Ristiriitoja: Novelleja - 4

nuori pelastusarmeijan kapteeni, ja minä. Vaunu oli täyttynyt
armeijalaisista. Heillä oli pääkaupungissa ollut suuri kokous ja
nyt oli sotilaita ja päällyskuntaa matkalla maaseudulle, mikä
minnekin. Juna huristi lähempien asemien ohitse ja vaunussa kesti yhä
järjestymistä.
Armeijalaisissa hehkui vielä heidän suuren, remuavan kokouksensa
lietsoma innostus, ja he puhuivat äänekkäästi hermostuneella
vilkkaudella.
Meitä maallikoita oli vaunussa eräs itkeskelevä vaimo lapsineen,
maalainen kauppias ja minä, joka olin tullut ystäväni Helga Horroksen
vuoksi. Eihän minulla oikeastaan ollut oikeutta sanoa häntä
ystäväkseni, sillä tuttavuutemme oli vain parin viikon aikuinen,
mutta meillä oli hauska olla yhdessä ja vaihtaa ajatuksia. Mitä
toinen sanoi, siihen toinen yhtyi iloiten ja ihmetellen, että se oli
niin perin hänen ajatustensa mukaista.
Tuskin oli päästy hiukan rauhottumaan, kun vaunun nurkassa hanuri
remahti soimaan ja reipassävelinen virsi yhtyi junan kolinaan.
Armeijalaiset ottivat soittimensa koteloista, ja pian säesti kitarain
helinä hanurin räikeää riemua. Miesten ja naisten äänet pyrkivät
kuulumaan yli soittimien ja vaunu täyttyi ylenpalttisella laulun ja
soiton pauhinalla.
Ihmisiä kerääntyi vaunun ovelle ja tunkeutui käytävälle. Laulu
lakkasi äkkiä, tuli hiljaisuus. Eräs upseereista laskeutui
polvilleen ja luki ummessa silmin palavan rukouksen uskonkiihkoisen
miehen tulisuudella. Mitättömät, tavanmukaiset sanat tulivat kuin
polttavasta rinnasta, aivan kuin hän olisi ollut kaksintaistelussa
Jumalan kanssa ja oman henkensä uhalla vaatinut tulla kuulluksi.
Äkkiä hän nousi, into oli hävinnyt kuin taian kautta. Jäin kahden
vaiheille, oliko tuo rukous hyvin harjotettua näyttelemistä vai
tuliko se syvemmältä.
Itkeskelevä nainen tuuditteli itseään. Hän oli rukouksen lumoissa
unohtanut ympäristön ja polvistunut.
Kaikki nousivat seisaalleen ja joku sotilas huusi: -- Laulua,
soittoa, ääntä Herran kunniaksi, uhriveren kiitosta! Soittakaa, niin
että melu kauas kuuluu. Täällä on Herran sotilaat!
Halleluja, halleluja! kuului ääniä ja soitto remahti jälleen
vaunussa. Laulun vaiettua rukoukset taaskin suitsusivat
polvistuneiden päiden ylitse ja sitä säesti yleinen mutina: halleluja
-- aamen -- halleluja -- aamen!
Rukousta seurasi todistukset, yksitoikkoiset ja kaavamaiset
selitykset Kristuksen seuraamisen hyödyllisyydestä.
Itkeskelevä nainen nousi nurkastaan lapsi käsivarsilla ja huusi: --
Halleluja! aikoen jatkaa, mutta ei voinut liikutukselta.
Joukko vastasi kättentaputuksella ja laululla: Nainen puhui jotakin
-- mutta ääni hukkui meluun, ja hän vaipui hiljaisena lapsinensa
istumaan. Hänen kasvonsa kohosivat suljetuin silmin ja niillä oli
kärsineen sielun antaumus uskolle, ehdoton luottamus. Hänellä
oli oikeus uskoa ja toivoa, sillä hän oli itse paljon antanut,
rakastanut, oli nytkin olemassa vain toista varten, ehkä rukoilikin
vain lapselleen onnea.
Maakauppias hymyili ylimielisesti. Hän oli epäilijä. -- Eiköstä se
niin ole, että mene kammioosi ja rukoile hiljaisuudessa...
Hanuri upotti meluunsa sanat. Jostakin ilmestyi lipas ja kauppias
pisti siihen kaksimarkkasen hymyillen suojelevasti. Naiset silmäsivät
häntä lempeästi ja nuori, kaunis upseeri lauloi säestäen kitaralla.
Kauppiaan kasvoilla värähteli vilpitön ihastus. Hän innostui taas
puhumaan ja alkoi yksinäisestä kammiosta, mutta se hukutettiin
innostuksen orkesterin pauhinaan. Hellät laulut ja ehkä myöskin
upseerin kauniit silmät ajoivat kauppiaan epäilykset yön pimeyteen.
