Sanomalehtimiesajoiltani - 02

tarjonnut niskansa heidän astinlaudakseen. Teatterin johtaja on vielä
vähän onnellisemmassa asemassa kuin sanomalehtimies, hän saattaa
silloin tällöin tulla esiin huudetuksi ja saada siis edes rahtusenkaan
sitä julkista tunnustusta osakseen, joka kuitenkin kaikille
kuolevaisille on niin tervetullut.
Mutta missä saisi sanomalehtimies tällaisen tunnustuksen? Omassa
lehdessäänkö? Kiittäköön onneaan, jos ei häntä painolain nojalla aivan
usein vaadita julkaisemaan hänen kimppuunsa käypiä kirjoituksia, jos
ei häntä pakoteta painattamaan oikeuden päätöksiä painojutuissa,
joissa hän on sattunut joutumaan tappiolle! Muissa lehdissäkö? Milloin
olette nähneet, että edes samanmielinenkään sanomalehti, puhumattakaan
toiseen leiriin tai puolueryhmään kuuluvista, olisi antanut
virkaveljelleen mitään mieskohtaista tunnustusta. Sopii katsoa onnen
sattumaksi, jos sanomalehtimies elää esim. viidenkymmenen ikään ja
hänen ystäviensä ja hänen lehtensä suosijain päähän pistää viettää
joku pieni juhlanen hänen kunniakseen.
Nämä mietteet ovat johtuneet mieleeni ajatellessani mitä kiitosta
»Suuren Suomalaisen» toimittaja on saanut kaikesta siitä työstä, jota
hän asiansa hyväksi on vuosikausien kuluessa suorittanut.
Varsinaisena kirjailijana hänen merkityksensä ei, niinkuin ennen jo
olen huomauttanut, liene ollut aivan suuri. Mutta lehtensä luojana,
sen johtajana ja kannattajana oli hänen elämäntyönsä arvokkaimpia
semmoisten töiden joukossa.
Kun työt toimistossa joksikuksi hetkeksi olivat loppuneet, kertoi hän
siitä minullekin hiukkasen. Hyvin ymmärrettävällä tyytyväisyyden
tunteella katseli hän ympäristöön, joka, vaikkakin vaatimaton
nykyisiin oloihin nähden, oli kuin tehdasliikettä nurkkasuutarin
työhön nähden, kun muistaa, millaista se oli lehteä alotettaessa
ollut.
Päätoimittaja oli näet siihen aikaan paitse paria kolmea latojaa ainoa
varsinainen työmies lehdessään. Hän oli päätoimittaja ja
aputoimittaja, referentti ja ulkomaanosaston toimittaja, sai itse
suomentaa novellit ja lukea korrehtuurin, oli taloudenhoitaja,
ilmoitusten vastaanottaja ja konttorineiti. Sama huone oli sekä
toimituksen että konttorin. Ja palkka siitä kaikesta? Sitä en koskaan
tullut kysyneeksi, mutta minun on syytä otaksua, että siinä summassa
numerot jäivät katselemaan jälelleen päin ja että se, mikä puuttui
nollia, sen sai asian innostama mielikuvitus lisätä omasta
varastostaan. Ja moni kansallinen työ se on tainnut saadakin leikata
kuponkejaan tällaisen pääoman koroista!
Mutta ei se minusta kuitenkaan tuntunut niin kunnioitusta herättävältä
kuin eräs toinen seikka: tuo äsken mainitsemani sanomalehtimiehen
asema.
Oli kai sitä jo siihen aikaan kulunut kymmenkunta vuotta siitä kuin
»Suuren Suomalaisen» toimittaja astui toimeensa. Olinhan minäkin
lehteä ahkerasti lukenut ainakin viisi vuotta, mutta jos joku olisi
kysynyt, kuka lehteä toimitti, niin olisin vastannut: »Toimitus». Se
oli näet »Toimitus», joka allekirjoitti tilausilmoitukset eikä
kenenkään yksityisen nimeä näkynyt ensi sivulla, artikkeleissä oli
harvoin mitään nimimerkkiä, mutta jos joskus olikin, oli se jonkun
toisen kuin toimittajan, jonkun tunnetun suuruuden, jonka takaa
pientä, jokapäiväisen työn tekijää ei näkynyt. Kun puolue
julkisuudessa esiintyi, kun sen huomattuja miehiä huudettiin esille
ja kiitoksella ja kunnialla mainittiin, ei Teotoria koskaan mainittu.
