Ristiriitoja: Novelleja - 1

RISTIRIITOJA
Novelleja
Kirj.
SELMA ANTTILA



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1912.


SISÄLLYS:
Virran mukana
Hämähäkki.
Pyörteessä.
Kihlajaiset.
Pintapukki.
Kellarissa.
Juhannuskoivu.


VIRRAN MUKANA

On kirkas sunnuntainen syyskuun päivä. Mäen laidasta katselen
alas ihmisvilinään pitkällä sillalla. Voin erottaa ihmisten
vaateparren, heidän kasvonsa ja korunsa, voin kuulla äänten soinnun
ja päätellä ulkomuodosta, mille yhteiskunnan portaalle kukin heistä
kuuluu. Vesi kimaltelee sillan alla nytteiden lomissa. Silta on
tilapäinen, notkuva, puinen rakenne, palkeista ja parruista kyhätty
väliaikaiseksi kulkuväyläksi, kunnes kaupungin uusi rautainen silta
ojentaa vahvat käsivartensa lahdenpoukaman poikki. Se on kyllä
kestävä horjumatta ja notkumatta kaikki odottamattomat kolaukset,
raskaiden raitiovaunujen kiitämisen, sotajoukon marssimisen ja
ihmisten paljouden.
Ylhäisö palaa sunnuntaiajelultaan puistosta. On siinä joskus
kaksivaljakko, rivi välkkyviä kääsejä, pärryttäviä autoja,
yksinkertaisia ajurinkärryjä, polkupyöriä ja suuren joukon
itsevaltias raitiovaunu. Kulkijat ovat kaikki sunnuntaiasussa ja
sunnuntairavissa, tasaisesti edeten kuin virta uomassaan. Se onkin
virran valtavuo, laaja, voimakas ja varma. Siinä kuljetaan hohtavin
rinnoin ja välkkyvin pinnoin. Siinä heiluu töyhdöt ja loistaa
komeat keväiset puvut. Iloiset kasvot puhuvat toiveista, voimasta
ja terveydestä. Se on elämän riemua, elämän kukkaa, houkuttelevaa,
mukaansa vievää virranjuoksua.
Sillan sivukäytävillä kulkee suunnat vastakkain. Jos mielit minne
mennä, älä käänny samalla puolella, vaihda latua, seuraa virran
mukana. Sinä astut sivukäytävällä omilla jaloillasi, pysyt pystyssä
omin voimin, et voi jäädä seisomaan joutumatta joukon tielle, et voi
käydä vastavirtaa tulematta tölmityksi.
Saat hiljentää taikka kiirehtää askeleitasi voimiesi mukaan ja
katsella valtavuota sillan keskiväylässä. Jos onni sinua auttaa ja
ystäväsi kutsuu vaunuihinsa, voit rohkealla hyppäyksellä saavuttaa
onnesi ja valtaväylässä ajaa huristaa sivutse jalankulkijajoukon.
Taikka jos rohkenet juosta kiitävien hevosten editse, jos hermosi
kestävät autojen rämistävää pärrytystä, jos luusi ovat kyllin
lujat niiden alle jäädäksesi ja jalkasi kyllin nopsat saavuttamaan
raitiovaunun vauhdissaan ja hyppäämään sen portaalle, voit sen
täyteen sullotulla penkillä jouduttaa matkaasi eteenpäin rientäessäsi.
Mutta jos väsymys ja epätoivo sinut valtaa keskellä ihmisvirtaa, voit
luuhistua maahan, heittäytyä alentuvana armoa anomaan, voit tulla
poljetuksi, voit syöksyä valtavuon vaunujen alle murskattavaksi,
mutta sinä et saa vaatia liikettä itsesi vuoksi pysähtymään, et
valtaväylässä etkä sivukäytävällä. Liike seuraa omia kovia lakejaan.
Kulje arki-illoin pitkin pitkää siltaa. Vastaasi vaeltaa taaskin
ihmisvirta. Siinä on oikein valtava tulva. Päätäsi pyörryttää ja
silmissäsi vilisee. Olet joutunut vastavirtaan. Varusta siis voimasi,
siristä itsesi, ponnahtele eteenpäin kuin lohi koskessa. Silloin
näet vastaantulevat kasvoista kasvoihin, tunnet oman avuttomuutesi
ja manaat onnettomuutta, joka heitti väärälle ladulle. Mutta jos
tyydyt osaasi ja katselet elämääsi tyynesti, voit tutkia asemaasi ja
vastaantulevia.
Siinä on miestä ja naista, lasta, neitoa ja nuorukaista, kullakin
työnsä leima kasvoissa ja vaatteissansa. Nuoren sepän mustuneet
kasvot ja säihkyvät silmät välähtävät edessäsi -- virtaan katoovat.