Hänen leveillä kasvoillaan kuvastui täydellinen usko ja luottamus
armeijalaisiin. Riihimäellä hän tarjosi laulajille kahvia. Hänelle
oli usko ainetta, samoin kuin armeijalaisillekin. Itkeskelevä
nainen hoiteli hiljaisuudessa lastaan ja sielunsa pelastusta. Hän
ei ollut niin kurja, että armeijalla olisi ollut kunniaa hänen
pelastamisestaan, eikä niin varakas, että rahoillaan olisi voinut
sotaveroa maksaa.
Yö oli pimeä ja kolea ja vaunu tukehuttavan kuuma. Kapteeni Helga
Horros oli istunut aivan hiljaa, väsynyt ilme kasvoillaan. Toisinaan
hän käännähti kärsimättömästi, kun remu oli hurjimmillaan. Se
ilmaisi vastoin hänen tahtoaankin, ettei tämä armeijan elämä häntä
viehättänyt. Ellei joku olisi hänelle toisinaan huudahtanut: --
halleluja! olisi voinut luulla, ettei hän seuraan kuulunutkaan.
Siitäkin olin hänelle kiitollinen ja me puristimme toisiemme kättä.
-- Sinä olet järkevä, kuiskasin hänelle.
-- Kaikkien usko ei ole remuamista, sanoi hän ja hymähti.
Hänen työn karaisema, luiseva olemuksensa herätti kunnioittavaa
hellyyttä ja mielellään jäi katselemaan viehkeitä kasvoja. Hänessä
oli paljon puoleensa vetävää kuin arvotuksessa, jonka luulee pian
ymmärtävänsä, mutta joka ei kuitenkaan selvene.
-- Minä muutan ensi viikolla Helsinkiin. Mitä sinä siihen sanot?
sanoi hän katsoen minuun.
-- Onnittelen. Luuletko kerrankin pääseväsi viihtymään.
Iloinen ilme katosi hänen kasvoiltaan ja hän sanoi: -- Tulen
hoitamaan seimeä.
-- Pieniä lapsia! huudahdin säikähtyneenä.
Hän nauroi heleästi: -- Sinä kauhistut!
-- Sellaiset pikku raukat hajoo käsissä. En uskaltaisi jäädä
kahdenkesken niiden kanssa samaan huoneeseen!
-- Katsos tuota naista tuolla nurkassa, sanoi Helga.
-- Olen häntä tähystellyt koko illan.
-- Minusta hän ja lapsi ovat kuin sama olento. Käärö hänen
käsivarrellaan on hänen käsivarttaan. Äsken -- rukoillessa -- näitkö
hänen kasvojaan?
-- Näin kyllä. Hän osaa unohtaa itsensä täydellisesti.
-- Se on minunkin palavin toivoni. Luulisin seimessä voivani.
Helgan sanat eivät minua vakuuttaneet. Päättelin itsekseni, että
hänellä täytyi olla joku muu syy siirtyä Helsinkiin eikä vain lapset.
Yö kului puoleen huumaavassa melussa ja pikaisen tapaamisen toivossa
sanoin hyvästit Helgalle.
Kun tulin viikon kuluttua maalta kotiin, oli Helgalta tullut kirje,
jossa hän kertoi olevansa täydessä työssä ja hyvässä toivossa
tulevaisuudesta ja mainitsi osotteensa. Olin tosiaan utelias
näkemään sitä puolta elämässä ja halukas käyttämään hyväkseni
uutta tuttavuutta. Maallikkona en jaksanut ymmärtää, kuinka Helga,
sivistynyt nainen, tyttökoulun käynyt, voi antautua sellaista
himphamppua tukemaan työllään ja elämällään ja olla siihen
innostunut. Sekavien ajatusteni vallassa astuin hänen kotiinsa ja
pujahdin avonaisesta ovesta eteiseen. Vastaani humahti lasten äänten
sohina, ja naisten hyväilysanat ja innokas puhelu. Oli iltatunnit
käsissä ja lapsia puettiin kotiin vietäviksi.
Minut saatettiin kapteenin huoneeseen ja Helga kehotti hetkisen
odottamaan, kunnes hän oli lopettanut työnsä. Istuin hänen seurakseen.
Pienokaisten huudot säestivät hänen ompelukoneensa jytinää.
