Ristiriitoja: Novelleja - 2

seurahuoneella, puhui Allen sointuisalla matalalla äänellään. Silla
sävähti, sillä ääni hurmasi ja siveli häntä omituisella lumollaan.
Tohtori hymyili. Tuntien äänensä suuren voiman hän käytti sitä,
milloin leikki huvitti, mutta hyvin harvat naiset olivat hänestä sen
arvoisia.
-- Pitääkö sitä harjotellakin? kysyi Aimo.
-- Niin, kuinka te tahdotte, rouva Vaski?
-- Tietysti, sanoi Silla, -- minä haen vain huntuni.
Se ilta oli Sillasta hurmaava, yleisö oli haltioissaan. Olivathan
he saaneet Helsingin hienon kaunottaren kaupunkiinsa, itse sulouden
kukan, johon tohtori Allenkin oli ihastunut, piti hänelle seuraa
koko illan. Tohtori Vaski sai tanssia kaupungin neitosten kera,
sillä Silla tanssi aina muiden kanssa, ja illallispöydässä hän sai
parikseen kaupunginlääkäri Kaislan rouvan, jonka mies ei koskaan
näyttäytynyt huvitilaisuuksissa. Hänellä oli aina työtä -- tai
seikkailuja! kuiskailtiin. Tätä juhlaa seurasi toiset perhekutsut
toistensa perästä, aina tanssia, soittoa ja laulua. Huvitteluhalu oli
tarttunut kuumeena hiljaisiin kaupunkilaisiin. Tahdottiin rientää,
ennenkuin yliopistonuoriso lähtisi pääkaupunkiin, ja niin pelattiin
tennistä kaiket aamupäivät, heitettiin keilaa, oltiin kävelyillä,
souturetkillä, päivällisillä ja illallisilla, kunnes kaikki tunsivat
olevansa kuin samaa perhettä.
Silla kukoisti ja iloitsi, sai näytellä kauniita pukujansa, olla koko
kaupungin vaateparren määrääjänä, jonka jokaista liikettä ja sanaa
tarkattiin ja yritettiin jäljitellä. Kukaan ei kuitenkaan päässyt
hänen tasalleen -- tohtori Allen välitti vain Sillasta, ja hän oli
erehtymätön kauneuden ja hienouden tuntija.
Aimoa tämä elämä rasitti. Hänellä oli omassa koulussa paljon
työtä ja vielä lisäksi kauppakoulussa iltatunteja. Keskeneräiset
tieteelliset työt vaativat myöskin aikaa ja voimia. Niinpä ei päivät
riittäneetkään, piti käyttää öitäkin. Raha-asiat vaativat työtä,
uusia tuloja, sillä matka oli ostoksineen tullut hyvin kalliiksi,
vaikka koti olikin saatu myötäjäisiksi. Aimolla oli sitäpaitse
opintovelkoja, ja viransijaisuusvuosinaan hänen oli täytynyt mennä
vekseleihin. Saatuaan ensin toverien nimiä, piti sitten tehdä
vastapalveluksia, kunnes tila oli käynyt jotenkin uhkaavaksi. Nyt hän
kyllä olisi ollut säännöllisillä tuloillaan turvattu, kunhan vain
voimat kestäisivät.
Hän vältteli huveja yhä enemmän ja istui myöhään työpöytänsä ääressä
odotellen Sillaa kotiin, kävi yhä kalpeammaksi, meni kylmin jaloin
ja pää polttavana unettomalle vuoteelleen, nousi lopen uupuneena
mennäkseen päivän raskaaseen työhön.
Silla oli ensin tyytymätön, kun ei saanut häntä kyllin usein
mukaansa, mutta pikkukaupungin intiimisyys ollen hänelle aivan uutta
oli lumonnut nuoren rouvan, ja hän liiteli kuin päiväperhonen kukasta
kukkaan.
Rehtori Allen täytti seitsemänkymmentä vuotta ja koko kaupunki
otti osaa siihen juhlaan. Hän oli kaupungin johtomiehiä, kiinni
monenlaisissa uudistusriennoissa ja yhtiöissä, laajalti tunnettu
kansalainen. Kaupungintalolla oli suuret päivälliset monine puheineen
ja ohjelmanumeroineen. Ilo nousi illalla kattoon saakka, sillä
olivathan tohtori Allen ja Silla tehneet paraansa isäukon kunniaksi.
Aimo piti mestarillisen puheen, jonka sujuva muoto ja lennokkaisuus
hurmasi juhlavieraat nostaen mielialan yläpuolelle jokapäiväisyyttä.