Hän kulkee kiihkeänä kuin kapinoiva, rauhaton ajanhenki häntä
vainoisi.
Hitaammin astuu vanha muurari katsoen kauas kuin yhä vieläkin
silmäisi korkean muurin laidalta ihmisten kiehuvaan kiireeseen
alhaalla kadulla. Silmien tyynessä kuvastuu tunne kuin arvostaisi hän
turhiksi ihmisten tuliset touhut. Hän astuu hitaammin, varmemmin ja
pitemmin askelin kuin nuori seppä. Ja hän on itselleen ostanut pienen
talon laitakaupungilla, josta pian voi tulla keskikaupunginosa.
Hän on kouluttanut lapsensa ja saattanut ne vaunuihin tuohon
valtaväylälle ajamaan. Hän on itse päässyt rannan tyyneen veteen.
Roteva nainen polkee siltaa kuin polkisi vieläkin telineportaita
nuokkuvan raskaassa tahdissa. Elämä on hänelle tiilitaakka ja sitä
hän kantaa arvokkaasti.
Neitonen sipsuttaa vikkelästi muodikkaassa hameessaan. Hattu heilaa
hiuslaitteella ja kasvoilla on ummehtuneen ompeluhuoneen painama
harmaus.
Perheenisät kantavat pientä puutaakkaa lämpimiksi lapsilleen.
Pikkutytöt kirjat kainalossaan kikattavat ja toimivat toisiaan, ja
poikien tuima joukko työntää lujan kyynärpään oikeaan ja vasempaan.
On siinä virrassa käyriä varsia, sameita katseita ja hitaita,
voimattomia askeleita. On siinä röyhkeitä silmäyksiä ja äreitä
huudahduksia, on siinä ihmiskunnan mutavesiä. Mutta on siinä uljaita
miehiä ja kauniita, kainoja naisia. On siinä hymyilyä, onnea ja iloa.
Kaikilla on sama leima. He ovat työn aateloimat. Heissä on voimaa
rääsyjen alla. Heissä on pontta ja sitkeyttä.
Valtavuossa vaunut kiitävät nyt kiivaammin kuin sunnuntaiajossa.
Johtomiehet ajavat tiukka ilme kasvoillaan ja kiireen tuli silmissään
kuin olisi matka taisteloon. Heille on työ järjen työtä. Älä kysy,
älä päättele muodosta taikka kasvojen ilmeestä. Pitäisi tuntea miestä
myöten, tutkia laajat asiat, selailla kirjat, päästellä solmut, olla
tuhat kättä ja sata päätä. Ja jos kerran selvän saisit, joutuisit
ehkä virrasta kosken kuohuun, syöksyisit sinne nurin niskoin.
Ehkä saat heiltä päännyökkäyksen, ystävällisen tervehdyksen ja
silloin he varmaan tuntevat kuuluvansa tähän virtaan ja katselevat
sivukäytävillä kulkijoita ylemmällä ymmärryksellä taikka johtajan
hallitsevalla vakavuudella.
Taikka he ovat niin kiinteissä ajatuksissa, että näkevät ulkomaailman
vain oman työnsä yhteydessä. He katsovat suoraan eteenpäin, pitävät
varmasti suuntansa, sivuuttavat juoksussa kaikki muut, vetävät vedet
mukanaan lankasuorana keskivirtana, voimallansa tukien vellovia
pyörteitä.
Näin on kulkenut ihmisvirta pitkin pitkää siltaa kesät, talvet,
vuodet, vuosikymmenet: työstä tullen, kotiin mennen, kotoa tullen,
työhön mennen. Tuolta he illoin kaikki tulevat komeamman kaupungin
puolelta. Sitä he yksin voimin rakentavat. Sieltä työn armeijaa
virtaa kaikkialta kuin puroja vuorimaalta.
Tuo heidän kuulu kaupunkinsa on heille rakas kuin kullekin on oma
luoma.
Se on kasvanut taajaan ja varmaan, se on maksanut hien ja vaivan. Nyt
se kohoaa kauniina, laajana, korkeana, sivistyksen viljamaana.
Tuo ihmisvirta sen tietää ja tuntee. Sen valtaväylä ja syrjävirrat
tajuavat sydäntensä yhteisen sykinnän. He ovat kaikki herännyttä,
noussutta kansaa.
Yhdessä kasvoi rakentajakansa rakennuksensa keralla.
Se yhtä on muuria,
yhtä on verta.
Sama on sillä elämäkerta.
Jos kaatuu muuri,
kaatuu sen kanssa
uskollisena rakentajansa!
