Ristiriitoja: Novelleja - 3

  loppuun kaunis unelmani. Minä tahtoisin olla onnellinen edes yhden
  päivän, kaksi, viikon, ehkä kuukauden. Silloin olisin jo rikas,
  voisin rakastaa lastani punastumatta. Se olisi silloin omani, ihan
  omani, sieluni lapsi!
  -- Eikö isän?
  -- Isän?
  -- Niin, niin, isän?
  -- Luuletko sinä, että toinenkin voisi omistaa minun lapseni?
  Kuuletko, minun oman lapseni? Ei, tuhat kertaa ei! Hän itki
  hermostuneesti.
  -- Hermia raukkani, sinä et tosiaan voisi jakaa, sanoi Aimo hellästi
  ja katsoi hänen ohitsensa nähden sisäisen silmänsä edessä oman
  vaimonsa lapselliset, avomieliset kasvot.
  Hermia seurasi hänen katsettaan ja luki hänen ajatuksensa, hypähti
  ylös ja katsoi Aimoon terävästi.
  -- Jos jaksaisin uskoa edes yhden päivän sinun rakkauteesi. Minusta
  tuntuu kuin näkisin sinun lävitsesi. Sinä vertaat nytkin minua siihen
  toiseen. Hänellä on pieni nykeröinen nyrkki ja sen hän painaa sinun
  niskaasi. Se on sinun omasi ja se osaa jakaa!
  -- Silla on herttainen lapsi.
  -- Minä vihaan kaikkia nuoria tyttöjä. Ne ovat kuin silmättömiä
  kissanpoikia, vaappuvat sinne ja tänne, avaavat suunsa ja silloin
  siihen pitää tulla ruokaa. Ja armas, kun ne saavat silmät, silloin ne
  heti äkkäävät -- oman häntänsä ja tavottavat sitä hurjassa pyörinässä.
  -- Sinä olet hauska.
  -- Ja silloin te hurmaannutte ja rakastutte! Mutta sitten...
  -- Noo, entä sitten?
  -- Siitä kissanpojasta voi sukeutua tiikeri -- oikein verenhimoinen
  tiikeri!
  -- Sinähän äsken juuri toivoit itsellesi tuollaista hauskaa olentoa.
  -- Minun tyttäreni astuisikin kaikkien muiden pään tasalla.
  -- Niin kai jokainen äiti uneksii omasta lapsestaan.
  -- He uneksivat, mutta minä sen tekisin!
  -- Voimaa ja kykyä sinulla siihen olisi, jos se auttaisi.
  -- Auttaisi varmasti.
  -- Ei! sanoi Aimo jyrkästi. Sinulla ei olisi rakkautta.
  -- Luuletko kalan veren valuvan minun suonissani ja rakkauteni
  uupuvan.
  -- En suinkaan, sinä rakastat -- itseäsi!
  -- Aimo!
  Hermia oli kääntynyt äkkiä ja seisoi suuttuneena vuoteen ääressä,
  mutta samassa vääntyi hänen suunsa ivan hymyyn.
  -- Ihminen on sentään kehno kapine. Tässä olen rupattanut kuin
  hupakko ja paljastanut itseni. Huh, eikö totta, sellaisen jälkeen
  tuntee itsensä hyvin noloksi? On kuin mikä tyhjäksi kolistettu
  kultasäkki, arvottomana pois heitettävä!
  -- Sinä tahdot voittaa rakkauden jumalattaren suosion ilman uhria. Se
  ei koskaan onnistu.
  -- Ahaa, sinä luomakunnan herra, nöyryyttä, nöyryyttä, tyttöseni!
  Minä kiitän sinua äsken antamastasi lahjasta ja teen uhrin, ehkä
  rakkauden jumalatar sitten leppyy ja lähettää minulle sen -- oikean!
  -- Puhut arvotuksia.
  -- Sinun täytyy saada tilaisuus unohtaa minut sitten taas, kun täältä
  selviät, ja muistella tätä ilkeänä horrosaikana ja minua kamalana
  painajaisena!
  -- Heitä tuo iva, se tappaa minut! Tiedän kyllä saavani maksaa tämän
  kalliisti. Se ensimäinen suutelo sytytti tulen, joka on kuihduttanut
  minua vuosikaudet, ja tämä toinen voi viedä henkeni!
  -- Ja kuitenkin sinä uskalsit suudella, sinä ylväs sankari, vaikka
  tiesit varmasti, että se kostetaan. Se kostetaan, ole varma siitä!
  Hermian kellertävä iho muuttui vihreäksi ja silmien valkuaiset
  välähtivät.
  -- Olet rehellinen, sanoi Aimo katsoen häneen kylmästi.
  -- Rehellisyys ennen kaikkea lemmentaistelussakin. Me voimme kyllä
  kaatua hyvälläkin veneellä, mutta tahallaan ei saa mennä pohjaan,
  pitää yrittää pysyä pinnalla vielä kuoleman kuilussakin. Elämä on
  toki sen arvoinen!
