Ristiriitoja: Novelleja - 5

-- Kuinka sinä olet sen käsittänyt?
-- En ole sitä ajatellut enkä luule voivani sitä koskaan selvittää
itselleni. Tuntuu vain niin tukehuttavalta ajatella, että olemme
sillä tavalla sidotut ruumiiseen ja perinnöllisiin voimiin. Ei, ei,
silloinhan oma minä, oma Jumala minussa kuolisi. Minä olisin vain
sattuman varassa, kuin helmet irrallaan ilman nauhaa. Minä uskon,
että meitä tukee yhteinen suuri voima.
-- Perinnöllisyyttä on yhtä paljon rakentavaa kuin hävittävääkin.
-- Se on kuitenkin sattumaa. Me emme ole sattuman varassa, emme, emme!
Puhuessamme olimme tulleet seimen portille. Yksin astuessani
hiljaisiksi muuttuneita katuja tuntui eletty ilta unelta, jossa olin
nähnyt uusia ja outoja ihmisiä.

II.
Olemme tulleet hyvin läheisiksi. Hän tulee illoin luokseni, kun
pääsen koulusta. Emme paljoa juttelekkaan, lepäämme toistemme
seurassa vaieten. Toisinaan yltyy Helga viisastelemaan istuessamme
uunin edessä katsellen hehkuvaan hiilokseen.
-- Mitä enempää meidän elämämme oikeastaan on kuin tuon hehkuvan
hiilen? Puu kasvaa, hakataan, heitetään uuniin. Sen solut ja nesteet
kuluvat liekeissä niinkuin mekin elämässä. Me tiedämme varmaan, että
palava puu aina lämmittää. Ja minulle on mieluista kuvitella puusta
lähtevää lämpöä sen sieluksi. Se on osa siitä suuresta voimasta, se
on täyttänyt väliaikaisen tehtävänsä ja pääsee jälleen vapauteen,
ehkä joskus lähtökohtaansa. Se on hetken elänyt yksilönä, tehnyt
meille hyvän työn, lämmittänyt. Minä pelkään, ettei minun elämäni
loppuun palaneena ole ketään lämmittänyt, sillä minä en ole koskaan
oikein palanut!
Helga nousi lieden äärestä ja meni vetoisen akkunan eteen.
-- Minä taas kiitän kohtaloa, ettei se ole minua poroksi polttanut.
-- Tuli puhdistaa. Minua ahdistaa tämä tasainen toimettomuus. Päiväni
kuluvat jälkeä jättämättä. En elä itse enkä anna muille elämisen
intoa. Minulla on ihmeesti aikaa laskea päivien ja viikkojen kulku,
noudattaa sääntöjä, totella ja alistua!
Hän sanoi hyvästi ja lähti kapinallisella mielellä. Kului viikko eikä
Helgaa kuulunut. Menin seimeen...
-- Kapteeni meni maalle, sanottiin siellä.
-- Koska hän tulee kotiin?
-- Hän ei tule tänne enää, oli vastaus.
Olin loukkaantunut ja tunsin hyvää halua torua häntä, mutta kun
sitten eräänä iltana näin hänen pyöreän lakkinsa oviruudusta, unohdin
kaikki torat ja syleilin häntä.
-- Mitä tämä nyt on?
-- Kova koetus, sanoi hän vakavasti.
-- Älä puhu arvotuksia.
-- Sinä et mitään huomaa. Etkö sinä ymmärtänyt, ettei armeijassa
siedetty meidän seurusteluamme. Sinähän voisit tehdä minusta Jumalan
kieltäjän, erottaa armeijasta. Minun piti muuttaa pois, kestää
nöyryytys. Tässä nyt olen. Minä en ole enää kapteeni, ymmärrätkös?
-- Eikö armeijassa siedetty meidän seurusteluamme?
-- Ei, se oli kielletty.
-- Vai niin. Sinä et alistunut.
-- Järjetöntä!
-- Suoraan sanoen, minä en koskaan ole ymmärtänyt, miksi sinä olit
armeijassa. Se oli hiukan -- hiukan teatterimaista.
-- Me ymmärrämme hyvin vähän omaa elämäämme. Minä olen huomaamattani
kasvanut kiinni siihen maaperään. On tukalaa -- se koskee kuitenkin
-- en olisi tahtonut -- ne jäävät nyt kaikki -- lapset, toverit,
äidit, pienet koltut, paidat ja -- housut.
Hän itki ja nauroi. -- Tulen sieltä juuri. Seppo jäi itkemään.
Muistathan meidän täyshoidokkimme, jonka äiti karkasi. Poika parka
huusi oikein sydänsurulla: -- Täti yliin! Toverit itkivät ja minä
itkin.
