Ristiriitoja: Novelleja - 8

  -- Äiti, et saa lyödä, et saa lyödä! kuului valittava ääni aitani
  kellarikerroksesta, tai suoraan sanoen kellarista. Ääni, lapsen
  valittava ääni kuului selvästi, sillä laitakaupungin holvaukset ovat
  toisinaan kovin ohuita.
  Kuuntelen, ei kuulu enempää. Alan taas seurata kirjan hunnutettua
  tunteiden leikkiä.
  Silloin jokin alhaalla kolahtaa ja kolausta seuraa innokas itku.
  Heitän kirjani. On aivan sietämätöntä kuulla lapsen porua ja
  valitusta. Äiti sättii, vaatii vaikenemaan ja väliin tönäsee,
  antaakseen sanoilleen tehokkaamman vaikutuksen.
  Itku muuttui vähitellen heikommaksi, mutta samalla kipeämmäksi; se on
  jo nikkomista ja epäselvää uikutusta. Sitä säestävät äidin askareet
  siellä alhaalla ja minun sydämeni levottomat lyönnit heidän päänsä
  päällä. Heiltä kuuluu kaikki tuskallisen tarkasti.
  Mitä hän sille lapselle tekeekään? Piinaa kuoliaaksi, lyö
  sairasta lasta! Lieneekö omakaan, on kai tuollainen hoidokki,
  otettu kymmenestä markasta kuussa vaalittavaksi, tai oikeammin --
  piinattavaksi! Onhan sellaista nähty!
  Vereni alkoi kiehua. Loukattu ihmisyystunto nosti päätään, syytin
  yhteiskuntaa ja talon isäntää, joka sellaista talossaan sallii.
  Lapsi itki yhä. Tukin korvani pumpulilla, kävelin, lauloin. Turhaa
  vaivaa. Kirjaani en voinut innostua.
  Oppilaani tulivat ja hetkeksi unohdin naapurit allani, mutta pian he
  menivät, ja minä päätin ottaa selvän asiasta.
  Muutama askel pihan pintaa alempana, pitkän, pimeän käytävän päässä
  hapuilin ovea, löysin avaimen ja kiersin sitä, hiljaa ovelle
  koputettuani vedin sen auki, astuin kynnykselle. Vastaani lemahti
  ummehtunut kellari-ilma ja uunin luota iski nuorekkaan vaimon katse
  minuun kummastuneena, kysyvänä.
  Lattialla leikki lapsi, noin kuuden vanha. Niin hän oli kuin kuopassa
  kasvanut perunan itu, pitkä, hontelo ja valkoinen. Silmät elivät
  omassa taivaansinessään, suurina ja miettivinä minua tähystäen.
  Näöstä päättäen nuo kaksi olivat ilmeisesti äiti ja lapsi. Kaduin
  ajatuksiani heistä ja ymmärsin olevani tungetteleva. Eihän minulla
  ollut oikeutta sekaantua noiden kahden väleihin.
  Onko poikanne kipeä? kysyin.
  Kyllä se taitaa olla, kun on niin äreä, sanoi vaimo.
  Te näytätte itsekin sairaalta. Eiköhän tämä huone ole epäterveellinen?
  Vaimon hienosta hymystä näin, että olin puhunut hänen mielestään
  lapsellisuuksia.
  Tuo poikahan se on ollut niin levoton yöt ja päivät, sanoi hän
  silmäten lasta. Siinä katseessa ei ollut lempeyttä eikä äidin
  silmän hyväilyä. Se oli vain tuollainen omistava silmäys, uupuvan
  kärsivällisyyden viittaus kuihtuvaan lapseen. Hän huokasi ja
  kasvoille ilmestyi hetkeksi pureva huoli tai harmi; hermostuneet
  liikkeet ja sanat kapinoivat sallimusta vastaan.
  Ettekö voisi viedä häntä maalle? kysyin.
  Hän katsoi minuun suurin silmin ja hiukan niskaansa nykäisten:
  Miksen voisi!
  No, mutta viekää! huusin voitonvarmana.
  Minulla on maalla omat huoneet, miesvainaani oli puuseppä ja hän
  rakensi. Siellä asuu nyt kesällä herroja, mutta ne ovat sieltä jo kai
  tulleetkin. -- Hänen ryhtinsä varmeni näistä huoneista puhuessa.
  Miksi ette asu tykkänään maalla, koska teillä on siellä omat
  huoneetkin?
  Hän katsoi minuun ja kääntyi sitten sekottamaan pataansa, kasvoilla
  jäykkä piirre ja päätä hiukan nykäisten.
  Mitähän siellä asuisi, kun ei sentään tarvitse asua. On täällä veli
  ja sisar, pidän niille ruokaa ja siivoon. Eihän sitä yksinäinen
  vaimoihminen suuria tarvitsekaan, ja poika se syö kuin kärpänen.
