Sanomalehtimiesajoiltani - 10

Aittokosken rannalla, josta on vain muutamia askeleita rajalle.
Aittokoski on suuri ja voimakas koski. Se kuohuu siinä aivan erikseen
synkän sydänmaan sisässä. Rannalle on kyllä kerran koetettu tehdä
asumus, on siinä tupaa vähän ja vähän muitakin huoneita, kaikki
kuitenkin hajoamaisillaan. Pihamaa ja pieni pelto ovat aivan
heinittyneet. Entiseen aikaan kuului koskessa olleen myllykin, mutta
kun ei täällä asti ollut kenelläkään mitään jauhattamista, niin hävisi
se ja nyt siitä on koskessa vain vähän raunioita jälellä. Istuttiin
kappaleen aikaa tässä ja annettiin veden kuohua silmäimme alla
ilta-auringon kullatessa valkeita aaltoja ja korkeaa lehtoista vaaraa
vastakkaisella rannalla.
Sitten me muutamia kymmeniä askelia otettuamme seisoimme rajalla.
Täytyy tunnustaa, että se hetki tuntui hiukan juhlalliselta. Joskus
ennen olin kuullut kerrottavan, että Suomen ja Venäjän raja on umpeen
kasvamaisillaan. Miten lie ennen ollut, nyt se ainakin oli avattu ja
puhdas puista kuin pellon sarka. Se kulki leveänä juovana niin
pitkälle kuin silmä kantoi halki äänettömän korven. Tuntui se melkein
itsetietoiselta tehtävästään, niinkuin olisi tahtonut sanoa, että
tässä minä olen ja tässä minä pysyn enkä mene kiusallakaan umpeen. Ja
siinä kai se on ja siinä kai se pysyykin, ja ell'ei siihen
»yhdenmukaisuuden saavuttamiseksi» istuteta korpikuusia kasvamaan,
niin kestää varmaankin vuosisatoja, ennenkun se käy näkymättömäksi.
Olemme kuulleet oppailtamme ja muiltakin pitkin matkaa, että olot ja
elämä toisella puolen rajan kohtikään muuttuvat. Tottahan se tavallaan
olikin. Matkustaja panee ensin huomioonsa tiesuhteet ja nämä olivat
hetikohta erilaiset. Suomen puolella oli jalkatie leveätä ja
verrannollisesti jotakuinkin hyvin hoidettua. Soiden yli oli asetettu
poikkitelaisia pölkkyjä, joita pääsi melkein kuivin jaloin kulkemaan,
ja purojen poikki toi tavalliset maantieojasillat. Venäjän puolella
tuskin ollenkaan erotti polkua, joka oli kaitainen ja mutkitteleva
kuin karjan ura. Ja ensimäiselle suolle tultuamme ei siinä ollut muuta
ylimenon apua kuin kaksi kaltaista pitkospuuta, jotka upposivat
näkymättömiin jalan alla. Luultavasti oli tällaisen sillan insinööri
kuitenkin katsonut työtään hyvinkin tyytyväisin silmin, kun hän
melkein jokaisen tämmöisen maahan kaatamansa puun tyveen oli lyönyt
pari venäläistä kirjainta, arvattavasti omat alkukirjaimensa. Sillä
ennen vanhaan ei kuulunut tällä tiellä, joka kuitenkin välittää
hyvinkin vilkasta liikettä keski-Karjalan ja Repolan pitäjän välillä,
olleen tämmöisiäkään ylipääsökeinoja. Eräs Repolasta kotoisin oleva
varakas pietarilainen kauppias oli kuitenkin testamentannut useita
satoja ruplia jalkasiltain tekemiseen ja määrännyt, että ne
vetelimmille paikoille ovat tehtävät poikkitelaisista puista. Vaan
rajan takaiset olotko lienevät olleet syynä siihen, että vaikka
nykyiset sillat tuskin tulivat maksamaan kymmenissä ruplissa sen, mikä
oli sadoissa ollut tarkoitus, rahat kuitenkin kuluivat siihen niin,
ett'ei näy jääneen tähteeksi ylläpitovarojakaan.
Saimme siis kulkea niinkuin parhaiten taisimme ja aina kuivalle maalle
tultuamme istahtaa kivelle kaatamaan saappaistamme varsien yli
hulahtanutta vettä.