Hän istui pöytänsä ääressä ja teki näkymätöntä työtään, hän
revideerasi lehteään ja laitteli sitä painokuntoon, uhraten aikansa
siihen niin kokonaan, että kieltäysi vastaanottamasta tarjottuja
valtiopäivämiestoimiakin. Tuo pieni, välistä kärtyisä ja hermostunut
herra, hän oli siis se sitkeä puolueen selkäranka, joka kannatti sen
päätkin. Sillä mitä olisi puolue ollut ilman äänenkannattajaansa?
Rakkaus lehteensä näytti olevan hänen ainoa intohimonsa. Eikä se kumma
olekaan, kun muistaa, että lehti pienestä nenäliinasta oli hänen
silmäinsä alla kasvanut koko suureksi lakanaksi. Ja kasvanut
kaikellaisten vastusten, vaarainkin uhatessa. Monta kertaa oli hän
luullut tämän lapsensa kuolintautia sairastavan. Ainakin muut sitä
luulottelivat ja päivittelivät. Vaan hän ei menettänyt toivoaan. Hän
vähensi menoja, oli varovainen lehteä laajentaissaan, kiristi omaa ja
lehtensä suolivyötä, sai jotakuinkin tulot ja menot sopimaan
päällekkäin ja näki sitten vähitellen menettelynsä oikeaksi. Siitä hän
puhui välistä, puolusti taktiikkaansa ja sanoi välittämättä kestävänsä
kaikki moitteet, joita alkoi jo siihenkin aikaan kuulua. En siihen
aikaan oikein ymmärtänyt tuota hänen rakkauttaan sanomalehteensä.
Olihan hänen toimensa minusta »virka kuin virka», jonka olisi pitänyt
voida kaipauksetta vaihtaa johonkin parempaan, jos sellainen olisi
ollut tarjona. Sitten, kun itsekin vähän olen tämmöistä työtä
koettanut, tiedän, että voimakkaimpia sanomalehtimiehen tunteita on
hänen kiintymisensä siihen lehteen, jonka hän on luonut ja nostanut
jaloilleen.
Näistä ynnä muista samantapaisista asioista keskustellessamme innostui
Teotori välistä puhumaan tulevaisuudenkin toiveistaan. Silloin tuo
kuivan proosan mies tuli runoilijaksi. Hänen mielikuvituksensa alkoi
liihoitella suurissa kuusi- ja kahdeksanpalstaisissa numeroissa, hän
näki lehden oman rakennuksen kohoavan silmäinsä edessä, näki pitkän
rivin huoneita, joissa kymmenet kynät yht'aikaa tekivät
kuumeentapaista työtä, näki kansan parhaat tulevat kirjailijat
kantavan käsikirjoituksia »Suuren Suomalaisen» toimistoon, näki suuret
vararahastot kasvavan vastaisten kilpailijain varalle--eikä hän siinä
liene aivan suuresti erehtynytkään. Minä en ole enää hänen lehtensä
ihailijoita. Mutta kun ajattelen, että hänen haaveensa olisivat olleet
turhat, niin täytyy kuitenkin tunnustaa, että se Teotorin itsensä
vuoksi olisi minua säälittänyt.


V

MITÄ »SUURI SUOMALAINEN» SISÄLSI.
»Päivälehti», n:o 275, 25 p:nä marraskuuta 1893.

Kun selailee sen aikuisia »Suuren Suomalaisen» numeroita ja vertailee
niiden kokoa ja sisältöä nykyisiin suomenkielisiin sanomalehtiin, niin
täytyy kummastellen kysyä, onko todellakin mahdollista, että aika on
siihen määrin tälläkin alalla edistynyt kuin mitä se on tehnyt. Harva
se maaseutulehti, joka ei nyt näyttäisi vilkkaammin ja keveämmin
toimitetulta kuin pääkaupungin sen aikuinen suurin suomalainen
sanomalehti.
Ensiksikin jo pelkkään ulkomuotoon nähden. Vaikka saattaa olla
erimieliä siitä, kumpi on parempi, vaikuttaa minun mielestäni
kuitenkin hauskasti sellainen lehti, jossa on paljon ilmoituksia ja
jossa ilmoitukset alkavat ensi sivulta. Suurin osa lukijoista ei kyllä
katsahdakkaan ilmoituksiin, mutta sittenkin hän kaipaisi ilmoituksia,
jos niitä ei olisi. Se on sama vaikutus, jonka tuntee, kun menee
johonkin juhlatilaisuuteen. Jos ei väkeä seiso portin ulkopuolella ja
tungeskele käytävissä, vaan molemmat ovat tyhjät, saa olla varma
siitä, että sisässäkin on vähän väkeä. Vaan jos juhlasalin edustalla
seisoo pitkät rivit ajureita odottamassa, jos sanomalehtien myyjät ja
kaikellaiset pikkukauppiaat kovalla äänellä kuuluttavat tavaroitaan
ohikulkeville, niin syntyy heti se tunne, että sali on väkeä täynnä ja
että siellä tarjotaan sellaista, jota kannattaa kuunnella, ja niin
tekee mieli mennä sisään.
