Ristiriitoja: Novelleja - 9

on tullut uusia. Ja nuo ruskeat kädet, ne liikkuvat aina, pitelevät,
hoitelevat, eivät osaa levätä. Ja kun ne tarttuvat minun käteeni, on
kosketus lämmin ja luja.
On kuin eilen olisin täältä lähtenyt ja nähnyt unta olleeni taas koko
talven kaupungissa koulussa.
-- Missä on Kyttä, Putte, Liisa ja isä?
-- Isä jäi valjastamaan Liisaa, sanoi äiti, ja me kannamme tavaroita
sillalta.
-- Älä nyt, äiti, roikota, kyllähän minä itsekkin. Kas, tuolla Kyttä
ja Putte. Sekös vasta meteliä! Tuoko on Putte? Sinähän olet iso
hevonen. Kas, kas Kyttä, nyt ei Putte enää olekkaan pikku Putte.
-- Hau, hau!
Putte seisoo ja muljottaa, lähenee varovasti, arvellen.
-- Voi, Putte raukka, muistisi on kovin lyhyt. Tuosta saat sokeria,
täytyy kai tehdä uudestaan liitto, vai mitä, sinä lempeäsilmäinen
pitkänaama.
Isä tulee Liisalla ja nyt mennään joukolla kotiin. Juoksen edellä
pihaan, kuistille, tupaan, isän ja äidin kamariin, saliin, omaan
kamariin. Kuljen paikasta paikkaan, tutkin joka vesan, puun, kolon ja
kivetkin, en kykene istumaan ennenkuin olen kaikki nähnyt. Kamarini
akkuna on auki. Annan koivun lehtien kutittaa niskaani ja taivutan
pääni ulos akkunasta. Pienet, pihkaiset lehdet sivelevät leikillisen
hellästi ja minua naurattaa, on kuin joku toveri kujeilisi kanssani.
Sipaisen oksia käteeni, painan kasvoilleni ja hengitän niiden
suloista tuoksua.
Kuistin ylimmälle portaalle nousee pyöreä, karvainen pää: -- Miau!
-- Sinkka, Sinkka, kissaseni, mirri, mirri, kis, kis. Tule tänne
vaaleanharmaani, valkoturpa Miau!
Sinkka astuu arvokkaasti, hiljalleen ja vakavana, vaikka pääskyset
kilvan sätättävät sen ympärillä, lentää suhauttavat melkein kissa
paran selkää sipaisten. Sinkka pysähtyy, istuu, sirittää silmänsä
soikeiksi ja nostelee etukäpäliään ja suvaitsee sanoa: -- Miau!
-- Voi Sinkka kulta, ajetaan pois nuo hupakot. Tule, tule!
Sinkka hyppää polvelleni, kyyristyy kyljelleen, vetää hännän
käpälilleen, pujottaa pään sivulle ja kehrää, sitten se lepää
täydellisesti, kiskoen pois kaiken tarmon joka hivenestään.
-- Sinkkaseni, onko sinun vielä ikävä veikkojasi ja siskojasi, jotka
upotettiin?
Sinkka loikkaa portaalle, vilkaisee minuun, ummistaa silmänsä ja
sanoo: -- miau, kannattaako tuota, ette te ihmiset siitä kuitenkaan
välitä.
-- Kyttä vallaton, putiit, nyt Sinkka lähti. Ja sinä kieputat
häntääsi ja kärkyt sanaa: ot'kii!
Kyttä haukahtaa ja häärää palaten aina takaisin pää kallellaan.
-- No, mitä, mitä, olet sinä hyvä! Mennäänkös metsään?
-- Hau, hau, koska tahansa!
-- Juostaan kilpaa, kas niin! Äiti, minä menen Kytän kanssa
katselemaan, onko mansikan kukkia paljon!
Tiet ovat kaikki nurmisia, aluksi tasaisia ja raivatuita. Kyttä
juoksee edellä korvat hörössä, nuuskii ja haukkuu. Alavilla paikoilla
on valkeanaan mansikankukkia. Asettelen askeleeni, etten polkisi, ja
ajattelen ahnaasti mansikka-aikaa; vasta kolmen, neljän viikon päästä
saa. Kyttä haukkuu vimmatusti puun juurella, katsoo väliin minuun ja
yltyy uudelleen haukkumaan kuin hengen edestä. En ole tietävinäni. Se
katsoo minuun moittivasti: -- Tyhmyri, kun et ammu, vaikka otus on
puussa!