  Asuittehan te kaiketi miehenne kanssa maalla niissä huoneissanne?
  Asuinhan minä, vaan ellei se olisi niin pian kuollut, niin olisin
  tahtonut kaupunkiin muuttamaan.
  Ettekö viihtynyt?
  Voi, voi, jos neiti tietäisi, kuinka minun oli vaikea olla siellä,
  kun lapsesta saakka olin aina asunut kaupungissa. Neiti näyttää
  olevan sellainen, että teille voi puhua kuin meikäläisellekin.
  Hän katsoi minuun tutunomaisesti ja minä nyökkäsin.
  Meidän huoneet olivat metsänrannassa ja edessä suuri vainio,
  oikein sellaista kartanon lakeaa heinäpeltoa. Siinä kartanossahan
  se ukkovainaa oli nikkarina ja teki muuallekin töitä. No niin,
  yksinhän siellä asuttiin, ei ollut perin lähellä naapuriakaan.
  Ja minäkös pelkäsin ja tukin aina pimeän tullen akkunat ja ovet.
  Sittenkin hypähdin toisinaan pelosta kiljahtaen, kun tuuli tai muu
  sää jyskytti ulkona ja sysi rakennusta, ja oli niinkuin jokin olisi
  pahansuopuuttaan pyrkinyt sisään ja ennustanut pahaa. Miesvainaani
  kävi sitten hyvin huonoksi ja makasi pitkät ajat.
  Niin, kyllähän surut voivat itkeä ilmassa ja samalla hiipiä sydämeen.
  Neitikin uskoo sillä tavalla?
  Uskon.
  Vaimo istui hetken vaiti, katsellen minua avoimilla silmillään
  epäillen, hiukan arvaillen, tarkotinko, mitä sanoin -- tuon saman
  silmäyksen olen usein kohdannut puhuessani hänen luokkaansa kuuluvan
  kaupunkilaisen kanssa -- ja näytti uskovan sanojani. Hän oli heikko
  ruumiiltaan, ehkä sairaudesta, ahtaasta elämästä, mutta hänellä oli
  eloisat piirteet, herkät ilmaisemaan hänen mielialojaan, ja olennossa
  hempeyttä, tuollaista heikkouden ja kuihtuvaisuuden hempeyttä. Hän
  jatkoi entistä luottavammin:
  Uskooko neiti enteisiin ja sellaisiin, että sanotaan tai annetaan
  jollain tavalla tietää edeltäpäin?
  On sellaistakin minun tietääkseni sattunut! ja uskon minä siihenkin,
  sanoin hänelle ihmetellen itsekseni, mitä hän oikeestaan tarkotti.
  Niin minäkin sitä olen ajatellut, että kyllä toisinaan henget pitävät
  peliään.
  Onko teille jotakin sellaista sattunut?
  On. Se oli silloin, kun mieheni kuoli. Sen vainaan viimeisinä aikoina
  en paljoa nukkunut, mutta kerran sitten vaivuin syvään uneen -- se
  oli kevättalvea -- ja heräsin äkkiä siihen, että ovelle lyötiin
  kovasti. Nousin istualleni, kuuntelin -- hetkeen ei kuulunut mitään,
  mutta sitten tuuli parahti akkunan alla ja inui kuin valittava eläin.
  Panin maata uudestaan, rauhottuneena, sillä ukkokin näytti nukkuvan.
  Silloin taas jysäytti ovelle kuin nuijanlyönti. Makasin hiljaa,
  pelkäsin ja odotin jotakin tapahtuvan ja että taas löisi, vaan ei
  lyönyt enää, sen sijaan kopisi ja tassutteli ympäri huoneitamme
  pellon puolella ja metsänrannassa. Nousin ylös ja otin tulta, oli
  niin tukala ollakseni, että täytyi. Katsoin sitten ukkoa -- se oli
  kuollut!
  Vaimo istui pöydän päähän -- minä istuin toisessa päässä -- ja pyyhki
  hihallaan leivänmuruja lattialle. Poika piteli äidin toista kättä ja
  kysyi jännitettynä:
  Löikö se isää?
  Äiti pyyhkieli silmiänsä eikä vastannut.
  Niin että kaihan te, neiti, ymmärrätte, etten minä enää menisi maalle
  asumaan enkä niihin huoneisiin, sanoi hän aivan muuttuneella äänellä
  ja katsoi minuun.
  Kyllähän sen ymmärrän, mutta eikö ihana, valoisa kesä haihduttaisi
  kaikkia kauhuja?
  Hm, hymähti hän, en minä siellä voisi kuitenkaan elää.
  Eläväthän siellä muutkin ihmiset.
  Niin, sellaiset, jotka ovat lapsesta saakka tottuneet. Ei minun
  ruumiini kestänyt ulkotyötä. Ja sitten se yksinäisyys!