  -- Minä en ymmärrä sinua.
  -- Sinä et ole rehellinen. Sinä rakastat minua etkä tahdo myöntää
  sitä. Olet raukka! Sellainen raukkamaisuus on kuolemansynti. Minä en
  anna sinulle sitä anteeksi. Ennen soisin...! Hyvää yötä!
  -- Hermia, Hermia!
  Hän kääntyi ovessa ja katsoi Aimoon.
  -- Sano minulle, vertasitko sinä äsken minua siihen toiseen?
  -- Miksi sinä sitä oikeastaan kysyt?
  -- Eikö minulla ole oikeutta kysyä?
  -- Tavallansa.
  -- Vai tavallansa, mutta minä tahdon tietää varmasti, saneli Hermia
  hitaasti ja puristi kätensä nyrkkiin.
  -- Rakkaudessa on aina vuoksi ja luode.
  -- Tiedätkö, Aimo, minä olen vannonut itselleni pyhän valan.
  -- Pitääkö minun saada se tietää?
  -- Pitää. Sinun täytyy olla varmasti selvillä itsestäsi, kun jätät
  tämän sairaalan: minä vaiko se toinen! Hyvää yötä!
  Hermia meni.
  Yöllä Aimo sairastui ankarasti ja seuraavana päivänä häntä
  valmisteltiin leikkausta varten. Hermiaa hän ei nähnyt sinä päivänä,
  mutta kuuli hänen väsymättömien askeleittensa kopinan pitkässä
  käytävässä leikkausta varten järjestäessä. Aimon korva oli tottunut
  erottamaan hienoimmatkin äänen vivahdukset ja liikkeet ympärillä
  ja hänen hiljaisessa huoneessaan ne nostivat kiduttavan kaiun.
  Kimeä huuto, naisen ääni, vihlaisi halki hiljaisuuden ja sitä
  seurasi voihkiva valitus täyttäen melullaan sairaalan. Se eteni ja
  heikkeni vähitellen ja kaikki oli hiljaa. Hetken kuluttua jokin ovi
  avautui ja miehen turtunutta mörinää säestivät raskaat, laahustavat
  askeleet Aimon oven takana leikkaushuoneeseen. Aimoa ellotti ja
  kylmä hiki nousi iholle ja jännittyneenä hän seurasi liikkeitä kuin
  omaa kuolemantuomiotaan kuunnellen. Sitten kaikki vaikeni, oli
  kuolonhiljaista tuntikaudet. Kukaan ei käynyt häntä katsomassa,
  mitään hän ei saanut nauttia. Kolottava kipu tuntui ruumiissa ja
  ammottava tyhjyys paisui muodottomaksi möhkäleeksi ja muuttui
  Hermiaksi, joka painoi häntä yhä syvemmälle ja syvemmälle, kunnes hän
  hätkähti ja heräsi kuin pohjaan pudonnut.
  Seuraavasta päivästä hän ei paljoa tiennyt, oli kuin turtunut
  kuumeesta ja kivusta. Hän hoippui kylpyyn, pukeutui pitkään paitaan
  ja sukkiin. Hoitaja auttoi häntä leikkaushuoneeseen. Siellä oli
  vastassa kaksi lääkäriä, Hermia ja pari muuta hoitajaa. Aimo hätkähti
  ja muisti unessa näkemänsä saman nahalla päällystetyn pöydän, märän
  villavaipan ja ihmiset. Hän nousi itse pöydälle, kostea huopa
  heitettiin hänen päälleen ja Hermia kumartui hänen ylitsensä ja
  painoi nukutuskoppaa suulle.
  -- Ei niin äkkiä, sanoi Aimo ja työnsi pois ellottavaa koppaa, --
  minä itse hengitän hiljaa... hiljaa...
  -- Onko rihma ja neula valmiina? kuuli hän lääkärin kysyvän.
  -- Valmis en, sanoi Hermia. -- Ai, minä en muistanutkaan ostaa
  kummisormia!
  -- Kuinka käy, kun ei ole kummisormia, mutisi sairas.
  Sitten kaikki hävisi.
   * * * * *
  Joku piteli häntä leuasta ja huusi: -- Herätkää, tohtori!
  Häntä paleli ja janotti eikä suu tahtonut puhua.
  -- Antaa nukkua vain, kyllä hän tähän kurjuuteen ennättää herätä,
  sanoi lääkäri.
  -- Hän voi nukkua ainaisesti, sanoi Hermian ääni aivan lähellä.
  -- Antakaa hänelle joku teelusikallinen vettä suuhun, niellä ei saa
  mitään, kuului lääkärin ääni.
  Aimo kuunteli nyt vain omaa tuskaansa, joka oli kiihtynyt ja
  muuttanut vatsan pohjaan.