Kyttä juoksee kieli pitkällä kotiin isää hakemaan. Seuraan tietä
yhä syvemmälle metsään, alavaa, puoleksi soista tiheikköä, missä
polut haaraantuvat sadalle suunnalle, kiertävät jokaisen tumman
kuusen, harmaan haavan ja sammaleisen kiven, työntävät jalkoihin
ryhmyisiä juuria, kosteita koloja. Oksa singahtaa ja kapsaisee
kasvojani, lehdet hyväilevät poskea. Tuhansissa seiteissä kimaltelee
kastehelmiä, ängerväin tuoksu huutaa äänekkäästi ja kainot kukat
odottavat siivellistä hedelmöittäjää. Makeat nesteet virtaavat
miljoonissa soluissa ja elämän hehku huumaa minuakin. Poveani
pakottaa ja minun täytyy huutaa: -- Metsä, mitä sinä tahdot minulta,
mitä vaadit?
Samassa seison auringossa. Edessäni nousee honkainen rinne, silmäni
soutavat sammaleisia kiviä, kellertäviä puunrunkoja. Valo siirtyy
puusta puuhun, varjot vaeltavat toisiaan tavotellen kuin leikkivät
lapset. Mäen rinne on kuin kirkko, laaja, korkea, yllä ääretön
avaruus, jossa aatos vapaana hapuilee ijäisyyttä.
Ummistan silmäni, kuuntelen sointuja ympärilläni ja tunnen oman
kaipuuni sulavan niihin. Ja kun jälleen katson rinnettä, hymyilee
se minulle kuin vanha ystävä, pyytää astumaan ylemmäksi pehmeille
mättäille ja kuiskii korvaani liikuttavia juttuja lemmestä.
Hän on hupainen, tuo vanha mäki, luulottelee minun olevan häneen
rakastunut ja sanoo viettävänsä kihlajaisiamme. Nauran tuolle
vanhalle hupakolle, mutta oudoksun omaa ääntäni, sillä nauruni on
kuin kyyhkysen kujerrusta. Voimani herpaantuvat, on kuin olisin
juonut huumaavaa viiniä!
* * * * *
Sunnuntaina Arvo tuli meille, istui tuvan penkillä käsiensä päällä
kiikutellen itseään ja katseli uusia saappaitaan. Hän ei huomannut
ensin minua, kun tulin kamarista. Rykäisin.
Taivas, hänen naamaansa! Hän töllöttää suu ammollaan ja silmät
pystyssä kuin kysymysmerkit, niinkuin olisin ollut kummitus.
Sunnuntaipuvussaan hän on sentään koko soma. Ei ainakaan mölhömpi
kuin kaupungin pojat ja aika kiltti. Hän seurasi minua aitan eteen,
missä aina ennen leikimme.
-- Muistatko, kuinka tuo rinteli oli ennen meidän mielestämme
korkealla? sanoin.
-- Kyllähän tuosta vaikka loikkaisi, sanoi hän kääntyen minuun
syrjin, kädet housuntaskuissa.
-- Eikä loikkaisikaan, on se sentään niin korkealla.
Hän ei vastannut, hiipi vain kuin muina miehinä aitan portaille ja
ylös rintelille.
-- Älä, Arvo, älä rupeakkaan hyppäämään alas. Herran tähden, et saa,
et saa! Sinä hurja poika, mieletön...!
Samassa hän ponnahti maasta kyykkysiltään ja suistui nenälleen
ruohoon, nousi hitaasti ja astui ontuen, huumaantuneena.
-- Sinuun sattui.
-- Vielä mitä.
-- Se oli uhkarohkeata.
-- Pyh, voisin loikata korkeammaltakin.
Minua harmitti hänen kopeutensa.
-- Juostaan kilpaa! huusin uhillani ja käännyin häneen selin
riisuakseni kengät jalastani, mutta Arvo asettui eteeni ja katseli.
-- Et saa katsella jalkojani, kun riisun.
-- Mitä minä niistä! sanoi hän halveksuen.
-- Mitä sinä sitten?
Seurasin hänen katsettaan ja se ahmi minun kiiltonahkaisia kenkiäni.
Hän oli kai koko ajan hölmistyneenä ihmetellyt kaupunkilaispukuani.
Eikö hän ole mölö poika?
Juoksimme laivarantaan, missä Joutsen kelluu. Olin läkähtymäisilläni
enkä kuitenkaan päässyt Arvon kintereille. Hän nelistää kuin Putte.
Joutsenen leveällä kokkalaudalla oli hyvä levätä. -- Laitetaan tälle
purjeet, sanoi Arvo.
-- Mistä?
-- He, lehvistä!
Hän löysi rannalta kätköistä nuottaköyttä, sitoi toisen pään perään,
johti siitä hankaimeen ja keulaan molemmin puolin venettä. Sitten
hän haki tuuheita koivun lehviä ja sulloi köyden ja veneen laitojen
väliin.