Puhuminen olikin Aimon vahvin puoli, ja oppilaat ihailivat hänen
suurta kykyään luoda eloa historiaan, kuvata luonteita ja henkilöiden
ulkomuotoa, antaa aikakaudellinen tausta, yhdistää monet langat
yhdeksi säikeeksi ja tunti tunnilta punoa ehyt ja ymmärrettävä
kokonaisuus arvoituksentapaisista historiallisista tapahtumista.
Hän ei tosin uskonut johtaviin aatteisiin, pysyi tosiasioissa,
joissa omalla terävällä älyllään löysi rengastumista, kohtaloiden ja
tapahtumain yhteen liittymistä. Vertaillen niiden painoisuutta, hän
kyllä oman minänsä subjektiivisuudella näki, kuinka suuret tunteet ja
kansojen ja yksityisten ihmisten pyhä innostus määräsivät kohtaloita,
mutta sittenkin myönsi objektiivinen tiedemies hänessä järjen
voiman kaiken perustaksi. Hän valmisti aina ja puhui loisteliaasti,
pukeutui hienosti eikä oppilaat keksineet mitään ivan taikka
vehkeilyn aihetta. Silla oli ollut hänen oppilaansa yhteiskoulussa ja
silmittömästi rakastunut häneen niinkuin useimmat naisoppilaat. Aimo
tiesi sen varsin hyvin ja valitsi joukosta sen, joka häntä eniten
miellytti.
Päivällinen venyi myöhään iltaan ja Aimo tunsi olevansa hyvin
väsynyt, voi huonosti ja hiipi kenenkään huomaamatta pois juhlasta
rientäen kotiin, riisuutui ja nukkui, mutta hyvin levottomasti,
heräten keskellä yötä koviin tuskiin.
-- Silla, Silla! huusi hän pimeässä huoneessa, ja kamala tunne
tärisytti häntä. Kummallinen uni taikka näky, mikä lienee ollut, oli
niin elävänä hänen mielessään, että hän tuijotti lattialle, näkisikö
siinä vieläkin paarit. Niillä hänet oli kannettu ulos pimeään yöhön,
siellä paleli ja kammotti. Sitten hänet nostettiin outoon huoneeseen
ja laskettiin leposohvalle pää hyvin alhaalla. Kaksi miestä ja nainen
kumartuivat katsomaan häntä, ja märkä vaippa heitettiin hänen ylleen.
Sitten kaikki hävisi.
-- Silla! huusi Aimo ja tuska vei häneltä voimat, ja hermostuneen
pelko, ettei kukaan sattuisi tulemaan pitkiin aikoihin, kauhistutti.
Samassa vanha palvelija Karoliina tuli kiireesti keittiöstä. Hän oli
kuullut tuskaisen huudon.
-- Onko tohtori sairas?
-- Voi, Karoliina, juoskaa pian apteekkiin ja tuokaa sieltä jääpussi
ja jäitä.
Karoliina meni ja pian sen jälkeen tuli Silla kotiin. Hän kyllä
säikähti, vaan ei menettänyt malttiaan, meni heti soittamaan
lääkärille, ja Kaisla tuli juuri kun jäät oli saatu kääreeseen.
Kuume oli korkea eikä ottanut aletakseen. Kaisla soitti
sairashuoneelle pyytäen valmistamaan leikkausta varten ja jäi itse
sairaan luo. Aimo kesti urhoollisesti aamuun asti ja kun ei tuska
hellittänyt eikä kuume alentunut, pyysi hän itse leikkausta. Tohtori
oli samaa mieltä ja sairashuoneelta tuotiin paarit, joilla Aimo
kannettiin Alfaan. Se oli yksityisen sairaala, erään neiti Hallan,
sanottiin Aimolle ja Sillalle. -- Muuta sairaalaa ei ollut, paitsi
vaivaistalolla, ja Alfassa Kaisla oli tehnyt lukuisia leikkauksia
ja saanut pienellä paikkakunnalla hyvän lääkärin maineen. Lääkäri
vakuutti, ettei tämä ollut millään tavalla vaarallinen leikkaus eikä
poikkeuksellinen, mutta kuitenkin ajoissa tehtävä. Sillaa hirvitti,
niin että tuskin pysyi jaloillaan. Ja kun Kaisla kehotti häntä
jäämään kotiin, vaipui Silla vuoteelleen ja antoi vanhan Karoliinan
hoidella itseään.
Miehet astuivat tasaisesti kantaessaan paaria harjua kohti, jonka
rinteellä sairaala oli. Aimoa hirvitti ja vilutti, mutta tuska tuntui
helpottavan ja hän vaipui hetkeksi horroksiin. Sairaalan portaissa
hän heräsi täyteen tajuntaan virkeämpänä entistään, tuntematta mitään
kipua. Hän ilmotti siitä lääkärille ja kuume mitattiin. Se oli
tuntuvasti laskenut, mutta sairaalaan hänen piti jäädä siksi, kunnes
varmemmin nähtäisiin taudin kehitys.