Toisestakin syystä tervehtii sanomalehden ystävä mielihyvällä lehtensä
lisääntyviä ilmoituspalstoja. Hän tietää, että tulot perustuvat
melkein yksinomaan ilmoituksiin ja että kuta suuremmat ne ovat, sitä
enemmän ja sitä parempaa lukemista lehti voi tarjota. »Suuri
Suomalainen» ei siihen aikaan sisältänyt ilmoituksia kuin vähäisen
murtoman siitä, mitä suomalaisissa lehdissä nyt nähdään. Ensi sivulla
niitä ei ollut ollenkaan ja hyvä jos neljäskään täyttyi. Mutta
lienevät ne kuitenkin riittäneet yhdessä tilausrahan kanssa korvaamaan
niitä kustannuksia, joita lehden painatus ja sisältö vaati.
Sisältö ei muuten liene vaatinut kovin paljoa yli sen mitä
varsinaisiin toimituspaikkoihin meni. Sillä siihen aikaan katsoivat
sekä varsinaiset että satunnaiset maaseutukirjeenvaihtajat kunniaksi,
jos saivat kyhäyksensä lehteen, ja olivat yllin kyllin palkitut, jos
heille annettiin lehti ilmaiseksi ja korvattiin postimaksut, joka ei
kuitenkaan sekään aina tapahtunut. Pääartikkeleita ei ollut paljon
sellaisia, jotka olisivat lehden kulunkiarvioita rasittaneet, novellin
kirjoittajat olivat vaatimuksissaan kohtuulliset eivätkä saaneet
sivulta enempää kuin kääntäjätkään. Kotimaisia sähkösanomia ei ollut
tapana siihen aikaan vaatia, ja jos sellainen joskus sattumalta olisi
tullutkin, olisi se ollut aivan outo ilmestys. Uutiset virastoista,
jotka nyt tulevat niin suunnattoman kalliiksi, käänsin minä
ruotsalaisista lehdistä. Ja jos minä saisin olla määräämässä, niin
kääntäisin ne vieläkin, sillä minä en todellakaan voi käsittää, mikä
tappio siitä olisi maailmalle, jos se saisi tiedon virallisista
nimityksistä tai semmoisista--päivää myöhemmin. Mutta katselkaamme
vertailun vuoksi mitä sen aikuinen suomalainen päivälehti sisälsi
nykyisiin nähden.
Kuinka vakavaa se sentään oli tuo vanha aika ja kuinka vakavia
silloiset pääkirjoitukset! Lehden ensimäinen sivu oli kuin kirkon
pääty, josta sisään astuessaan teki melkein mieli hattunsa päästä
reväistä. Pääkirjoituksessa oli harvoin mitään otsikkoa, ja jos mieli
saada sen sisällöstä aavistusta, täytyi lukea se alusta loppuun. Se
sisälsi tavallisimmasti kieliasioita, käsitteli sitä eri kannoilta,
raskaasti, harvoin pisteliäästi. Taikka keskusteltiin kouluasioista,
latinan tarpeellisuudesta, eri opinaineista y.m.s. Oli myöskin pitkiä
esitelmiä rautatierakennuksista, elinkeinoasioista, kaskenpoltosta ja
muista sellaisista, joita melkein kaikkia jatkettiin seuraavassa ja
sitä seuraavassa numerossa. Uskonnollisiakin asioita kosketeltiin,
mutta rauhallisesti ja intohimottomasti, sillä kukaan ei ollut vielä
keksinyt ruveta epäilemään tunnustuskirjain oppia. Raittius-asia ei
vielä nostanut päätäänkään ja naiskysymys oli tuntematon suuruus.
Puuttui siis melkein kaikki päivän polttavat kysymykset eivätkä
sanomalehtimiehet vielä olleet keksineet ruveta niitä itse laatimaan.
Kirjalliset kysymykset puuttuivat nekin, enkä muista, olisiko koko
sinä vuonna, kun minä olin »Suuren Suomalaisen» toimituksessa
osallisena, siinä ollut ainoatakaan kirja-arvostelua. Se ei kuitenkaan
ollut toimituksen vika, vaan kirjailijain, jotka loistivat
poissa-olollaan. Taidetta jo silloin oli ja lienee ollut
näyttelyjäkin, mutta ne olivat asioita, joiden ei katsottu suurta
suomalaista yleisöä liikuttavan. Ehkä se olikin niin, sillä eihän
taide vielä ollut tullut »kansalliseksi». Gallénista ei vielä ollut
aavistustakaan ja Järnefeltkin vasta alottelihe. Hän oli kerran
jättänyt taideyhdistyksen oppilaskilpailuun joitakuita harjoitelmia.