  Onhan kylissä ihmisiä.
  Olihan niitä, vaan ei aivan lähellä. Sehän se juuri oli, ettei asunut
  ketään saman katon alla, piti mennä ulos ilman ja pimeän käsiin
  hakemaan ihmisiä. Eihän sitä heikko sillä tavalla uskalla asua.
  Pelottaa, niin että voisi tulla hulluksi.
  Poika yski ja äiti auttoi häntä vuoteelle, peitteli vanhalla takilla
  ja varotti olemaan alallaan.
  Kellari-ilma painosti minua, ohimoissani takoi, käsivarteni
  painoivat, tunsin pahoinvointia kuin olisin saanut häkää.
  Tämä huone on hyvin epäterveellinen, poikanne on varmaan sairas
  senvuoksi, sanoin astuessani ovelle.
  Äidin kasvoilla välähti säikähdys ja hätäinen katse iski poikaan,
  mutta rauhottuneena hän jälleen hoiteli tulta hellassa, sillä ei hän
  voinut mitään erityistä pojassa huomata, hiipivä tauti oli vähitellen
  uhriaan kuluttanut.
  Poika tuli vuoteelta, tarttui äitinsä hameeseen ja nojasi siihen
  luottavaisena, ja äiti silitteli pitkää, vaaleaa tukkaa vedellen sitä
  sormiensa lomitse.
  Minä hätkähdin pojan muotoa, siinä oli jotakin luurankomaista:
  leveällä otsalla nahka tiukkana paljastaen pienimmätkin syvennykset,
  nenä terävä ja suora, posket ontot ja pitkät, vaaleat silmäripset.
  Äidin suun ympärillä oli hienot kärsivällisyysviivat ja hyvä, hellä
  hymy, kun hän nyt katsoi poikaansa.
  Kysyin itseltäni ihmeissäni, miten tuo hempeä, heikkouden sulostama
  nainen voi lyödä lastaan.
  Astuessani auringon valoon kellarista, riipaisi valo silmiäni, ja kun
  hengitin syvään, vihloi rinnassani, olin huumaantunut ja heikotti.
  Hetken kuluttua olin kuitenkin entiselläni ja itsekkään tyytyväisyys
  hiveli tuntoani, ettei minun tarvinnut menehtyä kaupungin
  Minotauruksen kidassa. Pian riepotin sentään itsekkäisyyttäni ja
  suunnittelin keinoa, millä saisin vaimon ja lapsen maalle. En
  päässyt siitä oikein selville, sillä ajatukset kieppuivat yhä vielä
  kysymyksessä: mitenkä tuo äiti, sellainen lempeä ihminen, lyö lastaan?
  Sinä iltana tulin myöhään kotiin ja olin pitkästä kävelystä hyvin
  väsynyt ja heittäysin vaatteineni sohvalle huokaamaan.
  Samassa remahti kellarissa reima hanuri soimaan kitkattavaa valssia
  ja tanssivien askeleita kuului, akkunani helähtivät ponnekkaimmissa
  tahdeissa, lattiani johti kaikki äänet korviini ja koko huoneeni
  noudatti valssin tahtia kuin rumpu orkesteria. Valssia seurasi
  perhospolkka eikä sen pyöräyksistä eikä sipsuttavasta tahdista tullut
  loppua ollenkaan.
  Hermoni kapinoitsivat ja sisuani kirveli, kun en huoneessani saanut
  rauhaa yöllä enkä päivällä. Nousin melkein raivoissani sohvalta.
  Tarvitseeko tätä kärsiä, menen alas, annan niille kyytiä, haen talon
  isännän tai poliisin!
  Nyt siellä soitettiin valssia ja sen huimaavassa tahdissa juoksin
  pihalle, hapuilin pimeässä käytävässä ja avasin oven, kukaan ei
  huomannut tuloani, kaikkien silmät seurasivat tanssivia lattialla.
  Huone ei ollut aivan pieni eikä liioin monilla kaluilla täytetty.
  Lesken ja pojan sänky oli kasattu nurkkaan ja sen korkealla
  vaateröykkiöllä istui soittaja, äiti pidellen poikaa sylissään ja
  pari tyttöä. Näin oli tanssiville saatu koko hyvä tila. Tasaisesti
  keinuen he kiitivät kaikki yhtäänne päät yhdessä, poski poskessa,
  silmät ummessa yhä ympäri taukoamatta, sieramet ammollaan ja suut
  auki, kalpeina, kiihkeän koneellisesti. Hanuri valitteli kuin itkevä
  lapsi, parahti kuin ruoskalla isketty koira, väliin yhtyivät äänet
  ärsyttäväksi soinnuksi, ja jostakin sen uumenista tuli houkutteleva
  tai naurava ääni kuin ilkkuvain kiusaajain, kun niiden ilkityö on
  onnistunut.