Joku puuhaili hänen vuoteensa pään takana ja paksut lihavat kädet
pitelivät Aimon tyynyjä. Nuo kynnettömät, tylpät sormet inhottivat
häntä ja vaistomaisesti hän käänsi päätään nähdäkseen, kenelle ne
kuuluivat, ja näki pullean poven, lihaiset kasvot ja pienet uniset
silmät, vai lienevätkö valvomisesta turvonneet. Nainen liikkui
ihan kuin kone olisi häntä kuljettanut eikä ihmisen jalat, ja Aimo
ajatteli: -- Jos hän nyt tuohon lattialle sattuisi kaatumaan, niin
siihen hän nukkuisi, siksi uniselta hän näyttää.
Mutta ihmiskone vieri koko päivän sairaalan eteisessä ja huoneesta
huoneeseen, pysähtymättä kantaen ruokaa ja vaatteita ja toimittaen
kaikenlaisia intiimiä tehtäviä. Hänellä näytti olevan koko sairaala
lihavissa, kynnettömissä käsissään.
Illalla hän vatkasi jotakin nestettä juomalasissa lusikalla ja tuoden
sen Aimolle sanoi:
-- Neiti käski teitä juomaan.
-- Mitä se on? kysyi Aimo hermostuneesti.
-- Ei se mitään myrkkyä ole, sopii juoda vaan.
-- Pitäähän minun toki tietää, mitä juon.
-- Ei täällä ketään tapeta, sanoi hoitaja äkäisenä, kohotti äkkiä
Aimoa hartioista ja kaatoi puoliväkisin nesteen suuhun. Aimo vapisi
harmista, mutta ei jaksanut vastustella ja kuume tuntui taas yltyvän.
Unijuoma vaivutti hänet horroksiin ja vasta aamulla hän heräsi. Pää
oli kauheasti raskas ja turtunut eikä hän olisi sietänyt hoitajaa,
joka oli tullut huonetta siivoomaan.
Hän oli ollut rauhassa jonkun tunnin ja ennättänyt selvitä, kun joku
avasi oven reippaasti ja sointuisa naisääni sanoi:
-- Noo, tohtori, kuinka jaksatte?
-- Kuka puhuu! huusi Aimo hurjistunein katsein ja nousi istumaan.
-- Hermia Vahlman, nykyään Halla. Aimo tuijotti naiseen kuin
ilmestykseen.
-- Hämmästytte?
-- Hermia... sanoitko sinä Halla?
-- Sanoin.
-- Oletko sinä tämän sairaalan omistaja?
-- Olen.
-- Ooh! huudahti Aimo tuntien kipua ja vaipui voimattomana tyynylle.
-- Se on taas uudistunut.
-- Hiljaa, hiljaa, vanha ystävä, meidän pitää taas olla
kärsivällisiä. Kuolema on hirmuvaltias, jota pitää mairitella. Kas
noin, mitataan kuume ja kohennetaan jääpussia.
-- Tämä on kuin jatkoa siihen...
-- Ihmiset välttelevät toisiaan ja elämä heittää heidät kuitenkin
yhteen.
Suuret ruskeat silmät imeytyivät Aimon kasvoihin ja ivallinen hymy
pehmeillä huulilla kidutti sairasta. Aimo ummisti silmänsä kuin
ylivoimaisen vaaran lähestyessä.
-- Kohtalo on hyvin oikukas vallanpitäjä, ottaa meitä toisinaan
niskasta kuin pahoja koulupoikia ja riepottaa arestiin.
Hermia soitti ja hoitaja tuli sisään.
-- Tuokaa tohtorin tee, minä hoidan häntä itse tänään. Hermia liikkui
huoneessa kuulumattomin askelin. Sininen puku oli kuin valettu hänen
jäntevälle ja täyteläiselle vartalolleen. Valkoinen kaulus kohotti
ruskean ihon lämmintä väriä ja pieni röyhelöinen pitsimyssy melkein
hukkui mustan, tuuhean tukan aaltoihin. Hänessä oli kauneuden ja
uhkuvan voiman rikkautta, oli vaikea kääntää pois katsettaan hänestä
ja Aimo tuijotti herkeämättä Hermiaan.
Hän kääntyi äkkiä ja näki Aimon kaihoisen katseen ja sanoi hymyillen:
-- Tohtori on ottanut kaikki vanhat, huonot ominaisuutensa mukaan,
eikö olisi ollut parempi jättää ne kotiin rouvalle?