Tien huonouden korvasi muuten yllin kyllä meitä ympäröivä luonto. En
ole sellaista maisemaa vielä eläissäni nähnyt. Oli niitä Suomen
puolellakin ollut soita ja metsiä, mutta siihen mahtavuuteen kuin
täällä eivät ne missään kohonneet. Siihen vaikutti etupäässä se, että
metsät olivat kerrassaan koskemattomia. Kaitaisten suosalmekkeiden
välissä, jotka näkyivät kulkevan samaa suuntaa kuin vesistötkin eli
luoteesta kaakkoon, ja suurien suojärvien ympärillä oli äärettömiä
hietakankaita, joissa metsä oli mitä ihanteellisinta hongikkoa s.o.
sellaista, joka ei ikipäivinä näy kirveen kolahdusta kuulleen. Suuret
suunnattomat petäjät olivat rauhoitettuina otuksina saaneet kasvaa
täällä nähtävästi siitä lähtien kuin Sampsa Pellervoinen
kylvi maita kyyhätteli,
kylvi maita, kylvi soita,
kylvi auhtoja ahoja,
ja kun hän
mäet kylvi männiköiksi,
kummut kylvi kuusikoiksi,
kankahat kanervikoiksi,
notkot nuoriksi vesoiksi.
Siinä kävellessä näet johtui kuin itsestään Kalevala ja Kalevalan
aikuiset ajat mieleemme. Ja jos missään, niin täällä tuntui siltä kuin
olisi joka puu ja kivi kätkenyt elävän olennon ja kuin olisivat
haltijat meitä metsän sisästä pilkistelleet. Sitä tunnetta kartutti
vielä yhä enemmän kesäyön hämärä, joka saattaa kyllä olla viehättävä
vesilläkin, mutta joka tällaisen synkän salon sisässä on aivan
selittämättömän salaperäinen.
Kuljimme kulkemistamme. Jonkun ajan käveltyämme loppuivat suot ja
kankaat ja tie alkoi kohota. Päästyämme suuremman selänteen rinteelle
hämmästytti meitä yhtäkkiä omituinen näkö. Kohtasimme näet kasken,
suuren suunnattoman hakkion, jossa kaadetut puut olivat kaikki
ikihonkia. Vaikka puut olivat pitkällään, muodostivat oksat kuitenkin
niin korkean ja sakean metsän, että täytyi kiivetä kivelle sen yli
nähdäkseen. Yön hämärässä näytti se kuin tappotantereelta, johon
satoja urhoja oli kaatunut päällekkäin, pitkittäin ja poikittain,
kädet, sääret ja aseet kamalassa sekasorrossa ja niin uhkaavissa
asennoissa, että melkeinpä teki mieli pelottamaan.
Omituinen ahdistus mielessä me taas vaelsimme eteenpäin. Sekin saattoi
sydämmen vähän arasti sykkimään, kun oppaan sanan mukaan pian olisimme
perillä Lusman kylässä suuren Tuulijärven rannalla. Tällaisen
taipaleen takana oleva matkamme määrä alkoi näyttää jonkinlaiselta
satumaiselta maailmalta, ja yhtäkkiä rupesi meitä arveluttamaan,
mitenkä siellä otettaisiin vastaan, kun sinne saapuisimme, ja miten
siellä osaisi olla, kuin eleä. Ei kauvan kestänytkään, ennenkun puiden
välistä jo välkkyi veden pinta. Me kiinnitimme kulkuamme, tulimme
melkein juoksujalassa rantaan ja samassa loppui tie pieneen ruohoiseen
niemeen.
Siinä oli nyt Tuulijärvi edessämme enkä koskaan unohda sitä
vaikutusta, minkä se teki. Laaja, tyyni ulappa oli hienon autereen
peitossa. Me seisoimme siinä
nenässä utuisen niemen,
päässä saaren ternehisen,
ja yhä enemmän muinaisaikaiselta, yhä enemmän kalevalaiselta alkoi
ympäristömme tuntua. Ei muistettu ensi hetkellä huutaa venettäkään
päästäksemme kylään, jonka talot vaan vähän häämöittivät toiselta
rannalta muutaman niemen takaa.
Samassa kuitenkin keksimme kaksi venettä järvellä nuottaa vetämässä,
oppaamme huhusi sinne, kylän koirat kuullessaan vieraita ääniä
alkoivat ulvahdellen haukkua ja kohta tuli venekin meitä ottamaan ja
vei meidät lahden poikki--Venäjän Karjalaan.


III
RIION PEKKA.

Se muinaisaikain runollisuus, jonka mielikuvituksemme oli luonut
eteemme suurta saloa kulkiessamme ja tullessamme veden niemeen
Tuulijärven rannalle, haihtui melkein kohta kun pääsimme lahden yli
Lusman kylään. Rannalla kohosi komea punaseksi maalattu talo (ja
valkoset ikkunalaudat)--aivan niinkuin paras herrastalo Suomessa.
Pellolla oli tuulimylly ja kun lähenimme rantalaituria, josta tie
näkyi vievän peltojen läpi pihaan, niin mitä näimme? Höyrypurren!