Maexmontan sai kuitenkin palkinnon ja Järnefeltille annettiin vaan se
naiivi tunnustus, että hänellä »on taipumusta taiteilijaksi».
Musiikki laiminlyötiin kokonaan, mutta teatteri s.o. kansallinen
teatteri oli ainoa, jota varten oli palkattu varsinainen arvostelija.
Hän kävi tavallisesti vain ensi-illoissa, ja muista näyttännöistä
kirjoitti kuka sattui. Kerran kirjoitin minäkin, mutta ei olisi
pitänyt kirjoittaa kertaakaan, sillä siitä oli hyvin ikävät
seuraukset. Siihen aikaan oli teatterissa kaksi »tähteä», jotka eivät
tahtoneet sopia samalla taivaalla paistamaan. Tähti X. oli yleisön
suosikki, tähti Y. ei ollut sitä yhtä suuressa määrin. Arvostelu pani
X:n aina ensisijaan ja Y:n toiseen. Eräänä juhlanäytäntö-iltana, kun
he molemmat esiytyivät, ei varsinainen arvostelija voinut olla
saapuvilla ja minut lähetettiin v.t:ksi. Minun päähäni pisti kerran
panna Y:kin etusijaan ja tein sen sitä suuremmalla mielihyvällä, kun
vähän vainusin, että isäntäväkeni ei olisi ollut tästä tunnustuksesta
pahoillaan. Mielenosoitukseni panin toimeen siten, että kirjoitin
melkein näin: »Sittenkun neiti X. oli esiintynyt pienellä runolla,
astui neiti Y. näyttämölle ja lausui tunnetulla etevällä ja pontevalla
tavallaan... (sen ja sen runon)... ja sai palkkioksi innokkaat
suosionosoitukset.» Tarkoittamani pistos oli nyt siinä, että kun neiti
X. mainittiin vain sivulauseessa, neiti Y:n nimi pantiin päälauseeseen
ja hänen nimensä harvennettiin. Ja pistos tuntui, siitä oli syntynyt
teatterissa seuraavana päivänä sellainen rähäkkä, sellaista itkua ja
hammasten kiristystä, ett'ei ennen vertaista. Neiti X. oli uhannut,
että jos häntä näin ylenkatseellisesti kohdellaan, hän jättää koko
kansallisen näyttämön ja menee joko ruotsalaiseen teatteriin tai
perustaa--oman seurueensa. Vaara kuitenkin sillä kertaa vältettiin
siten, että varsinainen arvostelija pesi kätensä ja että minulle ei
enää sen jälkeen uskottu arkaluontoista tehtävää.
Niinkuin ylläolevasta näkyy, ei siis sen aikuisissa lehdissä ollut
läheskään sitä mehua mikä on nykyisissä. Se oli sitä »katajaisen
kansallisuuden» aikaa ja ainoastaan harvoin oli katajassa tervaa.
Mistä se olisi leimu syntynytkään, mistä olisi saatu suuret
paloartikkeli-otsikot ja muut mielenkiihottimet! Ei niitä
kaivattukaan. Oltiin vaan tyytyväiset »vakavaan henkiseen ravintoon»
eikä kaivattu tuota »pienten tietojen» eikä viivan alusten
jälkiruokaa, jota nyt ei saa puuttua. Jos silloin tällöin saatiin joku
»kaikenlainen», ei enempää pyydetty.
Mutta väärin olisi kuitenkin sanoa, ett'ei lehdessä olisi ollut
hauskaakin lukemista. Jo silloin kirjoitettiin »Helsingin kirjeitä».
Ja silloinkun sellainen ilmaantui, oli kuin pieni juhlapäivä keskellä
viikkoa--keskiviikkona. »Matti» oli muuten sama »Matti» silloin kuin
nytkin, se sama laajasuinen, leveän leikillinen kynäniekka. Kun
kirjoitti totisesti, oli puheena avunkeräys jonkun kansallisen asian
hyväksi, etukädessä teatterin. Kun laski leikkiä, oli hampaissa
»Hämäläinen», jonka »mätäkuun oireet» olivat seisovana sukkeluutena.
Kun suuttui tai tahtoi pistää purevata pilkkaa, sai olla varma siitä,
että »Dagblad» oli jotakin »väärennellyt», »uskotellut yleisölleen»
»tunnettuun tapaansa» t.m.s. Se oli lukijoista hauskaa ottelua ja
»Matti» meistä tietysti aina piti puolensa ja muut saivat takkiinsa.