-- Olet sinä kekseliäs poika, sanoin.
-- Höh, pidä sinä perää, minä hoidan näitä purjeita ja autan melalla.
Minua nauratti. Olipa tuo poika olevinaan, yritin olla vakava, sillä
tuollaiset poikaviikarit yltyvät temppuilemaan, kun niille nauraa.
Soma hän on, tukantupsu otsalla ihan kuin Putella. Arvon on sentään
kihara.
-- Sinulle sopisi ylioppilaslakki vallan mainiosti, sanoin.
Arvo vihelsi.
-- Miksei sinua olekkin pantu kouluun?
-- Herroja on jo liiaksikin ja isä sanoo, että maamiehen koulu on
pellolla, eikä maan kamaraan kynnet pysty, ellei niitä lapsesta
saakka hio!
Arvon äänessä oli oikein rautaa enkä minä uskaltanut sanoa mitään,
sillä arvasin joutuvani tappiolle. Vene kulki pitkin rantaa ja
kiikurit parkuivat poikasineen kaislistossa. Joku emä kuljetti
nokallaan korsista kyhättyä pesäänsä kuin mitäkin laivaa.
-- Senkin kalanahmijat, tarvitsette kalloonne! sanoi Arvo.
-- Sinä olet julma.
-- Kiikuri on julmempi, syö kalat keittämättä ja paistamatta ihka
elävänä.
Hän katseli veteen ja tarkasteli molskivia kaloja.
-- Sanohan isällesi, että tulevat nuotalle tälle kohtaa ja vielä tänä
iltana, niin saavat hyvän apajan lahnoja.
-- Mistä sinä sen tiedät?
-- Näyttävät nousseen tähän ruohoa syömään, tonkivat mudassa nenineen
kuin porsaat.
-- Mikset sinä sano isällesi?
-- Tämähän on teidän kalavettä.
-- Kiitoksia, herra peltomies, kalamies...! Mennään kotiin.
Arvo souti minut rannalle ja lähti viemään venettä laivasillalle.
Koivuni oli siellä lähellä ja minä läksin sitä katsomaan. Sen kuori
oli kuin valkoista samettia. Mitä ihmeitä! Sen kuoreen oli piirretty
kruunu ja sen alle kirjotettu "hän". Kuka ihme... oletkohan sinä,
koivu, juorunnut? Minä taidan olla hupsu, mitä nyt puu kertoisi
kellekään! Olisikohan Arvo aavistanut...? Olkoon, en välitä!
Hauskempi on haaveilla.
Minä asun suuressa kartanossa. Pitkin leveää lehtikujaa karauttavat
mustat korskuvat oriit vetäen kiiltäviä vaunuja. Niissä istuu kalpea,
mustasilmäinen, kiivas "hän".
Hupsu minä kai kuitenkin olen. Ei ensinkään, ei sinne päinkään --
kalpea, mustasilmäinen, kiivas -- mokomakin maitonaama, hiilisilmä!
Tuolta "hän" tulee omalla laivalla taikka moottorilla, on
huvittelemassa, laskee rantaan, näkee koivuni, astuu maihin, huomaa
minut, juoksen pois. Hän tähystää, vaanii, odottaa, kuulee askeleita,
risahdus, vastaan tulee -- Putte!
Oi, voi, kun naurattaa. Mutta mitä minä sitten tahdon? Tämä on niin
peräti hupsua. Ja kuitenkin hän tulee, ihan varmaan.
Ehkä hän tuleekin salaa, seuraa kaukaa, väijyy, iskee silmänsä,
katsoo läpi -- huu! Minua pelottaa ja itkettää.
* * * * *
Autan äitiä askareissa. Kannan ruokia aitasta pöytään, kirnuan voita,
keitän munajuustoa ja painelen sitä isän veistämään siroon kehään.
Kun tupa on siistitty ja aurinko pilkistää akkunoista, kurkistaa
joka soppeen ja vallattomana pistelee mustan tukan läpi päätäni,
silloin kello lyö hartaasti kaksitoista. Viimeinen heläys väräjää
piiloutuen seinän rakosiin. Vanha ystävä kunnian-arvoisa ajanmittari,
sinä ilmaisit minulle ensiksi lukujen salaisuuden. Sydämeeni hiipii
aina hellä kunnioitus sinun lyödessäsi. Toisinaan kerroit pienelle,
sairaalle ja utelevalle tytölle kirjavia, tolkuttomia satuja
hiljaisessa tuvassa.
Tässä edessäni on äidin rukki. Kuinka monta kertaa olen leikkinyt sen
suristessa, supattanut nukelleni, touhunnut pikku äitinä. Lieneekö
maailmassa toista niin viisasta rukkia kuin on äidin rukki. Se osaa
kaikki kirjaimet ja surahuttaa ulkoa pitkiä runoja, kunhan ei vain
"latinaa" vaadita.
