Ristiriitoja: Novelleja - 3

loppuun kaunis unelmani. Minä tahtoisin olla onnellinen edes yhden
päivän, kaksi, viikon, ehkä kuukauden. Silloin olisin jo rikas,
voisin rakastaa lastani punastumatta. Se olisi silloin omani, ihan
omani, sieluni lapsi!
-- Eikö isän?
-- Isän?
-- Niin, niin, isän?
-- Luuletko sinä, että toinenkin voisi omistaa minun lapseni?
Kuuletko, minun oman lapseni? Ei, tuhat kertaa ei! Hän itki
hermostuneesti.
-- Hermia raukkani, sinä et tosiaan voisi jakaa, sanoi Aimo hellästi
ja katsoi hänen ohitsensa nähden sisäisen silmänsä edessä oman
vaimonsa lapselliset, avomieliset kasvot.
Hermia seurasi hänen katsettaan ja luki hänen ajatuksensa, hypähti
ylös ja katsoi Aimoon terävästi.
-- Jos jaksaisin uskoa edes yhden päivän sinun rakkauteesi. Minusta
tuntuu kuin näkisin sinun lävitsesi. Sinä vertaat nytkin minua siihen
toiseen. Hänellä on pieni nykeröinen nyrkki ja sen hän painaa sinun
niskaasi. Se on sinun omasi ja se osaa jakaa!
-- Silla on herttainen lapsi.
-- Minä vihaan kaikkia nuoria tyttöjä. Ne ovat kuin silmättömiä
kissanpoikia, vaappuvat sinne ja tänne, avaavat suunsa ja silloin
siihen pitää tulla ruokaa. Ja armas, kun ne saavat silmät, silloin ne
heti äkkäävät -- oman häntänsä ja tavottavat sitä hurjassa pyörinässä.
-- Sinä olet hauska.
-- Ja silloin te hurmaannutte ja rakastutte! Mutta sitten...
-- Noo, entä sitten?
-- Siitä kissanpojasta voi sukeutua tiikeri -- oikein verenhimoinen
tiikeri!
-- Sinähän äsken juuri toivoit itsellesi tuollaista hauskaa olentoa.
-- Minun tyttäreni astuisikin kaikkien muiden pään tasalla.
-- Niin kai jokainen äiti uneksii omasta lapsestaan.
-- He uneksivat, mutta minä sen tekisin!
-- Voimaa ja kykyä sinulla siihen olisi, jos se auttaisi.
-- Auttaisi varmasti.
-- Ei! sanoi Aimo jyrkästi. Sinulla ei olisi rakkautta.
-- Luuletko kalan veren valuvan minun suonissani ja rakkauteni
uupuvan.
-- En suinkaan, sinä rakastat -- itseäsi!
-- Aimo!
Hermia oli kääntynyt äkkiä ja seisoi suuttuneena vuoteen ääressä,
mutta samassa vääntyi hänen suunsa ivan hymyyn.
-- Ihminen on sentään kehno kapine. Tässä olen rupattanut kuin
hupakko ja paljastanut itseni. Huh, eikö totta, sellaisen jälkeen
tuntee itsensä hyvin noloksi? On kuin mikä tyhjäksi kolistettu
kultasäkki, arvottomana pois heitettävä!
-- Sinä tahdot voittaa rakkauden jumalattaren suosion ilman uhria. Se
ei koskaan onnistu.
-- Ahaa, sinä luomakunnan herra, nöyryyttä, nöyryyttä, tyttöseni!
Minä kiitän sinua äsken antamastasi lahjasta ja teen uhrin, ehkä
rakkauden jumalatar sitten leppyy ja lähettää minulle sen -- oikean!
-- Puhut arvotuksia.
-- Sinun täytyy saada tilaisuus unohtaa minut sitten taas, kun täältä
selviät, ja muistella tätä ilkeänä horrosaikana ja minua kamalana
painajaisena!
-- Heitä tuo iva, se tappaa minut! Tiedän kyllä saavani maksaa tämän
kalliisti. Se ensimäinen suutelo sytytti tulen, joka on kuihduttanut
minua vuosikaudet, ja tämä toinen voi viedä henkeni!
-- Ja kuitenkin sinä uskalsit suudella, sinä ylväs sankari, vaikka
tiesit varmasti, että se kostetaan. Se kostetaan, ole varma siitä!
Hermian kellertävä iho muuttui vihreäksi ja silmien valkuaiset
välähtivät.
-- Olet rehellinen, sanoi Aimo katsoen häneen kylmästi.
-- Rehellisyys ennen kaikkea lemmentaistelussakin. Me voimme kyllä
kaatua hyvälläkin veneellä, mutta tahallaan ei saa mennä pohjaan,
pitää yrittää pysyä pinnalla vielä kuoleman kuilussakin. Elämä on
toki sen arvoinen!