-- Muistan sinun valittaneesi, ettet ole lämmittänyt etkä oikein
palanut, mutta tästä päättäen lienet kuitenkin aika lailla
liekehtinyt, koska tarvittiin niin paljon vettä sitä jäähdyttämään.
-- Sitä poikaa minun on ikävä. Et tiedä, kuinka suloiselta
tuntuu, kun sellainen potkiva ja kämpyröivä pikku olento likistää
käsivartensa kaulaan ja sopertaa: -- Täti yliin, täti yliin! Tuntee
johonkin kelpaavansa.
-- Kuule, tuo se poika tänne! Minä omistan sinut ja pojan
täydellisellä tyranniudella ja iloitsen armeijan tappiosta.
-- Ei, älähän nyt. Minä olen jo vuokrannut huoneet.
-- Olet vuokrannut...
-- Niin, rupean ruokaemännäksi.
-- Siitä sinun olisi pitänyt neuvotella minun kanssani.
-- Sinä olet vanha koulukoni, tätä et ymmärrä.
-- Onko sinulla varoja?
-- Äitini muuttaa tänne. Hänellä on täydellinen kalusto ja vähän
rahoja. Minä teen työtä.
-- Aina itsepäinen, taitat vielä kerran niskasi, mutta varo vanhaa
äitiäsi!
-- Työssä niska vahvistuu ja äitimuori on kova puolestaan.
-- Helga, sinulla on vielä jotakin mielessäsi, näen sen silmistäsi.
Sinussa on jotakin uutta ja salaperäistä, olet -- olet kaunistunut.
Sinussa on kuin -- soittoa. Vähältä pitää, etten minäkin rupea
tanssimaan ja hoilaamaan. Mitä se on?
Hän vain hymyili ja järjesti tukkaansa peilin edessä. Uusi pusero
oli kuin valettu solakalle varrelle ja sen heleänruskea väri antoi
eloa kalpeille kasvoille. Armeijan sininen oli hyljätty eikä musta
verkahame ollenkaan salannut joustavia ruumiinmuotoja.
-- Mitä kummaa! Oletko sinä kähertänyt tukkasikin?
-- Hiukan ohimoilta. Se tekee kasvojen ilmeen lempeämmäksi. Samassa
hän kääntyi minuun ja syleili rajusti.
-- Minä olen aina hiukan kadehtinut sinua, puhui hän nauraen, --
Naema Auer, olethan sinä harvinainen ihminen -- oikein yli-ihminen
kaikkea hyvää sinä olet! Nyt en enää sinua kadehdi, en rahtustakaan!
-- Sinä kidutat minua.
-- Pitäisikö minun huutaa sinulle salaisuuteni?
-- Ahaa... nyt minä olen jäljillä. Vai niin...
-- Naema!
Se sanottiin hyväilevällä ja moittivalla äänellä.
-- Ja nyt sinä menet, annat kantaa itseäsi käsillä. Te rakennatte sen
pienen pihanpuoleisen komeron uudestaan. Ja sitten te riitaannutte!
Mene, mene ja taita niskasi!
Hän katseli minua rauhallisena onnellisuuden ilme kasvoillaan.
-- Eikö se ole ihmeellistä? Minä vain sanon sen, mikä tässä on
kummallista. Meidän rakkautemme on ollut koskemattomana nämä viisi
vuotta ja nyt kun se jatkuu uudestaan, jatkuu se ihan samasta
pisteestä, johon se silloin katkesi. Ymmärrätkö sinä tätä?
-- Älä puhu minulle arvotuksia, enhän minä ole koskaan syleillyt
kaksilahkeista.
-- Me olemme kiistelleet siitä hetkestä saakka, kun hän tapasi
minut, tuli sinne maalle ja oli siellä päivät. Olemme puhuneet
suumme puhtaiksi, purkaneet viiden vuoden kärsimiset. Nyt meidän on
kummankin hyvä olla. Me voimme istua tuntikausia vaieten, katsella
toisiamme ja olla sanomattoman onnelliset.
Minä en voinut olla sanomatta: -- Oletko sinä nyt varma, ettei se
vanha perisynti miehessäsi herää?
Helgan kasvojen ilme muuttui ja minä kaduin sanojani.
-- Naema kulta, älä puhu siitä nyt. Anna minun olla onnellinen niin
kauan kuin voin. Minä olen kärsinyt tästä erosta niin suunnattomasti.
Minun on nälkä, onnen nälkä. Tahdon rakastaa ja saada rakkautta,
tahdon unohtaa kaikki, kärsiä, alentuakin, jos niin tarvitaan. Hänen
vikansakin ovat minulle rakkaita, hänen pahat sanansakin minua
hyväilevät. Mutta hän ei olekkaan paha, on muuttunut.