Aimo puri huultaan eikä vastannut, ja kun Hermia kehotti häntä
laskemaan käsivarret kaulalleen, pujotti omat kätensä hänen
hartiainsa alle, kohenteli tyynyjä korkeammalle selän taakse ja pesi
hänen kasvojaan kuin lapsen, ei Aimo tahtonutkaan vastustaa. Kaikki
oli hekumallista kuumehouretta, voimatonta autuutta.
-- Aimo, kuiskasi Hermia lähentäen kasvojaan. Se vihlaisi sairasta ja
hän hervahti Hermian käsistä vuoteelle.
Hermia istui yhä vuoteen reunalla ja katsoi häneen. -- Sinä et
ole tosiaankaan päässyt kuumeestasi, vaikka olet ottanutkin sen
Helsingissä kapseloidun antipyriinipulverin ja nielaissut oikein
samppanjan keralla, luulen ma. Eikö se tosiaankaan auttanut? ilkkui
Hermia ja hänen pehmeät huulensa hymyilivät tohtorin kasvojen edessä
ja silmät imeytyivät hehkuvina hänen silmiinsä.
Aimo menetti hetkeksi tajuntansa.
-- Tämähän näyttää oikein vaaralliselta, huudahti Hermia.
Tee tuotiin.
-- Laskekaa tuohon pöydälle, Ida! huusi Hermia, kun hoitaja
meni ovelle, -- tuokaa minun oma kuumemittarini kamarini
akkunanpieleisestä kaapista. Se on täysin luotettava ja sanokaa
tohtorille, että hän tultuaan käy ensimäiseksi täällä.
Hoitaja toi mittarin ja Hermia otti sillä Aimon kuumeen. Tummat
kasvot kävivät keltaisemmiksi ja silmien valkuaiset välähtivät, kun
hän painui hellästi sairaan puoleen ja sanoi hiljaa:
-- Aimo, miltä tuntuu? Olinko kova? Luulin sinua vahvemmaksi.
Aimo hapuili vapisevilla käsillään viileitä, voimakkaita sormia ja
hymyili:
-- Minun on hyvä niinkuin silloin ennen, älä jätä minua yksin.
Hermia piteli kättään sairaan otsalla, kunnes hän näytti nukkuvan
ja poistui sitten kuulumattomasti. Aimo hytkähti lukon kilauksesta,
mutta vaipui puolihorroksiin antautuen kokonaan sairauden tuoman
muistojen ja nykyisyyden risteilyyn.
-- Hermia, Hermia, hän se oli maalaispappilan salinperäisessä
kamarissa Aimon sohvan edessä, otti kädestä ja katsoi suurilla,
ruskeilla silmillään pitkään ja tutunomaisesti silmiin, oli
kunnioittavainen ja hellä, käskevä ja varma kuin sairasta lasta
kohtaan. Hän poisti tuskat, mutta painoi kiitollisuuden kiduttamaan
sairaan herkkää mieltä, niin että yhä uudestaan tuli halu nähdä
hoitaja ja kietoa käsivartensa hänen kaulalleen ja itkeä ilosta
päästyään kestämästä tuskaa pitkät vuorokaudet. Mutta hellä ja
äidillinen Hermia vetääntyi aina pois eikä ollut hyvä sanoinkaan
ilmaista mitään.
-- Hermia, Hermia, sopersi Aimo ja väänteli rauhattomana horroksissa.
-- Sinä tulit kuitenkin ja nyt katson kahteen leimuavaan silmään.
Aiot olla varovaisempi vasta... ei, ei, sinun täytyy olla minua
lähellä. Silmäsi ovat täynnä leimuavaa lempeä, hymyilet, pysyt
etäällä, hyräilet hiljaa ja liikut kuin ilmassa ja kudot hellien
huolenpitojen verkon tiiviiksi ympärilleni. Tule lähemmäksi, anna
minun vain katsoa, vain katsoa silmiisi!
-- Pitääkö minun rakastaa kapaloittua miestä?
-- Sinä rakastat minua kuitenkin! Aimo heitti peiton pois päältään ja
yritti nousta ja heräsi -- vaipui melkein ääneen nauraen vuoteelleen.
-- Se nainen on velho, en saa rauhaa. Katkerat sanat pitävät
ainaisessa jännityksessä ja ärsyttävät minut sairaammaksi kuin
olenkaan.
-- Jos minä saisin lakia laatia, en jättäisi eloon ainoatakaan
raihnaista olentoa.
-- Olisinko minäkin kuolemaan tuomittavien joukossa?
-- En oikein vielä tiedä, mutta siltä näyttää. Niin hän sanoi silloin.
Hermia tuli sisään ja Aimo sanoi:
-- Se edellinen sairastamiseni palaa aina uudestaan kummittelemaan
unessani, kun vaan vaivun horroksiin.
-- Sellaiset muistot ovat aina hyvin vastenmielisiä, sanoi Hermia
terävästi ja katsoi Aimoon sivulta.