-- Minä en ymmärrä sinua.
-- Sinä et ole rehellinen. Sinä rakastat minua etkä tahdo myöntää
sitä. Olet raukka! Sellainen raukkamaisuus on kuolemansynti. Minä en
anna sinulle sitä anteeksi. Ennen soisin...! Hyvää yötä!
-- Hermia, Hermia!
Hän kääntyi ovessa ja katsoi Aimoon.
-- Sano minulle, vertasitko sinä äsken minua siihen toiseen?
-- Miksi sinä sitä oikeastaan kysyt?
-- Eikö minulla ole oikeutta kysyä?
-- Tavallansa.
-- Vai tavallansa, mutta minä tahdon tietää varmasti, saneli Hermia
hitaasti ja puristi kätensä nyrkkiin.
-- Rakkaudessa on aina vuoksi ja luode.
-- Tiedätkö, Aimo, minä olen vannonut itselleni pyhän valan.
-- Pitääkö minun saada se tietää?
-- Pitää. Sinun täytyy olla varmasti selvillä itsestäsi, kun jätät
tämän sairaalan: minä vaiko se toinen! Hyvää yötä!
Hermia meni.
Yöllä Aimo sairastui ankarasti ja seuraavana päivänä häntä
valmisteltiin leikkausta varten. Hermiaa hän ei nähnyt sinä päivänä,
mutta kuuli hänen väsymättömien askeleittensa kopinan pitkässä
käytävässä leikkausta varten järjestäessä. Aimon korva oli tottunut
erottamaan hienoimmatkin äänen vivahdukset ja liikkeet ympärillä
ja hänen hiljaisessa huoneessaan ne nostivat kiduttavan kaiun.
Kimeä huuto, naisen ääni, vihlaisi halki hiljaisuuden ja sitä
seurasi voihkiva valitus täyttäen melullaan sairaalan. Se eteni ja
heikkeni vähitellen ja kaikki oli hiljaa. Hetken kuluttua jokin ovi
avautui ja miehen turtunutta mörinää säestivät raskaat, laahustavat
askeleet Aimon oven takana leikkaushuoneeseen. Aimoa ellotti ja
kylmä hiki nousi iholle ja jännittyneenä hän seurasi liikkeitä kuin
omaa kuolemantuomiotaan kuunnellen. Sitten kaikki vaikeni, oli
kuolonhiljaista tuntikaudet. Kukaan ei käynyt häntä katsomassa,
mitään hän ei saanut nauttia. Kolottava kipu tuntui ruumiissa ja
ammottava tyhjyys paisui muodottomaksi möhkäleeksi ja muuttui
Hermiaksi, joka painoi häntä yhä syvemmälle ja syvemmälle, kunnes hän
hätkähti ja heräsi kuin pohjaan pudonnut.
Seuraavasta päivästä hän ei paljoa tiennyt, oli kuin turtunut
kuumeesta ja kivusta. Hän hoippui kylpyyn, pukeutui pitkään paitaan
ja sukkiin. Hoitaja auttoi häntä leikkaushuoneeseen. Siellä oli
vastassa kaksi lääkäriä, Hermia ja pari muuta hoitajaa. Aimo hätkähti
ja muisti unessa näkemänsä saman nahalla päällystetyn pöydän, märän
villavaipan ja ihmiset. Hän nousi itse pöydälle, kostea huopa
heitettiin hänen päälleen ja Hermia kumartui hänen ylitsensä ja
painoi nukutuskoppaa suulle.
-- Ei niin äkkiä, sanoi Aimo ja työnsi pois ellottavaa koppaa, --
minä itse hengitän hiljaa... hiljaa...
-- Onko rihma ja neula valmiina? kuuli hän lääkärin kysyvän.
-- Valmis en, sanoi Hermia. -- Ai, minä en muistanutkaan ostaa
kummisormia!
-- Kuinka käy, kun ei ole kummisormia, mutisi sairas.
Sitten kaikki hävisi.
* * * * *
Joku piteli häntä leuasta ja huusi: -- Herätkää, tohtori!
Häntä paleli ja janotti eikä suu tahtonut puhua.
-- Antaa nukkua vain, kyllä hän tähän kurjuuteen ennättää herätä,
sanoi lääkäri.
-- Hän voi nukkua ainaisesti, sanoi Hermian ääni aivan lähellä.
-- Antakaa hänelle joku teelusikallinen vettä suuhun, niellä ei saa
mitään, kuului lääkärin ääni.
Aimo kuunteli nyt vain omaa tuskaansa, joka oli kiihtynyt ja
muuttanut vatsan pohjaan.