Höyrypursi täällä, näiden taipalien takana? Niin se kuitenkin oli.
Pieni puinen höyrypursi, Varkaudessa tehty, siinä seisoi kuin
seisoikin. Ja kun tulimme pihaan, olivat kaikki muutkin laitokset
sopusoinnussa tämän kanssa.
Me menimme suuren ulkoporstuan kautta pirttiin. Se oli avara ja
puhdas, ikkunat suuret, lattiat, pöydät ja penkit maalatut. Pirtin
perällä seisoi kookas, mahtavan näköinen mies. Hän otti meidät
erinomaisen kohteliaasti ja ystävällisesti vastaan ja vei kohta
porstuan toisella puolen olevaan salonkiinsa, joita oli kaksi
huonetta, sisustetut keinutuolien, sohvain, tapettien, uutimien ja
kaikkien herrastalossa tavatta vain mukavuuksien kanssa.
Talon isäntä oli nimeltään Peter Grigorieff eli Riion Pekka, joka on
hänen suomalainen nimensä.
Hänenlaisiaan hyvinvoipia, tuuheapartaisia, isoäänisiä miehiä tapaa
hyvin tiheään Suomen markkinoilla kauppaa tekemässä ja melkein joka
hetki tulee niitä vastaan Pietarin kaduilla tai istuu niitä sen
lukemattomissa traktiireissä teetä särpien. Olisi luullut hänet
täydelliseksi venäläiseksi, ell'ei hänen huuliltaan olisi helkkynyt
tuo hauskalta kuuluva karjalankieli täynnä satu- ja kalevala-sanoja.
Emmehän olleet tulleet juuri tämänlaisia taloja ja tämänlaisia
tyyppejä hakemaan, mutta siitä huolimatta ei tuttavuutemme kummankin
kanssa ollut hauskuuttaan vailla, sillä sekä talon että sen isännän
tarina on palanen rajantakaisen maan tarinaa ja se kehitys ja edistys,
mikä tällä paikalla tuli näkyviin, korkein aste, mihin siellä yleensä
on voitu kohota.
Riion Pekka on epäilemättä kauppaan kärkkäiden kansalaistensa joukossa
yksi etevimpiä. Tietysti on vaikea sanoa, millä tavalla sellaisissa
oloissa kuin missä hän ja hänen vertaisensa elävät, omaisuus kootaan.
Mutta että hänen aineelliselle kannalleen tullakseen tarvitaan
tavallista suurempaa kauppaälyä, sen osoittaa se, että hän, vaikka
alkujaan olikin ollut varaton talonpoika, kuitenkin oh ajanut
vertaisistaan niin paljoa edelle, että heidän talonsa hänen talonsa
rinnalla näyttävät kuin hökkeleiltä ja hän itse heidän suhteensa kuin
pikkuruhtinaalta.
Onni ja äly olivat häntä alussa auttaneet saamaan pientä pääomaa. Kun
muutamia vuosia sitten karjalaiset kyläkunnat saivat oman maapalstan
lohkaistuksi erilleen valtion yleistnaasta, lienee Riion Pekka
käyttänyt tilaisuutta tukkipuita myydäkseen, ennenkun siitä tuli
kielto. Tällä tavalla alkuun päästyään pani hän heti rahansa siihen
liikkeesen, jota hän nyt suurella menestyksellä harjoittaa.
Samoin kuin niin monet muutkin vähän varakkaammat karjalaiset ostaa
hän näet vuosittain suuret määrät tavaraa Pietarista ja palkkaa miehiä
niitä kantamaan ympäri Suomea; itse hän tekee suuria kauppoja
ostamalla lintuja ja nahkoja sekä kaikilta Suomen markkinoilta, joilla
hän talven pitkään matkustelee, että myöskin omalta paikkakunnaltaan,
jolle hän siten toimittaa hyvinkin arvokasta rahanansiota. Tuolla
tavoin kootut tavarat sitten lähetetään Pietariin ja Sunkkuun ja
myydään siellä hyvällä voitolla. Näiden rahalähteiden lisänä on
hänellä vielä kolme kauppapuotia, yksi Joensuussa, toinen kotonaan ja
kolmas Repolan kirkolla.
Monilta matkoiltaan Suomessa, josta on kotoisin hänen niinkuin
kaikkien muidenkin karjalaisten varallisuus, on Riion Pekka tuonut
tullessaan suomalaiset olotkin kotiinsa. Sekä sisällä että ulkona on
siinä melkein kokonaan suomalainen leima, tietysti kuitenkin osaksi
sekoitettuna venäläisiinkin tapoihin. Niinpä oli esim. hänen vaimonsa,
herttaisen ja hyväntahtoisen näköinen ihminen, joka palveli meitä
sydämmellisellä ja leppoisella kohteliaisuudella, puettuna aivan
suomalaiseen, savolaiseen malliin.