Kaksikymmentä pientä suuta purki elinvoimaansa kimakasti huutaen,
sydämellisesti ja nälkäisestä itkien, herkästi nauraen tai iloisesti
soperrellen, säälimättä kenenkään korvia. He vaativat vain hellimistä
ja hoitoa itsekukin ja kaikki yhtaikaa. Eivät he kysyneet, ehtikö
kaksi upseeria ottaa syliin kahtakymmentä elävää kääröä, ja siinä
silmänräpäyksessä pestä, kuivata, kääriä ja ruokkia. Sitä he vaativat
huutamalla kuin hengen edestä.
Helga istui yhä koneensa edessä kiireisesti neuloen pehmeästä
pumpulivaatteesta pukuja noille kirkujille. Hänen kalpeilla ja
henkevillä kasvoillaan ei näkynyt mitään vastakaikua eloisille
vaatimuksille lasten huoneessa. Mutta syvällä silmissä oli sekava
ilme. Luulin siinä näkeväni yksinäisyyteen sulkeutuneen elämän tuskaa.
Ahkerat hyppyset pitelivät pientä hametta. Muodottomista kankaan
palasista syntyi tyttösen puku. Siinä oli kureet, nauhat ja napit,
reiät ja verkilöt, täydellinen nuttu, joka alastomalle luonnon
oliolle antaa ajan leiman, kertoo ihmisyydestä, puhuu työstä, jota
tuskin miksikään huomaa, kun se on tehty, mutta tekemättä jätettynä
nostaisi kurjuuden kuuluvillemme.
Puhuin hänelle tästä ja hänen hienoon hymyynsä ilmestyi jotakin
hellää ja hyvää. Pienestä vaatekappaleesta heijastui tekijän herkkään
sieluun suuri ja lämmin rakkaus ja muodosti valokehän sileän tukan
ympärille.
-- Tämä elämä on uskontoa, sanoin hänelle.
-- Eikö uskonto olekin elämää, vastasi hän lämpimästi. -- Kun minä
teen työni hyvin ja hyvällä mielellä, tunnen sen olevan Jumalasta.
Huudot lastenhuoneessa olivat hiljenneet. Helga laittoi työnsä pois
vieden ne kaappiin.
-- Teillä on täällä hyvä järjestys, sanoin.
-- Se on meidän vartijamme. Jättää tottelematta määräyksiä on samaa
kuin lakata olemasta armeijassa, sanoi hän kuin ohimennen kaappia
järjestäessään.
-- Niin, onhan se armeijan helpoin ja yleistajuisin taistelukeino,
mutta onko sillä vastaava yhtenäisyys itse hengessä, sen uskossa ja
saarnassa?
Hänen kasvonsa saivat omituisen surullisen, melkein pelon ilmeen.
Silmissä syttyi, ja hieno puna hiipi poskille ilmaisemaan salaisen
tulen kytemistä hänen sielussaan. Mutta hän oli armeijalainen.
Varovasti vedettiin verho jälleen sielun kuvastimelle ja hän vastasi
tyynenä:
-- Täytyy olla uskoa yliluonnollisiin, sillä muutenhan meidän
taistelumme olisi kuin kerjäläisen risainen vaippa; kun toisesta
kohdasta paikkaisi, niin se toisesta lohkeisi. Me uskomme Jumalaan ja
taistelemme hänen aseillaan.
Hän puhui niin levollisella varmuudella, etten voinut olla häntä
ärsyttämättä.
-- Oletko sinä aina noin yksinkertaisen varma asiastasi?
-- En, kuului hiljainen vastaus.
Katsoin häneen ja tunsin päässeeni hiukan lähemmäksi. Olin
kiitollinen enkä kiusannut häntä enää.
-- Katsohan, jatkoi hän, Jumalan tiet ovat jyrkkiä, vaativat
ylivoimaista ponnistusta, kunkin oma jumala...
-- Onko sinulla oma omituinen jumalasi?
-- On!
-- Miksikä sinä hänet käsität?
-- Vaikea nimeltä sanoa nimetöntä.
-- Eikö Kristus ole sinun Jumalasi?
-- On, sanoi hän varmasti. -- Hänessä oli sama Jumala kuin minussa,
puhui ja eli hänessä, köyhässä ihmisessä, ilmaisten siten itsensä.
Kristuksen veri tuli ihmisten päälle, sillä he lankesivat eivätkä
nousseet. Mutta toisille se tuli lunastukseksi, sillä he näkivät
lankeemuksen ja nousivat.
Hän oli kasvanut puhuessaan ja valokehä pään ympärillä selveni.
-- Teidän armeijanne saarnaa veriuhria! Hänen hyvä hymynsä ja lempeä
äänensä rauhotti minua.