-- Janottaa, sanoi hän, mutta kukaan ei kuullut, vaikka kaksi ihmistä
seisoi lattialla. Kummallista, kuinka huone oli muuttunut. Olihan
tuossa samanlainen akkuna ja hänen omat kirjansa pöydällä, kello
ja sama pesupöytä kuin ennenkin. He olivat varmaan kantaneet hänet
toiseen huoneeseen leikkauspöydältä, toiselle puolelle käytävää.
Sänkykin oli nyt toisinpäin kuin siellä entisessä huoneessa. Siellä
oli ollut ihana olla, suloinen elämän lepo ja herttainen lämpö.
Täällä oli kolkkoa ja tuskallista. Joku tuli lähelle ja hän yritti
jälleen sanoa: -- janottaa.
Nainen ymmärsi ja antoi hänelle teelusikalla vettä ja huusi:
-- Ei saa niellä, pitää sylkeä pois, kun on kastanut suuta.
-- Lieneekö tuo Hermia, ajatteli Aimo eikä jaksanut käsittää. Tuska
vatsanpohjassa piti vallassaan vieden muun tunnon.
-- Kovin on heikko, kuuli hän naisäänen sanovan toiselle.
Taas kului pitkä aika kolottavassa tuskassa, liikkumattomuudessa ja
tukehuttavassa janossa.
-- Kummallista tämä on, sanoi jokin ääni. -- Suutari on paljon
virkeämpi, vaikka hänen haavansa jätettiin auki ja tämän pitäisi olla
parempi, koska se neulottiin kiinni.
-- Minä olin mukana leikkauksessa enkä ole sen kauheammassa paikassa
vielä eläissäni ollut.
-- Kuinka niin, olethan sinä nähnyt jo satoja.
-- Tohtori kirosi ja oli äkäinen koko ajan, hän oikein kipinöitsi
vihasta, ja neiti oli kalpea kuin kuolema, väliin vaan muljautti
silmiään. Katsos, se kone, termogaattori, miksi ne sitä sanovat, ei
toiminut, pumppu oli mennyt rikki. Tohtori tahtoi polttaa jotakin
haavassa eikä saanut rautaansa kuumaksi. Silloin hän tarttui itse
koneeseen, itse, arvaas, puhtailla käsillään ja sitten hän taas
piteli haavaa. Sano minun sanoneeni, sinne voi tulla mätää. Ja kuinka
hän pumppusi! Me luulimme kaikki sen räjähtävän.
-- Kenenkä syy sitten oli, että pumppu oli rikki, mahtoi katsoa itse.
-- Tohtori luotti neitiin.
-- Eikö sitä katsottu ennen leikkausta?
-- Ei, kun ei sitä ole hiljan käytetty.
-- Se raukka valittaa, lieneekö sillä tuskia.
-- Kyllä kai, haava vedettiin liian kovasti kiinni, ja se ajaa
varmaan fisteliksi. Sen sanoi tohtori itse. Mutta älkää sanoko tästä
sairaalle, jatkoi sama ääni. -- Kun se nyt edes heräisi kunnolleen.
-- Hyvin se on Hintti-Heikki siihen karvansa lyönyt, sanoi toinen
ääni. -- Minä pelkään jäädä kahden hänen kanssaan koko yöksi.
Mikä se Hintti-Heikki oli, ei Aimo oikein jaksanut tajuta, mutta nimi
vasaroi: Hintti-Heikki, Hintti-Heikki, pitkän aikaa.
Lääkäri tuli vielä myöhään illalla ja ihmetteli sairaan huonoa tilaa.
-- Onko tuskia?
-- Särkee vatsanpohjassa taukoamatta, sanoi Aimo tuskin kuuluvalla
äänellä.
-- Se on haavan alapäässä. Kyllä leikattu haava usein särkee, ei se
mitään, ole levollinen vain.
-- Mitä kello on? kysyi Aimo, sillä aika tuntui toivottoman pitkältä.
-- Kymmenen, sanoi tohtori.
-- Minä en enää jaksa kestää tuskia, antakaa minulle jotakin
lieventävää.
-- Onko hän ollut kauan hereillä, kysyi lääkäri naisilta.
-- Ehkä kymmenen minuuttia, sanoi toinen naisista.
Tämä ijäisyys oli siis kestänyt vain kymmenen minuuttia. Kyyneleet
nousivat silmiin ja kipeällä kateudella hän ajatteli suutaria, joka
oli päivällä leikattu.
-- Onko suutarillakin tuskia? kysyi hän ääneen.
-- Ei suinkaan, sanoi nainen ja katsoi tohtoriin.
-- Onnellinen mies, huokasi Aimo.