Kuulet kyllä vastavirtaa astuessasi näiden sanojen tahdin ja
tunnustat samalla elämänlain, jonka tämä kulku, tämä virta itsellensä
luo. Sen elämä on järjellistä täytymystä, jota eivät maan mahdit
eikä aseelliset vahdit voi muuksi muuttaa. Rakentajakansa elää tässä
työssään, vaikka tuhat kuolemaa sen kintereillä kulkisi ja ylitse
ajaisi! Sitä ei sulut eikä vuoretkaan estä. Se poistaa sulut, se
puhkoo vuoret. Se tahtoo työhön!
* * * * *
Virrassa on monta pyörrettä ja kullakin on oma voimamääränsä, joka
imee vesiä vauhtiinsa ja niitä vellottuaan työntää yhä suurempaan ja
suurempaan pyörteeseen -- taikka siirtää rantatyyneen.
Mikä pyörre lienee heittänyt kansanpaljouden tälle sillalle ja saanut
sen alistamaan jättiläisvoimansa tämän kaupungin rakentamiselle?
Lieneekö se uusien elämänmuotojen etsiminen, se vapautta janoova
tahto, joka kaikkialla kaihtaa orjuutta, pelkää raskasta raajoilla
raatamista aina yhtä harmaassa tavanmukaisuudessa, pyrkii ruumistaan
lepuuttamaan järjen suvannossa, etsii valoisempia asumasijoja,
iloisempia ihmisiä, vilkkaampaa liikettä. Se heittäytyy vinhaan
virtaan kysymättä osaako uida. Se ponnistelee, nousee, vaipuu,
hukkuukin. Mutta vaikka uhrit ovat monet, paisuu virran voima
valtavaksi. Ja vaikka he seuraisivat virran painoa suunnasta,
päämäärästä tietämättä, alistuen valveutuneiden johtoon, tuottavat he
niinkin hyötyä.
Kaikki mutaiset ja likaiset pohjavedetkin virta vetää syvennyksistä
eteenpäin kiitäessään, syventäen ja laajentaen latuaan. Vasta kun
uoma on puhdas ja pohja kova, virranjuoksu tasainen, selvenevät vedet
ja muta painuu pohjaan kiteytyäkseen lujaksi maaperäksi.
Ihmisvirrassa vallitsee vesien laki. Se on saanut alkunsa kaukaa,
laajasta maasta, niistä seuduista, joissa taistelu on ollut kiihkein
ja elämänhalu voimakkain. Sen on sisällisen voiman pakko kuljettanut
yhä kauemmaksi, kuumaan pyörteeseen, elämän otteluun, niinkuin maan
uumenista vesi virtana pyrkii mereen.


HÄMÄHÄKKI

He saapuivat päiväjunalla kaupunkiin, tohtori Vaski ja hänen nuori
rouvansa Silla Allenberg oltuaan kesän ulkomailla häämatkallaan.
Tohtori oli keväällä nimitetty historian lehtoriksi kaupungin
reaalilyseoon ja astui nyt syyskuun alusta virkaansa. He eivät
huomanneet kiireellisessä touhussaan pikkukaupunkilaisten ihailevia
silmäyksiä, joihin siellä täällä sekaantui kaihoista kateutta: miksi
toisille ihmisille elämä on rakkautta ja kukitettuna kulkemista
ulkomaan matkoilla ja toisille pelkkää tehtaan savussa elämistä
taikka kauppapuodeissa seisomista?
Nuori pari ajoi kaupungin suuren puiston laidasta vuokraamaansa
asuntoon.
-- Kummallista herrasväkeä he mahtavat olla, sanottiin keväällä, --
mennä nyt sellaiset hienot ihmiset asumaan yksinäiselle kulmalle.
Juopot siellä pulloinensa pelmuaa, vaan ei oikeat ihmiset.
Tohtori Vaski ja Silla olivat ihastuneet somaan oman kodin kolkkaan,
jonne ei ulottunut kaupungin tehdasten savu eikä melu. Se oli
omaan rauhaansa ja kauneuteensa unohdettu Mäntypuiston kulmake,
kaupunkilaisten mielestä kaukana, koska sinne oli neljän poikkikadun
matka liikkeen keskuksesta.
Jokin ulkoseutulainen yrittelijä oli rakentanut tälle kulmalle
kauniin talon ja myynyt sen tappiolla suuttuneena kaupunkilaisten
piintyneeseen tapaan asua ahtaasti liikekadun varrella, jättäen
tyhjäksi hänen kauniin talonsa. Ostaja oli ulkomaalainen,
verkatehtaan palveluksessa oleva värjärimestari, jota sanottiin
insinööriksi. Tohtori Vaski ja Silla rouva hämmästyivät suuresti
nähdessään kukkalaatikot akkunain alla, aivan kuin Saksan
huvilakaupungeissa, ja yhteisillä portailla komeilivat ruukkukasvit
syyskesän ihanassa rehevyydessä.