-- Sanoinhan, että kullakin on oma Jumalansa. Julman ihmisen Jumala
on julma, hyvän on hyvä, rakastavaisen on rakkaus. Eihän Jumala
muuten olisi meidän lihassamme ja veressämme. Eikä Kristuksen veri
voisi meitä muuten lunastaa. Sen mukaan kuin me voitamme elämää
hävittäviä voimia lihassa ja veressä, muuttuu Jumala meissä, uudesti
synnyttäen elämämme. Sillä tavalla me kasvamme Jumalassa.
-- Sinä olet syvästi eläytynyt näihin ajatuksiin.
-- Minä tarvitsen ajatuksia, olen aina ollut yksin.
-- Olethan sinä ollut naimisissa!
-- Olen.
-- Älä sitten puhu yksinäisyydestä.
-- Hän ja minä emme koskaan saavuttaneet toisiamme.
Sana antoi sanan, ja niin hän pian avomielisesti kertoi
entisyydestään.
Läksimme puistoon kävelemään ja astuimme hitaasti hämärää kujaa.
-- Tiedätkös, Helga, minusta on hiukan omituista, että sinä,
uskonnollinen ihminen, olet miehestäsi eronnut.
-- Ehkä juuri sen vuoksi. Jos ihmisellä on oma Jumalansa, on hänellä
myös oma rakkautensa.
-- Kaikki rakastavaiset kuuluvat luulevan, että heidän rakkautensa on
erikoisempaa kuin muiden.
-- En tiedä, sanoi Helga painaen kuuman kätensä ranteelleni, ja äänen
soinnusta kuulin, että entisyys oli elävästi vallannut hänet. -- Hän
tahtoi pakottaa minua, vaatia ja ottaa. Sitäpaitsi oli välillämme
jotakin outoa. Minä en osaa sitä tarkoin selittää.
-- Ja sinä läksit.
-- Sivulta katsoen saattaa tuntua ehkä hupsulta, mutta silloin... ja
aina vieläkin se on minulle suuri tuska. Se on kuin syöpynyt minuun
ja pakkautuu mieleen herkkinä ja kuumina ajatuksina.
-- Miksi te sitten elätte erillänne? Onko se hänen tahtonsa?
-- Ei, en tiedä, ehkä hän tahtoo pysyä erillään.
-- Mutta miksi te sitten menitte ollenkaan naimisiin?
-- Se oli kaiketi sallittu. Me olimme hyvin onnelliset ensin.
Hän nosti minut toisinaan käsilleen ja kantoi ympäri huoneen
poikamaisesti vallattomana. Väliin juoksimme kilpaa ympäri aseman --
hän oli asemapäällikkö -- ja huusimme suureen ääneen, kun saavutimme
toisemme. Voin vielä itkeä ilosta muistellessani sitä. Ja kun oikein
raskaaksi käy, silloin palaan ajatuksissani pieneen huoneeseen pihan
puolelle. Kaikki on nyt ollutta ja mennyttä. Köyhän kalleudet ovat
olemattomia.
-- Ehkä hänkin sitä ajattelee ja silloinhan se olisi...
-- Hänkö? Ei, silloin hän olisi koettanut saada minut takaisin. Nyt
olemme olleet viisi vuotta erillämme. Sekin todistaa, että minun
vaistomainen pakoni oli välttämätön.
-- Minä olen pitänyt sinua hyvin järkevänä, Helga, mutta tätä minä
en ymmärrä. Kerro minulle, kuinka sinä läksit hänen luotaan; ehkä se
selvittäisi, ja minä voisin auttaa sinua aukomaan pahoja solmuja.
-- Voin kertoakin, mutta tuskin sekään asiaa selvittää, enhän sitä
itsekkään ymmärrä. Mieheni asema oli lähellä kaupunkia ja ihan
meidän asemamme vieressä oli tiilitehdas, jossa Eeli puuhaili kaiket
lomahetkensä. Minä olin toisinaan melkein varma, että se olikin
hänen tehtaansa, mutta kun ei hän sitä tunnustanut, niin täytyi
minun kaiketi uskoa, että se oli vain jonkinlaista urheilua Eelille.
Meidän ruokahuoneessamme oli kassakaappi ja siinä säilytettiin
tehtaan tilikirjoja ja papereita. Kerran kun Eeli istui pöydän
ääressä selaillen tilikirjoja, satuin ottamaan avonaisesta kaapista
kellastuneen paperin käteeni. Paperi ratisi kädessäni ja Eeli kääntyi
katsomaan minuun. Äkkiä hän syöksyi pystyyn ja kiskaisi paperin
kädestäni katsoen minuun hurjistuneena. Se oli silmänräpäyksen hetki
enkä voi koskaan sitä unohtaa. Eeli hillitsi samassa itsensä ja sanoi
sortuneella äänellä:
-- Älä välitä tästä. Minä olen kaiketi hyvin hermostunut.