-- Joko te asutte yhdessä?
-- Älä kysy noin jokapäiväisellä äänellä.
-- Luuletko sinä, että tämäkin rakkaus on sinun omaa erikoista
rakkauttasi?
-- Uskonko minä?
Näin hänen kasvoillaan tuskaa ja huulet tavailivat kysymystä. Viiden
vuoden henkinen taistelu oli hetkeksi kiteytynyt tähän kysymykseen,
mutta vain hetkeksi.
-- Uskonko minä, uskon, uskon. Voimani kasvavat, tiedän taistelevani
elämästä, työstä, onnestani ja hänenkin. Nyt en pakene, en hellitä
hänestä. Ja jos meidän täytyy joutua perikatoon, niin kaadumme
yhdessä. Minä olen nyt hänen vaimonsa.
* * * * *
Helga on pitänyt ruokalaa huoneustossaan ja ottanut Sepon luoksensa
tai oikeammin äitinsä luo, sillä itse hän asuu Eelinensä viereisessä
huoneustossa. Heidän "pihanpuoleinen" komeronsa on leveälle kadulle
päin ja kulmahuoneen akkuna merelle.
-- Jos ne teidän onnenne sisälliset komerot ovat yhtä avarat ja
valoisat kuin...
-- Älä unohda, Naema, nämä ovat vuokrahuoneita ja hyvin kalliit.
En jaksa sitä oikein unohtaa, mutta olen sentään tyytyväinen. En
ole kuukauteen ennättänyt laskea päiviä, väliin en tiedä, mikä
viikonpäivä on menossa. Minulla on velkoja ja saatavia ihan korvia
myöten. Sanohan nyt, kouluhevonen, miltä täällä näyttää?
-- Täällä on oikein kodin tuoksu, hajahtaa hiukan sikaarille. Onko
hän tuolla toisessa huoneessa?
-- Eeli lähti aamulla kauppamatkoille. Hän on välittäjä.
-- Sinulla on suuri ja kaunis matto.
Helga nauroi: -- Eikö ole? Sen minä hiljan ostin ja suututin Eelin,
kun en ostanut häneltä.
-- Kummallistahan se olikin.
-- Sekö seteli sinua niin harmittaa? sanoin minä. Olisitpa silloin
nähnyt Eelin. Hän otti setelin taskustaan, repi sen palasiksi ja
sanoi murhaavasti: -- Luuletko minua itaraksi! Murut hän heitti
uuniin. Minä olisin sillä hetkellä tahtonut repiä maton palasiksi,
mutta se oli liian vahva. Kun Eeli oli mennyt, otin setelin kappaleet
uunista ja vein pankkiin. Sain ehjän rahan ja pistin sen salavihkaa
Eelin lompakkoon aamulla, ennenkuin hän matkusti.
Helga nauroi makeasti.
-- Luuletko, ettei hän arvaa?
-- Kyllä hän saa arvailla ja jauhattaa sitä ajatuksissaan aina
loppumattomiin. Se ei mahdu mihinkään tiliin, sillä se on mennyt eikä
mistään tullut.
-- Onko hän niin tarkka tilimies?
-- Ihan hiuksen päälle.
-- Sinä näytät väsyneeltä.
-- Olemme valvoneet.
-- Ja riidelleet?
-- Niin ja saaneet kumpikin voiton itsestämme -- tällä kertaa.
-- Pelkäätkö, että toiste kävisi toisin?
Helgan silmissä välähti ja hän nousi lepäävästä asennostaan. -- En,
minä uskon, että voitamme. Ja silloin on...
-- Uusia taistelun syitä.
Hän katsoi minuun pitkään ja ojensi molemmat kätensä.
-- Olkoon, tämä elämä ja Eeli on sen arvoinen. Minä rakastan häntä
juuri sen vuoksi. Nyt en tee kylmällä järjellä rakkauden töitä, teen
rakkauden pakosta ja elämänhalusta!
Hänen siniset silmänsä paloivat tummina ja pyöristyneet hartiat
nousivat voimakkaina. Hän oli kasvanut.
-- Tiedätkö, minun armeijani on tullut takaisin. He ovat kaikki tyyni
minun hoidossani jälleen. Ennen he aina valittelivat surujansa ja me
itkimme yhdessä. Nyt meillä riittää iloa tuomisiksi ja läksiäisiksi.
-- Ja vaivaisetkin ovat ruusunpunaisia.
-- Tulehan huomenna mukaan katsomaan, löydätkö sysimustia.
Kun seuraavana päivänä menin häntä noutamaan, kuulin eteiseen
kiihtynyttä sanakiistaa.