Aimon raukeat silmät avautuivat ja katsoivat suoraan ja pelottomina
Hermiaan.
-- Riippuu siitä, mitä kuvia näkee ja missä suhteessa niihin nyt on.
-- Tohtori puhuu minulle kuin luokalla oppilailleen.
-- Parhaimmista tunteista ei ole meidän kesken koskaan puhuttu
selvillä sanoilla.
-- Eikä hyvillä teoilla, lisäsi Hermia tylysti.
-- Eipä juuri, muistatko, kuinka minä kerran pyysin sinua suutelemaan
itseäni?
-- Muistatko sinä, miten minä siihen vastasin?
-- Sinä sanoit: jos sinua suutelen, pitää sinun ratkaista eräs
arvotus; ellet ratkaise, täytyy minun tuomita ja sitten rangaista
sinua.
-- Kummallista, sinä muistat sen sanasta sanaan!
-- Muistanpa vielä muutakin. Sinä lähensit kasvojasi ja katsoit
hymyillen minuun sallien suudella huuliasi ja sanoit ivallisesti: --
Lapset lakkaavat itkemästä, kun saavat tahtonsa täytetyksi. Eikä se
ollut mikään suudelma, olit kylmä kuin kivi kinoksessa.
-- Se oli kaiketi uhri parantuvalle sairaalle. Eihän vaivaisten sovi
vaatia kultakolikolta, pitää tyytyä vaskeen.
-- Niinkö se olikin? Aavistin sitä silloinkin, vaan en voinut
ymmärrettävästi selittää arvotusta, olin liiaksi rakastunut ja kärsin
kylmyydestäsi.
-- Ja luulit rakkaudeksi voimiesi ensimäistä huumaavaa heräämistä.
-- Hermia!
-- Niin, Aimo, voit olla ylpeä, sillä sinä olet ollut ainoa
rakastuneista sairaistani, jolle olen ollut armollinen.
-- Rakastuneista sairaistasi! huusi Aimo.
-- Niitä on ollut ainakin yhtä paljon kuin sinulla ihastuneita
tyttöoppilaita. Toiset heistä ovat olleet oikein tosissaan ja
vielä terveinäkin suvainneet minua muistaa. En voi valittaa
naimatarjoustenkaan puutetta, olisin voinut tehdä ehkä edullisempia
kauppoja kuin sinä.
-- Luonnollisesti, sanoi Aimo ja oli hetken vaiti, tuijottaen
Hermiaan. -- Minä tahtoisin vain tietää, oliko se meidän
ensimmäinenkin suudelmamme vain almu sinun puoleltasi!
Hermia punastui ja astui äkkiä akkunan eteen. Syntyi kuuma
äänettömyys ja kummankin sielu oli suojaton välittömässä ja
sanattomassa tunteiden vaihtelussa rakkaiden muistojen katkerasti
vihloessa.
Hermia poistui huoneesta katsomatta Aimoon.
Aimon päivä kului rauhattomassa horrostilassa, unien mutkallisissa
käytävissä, joissa Hermia häntä vainosi. Vasta illemmalla unipulverin
vaikutus hälveni ja pää oli aivan selvä, vaikka kuume olikin
kiihtynyt. Hän kuuli Hermian äänen eteisestä.
-- Ei muuta kuin puolitoista korkeintaan; jos annatte liian paljon,
ei hän nuku ollenkaan.
-- Tohtori kielsi antamasta joka ilta, sanoi hoitaja.
-- Hän tarvitsee unta, kuului Hermian suuttunut ääni.
Hoitaja tuli samassa sisään.
-- En minä huoli tuosta, sanoi Aimo.
-- Neiti käski ottamaan.
-- Minä en ota.
Hoitaja katseli ympärilleen ja kuiskasi: -- Kyllä se on otettava,
tässä talossa ei ole hyvä vastustaa. Neiti suuttuu.
-- Viekää pois!
-- Tulee ihan mykäksi, ei puhu teille luotua sanaa, katsoo vain, niin
että teidän täytyy mennä pois, vaikka siihen paikkaan kuolisitte.
-- Aijai, sanoi Aimo ja naurahti lihavan ihmisen kauhua.
-- Eikö tohtori nyt sentään...!
Aimo viittasi kädellään pois ja hoitaja meni jättäen lääkkeen
yöpöydälle. Hän ojentihe pitkäksi kivusta vapaana ja tunsi
sairauden kammon paenneen itsestään. Samassa Hermia astui sisään
ja katsoi veitikkamaisesti häneen ollen entistä tuttavallisempi.