Suomalaisesta vaikutuksesta pisti kuitenkin enin kaikista silmään
Riion Pekan maanviljelys. Peltoja oli hänellä talonsa ympärillä
useampi tynnörinala ja lehmiä kuului olevan toista kymmentä, jota
sikäläisiin oloihin nähden voisi sanoa miltei suurviljelykseksi. Tässä
toimessaan on hänellä hyvänä apuna tuo äsken mainittu höyrypursi,
jolla hän nopeasti kulettaa työväkensä milloin millekin puolelle tuota
kolmea peninkulmaa pitkää ja peninkulmaa leveätä Tuulijärveä, jonka
rannoilla olevilta soilta ja joiltakuilta luhdilta hän saa kerätä
heinät karjalleen.
Tuollainen suuri hovi keskellä sydänmaata on tietysti mieluisa
käyntipaikka kaikille niille, jotka sielläpäin Suomen puolelta
matkustelevat. Melkein joka vuosi käy siellä Karjalan herroja karhun
ampumaretkillään. Arvokkaimpia käypäläisiä oli kuitenkin ollut pari
vuotta sitten Lusmassa vieraillut Kuopion läänin kuvernööri. Emme
olleet kauvan jutelleet isännän kanssa, ennenkun puhe kääntyi tähän
käyntiin. Sen johdosta tuli isäntämme myöskin kertoneeksi erään
seikkailun, joka seuraavana talvena oli tapahtunut Kuopiossa ja jossa
hän ja kuvernööri olivat päähenkilöitä.
Riion Pekalle oli näet tullut Pietarista niin kiire lähtö Kuopion
markkinoille, ett'ei hän ollut ehtinyt hankkia itselleen passia
viranomaisilta. Mutta kun hän alkaa tehdä kauppaansa kaupungin
torilla, niin ilmaantuu sinne poliisi ja vaatii papereita. Kun niitä
ei ole, täytyy jättää kaupat kesken ja lähteä viskaaliin. Viskaali
vaatii passia. Kun sitä ei ole, niin kysyy hän, eikö hänellä olisi
jotain tuttavaa, joka voisi taata, ett'ei hän ole mikään vaarallinen
mies, joka kulkee luvattomilla retkillä. Olisihan niitä ollut Riion
Pekalla kauppalankoja paljonkin, mutta kun ne noin turhanpäiten häntä
ahdistelivat, niin pisti hänen päähänsä tehdä pieni kepponen. »Eihän
miulla ouolla miehellä ole teällä muita kuin yks ainoa mies, ku milma
tuntee, voan enhän mie tiejä, miten heän teille kelvannoo?»--»Kuka se
olisi, voithan sanoa edes sen, niin katsotaan sitten, mitä voidaan
tehdä.»--»Ka, käihän tuo meillä mennä kesänä kupernyöri, tuntenetteko
hänet, mutta varmaan hän minut tuntee.»
Viskaali vähän ällistyi, mutta ei ottanut vielä uskoakseen, ja lähetti
hänet poliisin kanssa kuvernöörin luo. Siellä otettiin hänet avosylin
vastaan, vietiin kuvernöörin omaan kammariin ja poliisi sai tehdä
kunniaa porstuassa. Pekka selitti asiansa ja kuvernööri lupasi antaa
viskaalille käskyn, ett'ei Riion Pekkaa saa ahdistaa, vaan saakoon hän
vapaasti tehdä kauppojaan. Vaan tämä tahtoi paperia itselleenkin.
»Anna sie moaherra miulle oikea paperi», pyysi hän, »anna semmoinen
kirja, jota mie soan näytteä kaikille siun rengilles, kun hyö ei milma
tuntene kaikki ja ehkä vielä tulloot milma uuvelleen vangitshemaan ja
minun täytynöö toas tulla siulla heille sanottamaan kuka mie oun. Niin
että anna sie miulle heijän jalkavaivoja säästäessäs, anna miulle se
paperi omaan taskuuni.»
Kuvernööri mietti vähän, repäsi sitten lehden taskukirjastaan ja
kirjoitti siihen, että Riion Pekan pitää antaa rauhassa markkinoida
markkinoitavansa missä ikänä hänen asiansa Suomen rajain sisällä sitä
vaativat.
Ja apu siitä lähti. Joka kerta kun se poliisi, joka oli Riion Pekkaa
vankina kuletellut, nyt kulki ohitse, niin nyökytti se jo kaukaa
päätään ja teki kohdalle tultuaan kunniaa kuin sotamies upseerilleen.