  -- Janottaa, sanoi hän, mutta kukaan ei kuullut, vaikka kaksi ihmistä
  seisoi lattialla. Kummallista, kuinka huone oli muuttunut. Olihan
  tuossa samanlainen akkuna ja hänen omat kirjansa pöydällä, kello
  ja sama pesupöytä kuin ennenkin. He olivat varmaan kantaneet hänet
  toiseen huoneeseen leikkauspöydältä, toiselle puolelle käytävää.
  Sänkykin oli nyt toisinpäin kuin siellä entisessä huoneessa. Siellä
  oli ollut ihana olla, suloinen elämän lepo ja herttainen lämpö.
  Täällä oli kolkkoa ja tuskallista. Joku tuli lähelle ja hän yritti
  jälleen sanoa: -- janottaa.
  Nainen ymmärsi ja antoi hänelle teelusikalla vettä ja huusi:
  -- Ei saa niellä, pitää sylkeä pois, kun on kastanut suuta.
  -- Lieneekö tuo Hermia, ajatteli Aimo eikä jaksanut käsittää. Tuska
  vatsanpohjassa piti vallassaan vieden muun tunnon.
  -- Kovin on heikko, kuuli hän naisäänen sanovan toiselle.
  Taas kului pitkä aika kolottavassa tuskassa, liikkumattomuudessa ja
  tukehuttavassa janossa.
  -- Kummallista tämä on, sanoi jokin ääni. -- Suutari on paljon
  virkeämpi, vaikka hänen haavansa jätettiin auki ja tämän pitäisi olla
  parempi, koska se neulottiin kiinni.
  -- Minä olin mukana leikkauksessa enkä ole sen kauheammassa paikassa
  vielä eläissäni ollut.
  -- Kuinka niin, olethan sinä nähnyt jo satoja.
  -- Tohtori kirosi ja oli äkäinen koko ajan, hän oikein kipinöitsi
  vihasta, ja neiti oli kalpea kuin kuolema, väliin vaan muljautti
  silmiään. Katsos, se kone, termogaattori, miksi ne sitä sanovat, ei
  toiminut, pumppu oli mennyt rikki. Tohtori tahtoi polttaa jotakin
  haavassa eikä saanut rautaansa kuumaksi. Silloin hän tarttui itse
  koneeseen, itse, arvaas, puhtailla käsillään ja sitten hän taas
  piteli haavaa. Sano minun sanoneeni, sinne voi tulla mätää. Ja kuinka
  hän pumppusi! Me luulimme kaikki sen räjähtävän.
  -- Kenenkä syy sitten oli, että pumppu oli rikki, mahtoi katsoa itse.
  -- Tohtori luotti neitiin.
  -- Eikö sitä katsottu ennen leikkausta?
  -- Ei, kun ei sitä ole hiljan käytetty.
  -- Se raukka valittaa, lieneekö sillä tuskia.
  -- Kyllä kai, haava vedettiin liian kovasti kiinni, ja se ajaa
  varmaan fisteliksi. Sen sanoi tohtori itse. Mutta älkää sanoko tästä
  sairaalle, jatkoi sama ääni. -- Kun se nyt edes heräisi kunnolleen.
  -- Hyvin se on Hintti-Heikki siihen karvansa lyönyt, sanoi toinen
  ääni. -- Minä pelkään jäädä kahden hänen kanssaan koko yöksi.
  Mikä se Hintti-Heikki oli, ei Aimo oikein jaksanut tajuta, mutta nimi
  vasaroi: Hintti-Heikki, Hintti-Heikki, pitkän aikaa.
  Lääkäri tuli vielä myöhään illalla ja ihmetteli sairaan huonoa tilaa.
  -- Onko tuskia?
  -- Särkee vatsanpohjassa taukoamatta, sanoi Aimo tuskin kuuluvalla
  äänellä.
  -- Se on haavan alapäässä. Kyllä leikattu haava usein särkee, ei se
  mitään, ole levollinen vain.
  -- Mitä kello on? kysyi Aimo, sillä aika tuntui toivottoman pitkältä.
  -- Kymmenen, sanoi tohtori.
  -- Minä en enää jaksa kestää tuskia, antakaa minulle jotakin
  lieventävää.
  -- Onko hän ollut kauan hereillä, kysyi lääkäri naisilta.
  -- Ehkä kymmenen minuuttia, sanoi toinen naisista.
  Tämä ijäisyys oli siis kestänyt vain kymmenen minuuttia. Kyyneleet
  nousivat silmiin ja kipeällä kateudella hän ajatteli suutaria, joka
  oli päivällä leikattu.
  -- Onko suutarillakin tuskia? kysyi hän ääneen.
  -- Ei suinkaan, sanoi nainen ja katsoi tohtoriin.
  -- Onnellinen mies, huokasi Aimo.