Hän rutisti paperia kädessään ja teeskennellen välinpitämättömyyttä
sanoi: -- Mitä sinä luulet tässä olevan?
-- En ehtinyt sitä lukea.
Olihan tuo vain pieni, typerä kohtaus, mutta se katkeroitti mieleni
enkä voinut päästä siitä eroon viikkoihin. Olimmehan olleet kuin
yksi sielu ja yksi ajatus, siltä minusta ainakin oli tuntunut.
Kun kellastunut paperi uhkasi muuttua kohtaloksemme estäen kaiken
hellyyden ja mielenrauhan, yritin tehdä siitä lopun lähennellen
Eeliä. Silloin sattui uusi kohtaus. Eeli tuli tiiliuunilta,
kädessänsä amerikalaissuomalainen lehti.
-- Annahan minullekin tuo outo sanansaattaja! sanoin ja yritin
nykäistä lehteä käteeni.
-- Kaikkea lasten mieli tekee, sanoi hän eikä antanut.
-- Anna vain.
-- Enpä anna, sanoi hän nauraen.
Se rohkaisi minua ja minä kiskaisin lehden äkkiä hänen kädestään.
Silloin näin hänen silmissään saman ilmeen kuin sen kellastuneen
paperin päivänä, ja rautainen koura tarttui hartiaani, painoi
tuolille ja otti lehden. Samassa minäkin ponnahdin ylös. Seisoimme
silmä silmässä hetken.
-- Selitä! huusin rajusti.
-- Olet utelias kuin kaikki akat! sanoi hän pilkallisesti ja meni
huoneesta.
Minä sulkeuduin pihanpuoleiseen komeroomme, vein hänen vuoteensa
toiseen huoneeseen, emmekä kahteen päivään nähneet toisiamme.
Kolmantena yönä hän mursi lukon ja minä nousin ja pukeuduin. Menin
keittiöön ja istuin siellä aamuun asti.
-- Missä olit yöllä? kysyi hän aamulla.
-- Olin keittiössä. Sinä pakotat minut turvautumaan palvelijaan!
Hän katsoi minuun pilkallisesti ja naurahti.
-- Eeli, selitä mitä tämä oikeastaan on. Minä en voi tyyntyä enkä
elää kanssasi tällä tavalla.
-- Minun hommani ja meidän välimme ovat kaksi aivan eri asiaa.
-- Minulla ei ole ollut mitään sinulle kuulumatonta, mutta tästä
lähin pidän itseäni vapaana!
Sanat putoilivat tahtomattani. Jokin uusi ja outo ihminen puhui
minussa. En silloin olisi voinut peruuttaa sanojani, vaikka hän olisi
lyönyt minut kuoliaaksi.
-- Sinä sanot pitäväsi itseäsi vapaana. Luuletko, että minä olen
vapaa tekemään, niinkuin itse tahdon. Minä olen sinustakin vastuussa.
Se sinun pitää ymmärtää! huusi Eeli.
-- Sitä minä en taho, en -- en hetkeäkään. Minä olen -- olen minä!
Itku tukehutti puheeni ja oma kiivauteni ja selittämätön
takertumiseni tuntemattomaan voimaan itsessäni teki minut mykäksi ja
kovaksi. Eeli juoksi jäljessäni komeroomme, syleili minua ja puhui
kauan ja hellästi niinkuin lapselle.
Minulla oli vain yksi ainoa kolottava ajatus: hän ei luota minuun!
En yrittänytkään peitellä nurjaa mieltäni ja Eeli pani kovan kovaa
vastaan. Illalla, kun aioin mennä yksin kävelylle, riensi hän ovelle
ja sulki sen.
-- Sinä et saa mennä yksin! huusi hän.
-- Jos tätä jatkuu, menen kohta kokonaan, kuiskasin.
-- Juuri sen vuoksi! sanoi hän ja nosti syliinsä kantaen sisään.
Hänen kätensä ja sylinsä poltti minua, ja sitä minä häpesin
sanomattomasti. Suljin silmäni ja olin ääneti, sillä jos Eeli sen
olisi sillä hetkellä tiennyt, olisin kuristanut hänet. Silloin se
ajatus syntyi: pois, pois.
Olin yksin. Kolottavat ajatukseni ja oman heikkouden häpeä
ajoivat minut kohtaloani seuraamaan. Eelin täytyi mennä junaa
vastaanottamaan. Se vihelsi kallioiden välillä ja viiden minuutin
kuluttua se olisi asemalla. Hain pöytälaatikosta rahani, jotka äitini
oli minulle lähettänyt, lähetin tytön eteisestä hakemaan nuttuni ja
hattuni, sulloin tavaroita laukkuun, avasin akkunan pihan puolella
ja laskeuduin alas. Sitten pujottelin varastohuoneen takaa toiselle
puolelle raidetta tavaravaunujen varjoon. Ja kun juna samassa
kolisten pysähtyi asemalle, kiipesin johteen alta vaunuun. Pysähdyin
Tampereelle ja kirjotin sieltä oman käsittämättömän uhmani vallassa:
-- Päätökseni on varma. Jos minua etsit taikka pakotat palaamaan,
lopetan itseni!