-- Sinä tulet kuin kutsuttu, sanoi Helga. -- Tässä on Eeli ja tässä
Naema.
Minulla oli ollut selvä kuva miehestä, mutta hänet nähdessäni
se hävisi ollen aivan väärä. Kättäni puristi luja ja hieno
herrasmiehen käsi ja silmiini katsoi kaksi avonaista silmää, joissa
vielä paloi kiistan kiivaus. Hän voitti minut ehdottomasti. Hänen
hienostunut käytöksensä, miellyttävä joustavuutensa ja mairitteleva
huomaavaisuutensa voitti pikku minäni. Mieltymistäni häiritsi vain
ajatus: minkä vaikutuksen teen minä häneen? Hänen sileän pintansa
takaa en saanut mitään selville.
-- Te tulette kuin kutsuttu, sanoi hänkin. -- Helga tahtoo
välttämättä mennä tervehtimään erästä kuolevaa armeijalaista.
-- Kuolevan tahto on täytettävä. Se on minulle pyhä asia.
-- Hänessä voi olla tarttuva tauti, mitä tahansa! intti Horros.
-- Senkin uhalla, sanoi Helga varmasti.
-- Mikä mies se on? kysyin Helgalta.
-- Se meidän miehemme halkopinolta, muistathan? Hän on ollut
armeijassa ja on nyt hyvin huonona sairaana. Sain juuri kutsun mennä
häntä katsomaan.
-- Kummallinen lumous ja mieliteko! sanoi Horros suuttuneena. Hänen
kiivautensa tuntui liiotellulta.
-- Niin, minä teen intohimoisesti juuri sellaista, mikä tuntuu
vaikealta ja vastuulliselta, sanoi Helga hakiessaan päällystakkiaan.
Minä näin miehen kasvoilla uhkaavan ilmeen. Helga huomasi sen myös
eikä jatkanut kiistaa.
-- Hyvästi, Eeli, vähäksi aikaa. Saat nähdä, minusta tulee oikein
kiltti vielä. Me nökötämme täällä kahden emmekä välitä koko
maailmasta.
Hän ojensi kätensä Eelille ja katsoi häneen vakavasti. Mies otti
käden ja puristi sitä. Näin Helgan kalpenevan tuskasta, vaikkei hän
valittanut. Heidän kiihkeä riitaisuutensa vihlaisi minua. Aavistin
sen pohjalla kuumien tunteiden ristiriitaa. Itse he unohtivat
olevansa sen ohjaamia.
-- Älkää jättäkö häntä yksin kuolevan kanssa, kuiskasi Eeli minulle
hyvästi jättäissäni.
-- En, olkaa huoletta.
Eelin huomaavaisuuden välitön vaikutus sai vahvistusta ja minä tunsin
olevani häntä lähellä, kuuluvani hänelle yhtä paljon kuin Helgalle.
-- Miehelläsi on merkillinen tenhovoima, sanoin kadulle tultuamme.
-- Niin kaikki sanovat ja luottavat häneen ehdottomasti.
-- Nyt kyllä ymmärrän sinun tuskasi ja onnesi.
-- Ne taitavat kuulua yhteen. Meissä on tulivuori ja sen pohjattomuus
kammottaa minua. En pääse selville Eelistä, tuskin tiedän enempää
kuin erotessamme.
Me astuimme syrjäkaupungin katuja. Talot olivat ulkoapäin siistit ja
somat. Illan rauha ja puhdas asumattomilta kallioilta virtaava ilma
karkotti raskaan mielemme.
-- Täällähän olisi ihana asua. Metsää, kallioita, rauhaa, raitista
ilmaa.
-- Nyt mennään sisään, sanoi Helga ja me käännyimme portista.
Pääsimme ahtaaseen eteiseen, josta pienet ovet johtivat eri
asuntoihin. Minun muuttohaluni hävisi näiden ovien edessä. Helga
huomasi minun pettymykseni ja sanoi:
-- Sinun laisesi voisivat tulla tänne kansan elämää tutkimaan.
Helga koputti eräälle ovelle ja katsoi minuun olan takaa. Kun ei
vastausta kuulunut, avasi hän oven ja me astuimme yksinäiseen
huoneeseen, joka oli vaateverholla jaettu kahtia. Verhon tällä
puolella asui kaiketi jokin vanha nainen, koska oli virsikirja
pöydällä ja sen päällä sangalliset lasit ja seinällä riippui naulassa
paksuja, tummia vanhanaikaisia vaatteita. Huone oli puhdas, mutta
kummallinen painostus vallitsi siellä. Istuin hiljaa ainoalle
tuolille ja Helga kohotti verhoa. Vilaukselta näin vuoteessa saman
miehen, joka oli meitä seurannut armeijan pihalle. Hän oli nyt
kutistunut kasaan ja korkea nenänvarsi käynyt teräväksi.