Olimme täydellisesti samaa mieltä hänen kanssaan esim. silloinkin, kun
hän ehdotti, että »Herää Suomi» otettaisiin suomalaiseksi
kansallislauluksi »Maamme»-laulun asemasta. »Matti» ei ollut
musikaalinen, mutta emme mekään. Ja kauvan me kummasteltiin sitä,
miksi »Maamme» laulua yhä vaan laulettiin.


VI
KAKSI LÄHETYSTÖÄ.
»Päivälehti», n:o 286, 8 p:nä joulukuuta 1893.

Siihen aikaan, jota nämä muistelmani tähän saakka ovat käsitelleet,
oli jonkunlainen seisauksen tai odotuksen aika. Suomalaisuus oli sekä
valtiopäivillä että sanomalehdistössä--ja muuallahan sillä ei ollut
sananvaltaa--ponnistanut ponnistettavansa. Edellisen ajan suurille
miehille oli pidetty riemu- ja hyvästijuhlat heidän töittensä
kiitokseksi, hedelmät olivat aivan kypsymäisillään ja johan oli esim.
ylioppilaskunnassa saavutettu voitto suomalaisuudelle, mutta
koulukysymys ja kieliasia eivät vielä olleet ratkaistut. Eikä ollut
vielä hallituksessakaan suomenmielisiä miehiä, muista korkeista
viroista puhumattakaan. Mutta kirves oli jo puun juurelle pantu. Pantu
useammassa kuin yhdessä suhteessa. Sillä pian ratkaistiin kouluasia ja
pian saatiin senaattiinkin suomenmielinen mies. Oli myöskin muuttunut
maan korkein hallitusmies. Uusi aika oli kaikin puolin tulossa ja
vaikkei »uusista aatteista» vielä tiedettykään, kytivät ne kuitenkin jo
mielissä. Alkoipa jo silloin tällöin kuulua niitä ääniä venäläisissä
lehdissä, jotka sitten kymmenen vuoden kuluessa kasvoivat jokapäiväiseksi
konsertiksi.
Kerron tässä muutamista ilmiöistä, jotka jossain suhteessa ovat tätä
väli-aikaa kuvaavia.
Alussa sitä vuotta, jolloin tulin »Suuren Suomalaisen» toimitukseen,
suoritettiin sen ja sen vastustajan »Helsingfors Dagbladin» välillä
omituinen kynäsota, jonka mieleen johtaminen ehkä huvittaa niitä,
jotka eivät vielä siihen aikaan seuranneet sanomalehtiä ja kotimaista
politiikkaa.
Koulu-asia ratkaistiin yht'äkkiä ja voitettiin se vastustus, jota
kansan sivistyspyrinnöille oli vuosikymmenien ketäissä pantu. Se ei
tietysti ollut mieleen »Dagbladille», jonka vuoksi tämä tapaus ja sen
yhteydessä olevat seikat olivat saatettavat niin epäedulliseen valoon
kuin mahdollista. Siihen ilmaantuikin hyvä tilaisuus, kun kuului, että
Etelä-Hämeestä olisi tulossa lähetystö talonpoikia toivottamaan
kenraalikuvernöörille onnea venäläisen uuden vuoden päivänä ja samalla
kiittämään häntä koulu-asian onnellisesta ratkaisusta. H.D. kertoi
tämän uutisen suuritekoisessa pääartikkelissa ja otti sitä omalta
kannaltaan valaistakseen. Kun kielikysymys koulu-asiassa oli myöskin
latinakysymys, kysyi lehti pisteliäästi, olivatko lähetystön jäsenet
niin selvillä latinan ihmeitä tekevästä vaikutuksesta, että he
lähtivät liikkeelle kiittämään kenraalikuvernööriä sen vaaran
onnellisesta torjumisesta, josta latinan opetus nyt oli pelastunut?
Mutta jos ei siitä ollut tarkoitus kiittää, niin mistä sitten?
Siitäkö, että kun hallitus muka oli asiata niin viivyttänyt,
kenraalikuvernööri oli ajoissa joutunut hätään? Ja siitäkö, että hänen
ylhäisyytensä oli ehdottanut, että jos senaatin ehdottamat
latinattomat pohjakoulut saataisiin aikaan, venäjänkieli sen sijaan
tulisi ensimmäiseksi vieraaksi kieleksi? Lehden mielestä oli kuitenkin
sekä senaatti että kenraalikuvernööri ehdottanut uusia suomalaisia
kouluja. Sentähden ei kenraalikuvernöörin kiittäminen ollut ollenkaan
paikallaan, koska sen kautta tulisi näyttämään siltä kuin olisi jotain
saatu aikaan senaatin tahtoa vastaan.