  Sumuisessa huoneessa tuoksui kellarin home, ihmishiki ja nuorison
  veri. Suljin hiljaa oven ja hiivin pimeää käytävää, ja hanuri parkui
  ja nauroi, itki ja houkutteli.
  Astuin viileässä yössä kadulle ja tunsin sanomatonta avuttomuutta.
  Yön kaamea salaperäisyys uhkasi käytävillä ja tavotti pitkin, ahnain
  käsivarsin pimeään syliinsä kivimuurien yhtyneissä rajoissa ja sadat
  pimeät akkunat murjottivat synkkinä ja sokeina.
  Silloin nousi uhka mielessäni, puristin nyrkkiä kuin voimaton
  vihassaan ja nauroin itsekseni katkerasti: -- Houkkio olet, säälit
  ihmisiä, jotka elämästä riemuitsevat. Kellari on heille riemun
  paikka. Täytyy olla kellareita, eihän muuten voisi olla yläkertoja.
  Sinä olet liian lähellä kellareita, muuta yläkerroksiin!
  Sokeain yläkerrosten akkunat tuijottivat minuun kaameina ja kylminä.
  Juosten riensin kotiin ja päätin kestää uhritanssien melun.
  Kun hanuri vaikeni, alkoi äänien sekava hälinä ja kaikkein ylinnä
  kuului sairaan pojan ilokirkunaa. Hän tavaili hullunkurisia sanoja,
  riehui henkensä edestä, kunnes tuli tukehuttava yskä ja itku. Nuoret
  nauroivat ja rupattivat kilvan, keksivät yhä uutta viekotusta
  pojalle, uusia sanoja, uusia temppuja. Poika kirkui ja nauroi, kunnes
  yskä ja itku hänet nujersivat. Tätä menoa jatkui yhä uudestaan ja
  uudestaan. Vieraat poistuivat vasta myöhään yöllä, mutta poika itki
  yhä. Äiti lohdutti, hyväili, viekotteli nukkumaan, torui, muuttui
  häijyksi ja -- löi, hyväili uudestaan, itki itsekin.
  Nukuin myöhään, aina keskipäivään saakka; kun heräsin, oli pääni
  raskas ja jäsenet kolottivat. Kellarista ei kuulunut hiiskahdustakaan.
  Vaimo seisoi pihassa akkunani alla sukkaa kutoen ja poika istui
  seinustalla hiekkaläjässä.
  Poikanne oli levoton koko yön, sanoin hänelle avattuani akkunan.
  Sellainenhan se on ollut keväästä saakka, sanoi vaimo silmiään
  irrottamatta kutimesta.
  Nyt aloin ymmärtää, miksi tuo äiti löi lastaan. He olivat valvoneet
  koko kesän!
  Teillä oli vieraita myöhään. Lapsi riehaantuu ja väsyy liiaksi.
  Ne olivat sisareni ja veljeni tovereita. Kyllä tuo ilman niitäkin
  valvoo.
  Eikö pojan tule kylmä? Tuo hiekka ei ole kuivaa.
  Tohtori käskee pitämään ulkona ja istumaan hiekassa.
  Kyllähän niin, mutta hiekan pitäisi olla auringossa ja tämä piha on
  aivan varjossa.
  Vaimo huokasi syvään ja silmäluomet värähtelivät. Minun kävi häntä
  sääli ja päätin koettaa, eikö häntä saisi houkutelluksi maalle
  "huoneisiinsa". Menin heidän luokseen ulos ja vein pallin mennessäni
  ja istutin pikku pojan sille.
  Kas nyt pikku mies, sinä istut kuin ajuri noin korkealla. Koska te
  nyt lähdette maalle?
  Olisiko siitä apua? Pimeät illat pelottavat, ja eihän siellä saa
  ruokaakaan, sanoi vaimo katsoen taas epäillen minua, enkö enää
  muistanut eilistä keskustelua.
  No, mutta metsästä saatte marjoja, sieniä, taloista maitoa, jauhoja,
  kaloja... En ollut tietävinäni eilisestä puheesta.
  Voi, vai metsään, sinne en yksin menisi, vaikka tuohon paikkaan
  katkeaisin. Siellä on aina jokin tavottamassa -- takaapäin
  kaappaamassa, vaikka kuinka itseänsä kääntäisi, niin että ihan
  juoksujalassa pitää sitä paeta.
  Mitä te luulette sen olevan?
  Mikä sen tietää, voihan ne olla haltioita, puhutaan niistä
  kirjoissakin ja nykyajan ihmisetkin niihin uskovat, nyt kun kaikki
  tulevat uudestaan pakanoiksi.
  Eikö kaupungissakin ole haltioita?
  Ehei, missä ne olisivat, kun ihmisiä on joka puolella, niin ettei
  tyhjää soppea juuri ole eikä yön päivän yksinäisyyttä.