-- Kuinka on nyt laita? kysyi Helga. Kuulin tuolin rutisevan ja
arvasin Helgan istuneen vuoteen viereen.
-- Huonosti, sanoi mies ja yski röhistellen. -- Noussut tänne rinnan
alle turvotus. -- Matliena hieroo -- se on tänään pyykillä -- hyvä
ihminen -- hoitaa... -- Matliena sanoo, että nyt se on jo sydämessä
-- tulee loppu. Kiitos, että kapteeni tuli.
-- Kuinkas muutoin, sanoi Helga.
-- Te minua armahditte -- tahtoisin rauhassa kuolla -- olisi
sanottavaa...
Kuulin sairaan raskaan hengityksen.
-- Teillä on vaikea. Minä autan istumaan, sanoi Helga.
-- Te autoitte minua hädässä, sanoi sairas nyt selvemmin.
-- Te itse tahdoitte myöskin.
-- Tahdoinhan minä, mutta ruumiskoneeni oli päässyt pahaan vauhtiin,
ei auttanut jarrut.
Hän yski vähän ja lämpeni puheesta. Kielikin suli eikä enää
kangertanut kuin ensin.
-- Taisi olla kova höyry päällä, sanoi Helga.
-- Oli. Siitä pitäis puhua. Makasiinimies olin. Inspehtoori oli
papin poika ja minä sen torpparin. Yhdessä kasvettiin. Niin että
inspehtoori sitten toimitti sen paikankin. Oltiin kuin veljet. Olisin
mennyt vaikka kasakan takkiin sen puolesta. Kun se sitten kerran
sanoi, että tarvitsi rahaa, muuten -- voinhan sen sanoa ja täytyy --
muuten joutuisi...
Mies kaiketi selitti liikkeillä, sillä Helga huudahti:
-- Vankeuteen!
-- Niin, sanoi mies, -- oli kirjottanut vääriä papereita.
-- Entä te?
-- Minä tein, mitä hän pyysi. Malttakaa -- tää yskä -- se ahdistaa --
tyynyä ylös -- kiitos! Helpottaa. Se oli kuin veli, kuin minä itse...
Mitäs minun piti kertoa?
Tuli hetken hiljaisuus.
-- Piti ottaa rahaa, kuulin miehen sanovan käheästi -- rahaa sinä
iltana kirjeestä. Konttorissa oli nuori harjottelija. Se pani rahat
pöytälaatikkoon, ei osannut avata kassakaappia. Inspehtoorin täytyi
lähteä junalla, juuri kun rahat olivat tulleet. Ei voinutkaan jäädä
konttoriin, kun rahat piti... Se kävi helposti. Poika oli jättänyt
laatikon lukitsematta ja käveli itse sillalla.
-- Eikö saatu selville? kysyi Helga jännittyneenä.
-- Ei, ja se nuori herra menetti paikkansa eikä koskaan saanut virkaa
-- hukutti itsensä.
Mies oli vaiti ja hengitti raskaasti.
-- Se hukutti, nuori mies. Ja se kävi minun tunnolleni. Menin minäkin
hunningolle.
-- Entä se inspehtoori?
-- Sai rahat ja auttoi minua Amerikkaan. No, elämähän se on siellä
niinkuin täälläkin. Kellä on sisärustingit vialla, ei ne siellä
parane. Pahenee, pahenee. Minä siellä satamassa lastasin ja join,
join ja lastasin ja yritin unohtaa, mitä olin, vaan eihän se käynyt.
Kirjotin kerran inspehtoorille ja pyysin tikettirahaa ja sain. Tulin
pois, mutta naamarustinki ei ollut minun ystäväni. Ei kukaan tahtonut
antaa työtä, ja sitten se alkoi vasta leikki. Tein tahallani kerran
sisäänmurron ja pääsin talveksi lukkojen taakse. No sitten minä jo
kehtasin kerran yrittää tavata Horrosta siellä vanhalla asemalla.
Sävähdin -- en kuullut liikahdustakaan.
-- Oliko Horros silloin inspehtoorina? kysyi Helga omituisen ontolla
äänellä.
-- No, eihän se sillekään pahaa tekisi vaikka näkisi vanhan apurinsa
siinä... niin minä sitä silloin ajattelin, puhui sairas kuulematta
Helgan kysymystä.
-- Oliko Horros teidän inspehtoorinne? kysyi Helga uudestaan.
-- Ei se ollut enää siellä. Oli nainut, vaimo sitten karannut. Horros
heittänyt viran. Aina se etsii -- etsii!