»Ka, niinhän tuo miulle hyvästi käi sillä kertaa, voan ei tieä, missä
oltais kallihit tavarat, jos ei ois sattunut tuttu hyvä herra
apumiehekseni.»
Siitä johtui puhe itsestään laukkumiesten vaikeaan asemaan ja me
tulimme kaikki siihen päätökseen, että kielto heidän kulkemisestaan
olisi poistettava. Ja tuskinpa lienee ainoatakaan Venäjän-Karjalassa
kulkenutta ja tämän maan oloja omin silmin nähnyttä, joka ei olisi
tullut tähän samaan päätökseen.
* * * * *
Viivyimme Riion Pekan hovissa seuraavan päivän puoliväliin, tultuamme
sinne iltasella myöhään. Meitä kestittiin parhaalla mitä talo voi
tarjota ja tarjoukset olivat kaikki suomalaiselle suulle soveltuvia,
sillä isäntämme näytti kaikessa koettavan harrastaa sitä, että hänen
elantonsa näyttäisi niin suomalaiselta kuin suinkin.
Muissa taloissa, joissa pistäysimme, olivat olot tietysti paljoa
yksinkertaisemmat. Huoneiden rakennustapa näissä varsinaisissa
talonpoikaispaikoissa erosi siinä kohden suomenpuolisista, että kaikki
suojat sekä ihmisten että elukkain olivat yhdessä jaksossa ja ikkunat
pienemmät kuin meillä. Tuvat olivat meikäläiseen tapaan sisustetut,
mutta uloslämpiävät ja paljoa siistimmät. Sisustuskin oli muuten
samanlaista, paitse että pöytä ei ollut asetettu pitkin peräseinää,
vaan poikittain. Mitä muuten omituiseen karjalaisuuteen tulee puvuissa
ja koristeissa, niin näytti siltä että se mikä ei ollut suomalaista,
se oli venäläistä vaikutusta. Kotona kudotuista vaatteista ei näkynyt
muuta kuin kaikkein karkeimmat alusvaatteet, vaan kenties nekin olivat
meidän puolella valmistettuja ja sieltä ostettuja. Kaikki muut
vaatteet samoin kuin niiden kuosikin olivat selvästi Venäjältä
tuotuja. Venäläisiä karttuuneja näkyivät olevan miesten paremmat
paidat ja kaikki naisten vaatteet. Ja mitä kuosiin tulee, niin oli
miehillä järjestään sellainen puku kuin minkä voi nähdä jokaisella
laukkuvenäläisellä s.o. nuttu oli yleismaailmallinen, housut leveähköt
niinkuin venäläisillä on tapana ne pitää ja paita ulkopuolella
liivien. Tuota pitkää kauhtanaa, johon Väinämöinen on kuvattu, ei
täällä näkynyt. Naisten puvut taas olivat venäläisiä kansallispukuja:
hame pitkä, vyöhystä ihan lyhyt ja kaulasta syvälle avonainen. Siitä
päättäen, että eräs nuorikko Tuulivaarassa kantoi tällaista pukua,
vaikka olikin kotoisin kaukaa sisä-Karjalasta, luulisin että tuo puku
on karjalaisilla naisilla aivan yleinen ja ett'ei heillä käytännössä
tätä nykyä siis sen ominaisempaa olekaan. Ja jotenkin luonnollistahan
onkin, että puvun kuosi on lainattu sieltä, mistä puvun ainekin.
Venäläisen vaikutuksen puheeksi tultua muistuu tässä mieleeni eräs sen
vaikutuksen edustajoita, jonka tuttavuuden teimme Riion Pekan talossa.
Siellä oli näet meidän ollessamme vieraana Repolan kansakoulun
opettaja. Karjalassakin on kansakouluja, mutta tietysti kaikki
venäläisiä, opettaja oli ummikkovenäläinen, taitamatta sanaakaan
niiden kieltä, joiden opettajaksi hän oli pantu. Hän puhui kyllä
erilaisista opetustavoista, niinkuin havaintometoodista y.m.s., mutta
kun tuli kysymys hänen antamansa opetuksen tuloksista, niin saatiin
selville, että se supistui ainoastaan venäjänkielen opetukseen. Riion
Pekallakin oli ollut pikku poika tässä koulussa joitain lukukausia ja
sanoi hänkin jo /joitakuita/ sanoja venäjänkieltä oppineensa. Vaimonsa
ja pienen lapsensa kanssa oli opettaja tullut kesävieraaksi Lusmaan.