  -- Antakaa hiukan morfiinia, sanoi tohtori ja poistui. Jotakin
  pistettiin Aimon reiteen ja kohta sen jälkeen tuli suloinen hetki,
  makean levon huumaus, aivan kuin elämä olisi kuumana ja hekumaisena
  valunut avatuista suonista lämpöiseen veteen ja hän itse noussut
  keveisiin ilmakerroksiin. -- Äkkiä tuli sulku. Tuska alkoi uudestaan
  tärisyttäen ylenannoiksi.
  -- Ei sille morfiini sovi, sanoi nainen.
  Aimo tahtoi kestää ja vetääntyi omaan itseensä valittamatta.
  Kaikki poistuivat, mutta toinen naisista palasi pian tuoden suuren
  turkin tullessaan. Aimo riemastui luullen saavansa sen peitokseen,
  sillä huoneessa oli hyvin kylmä ja häntä paleli. Nainen kietoi sen
  ympärilleen ja veti nojatuolin vuoteen viereen asettuen mukavasti
  turkkiin käärittynä valvomaan. Lämmin turkki teki pian tehtävänsä ja
  nainen alkoi nuokkua istuallaan ja horjahti sivulle ojentautuen Aimon
  jalkojen päälle pitkäkseen.
  Aimo tunsi ruumiissaan riipaisun ja sitten hirveän kolotuksen
  haavassa ja koko olennossaan aivan kuin veitsellä olisi viillelty
  ristiin rastiin. Hän huusi voimiensa takaa:
  -- Herätkää, herätkää!
  Kylmä hiki ja kauhu tuppasi tukehuttamaan, mutta hän turrutti itsensä
  kestääkseen taikka kuollakseen. Yhdentekevä, jos niiksi on, päätteli
  hän epätoivoisena. Nainen makasi painavana ja elottomana kuin kivi
  hänen jaloillaan.
  Tuskan aallot nousivat ja laskivat kohotellen pinnalle irvisteleviä
  naamoja. Toisinaan hän näki väläykseltä kaksi suurta, ruskeaa silmää.
  Niiden kylmä kiilto ahdisti henkeä tukehuttavasti. Mitä on kuolema?
  kysyi Aimo niiltä. -- Suloista lepoa, ainaista unta! Ja nyt hän huusi
  lakkaamatta: -- Hermia, anna minulle kuolema! niinkuin myrskyssä
  huudetaan hengen edestä.
  Hän huusi tuntikaudet, tuskallisen ijäisyyden yön, niinkuin hän luuli.
  Nukkuva nainen hänen jaloillaan oli mahdoton poistaa, mahdoton kestää.
  Äkkiä paino nousi jaloilta kuin temmattuna, ja huojennuksen kyyneleet
  nousivat Aimon silmiin tuskan vähetessä. Hän näki hämärässä Hermian
  tumman pään ja naisen tuolissaan istumassa.
  Aimo osotti naista: -- Viekää pois! Tappaa minut! Painoi jalkoja,
  hirveä tuska!
  -- Tiedän, ystävä kulta, mutta hän tahtoi estää teitä liikkumasta.
  -- Pois, pois, huohotti Aimo rukoilevalla äänellä.
  -- Minä en saa jättää teitä yksin eikä minulla ole muita yöhoitajia.
  Hyvää yötä, ystävä parka, rohkeutta ja kärsivällisyyttä; jos
  voitetaan aikaa, voitetaan elämä, sanoi Hermia virallisesti aikoen
  poistua.
  Pelko ahdisti jälleen Aimoa ja hän tarttui heikoin voimin Hermian
  käteen pidättääkseen häntä, mutta Hermia irrotti kätensä varmasti,
  ja Aimo liukui jälleen avuttomuuden ja yksinäisyyden kammottavaan
  kuiluun, missä ijäisyyden aavistus syntyi. Kello löi jossakin
  yksitoista. Oli siis kestetty yksi tunti.
  Yön hiljaisuus oli alkanut eikä huoneessa palava lamppu voinut
  haihduttaa hämärän huntua. Se tuntui verhoavan ympäristöä ja aikaa
  sulattaen entisyyden ja nykyisyyden suureksi tyhjyydeksi. Se oli
  kuin usvaa, nousi ja laski, haihtui ja kerääntyi. Äkkiä hän oli
  olevaisuudessa, tunsi kivun kipinän. Se paisui ja paisui tuskan
  laineiksi, jotka veivät tunnon ja tajunnan, velloivat kuiluissaan
  ja kukkuloillaan, missä sielun silmille häämötti ijäisyyden meri.
  Unhotus kääri huntuunsa entiset ja nykyiset, siirsi ne kauas pois,
  missä ne häämöttivät pieninä ja outoina. Aika lakkasi olemasta.
  Tyhjyyden hämärä läheni... läheni. Tajunta sanoi: -- kuolema tarjoo
  kättä. Tahdotko? Ja hämäryys kuljetti häntä kuin siivillä... Ei,
  ei! Ja tuska riipaisi elämään rautaisilla pihdeillä. Se silpoi kuin
  tulisilla miekoilla ja huuhteli haavat polttavilla laineilla. Ja
  tajunta huusi: -- kuolema, kuolema, anna lepoa, rauhaa!