Minua ahdisti. Hiivin hiljaa kuin varas ulos ovesta ja puikkelehdin
kadulle. Siellä tulin vasta tajuihini ja maltoin ajatella, mitä oli
tapahtunut.
Helga tuli pian sen jälkeen kadulle, omituisesti hoippuen. Hän ei
katsonut ympärilleen, ei näyttänyt muistavan minua, astui hitaasti
katua, joka päättyi kapeaan kalliopolkuun. Seurasin häntä etäämpänä
ja kun hän istui kallion lohkareelle, siirryin minäkin häntä lähelle.
-- Helga!
Hän käänsi päänsä minuun ja nyökkäsi.
-- Sinäkin sen kuulit!
-- Kuulin -- en aavistanut...
Hänen kasvoilleen nousi vähitellen tumma puna, silmät paloivat ja
kädet puristuivat nyrkkiin.
-- Sinä et saa puhua tästä, vanno se minulle!
-- Vannomattakin voit luottaa!
-- Lupaa minulle, että jätät minut nyt kahden kesken Eelin kanssa.
Kukaan ei saa tietää meistä, ei kukaan saa tuntea!
-- Helga, ethän sinä vaan tee pahaa itsellesi, olet niin kiihtynyt.
-- Älä pelkää!
-- Etkö sinä voi kirjottaa minulle? On niin raskasta näin erota.
-- Minä en lupaa mitään. Jos voin, niin kirjotan.
Hän ojensi minulle jäykän käden, ylpeä ryhti kielsi kaiken hellyyden.
Hän jäi kalliolle ja minä käännyin kotiin. En voinut istua kotona
koulusta tultuani, harhailin onnettoman, kuolevan miehen asunnon
tienoilla. Toivoin siellä sattumalta tapaavani Helgan. Heti paikalle
tultuani näinkin hänen hätäisesti astuvan taloon, pieni vasu
kädessään, rauhattomasti ympärilleen tähystellen kuin olisi tahtonut
kenenkään tietämättä kulkea.
Seisoin kadun kulmassa ja aijoin juuri mennä porttia kohti, kun
näin Horroksen tulevan vastakkaisesta kulmasta ja seuraavan Helgaa
-- nähtävästi hänen tietämättään, sillä kun minä tulin portille,
kuulin hänen kysyvän eräältä vaimolta pihassa, mistä ovesta rouva oli
mennyt -- ihan rauhallisena ja hymyilevänä. Ensi hetkessä tahdoin
estää häntä astumasta sisään ja riensin pihaan, mutta samassa luovuin
yrityksestäni. Kuinka olisin voinut estää häntä seuraamasta vaimoaan,
kun en edes tiennyt mitään tekosyytä. Epäröidessäni oli oikea hetki
livahtanut ohitse ja Horros meni sisään. Kotiin rientäessäni olin
näkevinäni heidät sairaan vuoteen ääressä.
* * * * *
Olin odottanut kuukausia saamatta Helgasta elon merkkiä. Tiesin,
että he olivat kaupungissa ja arvelin heidän hiljalleen taipuvan
kohtaloonsa, kunnes minut herätti hätähuudon tapainen kirje.
-- Rakas Naema, tule luokseni nyt kohta, minua on kohdannut suuri
suru!
Helga Horros.
Pääni kävi aivan tyhjäksi ja koneellisesti puin ylleni ja menin
suoraan hänen asuntoonsa.
Eteisen ovi oli auki ja Helga tuli äitinsä puolelta minua
vastaan. Hän oli vanhentunut, astui väsyneesti alakuloisuuden
ja voimattomuuden painostamana, katseessa jotakin murtunutta ja
säikähtynyttä.
-- Kiitos, että tulit, sanoi hän ja vei minut huoneeseensa, sulki
ovet ja istui rinnalleni sohvaan, pujotti sormensa käteeni ja istui
vaiti tuijottaen eteensä.
-- Kaikki on lopussa, sanoi hän.
-- Miehesi seurasi sinua sairaan luo.
-- Sinä tiedät sen!
-- Minä näin teidän kummankin astuvan sisään samasta ovesta.
-- Niin kai piti tapahtua. Häneltä en minä voinut salata mitään, en
salaisia ajatuksianikaan.
-- Tunsivatko he toisensa.
-- Tunsivat. He vain katsoivat toisiinsa ja nyökkäsivät. Eeli ei
näyttänyt hämmästystään.