-- Tällaista emme olisi voineet unissammekaan toivoa! huudahti pikku
rouva jääden lumottuna katselemaan kukkien heleitä värejä.
Tavarat saatiin kärryiltä pian huoneisiin, jolloin heitä odotti uusi
yllätys. Sillan äiti, konsulinna Allenberg, oli Helsingissä hyvästi
jättäessään kuiskannut jotakin salaperäisistä kotitontuista Aimolle.
Junassa Silla uteli, mitä äiti oli sanonut.
-- En minä oikein ymmärtänyt, myhähti Aimo.
-- Se on niin sinun tapaistasi, pikku mies! nauroi Silla. -- Et ole
vähääkään utelias, otat asiat niinkuin ne sinulle annetaan.
-- Lieneekö tuo niin, oli Aimo sanonut. Hän ei koskaan väitellyt
Sillan kanssa. Olisihan taistelu ollut liian epätasainen. Tohtorin
puolella kymmenvuotinen vanhemmuus, laajojen opintojen kypsyys,
teoreetikon tarkkuus, hermostuneen melkein naisellisesti herkän
kirjamiehen arkatuntoisuus -- Sillan puolella kiehtova sulous ja
liikuttava itsekkäisyys, lapsekas elämänhalu, joka ei välittänyt
syistä eikä seurauksista ja kaikkein vähimmän teorioista. Vai
lieneekö siihen vaikuttanut myöskin se, että Aimo oli ollut
Sillan opettajana ja heidän välillään siis oli alun pitäen ollut
jonkinlainen juopa, joka tarvitsi pitkät ajat mennäkseen täydelleen
umpeen.
Konsulinna oli itse ollut heidän kotitonttunaan, luonut lumoavan
pesän neljästä valoisasta ja komeasta huoneesta, sijottaen esineet,
vanhat ja uudet huonekalut, verhot, matot ja muut koristeet, niin
että ne tekivät keskenään sulan sovinnon. Koti oli täydellinen
ja nuori rouva anasti sen heti juosten eteisestä saliin,
ruokahuoneeseen, makuukamariin ja miehensä huoneeseen. Keittiö oli
vain palvelijaa vailla, sillä hänen piti tulla vasta yöjunalla.
-- Tätähän mamma tarkottikin, kun puhui sinulle tontusta, huusi
Silla ja omisti kaiken luonnollisena saatavanaan niinkuin hän olisi
omistanut neulojalta saapuneen uuden puvun taikka korun ilman
erityistä hämmästystä taikka kiitollisuutta.
Tohtori oli vaiti ja katseli kaikkea hiljaisella hartaudella.
Hänen kodissaan, pienessä kappalaisen pappilassa, oli totuttu
melkein talonpoikaiseen niukkuuteen, ainoana ylellisyytenä äidin
äärimmäinen puhtaus ja komeimpana koruompeleena isän messupaita, jota
säilytettiin kansliassa, sillä sakastissa oli rottia.
Hän oli salaisella ilolla ja pelolla odottanut täydellistä
sekamelskaa, johon vähän vähällä saisi järjestyksen. Nyt tuntui kuin
olisi tultu hienoon hotelliin, ja siitä hän oli hentomielisyyteen
saakka liikutettu ja sanattomassa ihailussaan kiitollinen Sillan
äidille.
-- Sinun äitisi on paljon uhrannut ja vaivaa nähnyt meidän vuoksemme!
sanoi hän painaen Sillan hartioita rintaansa vasten. -- Minä
tahtoisin sähköttää hänelle kiitokseni.
-- Ei tarvitse, sanoi Silla, -- katsohan tuonne, eteisen seinälle!
-- Telefoni! huudahti tohtori. -- Kas, kun en sitä ennen huomannut!
Hän tarkasti luetteloa. Siinä ei ollut vielä heidän numeroaan, mutta
se oli kirjoitettu kanteen.
-- Mamma on perinpohjainen eikä minua kummastuttaisi, vaikka
löytäisimmekin fonografin salin pöydältä taikka sähkösilittimen ja
pölynimijän keittiöstä, sanoi Silla.
Aimo soitti ja sai heti puhelun. Silla seisoi vieressä ja nauroi
Aimon liikutuksesta värisevää ääntä ja hiukan kankeaa, kirjallista
ruotsinkieltä. Rouva Allenberg ei puhunut suomea. Aimo antoi pian
puhetorven Sillalle ja siirtyi omaan kamariinsa. Puhelu venyi
pitkäksi, sillä mammalla oli tuhansia asioita sanottavana, jotka
lähdön kiireessä olivat jääneet selittämättä.
