Ristiriitoja: Novelleja - 6

silmät ja kastoivat hänen vaatteensa vereen. Kuningas seisoi vieressä
ja nauroi. Kansa riemuitsi verhon takana. Vain lapsi ja narri itkivät.
-- Sellainen on maailman meno, sanoi Eeli tyynesti, mutta samanlainen
katse kuin silloin kuolevan luota palattuamme, iski minuun ja hän
jatkoi:
-- Luin juuri uutisen lehdestä eräästä isännästä. Tunsin miehen
ja tunnen asian. Se on sellainen pankkijuttu ja talonkauppa. Mies
vaihtoi maalaistalonsa kaupungintaloon. Naa, olihan siinä pankin
puolelta seikkoja... mutta olisihan miehen pitänyt itse ymmärtää
asioita. Hän pääsi pian molemmista taloistansa ja pankki oli yhtä
taloa rikkaampi. Ja lopuksi mies veti nuoran kaulaansa.
-- Se on kauheata! huusin minä.
-- Oliko se kauheata? sanoi hän kylmästi. -- Ei sen kauheampaa kuin
minun tekoni. Eikö totta?
Hän läheni minua tuijottaen pistävällä ja epäilevällä katseellaan.
Vaistomaisesti nostin kättäni ikäänkuin suojakseni.
-- Minun juttuni vei sen nuoren miehen, sanoi hän käheästi. --
Sellainen kauhistaa naisia ja sinä olet samanlainen kuin kaikki
muutkin naiset!
Hän katsoi minuun vielä kysyvästi kuin olisi odottanut epäävää
vastausta, mutta minä en osannut puhua.
Hän meni omaan huoneeseensa.
-- Eeli, menetkö levolle? huusin minä hänelle hiukan myöhemmin.
-- Menen, sanoi hän. -- Hyvää yötä, Helga!
Hänen äänessään oli kuin itkua ja minä nousin kiireisesti mennäkseni
hänen huoneeseensa, mutta ovi oli lukossa.
-- Älä tule, minä tahdon nyt levätä ja olla yksin. Olen hyvin
väsynyt, sanoi hän ja minusta tuntui, että ääni oli murtunut. Se
koski minuun kipeästi, mutta meidän keskustelumme jälkeen se oli
minusta luonnollista.
Minä soitin kauppiaalle ja pyysin lähettämään tavaroita seuraavana
päivänä. Silloin Eeli tuskissaan huusi huoneestaan:
-- Älä puhu huomisesta!
Minä menin levolle ja nukuin, mutta yöllä heräsin sanomattoman
levottomana. En ymmärtänyt mistä se johtui. Luulin tulen olevan irti
ja menin keittiöön, kävin äitini kamarissa, mutta Eeliä en muistanut.
Eikö se ollut kummallista?
-- Sinä puhut niin juhlallisesti tästä, oliko jotakin tapahtunut?
-- Tule, sanoi Helga, vei minut saliin ja avasi erään huoneen oven.
Eeli Horros makasi ruumiiksi puettuna matalalla korokkeella keskellä
lattiaa. Hänen kasvoillaan oli vaate eikä Helga nostanut sitä.
-- Hänen sielunelämänsä oli kuin tummalla harsolla peitetty, eikä
sinun rakkautesi voinut sitä poistaa.
-- Minun rakkauteni ajoi hänet kuolemaan, sanoi Helga hiljaa
huoneesta poistuessamme.


KIHLAJAISET

Millä sen seipään siihen kallioiseen Kuivalan mäkeen pystytti? Se ei
ollut helppo tehtävä, mutta pystytettiin se sentään.
Kuivalan mäki oli, nähkääs, pelkkää kalliota, kiveä, soraa, joku
kanervankartu, oljiksi kovettuneita heinänkorsia huutelemassa
toisiaan, kuivaa sammalta, ei puuta, ei pensasta niinkään suurta,
että jänis olisi siihen päänsä piilottanut.
No, pitihän sen ollakin sellainen, koska se oli annettu Kuppar-Lienan
tupapaikaksi.
-- Enhän minä silloin vielä kuppari ollut, kun sen tuvan itselleni
laitoin, sanoi Liena, aina kun tuvan rakentamisesta puhe tuli. --
Niin, tuvan minä olen hankkinut tähän kuusen kupeelle. Olisivat
saaneet sanoa tätä Kuuselaksi, onhan tässä rymäkässä enemmän kuusta
kuin tupaa. Vaikka mitäpä tuota köyhälle niin koreita nimiä! ivaili
Liena kupatessaan. -- Tyytyväinenhän minä olen ja saahan sitä
ollakkin. Seisoohan se kuusi niin tanakasti tupani takana kuin minkä
talollisen kamarin päässä ikään ja levittelee oksiaan kuin siunaavia
käsiä. Talvella se kerää myrskyn vihat tanakkaan turkkiinsa ja
kesällä se suojaa lahoovaa lautakattoa rankkasateelta.