Siellä he kuitenkin haikailivat ja kävelivät kuin outojen seurassa
eikä keskustelut talonväen kanssa näyttäneet kovinkaan vilkkaasti
sujuvan, sillä jos isäntä osasikin vähän venäjätä, ei se emännältä
tuntunut juuri ollenkaan käyvän. Mutta vaikka opettajan vaikutus lie
ollutkin kuin pisara, joka kalliolle putoaa, niin eihän sentään tiedä,
millaisen loven se pisarakin kallioon kaivaa aikain kuluessa.
Muita venäläisyyden edustajia emme tavanneet koko matkallamme. Kerran
vuodessako täällä vaan käynee pappi ja toisen kerran metsäherra.
Jälkimäinen onkin kaikesta päättäen se, josta ollaan enin riippuvaisia
ja joka hallitsee sitä, mistä parhaat ruoka- ja muut tarpeet ovat
otettavat, nimittäin metsää. Hän se esittää ne asetukset, joita tuon
tuostakin tulla tupsahtaa kuin salamoita kirkkaalta taivaalta ja jotka
yhtäkkiä saattavat mitä likeisimmästi vaikuttaa asujanten talouteen.
Yksi semmoinen asetus oli tuo ennen mainitsemani kielto tukkipuiden
myymisestä. Kun tuli puheeksi tuo suuri, ikihongista kaadettu kaski,
jonka matkallamme olimme nähneet ja kun me kummastelimme, miksi nuo
julmat puut poltettiin rangoiksi, kun niistä myymällä olisi voinut
saada kasken tuottaman sadon moninkertaisen hinnan, niin kerrottiin
meille asian selvittämiseksi seuraavaa.
Liki viisi vuotta sitten olivat talonpojat täällä samoin kuin
muuallakin Karjalassa saaneet kutakin kyläkuntaa kohden palan
perintömaata viljelläkseen. Tuo pala annettiin asianomaisia
kuulusteltua ja nämä valitsivat siinä toivossa, että saisivat
menetellä maansa kanssa miten tahtoisivat, enimmäkseen tukkipuita
kasvavia kangasmaita, jättäen viljelykseen sopivimmat vaarat sikseen.
Pian alettiinkin tukkikauppoja hieroa ja usein mainittu yritteliäs
isäntämme oli jo pannut rahoja liikkeelle ostellen useilta
kyläläisiltään heidän metsäosuutensa. Tällaisen toimen edullisuuden
oli huomannut myöskin eräs asianomainen metsäherra ja kerännyt ja
saanut hänkin valtakirjoja puiden omistajilta tarjoutuen heidän
asiamiehekseen. Miesten mielet olivat kuitenkin pian kääntyneet ja he
vaativat nimensä pois peläten jäävänsä liika vähälle osalle.
Suuttuneena tästä lienee metsän herra yhtäkkiä ruvennut metsän
palvelijaksi ja vaikuttanut siihen, että tuli julistus, joka kielsi
kaikenlaisen metsäkaupan. Julistuksessa sanottiin kiellon syyksi se,
että metsät myyden pian häviäisivät ja niiden kanssa metsänriista.
Talonpojat saisivat yhdellä kerralla liika paljon rahaa, tulisivat
laiskoiksi ja ylpeiksi eivätkä sitten viitsisikään enää tehdä työtä.
Kaikki ennen tehdytkin kaupat peruutettiin ja siihen päättyivät
haaveet pikaisen kulta-ajan koitosta, joka yhtäkkiä oli noussut
säteilemään köyhäin karjalaisten silmissä.


IV
TUULIVAARASSA.
»Päivälehti», 6 p:nä lokak. 1892.

Yhtä hyvän hoidon kuin meille oli antanut Riion Pekka talossaan, yhtä
hyvän hän meille antoi lähdönkin. Meillä oli näet määrä mennä
Tuulijärven pohjoispäässä olevaan Tuulivaaran kylään. Matkan saimme
kulkea talon höyrypurrella.
Tuntui kerrassaan omituiselta lasketella höyryn voimalla tätä autiota
järveä sen lukemattomien saarien lomitse, joissa ei näkynyt
vivahdustakaan asutuksesta ja joka oudolle näytti sellaiselta
sokkelolta, mistä ei mitenkään olisi voinut omin neuvoineen selvitä.
Saattajana oli meillä Pekan kaksi poikaa, toinen perämiehenä, toinen
koneenkäyttäjänä. Olihan se meistä vähän nurinperäistä tällainen
kulkeminen, mutta se hyvähän siitä oli, että säästyi aikaa. Ja
ennenkun osattiin ajatellakaan, niin huudahti jo toinen
saattajistamme: »Tuolla on Tuulivaara!»