  Ei yön päivän rauhaa, lisäsin katsoen vaimoon, mutta hän ei näyttänyt
  käsittävän.
  Istuin portaille pojan viereen ja silitin hänen hienoa, pitkää
  tukkaansa.
  Oletko sinä, pikkumies, koskaan ollut metsässä? Poika katsoi ensin
  minuun, sitten äitiinsä suurin silmin.
  Tahtoisitko kuulla, millaista metsässä on?
  Siellä on susia! sanoi poika katsellen minua kuin olisin ollut suden
  liittolainen.
  Ei, poikaseni, siellä ei ole ainoatakaan elukkaa, joka tekisi
  kenellekkään pahaa. Metsässä on pelkkiä ystäviä. Oletko sinä käynyt
  puistossa?
  Onhan se, sanoi äiti, sillä poika mietti sitä, ettei metsässä ollut
  susia.
  Puisto on niin köyhä siellä ei ole kiviä, ei käpyjä, ei puroja, ei
  kantoja, ei marjoja, voi voi, puisto on tyhjä kuin kerjäläinen,
  paljas ja alaston, ei se voi mitään antaa. Sitten se on vielä niin
  ylpeä, ei salli kenenkään koskea kukkiinsa, jos sillä niitä on,
  ei edes hyväillä tai tunnustaa niiden tuoksua, ei saa astua sen
  nurmelle, ei puun siimekseen laskeutua lepäämään!
  Se on paha puisto! sanoi poika surullisella äänellä.
  Arvaas, millainen on metsä? Hän katsoi minuun odottava, melkein
  janoinen ilme kasvoillaan.
  Metsä on suuri, et jaksaisi juosta sitä päästä päähän. Ja siellä
  on ihmeellisiä olentoja, korkeita puita sikin sokin toistensa
  rinnalla, edessä, takana, ja niiden juurella pikkupuita ja pensaita.
  Ja ne suuret puut laulavat korkealla latvassaan niille pikkupuille
  ja nyökkäävät ystävällisesti päätään ja sanovat: kasvakaa lapset
  suuriksi kuin me, niin saatte nähdä maailmaa, puhua pilville ja pitää
  tuulia vierainanne. Ja tiedätkö, mitä siellä pikkupuiden ja pensaiden
  juurella on?
  En, sanoi hän hiljaa, jännittyneenä.
  Siellä on sammalta, vihreätä, pehmoista kuin tyyny tai matto. Kun
  sille painaa päänsä ja on hiljaa, niin kuulee, kuinka linnut laulavat
  puitten latvoissa ja pensaissa pitkin metsää.
  Mitä ne laulaa?
  Ne laulavat näin: Tule pikku poika metsään leikkimään! Täällä aurinko
  sinua lämpimästi syleilee, tuuli hyväilee silkinhienoa tukkaasi,
  huuhtelee ja jäähdyttelee poskiasi; nurmi on täynnä kukkia, joita
  saat poimia, ja marjoja, joita saat maistella. Ja katsos, tuossa on
  pieniä kiviä, laitetaan niistä tarha ja tuolla on käpyjä, niistä
  saatkin lehmiä, lampaita. Ja kuulehan, kun jalkasi väsyy, niin istu
  puron reunalle. Purossa on vettä, kirkasta vettä ja se hyppelee
  kivenkolosta kivenkoloon, töyttää lokerosta lokeroon ja huutaa
  iloisesti: ota kiinni, ota kiinni, jos saat! Sitten se pujahtaa
  kannon tai puun tai kiven taakse ja vilkaisee sieltä: tui, tui! ja
  juoksee taas tiehensä. Sellainen veitikka on puro. Ja kun siinä
  huuhdot jalkasi, yrität sitä kiinni ottaa ja sen kanssa kilpaa
  juosta, tulet sinä, pieni poika, yhtä iloiseksi ja reippaaksi kuin se
  puro.
  Mennään metsään! huudahti poika ojentaen hentoja käsiään äidille.
  Äidin oli vedet silmissä, kun hän katsoi minuun.
  Ettekö voisi viedä häntä maalle? pyysin minäkin.
  Kyllä, hyvä neiti, kyllä minä vien! sanoi äiti liikutettuna ja itki
  vaalien lasta hellällä innolla.
  Kaupunkiin he jäivät.
  Jonkun ajan kuluttua tuli äiti luokseni ja pyysi katsomaan poikaansa.
  Tauti on nyt hiukan hellittänyt. Se poika parka on nukahtanut vähä
  väliä ja söikin tänään hiukan, mutta puhuu aina siitä suuresta
  metsästä ja purosta ja pyytää teitä tulemaan.
  Kyllä minä tulen.
  Eihän siinä enää toivoa ollut.
  Sanoin sen hänelle.
  Auttaisikohan, jos nyt vielä lähtisimme maalle? kysyi äiti
  hätääntyneenä.