Tölliä ei kauas erottanut, sillä se oli väriltään kivenharmaa
ja hukkui kuin jänis kesällä tumpurana mäen laitaan ja talvella
lumivalkoisena nietosten sekaan ollen kuin suuri kivi lunta päällä ja
nietokset puoliväliin seiniä. Aurinko oli sateen avulla koristanut
neliruutuisen akkunan merkillisillä lasimaalauksilla, ja iltasin
siitä kiilui valo kuin mörön silmästä kuusen juurelta.
Akkunan alla punotti kesällä unikkoja pienessä lautissa, johon oli
kannettu multaa kessosella samoin kuin muutamaan perunavakoonkin
pihassa. Unikot nyökkäsivät perunavarsille: -- Somia ollaan! ja
perunan kukat levittelivät terttujaan tanakoina: -- Parempaa on
juurella!
Silloin kuusi kuiskaili ja kuiva mäki hymyili ja ullakkoluukku
narahti: -- Na, naa!
Aidanseipäät seisoivat säännöllisessä etäisyydessä toisistaan ja
aidakset rasahtivat: -- Seiväs pystyyn!
-- Hyvä se on tölli tällaiselle sitkistyneelle ja kuivuneelle
kupparille, kehui Liena. -- Noin tuota -- ei sitä aina sentään
tällainen ole oltu! Olinhan minä paraillain ollessain meiän kylän
vahvin piika, kaivoin ojia, jos pahan pään otin, hakkasin halkoja,
keikuin tuota sahransarvissakin, kun miestä vailla oltiin. Aina Liena
aikaan sai, oli työ mikä tahansa. Kun tätä mökkiä rakensin, olin
miehen housuissa ja saappaissa ja toin hevosella hirret metsästä.
Niin silloin...
Liena nyökytti päätään, lepäsi ja antoi hierottavansa levätä.
-- Työ tulitte tänne muualta, sanoi Aholan emäntä lauteilta.
-- Niinhän minä olen jo kolmannessa pitäjässä.
-- Kuuluitte olleen korea ihminen nuorena.
-- Olin kai, koska tota herratkin kääntyivät kirkonmäellä
katselemaan. Se on vaarallista meikäläiselle. Minun leipäni
kääntyivät nurin päin uunissa, luulin kelpaavani vaimoksi ja
jäinkin vain hentuksi. Tyttöni syntyi vihkimättä. Enkä minä mokomaa
kurjimusta kerjännyt. Heitin miehen. Olihan tuota vähän vaikea ensin
-- pystyttää seipäitä kuivaan kallioiseen mäkeen. Mutta kun minä
sanoin kerran, että seiväs pystyyn, niin kyllä se saa seistä!
-- No, kyllähän Liena, lauhdutteli emäntä.
-- Enkä minä ole kerjännyt. Honkkaan kyllä kuin naarassusi, mutta
sitten se on kanssa tytär kuin herrasmamselli, niin että kun sitä
lasta kattelee, niin oikein sydämelle hyvää tekee.
-- Kuinkas te oikein tähän hierojan virkaan rupesitte?
-- Päivätyöt pelloilla kävi minulle liian raskaaksi. Kun sitten
kerran kuppautin rasittunutta verta pois ruumiistani ja kylän vanha
kuppari kauppasi minulle kirvestään ja sarvipussiaan ja antoi hyviä
neuvoja, niin otinhan tuon ja meinasin, että kun ihmisellä on hyvä
tahto ja huulet jälellä, niin voihan sitä vaikka kupata, ellei muuta
enää jaksa. Sen toisen vei maa omakseen ja sitten minä rupesin.
-- Mikäs häpeä tää olisi, työ kuin työ, sanoi emäntä.
-- En minä häikäilekkään. Kuppari taikka kappari, leipä se on valkea
silläi. Ensinhän minä vähän noin salavihkaa, mutta kun yhä useammin
haettiin ja hyväksi kehuttiin ja kohtuullisesti maksettiin, niin olen
ollut, saanut kupparin nimen niinkuin virankin.
Liena huokasi ja olisi mielellään purkanut sydämensä keveäksi, että
kyllä se nyt on käynyt yhä rakkaammaksi se oma tupa ja oman sängyn
lämpimyys on maittavampaa kuin makein mallassaunan löyly ja oma
sikurikahvi maistuu paremmalta kuin vieraan pelkkä kahvi, mutta eihän
sitä käynyt sanominen, oli eläminen.