-- Antakaa hiukan morfiinia, sanoi tohtori ja poistui. Jotakin
pistettiin Aimon reiteen ja kohta sen jälkeen tuli suloinen hetki,
makean levon huumaus, aivan kuin elämä olisi kuumana ja hekumaisena
valunut avatuista suonista lämpöiseen veteen ja hän itse noussut
keveisiin ilmakerroksiin. -- Äkkiä tuli sulku. Tuska alkoi uudestaan
tärisyttäen ylenannoiksi.
-- Ei sille morfiini sovi, sanoi nainen.
Aimo tahtoi kestää ja vetääntyi omaan itseensä valittamatta.
Kaikki poistuivat, mutta toinen naisista palasi pian tuoden suuren
turkin tullessaan. Aimo riemastui luullen saavansa sen peitokseen,
sillä huoneessa oli hyvin kylmä ja häntä paleli. Nainen kietoi sen
ympärilleen ja veti nojatuolin vuoteen viereen asettuen mukavasti
turkkiin käärittynä valvomaan. Lämmin turkki teki pian tehtävänsä ja
nainen alkoi nuokkua istuallaan ja horjahti sivulle ojentautuen Aimon
jalkojen päälle pitkäkseen.
Aimo tunsi ruumiissaan riipaisun ja sitten hirveän kolotuksen
haavassa ja koko olennossaan aivan kuin veitsellä olisi viillelty
ristiin rastiin. Hän huusi voimiensa takaa:
-- Herätkää, herätkää!
Kylmä hiki ja kauhu tuppasi tukehuttamaan, mutta hän turrutti itsensä
kestääkseen taikka kuollakseen. Yhdentekevä, jos niiksi on, päätteli
hän epätoivoisena. Nainen makasi painavana ja elottomana kuin kivi
hänen jaloillaan.
Tuskan aallot nousivat ja laskivat kohotellen pinnalle irvisteleviä
naamoja. Toisinaan hän näki väläykseltä kaksi suurta, ruskeaa silmää.
Niiden kylmä kiilto ahdisti henkeä tukehuttavasti. Mitä on kuolema?
kysyi Aimo niiltä. -- Suloista lepoa, ainaista unta! Ja nyt hän huusi
lakkaamatta: -- Hermia, anna minulle kuolema! niinkuin myrskyssä
huudetaan hengen edestä.
Hän huusi tuntikaudet, tuskallisen ijäisyyden yön, niinkuin hän luuli.
Nukkuva nainen hänen jaloillaan oli mahdoton poistaa, mahdoton kestää.
Äkkiä paino nousi jaloilta kuin temmattuna, ja huojennuksen kyyneleet
nousivat Aimon silmiin tuskan vähetessä. Hän näki hämärässä Hermian
tumman pään ja naisen tuolissaan istumassa.
Aimo osotti naista: -- Viekää pois! Tappaa minut! Painoi jalkoja,
hirveä tuska!
-- Tiedän, ystävä kulta, mutta hän tahtoi estää teitä liikkumasta.
-- Pois, pois, huohotti Aimo rukoilevalla äänellä.
-- Minä en saa jättää teitä yksin eikä minulla ole muita yöhoitajia.
Hyvää yötä, ystävä parka, rohkeutta ja kärsivällisyyttä; jos
voitetaan aikaa, voitetaan elämä, sanoi Hermia virallisesti aikoen
poistua.
Pelko ahdisti jälleen Aimoa ja hän tarttui heikoin voimin Hermian
käteen pidättääkseen häntä, mutta Hermia irrotti kätensä varmasti,
ja Aimo liukui jälleen avuttomuuden ja yksinäisyyden kammottavaan
kuiluun, missä ijäisyyden aavistus syntyi. Kello löi jossakin
yksitoista. Oli siis kestetty yksi tunti.
Yön hiljaisuus oli alkanut eikä huoneessa palava lamppu voinut
haihduttaa hämärän huntua. Se tuntui verhoavan ympäristöä ja aikaa
sulattaen entisyyden ja nykyisyyden suureksi tyhjyydeksi. Se oli
kuin usvaa, nousi ja laski, haihtui ja kerääntyi. Äkkiä hän oli
olevaisuudessa, tunsi kivun kipinän. Se paisui ja paisui tuskan
laineiksi, jotka veivät tunnon ja tajunnan, velloivat kuiluissaan
ja kukkuloillaan, missä sielun silmille häämötti ijäisyyden meri.
Unhotus kääri huntuunsa entiset ja nykyiset, siirsi ne kauas pois,
missä ne häämöttivät pieninä ja outoina. Aika lakkasi olemasta.
Tyhjyyden hämärä läheni... läheni. Tajunta sanoi: -- kuolema tarjoo
kättä. Tahdotko? Ja hämäryys kuljetti häntä kuin siivillä... Ei,
ei! Ja tuska riipaisi elämään rautaisilla pihdeillä. Se silpoi kuin
tulisilla miekoilla ja huuhteli haavat polttavilla laineilla. Ja
tajunta huusi: -- kuolema, kuolema, anna lepoa, rauhaa!
