijärven rannalle. Syötiin makea maitokokkeli-illallinen
ja heittäyttiin pitkäksemme mukaville olkivuoteille.


II
ERÄMAAN TAIVAL.

Ei pidetty kiirettä metsävahdin mökiltä lähdettäissä, kun Lusman
kylään rajan takana ei kuulunut olevan matkaa enemmän kuin pari
peninkulmaa, joka kyllä päivässä ennätettäisiin päättää. Saimme
oppaaksi ja kantajaksi talon emännän itsensä, joka jo kävi
kuudettakymmentä. Epäilimme jaksaisiko hän, mutta eukko heitti
keikauttamalla selkäänsä ensin oman kannettavansa ja olisi sitten
vielä tahtonut ottaa meidänkin reppumme. Eikä sittenkään olisi kuulema
tullut sitä kuormaa minkä hän keruutörkyä tehdessään on tottunut
kantamaan virstain päästä kaukaisilta soilta ja mäkien rinteiltä.
Hän oli muutenkin mukava toveri, hauskin koko matkalla. Kun oli päästy
pihasta lähtemään ja saatu haihdutetuksi sika, joka väkisinkin pyrki
syöttäjänsä jälkeen, valjasti eukko jalat alleen ja lensi edellämme
kuin kuiva tuohikääry tuulessa. Meidän muka reippaiden miesten täytyi
jo kiellellä häntä, ett'ei sentään niin mennä, kun tässä ennättää
vähemmälläkin. Silloin hän vähän hiljensi vauhtiaan ja antoi sen
sijaan kielensä laulaa. Hän puhui siitä suuresta »ruunun
ransportista», puhui Petroskoin kuvernöörin matkasta, puhui omista
elannoistaan ja muiden, kertoi karhujen kaatamista lehmistä, kun siltä
ja siltäkin mökiltä oli sinä ja sinäkin kesänä mennyt kaikki elämiset
kontion häntään. Oli toki häneltä itseltään säilynyt kaatamatta, mutta
monta kertaa oli hän nähnyt elävän metsässä. Äskettäin olivat olleet
tyttönsä kanssa marjassa. Silloin oli suon laidasta tullut kolme
karhua, emä kahden poikansa kanssa, ja »siihen jäivät marjat, astiat,
kun lähdettiin pakoon kursimaan!»
Siltä se näyttikin tämä taival kuin tässä olisi milloin hyvänsä
saattanut metsän isäntä perheineen vastaan astua. Maa oli milloin
suota, jonka yli kulettiin poikkitelaisia puita myöten, kahden puolen
hyllyvä, pohjaton hete, milloin kangasta niin tasaista kuin kammarin
lattiaa, jossa kasvoi koskematonta komeaa hongikkoa ja siellä täällä
vilahteli pieni metsälammen pyörylä. Välistä, kun noustiin
kallioiselle mäelle, ei sieltä näkynyt muuta kuin tätä yhtä ainoata
rannatonta metsämerta, ainoastaan siellä täällä näkyi tällainen vähän
ylävämpi harjanne ja siitä nousevat ruskeat rungot.
Tie kuitenkin kohosi ja kun ruunun metsät loppuivat, ilmaantui
lehtimetsää ja ahoja. Noustiin yhä ylemmä ja oltiin Ruunaan kylässä,
joka on viimeinen kylänen kylä Suomen puolella. Talo, johon tultiin,
oli korkealla mäellä. Kaikkialla ympäröi sitä metsät ja ainoastaan
idän puolella näkyi järvi, jonka toisella puolella jo kohosivat
Venäjän puoleiset vaarat. Rakennustapa oli sokkeloista ja
monimutkaista, muistuttaen vähän sitä rakennustapaa, minkä sittemmin
tapasimme Venäjän-Karjalassa. Vähän matkaa pihasta kasvoi
toistakymmentä tuuheata pihlajapensaikkoa, joista meille erityisesti
huomautettiin niinkuin jostain hyvin harvinaisesta ilmiöstä täällä
havupuiden luvatussa maassa. Ne tekivätkin minuun sen vaikutuksen kuin
olisi niissä ollut jotain salaperäistä ja se omituinen ääni, jolla
niitä mainittiin, johti mieleeni ajatuksen, että ehkä ne ovat joitain
jätteitä vanhain aikain pyhistä puista, vai olisivatko ne vain
ensimäisen kasken kaatajan jättämiä käen kukuntapuita.
Isäntä lupautui meille saattomieheksi. Oli ensin kulettava venheellä
järveä, sitten jokea, ja kun tuli ensimäinen koski, noustava maihin ja
käveltävä noin peninkulma, jolloin oltaisiin Lusman kylässä.
Ruunaan järvi on pitkä ja soikulainen. Se kulkee korkeiden vaarain
välissä ja eteläpäässä yhtyy siihen kaksi suurta Venäjältä tulevaa
jokea, toinen Tuulijärvestä, toinen sen takana olevasta Lieksan
järvestä. Rannat ovat vielä kolkommat kuin Pankajärvessä. Me nousemme
Tuulijärveen vievää jokea. Vähä väliä on honkia kaatunut veteen.
Muutaman ison hongan latvassa on tyhjä petolinnun pesä. Vesi on
ruskeaa kuin terva. Turhaan etsii silmä luhtaa joen rannalla, turhaan
mitään muutakaan; tämä on täydellistä erämaata, jossa tuskin
milloinkaan tulee minkäänlaista viljelystä ilmaantumaan, ei ainakaan
ennen kuin soiset rannat ovat maatuneet. Ei kuulu kalojakaan, sillä
vaikka meillä on uistin perässä viilettämässä, ei sitä nykäsekään.
Mutta yhtäkkiä ilmaantuu joen käänteessä talo. Se on metsävahdin
torppa, yksi noita pakollisia asumuksia korven keskessä. Mökin
rannassa juoksee virta vihaisissa härän silmissä, sillä vähän matkaa
ylempänä on koski. Kun väkevää virtaa olisi vaikea soutaa ylös,
jätämme venheen tähän, nakkaamme reput selkään ja lähdemme jokivartta
nousemaan. Jonkun kilometrin kulettuamme hyötyisää sekametsää, olemme