-- Hyvä se on tupa, sanoi Liena vain, -- ja usein huokaan Herran
tykö, että saisin sen pitää. Sinnehän ne saa kantaa kaikki surut ja
ilot, rahat ja vaivat. Siinähän se on Miinakin kasvanut. Enkä minä
ole sitä ikinäni olemattomaksi toivonut. Sen olen vaan päättänyt,
ettei Miina saa mennä vieraan orjaksi eikä kylän selkään, kävisi
kuten minunkin on käynyt. Miinasta ei tule kupparia, sen minä sanon!
-- Eihän tarvitsekkaan. Miina on tarkka käsitöissä.
-- Kelpaahan sitä. Minä raastan kynsin hampain, hieron ja kuppaan.
Se minua aina pistättää, kun sanovat Miinaakin kupparin Miinaksi.
Saisivat sanoa Kuivalan Miinaksi, koska kerran nimikin on!
-- Se on sellainen tapa.
-- On mäenkin ristineet Kupparinmäeksi, kupparin, kupparin ja joskus
vielä Kinttulan kupparin! Kyllä minä kerran niille näytän, että kyllä
se seiväs seisoo Kinttulan kupparinkin mäellä ehkä tanakammin kuin
heidän savipelloillaan!
-- Miinasta tuleekin kai neuloja.
-- Niinhän se on aikomus, vien sen tästä pian kaupunkiin, siellä ne
on neulojat oikein herrasväkeä.
Niinpä eräänä kauniina kesäaamuna heitettiinkin kaksipuoliset pussit
olalle ja lähdettiin jalkapatikassa. Kyllähän Miina tahtoi junalla,
mutta Liena sanoi: -- He, ei, mistä ne junarahat otti ja koska sinä
nauhasi möisit? Emännille ne kelpaa ja saat niistä voileivän ja
kahvikupin.
Miina oli kutonut nauhoja ja niillä saatiin matkalla monta kuppia
kahvia ja paikoin keittoa ja maitoa.
-- Sinut minä vien oikein suuren makasiinin päälle, sanoi Liena.
Olethan sinä siepperä tyttö.
Palkkaa siellä "makasiinin päällä" annettiin kovin vähän. Lienan
täytyi mennä pyrkimään saunottajaksi. Sattumalta he tapasivat Villen,
joka oli kaupungissa "jauhomakasiinin päällä". Ville vei Miinaa
joskus Eläintarhaan ja Korkeasaarelle. Talvi tuli ja elämä kävi yhä
kalliimmaksi. Lienan täytyi jäädä saunottajaksi, vaikka koti-ikävä
kalvoi hänen kuivaa ruumistaan yhä kuivemmaksi.
Kun kevät taas tuli, ei Liena enää jäänyt Helsinkiin "herrastamaan",
varotteli vain tytärtään vaaroista ja viettelyksistä ja lähti kotiin
kaksipuolinen pussi olalla niinkuin oli ollut tullessakin. Taskussa
oli matti, sillä Miina oli saanut rahat. Kyllähän Liena toimeen tuli,
olihan taito mukana. Hän liiti tiellä kevyesti kuin kuiva nahka
tuulessa. Mikä oli liitäessä, kun oli hauskutus mukana.
Nuuskarasia asui taskussa ja nousi sieltä vähä väliä, noin salavihkaa
nenää kohti. Ojan reunalla jalkoja lepuuttaessa se oli vallan
verraton toveri. Sitä piti silitellä ja tarkastella joka puolelta,
ja kun näpäytti laitaan, nosti lähemmäksi nenää ja hyppysillä
hiukan sieramiinsa tuikahutti, niin vallan sydämeen saakka se hyvän
hiipaisu tuntui, selkä siitä suoreni ja ryppyinen naama vetääntyi
tyytyväisyyden hymyyn. Taipaleelle suoriutuessa piti monta kertaa
koettaa, oliko se rasia taskussa, voisi vielä vanhalta höperöltä
nurmelle unohtua.
Uupuneena pääsi Liena lopulta omaan kylään. Kyllä olikin ottanut
henton pois sääristä. Kun hetken aikaa istui, niin ei olleetkaan omaa
luuta eikä lihaa, kankeat kuin aidan seipäät. Aholaan hän poikkesi.
Sieltä ei koskaan kahvitta pois laskettu.
Aholassa oli vanha emäntä ja poika taloa pitämässä. Isäntä oli hiljan
kuollut. Poltetun kahvin haju levisi pellolle saakka ja houkutteli
nuoren isännän tupaan.
-- Kas, Kuivalan Liena, mitäs sinne Helsinkiin kuuluu?