Mutta hämärästä nousi hiljainen ääni: -- elämä... Se kasvoi ja
varmeni, se voitti tuskan äänekkäät huudot ja kuiskasi tajunnalle: --
kuljit kuoleman portin sivutse.
Kärsimysten yö oli kestetty ja elämä sairaan ympärillä alkoi. Hänen
tajuntansa rautainen jänne pysyi vireissä ja kasvoi voimassa.
Lääkäri tuli aamulla ja katseli häntä mutisten: -- huono väri, huono
väri, ja sanoi ääneen: -- oletko nauttinut mitään?
-- Vettä, sanoi Aimo.
-- Miksei ole annettu marjamehua taikka lihalientä? kysyi mies
tuimasti.
-- Ei neiti ole käskenyt.
Lääkäri kävi tulipunaiseksi ja poistui huoneesta. Hetken kuluttua
tuotiin mehua. Se oli suloista ja ihmeekseen hän huomasi, että
kuoleman kynnyksellä punaisen nesteen pisara voi tehdä autuaaksi.
Juotuaan muutaman lusikallisen haihtui sumu ja hän osasi selvemmin
puhua.
Kahdeksan vuorokautta oli elämä kuitenkin hämärää, vaikka kipu
väheni tuntumattomiin. Hän luuli vaan olevansa viety johonkin
ikävään ja kolkkoon huoneeseen toiselle puolelle käytävää, ja hän
oli kovin väsynyt aina, vaikka nukkuikin toisinaan hyvin. Hoitaja
mittasi ruumiin lämmön ja kirjotti sen paperille. Tohtori katsoi
sitä käydessään ja oli levollinen. Eräänä aamuna Aimo otti itse
lasin kainalostaan ja katsoi sitä. Se näytti korkeaa kuumetta. Hän
ei uskonut, ravisti mittaria ja pisti uudestaan kainaloonsa. Se oli
jo noussut lähelle kolmeakymmentä yhdeksää, kun hoitaja äkkiä tullen
huoneeseen nykäisi sen häneltä ja huusi:
-- Ei tohtori saa koskea mittariin!
-- Käskekää neiti tänne, sanoi Aimo ankarasti.
Hoitajan täytyi totella ja Hermia tuli.
-- Minulla on kuumetta, soittakaa Kaislalle!
-- Ei suinkaan, sanoi Hermia ja mittasi itse.
Hoitaja katosi huoneesta sivulleen vilkkuen.
Hermia oli vaiti ja katsoi Aimoon tutkivasti.
Kaisla tuli, tuoden mukanaan kaksi Aimolle outoa miestä. Lienevät
olleet lääkäreitä, joita harvinainen haavan avaaminen houkutteli.
Huoneessa oli paljon väkeä ja Aimosta tuntui kamalalta päiden outojen
ihmisten läsnä ollessa kärsiä tuskia, jotka hän tiesi johtuvan
hoitajiensa rikollisesta huolimattomuudesta. Haava leikattiin auki,
sillä mätä oli voinut tunkeutua vatsaonteloon. Aimo kesti tuskat
puristaen taaskin tarmonsa kireäksi rautajänteeksi. Kylmä hiki nousi
otsalle ja suu kuivui sietämättömästi. Lääkäri vakuutti, ettei tämä
niin kovin koske, sillä eihän vatsassa ole paljon hermoja. Aimo oli
kuitenkin toista mieltä. Lääkärin selittelevät sanat leikkauksen
menosta ja kaikkien noiden vieraiden ihmisten tunnoton tapa katsella
häntä kuin persoonatonta teuraseläintä ellotti häntä. Mieli katkerana
hän kesti hyvin tietäen, että hänen tuskiansa pidennettiin ja hyvin
heikkoja voimia rasitettiin parin miehen tiedonhalun tyydyttämiseksi.
Hän kaipasi ihmistä, johon olisi voinut turvautua, sillä täällä oli
hän persoonaton olio, hoitajien ja lääkärin mielivallassa: tapahtui,
mitä tapahtui, hänen elämänsä oli höyhenkevyt heidän käsissään. Nyt
hän tiesi olevansa sidottu kuudeksi viikoksi vuoteeseensa, ehkä
kauemmaksikin.
Hänen kuulonsa herkistyi ja ulkonaisten tapahtumain seuraaminen
kävi tuskallisen tarkaksi. Hän tuli osalliseksi kaikesta sairaalan
kurjuudesta, kärsimysten terottamalla huomiollaan tajuten, kuinka
paljon siinä oli luonnon välttämättömyyttä ja kuinka paljon hoidon
lemmettömyyttä ja vaillinaisuutta. Tila oli täydellinen inferno.