Huh, aurinko on tungetteleva, polttaa päätäni. Ulkona on viileämpää.
Kiikkuni on kahden niinipuun alla. Siinä on aina vilpoisa istua ja
katsella selälle, jossa vähä väliä näkee pienen, valkoisen laivan.
Nytkin se lähenee, viiltää eheän veden pintaan pitkän juovan ja
painaa pieniä laineita rantaan. Tuo laiva on meidän ja maailman
liikkuva välittäjä. Jos meillä on viesti lähetettävä, kutsumme sen
rantaan. Muuten se viilettää huhuilematta ohitsemme, ei häiritse
rauhaamme.
Putte hirnahtaa pellolla ja samassa kuulen sen tömistävän
nelistyksen. Pistäydyn hakemaan leipää ja riennän kiikkuun takaisin.
En ole tietävinäni, leipä on esiliinassani. Se pitkäkoipinen
hevosnuorukainen tönäisee nenällään olkaani ja heittelee
vallattomasti päätään. Pienin palasin pistelen leipää sen suuhun,
hyväilen pitkää naamaa. Putte räpyttelee silmiään ja katsoo minuun.
-- Kuule Putte, meidän on hyvä olla. Katsos kuinka koko talon väki ja
sinun Liisa-emäsi hääräävät tuolla niityllä. Tiedätkö, minkä vuoksi?
Sinä mykkä ystäväni, tiedäthän sinä. Me olemme kaksi lasta, sinä ja
minä ja meidän vuoksi...
-- Mailii!
-- Kuules Putte, joku huutaa. Se on isä.
-- Maili, älä kiiku, nytteet hytkyvät. Kiilat ovat nousseet maasta ja
tammen tapit voivat päästä höltymään. Katselin sitä jo eilen, mutta
en joutunut korjaamaan. Nyt lyönkin siihen kiilat.
Isän leveät hartiat, työn ja ijän köyristämä selkä painuu ja nousee
nuijan mukana. Paidan viilekkeestä paistaa leveä, auringon punertama
rinta ja silmissä välkkyy leikillinen hellyys.
On hyvä olla, turvallinen ja kevyt, aivan kuin kulkisi suuressa
laivassa, tyynellä merellä ja kaikki aluksessa olisivat hyviä ja
helliä ihmisiä.
-- Kiitos, isä!
-- Kiiku hiljaa, oksat voisivat raapia kasvojasi.
-- Kyllä varon, isä.
Pellolta kuuluu intohimoisen äidillinen hirnunta. Putte katsoo vielä
minuun, onko mitään keskusteltavaa. Minä nyökkään, ettei ole, ja se
vastaa emänsä hirnuntaan ja laukkaa niitylle.

III.
Voi sinua kirjaräiväni, unohduit moneksi ajaksi.
"Hän" tuli ja nosti minut tänne korkealle kaupungin muurien varjoon,
löi entisen elämäni poikki kuin juhannuskoivun tyven ja pystytti
oman elämänsä puuksi, antoi parhaimman majansa, pyhimmän soppensa
kaunistettavakseni.
Kaikki on ollut kuin unta ja kuitenkin niin totta kuin se, että
hengitän, näen, kuulen, liikun. Hän tuli!
Kerran kaupungissa ollessani ison veljeni luona jatkamassa
opinnoitani, koulusta päästyäni, tapasin hänet portaissa. Muistelen
ennen nähneeni hänet -- ääni, katse, tervehdys oli tutunomaista.
Tiesin kuitenkin, etten koskaan ollut häntä tavannut.
Hän haki asuntoa, oli vasta muuttanut kaupunkiin ja tuli nyt
sanomalehti-ilmotuksen mukaan meille. Veljelläni oli huone
vuokrattavana. Tantti ei ollut kotona eikä veljenikään. Minä näytin
huoneen, juttelin ja vein saliin, aivan kuin olisin ollut hyvin
tottunut seuranpitoon. En laisinkaan kainostellut. Hän oli niin hyvä
ja kohtelias. Minä ymmärsin kaikki, mitä hän puhui, ja osasin vastata
kysymyksiin. Meillä olisi riittänyt juttua vaikka kuinka kauaksi.
Tietysti hän sai huoneen ja otettiin vielä täyshoitoon, vaikkei se
alunpitäin ollut tarkotus. Tantti piti oikein kunnianaan hoitaa häntä
hyvin.
Minusta koko kaupunki oli muuttunut. Hän saattoi minua toisinaan
käsityökouluun ja tiemme kulki erään kallion poikki ja siellä me
usein istuimme. Kotona oli kaikki kuin unta ja juhlaa. Pelkäsin
herääväni todellisuuteen, jolloin hän olisi hävinnyt.