  En osannut siihen mitään sanoa, sillä en ollut koskaan nähnyt
  kuoleman majesteettia kasvoista kasvoihin, mutta jokin hämärä
  aavistus ja pojan hapuileva katse, hänen läpikuultava, veretön
  olemuksensa ja peitteellä lepäävät pikku luusormet herättivät minussa
  etäisyyden aavistuksen.
  Hän on matkalla, suureen, ihanaan metsään, sanoin.
  Vaimo katsoi minuun, hiljalleen tajuten sanani väsyneissä aivoissaan.
  Sitten hän lysähti istualleen pojan vuoteen viereen ja katseli lasta,
  joka ei enää hengittänyt.
  Kuollut, kuollut! Hän tuuditteli itseään ja nyyhki kyyneletöntä
  itkua, sairaan, voimattoman äidin tuskaa.
  Miksen minä vienyt maalle, voi miksen vienyt? Ehkä se olisi auttanut
  ja olisihan se auttanut!
  Hänen sairaloinen hempeytensä murtui surussa ja hän muuttui
  teräväluiseksi, jonka kaikki elo oli suurissa, sinisissä silmissä.
  Eihän sekään niin varmaa olisi ollut, sanoin lohduttaakseni häntä.
  Voi, neiti, eikö se olisi auttanut? kysyi hän kuin helpotusta janoova.
  Eihän sitä voi tietää, eihän se olisi tainnut auttaa, sanoin
  varmemmin.
  Tapahtukoon Jumalan tahto, sanoi hän rauhottuen ja heitti valkoisen
  liinan lapsen kasvoille, meni vanhaa tottumusta totellen hellan luo,
  teki tulen ja laittoi pataa liedelle, haki hyllyltä ruoka-aineksia,
  jotka oli aamulla käynyt ostamassa, ja kädet pitelivät kaikkea
  hapuillen ja silitellen kuin olin hänen nähnyt pitelevän poikaansa.
  Vähitellen muuttui ilme kasvoissa, elo siirtyi piirteisiin, niissä
  oli hetkellinen värähtely, ja sitten kyynelhelmet putoilivat suurina
  ja raskaina kuumalle hellalle. Pian itku yltyi ja puistatti laihaa
  ruumista. Hän istui pöydän ääreen. Itkekää, se lieventää.
  Hautajaisten jälkeen sanoin hänelle: tekisi teille hyvää päästä pois
  täältä vähäksi aikaa.
  En voi mennä, kuka laittaisi ruokaa sisarelleni ja veljelleni, sanoi
  hän tyynellä tavallaan.
  Talven hän laittoi uskollisesti ruokaa, ja keväällä hän tyynesti,
  kuihtuneena kuin syksyllä lehdet, putosi elämän puusta ja haudattiin
  maan poveen kaupungin laitaan.
  Siellä ei tarvinnut peikkoja pelätä, sillä hänen hiekkaiseen majaansa
  kuului kaupungin humu, sen kiihkeän sydämen sykkeet. Hän ei ollut
  siellä yksinkään, hän lepäsi yhteisen, laajan katon alla.
  
  
  JUHANNUSKOIVU
  
  I.
  Tänään olen viidentoista vanha, siis iso ihminen. Ja kun vertaan
  itseäni siihen Mailiin, joka neljä vuotta sitten vietiin kaupunkiin
  kouluun, niin täytyy nauraa sellaista hupsua raukkaa.
  Kaikilla tytöillä on ystäviä, vaan minulla ei ole. En tiedä, onko
  muilla tytöillä salaisuuksia, sillä kukaan ei ole minulle mitään
  kertonut, mutta minulla on. Yritin kerran jutella eräälle tytölle
  -- en sano nimeä, se on salaisuus -- ajatuksiani, mutta hän kertoi
  toisille, ja he nauroivat. Tiedän ystävän, jonka suu pysyy kiinni,
  kun sen vain muistan lukita, ja se ystävä on tämä kirja. Sen
  valkoisille lehdille tahdon uskoa kaikki, mitä teen, ajattelen ja
  aion.
  Aletaan alusta, minun lukemisestani. Äiti istui rukin edessä, veti
  aivintutasta suikaleita vähä vähältä, kastoi silloin tällöin hiukan
  kielellään ja polki rukkia. Pyörä kiersi vallan vimmatusti ja rulla
  nieli lankaa ahnaasti.
  Kuka vieressä istui pienellä jakkaralla? Maili tietysti kirja kädessä.
  -- Kuule äiti, anna rukin seistä, minä sanon sitten "k"!
  Rukki seisoi kuin naulaan. -- Kyllähän sinä nyt koosta ylpeilet,
  mutta paneppas sanoja kasaan, sanoi äiti.
  Silloin kaikki kirjaimet hyppäsivät äidin rukin pyörään ja huristivat
  siinä ympäri yhtenä vilinänä. -- Ota selvä meistä!