Aimon aivot mittailivat unettomina öinä tätä kärsimysten pohjatonta
merta; oliko se välttämätöntä, oliko se ihmisjärjen arvoista? Eikö
se kuulunut siihen hyveettömyyden yöhön, joka pimeyteensä nielee
nykyiset suuret keksinnöt ja tieteen tulokset?
Viikot matelivat pitkinä ja katkerina. Hän mittasi minuutit, tunnit,
päivät ja viikot ja aika eteenpäin tuntui sietämättömän pitkältä.
Häneltä oli kielletty kaikki liikkuminen, heikkojen elinvoimien
käyttäminen ajatuksiinkaan. Ja estääkseen niitä itseään kiusaamasta
hän löi tahtia kellon naksutukselle äänettömästi toistaen: -- la, la,
la, la!
Mutta kielteinen elämä nosti ankaria elämänkysymyksiä, siirsi vanhan
käsityksen siitä ja sen arvosta uuteen uraan. Kysymykseen: mitä
rakkaus on? -- se vastasi tyynesti: elämän sunnuntaita, elämän pohja,
jos se on sopusointuista uhrautumista. Ja kysymykseen: mikä on elämän
päämäärä? se vastasi: työ!
Hän tunsi noutaneensa nämä vastaukset kuoleman portilta ja niiden
vanha totuus oli hänelle aivan uutta ja suurta tietoa, jonka hän nyt
tiesi muuttuvan eläväksi elämäkseen tinkimättä ja suurimpana onnenaan.
Hän näki nyt selvästi erehtyneensä uskoessaan intohimojensa sokeaan
voimaan ja kiusatessaan itseään niillä. Hänen rakkautensa Hermiaan
oli ollut vain rakkauden varjo ja sellaisena voimaton ja hedelmätön,
kykenemätön jalostamaan Hermiaa taikka häntä itseään.
Hän oli heikko, niin heikko, että kyyneleet valuivat hänen
kasvoilleen, kun tämä uusi vapautumisen tunne risteili hänessä. Ja
kuitenkin hän nyt tiesi omistavansa enemmän voimia kuin terveytensä
parhaina päivinä.
Hermia oli leikkauksen jälkeen käynyt Aimon huoneessa vain lääkärin
seurassa. Oli paljon sairaita ja leikkauksia, joissa hän aina oli
mukana, mutta sittenkin Aimo huomasi hänen välttelevän tahallaan.
Sitäpaitsi hän tuntui olevan jostakin syystä suunniltaan. Haavaa
puhdistettaessa Hermia ojensi aseita ja siteitä lääkärille ja
tekeytyi aivan kuin ei Aimoa olisi ollut ollenkaan, antoi Kaislalle
loistavia silmäyksiä ja puoliääneen lausuttuja sanoja.
Aimo nauroi sydämessänsä ja säälitteli Kaislaa, joka näytti ihan
sokeasti lentäneen hämähäkin verkkoon.
Aimo yritti kääntää Kaislan huomion muihin asioihin ja sanoi: --
Minä tahtoisin kylpeä. Olen ollut kahdeksan viikkoa pesemättä
tässä komeassa sairaalassa ja tunnen rintani, käsivarteni ja pääni
polttavan pelkästä likaisuudesta.
Kaisla katsoi häneen, katsoi Hermiaan. Hermian silmissä välähti ja
hänen leukansa paisui kaksinkertaiseksi.
-- Ei ole nostajia, sanoi hän tylysti.
-- Nostetaanhan täällä joka päivä ihmisiä huoneestaan
leikkauspöydälle ja sieltä pois.
-- Sehän on aivan toista, sanoi Kaisla parka yhä silmäillen Hermiaa.
Hermia hymyili jälleen ja näytti voivan erinomaisen hyvin. Kasvojen
tervettä, kellertävää väriä kohotti hänen pukunsa tumma puna. Aimo
ihmetteli vaatteen pohjatonta pehmeyttä. Se ikäänkuin imi katseen
itseensä ja piti sen levossa. Vaikka hän nyt katseli Hermiaa toisilla
silmillä kuin ennen, täytyi hänen myöntää ulkonaisen loistavuuden ja
sielullisen älyn tehneen lujan liiton vallottaakseen ihmisiä. Tuo
häikäisevä kauneus saattoi muuttua hurmaavaksi viehkeydeksi milloin
tahansa, kun vain ilmestyisi se oikea rosvo, joka osaisi sanoa:
sesam, sesam, aukene!
-- Tohtori Vaski on hermostunut, sanoi Hermia.
-- Olisiko se kumma? sanoi Aimo levollisesti.
-- Puhutaan tästä joskus toiste, sanoi Kaisla ja avasi oven, mutta
pysähtyi kuin olisi unohtanut jotakin ja katsoi Hermiaan. Hermia ei
ollut huomaavinaan ja jäi huoneeseen Kaislan poistuttua.