Tuon kauniilta kajahtavan nimen, Tuulivaaran, johdostako lienen
kuvaillut sen kauniiksi paikaksi. En siinä erehtynytkään, sillä kun
katsahdin eteeni, oli siellä vihreärantainen lahti, jonka pohjukassa
oli hauskan näköinen talo ja talon takana korkeanlainen lehtoinen mäen
rinne peltoineen ja ahoineen. Kun olimme monta päivää vaeltaneet
yksitoikkoista ruskeaa havumetsätaivalta, niin teki hyvää silmälle
tämä hymyilevä vihreys.
Lahden pohjassa oleva talo oli huvittavampi kuin ne, mitkä olimme
Lusmassa nähneet. Ikkunat olivat pienet ja lautaluukuilla varustetut.
Pääty oli leveä ja katonrajassa olevan aukon edessä oli soma pieni
parveke.
Talon ympärillä oli paljon ulkohuoneita: aittoja, riihi y. m. ja vähän
matkaa niistä niemen nenässä pienonen kappelikirkko kuusikon keskessä.
Kaikesta päättäen oli talo varakas. Nousimme korkeille, katetuille
rappusille eli kuistille. Siitä tultiin isoon porstuaan, jonka
toisella puolen oli erityinen kammari, toisella suuri pirtti. Pirtistä
vei vielä uunin kupeelta ovi kammariinkin ja senkin kammarin takana
oli vielä kammari. Kaikissa niissä oli vanhoja kaappeja, ahdetut sekä
päältä että sisältä täyteen kaikellaisia kapineita, nähtävästi
enimmäkseen ostokalua ja romua.
Se olikin tämä paikka vanhan rikkaan Sernin ukon entinen talo, jota
nyt poika hallitsi. Ukko-vainaja oli ollut suuri turkiksien kauppias,
joka melkein kuolemaansa saakka kolusi kaikki Suomen kaupungit ja
markkinapaikat, joka viljeli kaskia ja keräsi suuren omaisuuden sekä
ahkeruudellaan että suurella tarkkuudellaan, joka meni niin pitkälle,
että hän pani pettua leipään, vaikka hinkalot olivat eloa täynnä.
Tämän vanhuksen perintöä sitä nyt Sernilässä sekä syötiin
että--juotiin.
Kun tulimme pirttiin, seisoi siellä keskellä lattiaa äärettömän
lihava, punaisen keltaiseen ja rinnasta avonaiseen hameeseen puettu
emäntä. Hänen vieressään oli pitkä, mustaverinen mies, joka tarttui
meitä käteen kahdella kämmenellä ja toivotti meitä tervetulleiksi,
vähän oudot värähdykset kasvoissaan. Luulin niiden ensin tulevan
erinomaisesta ihastuksesta saada nähdä vieraita. Emme kuitenkaan
tarvinneet kauvan istua peräkammarissa, jonne hän meidät vei, ennenkun
näimme, että hän oli--humalassa.
Seuraavalla hetkellä oli hän jo tuonut pullon viinaa pöytään ja pyysi
saada tarjota siitä meillekin ryypyn. Kun kielsimme, ei hän siitä
pahastunut sen enempää kuin että otti itse kolme pikarillista yhteen
menoon. Ja samassa alkoi hän jo kertoa itsestään.
»Pari kymmentä vuotta, sanoi hän, olen mie ollut viinaan mänövä. Mie
en tie päiväkausiin muuta kuin pikaria kallistelen, en muuta kuin
kallistelen... näin ikään vaan... En syökään... en kuin välistä
vaan kuivaa kannikkaa purasen. Sentähden mie olenkin näin laihtunut...
ei näissä käsissäkään ole enää muuta jälellä kuin luu ja nahka...
tietäähän sen, kun ei käy syönti... ei muuta kuin luu ja nahka,
vaikk' olin ennen nuorra miessä ollessani niin lihava ja hyötyvä kuin
siekin (hän osoitti minua)... Vaan eikö vieraat haluttaisi ottaa
pientä paukkua matkan päälle... eikö?... no, ei sitten, ei sitten...
mie otan vähän väliä... menee kaksi pulloa päivässä... Hohhoo! niin
on, niin on!»
Kun meidät kohta kutsuttiin teetä juomaan toiseen huoneeseen,
ehdottelimme, että isäntäkin joisi lasin meidän toverinamme.
»Enhän mie saijua, mie otan paukun vieraiden kunniaksi... kas niin...
votka haraso... se on minun ruoka ja juoma... Yhhyh!... tahtoo
välistä vähän sisuksia korventaa... tähän näin tekee kipeää
sydänalaan... pitää ottaa paukku, pitää ottaa paukku...»