-- Mitäs muuta kun hyvää hyvälle! sanoi Liena hyvillään, sillä kun
vaan Kuivalaksi sanottiin eikä pelkäksi Lienaksi taikka vallan
kuppariksi, niin Lienan sydämen voitti. -- Aina Aatu puhuu koreesti.
Vaikka kyllähän ne siellä tohtuorittareksikii mainittivat ja
paaterskaksi, kun oikein korkeita herroja hieroin. Vaikka mitäs
niistä täällä on väliä, vaikka ne siellä saunan päällä ollessain...
-- Oo, peijakas, oliko Liena saunan päällä? sanoi Aatu ja piippu
tärisi hampaissa.
-- Siellähän minä huuhtelin koko talven.
-- Mahtoi se sentää olla koko hankala paikka, nauroi Aatu.
-- Hyvä siell ol ollaksein. Kun vielä vietiin väliin kotiin
hieromaan, niin sittenkös vasta hyvänä pirettiin. Olin kerrankii
yhren rohvessyörin tykönä. Ja sielläkös sitte piti olla koreeta. Kun
oli peilin lasikin niin korkea kun toi seinä. Ja sitten siellä oli
sellattiisia ihmisen haahmoisia ja kokoisia! Näkihän sen, että ne
olivat kiveä, mutta niiren piti sitte olla justiisa niinku ihminen!
-- Taisivat olla kuvapatsaita, selitti Aatu.
-- Niin, tiesinhän minäkin, että ne kuvia oli, mutta kun se toinen
oli likka-ihminen ja toinen oli se rohvessyöri itte, niin minä
kysyin siltä rohvessyöriltä, että oliko se hänen tyttärees, mutta se
nauroi ja sanoi sen olevan Aino. Mikä Aino se sellain sitte oli, kun
ihka alastomana oli antanut ittesä kuvata, heittäis tota nyt jonkun
rievun peitteekseen. Mutta kun sitä siinä kattelin, niin oikein
teki syrämmestäin pahaa. Eihän se raukka voinut kättänsä liikuttaa.
Ihminenhän se oli, oikea ihminen, mutta henki oli poissa. Sitä ei
sentää ihminen voi antaa!
-- Eikä sielua, lisäsi emäntä.
Tämän pitkän puheen jälkeen tuli Lienalle kova nuuskaamisen halu.
Hän sieppasi rasian taskustaan esiliinan alta ja nipisti sieltä
hyppysillään vieden ne sukkelaan sieramiinsa...
Aatu näki sen ja sanoi:
-- Onhan Liena siellä kaupungissa nuuskaksikin pannut!
-- No, häi on! huudahti Liena pyörein silmin, ja veti rasian esiin,
koska se nyt kerran huomattiin. -- Niin, nähkääs kun olin siellä
rohvessyörillä, niin se antoi minulle sellaisen pullon ja sanoi siinä
olevan ootiklonkii. Sitä kun pikkasen panee nuuskan sekaan, niin se
pitää sitten haiseman vasta hyvälle. Haistappas sinäkii, Aatu!
Aatu otti hyppysiinsä ja veti nenäänsä. -- Mainiota -- hatsii --
ootiklonkkia!
-- Mitä se Miina siellä Helsingissä tekee? kysyi emäntä.
-- Se on neulomamakasiinin päällä, selitti Liena.
-- Jopas jotakin, oli Aatu ihmettelevinään, -- vai on Miinakin
kiivennyt niin korkealle!
-- Aina sinä, Aatu, niitä lumppiasi latelet. Mitäs kiipeämistä sinne
olisi, suorat, leveät portaat mennä. Ne neulojatkos vasta hienoja
olivat, hatussa kävivät ja pään piti olla niin leveä kuin heinähäkki
ja hameet sen sellattiiset suikaleet! Miina ei sellaisiin saanut
ruveta.
-- Eikös Miina luvannut kotona käydä? kysyi Aatu ja punastui.
-- Kaihan se juhannukseen tulee ja oikein junalla. Rupesi saamaan
hyvää palkkaa ja kotona vielä viraaplaa.
Aatu ei hetkeen aikaan sanonut mitään, sillä hän ei ollut selvillä,
mitä Liena tarkotti "viraaplaamisella".
-- Sattuikos Paavolan Villeä näkemään? kysyi emäntä.
-- Nähtiin monta kertaa, sanoi olevansa jauhomakasiinin päällä.
-- Kas tota pahuksen vääräsäärtä, vai vääntää säkkiä makasiinin
päällä! nauroi Aatu.
-- Älä vanhan ihmisen puheita vääntele, torui emäntä.
-- Minkäs minä sille mahran, se on Helsingin puolen puhetta,
puolusteli Liena viedessään kuppia pöydälle. Kiitoksia, se oli niin
hyvää kahvia, että oikein kävelee vattassain ja pitkin ruumistain.