  Mutta hämärästä nousi hiljainen ääni: -- elämä... Se kasvoi ja
  varmeni, se voitti tuskan äänekkäät huudot ja kuiskasi tajunnalle: --
  kuljit kuoleman portin sivutse.
  Kärsimysten yö oli kestetty ja elämä sairaan ympärillä alkoi. Hänen
  tajuntansa rautainen jänne pysyi vireissä ja kasvoi voimassa.
  Lääkäri tuli aamulla ja katseli häntä mutisten: -- huono väri, huono
  väri, ja sanoi ääneen: -- oletko nauttinut mitään?
  -- Vettä, sanoi Aimo.
  -- Miksei ole annettu marjamehua taikka lihalientä? kysyi mies
  tuimasti.
  -- Ei neiti ole käskenyt.
  Lääkäri kävi tulipunaiseksi ja poistui huoneesta. Hetken kuluttua
  tuotiin mehua. Se oli suloista ja ihmeekseen hän huomasi, että
  kuoleman kynnyksellä punaisen nesteen pisara voi tehdä autuaaksi.
  Juotuaan muutaman lusikallisen haihtui sumu ja hän osasi selvemmin
  puhua.
  Kahdeksan vuorokautta oli elämä kuitenkin hämärää, vaikka kipu
  väheni tuntumattomiin. Hän luuli vaan olevansa viety johonkin
  ikävään ja kolkkoon huoneeseen toiselle puolelle käytävää, ja hän
  oli kovin väsynyt aina, vaikka nukkuikin toisinaan hyvin. Hoitaja
  mittasi ruumiin lämmön ja kirjotti sen paperille. Tohtori katsoi
  sitä käydessään ja oli levollinen. Eräänä aamuna Aimo otti itse
  lasin kainalostaan ja katsoi sitä. Se näytti korkeaa kuumetta. Hän
  ei uskonut, ravisti mittaria ja pisti uudestaan kainaloonsa. Se oli
  jo noussut lähelle kolmeakymmentä yhdeksää, kun hoitaja äkkiä tullen
  huoneeseen nykäisi sen häneltä ja huusi:
  -- Ei tohtori saa koskea mittariin!
  -- Käskekää neiti tänne, sanoi Aimo ankarasti.
  Hoitajan täytyi totella ja Hermia tuli.
  -- Minulla on kuumetta, soittakaa Kaislalle!
  -- Ei suinkaan, sanoi Hermia ja mittasi itse.
  Hoitaja katosi huoneesta sivulleen vilkkuen.
  Hermia oli vaiti ja katsoi Aimoon tutkivasti.
  Kaisla tuli, tuoden mukanaan kaksi Aimolle outoa miestä. Lienevät
  olleet lääkäreitä, joita harvinainen haavan avaaminen houkutteli.
  Huoneessa oli paljon väkeä ja Aimosta tuntui kamalalta päiden outojen
  ihmisten läsnä ollessa kärsiä tuskia, jotka hän tiesi johtuvan
  hoitajiensa rikollisesta huolimattomuudesta. Haava leikattiin auki,
  sillä mätä oli voinut tunkeutua vatsaonteloon. Aimo kesti tuskat
  puristaen taaskin tarmonsa kireäksi rautajänteeksi. Kylmä hiki nousi
  otsalle ja suu kuivui sietämättömästi. Lääkäri vakuutti, ettei tämä
  niin kovin koske, sillä eihän vatsassa ole paljon hermoja. Aimo oli
  kuitenkin toista mieltä. Lääkärin selittelevät sanat leikkauksen
  menosta ja kaikkien noiden vieraiden ihmisten tunnoton tapa katsella
  häntä kuin persoonatonta teuraseläintä ellotti häntä. Mieli katkerana
  hän kesti hyvin tietäen, että hänen tuskiansa pidennettiin ja hyvin
  heikkoja voimia rasitettiin parin miehen tiedonhalun tyydyttämiseksi.
  Hän kaipasi ihmistä, johon olisi voinut turvautua, sillä täällä oli
  hän persoonaton olio, hoitajien ja lääkärin mielivallassa: tapahtui,
  mitä tapahtui, hänen elämänsä oli höyhenkevyt heidän käsissään. Nyt
  hän tiesi olevansa sidottu kuudeksi viikoksi vuoteeseensa, ehkä
  kauemmaksikin.
  Hänen kuulonsa herkistyi ja ulkonaisten tapahtumain seuraaminen
  kävi tuskallisen tarkaksi. Hän tuli osalliseksi kaikesta sairaalan
  kurjuudesta, kärsimysten terottamalla huomiollaan tajuten, kuinka
  paljon siinä oli luonnon välttämättömyyttä ja kuinka paljon hoidon
  lemmettömyyttä ja vaillinaisuutta. Tila oli täydellinen inferno.