-- Älä ole noin nolo, Aimo, sanoi Silla. -- Katsos, tässähän on
pitkäliina, jonka keväällä neuloin. Muistathan kuinka se usein putosi
lattialle, ja siinä on niin hirveitä virheitä. Ja tässä on meidän
yhdessä kutomamme villapeite. Sinä hasasit langat ja minä koetin
niitä keriä, mutta äiti taisi sittenkin sen kutoa. Ja tämä sinun
vanha sohvasi sieltä maalta, kotoasi, on kuitenkin kaikesta paras,
aivan kuin tätä huonetta varten tehty. Eikö täällä ole melkein yhtä
somaa kuin kotona Helsingissä? Mamma osaa sovitella.
-- Minä tahtoisin myydä sohvani ja ostaa uuden, sanoi Aimo kääntyen
pois Sillasta.
-- Elähän nyt, minä pidän siitä, se on niin leveä ja tilava, siihen
ihan hukkuu, voi loikoa poikin ja pitkin, ei pää satu eikä jalat jää
tukea vaille. Miksi sinä sen möisit? Pidäthän sinä kaikesta vanhasta
ja varsinkin kotoasi tuoduista esineistä! rupatti Silla.
-- Minä olen virunut siinä kuusi viikkoa vaarallisesti sairaana
eikä muistot siltä ajalta ole valoisia, ne ahdistavat minua vielä
vuosienkin päästä nähdessäni tuon sohvan.
-- Aimo kulta, älä sitä raukkaa myy! Se on niin hyvän ja tutun
näköinen, että oikein sääliksi käy.
-- Sinä säälit sohvaa, vaan et minua, naurahti Aimo.
-- Sohva on teistä kahdesta avuttomampi, ja minä olen ritarillinen,
puolustan heikompaa.
Tohtori kohotti hartioitaan pysyen uskollisena periaatteelleen: ei
väitellä.
-- Mikä sinua silloin vaivasi? kysyi Silla hetken kuluttua.
En ole tainnut kertoa sinulle, minulla oli umpisuolen tulehdus.
-- Leikattiinko se?
-- Ei sen pahempi, se riemu taitaa olla joskus toiste minulle suotu.
-- Kaikkea sinä nyt ennustelet. Tämä on tosiaan hassua, tavarat ovat
vielä repuissa ja mytyissä, ja me puhumme umpisuolesta. Aimo, avaahan
näitä, niin puretaan.
Silla rouva liikkui ketteränä huoneesta huoneeseen, otti hattuvasusta
suuren, keveän silkkihuivin, heitti sen päänsä päälle kannatellen
sitä käsillään kuin intialainen morsian ja kietoi sen sitten
lanteilleen itämaalaiseen tapaan mennessään makuuhuoneeseen
katsellakseen itseään peilissä. Huone oli valoisa ja tilava, vain
muutamia huonekaluja: kaksi veistoksilla koristettua sänkyä eri
seinillä ja taustassa leveä peili, joka ulottui puoliväliin seinää
kuvastaen huoneen toisin verroin suuremmaksi. Peilissä näkyi
vaalealla merinosaalilla peitetty turkkilainen sohva, vastakkaisella
oviseinällä ja sen vieressä marmorisella hyllypöydällä kreikkalainen
maljakko. Silla otti sen käteensä, nosti kevyesti päänsä päälle
kantaen sitä itämaalaisten naisten tapaan. Punaiset harsoverhot
loivat huoneeseen tarumaisen hämäryyden ja nuoren rouvan suloisiin
liikkeisiin yhtyi hiljainen hyräily. Hän katseli kuvaansa peilissä,
vaihtoi leikkinsä todelliseksi tanssiksi pitäen peilikuvaa
vastatanssijanaan.
Aimon ihastuneessa katseessa oli enemmän esteetikon kauneudeniloa
kuin rakastuneen miehen hurmiota.
-- Oletko tyytyväinen? huusi Silla hänelle. Aimo otti hänet syliin ja
suuteli kevyesti.
-- Mistä tämä hellyys on kotoisin? kysyi Silla nauraen.
-- Sinä olet hurmaava, suloinen, rakas...
-- Ja hupakko. Niin olenkin, saadaan nähdä, kuinka kauan viihdymme
täällä?
-- Minun työni on täällä.
-- Sanoinhan jo keväällä, että sinun pitää pian hakea Helsinkiin.
-- Silla kultaseni, voi mennä kymmeniä vuosia, ennenkuin tulee virka
avoimeksi.