Kerran hän kysyi minulta, miksi minua sanottiin Mailiksi.
-- Joku täti lienee ollut Maija Liena ja hänen mukaansa olen saanut
nimeni. Mikä teidän nimenne on?
-- Erland, sanoi hän ja katsoi minuun.
-- Runollinen.
-- Ajattelette kaiketi Rydbergin Singoallaa.
-- Ajattelin.
-- Äitini lienee ajatellut samaa antaessaan minulle nimen. Hän ei
silloin aavistanut, että minusta tulisi suomenkielinen ja nimestäni
Lanni.
-- Runous ja mustalaiset taitavat hävitä maailmasta.
Hän katsoi minuun ja nyökkäsi.
-- Oliko äitinne ruotsalainen? kysyin.
-- Umpiruotsalainen. Onko se teistä outoa? lisäsi hän äkkiä.
-- Ei ensinkään. Minä tahtoisin joskus nähdä hänet.
-- Hän on kuollut.
Katsoimme toisiimme vakavina enkä oikein tiedä -- kätemme puristuivat
yhteen.
Sen jälkeen "hän" oli varmasti tullut -- ei ollut unta, oli täyttä
totta.
Kerran olimme kahden teatterissa, näyteltiin Sakuntalaa. Minä elin
mukana pyhässä näytelmässä, unohdin kaiken ympärilläni, en muistanut
Lannia, en istunut tuolillani teatterissa, en katsellut näytelmää,
vaan elin intialaisen tytön elämää, rakastin ja kärsin hänen
kanssaan. Kesken huumaustani käänsin jonkin oudon voiman pakotuksesta
päätäni. Samassa näyttämö katosi ja kuuma laine Lannin silmistä
upotti minut, ja näytelmä jatkui minussa itsessäni. Minä olin
Sakuntala ja "hän" oli minun kuninkaani. Lumousta kestää yhä vielä.
Veljeni sanoi minua liian nuoreksi naimisiin menemään, mutta Lanni
tahtoi ja minä tahdoin olla, missä hän oli. Ja kun hänen piti muuttaa
tänne suureen kaupunkiin, otti hän minut mukaansa.
Nyt istun täällä kuin lintu häkissä. Yhdessä laadimme pesää, ostamme
tuoleja, pöytiä, verhoja, kaikkea somaa. Meidän on hyvä olla enkä voi
ymmärtää, miksi eivät kaikki ihmiset mene naimisiin...
Lannin äidin kuva on ripustettu seinälle, sohvan kohdalle
arkihuoneeseen. Hän katselee meitä hyvin tyytyväisenä.
Tuntuu tosiaan siltä, kuin olisimme täällä neljännen kerroksen
huoneissa lintuhäkissä ja häkki korkealla puun oksalla, josta me
katselemme toiselle puolelle katua samanlaisiin häkkeihin.
Kaikki on pikkuista, suppeata, somaa. Paljon pikkuisempaa kuin
kotona maalla -- eihän ilmassa voi elää samojen lakien mukaan kuin
maaperässä.
Lanni oikein suuttuu, kun minä sanon, että tämä on nukke-elämää,
hauskaa unta. Illalla istumme takan edessä tai ainoastaan minä, sillä
Lanni piirtää -- hän on arkkitehti ja kuuluu olevan hyvin etevä -- ja
hyräilee.
Kerran yritin mennä kaupungille yksin, kun Lanni oli kotona.
Portaille saakka pääsin ja aioin juuri astua kadulle, mutta siihen
se meidän välisen nauhan venyväisyys loppui ja minä ponnahdin
juoksujalassa Lannin luo.
Toisinaan kuvittelen istuessamme iltalampun valossa näkeväni Lannin
äidin kehräävän kuvassa ja kuulevani rukin hyrinän kuin ennen kotona
illoin. Häkkiasunto unohtuu, ajatuksissani istun kotona tuvassa.
Takassa tuli loimuaa, rukki hyrrää, isä vuolee puuta ja -- hyppään
ylös säikähtäen. Telefooni soi. Minä olenkin prinssin luona. Ellei
Lannia olisi, en hetkeäkään asuisi tässä kaupungissa, vierisin kuin
kivi alas laaksoon, menisin kotiin maalle ja löytäisin maaperän,
tietäisin työni. Vanha kello sanoisi lempeästi: -- Nyt sinä laitat
päivällistä! Äiti nyökkäisi minulle ja menisi aittaan, toisi sieltä
voita, juustoa, maitoa ja muuta hyvää. Hellan ääressä alkaisi hauska
puuha. Ei olisi ketään outoa kaupunkilaisihmistä. Sinkka ja Kyttä
makaisivat muurin vieressä ja katselisivat meidän puuhiamme. Voi, ei,
ei!