Lieneekö lähetystöllä alussa ollut niitä tarkoituksia, joista H.D. oli
tietävinään, eivät ne ainakaan tulleet näkyviin, sittenkun lähetystö
saapui. »Suuri Suomalainen» vastasi kuitenkin hyvin ankarasti heidän
puolestaan. Parissa kirjoituksessa löylytti se aika tavalla
vastustajaansa ja huomautti m.m. siitä omituisuudesta, että H D. näkyy
katsovan jokaista kiitollisuuden osoitusta hallitukselle loukkaukseksi
senaattia kohtaan. Eikä ollutkaan kuulema muuta tarkoitusta kuin antaa
adressi keisarille, kenraalikuvernöörin osallisuudesta koulu-asian
ratkaisemiseen ei siinä ollut mitään mainittu.
Lähetystö, joka tietääkseni on ainoa laatuaan--ei sellaisia ole
ainakaan sittemmin kuulunut liikkuviksi--tulikin ja jätti paperinsa
kenraalikuvernöörin kansliaan, koska hänen ylh. terveydellisistä
syistä oli estetty sitä vastaanottamasta. Mutta »Suuressa
Suomalaisessa» kerrottiin sitten, että sen Helsingin asemalle
saapuessa oli ollut urkkijoita, jotka olivat tiedustelleet niiden
miesten nimiä, jotka siihen kuuluivat. Lienevätkö saaneet ne selville,
en tiedä, mutta ei niitä ainakaan julkisuudessa näkynyt mainittuina.
Oli samana talvena toinenkin omituinen lähetystö tänne tulossa, vaikka
se saatiin ajoissa estetyksi. Se on kenties hullunkurisimpia ilmiöitä
meidän julkisen elämämme taivaalla. Oli silloin valtiopäivät täällä
istumassa ja niiden ratkaistavana oli tuo paljon mieliä kiihottanut
kysymys Ouluun rakennettavan rautatien suunnasta. Kuten tunnettu
voittivat rantaradan puolustajat ja Kuopion rautatien tahtojat
joutuivat tappiolle. Olisi epäilemättä niillä, jotka siihen aikaan
olivat osallisina näiden asiain ratkaisemisessa, monta kuvaavaa juttua
kerrottavana sen aikuisista valtiopäivä-interiööreistä. On ainakin
yksi tullut minunkin tietooni. Niinpä kerrotaan muutamasta Etelä-Savon
edusmiehestä, että hän äänesti--Oulun rataa. Millä perusteella? Hän
oli ensikertalainen, ja herrain päiville lähtiessään hyvin huolissaan
siitä, miten olla, kuin eleä. Meni sitten ennen lähtöään kysymään
neuvoja rovastiltaan. Rovasti tiesi neuvon: »Kyllä sinä siellä toimeen
tulet», lohdutti hän, »kun kuuntelet sitä miestä, joka kaikki tietää.
Mene aina Meurmanin luo, kysy häneltä ja tee niinkuin hän
käskee.»--»Kiitoksia, herra rovasti, kyllä minä koetan parastani.»
Tuli sitten rautatie-asia säätyyn. Oli paha pulma edessä, kun säädyssä
lausuttiin niin monenlaisia mielipiteitä, että aivan saattoi mennä pää
pyörälle. Mutta Savon mies teki niinkuin teki Meurman: äänesti Oulun
rataa.
Hän oli siis oikea esikuva, »Meurmannin miehestä.» Mutta Savon suuri
kansa ei ollut ainakaan siihen aikaan vielä tyytyväinen tällaisiin
»Meurmannin miehiin» eikä yleensäkään koko eduskuntaan. Kun rautatie
oli mennyt sivu Kuopion ja sillirata päätetty rakennettavaksi ennen
rittelirataa, joutuivat savolaisten vilkkaat veret kuohuksiin. Ja mitä
he tekivät? Kuuluttivat suuren kokouksen Kuopioon, johon saapui kaikki
paikkakunnan johtavat miehet, jopa läänin kuvernöörikin. Ja tässä
kokouksessa päättää pätkäytettiin, että lähetystö on pantava toimeen
pyytämään ylimääräisiä valtiopäiviä. Näiden valtiopäiväin
päätettäväksi esitettäisiin vaan yksi ainoa asia--Savonrata.
Olivat ne aikoja nekin! Eikä siitä ole kulunut kuin kymmenkunta
vuotta. Mutta saivat ne silloin kunniansa kuulla nuo paikkakuntansa
parasta harrastavat Savon miehet. »Suuri Suomalainenkin» antoi heille
niin, että paikat paukkui. Se lähetystö ei saapunut Helsinkiin, mutta
kolmen vuoden päästä päätettiin Savon rata rakennettavaksi.