  -- Äiti, vienkö kirjan laudan alle?
  -- Lyhyeenpä se lukeminen päättyi, sanoi äiti. Kirja pistettiin
  laudan alle, astiakaapin hyllylle, jonka syrjälle on saranoilla
  ripustettu lauta.
  -- Arvaa, äiti, onko kukko muninut?
  -- Empä tiedä, sanoi äiti salaperäisesti hymyillen. Lautaa nostettiin
  varovasti. -- On se muninut sokeria! Kirja pistettiin sille paikalle,
  mihin kukko oli muninut, lankakerien, sukkakääröjen, tilkkujen,
  rullien ja niisinippujen joukkoon laudan alle.
  Leivinuunissa loimusi tuli ja leivät nousivat laudoilla. Äiti koli
  uunia ja meni sitten hakemaan mäestä uuninluutahavuja. Sillä aikaa
  Maili juoksi alas rantaan. Liivihame pois ja paita yli pään, vaatteet
  kauniisti kasaan nurmelle. Tietysti Arvo oli nähnyt pihasta Mailin
  juoksevan rantaan ja ennättänyt ennen ja pyöritti hurjasti käsiään
  propellina vedessä. Arvo on oleminaan mies, vaikkei ole yhtään
  vanhempi minua.
  -- Susi tulee! pelotti hän.
  -- Uhuhuu!
  Susi oli lammas, joka pisti päänsä lepiköstä ja huusi: mää!
  -- Älä syö minun koivuani!
  Minun koivuni kasvaa uimarannassa ja silloin se oli yhtä korkea kuin
  minäkin. Vaatteet kainalossa me juoksimme lammaslauman kintereillä,
  vasta lähempänä kotia puettiin. Äiti seisoi keskellä pihaa varjostaen
  kädellä silmiään ja huuteli: -- Mailii, tantti on tullut!
  -- Mikä se sellainen on? kyseli Arvo.
  -- Voi, voi, kuinka sinä olet mölö. Tietysti se on tantti, kun sanoo
  olevansa tantti!
  -- Ai, niin, se ison veljesi rouva. Äiti sanoi, että ne vievät sinut
  kaupunkiin kouluun.
  Sitä en ollut kuullut ja peukaloni kutisi niin kummallisesti. Se
  tahtoi suuhun.
  Äiti oli mennyt sisään ja me jäimme aitan eteen leikkimään ja
  istuimme pitkälle hirrelle, joka sojottaa kuin mahtava käsivarsi
  aitan nurkasta ruohostoon. Se oli hyvä hevonen, juna, vene, laiva,
  isä, äiti, mitä tahansa.
  -- Ei siellä kaupungissa kuulu olevan oikeata pihaakaan, sanoi Arvo.
  -- Eikös aittaakaan?
  -- Eikä aitan portaita.
  -- Eikä rinteliä.
  -- Eikä järveä. Äiti sanoi, että ihmiset asuvat kaupungissa toinen
  toisensa niskassa.
  -- Nyt narraat.
  -- Älä viitsi mennä kaupungin kouluun, pyysi Arvo.
  -- Mailii! huusi äiti.
  Tantti istui salissa ja hänellä oli korkea tukka ja kiiltävä
  silkkipusero ja hän tuoksui hyvältä.
  -- Sinä haiset hyvältä ja sinulla on silkkiset kädet, sanoin minä.
  -- O, du lilla sötunge, sanoi tantti.
  -- Sinä sopotat! Ja siitä hetkestä minä vihasin häntä. Kun toisena
  päivänä piti lähdettämän, ei siitä mitään tullut, sillä minä osasin
  huutaa ja harata vastaan.
  -- Antaa olla vielä kotona, sanoi äiti ja oli tyytyväinen. Pääsin
  kylän kouluun ja siellä oli kaikki päivät hauskoja.
  Kului aikoja, kunnes tantti taas tuli hakemaan, ja silloin täytyi
  mennä. Olin jo kappaleen toisella kymmenellä. Lähtöpäivänä hiivin
  yksin rannalle ja istuin koivuni alla. Sen kuori oli jo valkoinen ja
  oksat niin korkealla, etten niihin oikein ulottunut kädellä. Minun
  oli niin tukala, tuppasi melkein itkettämään. Kiedoin käteni puun
  ympärille. Se huojui ja me keinuimme tahdissa. Aallot lipattivat
  rannassa ja tuuli puhalsi meihin selältä. Linnut visersivät kilvan
  metsässä. Tietysti he kaikki tiesivät, että minä nyt lähtisin, ja
  lauloivat juuri minulle. Minä vastasin heille ajatuksissani: -- Kyllä
  minä tulen takaisin ja silloin olen jo suuri, saan pitkän hameen.