  Aimon aivot mittailivat unettomina öinä tätä kärsimysten pohjatonta
  merta; oliko se välttämätöntä, oliko se ihmisjärjen arvoista? Eikö
  se kuulunut siihen hyveettömyyden yöhön, joka pimeyteensä nielee
  nykyiset suuret keksinnöt ja tieteen tulokset?
  Viikot matelivat pitkinä ja katkerina. Hän mittasi minuutit, tunnit,
  päivät ja viikot ja aika eteenpäin tuntui sietämättömän pitkältä.
  Häneltä oli kielletty kaikki liikkuminen, heikkojen elinvoimien
  käyttäminen ajatuksiinkaan. Ja estääkseen niitä itseään kiusaamasta
  hän löi tahtia kellon naksutukselle äänettömästi toistaen: -- la, la,
  la, la!
  Mutta kielteinen elämä nosti ankaria elämänkysymyksiä, siirsi vanhan
  käsityksen siitä ja sen arvosta uuteen uraan. Kysymykseen: mitä
  rakkaus on? -- se vastasi tyynesti: elämän sunnuntaita, elämän pohja,
  jos se on sopusointuista uhrautumista. Ja kysymykseen: mikä on elämän
  päämäärä? se vastasi: työ!
  Hän tunsi noutaneensa nämä vastaukset kuoleman portilta ja niiden
  vanha totuus oli hänelle aivan uutta ja suurta tietoa, jonka hän nyt
  tiesi muuttuvan eläväksi elämäkseen tinkimättä ja suurimpana onnenaan.
  Hän näki nyt selvästi erehtyneensä uskoessaan intohimojensa sokeaan
  voimaan ja kiusatessaan itseään niillä. Hänen rakkautensa Hermiaan
  oli ollut vain rakkauden varjo ja sellaisena voimaton ja hedelmätön,
  kykenemätön jalostamaan Hermiaa taikka häntä itseään.
  Hän oli heikko, niin heikko, että kyyneleet valuivat hänen
  kasvoilleen, kun tämä uusi vapautumisen tunne risteili hänessä. Ja
  kuitenkin hän nyt tiesi omistavansa enemmän voimia kuin terveytensä
  parhaina päivinä.
  Hermia oli leikkauksen jälkeen käynyt Aimon huoneessa vain lääkärin
  seurassa. Oli paljon sairaita ja leikkauksia, joissa hän aina oli
  mukana, mutta sittenkin Aimo huomasi hänen välttelevän tahallaan.
  Sitäpaitsi hän tuntui olevan jostakin syystä suunniltaan. Haavaa
  puhdistettaessa Hermia ojensi aseita ja siteitä lääkärille ja
  tekeytyi aivan kuin ei Aimoa olisi ollut ollenkaan, antoi Kaislalle
  loistavia silmäyksiä ja puoliääneen lausuttuja sanoja.
  Aimo nauroi sydämessänsä ja säälitteli Kaislaa, joka näytti ihan
  sokeasti lentäneen hämähäkin verkkoon.
  Aimo yritti kääntää Kaislan huomion muihin asioihin ja sanoi: --
  Minä tahtoisin kylpeä. Olen ollut kahdeksan viikkoa pesemättä
  tässä komeassa sairaalassa ja tunnen rintani, käsivarteni ja pääni
  polttavan pelkästä likaisuudesta.
  Kaisla katsoi häneen, katsoi Hermiaan. Hermian silmissä välähti ja
  hänen leukansa paisui kaksinkertaiseksi.
  -- Ei ole nostajia, sanoi hän tylysti.
  -- Nostetaanhan täällä joka päivä ihmisiä huoneestaan
  leikkauspöydälle ja sieltä pois.
  -- Sehän on aivan toista, sanoi Kaisla parka yhä silmäillen Hermiaa.
  Hermia hymyili jälleen ja näytti voivan erinomaisen hyvin. Kasvojen
  tervettä, kellertävää väriä kohotti hänen pukunsa tumma puna. Aimo
  ihmetteli vaatteen pohjatonta pehmeyttä. Se ikäänkuin imi katseen
  itseensä ja piti sen levossa. Vaikka hän nyt katseli Hermiaa toisilla
  silmillä kuin ennen, täytyi hänen myöntää ulkonaisen loistavuuden ja
  sielullisen älyn tehneen lujan liiton vallottaakseen ihmisiä. Tuo
  häikäisevä kauneus saattoi muuttua hurmaavaksi viehkeydeksi milloin
  tahansa, kun vain ilmestyisi se oikea rosvo, joka osaisi sanoa:
  sesam, sesam, aukene!
  -- Tohtori Vaski on hermostunut, sanoi Hermia.
  -- Olisiko se kumma? sanoi Aimo levollisesti.
  -- Puhutaan tästä joskus toiste, sanoi Kaisla ja avasi oven, mutta
  pysähtyi kuin olisi unohtanut jotakin ja katsoi Hermiaan. Hermia ei
  ollut huomaavinaan ja jäi huoneeseen Kaislan poistuttua.