-- Noo, Aimo, kuinka nyt kuuluu?
-- Niin, miltä minä näytän?
-- Sangen pestyltä, vaikka Kaislalle kantelit. Se on turhaa vaivaa.
Minä määrään täällä. Lääkärit saavat tyytyä ja tyytyvät.
Aimo oli vähällä vastata purevasti silmäyksien voimasta, mutta Hermia
olisi voinut luulla sitä mustasukkaisuudeksi. Hän sanoi siis vain:
-- Miksi sinä rupesit sairaanhoitajaksi, et sinä siihen sovi.
-- Niin sanoi minulle kirurgissa ylihoitajatarkin, kun kerran
kaatelin konjakkia miehen suuhun, joka oli maannut kuolleena kaksi
tuntia. Konjakki valui pitkin suupieliä ja minä luulin miehen
ilkkuvan itseäni.
-- Sinulla ei ollut tälle alalle tuotavana mitään uutta eikä
sinulla ole mitään vanhan ajan naisen hyvää puolta, tarkotan työn
uskollisuutta ja alttiutta.
-- Sillä ei pitkälle pääsisi. En ole koskaan kysynyt, oliko minulla
taipumuksia. Olen hyvin terve ja sairaat ihmiset herättävät
uteliaisuuttani. Ja minä olen tyytyväinen, mitä enemmän sairautta ja
valitusta, sitä paremmin minä voin. Eiköhän se liene paras todistus
minun kelvollisuudestani sairaanhoitajana?
-- Sitä en minä mene arvostelemaan, sanoi Aimo. Niinkuin täällä, niin
lienee muuallakin, ei parempaa eikä pahempaa.
-- Näkisitpä sinä vaivaistalojen sairaalat ja yleiset sairaalat!
-- Hyvyys ja säälintunne ovat karkotetut sairaaloista, tarkotat kai?
-- Huiii, vihelteli Hermia, -- kuka jaksaisi sääliä satoja sairaita?
Ei, kiitoksia. Jos ne olisivat sympaattisia -- ehkä. Sinua voidaan
kohdella toisin...
-- Ja kuitenkin olen minä kärsinyt enemmän huolimattomuudesta ja
lemmettömyydestä kuin kukaan täällä.
-- Noin luulee jokainen sairas, he eivät vain uskalla siitä puhua,
sanoi Hermia katsoen sivulle.
-- Eivät uskalla, miksei?
-- He makaavat voimattomina vuoteillaan, täydellisesti meidän
vallassamme! sanoi Hermia ja puristi kätensä nyrkkiin. -- Minä olen
vallanhimoinen ja kostonhimoinen!
Hän nauroi ja silmät loistivat sisäisestä voimasta.
-- Minulla on sellainen valtava halu kiduttaa sinua kertomalla
itsestäni kauheuksia, purkaa kaikki pirullisuuteni.
-- Se kuuluu kai kostonhimoosi.
-- Ehkä, mutta minä tiedän, että sinä pysyt vaiti.
-- Mistä sinä sen tiedät?
-- Sinä rakastat minua.
-- Parasta on olla siitä puhumatta.
Hermia vilkaisi Aimoon, hymyili ja jatkoi: -- Tiedätkö, kuinka olen
saanut tämän sairaalan?
-- Mahdotonta tietää sellaista.
-- Meitä oli ensin kaksi. Eräs naislääkäri pani tämän alkuun, mutta
hänen täytyi väistyä.
-- Sinun tieltäsi.
-- Niin, hän yritti kyllä hyvällä ja kovalla saada tästä
ihannesairaalaa ja torui minua joka päivä telefonissa. Minä laskin
puhetorven hiljaa koukulle ja annoin hänen torua. Hän toi sairaita.
Minä ihmettelin, miksi he olivat valinneet sellaisen lääkärin.
Sairaat menivät toiselle lääkärille. Tohtori parka väsyi ja möi
tappiolla osansa, siirtyi toiseen kaupunkiin ja siellä hän menestyy
hyvin. -- Minkä pahalle voi, parasta on olla siihen koskematta.
-- Et usko, kuinka sellainen virkistää.
-- Onpa sinulla erinomainen tapa urheilla nujertamalla ihmisparkoja.
-- Oo, ei se nyt niin aivan jokapäiväistä urheilua ole. Ainoastaan
jos se hyvin kannattaa, jos...
-- Noo...?
-- Tiedätkö sinä, miksi saat maata yhdeksän viikkoa, vaikka koko
juttu piti olla selvä kolmessa?
-- En oikein.
-- Otaksutko jotakin?
-- Minä en tahdo sitä ajatella.