Viime aikoina on äidin kuva tullut hyvin totiseksi. Hän katselee
minua moittien. Niin, minä en pidä tästä pesästä, mutta minkä minä
sille voin? Kun nousen tuolille, ulotun kädelläni kattoon, kun astun
pari harppausta, olen ovelta ovella, ja ne ovat kuin kaapin ovia. Ne
ovat aina suljetut, sillä kaikkia ihmisiä pitää pelätä ja epäillä.
Kotona maalla... sitä en saa ajatella!
Lanni istuttaa minut polvelleen ja kertoo maailmasta. Hän onkin minun
ainoa akkunani sinne ulospäin. Äidin kuva hymyilee.
-- Noo, prinssi, mitä sinä olet tänään tehnyt? Lannin silmien väliin
painuu juova ja hän mutisee: -- Tulee se vielä minunkin vuoroni!
Hän työntää minut polveltaan ja astuu kiivaasti lattialla. Minua
naurattaa.
-- Sinä olet kuin käenpoika varpusen pesässä.
-- Minä lähden pitkälle matkalle piakkoin.
Se sykähytti oudosti, tunsin kummallista ahdistusta. Ajatuksissani
näin aavan meren ja siellä pienen veneen.
-- Lanni, sinun olisi pitänyt saada rohkea ja uljas vaimo. Minä olen
kiinni kotiturpeessa.
-- Pikku Maili, sanoo Lanni ja silittää tukkaani, -- missä sinä olet,
siellä on minun kotini.
Lanni piirustaa ahkeraan, mutta vähä väliin tunnen tutkistelevan
katseen kasvoillani. Hän tuo minulle kukkia.
Äidin kuva on hyvin salaperäinen. Katselen sitä joka aamu ja kyselen
merkillisiä asioita. Lanni on sen huomannut ja sanoi: -- Minä olen
äitini näköinen, sitäkö sinä katselet?
-- Empä tiedä, minusta vain tuntuu kuin kuva eläisi.
-- Joutavia, pikku Maili, sinulla näyttää olevan pää täynnä eläviä
kuvia. Tämä talo on kuin lintuhäkki ja me lentäviä lintuja. Nyt
äidinkin kuva elää!
-- Ethän sinä voi ymmärtää minun tunteitani, mutta voisit kumminkin
uskoa, mitä kerron.
-- Se on liian hullunkurista, Mailiseni. Kuva on ollut yhä vain
salaperäinen ja tänä aamuna, kun Lanni oli mennyt, se vilkaisi
minuun suuttuneena. Luulin ensin, että se oli kuvittelua ja katsoin
kauhuissani uudestaan, silloin näin pään liikahtavan ja katse seurasi
kaikkialle, minne huoneessa menin. Piilouduin toiseen huoneeseen.
Jalkani painoivat ja kurkkuani kirveli, en voinut liikkua. Muistin
silloin kotikaivon veden ja koivun mahlan, jota isäni minulle
keväisin toi. Polttava jano kiusasi minua. Yritin nousta, mutta en
jaksanut. Olin jo ennättänyt rauhottua, kun Lanni tuli kotiin, mutta
kotimme ahdisti minua ja äidin kuva pelotti.
-- Lupaatko, Lanni, ettet hämmästy etkä suutu, niin kerron sinulle
hyvin kummallisen asian.
-- Lupaan.
-- Otetaan äidin kuva pois seinältä -- vain joksikin aikaa!
-- No mutta...
-- Ethän suutu!
-- Maili, annappas kun katson sinua. Sano nyt, mitä mielessäsi
liikkuu!
-- Äidin kuva on minuun suuttunut.
-- Leikkisi ei ole oikein onnistunutta.
-- Sinä et ymmärrä tätä. Se on totta!
Lanni työnsi minut polveltaan ja tarttui kovakouraisesti hartioihini.
Silmänräpäyksessä olimme kuin vieraat toisillemme. Hänellä oli ankara
ryhti, kylmä ja arvosteleva katse, hiukan vaaniva. Hän muistutti
Kyttää, sen katsellessa Sinkkaa, kun ne ovat tappelupäällä.
-- Tätä minä en tosiaan ymmärrä. Kuvan me otamme pois, mutta sinun
merkilliset ajatuksesi...
-- Minä en niille mitään mahda.
-- Onko sinulle tapahtunut muuta outoa?
Lanni sanoi sen sellaisella äänellä, että sydämeni pysähtyi ja minun
teki mieli juosta ovelle, piiloutua jonnekin, ettei hänen tutkiva
katseensa olisi nähnyt kauhuani. Pidätin henkeäni ja suljin silmäni.