-- Olipa sinulla sisua!
-- Se oli hetken rohkeutta, sokean vaiston pakkoa, jota en jaksanut
tunnustaa kellekään. Omasta mielestäni olin koko ajan raukka, sillä
minä ikävöitsin Eeliä tuskallisesti. Toivoin Eelin kirjottavan,
odotin jännityksellä monta viikkoa hänen kutsuaan. Kun ei mitään
tullut, jouduin epätoivoon, tahdoin tehdä jotakin merkillistä.
-- Silloin sinä menit armeijaan.
-- En, siihen en ollut vielä kypsä, enkä suinkaan olisi omin neuvoin
sinne koskaan tullutkaan. Olin käynyt sairaanhoitokurssin ja tunsin
kirurgin ajoilta erään lääkärin kaupungissa. Hän antoi hoitooni
erään ihmeellisen naisen. Hän oli oikeastaan kansannainen, mutta
hengeltään kehittyneempi ja oppineempi kuin korkeasti sivistyneet.
Hän näki heti, että olin onneton. Me emme siitä koskaan puhuneet,
mutta hänellä oli erinomainen tapa katsoa minuun. Ja kerran hän
sanoi: -- Oletteko koskaan tehnyt hyvää ihmisille? Olihan se perin
yksinkertainen kysymys, mutta minä en osannut siihen vastata.
-- Tarkotan, oletteko koskaan työssä unohtanut itsenne ja ollut
onnellinen? Oletteko työllä palvellut Jumalaa?
Sellaiset asiat olivat minulle siihen aikaan aivan outoja, mutta
omassa tuskassani olin herkkä vaikutuksille. Viisas ja hyvä potilaani
sai minut vähitellen vakuutetuksi uhrautumisen onnesta ja opetti
minua rakastamaan Jumalaa.
-- Sinä tahdoit unohtaa itsesi voidaksesi unohtaa Eelin.
-- Niin, se pyrkimys on aina ollut minun ruoskani. Silloin uskoin
varmasti voivani unohtaa ja tartuin rohkeasti potilaani neuvoon
upottaa itseni työn paljouteen. Kun hän oli parantunut, kuljimme
yhdessä slummisisarina.
-- Unohditko?
-- En!
-- Entä Eeli, onko hän kirjottanut?
-- Hän kirjotti minulle ja ilmotti eronneensa virastaan ja
siirtyneensä kauppa-alalle, pyysi saada tavata minua. Minä vastasin
siihen tunnustaen olleeni lapsellinen ja lupasin myöntyä hänen
pyyntöönsä, jos hän selittäisi syyn kummalliseen käytökseensä.
-- Noo?
-- Hän kirjotti pitkän kirjeen ilman selityksiä.
-- Ettekä sen jälkeen ole kuulleet toisistanne?
-- Hän teki vararikon. Ja senhän vuoksi. En tiedä oikeastaan, minkä
vuoksi emme ole tavanneet toisiamme. Ehkei Eeli ole voinut pyytää, on
pitänyt maksaa velkoja, taistella toimeentulosta. Sehän juuri tekee
eroni nyt niin vaikeaksi. Mitä minä teen?
-- Te vieraannutte kokonaan.
-- Minä en ole voinut. Tunnen aina vain olevani maantienkulkija,
sirotan rakkauteni tuulen viedä. Minä valvon sairaiden kanssa, hoidan
lapsia, käyn heidän kurjissa kodeissaan, neulon vaatteita, puhun
heille lempeästi, kuin olisi sydän täynnä rakkautta. Minä teen sen
hädässäni ja tuskassani kurittaakseni itseäni. Minua pakottaa jokin
selittämätön ahdistus kiirehtämään -- mitä ja minne?
-- Sinä uskot Jumalaan.
-- Minä uskon Jumalaan itsessäni, mutta minä olen tolkuton ihminen.
Minä janoon toista ihmistä, tahtoisin kerran tuntea, mitä on ihmisen
usko ihmiseen!
-- Sinä vaadit paljon.
-- En voi tyytyä vähempään. Sehän on onnettomuuteni.
Ilta oli jo myöhäinen. Helga saattoi minut kotiin ja lupasi tulla
seuraavana iltana hakemaan kävelylle.