Suurin valtiollinen tapaus tuolta vuodelta oli epäilemättä uusien
senaattorien nimitys. Eikä ainoastaan siltä kannalta katsottuna, että
hallitukseen tuli suomalaisen puolueen johtaja, mutta niihin
periaatteihin nähden, joiden luultiin vaikuttaneen näissä
nimityksissä. Nimitetyt miehet olivat näet herättäneet huomiota
etupäässä kansan edusmiehinä. Oltiinhan sitä siis hyvällä alulla saada
käytäntöön parlamenttaarisia periaatteita ja miks'ei myöskin
vastuunalaisia ministeristöjä. Vaan vaikka tästä iloittiin, ei,
omituista kyllä, kuitenkaan osattu irtautua omista puoluenäkökannoista.
H.D. oli hyvin kylmä ja äreä sitä suomalaisen puolueen miestä kohtaan,
joka kahden ruotsinmielisen mukana oli tullut hallitukseen. Hän ei muka
ole tarpeeksi maltillinen, ei osaa erottaa koko isänmaan hyötyä
puolueensa eduista. »Suuri Suomalainen» puolestaan ei sekään salannut
ajatuksiaan vastapuolueen miehistä.
Mutta vielä edemmä meni eräs maaseutulehti. Nimityksien edellä
liikkuvien huhujen johdosta kirjoitti se seuraavan valituksen, jonka
S. S. julkaisi: »Toivomme, ett' eivät nuo huhut puhu totta. Sillä
silloin taas menisi Suomen kansa epäluottamuksessa tulevaisuutta
kohti, joka hiljakkoin jo sarasti kirkkaana aamukoina, kun kerrottiin
että muutamia tosisuomenmielisiä miehiä tulisi hallitukseen
kutsuttavaksi. Oi, jospa tämän suomalaisen kansan mielialan ja
alammaiset toiveet H.K. Majesteettinsa likeisimmät neuvonantajat jalon
Hallitsijan eteen kantaisivat! Siitä vuotaisi maallemme runsas onni ja
siunaus.»
Ei silloin nähty erittäin kauvas. Nyt ei ainakaan enää pidettäisi
sillä niin suurta väliä, mihin puolueeseen kotimaiset hallitusmiehet
kuuluisivat, kunhan vaan olisivat kotimaisia.


VII

SANOMALEHTIMIES AATTEIDEN PALVELUKSESSA.
»Päivälehti», n:o 293, 16 p:nä joulukuuta 1893.

Sanomalehtimiehiä enemmän pelätään kuin rakastetaan. Hyvin usein
kuulee heistä sanottavan niinkuin jostain välttämättömästä pahasta:
»Niin, no, ne sanomalehtimiehet...» Syyt siihen ovat moninaiset.
Virkansa puolesta tulee sanomalehtimies monta kertaa kolahuttaneeksi
kovastikin niiden aatteiden ja asiain puolesta, joiden hyväksi hän
taistelee. Usein täytyy hänen olla säälimättömämpi kuin tuomarin,
vaikka sydäntä kirveleekin. Usein on hänen valtansa hyvinkin rajaton
ja väärinhän olisi sanoa, ett'ei hän sitä joskus väärinkin käyttäisi,
tai ainakin tulisi tietämättään niin tekemään. Taistelun touhinassa
sitäpaitse luonto karkiaa ja sydämmen ja tunteiden hienoimmat säikeet
katkeilevat. Sekin lienee osaksi syynä siihen, että sanomalehtimiehiä,
niinkuin sanoin, enemmän pelätään kuin rakastetaan. Tiedetään, että
tunne harvoin voi tulla kuuloon heidän samoin kuin niin monenlaisessa
muussakin julkisessa toiminnassa, jos kerran kylmä järki on toista
mieltä.
Kylmä järki!--Sitä valitettavasti täytyy sanomalehtimiehen totella
useamminkin kuin itse tahtoisi. Mutta sen viljeleminen taas kehittää
skeptisismiä eli kaiken epäilyä tai muodostaa luonteen arvostelevaksi
ja ivalliseksi.
Mutta kuinka voisi oikeastaan muuten ollakaan, kun muistaa, mitä
kaikkea yleisö ja lukijakunta vaatii äänenkannattajaltaan. Se ei vaadi
siltä ainoastaan selkoa kaikesta siitä, mikä sitä milloinkin huvittaa,
mutta myöskin kaikkien niiden aatteiden ajamista, joihin se sattumalta
innostuu. Niin on varsinkin pienessä maassa, jossa kaikki aatesuunnat,
kansan kerrokset ja ikäluokat eivät jaksa omaa äänitorvea ylläpitää ja
jossa sanomalehtien täytyy niin paljon kuin mahdollista koettaa
tyydyttää kaikkia näitä eri suuntia.