Liena sai pussiinsa jauhoja ja muuta hyvää ja lähti mökkiään kohti.
Portailla tuli kylän nuori seppä vastaan.
-- Ennen virstan väärään, ennenkuin kupparin vastaan, sanoi hän ja
hyppäsi johteiden yli pihaan.
-- Voi, hylky sinuas, olisit eres sääres taittanut, niin kyllä
oppisit kupparia kunnioittamaan, senkin viirunaama!
-- Ei siihen katkismuksessakaan käsketä. Sanotaan vaan: seppäs,
pappis, paimenes pidä kunniassa. Kupparista ei puhuta.
-- Mee sinä katkismuksinesi ja leivo rautaa. Kuivukoon sormesi
moukarin varressa ja tuoreutesi ahjon ääressä. Painele vielä
palkeitasi kymmenkunnan vuotta, silloin tulet Kuivalan kupparia
hakemaan. Senkin nokinaama!
Liena meni mutisten pitkin metsäpolkua ja haihdutteli vihaansa.
Tuolta polunmutkasta tulee pian nurkkanen näkyviin. Hän astuu vinhaan
kaksipuolinen pussi olalla ja siinä kaupungin tuomiset ja emännältä
saamiset. Katse tähtää nurkkaan ja polvet notkistuvat syvään ja Liena
mainitsee ääneen Kristuksen nimen.
Olihan asumus säilynyt, ei ollut tuli polttanut, ei myrsky kattoa
repinyt. Hyvin oli Jumala suojellut, ja vielä kerran Liena notkisti
polviaan ja siunasi samalla.
Aurinko valeli runsaasti lämpöisiä säteitään katolle ja oviseinälle.
Kuusi kumarsi juhlallisesti latvallaan ja pieni akkuna iski silmää.
Ovelle oli vieritetty suuri kivi suojaksi ja siihen Liena ensin
istui. Kaikki oli ennallaan. Perunamaa oli kohdakkoin kylvettävä
ja kukat tarvitsivat uutta multaa. Aurinko lämmitti Lienan selkää,
kun hän käänsi kiveä pois ovelta ja sovitti avainta reikään. Lukko
oli ruostunut, paukahti auki ja ovi kääntyi naristen. Sydän oikein
jyskytti tupaan astuessa ja pussia olalta päästäessä ja vastaan
tupsahti kotoinen, ummehtunut haju. Hän nosti rukin nurkasta, yritti
pyörittää, oli raukka turvonnut, pyörä käynyt kieroksi. Käsi tavotti
hellästi silitellen muuria, sormi seurasi pahaa halkeamaa kuin
naarmua rakkaan poskessa: -- kyllähän korjaan! huokasi hän.
Työtä oli taas yllin kyllin. Talven poissa oltua piti kupata ja
hieroa kylä kertaalleen ja vielä uudenkin kerran. Ja kun hän nyt oli
oppinut ammatissaan vielä uusia temppuja -- sillä ei niitä suotta
rohvessyörejä ja muita korkeita herroja Helsingissä hierota -- niin
paransi hän potilaansa kuin taikatempuilla. Kupparin nimitys alkoi
joutua unohduksiin ja nyt sanottiin hierojaksi.
Juhannuksena tuli Miina kotiin ja siksi olivat kylän nuoret
puuhanneet tanssit. Juhannusiltana oltiin keinulla ja sinne oli
tullut koko kylä katsomaan Miinaa. Huhu oli kertonut, että tyttö oli
tullut hienoksi kuin ryökinät. Ja kyllä hän olikin soma sinisessä
pumpulihameessaan, jossa oli vain yksi rimpsu helmassa, mutta koko
ihminen oli niin kaunis katsella, että oikein sydäntä hemasi. Tytöt
ihmettelivät ja kadehtivat ja pojat ihailivat ja kun Miina keinuun
meni, pyrkivät he kilvan heittämään. Varsinkin Aholan Aatu ja
Seppä-Kalle pysyivät ahkerasti tangossa.
Oli siellä Paavolan Villekin, vaikkei hän viitsinyt mennä
keinuttamaan. -- Höm, oli niitä koreampiakin nähty!
Asia oli se, että Villellä oli väärät sääret ja keinulaudalla
seistessä ne joutuisivat näytteille. Piirileikissä hän sen sijaan
pyöritteli tyttöjä ja lauloi täyttä kurkkua omilla sanoilla ja
nuotilla:
Näin sitä mennään, pyörähytellään
ilon ja laulun kanssa vaan!
Tytöt kikattivat ja olivat laulavinaan mukana.
-- Tuleeko Miina huomenna tanssiin? kysyi Seppä-Kalle Miinalta.