* * * * *
Olimme kulkeneet hiljaisia katuja, joilla ei näyttänyt eloa
olevankaan ja käännyimme juuri valtakatua kohti, kun muuan mies astui
jostakin porttikäytävästä ja seurasi meitä jutellen itsekseen.
-- Tuo mies on kauan vainonnut omaatuntoani, sanoi Helga. -- Olen
päättänyt kerran puhutella häntä, ja nyt minä sen teen.
Mies tuli yhä lähemmäksi.
-- Seuraa minua, kuiskasi Helga, vetäen kädestäni ja astuen miehen
edelle kääntymättä ja taakseen katsomatta. -- Tuo mies on hyvin
vaarallinen. Me emme voi heti puhutella häntä, mutta saat nähdä, hän
seuraa meitä.
Mies lähestyi tosiaankin hitaasti. Hän haisi kuin metsässä mätänevä
sieni ja sähisi vihasta itsekseen. Minusta tuntui kuin olisimme
äkkiä joutuneet hämärään solaan, josta ei voinut sivulle poiketa ja
jossa hirviö kulki kintereillä ase valmiina iskemään millä hetkellä
tahansa. Sydämeni löi rajusti, voin pahoin, nojasin ystävääni ja
astuin koneellisesti eteenpäin.
-- Älä pelkää, kuiskasi Helga, -- tullaan pian portille. Hän seuraa
meitä, saat nähdä.
Tulimme portille ja käännyimme pelastusarmeijan talon pihaan. Mies
oli vielä katukäytävällä ja minä uskalsin vilkaista häneen. Näin
hänen silmissään vihan, sellaisen aiheettoman yhtä ja kaikkia
kohtaan, sellaisen, joka pienemmänkin seikan sattuessa sytyttää
itsensä ja yltyy kauheaan tekoon. Joudutin ystävääni, vetäen häntä
pakostakin nopeammin pihamaan poikki.
-- Joudu, herran tähden! sanoin tuskissani.
-- Mene sinä edellä, minä jään. Se pitää hänen huomionsa vireillä, ja
sitä minä tahdon.
-- Hän katsoo meihin, ole varuillasi. Minä näin puukon hänen
tupessaan!
-- Ei hän nyt sentään sillä tavalla. Helgan levollinen ääni rauhotti
minua ja me jäimme kumpikin keskelle pihaa odottamaan miestä.
Mies tuli pihaan portista ja ohjasi askeleensa puupinoa kohti, joka
oli pihan laidassa. Siellä hän tarttui kirveeseen ja alkoi halkoa
puita.
Helga lähestyi häntä ja sanoi: -- Ettekö tule ensin iltahartautta
kuulemaan?
Mies katsoi häneen ja hymyili, mutta se oli kummallinen hymyily,
niinkuin hän olisi ivannut nuorta naista siitä, että hän viitsi
puhutella hänen tapaistaan miestä. Oliko tuo nainen mieletön? Mies
nauraa hihitti ja sähisi. Sitten kasvot sinertyivät ja vimmoissaan
hän iski kirveen tukkiin, kirosi ja heilutteli käsiään kuin olisi
tahtonut niiden avulla vihaansa purkaa, kun ei kieli totellut.
-- Vai luuletteko minut pelastavanne ja nylkevänne, senkin armeijan
kerjäläiset! sai hän vaivalla sanotuksi.
Me väistyimme kokoushuoneen ovea kohti ja mies seurasi. Menimme
levollisesti sisään, jätimme oven auki ja vainoojamme tuli perässä.
Ovenvartija sanoi hänelle pari rauhottavaa sanaa.
Astuimme poikki salin yläpäähän ja istuimme uunin vieren. Sieltä
näimme koko salin ja yleisön vastassamme. Sali oli matala ja
katto holvattu. Se oli kellarikerroksen puotihuoneista yhdistetty
kokoushuoneeksi.
Soittajat, rukoilijat, todistajat ja puhujat asettuivat kaikki holvin
yläpäähän. Matalat penkit täyttyivät kaikki kuulijoista. Ja millaisia
olivat kuulijat?
Siinä oli pörröinen pää pään vieressä, syväjuovaisia, matalaotsaisia,
typeryyden ja julmuuden ruumiillistuneita olemuksia, hataria ja
luikertelevia silmäyksiä, röyhkeän pilkan ilme joka naamalla,
inhottava rääsyjen haju.
Matala katto kaartui kaikkien pään päällä. Kädellä olisi sitä
voinut koskettaa. Sähkön liekit himmenivät ja näyttivät tukehtuvan
inhottavassa löyhkässä.