En koskaan, en milloinkaan sano hänelle sisimpiä ajatuksiani.
Äidin kuva otettiin pois, mutta tänne on tullut joku -- minä en
osaa nimittää häntä, sillä se ei ole mikään eikä kukaan, mutta se
on kuitenkin "joku". Hän juttelee kanssani, en häntä näe, en kuule,
tunnen vain, että hän on läsnä, tietää, mitä ajattelen ja teen. Eilen
hän sanoi: -- Etkö tiedä, että on jo täysi kesä?
-- Taivas, kesä! Minne joutuivat talvi ja kevät? Heitin akkunat auki
ja annoin lämpimän tuulen huuhdella huonetta. Se huumasi minua.
Lienenkö nukahtanut, en tiedä, mutta elävästi näin kotini maalla
kevätauringossa ja väen kevättöissä. Kun heräsin, oli pettymys niin
suuri, että täytyi itkeä.
-- Sinun täytyy nyt lähteä maalle! sanoo joku.
-- En voi Lannista erota, tiedäthän sinä, ettei se meidän välinen
nauha ulotu pitemmälle kuin tuonne alaovelle, sanon minä.
-- Sinun täytyy! Ja minä tunnen, että "joku" on suuttunut.
-- Minä en tahdo! huusin uhallakin.
On tosiaan kummallista, mitä sitten tapahtui. Joku tarttui
minuun, en osaa sanoa miten, mutta hän tarttui ja piti vallassaan
hetkisen. Painuin vuoteelle. Silmäluomeni eivät totelleet,
räpyttivät ja takertuivat johonkin kiinni. Yritin koettaa sormella
-- käsi ei noussut -- enkä minä tuntenut omaa ruumistani. Äkkiä
katselin itseäni, olin silmät raollaan sängyssä kuin pyörtynyt --
silmänräpäyksen vain -- ja samassa sormeni koskettivat luomia ja minä
kuulin naurua keittiöstä. Se paisui ja paisui vyöryen kuin ukkonen ja
se tukehutti minua. Taistelin, pääsin painostuksesta ja heräsin.
Lanni pitää minua sairaana ja suostui viemään maalle. -- Minä jään
juhannusillaksi sinne, mutta sitten täytyy heti palata, on paljon
työtä, sanoi Lanni.
-- Mitähän joku nyt sanoo? huudahdin minä. -- Kuka? kysyi Lanni
ihmeissään.
Minä säikähdin, olin tosiaankin vähällä ilmottaa salaisen ystäväni.
-- Minä olen hyvin kiitollinen tulostasi! sanoin hänelle viattomasti.

IV.
Täällä nyt olemme. Istun huoneessani. On niin hiljaista, että kuulen
ilmassa soittoa, salaperäisessä jännityksessä imeytyy kuumuus
kaikkeen eloisaan ja kilpistyy hyppivinä kipeninä elottomasta.
Kurkkuni on kuiva ja ihossa pistelee, mutta sittenkin on suloista
olla. Näen itseni sellaisena kuin olin viisi vuotta sitten tuossa
akkunassa istuessani koivunoksia hyväillen, silloin -- sinä kesänä
heräsin elämään ja tuntemaan! Viisi vuotta, se on toisinaan pitkä
aika. Isä on käynyt vanhaksi ja kumaraksi. Ijänkö vaikutusta? Eihän
ikä vielä. Surutko? Eihän niitä ole ollut. Minä kyllä arvaan ja saan
isän vielä puhumaan. Niin, isä, kerran sinun pitää avata sydämesi,
tuntea olevasi minun isäni, saada heikolta oman voimasi ja elämäsi
työn tunnustus! Ja sitten minä lupaan kasvaa ja -- työtäsi jatkaa!
Olen kuin uusi ihminen. Olen nukkunut kolme yötä ja päivää
pääksytysten. Männikön pihkainen tuoksu tunkee keuhkoihini, laajentaa
rintaani. Hämärät seitit silmistäni häviävät ja minä katselen suoraan
kimaltelevaan kotiulappaan. Täällä on laajaa, korkeaa -- täällä on
koti!