-- Jos äiti päästää, sanoi Miina.
-- Sekö kup...! Seppä ihan sävähti omaa tuhmuuttaan ja Miina punastui.
Samassa Aatu veti Miinan piiriin tanssimaan ja seppä jäi itseään
sadattelemaan. Häntä sapetti oikeastaan se, että Aatu vei tytön
ihan hänen vierestään. Seppä heitti piirin ja meni keinua ympäri
heittämään. Palatessaan hikisenä ja hengästyneenä tapasi hän Aatun
ja Miinan tuttavallisessa puhelussa eivätkä he näyttäneet tietävän
mitään hänen urotyöstään. Silloin seppä teki rivakan päätöksen, että
-- eiköhän tuota kupparin tyttärelle kelpaisi! Olihan hän jo kauan
Miinaa katsellut, mutta kuka tuota nyt kupparin vävyksi... Se tyttö
oli tullut vietävän koreaksi, ja vaikka olisi seitsemän kupparia
hännillä, niin totta vieköön koetan!
Seppä raapi korvallistaan: -- Kun tuli siinä portaissakin johteen
yli loikattua... Sen saksan saaperi, mutta isäukon lähetän, lähetän
kupparin uhallakin!
Tolperi ukko, Seppä-Kallen isä, nikkari, oli pitänyt perinpohjaista
juhannusta ja oli vielä juhannusaamuna aika hiprakassa, ja silloin
hän oli mainio puhemies.
Vanha Tolperi ilmestyi Lienan mökkiin.
-- Mistäs nyt tuulee, kun nikkarikii kupparin mökkiin tulee? sanoi
Liena happamena.
-- Eihää nyt tuule, vallan on tyyni, mutta tulinhaa minä, kun se
meiän poika tahto. Se on ähkinnyt ja puhkinnut koko yön kuin paha
mulli. Mutta rehellinen sillä on aikomus ja hyvä se on mies.
-- Taittuiko jalka vai käsi siellä keinumäessä illalla? kysyi Liena
vahingosta iloiten.
-- Eihän sen jalka eikä käsi... syrämmeen taisi koskea, sanoi äijä
myhäillen.
-- Aijai, se on vaarallista! sanoi Liena tosissaan. -- Ne Helsingin
lääkärit sanovat, että kun sydänsuonta kiristää, niin ei silloin enää
hierominen auta!
-- No, no, ei nyt sentään mahra. Tolperin suu venyi leveään hymyyn ja
tihrusilmillään hän tirkisteli Miinaa.
-- Sen minä vaan sanon, että kyllähän se meirän poika muijansa
elättäisi, ja pulska se on ja vahva!
-- Kas kun ei se ole jo hakenutkin, johan sillä olisi aikakin ja hyvä
sillä on se tienistikin.
-- Niin, meillä ollaankin taironmiehiä. Poikain on seppä ja itte olen
nikkari. Tieräthän sinä sen, Liena, ja nääthän sinä minun tekemiäin
piironkia joka emännän kamarissa. Ja kun minä kerran piironkini
pitsaan, niin sen pitää oleman pitsattu, ja se on pitsattu!
-- On se pitsattu, vakuutti Liena.
-- Niin, eikös oo? Kun sinä panet kirpun sen päälle loikkaamaan, niin
ensin se loikkaa -- kyynärän, ja sitten se loikkaa -- puol kyynärää,
ja sitten se loikkaa -- korttelin, ja sitten se menee kellelleen ja
kattelee suurta kuvaistaan.
-- Aina Tolperi hulluttelee, sanoi Liena.
-- Vai hulluttelen minä! Latviikissahan ne hulluttelee. Sellaisen
piirongin kun minä laitan Miinalle kapioksi, niin kyllä kelpaa tulla
miniäksein!
-- Tolperi siinä humalassa höpertelee hulluja.
-- Olenhan minä humalassa, humalassahan minä olen, kun taas tuli
juhlan kunniaksi hiukan otettua, vaikka se meirän rovasti kovasti
siitä varottaa.
-- Sais vielä enemmänkin varottaa, terotti Liena.
-- Älä sinä Liena vaan sille kantele. Kun se sitten tulee lukusille,
niin se suuttuu ja haukkuu eikä enää kellojakaan soita, kun minä
kuolen!
Tolperilla oli vedet silmissä.
-- Mitäs minä... Tolperi menee nyt vaan kauniisti kotiin ja panee
maata.
-- Menenhän minä, mutta älä sinä vaan kantele, sitten en tee sinulle
ruumiskirstua, kun sinä kuolet! Tolperi pyyhki silmiään ja meni.
-- Mitähän sillä äijällä mahtoi olla mielessä? kysyi Miina.