Siihen aikaan, kun aloin työskennellä »Suuren Suomalaisen»
toimituksessa, eivät nuo n.k. uudet aatteet vielä olleet päässeet
päiväjärjestykseen eivätkä niiden ajajat vielä olleet seuroiksi
ryhmittyneet. Kokouksia ei ollut hetikään niin paljon kuin tätä nykyä,
jolloin niitä on useampia joka ilta ja jolloin niistä täytyy kaikista
kertoa. Mutta pian niitä alkoi ilmestyä sekä aatteita että kokouksia.
Ensiksikin tuli naiskysymys ja vaati yleistä huomiota osakseen. Sen
ajajat pitivät kokouksia ja lausuivat mielipiteitä. Heidän intonsa oli
heidän asiansa nuoruuden intoa ja heidän puheensa sitä hehkui. Siihen
saakka oli maailma mennyt niin ja näin, retustellut hitaasti mutta
varmasti--turmiotaan kohti. Mutta nyt se oli siitä pelastettava, sen
kulku käännettävä uusiin suuntiin ja käännettävä tuossa tuokiossa.
Naislyseo, tyttöjen latinan luku, neitosten pääseminen yliopistoon
--niistä olisi alotettava yhteiskunnan pelastustyö. Sanomalehtimies
istuu velvollisuutensa mukaisesti kokouksissa ja kuuntelee, innostuu
vähä hänkin, kirjoittaa kaiken sen paperille ja toimittaa lehteensä.
Jos hän ei sitä tekisi, jos ei hänen kertomuksestaan näkyisi, että hän
ajattelee samaa kuin kokouksen enemmistö, tulvaisi jo seuraavana
päivänä oikaisuja ja vastalauseita.
Vaan tuskin on asiata valmistamaan asetettu komitea ehtinyt antaa
mietintönsä, kun sen esittämien syiden nojalla huomataankin, että
naislyseo on sopimaton ja latinan luku tarpeeton. Sitä vastoin kansan
tulevan onnen ehto on realisivistyksen levittäminen yhteiskoulujen
kautta. Ei siis muuta kuin kynä käteen ja siitä kertomaan
samanlaisella lämmöllä kuin edellisestä.
Ei sanomalehtimies kuitenkaan ole oikein ehtinyt tähän aatteeseen
perehtyä ja muodostaa siitä »kokemukseen perustettua vakaumusta»,
ruveta sen puolesta puhumaan muutenkin kuin vaan toisten lausumia
mielipiteitä kertomalla, kun näköpiiriin jo ilmaantuu uusi laiva, joka
täysin purjein laskee länsimailta Suomen rannikolle ja jota hänen
aikaansa seuratakseen täytyy olla satamassa vastaanottamassa. Se on
raittiusasia, jonka senkin kokassa kohisee uusi onni isänmaalle.
Siitäkin syntyy keskusteluita ja pidetään kokouksia, joista on
kerrottava. Ja niin sälytetään taas uusi tehtävä sanomalehtimiehen
selkään, ja voi häntä, joll'ei hän heti paikalla ota sitä perille
kuljettaakseen! Jos hän pari päivää puhuu muusta, saa hän jo
kolmantena lukea nimettömän kirjoituksen jossain toisessa lehdessä,
jossa tehdään viittauksia siitä, että hän vastustaa raittiutta siksi,
että itse rakastaa väkijuomia.
Hän nyt ei kuitenkaan vastusta raittiutta, vaikk'ei aivan
silmittömästi vihaakaan pientä tuutinkia »lauvantai-iltana saunan
jälkeen.» Mutta näinä kahtena välipäivänä hän on ollut estettynä yhtä
aatetta ajamasta siksi, että hän on ollut ajamassa toista. »Joukko
kansalaisia» on näet kuuluttanut kokouksen, johon kutsutaan kaikkia
niitä, jotka harrastavat esim. prostitutsionin poistamista ja tahtovat
pelastaa isänmaan paheiden valtaan vajoomasta. Sanomalehtimiehen on
täytynyt kiiruhtaa sinne, ja hänelle on tapahtunut se onni, että hänet
on valittu komiteaan, jonka tehtäväksi on jätetty selvitellä
siveellisyysasiaa kaikessa laajuudessaan.
Hän selvittelee sitä, koettaa perehtyä asiaan, jota ei ole tullut
ennen ajatelleeksikaan, tunkeutuu epäkohtiin, joita ei ennen ole
tiennyt olevan olemassakaan. Sillä välin hän saa kiistellä
yhteiskoulun vastustajain kanssa, kirjoittaa raittiuskirjoituksia tai
ainakin lausua olevansa samaa mieltä kuin se ja se »arvoisa
lähettäjä», puhumattakaan siitä, että hänellä aina täytyy olla ladattu