Kaunis, nuori upseeri, ruotsalainen mies, oli sillalle nostanut
pöydän, jossa oli lasisoittimet. Hän kostutteli lasejaan sormin
ja soitti surunvoittoista, juhlallista säveltä. Outo soitin piti
katseet vireillä, mutta vaikka soitto olikin puhdasäänistä ja hempeän
kaunista, ei se heihin vaikuttanut. Pian katseet irtaantuivat
soittajasta ja pilkalliset ilmeet pääsivät takaisin kasvoille.
Tuli iloinen sävel ja upseerin sormet liikkuivat vilkkaassa tahdissa.
Silloin tarkkaavaisuus heräsi, juovaisissa kasvoissa nytkähteli,
silmät kiiluivat tyytyväisyyttä ja huulet suippenivat. Syvälle
sullottu harvinainen ilon tunne pilkisti kuin vihreä ruoho lumen
alta. Lasien iloinen helinä hukkui samassa torvien kovaan ääneen.
Sivalluksella siirryttiin leikittelevästä pauhaavaan räminään.
Jäykistynyt ilo muuttui raskaaksi hartaudeksi ja järeät, soinnuttomat
äänet repivät virttä. Sitä seurasi polttavat rukoukset ja ylistykset
Kristuksen vuodatetusta verestä. Kohmettuneet kasvot tulehtuivat.
Laulu alettiin uudestaan. Pää pään vieressä, yhtenä liikkuvana
massana he unohtivat paikan, lausuivat sanoja, löysivät oikean
sävelen. Matalien otsien syvät rypyt silisivät. Olka olassa, suurena
joukkona he kasvoivat. Katto tuntui nousevan ja ilma puhdistuvan.
Silmissä kuvastui ihmisen sielu. He lauloivat kaikki yhdestä
sydämestä:
Työhön, työhön, te suuret joukot,
täyttäkää vuoret, täyttäkää loukot!
Ja he uskoivat, mitä lauloivat. He tahtoivat sillä hetkellä työhön.
Nämä olivat sellaisia kuin se mies, jota olimme kadulla kauhistuneet.
Sali oli jo tyhjentynyt, kun mekin sieltä poistuimme pihaan, samaa
tietä kuin olimme tulleetkin. Helga nykäisi minua hihasta ja katsoi
mieheen halkotukin ääressä ja kuiskasi:
-- Hänkin oli kokouksessa.
Mies istui halkotukin päällä ja näytti torkkuvan, mutta nyrkkiin
puristetut kädet todistivat, ettei uni häntä vaimentanut. Astuimme
sivutse häneen katsomatta. Mies ryntäsi pystyyn ja huusi sopertavalla
äänellä:
-- Koira, koira, minä en ole koira, olen ihminen!
-- Jos tahdotte, niin Jumala ottaa asuntonsa teissä, sanoi Helga
häntä lähestyen.
Miehen kasvot sinertyivät ja hirveä viha puistatti häntä. Helga
perääntyi ja tarttui käteeni säikähtäen. Mies nosti nyrkkiään ja
sadatteli. Minusta tuntui kuin ilma olisi mustunut hänen sanoistaan.
Emme uskaltaneet paikaltamme liikahtaa, odotimme musertavaa iskua.
Kun viha oli purkautunut sekavissa sanoissa, alkoi onnettoman ruumis
hytkyä. Hän luuhistui kasaan ja istui tukilla hytkien.
Minä vedin Helgaa portille ja taaksemme katsomatta poistuimme.
-- Jos hänen vihansa uudestaan pääsee valloilleen, olemme hukassa!
sanoin peloissani. Helga nyökkäsi ja me astuimme vinhemmin.
-- Tällaisia minun jännittävät hetkeni ovat. Nuo ihmisparat kulkevat
omaa latuaan varmoina ja uhmaten palvellen pahaa, raivoten itseään
ja muita vastaan. Äkkiä jokin salpa heidän sisimmässään laukeaa tuon
hävittävän voiman eteen. Heidän intonsa luuhistuu ja he kaatuvat
siipirikkoina, äkkinäinen käännös tapahtuu heidän elämässään. Siihen
on tarvittu vain pieni sysäys. Ja kuitenkin he ovat rakentaneet
edellistä elämäänsä melkein syntymästään saakka ja kohonneet vähä
vähältä häijyyden huipulle. Silloin juuri pahan voima heissä on
loppuun juossut. He kaatuvat. Minkä he siitä jaksavat nousta,
nousevat hyvässä. Eikö se ole merkillistä? puhui Helga.
-- Ehkä pahuus on heissä ruumiillista. Se voi olla tautia, joka
kuluttaa ruumiista itselleen otolliset voimat ja poistuu niiden
mukana.
-- Niinkö sinä sen selität? sanoi Helga miettiväisenä.