Sillan vartalo jäykistyi ja kevyellä nykäyksellä hän irroitti itsensä
miehensä syleilystä.
-- Tiedäthän sinä, että tanssi on minun erikoisalani. Olen käynyt
senkin seitsemät opit ja kurssit. Missä minä täällä tanssisin,
mokomassa sopessa!
Aimo kääntyi akkunaan peittääkseen sitä tuskallista kiihtymystä, joka
hänet aina valtasi, kun Silla puhui tanssistaan. Olihan se viatonta,
mutta nyt hänen täytyi muuttua vakavaksi -- ei käynyt muuten päinsä,
voisihan se houkutella, ties mihin.
-- Nyt sinä taas nökötät! sanoi Silla lapsellisesti. -- Otetaan
auki mattokäärö. Se suuri persialainen tulee tähän peilin eteen
keskilattialle ja ulottuu kummankin sängyn kohdalle. Saatpa nähdä,
kuinka sen vaalea kirjavuus tekee huoneen iloiseksi.
Silla innostui tavarain purkamisesta, heitteli niitä pinottain
lattialle, pöydille, sohville, sekaisin nuotteja, kirjoja, harsoja,
pitsejä, liinoja, verhoja, porsliineja, maljakoita, joita hän oli
suurella vaivalla keräillyt maailman kaupungeista, ihania veistokuvia
pienoiskoossa, toalettiesineitä, hajuvesipulloja, hemmotellun ja
hienon naisen tuhansiin tarpeisiin varattuja suloisia, pieniä,
salaperäisiä ja kalliita esineitä.
Äkkiä hän heitti kaikki katsellen avuttomana ympärilleen.
-- Kuule, Aimo, minne nämä nyt saan kaikki mahtumaan? Mamman
järjestys ei sittenkään sovi. Täytyy saada enemmän hyllyjä ja
patsaita ja koloja ja laatikoita. Minne minä laitan kaikki pukuni ja
helyni ja toalettikapineet?
Vastausta odottamatta hän juoksi saliin ja huusi:
-- Aimo, tulehan muuttamaan huonekaluja uuteen uskoon. Eihän mamma
voinut tietää, mitä minä tuon mukanani.
Niin nosteltiin ja sommiteltiin moneen kertaan myöhään yöhön, kunnes
palvelija tuli yöjunalta tuoden uutta soviteltavaa.
Aimo nousi aikaiseen ollaksensa kahdeksalta aamulla koulussa, hiipi
hiljaa huoneesta ja pukeutui omassa kamarissaan, ettei herättäisi
Sillaa, joka vielä nukkui. Palatessaan keskipäivällä koulusta Aimo
tapasi vaimonsa rauhallisesti nukkumassa.
-- Terveisiä koulusta, sanoi Aimo nauraen.
-- Joko kello on niin paljon? Auta, hyvä mies, minua pukeutumaan!
huusi Silla.
Aimo oli siihen toimeen hyvin tottunut, ja Silla joutui pian
suuruspöytään, joka heitä odotti.
-- Nyt menemme väliajalla puistoon, ehdotti Aimo.
-- Mennään, mennään, nyökkäsi Silla, mutta väli-aika kului
rupattaessa ja järjestellessä, kunnes Aimon oli pakko mennä kouluun,
ja puisto jäi. Aika kävi Sillalle yksinäisyydessä pitkäksi, hän lähti
ilman Aimoa puistoon katsomaan, eikö löytäisi somaa paikkaa, minne
voisi viedä kahvit mukaan iltapäivällä.
Hän heitti ylleen soman kävelytakkinsa, nyökkäsi itselleen
peilissä nostaen kädet lanteilleen, otti muutamia askeleita kuvaa
kohti, poistui ja hymyili: -- Soma, hyvin soma, liian soma täällä
pikkukaupungissa, ajatteli hän, heitti lentosuukkosen itselleen ja
lähti.
Oli kirkas, aurinkoinen päivä, kimakat vihellykset halkaisivat ilmaa,
toiset toitotukset imeytyivät kuin maan sisältä ilmoille.
-- Ahaa, niin, tehtaat täällä puhuvat omaa kieltään!
Pian sen jälkeen ilmestyi puistoon kalpeita ihmisiä, jotka kiireesti
riensivät päivälliselle asuntoihinsa laitakaupungille.