  -- Noo, Aimo, kuinka nyt kuuluu?
  -- Niin, miltä minä näytän?
  -- Sangen pestyltä, vaikka Kaislalle kantelit. Se on turhaa vaivaa.
  Minä määrään täällä. Lääkärit saavat tyytyä ja tyytyvät.
  Aimo oli vähällä vastata purevasti silmäyksien voimasta, mutta Hermia
  olisi voinut luulla sitä mustasukkaisuudeksi. Hän sanoi siis vain:
  -- Miksi sinä rupesit sairaanhoitajaksi, et sinä siihen sovi.
  -- Niin sanoi minulle kirurgissa ylihoitajatarkin, kun kerran
  kaatelin konjakkia miehen suuhun, joka oli maannut kuolleena kaksi
  tuntia. Konjakki valui pitkin suupieliä ja minä luulin miehen
  ilkkuvan itseäni.
  -- Sinulla ei ollut tälle alalle tuotavana mitään uutta eikä
  sinulla ole mitään vanhan ajan naisen hyvää puolta, tarkotan työn
  uskollisuutta ja alttiutta.
  -- Sillä ei pitkälle pääsisi. En ole koskaan kysynyt, oliko minulla
  taipumuksia. Olen hyvin terve ja sairaat ihmiset herättävät
  uteliaisuuttani. Ja minä olen tyytyväinen, mitä enemmän sairautta ja
  valitusta, sitä paremmin minä voin. Eiköhän se liene paras todistus
  minun kelvollisuudestani sairaanhoitajana?
  -- Sitä en minä mene arvostelemaan, sanoi Aimo. Niinkuin täällä, niin
  lienee muuallakin, ei parempaa eikä pahempaa.
  -- Näkisitpä sinä vaivaistalojen sairaalat ja yleiset sairaalat!
  -- Hyvyys ja säälintunne ovat karkotetut sairaaloista, tarkotat kai?
  -- Huiii, vihelteli Hermia, -- kuka jaksaisi sääliä satoja sairaita?
  Ei, kiitoksia. Jos ne olisivat sympaattisia -- ehkä. Sinua voidaan
  kohdella toisin...
  -- Ja kuitenkin olen minä kärsinyt enemmän huolimattomuudesta ja
  lemmettömyydestä kuin kukaan täällä.
  -- Noin luulee jokainen sairas, he eivät vain uskalla siitä puhua,
  sanoi Hermia katsoen sivulle.
  -- Eivät uskalla, miksei?
  -- He makaavat voimattomina vuoteillaan, täydellisesti meidän
  vallassamme! sanoi Hermia ja puristi kätensä nyrkkiin. -- Minä olen
  vallanhimoinen ja kostonhimoinen!
  Hän nauroi ja silmät loistivat sisäisestä voimasta.
  -- Minulla on sellainen valtava halu kiduttaa sinua kertomalla
  itsestäni kauheuksia, purkaa kaikki pirullisuuteni.
  -- Se kuuluu kai kostonhimoosi.
  -- Ehkä, mutta minä tiedän, että sinä pysyt vaiti.
  -- Mistä sinä sen tiedät?
  -- Sinä rakastat minua.
  -- Parasta on olla siitä puhumatta.
  Hermia vilkaisi Aimoon, hymyili ja jatkoi: -- Tiedätkö, kuinka olen
  saanut tämän sairaalan?
  -- Mahdotonta tietää sellaista.
  -- Meitä oli ensin kaksi. Eräs naislääkäri pani tämän alkuun, mutta
  hänen täytyi väistyä.
  -- Sinun tieltäsi.
  -- Niin, hän yritti kyllä hyvällä ja kovalla saada tästä
  ihannesairaalaa ja torui minua joka päivä telefonissa. Minä laskin
  puhetorven hiljaa koukulle ja annoin hänen torua. Hän toi sairaita.
  Minä ihmettelin, miksi he olivat valinneet sellaisen lääkärin.
  Sairaat menivät toiselle lääkärille. Tohtori parka väsyi ja möi
  tappiolla osansa, siirtyi toiseen kaupunkiin ja siellä hän menestyy
  hyvin. -- Minkä pahalle voi, parasta on olla siihen koskematta.
  -- Et usko, kuinka sellainen virkistää.
  -- Onpa sinulla erinomainen tapa urheilla nujertamalla ihmisparkoja.
  -- Oo, ei se nyt niin aivan jokapäiväistä urheilua ole. Ainoastaan
  jos se hyvin kannattaa, jos...
  -- Noo...?
  -- Tiedätkö sinä, miksi saat maata yhdeksän viikkoa, vaikka koko
  juttu piti olla selvä kolmessa?
  -- En oikein.
  -- Otaksutko jotakin?
  -- Minä en tahdo sitä ajatella.