-- Häi, mitä lie Seppä-Kallen juonia, häijyyttään keksii!
Miina vaan nauroi, ei suuttunut Tolperiin eikä Seppä-Kalleen. Silmät
loistivat ja posket punottivat ja lattiapalkit kolisivat, kun hän
itsekseen pisti tanssiksi ja rallatti. Liena ihan ihmeekseen katseli
sen lapsen menoa.
-- Voih, voih nyt tota iloa!
Miina pukeutui vaaleansiniseen sielikkoon, jonka oli itse ansainnut
ja neulonut "makasiinin päällä ollessaan". Siinä se lapsi oli niin
kaunis, ettei Liena saanut silmiään irti hänestä. Hän vain huokaili
hengessänsä:
-- Kuinka ihmislapsenkii pitää oleman kuin Herran enkeli. Ja minulle
syntiselle raukalle on sellainen lahja annettu!
-- No, äiti, nyt te otatte yllenne sen mustan rippihameen ja silkin
päähänne.
-- Hame on ullakolla. Mitäs minä nyt tässä rupeaisin mustiin.
Nauraisivat taas irvileuat. En minä sinne tule!
-- Minä tuon hameen ja äiti tulee!
Eihän siinä mikä auttanut. Hame oli ullakolla hiukan homehtunut,
mutta kun se silitettiin ja silkki vedettiin sängyn alta punaisesta
vakasta ja pantiin päähän, niin Lienasta tuli oikein juhlallinen ja
kepeä eukko.
-- Pää pystyyn, äiti! sanoi Miina.
Silloin hameen home hajahti ja silkki päässä kahahti että: seiväs
pystyyn! kuten Lienan oli tapa sanoa.
He lähtivät yhdessä Aholaan. Talo oli pieni ja rakennukset huonot,
mutta piha oli avara, kaunista nurmea ja siinä nuoret leikkivät
leskistä.
Miina sekaantui joukkoon ja Liena meni vanhojen kanssa portaille
istumaan.
Tänään oli Seppä-Kalle vikkelä, ennätti ennen Aatua Miinan pariksi ja
piteli koko leikin ajan.
-- Isä kävi teillä tänä aamuna. Mitä Miina on ajatellut? kysyi
Seppä-Kalle Miinalta.
Miina sävähti, vaikka tekeytyi tyyneksi. Oli se sentään liikaa, että
hän tällä tavalla uskalsi...!
-- Siitäkö piironkijutusta? sanoi Miina ivallisesti.
-- En minä jutuista mitään tierä, vakava minulla on aikomus, sanoi
seppä juhlallisesti.
-- Ei kupparin tytär tiennyt nikkarin pojalle, suurelle sepälle
kelpaavansa, siksi olenkin jo toiselle mennyt! sanoi Miina ja vaalea
pää keikahti ylpeästi.
Rivi hajosi ja ruvettiin numeroleikkiä. Seppä oli liiaksi
hajamielinen ja menetti pantiksi kaikki, mitä itsestään irti sai, oli
jo pitänyt heittää takki päältä.
-- Ruvetaan nyt pantteja lunastamaan, sanoi Paavolan Ville, -- muuten
tulee Kallesta Aatami.
Seppä-Kallen täytyi tunnustaa olevansa myyty mies ja pantteja
alettiin lunastaa.
Miinalla oli myös pantteja lunastettavana, sillä Aatu oli pidättänyt
häntä, kun huudettiin.
Villellä ei ollut yhtään panttia ja hän sai olla tuomari. Seppä
tuomittiin tekemään laulu ja Miina samoin.
-- Joo, kyllä minä laulan ja Aholan tanhuilla varsinkin! uhkasi seppä
julmana.
-- Laula, Kalle, laula! huudettiin.
-- No, Aatu, mitä sanot, laulankomas?
-- Anna kuulla!
-- Näin se on laulu, että:
Mitä mä tuosta hyötyisin,
jos kupparin tyttären naisin?
Kuppari joutuis kuolemaan,
min sarvipussin saisin
Seppä silmäili ivallisesti Aatua ja Miinaa.
-- Kenen pantti päällä palaa! huudettiin.
-- Miinan, Miinan! selittivät tytöt.
-- Laula, Miina, anna takaisin sille peijakkaalle, kehottivat pojat.
Tytöt nauraa kikattivat, sillä seppä oli heidän suosikkinsa.
Miina lauloi:
Kaikki puut on komeita
paitsi kataja ja leppä.
Kaikkia poikia halata saa
paitsi sutarii ja seppää!
-- Kas, niinhän se kävi kuin öljytty salama. Hei, minun henttuni,
noin minä sinut nostan! huusi Aatu ja hyppäytti Miinaa korkealle.