-- Niin, mehän asumme heidän naapureinaan, ajatteli Silla, ja pieni
vastenmielisyys väreilytti hänen onnensa pintaa kuin tuuli tyyntä
lammen vettä. Hän astui edemmäksi metsään seuraten tietä harjun
selällä, josta näki laajalle sisäjärven ulapoille, sadottain saaria,
salmia ja lahtia, muutamia kauniita huviloita, maalaistaloja, sahoja,
tehtaita, koko kaupungin. Sillaa juovutti raitis ilma, pihkan ja maan
tuore tuoksu, lintujen liverrys, kokonainen ihanuuden ja reippaan
elämän meri hänen ympärillään. Kaupungin lapsi oli kuin todellisen
elämän maahan eksynyt prinsessa. Hänen kauneutta janoova sielunsa
joi täysin siemauksin. Mutta hän oli päiväperhonen, tarvitsi vähän
kyllääntyäkseen. Hänen katseensa irtaantui näköaloista, tarkasteli
ohikulkevia ja vastaan tulevia ihmisiä. Hetkisen häntä vaivasi
kummallinen halu katsoa taaksensa, oli aivan kuin joku olisi tahtonut
väkisin kääntää hänen päätään.
-- En kiusallakaan katso, ajatteli hän ja astui eteenpäin. Mutta
hän väsyi pian ja istui tien viereen penkille. Samassa hän kääntyi
hiukan ja katsoi taakseen. Kumma, ettei hän ollut kuullut askeleita,
sillä ihan lähellä häntä pysähtyi eräs nainen ja katsoi häneen
hiukan hymyillen. Sillakin pysähtyi katsellen outoa, kaunista
naista lapsellisella uteliaisuudella, huulet hiukan raollaan. Eihän
vieraassa naisessa mitään outoa ollut: tavanmukaisesti puettu aivan
ruskeisiin, paitsi pitsiliina, joka kaulan ympärille poimuteltuna
teki hänet kuvan kaltaiseksi, aivan kuin jokin vanha maalaus, naisen
rintakuva.
Silla hämmentyi ja käänsi katseensa pois tuntien punastuvansa.
Samassa hänelle selvisi, että kyllä hänen naapurinsa oli jollakin
tavalla erikoisempi kuin muut. Nainen istui penkin toiseen päähän.
He eivät suoraan katsoneet toisiinsa, mutta istuivat kuitenkin päin,
niin että katse sivuutti. Sanattomuus lähensi heidät vaistojen
herkällä tarkkuudella. Sillan sivuuttava katse ihaili naapurin
tuuheaa, mustaa tukkaa, loistavia ruskeita silmiä ja hänen tummaa,
merkillisen puhdasta ja lämminväristä ihoaan. Hän oli täyteläinen,
vartalo kuitenkin notkea, melkein ryhditön hänen istuessaan
lepoasennossa, toinen jalka koholla, hienon naisen puhdasmuotoisella
kädellä pidellen päivänvarjoa.
Sillasta tuntui kuin olisi pitänyt sanoa jotakin -- ei mitään
lähentelevää eikä ystävällistä, sillä nainen ei vaikuttanut häneen
sillä tavalla, pikemmin pelottavasti ja masentavasti, -- mutta
intressantti hän on! päätteli Silla.
Vieras liikahti ja katsoi nyt suoraan ja hymyillen Sillaan. Silla
sulki silmänsä tuntien vastenmielisyyttä, mutta samassa hänkin
hymyili ja katsoi vierasta suoraan silmiin.
-- Täällä on kaunista, sanoi vieras.
-- Suuremmoista, vastasi Silla saaden tasapainon. Hän oli
maailmannaisen alku ja osasi jo varsin hyvin tekeytyä miksi vain
halusi... -- Tämä on kaiketi kaupunkilaisten lempipuisto.
-- Pitäisi olla, sanoi nainen, -- mutta me rakastamme täällä omia
huoneitamme, emme tarvitse puistoa.
-- Te rakastatte luontoa, sanoi Silla.
-- Silloin kun on aikaa, sanoi vieras ja samalla leimahti hänen
suurissa ruskeissa silmissään, ja nyt hän katsoi Sillaan täydellä
katseella. -- On hauska nähdä tohtori Vasken nuoren rouvan muistavan
luonnon ihanuutta heti kaupunkiin saavuttuaan.
-- Te tunnette minut! huudahti Silla.
-- Arvaan, kaikkihan pikkukaupungissa tunnetaan, sanoi vieras
rauhallisesti.
-- Niin, tietysti, myönsi Silla.
-- Täällä viihtyy hyvin, kunhan ehtii kodistua, olla kuin yhtä
perhettä, -- jos se huvittaa. Tarvitsee vain vilkaista akkunastaan,
niin näkee heidät kaikki, tai nousta tänne harjulle. Te näette itse.
-- Täältä näkee tosiaan paljon.
-- Palasen elämää. Vaikka eihän täällä mitään kummempaa tapahdu.
Kaikki ovat onnellisia ja tyytyväisiä.