Viehätystä lisäsi hänelle outo seurustelupuku, joka teki Hermian
muiden naisten kaltaiseksi ja Aimolle ikäänkuin lähemmäksi. Sininen
verka oli vedetty kireästi pehmeälle vartalolle ja esteettisesti
puhdaspiirteinen kaula ja pää nousi tummasta kehyksestä hurmaavana ja
terveydestä kukoistavana.
-- Me olemme hämmästynyt!
-- Alamaisenne kapinoitsee, sanoi Aimo samaan tapaan.
-- Näytät terveemmältä, entä kuume?
-- Ei hätää.
-- Suo minulle anteeksi se, mitä eilen sanoin helsinkiläisestä
kiinakapselista. Muistatko?
-- Jonka minä nielaisin eheänä samppanjan kanssa.
-- Onko sinulla ikävä rouvaasi?
-- Ihmeellistähän se on, ettei Silla ole käynyt täällä.
-- Sinä tarvitset täydellistä lepoa, sanoi Hermia ja silitteli
pehmeillä liikkeillä Aimon peittoa ja tyynyjä. Muutamat hänen
poveensa pistetyt kielot hipaisivat Aimon poskea.
-- Olen menossa konserttiin, sanoi hän ja upotti katseensa Aimon
silmiin. Autuas lamautuminen esti sairasta liikahtamasta. -- Ja
tahtoisin olla varma, että sinun on hyvä olla, etkä ikävöi täältä
pois, nukkuisit häiriintymättä aamuun asti eikä mikään sairashuoneen
yöllinen liike sinua oudoksuttaisi. Minä pyydän sinua, ota tämä
viaton lääke!
Hän painui yhä lähemmäksi ja suloinen naisellisuuden tuoksu hämmensi
sairaan. Aimo tunsi Hermian käden hartiainsa alla ja nosti omat
kätensä hänen kaulalleen. Lasi nostettiin huulille ja Aimo joi
unijuoman.
-- Kas noin, nyt sinä nukut, hyvää yötä! Hermia hävisi ja Aimoa
ellotti oma heikkous. Hän oli nyt aivan varma siitä, että Hermia
tahtoi unijuomalla vaimentaa hänen voimiaan ja tahtoaan, siten
varmimmin voidakseen viivyttää häntä sairashuoneessaan.
Seuraavana päivänä kahlehti raukeus häntä vielä enemmän kuin
edellisenä, ei voinut syödä, ei sietänyt hoitajaa, ei tahtonut tietää
mistään mitään, oli aivan turtunut. Hermia tuli vasta illalla ja
antoi Aimolle unijuoman. Kaisla oli poissa monta päivää eikä Aimo
saanut selvää vastausta kysyessään rouvaansa. Kun lääkäri tuli, oli
hän yhtä mieltä Hermian kanssa: ei kotiin, ei millään muotoa.
-- Täytyy odottaa, sanoi Kaisla ja ravisteli päätään. -- Sinä
laihdut, vanha veikko, etkö sinä syö mitään?
Aimo katsoi Hermiaan eikä vastannut. Jos hän olisi hetkisenkin ollut
lääkärin kanssa yksin, olisi asia kyllä selvinnyt, mutta Hermia ei
jättänyt koskaan heitä kahden. Sinä iltana ei Aimon tarvinnut niellä
unipulveria ja seuraavana päivänä hän oli virkeämpi. Hermia oli
kiehtovan kaunis valkoisessa liinapuvussaan, joka välkkyi pehmeänä
kuin silkki, pysytteli Aimon huoneessa koko päivän liikkuen kevyesti
ja jaaritellen iloisesti, toi kukkia ja hedelmiä, teki kaikkensa
viihdyttääkseen sairasta.
-- Meidän keittiömme ei taida oikein kyetä kilpailemaan sinun rouvasi
uuden uutukaisten herkkujen kanssa, sanoi hän piloillaan.
-- Eikö Silla ole käynyt täällä? kysyi Aimo hämillään vaimonsa
välinpitämättömyydestä.
-- Kyllä hän kävi ensimäisinä päivinä usean kerran, mutta sinähän
olet ollut perin heikko, enkä minä voinut päästää ketään luoksesi.
Älä pahastu, koetin kyllä rauhottaa lapsi parkaa. Parempihan hänen
on kotonaan Helsingissä, kun ei kuitenkaan voi sinua auttaa täällä
olollaan.
-- Onko hän matkustanut? huudahti Aimo.
-- Lapsi parka olisi tullut sairaaksi levottomuudesta
yksinäisyydessä. Helsingissä hänellä on koti ja äiti ja...
-- Niin, niin, parempi on näin, sanoi Aimo katkerasti.
-- Hän on niin nuori, sinua paljon nuorempi! Hermia laski kätensä
Aimon kädelle ja ojensi hänelle muutamia rypäleitä. -- Sitä ei sinun
pitäisi unohtaa.