Sitten hän otti liivin taskusta sileän sormuksen ja pisti sen Miinan
vasempaaan nimettömään ja toisen omaansa.
Kaikki hämmästyivät. Mutta kun Paavolan Ville Helsingin mallin mukaan
otti lakin päästään, kumarsi, raapaisi maata jalallaan ja sanoi: --
Toivotan onnea! niin silloin kaikki ymmärsivät asian.
-- Sitäkös se Seppä-Kalle niin puuskui, olisi kai itte mielitellyt,
sanoi eräs pojista.
-- Vai oli sinulla hyvä halu kokea minun koukkujani? sanoi Aatu.
-- Kävihän se Tolperi tänä aamuna kosimassa, sanoi eräs poika.
-- Vai oikein kosimassa. Nyt minä teen laulun sepästä! huusi Aatu.
Hei, hei, henttua sepän teki mieli,
siksi sillä katkera ja pisteliäs kieli.
Ota, ota omas, aja pappilahan,
jos on puute orista, katso karsinahan.
Kisko sieltä kiljuva emäpossu eteen,
harjurin saat ajamaan ja ruotimuorin rekeen!
-- Älä Aatu hyvää miestä pilaa. Sopikaa pois, niin käy kaikki hyvin
kuin teatterissa. Seppä on pulska poika ja täällä on henttuja koko
sakki! sanoi Ville ja kaapaisi pitkillä käsivarsillaan koko joukon
tyttöjä syliinsä. Tytöt kirkuivat mielissään.
-- Ville luulee olevansa jauhomakasiinin päällä ja pitää tyttöjä
sylissään kuin säkkejä, sanoi Aatu ja vei Miinan tupaan sormuksia
näyttämään.
Sillä aikaa kuin nuoret pihassa peuhasivat, oli emäntä vienyt Lienan
kamariinsa, antanut kahvit ja kertonut, miten asiat olivat.
-- Kyllähän minä siitä olen haikeillani ollut. Ei sitä niin vaan
hepankeppaa köyhää taloon ottais. Olishan se rahakin ollut kovin
tarpeen. On tämä talo paha niin rähjä. Siitäkös se Aatu välitti.
Sanoi ennen vaikka Ameriikkaan lähtevänsä ennenkuin Miinasta
luopuvansa. Mitäs minä, vanha ihminen niille voin, menkööt. Otan
muonan, rehkikööt nuoret!
Huolimatta järkevästä puheestaan oli emäntä kuitenkin hyvin
suruissaan, Lienankin luonnolle se kävi. Peukalot pyörivät ja silkki
rutisi korvissa. Taisi sekin kiukutella, kun oli päähän tullut eikä
mitään tiennyt: -- Voi, voi, sentään, enhän minä tiennyt. Miina ei
ole minulle henkeääs vetänyt.
Emäntä painui tuoliinsa ja taisi itkeäkkin.
-- Olisinhan minä estänyt, jos tämän tiesin, valitteli Liena, --
olisin pitänyt vaikka aina siellä makasiinin päällä, en laskenut
tuota ollenkaan ihmisten pariin nähtäville.
Emäntä naurahti.
-- Kyllä Aatu olisi sieltä hakenut.
-- Oliskohan? kysyi Liena silmät suurena.
-- Vai sinne Aatu olisi jättänyt!
-- Eihän emäntä mahra minulle vihainen...
-- Eihän se kenenkään syy ole, onnettomuus on tullakseen.
Liena painui ovelle takaperoa ja pujahti kuin varjo kuulumattomin
liikkein kamarista kuistille ja sieltä tupaan.
Tolperi loikoi ylhäällä katonrajassa "ritsillä" ja tupa oli täynnä
jaarittelevaa väkeä. Ukko oli haistanut talossa olevan kannuolutta
ja tullut sitä kohmeloonsa kärkkymään, ja kun emäntä hyvin arvasi
asian ja antoi haarikallisen, niin oli uni tullut ja painanut taikka
nostanut Tolperin katon rajaan nukkumaan.
Kun Aatu ja Miina astuivat sormuksineen tupaan, tuli yleinen
hämmästys, sillä Tolperi oli kertonut käyneensä tyttöä pojalleen
kosimassa ja nyt odotettiin sepän kihlajaisia.
-- Hukka reisu oli Tolperin kosinta, sanoi eräs isäntä. -- Tolperi,
hoi, nouse ylös!
Katon rajaan ritsin reunalle ilmestyi pörröinen pää, pukin parta ja
tihrusilmät: -- Mitä, enhän minä enää ylemmäs pääsekkään!
-- Tule alas!
Tolperi ryki ja nyki housujaan, harppasi hampaita myöten ritsiltä