Hän sanoi sen sillä tavalla kuin ei olisi suonut heidän olevan
onnellisia ja tyytyväisiä. Sillan kävi häntä sääli. Vieraan
merkillinen katse tajusi sen, ja hän hymyili niin lumoavasti,
että Sillan täytyi ojentaa hänelle kätensä. Vieras otti sen ja
piteli hetken lujissa, lämpöisissä käsissään, nyökkäsi ja kääntyi
palatakseen kaupunkiin.
-- Hyvästi, puisto ei ole kovin suuri, voimme toistekin tavata
ja kaupunki on liian pieni, täällä täytyy törmätä yhteen. Vaikka
lieneekö meidän maailmammekaan kyllin suuri erottamaan kaksi ihmistä
toisistaan ainaiseksi.
Hän hymyili taas ja kumarsi poistuen rauhallisesti.
Silla jäi häntä katselemaan eikä oikein selvinnyt ihmettelystään.
-- Hän ei ollut iloinen, ajatteli Silla. -- Sellainen juhlallisuus!
"Maailma ei ole kyllin laaja erottamaan kahta ihmistä." Ehkä hänessä
on vanhanpiian katkeruutta, ihmisparassa. Taikka ehkä hänellä on
ollut oma tarinansa, sillä intressantti hän on, päätteli Silla ja
kiiruhti kotiin.
-- Minä tapasin tänään merkillisen naisen, kertoi hän miehelleen
päivällispöydässä, -- ruskea kiireestä kantapäähän, komea, käskevä,
sellainen, että jos sinä hänen valtaansa joutuisit, et uskaltaisi --
-- No, mitä minä en uskaltaisi?
-- Kieltää tanssimasta!
-- Onko hänkin siihen syntiin taipuvainen?
-- Annappas, minä vähän mietin, mitä silloin tapahtuisi, jos hän
tanssisi.
-- Noo?
-- Hän pitelisi lujasti ja lämpimästi käsistä ja veisi
tanssittajaltaan sielun, pistäisi sen taskuunsa...
-- Ja möisi ehkä paholaiselle, sanoi Aimo.
-- Taikka myrkyttäisi.
-- Oliko hän sen näköinen?
-- Ei, hän oli kaunis, mutta pelottava. Ruskeat silmät, ruskeat
vaatteet...
-- Ruskea epeira, ja sinä soisit minun joutuvan sellaisen hämähäkin
myrkkyleukoihin.
-- Kuka tietää, vaikka vielä joutuisitkin. Hän sanoi, ettei koko
maailma ole kyllin suuri erottamaan kahta ihmistä toisistaan.
-- Älä pelkää, minä lienen liian laiha ja hiljainen sellaisten
intressanttien naisten leukoihin joutuakseni.
-- Älä sano, minusta tuntuu kuin sinulla hyvinkin voisi olla oma
tarinasi. Sinä olet salaperäinen ja jännittävä mies, toisinaan. Älä
luule, että olisin sinusta muuten huolinutkaan.
Aimo katsahti äkkiä vaimoonsa ja kääntääkseen puheen toisaanne hän
sanoi: -- Minullakin on sinulle uutisia.
-- Menehdyn uteliaisuudesta, mitähän tässä maailman kolkassa olisi
minulle soveliasta?
-- Meitä on käsketty, oikein vaadittu tämänpäiväiseen juhlaan
kaupungintalolle.
-- Hauskaa tutustua kaupunkilaisiin, riemuitsi Silla.
-- On vielä pyydetty muutakin.
-- Sinä olet niin onnettoman näköinen, ettei se mahda olla hauska
pyyntö.
-- Sinun pitäisi siellä tanssia.
-- Sooloa! huusi Silla.
-- Niin kai, he tulevat itse vielä pyytämään.
-- Mistä he tiesivät, että minä tanssin?
-- Tohtori Allen, rehtorimme poika, joka nyt hoitaa isänsä virkaa
koulussa, on nähnyt sinun esiintyvän jossakin Helsingin arpajaisissa.
-- Niin, Aimo, on vaarallista ottaa vaimokseen tällainen julkisten
taiteitten tulkki.
Ovikello soi. Tohtori Allen oli pitänyt kiirettä. Tuttavuus
solmittiin kevyesti. Olivathan he kaikki saman piirin ihmisiä,
harrastivat samoja asioita, olivat saaneet samanlaisen kasvatuksen.
Tohtorilla oli nuotit Anitran tanssiin mukanaan, ja kun Sillan
suostumus oli saatu, avattiin flyygeli ja Allen soitti.
-- Te soitatte mainiosti, sanoi Silla. -- Soitatteko illalla juhlassa
myös minulle?
-- Soitan, jos tahdotte. Teidän tanssinne oli hurmaava silloin