* * * * *
Tänään isäukko oli hyvällä tuulella ja minä houkuttelin hänet
juttelemaan. Hän on oikeastaan leikillinen, ja veitikka asuu
silmäkulmissa, vaikka vanhemmiten onkin muuttunut hiukan arkailevaksi
ja epäileväksi. Ei ollut aivan helppo saada häntä puhumaan. Äiti oli
laittanut juhannusolutta ja leiponut rieviä ja vehnästä. Uunista
otettiin lampaanjalka ja kermajuusto. Kaikki isän herkkuja. Tupa
tuoksui puhtautta, katajaa ja kuusenhavuja. Isä istui pöydän päässä,
harmaa tukka sileäksi kammattuna, jakaus keskellä päätä, ruskeahko
takki yllään ja piippunysä hampaissa. Hänen suuret kätensä pitelevät
varovaisesti esineitä ja leveät hartiat ovat rennosti kasassa. Isän
koko olemus on minulle sanovinaan: -- Kyllähän näissä jäsenissä olisi
vielä ihmevoimaa, mutta koska ei sitä enää tarvita -- niin olkoon!
-- Mitähän jos isä laittaisi tänne mäntymäelle minulle oikean hovin?
-- Ethän sinä ole mies sitä pitämään, tulee Lanni ja myy enkä minä
rupea kaupantyötä tekemään.
-- Ettehän te kysynyt, silloin kun tähän saareen nousitte, mitä
täältä irti saisi ja minne kaikki sitten joutuisi. Vieraan maata
muokkasitte ja siihen rakennukset kyhäsitte.
-- Se oli silloin, veljesi oli pieni poika, sinä et vielä
syntynytkään. Minun oli pakko lähteä tyhjästä kodistani. Äitisi
hoputti lähtemään maailmalle. Minä tahdoin tarttua kotikamaraan.
Silloin sanoi Suurhuovilan isäntä minulle: -- Muokkaa se Saarmaa,
niin saat sen torpanpaikaksi sadalla vuodessa. Voithan kalastaa.
-- Ja silloin te nousitte saarelle. Kertokaa siitä, isä! Olette vähän
siitä ennenkin puhunut.
-- Eihän sitä olisi miksikään luullut koko saarta. Hullulta tuntui
yritys. Nousimme sitten rannalle. Äidilläsi oli vesuri, minulla
kirves. Kalle poika, veljesi, leikki veneessä koiran kanssa. Ranta
oli niin laakea ja kostea, ettei voinut astua muuten kuin kaatuneiden
puiden päälle. Eikä siinä ollut jalansijaa astuakkaan, oli sitten
niin täynnä puuta, pensasta ja röhnää, ettei pää väliin mahtunut.
Maa oli, nääs, pitkin rantoja vesijättöä ja se tyrkkäsi kasvavaa.
Siinä oli kuusainta, pajua, leppää, tuomea, pihlajaa, vatunvartta,
nokkosta, taikinamarja- ja viinimarjapensasta, kaislaa, ruohoa ja
kortta jos jonkinlaista. Ylempänä kasvoi mahtavia haapoja, koivuja
ja lehmuksia. Tuolla mäntymäen puolella oli oikein vaarihonkia,
sellaisia, ettei niitä pieni mies kaatamaan kyennyt ja kalupuukoivuja
jos jonkinlaisia.
-- Te hakkasitte itsellenne aukon saaren seinään.
-- Minä katkoin kirveelläni paksuja puunjuuria rannassa, kaadoin
suuria ja pieniä puita, panin maata myöten kaikki mitä eteen sattui,
nyljin puhtaaksi rannan kuin teurastaja raavaan. Äitisi oksi
vesurilla puita ja laittoi lehviä ja kantoi risut rovioksi.
-- Siten te pääsitte ensimmäiselle rantatörmälle.
-- Se oli vain kaita väylä ja törmällä juuri kääntymisen tila.
Kyhäsimme siihen häthätää saunan. Siinä sitten tuherrettiin se kesä.
Syksyllä sinä synnyit.
-- Entä sitten?
-- Minä nyljin maata ja sousin vesiä, kalastin, hakkasin halkoja.
Sain sitten irti hevosen ja äitisi kasvatti vasikasta lehmän. Tuli
ensimmäinen talvi ja sen varalle olin kyhännyt elikoille navetan.
Elämä alkoi maistua omalle, vaikka tuherrettiinkin saunassa.
-- Laitoitte sitten tuvan.
-- Niin, sehän se likistettiin, vaikka pienenlainen. Se oli niinkuin
puolet tuosta peräkamarista. Minä olen kahdessakymmenessä vuodessa
rakentanut kolmeen kertaan asuinhuoneeni ja sitten aina vielä
parannellut ja jatkanut tarpeen mukaan.
-- Jos nyt taas vähän jatkettaisiin meitä varten!
-- Kai se nyt minulta jää, ja tuskin te tänne tulette sen kummemmin.
Mitä näistä meikäläisten maista ja majoista teidän ylhäisten asua.
Siellähän te maailmalla. Kalle veikkosi on vieraantunut ja sinun
Lannisi on toista rotua.
-- Minä en ole, enkä koskaan näistä maista luovu!
Isän kasvoille nousi punaa ja silmät sädehtivät.