-- Minä tahdon kuitenkin puhua. Minä sanoin sinulle kerran liian
paljon enkä voinut jäädä siihen, mihin silloin jäin, ennenkuin sinä
sairastuit uudestaan.
-- Ja kuitenkin oli minun tunteeni sama kuin sinun tunteesi.
-- Ehkä hetken, mutta sitten... niin, minä tunsin sen. Sinä ajattelit
sitä toista. Minä en voinut sitä kestää. Siitä täytyi tulla
täydellinen loppu taikka sitten...
-- Sinä olit oikeassa.
-- Sinä et tajua, mitä minä tarkotan. Samantekevä, saat sen kuulla
selvin sanoin. Sinun piti ostaa minut kuoleman uhalla. Vasta silloin
minä toivoin saavani uskoa sinuun!
-- Kuoleman uhalla...?
-- Kuoleman uhalla, Aimo, kuoleman uhalla! Sano, puhu, anna minun
kuulla yksi ainoa sana!
Armahda minua! Minä olen ollut hirveässä tuskassa sinun tähtesi!
Hermia heittäytyi polvilleen vuoteen viereen ja piteli Aimon kättä.
-- Hermia, sinä sanoit silloin tunteneesi, että minä ajattelin sitä
toista. Sinä olit silloin oikeassa. Ja nyt minä... Eihän minun
tarvitse sanoa sitä sinulle?
-- Sano se kuitenkin.
-- Minä en sinua rakasta.
Hermia sulki silmänsä ja kellertävä iho vihertyi. Hän nousi
vaivaloisesti ja kääntyi selin Aimoon nojaten kädellään sängyn
päähän. Syntyi äänettömyys.
-- Minä olen sen tehnyt turhaan, turhaan! vaikeroitsi hän.
-- Mitä sinä olet tehnyt?
-- Sinä et tiedä, miksi leikkaus epäonnistui, sanoi hän murtuneella
äänellä.
-- Oli kai joku kone epäkunnossa.
-- Yhdentekevä, oliko se tai tämä epäkunnossa, sen piti epäonnistua.
-- Hermia, ethän sinä -- ethän?
Hermia kääntyi uhka kasvoillaan ja sanoi katkerasti:
-- Minua sanotaan hämähäkiksi. Sinun rouvasi lienee sen keksinyt. Hän
on sanan mukaan oikeassa, minulla on myrkkyleuat.
Aimo tuskin kuuli hänen viimeisiä sanojaan. Heikkous auttoi kamalana
hetkenä ja hunnutti tietoisuuden. Kun hän jälleen heräsi, katsoi hän
suoraan Hermian kiiluviin silmiin sängyn päässä. Silmät lähenivät
häntä ja hiljennetty ääni kuiskasi säälien:
-- Sinä olet käynyt kuoleman kynnyksellä.
-- Olen, sanoi Aimo hyvin hiljaa, -- ja tulen sieltä uutena ihmisenä.
Minä rakastin sinua sinne asti. Sieltä palattuani -- en!
-- Sinne asti -- kuiskasi Hermia intohimoisesti.
-- Sinne asti! toisti Aimo.
Hermia painui tuoliin ja peitti kasvonsa. Hetken hiljaisuudessa
Hermia sai tuntea ensi kertaa elämässään itsesyytöksen hirveätä
painoa.
-- Sinä ymmärrät, etten tämän jälkeen voi jäädä sairaalaasi, sanoi
Aimo.
-- Ymmärrän, äänsi Hermia hiljaa.
-- Ole hyvä ja sano, miksi ei Silla ole kirjottanut?
-- Hän kirjotti, mutta minä palautin.
-- Ilman selityksiä...?
-- Kerroin olevasi liian heikko tietämään mitään ulkomaailmasta.
-- Olit osaksi oikeassa ja syy on minussakin. Lapsi parka lienee
hyvin onneton.
-- Hän on melkein väkisin tahtonut tulla luoksesi.
-- Onko hän kaupungissa?
-- On.
-- Tahdotko olla hyvä ja pyytää häntä tänne nyt heti.
-- Aimo, minä rukoilen, anna minulle yksi päivä, yksi ainoa päivä!
-- Ei, Hermia, me olemme nyt kuitit. Minä olen maksanut sinulle
velkani, jota sinä sanot kuolemanvelaksi. Hyvästi, Hermia!
Hermia tarttui hänen ojennettuun käteensä ja vei sen nöyränä
huulillensa, nousi hitaasti ja poistui huoneesta.


PYÖRTEESSÄ

I.
Juna oli täynnä matkustajia. Tein itseni pieneksi ja nostin
reppuni vaunun äärimmäiseen nurkkaan, oven taakse hyllylle.
Kapealla istuimella oli meitä kaksi. Ystäväni Helga Horros,