-- Vai sinä, Kari, ja potilaana, sanoi hän vain. Sairas ei enää
osannut puhua, mutta hän tuli levottomaksi ja viittasi meitä tulemaan
lähemmäksi. Hänen katseensa oli hyvä ja suuret kyyneleet valuivat
kasvoille ja voimattomat sormensa hapuilivat kättäni. Eeli kääntyi
pois meistä, mutta sairas viittasi häntä luokseen ja yritti puhua.
Eeli pyysi silloin minua poistumaan ja minun täytyi jättää heidät
kahden.
-- Kariko hänen nimensä oli?
-- Niinhän se oli. Etkö sinä sitä tiennyt?
-- En. Hän oli puhumaton, sanoit sinä.
-- Hän kuuli hyvin huonosti, kun me olimme siellä, eikä illemmalla
enää saanut ääntä.
-- Luuletko miehesi saaneen tietää...?
-- Kyllä hän tiesi.
-- Puhuiko hän siitä?
-- Ei, mutta minä näin sen hänestä ja hän näki minusta vaikka
yritinkin tekeytyä huolettomaksi. Ja kyllä hän sanoikin: -- Kuka
tahansa voi nähdä sinusta, että pidät itseäsi suuren roiston vaimona.
-- Helga parka!
-- Sanoisit: Eeli parka! Me tulimme kotiin. Muistan sen illan
niinkuin se olisi ollut eilen. Eeli lyyhistyi istumaan ja oli vaiti
pitkän aikaa. Minä sytytin lamput ja avasin kassakirjani katsellen
sitä pysyäkseni levollisena ja pakottaakseni Eeliäkin rauhottumaan.
Hän astui pöytäni ääreen, tuohon, ja katsoi minuun oudosti.
Minut valtasi kammottava tuska, pelkäsin enkä voinut ymmärtää, mitä
pelkäsin.
Myöhään illalla Matliena kävi ilmottamassa, että Kari oli päässyt
ikuiseen rauhaan. Kolmen päivän päästä minä hautasin hänet. Tuntui
siltä kuin minä olisin ollut loukkauskivi hänen elämänsä tiellä --
tietämättäni luonnollisesti, mutta kuitenkin -- onhan meidän ihmisten
elämä niinkuin renkaat ketjussa, toisistaan riippuvaiset.
-- Tunsiko Horros sinut siihen aikaan, kun -- se tapahtui?
-- Olimme monta vuotta tuttavia.
-- Entä Eeli, koskiko Karin kohtalo häneen? Hän ei puhunut mitään.
Jos hän olisikin puhunut! Tuskallinen kammo piiritti minua täällä
huoneissa ja minä pelkäsin, että Eeli menisi sekaisin. Hänen tapansa
oli kävellä, kävellä yöhön myöhään huoneessaan. Enkä minä koskaan
uskaltanut nukkua ennenkuin aamun valjetessa. Eräänä iltana minä
vaistomaisesti väänsin oveni lukkoon, niin hiljaa ettei hän voinut
sitä kuulla. Minä nukuin, mutta heräsin kauheaan uneen. Eeli oli
tarttunut oven ripaan ja väänsi sitä. Hyppäsin ylös vuoteeltani ja
kysyin:
-- Tuletko tänne?
-- En! sanoi hän jyrkästi. Väänsin lukon auki. Sydämeni löi rajusti,
mutta kuuloni oli terävä. Eeli liikkui hyvin hiljaa. Minä erotin
kumminkin kaapin oven narahduksen ja lasin heikon kilahduksen.
Tiesin hänen pöytänsä kaapissa säilyttävän erästä pientä pulloa,
olin sen kerran Eelillä nähnyt ja kysynyt, mitä siinä oli. Hän sanoi
sen sisältävän hyvin vaarallista ainetta. Kauhea ajatus iski minuun
ja minä syöksyin ovelle, mutta hän seisoi itse painona sen takana.
Avain oli minun puolellani. Pyysin avaamaan, rukoilin. En muista
enää mitä puhuin. Kun ovi avautui, olin niin uupunut monien öiden
levottomuudesta ja valvomisesta, etten jaksanut seistä. Eeli vei
minut vuoteelle ja jäi hoitelemaan.
-- Hävisikö pelkosi?
-- Minä häpesin sitä. Olihan Eeli niin merkillisesti lumoova ja
sydämellinen, kun hän tahtoi. Niinä päivinä elimme ja hengitimme.
Minun kammoni haihtui kuin ilkeä yön houre.
-- Ja rakkautenne?
-- Juuri rakkautemme antoi meille elämänhalua.
Helga vaikeni, suuret kyyneleet valuivat poskille ja kasvoilla
oli kaunis onnen kajastus. -- Me olimme onnelliset ja unohdimme.