  Katsos, koivu, näin minä sitten kävelen, olen kuin kuningatar, astun
  juhlallisesti. Ja kuulehan, kun kuiskaan: -- sitten tulee "hän"
  ja silloin sinun pitää olla komea, vaaleanvihreä kuin keväällä ja
  silloin sinulla on ihana tuoksu. Tiedätkö, kuka on "hän"? Se on
  prinssi, se niin, kai sinä tiedät?
  Koivun latva heilahti, kyllä se ymmärsi.
  -- Nyt meidän pitää erota, hyvästi, koivu! Älä kerro kellekään, mitä
  olet kuullut!
  Koivu ravisti latvaansa.
  Naurattaa, kun ajattelen senaikuisia ajatuksia ja kuvitteluja.
  
  II.
  Viidentoista vanha. Olen jo aikoja sitten oppinut sopottamaan
  ruotsia, lakannut kaipaamasta naurismaita, hernepeltoja,
  vattupensaita ja mansikkapientareita koulun läheisyydessä. Mutta
  valoisaa, vanhaa kansakoulua kotona en voi unohtaa. Siellä oli
  sentään niin ihanaa, että sydäntä hiipaisi. Toisinaan olen unissani
  siellä, liidän tuolien ja pöytien päällä kujeillen. Kerran olin
  piirtävinäni taululle suden. Opettaja huusi: -- Makkarahan se on!
  Heräsin omaan nauruuni.
  Kotiin! Tien varrella luen muististani kaikki pysäkit rautatiellä
  ja laivareitillä, tunnen siellä kaikki maisemat ja asunnot. Lennän
  ajatuksissani kotiin. Onkohan Putte paljon kasvanut ja vieläköhän
  Kyttä koiramme ontuu, ja Sinkka kissa, onkohan sillä vielä ikävä
  sukuaan, joka tykkänään upotettiin. Ja Arvo, voi sitä Arvoa, kuinka
  se oli ennen mölö poika!
  Laivassa kerään kaikki kapineeni, että pääsen sukkelaan astumaan
  sillalle, kun pysähdytään. Kotirantaa ei vielä näy. Laiva viiltää
  tyyntä vettä, saa pinnan hiljaa aaltoilemaan ja heiluttaa rannassa
  metsän kuvastusta ja laittaa kumossa roikkuvat puut, valkoiset
  koivunrungot, kevään punalehtiset haavat ja lepät kummallisesti
  kiemurtelemaan. Kivetkin hyppivät ja veteen ulottuva aidanjatko, se
  vasta lystikäs on. Sen aidaksen päät aukovat suitaan ja nauravat
  rannan kujeita ja hyppivät pakosta itsekin.
  -- Tuo ranta on niin soma! sanon lämmittäjälle, joka mättää suuria
  halkoja pieneen uuniin.
  -- Höm, sanoo hän, kohauttaa öljyistä lakkiaan, ottaa liinan
  taskustaan -- se lienee joskus ollut punainen, nyt se on tumpura --
  pyyhkii otsaansa ja kysyy: -- Mistä neiti on tulossa?
  Pitäisi tuon nyt hölmönkin tietää, että minä tulen koulusta.
  Kas, tuolla jo välähti kerran kodin päätyseinä saarien välissä, ja
  taas! Nyt se näkyy kokonaan -- niemen liepeellä kellertävä rakennus,
  valkoiset akkunalaudat, ympärillä koivuja, haapoja, pari lehmusta ja
  ison veljen istuttama lehtikuusi. Laivasillan korvassa on valkoinen
  vene ja sen kokassa nimi Joutsen. Sen kaula kaartuu kuin oikealla
  joutsenella. Isä sen on veistänyt, sillä isä osaa vaikka mitä, on
  tehnyt kaikki minun huonekaluni.
  Olemme jo kotisalmessa. Tuossa on reimari ja sen lähellä minun
  koivuni.
  -- Näettekös tuota kaunista koivua? sanon lämmittäjälle osottaen
  puuta.
  -- Tuoko yksinäinen koivu tuolla rannalla?
  -- Niin.
  -- Onhan se valkoinen ja vihreä, sanoi hän nauraen.
  Tuolla tulee äiti rantaan, äiti raasu. Kiusallinen vesihelmi pujahtaa
  silmiini. Puuttuisi vielä, että tuo lämmittäjä sen näkisi ja taas
  ivaisi.
  Äiti seisoo sillalla liina päässä, harmahtava arkipuku yllä, toinen
  käsi varjostaa silmiä, sillä auringon huikaisevat kimmellykset
  ponnahtavat järven hopeaisesta pinnasta ja iskevät kuin neulasilla
  tähystäjän silmiin.
  Tulee hyvä olla, on turvallista ja lämpöistä kuin pehmoisissa
  vaipoissa. Kaikki on äidissä peräti tuttua, joka piirre kasvoissa,
  joka ryppy suun ja silmäin ympärillä. Ei vainenkaan joka ryppy, niitä