Aimo huokasi ja antoi rypäleet takaisin.
-- Milloin Silla matkusti? kysyi hän kiihtyneenä.
-- Vasta eilen illalla. Tohtori Allen meni häntä saattamaan.
-- Oliko Silla sairas?
-- Olisiko se niin kummallista? Hemmoteltu lapsi, tottumaton kaikkeen
vastoinkäymiseen, ihan varmaan hän olisi täällä sairastunutkin. Minä
puhuin siitä tohtori Allenillekin, ja hän oli samaa mieltä.
-- Miksen minä saanut siitä tietää! sanoi Aimo suuttuneena.
-- Hiljaa, hiljaa, sinä et saa kiihtyä, tautisi on enemmän
hermostumista kuin luuletkaan. Sinun pitää olla levossa tavalla millä
tahansa.
-- Tulen huonommaksi päivä päivältä, sanoi Aimo katkerasti.
-- Kaikkeahan sairas kuvittelee. Minä neuvoisin sinua otattamaan pois
umpisuolen, muuten se kiusaa sinua kaiken ikäsi.
-- Mitä tohtori Kaisla sanoo? kysyi Aimo epäilevänä.
-- Me olemme samaa mieltä.
-- Vai niin te ajattelette.
-- No, ei nyt noin surkeana, poikaseni, sehän on vähäpätöinen seikka.
Kolmessa viikossa olet ihan ennallaan ja varmasti terve.
Hermia nauroi voitonvarmana.
-- Sinulla on erinomainen voima taivuttaa minut mihin tahansa.
-- Niin, näes, minä en ole koskaan sinua pettänyt. Enkö ole aina
ollut oikeassa? lisäsi hän vakavana.
-- Tarkotatko entisiä?
-- En erittäin, tiesinhän, mitä seuraisi, kun paranisit ja heräisit
oikeaan elämääsi. Sairaan tunteet muuttuvat vastenmielisiksi
houreiksi.
-- Hermia!
-- Niin, eikö muka muuttuneet?
-- En tiedä, minä tahdoin silloin unohtaa, enkä ole voinut, nyt sen
tiedän.
-- Minun tapaiseni ihmiset ovat kaviollisia peikottaria.
-- Siltä tuntuu, sanoi Aimo uhitellen.
-- Ja muutamat rakastajat ovat taikauskoisia pelkureita.
-- Entä sinun rakkautesi, mikset pitänyt kiinni minusta silloin?
-- Tahtoisitko sinä syleillä raihnaista naista? Minä olin nähnyt
sinut vain sairaana, sanoi Hermia kiduttaen Aimoa halveksivalla
hymyllään.
-- Emme ole siis toisillemme mitään velassa?
-- En neuvoisi ketään jättämään velkaansa maksamatta minulle! sanoi
Hermia säihkyvin silmin.
-- Minusta tuntuu kuitenkin kuin kuume vaivaisi meitä kumpaakin.
-- Miksi et sitten ajoissa tullut minun luokseni ja sammuttanut
janoasi!
-- Sinun laisiasi naisia ei haeta, heidän pitää itse tulla.
-- Niin, sinun laisesi mies ei sitä tosiaankaan uskaltaisi. Sinä
et tiedä, kuinka minä janoon sellaista miestä, joka jaksaisi minut
lannistaa, jännittäisi voimani äärimmilleen ja tuottaisi minulle
kärsimyksiä, nöyryytystä ja huutaisi voitonvarmana: -- Sinä olet
minun vaikka horna meidät veisi!
Hermia nauroi hermostuneesti ja katsoi kiiluvin silmin Aimoon.
-- Ei sellaista miestä taida tulla, sinä olet diabolinen. Se kuuluu
olevan sitä oikeata, suurta kauneutta ja sinussa on sitä!
-- Minun pitää siis elää voimattomien verestä, imeä ne tyhjiksi ja
heittää sitten menemään! ilkkui Hermia.
-- Sadun seireenit tekivät niin.
-- Nykyaika taitaa kasvattaa tosiseireenejä.
-- Kuka tietää, eikö jokapäiväinen verenvuodatus ole tehnyt sinua
pedoksi, sanoi Aimo.
-- Hoo, minä en tahtoisi kärpästäkään musertaa, kuolema on minusta
kauhea! huusi Hermia.
-- Mutta kun se tulee hiljaa ja hiipien, silloin se lienee
tervetullut.
-- Silloin kuolema on pelastaja ja minä kiitän sitä sairaitteni
puolesta.
-- Suuremmoista laupeutta!
-- En milloinkaan nuku niin levollisesti kuin kuoleman käytyä
sairaalassani. Aimoa värisytti.