  -- Minä tahdon kuitenkin puhua. Minä sanoin sinulle kerran liian
  paljon enkä voinut jäädä siihen, mihin silloin jäin, ennenkuin sinä
  sairastuit uudestaan.
  -- Ja kuitenkin oli minun tunteeni sama kuin sinun tunteesi.
  -- Ehkä hetken, mutta sitten... niin, minä tunsin sen. Sinä ajattelit
  sitä toista. Minä en voinut sitä kestää. Siitä täytyi tulla
  täydellinen loppu taikka sitten...
  -- Sinä olit oikeassa.
  -- Sinä et tajua, mitä minä tarkotan. Samantekevä, saat sen kuulla
  selvin sanoin. Sinun piti ostaa minut kuoleman uhalla. Vasta silloin
  minä toivoin saavani uskoa sinuun!
  -- Kuoleman uhalla...?
  -- Kuoleman uhalla, Aimo, kuoleman uhalla! Sano, puhu, anna minun
  kuulla yksi ainoa sana!
  Armahda minua! Minä olen ollut hirveässä tuskassa sinun tähtesi!
  Hermia heittäytyi polvilleen vuoteen viereen ja piteli Aimon kättä.
  -- Hermia, sinä sanoit silloin tunteneesi, että minä ajattelin sitä
  toista. Sinä olit silloin oikeassa. Ja nyt minä... Eihän minun
  tarvitse sanoa sitä sinulle?
  -- Sano se kuitenkin.
  -- Minä en sinua rakasta.
  Hermia sulki silmänsä ja kellertävä iho vihertyi. Hän nousi
  vaivaloisesti ja kääntyi selin Aimoon nojaten kädellään sängyn
  päähän. Syntyi äänettömyys.
  -- Minä olen sen tehnyt turhaan, turhaan! vaikeroitsi hän.
  -- Mitä sinä olet tehnyt?
  -- Sinä et tiedä, miksi leikkaus epäonnistui, sanoi hän murtuneella
  äänellä.
  -- Oli kai joku kone epäkunnossa.
  -- Yhdentekevä, oliko se tai tämä epäkunnossa, sen piti epäonnistua.
  -- Hermia, ethän sinä -- ethän?
  Hermia kääntyi uhka kasvoillaan ja sanoi katkerasti:
  -- Minua sanotaan hämähäkiksi. Sinun rouvasi lienee sen keksinyt. Hän
  on sanan mukaan oikeassa, minulla on myrkkyleuat.
  Aimo tuskin kuuli hänen viimeisiä sanojaan. Heikkous auttoi kamalana
  hetkenä ja hunnutti tietoisuuden. Kun hän jälleen heräsi, katsoi hän
  suoraan Hermian kiiluviin silmiin sängyn päässä. Silmät lähenivät
  häntä ja hiljennetty ääni kuiskasi säälien:
  -- Sinä olet käynyt kuoleman kynnyksellä.
  -- Olen, sanoi Aimo hyvin hiljaa, -- ja tulen sieltä uutena ihmisenä.
  Minä rakastin sinua sinne asti. Sieltä palattuani -- en!
  -- Sinne asti -- kuiskasi Hermia intohimoisesti.
  -- Sinne asti! toisti Aimo.
  Hermia painui tuoliin ja peitti kasvonsa. Hetken hiljaisuudessa
  Hermia sai tuntea ensi kertaa elämässään itsesyytöksen hirveätä
  painoa.
  -- Sinä ymmärrät, etten tämän jälkeen voi jäädä sairaalaasi, sanoi
  Aimo.
  -- Ymmärrän, äänsi Hermia hiljaa.
  -- Ole hyvä ja sano, miksi ei Silla ole kirjottanut?
  -- Hän kirjotti, mutta minä palautin.
  -- Ilman selityksiä...?
  -- Kerroin olevasi liian heikko tietämään mitään ulkomaailmasta.
  -- Olit osaksi oikeassa ja syy on minussakin. Lapsi parka lienee
  hyvin onneton.
  -- Hän on melkein väkisin tahtonut tulla luoksesi.
  -- Onko hän kaupungissa?
  -- On.
  -- Tahdotko olla hyvä ja pyytää häntä tänne nyt heti.
  -- Aimo, minä rukoilen, anna minulle yksi päivä, yksi ainoa päivä!
  -- Ei, Hermia, me olemme nyt kuitit. Minä olen maksanut sinulle
  velkani, jota sinä sanot kuolemanvelaksi. Hyvästi, Hermia!
  Hermia tarttui hänen ojennettuun käteensä ja vei sen nöyränä
  huulillensa, nousi hitaasti ja poistui huoneesta.
  
  
  PYÖRTEESSÄ
  
  I.
  Juna oli täynnä matkustajia. Tein itseni pieneksi ja nostin
  reppuni vaunun äärimmäiseen nurkkaan, oven taakse hyllylle.
  Kapealla istuimella oli meitä kaksi. Ystäväni Helga Horros,