Mutta päivä päivältä hiipi välillemme sanattomuus ja vanhuus. Eelin
ohimoille ilmestyi harmaa tukka, silmät painuivat kuoppiinsa, katse
oli pistävän terävä ja hän silmäili minua usein salavihkaa. Joku
nimetön pelko alkoi vähitellen painaa minua. Siitä huolimatta teimme
työtä, nyökkäsimme toisillemme hyvää yötä ja hyvää huomenta, emme
enää antaneet kättä, emme katsoneet silmiin.
Jos minä lähdin asioille kaupungille, tuli Eeli rauhattomaksi, tunsin
hänen pistävät ja arat katseensa. Minun täytyi aina selittää tarkoin,
mitä aion tehdä ja minne mennä ja sitten pysyä omassa ohjelmassani.
Kun hän oli kauppamatkalla, odottelin levottomana, milloin puhelin
tai ovikello soisi ja kuvittelin saavani sanoman onnettomuudesta.
Kaipasin häntä ja tahdoin heittäytyä hänen syliinsä ja itkeä itseni
tuskasta vapaaksi. Kun Eeli sitten tuli, seisoimme taas jäykkinä
eteisessä ja astuimme huoneeseen kylmästi puhellen kuin kaikki tuska
olisi ollut olematonta. Minä en kestänyt sitä, sairastuin. Ja Eeli,
hän oli kutistunut, käynyt kumaraksi kuin vanha mies.
Lääkäri määräsi minut sairaalaan. Eeli ei suostunut, tahtoi hoitaa
itse äitini avulla. Olin hänelle siitä kiitollinen, sillä ero olisi
kaiketi ollut ainaista eroa.
Kuvittelin, että äidit hoitavat lastaan samalla tavalla kuin Eeli
hoiteli minua. Jos kättäni heitin, oli hän heti vuoteeni vieressä,
jos silmäni avasin tai päätäni käänsin, liikahti hän heti ja katsoi
minuun. Hän jaksoi valvoa yöt ja päivät. Tiesin olevani hänelle
välttämätön ja hän minulle. Kuolleiden tekojen ja kuolleiden ihmisten
muistot olivat vain varjoja minulle. Voimani palasivat hiljalleen.
Tunsin nyt, että Eeli oli heikompi meistä kahdesta.
-- Nyt on sinun vuorosi levätä ja minun hoitaa, olet rasittunut,
vakuuttelin minä, mutta hän tulistui.
-- Lepo olisi minun loppuni. Työtä minä tarvitsen, mutta nyt ei
sitäkään ole. Huono onni on vainonnut minua koko ikäni! huusi hän. --
Sekin tiilitehtaani oli lupaava yritys, mutta sitten eräs ostajistani
lakkautti maksunsa. Kaikki olisi luhistunut muutaman tuhannen vuoksi
ja niellyt minulta monen vuoden palkkatulot. Silloin pelastin itseni,
mutta se tuli kalliiksi.
-- Oliko tehdas sinun omasi?
-- Olisinko minä, hemmetti vieköön, pannut nahkani alttiiksi toisen
vuoksi?
-- Puhunko minä typeryyksiä?
Hän katsoi minuun tutkivasti ja epäillen.
-- Luuletko sinä ymmärtäväsi, mistä nyt on kysymys? Minä olen itse
miettinyt sotkuisaa vyyhteäni puolet elämääni enkä vieläkään ole
selvillä. Meidän välillämme ei saa olla mitään arvosteluja! Joko sinä
tyydyt minuun tällaisena -- taikka et tyydy ollenkaan. Teit oikein,
kun silloin läksit.
-- Minä en silloin tiennyt mitään.
-- Et tiennyt varmaan, mutta ehkä olit saanut vihiä.
-- En mitään. Sinun kummallinen käytöksesi loukkasi minua.
-- Ja sen vuoksi! Hän vihelsi pitkään. -- Luulin sinun tienneen
jotakin, sillä laatikossani säilytin erästä kirjettä siltä
nuorukaiselta, joka... no, sinä tiedät.
-- Tiedän.
-- Olin aina aikonut hävittää sen, mutta se oli niin vasten
luontoani. Kun sinä olit mennyt, ei elämä mielestäni ollut elämisen
arvoinen. Olin jo vähällä viedä kirjeen oikeuteen, mutta sinulla oli
sama nimi. Se pelasti minut.
-- Tahtoisitko sinä nyt ilmottaa asian, ellei minua olisi?
-- En! sanoi Eeli varmasti.
-- Etkö sen nuorukaisen muiston vuoksi? Hän katsoi minuun taas
tutkivasti ja hymyili ivaten.
-- Ehkä myöskin Karin kauniin varjon vuoksi!
-- Minä vaan muistan erästä kuvaa, jossa tuomarit sitoivat totuuden