Semmoisen isännän kanssa on helppo tulla toimeen, ei muuta kuin antaa
puhua ja kuuntelee. Ja hän kertoi meille kaikki asiansa yhteen menoon.
»Mie kun olen näin viinaan mänövä, niin annoin kaiken hallituksen
akalleni, että jos rahat olisivat minulla, niin ne hävittäisin. Mie en
taho muuta kuin antavat viinoa... sitä ottelen päivät pitkät ja
välillä makailen... On meillä ottopoikakin... se on nyt vaaralla
lehtiä tekemässä... ei ole ollut eukossa oman perillisen saajaa»...
--»Elähän sie nyt kaikkia asioitasi hoasta», huomautti emäntä
--»Olehan vait sie... hoastan mitä hoastan... ka, koa vieraille
saijua... ettekö huoli... no, no, ei pakoteta.»
Kun olimme ensimäiset virvoitukset nauttineet, lähdimme tarkastelemaan
hautuumaata ja kirkkoa. Isäntä oli kirkon vartija ja hän tietysti tuli
sitä näyttämään. Mies parka oli jo siihen määrin voimansa menettänyt,
että tuskin jaksoi tulla mukana.
Kohteliaisuudesta meidän tietysti täytyi kulkea hänen mukanaan ja vähä
väliä seisottua, kun hän veti henkeänsä.
Tuosta seurasta huolimatta teki kuitenkin tämä erämaan kappeli ja sitä
ympäröivä hautuumaa miellyttävän runollisen vaikutuksen. Kappeli oli
tuskin heinäladon kokoinen, jaettuna kahteen osastoon. Ensimmäinen
osasto oli pieni porstua, josta kaitaiset kiertoportaat veivät
kellotorniin. Toinen osasto oli itse kirkko, peräseinällä pieni
alttari ja sen tausta täynnä pyhimysten kuvia, joiden eteen oli
asetettu suurempia ja pienempiä vahakynttilöitä sekä suuri joukko
kaikellaista uhrikalua, niinkuin karttuunihuiveja, silkkinauhoja
y.m.s. Lattiata oli kirkossa niin vähän, että siihen tuskin mahtui
parikymmentä henkeä messua kuuntelemaan, silloinkun sen pitäjä jonkun
kerran vuodessa tänne saapuu. Mahtoi se sellainen tilaisuus olla
juhlallinen, kun kellot soivat hiljaisen erämaan keskessä kaukaisiin
Tuulijärven saariin, missä niiden helinää ei ole kuulemassa muut kuin
rannan kivet ja totiset ikihongat.
Päästyämme isännästämme erillemme--hän oli vihdoinkin kehittynyt niin
pitkälle, että katosi tallin ylisille nukkumaan päivällisuntaan
--nousimme lähellä olevalle vaaralle, jossa oli varsinainen Tuulivaaran
kylä. Siellä oli viljeltyjä peltoja, useampia taloja yksillä pelloilla.
Kahdessa niistä kävimme sisällä ja istuskelimme pitkän aikaa asukkaiden
kanssa jutellen. Toinen oli suuri talo, jossa puolikymmentä veljestä
asui vaimoineen ja lapsineen kuin yhtenä perheenä. Vanhus oli kuollut,
mutta hänen vaimonsa oli vielä elossa. Tämä oli iso, roteva,
mustaverinen ihminen, vanhaa sitkeätä rotua. Pojista ei kuitenkaan
ollut kotona kuin kaksi, joista toinen, ei kauvan sitten, oli palannut
kotiinsa sotapalveluksesta. Kolme nuorempaa poikaa oli vielä sillä
tiellään samaa velvollisuutta täyttämässä jossain kaukaisessa sisämaan
kaupungissa. Vielä Suomessakin tapaa tuollaisia suurijoukkoisia taloja,
vaikka ne meillä tavallisesti hajoavat isän kuoltua useiksi
pienemmiksi. Täällä ei näyttänyt erosta olevan puhettakaan siitä
päättäen, että entistä, monisokkeloista taloa parhaallaan jatkettiin
suurella uudella tuvalla. Kaikkein vanhinkin ja alkuperäisin tupa oli
vielä jälellä. Se oli pyöreistä hirsistä tehty savupirtti, joka ei
koskaan ole ikkunoita nähnyt, ainoastaan luukkuja. Matala, kiukaan
tapainen uuni oli vielä jälellä. Vastapäätä tämän tuvan ovea oli
navetta, jolla oli sama porstua kuin tuvallakin.
Mutta vielä alkuperäisempi asumus oli kylän laidassa. Se oli pienemmän
mökin tapainen ja tupa oli oikea ihanne vanhasta erämaan asumuksesta.
Hirret eivät ainoastaan pyöreät ja kolomattomat, mutta nurkatkin