-- Säikytkö sinä, noo, avaahan silmäsi ja katso, miltä näyttää
täysverinen hirviö!
Hän nauroi niin herttaisesti täynnä onnekasta riemua ja elämänhalua,
että Aimon kamala tunne huuhtoontui tuntumattomiin.
-- Voi teitä, oppineita ihmisiä, ette ole miehiä ettekä naisia.
Aivotyönne kuluttaa teistä kaiken polttoaineen pitäen ruumiinne ja
sielunne orjanaan. Rakkaus on teille paperille pantavia, verettömiä
kamarihaaveita. Voitte ihailla esteettisesti kauniita muotoja,
mutta elosta sykkivä ja rakkaudesta vapiseva olento on teistä
vastenmielinen ja elämän ja kuoleman kiihkeä taistelu kauhistaa
teitä. Teidän kuumeenne ei siedä raitista vettä, se tarvitsee
kiinakapselin!
Hermia oli istunut Aimon vuoteen reunalle ja katseli häntä säälien.
-- Kukin elää niinkuin jaksaa, sanoi Aimo.
-- Miksi hyväksi sinä terotat järkeäsi, kun muovailet elämäsi
puukirveellä! huudahti Hermia kärsimättömänä.
-- Tahdon saada kotirauhan ja levon voidakseni tehdä työtä, sanoi
Aimo rehellisesti.
Hermia vihelsi pitkään.
-- Ahaa, nyt minä ymmärrän! Minä olen kun olenkin pirullinen. Sinä
unohdit vain, että paholainen on kaikkein lahjakkain ihmishengen
luomista, ja että hän voi auttaa rakkaitaan suuruuteenkin.
-- Minä en janoa suuruutta!
-- Sinä janoat kuitenkin onnea, vaikka oletkin valinnut sen varjon!
-- Syytät itseäsi, sano, kumpi meistä valitsi silloin kun kohtalomme
määrättiin?
-- Olisitko sinä silloin tarkottanut totta...?
Hermian silmissä paloi ja tummalle iholle oli levinnyt lämmin puna.
Hän nousi puristaen käsiänsä yhteen. -- Minä en usko; jos kerran
rakastaa, ei luovu taistelematta!
Äänessä oli polttavaa tuskaa ja katse paloi rukoilevana Aimon
katseessa.
Aimo nousi ja veti hänet lähemmäksi. Sanaton mahti poisti ajan
kutoman verhon ja vanha kytevä tuli leimahti silmästä silmään.
Kuumissa suuteloissa jatkui nuoruuden suloinen rakkaus kypsyneenä
katkeraksi onnen janoksi.
Äkkiä Hermia riuhtaisi itsensä irti ja katsoi huohottaen Aimoon
puhuen katkonaisesti kuin peitellen omaa heikkouttaan.
-- Sinä olet -- tosiaan tulinen -- voisi luulla oikeaksi mieheksi! --
Hän nauroi hermostuneesti ja iva välähti katseessa. -- Ellet olisi
sairas, voisin suuttua rohkeudestasi -- taikka ehkä sinä vain tahdoit
antaa almun vanhallepiialle!
Aimo veti häntä lähemmäksi.
-- Ei, ei, enhän minä tahdo olla myrkyllinen. Tahtoisin uskoa tähän
suloiseen houreeseen. Minä janoon rakkautta. Tahtoisin löytää sen
miehen... puhun tyhmyyksiä.
-- Ole kerran itsesi!
-- Itsenikö? Silloin minä olisin naisraukka. Minä ikävöin lasta, omaa
lasta!
Tunnustus tuli niin äkkiä ja intohimoisesti, että Aimo irrotti hänet
syleilystään ja katsoi häneen tutkivasti.
-- Niin, minä tahdon kerran olla oma itseni vaikka vain tämän ainoan
hetken. Minä en ole voinut tunnustaa tätä kellekään muille kuin nyt
sinulle. Tahdon omistaa yhden ihmisen täydellisesti, varmasti, yksin.
-- Rakkaus yhdistää kaksi ihmistä täydellisesti. Äiti ei koskaan
omista lastaan sillä tavalla.
-- Minä omistaisin!
-- Tyranniseeraisit!
Tunne oli loihtinut onnen soinnun Hermian ääneen ja puhtauden
valokehä ympäröi hänen kukoistavaa kauneuttansa, kun hän risti
kätensä ja kohotti katseensa. -- Ei, ei, minä palvelisin, hoitelisin,
opettaisin vain kaunista. Hän painaisi pienen nyrkkinsä minun
niskalleni ja sanoisi: -- äiti, minä tahdon! Sellainen luja
pikku nyrkki olisi minun lakini ja valtakuntani. Se olisi minun
ylösnousemukseni! Ei, ei, älä sano mitään -- anna minun uneksia