Punaiset ja valkoiset: Kuvaus Suomen luokkasodasta - 03

vastaan kohdistettiin kuolettava tuli? -- He eivät olleet tehneet
pienintäkään rikosta, vaan pitkästä työnraadannasta väsyneinä ja
riistännästä nälkiintyneinä lakkasivat työstä vaatien hieman parempia
elinehtoja. He pyrkivät sovittelemaan taipumattoman isäntänsä,
maakapitalistin ja hänen kumppaniensa kanssa, mutta heitä vastaan
avattiin salakavala murhaava tuli halkopinojen takaa. He joutuivat
äkkiarvaamatta surman suuhun, heitä vastassa oli salaisen
lahtarikaartin tuliluikut. Porvariston johtajatkin hätkähtivät tuon
kamalan tihutyön takia, hätkähtivät vain senvuoksi, että heidän
salaisen järjestönsä tarkoitus paljastui liian aikaisin, nimittäin
tarkoitus taistella aseilla voitokasta, rauhallisia keinoja käyttävää
sosialistista työväenliikettä vastaan. Sanotaan, että kyllä koira
haavansa nuolee. Ja niin teki porvaristokin. Porvarilehtiin ilmestyi
valheellisia ja peitteleviä kirjoituksia tapahtumasta. Niissä
vääristellen selostettiin, että miten muka lakkolaiset käyttäytyivät
"uhkaavasti". Siten aikoi porvarisjohto panna parannuslaastaria
puhjenneen mätäpaiseen päälle. Mutta Huittisten verilöyly osoitti
päivänselvästi työväestölle porvariston verenhimoiset pyrkimykset. Sitä
seurasi samanlaatuinen tapahtuma Porin lähellä sijaitsevassa
Vanhassakartanossa, joka lopuksi äkättiin olevan lahtarikaartin hyvin
varustettu linnoitus. Nämä ja monet muut toisenlaatuiset tapahtumat
osoittivat selvästi, että porvaristo varustautui veriseen luokkasotaan.
Aseettomina ollen olisi työväki jäänyt avuttomaksi lahtarikaartilaisten
teurastettavaksi. Vasta yhdennellätoista hetkellä, jolloin
porvaristolla oli _ympäri maan_ aseellisia lahtariosastoja, ryhtyi
työväki hankkimaan _puolustusaseita_. Niitä täytyi hankkia työväestön
turvaksi, kun muuta keinoa ei enää ollut. Työväestön asestautuminen
suoritettiin julkisesti, ja samalla luokkasodan välttämiseksi
vaadittiin lahtarikaartin aseista riisumista. Jos porvaristo olisi
tahtonut, niin olisi so voinut estää luokkasodan puhkeamisen
julistamalla lahtarikaartin hajoitettavaksi. Mutta se toimi päinvastoin
ärsyttävästi, vaatien vanhan asevelvollisuuden uudelleen voimaan
pantavaksi ja "lujan järjestysvallan" perustamista, Salatakseen ja
peitellen todellisia tarkoituksiaan nosti porvaristo sanomalehdissään
suuren metakan työväen aseistautumisesta. Pääkaupungin suuret
porvarilliset valtalehdet julkaisivat yhä toistuvia sepustuksia
"punaisen hirmuvallan" leviämisestä ja mitenkä sosialistit nojaavat
"vieraisiin pistimiin". Sosialistit kuljettavat Venäjältä aseita,
matkivat maaseudun porvarilehdet. _Se oli porvariston oman
asekuljetuksen naamioimislaulu_. Samaan aikaan tuotiin Venäjältä
Suomeen porvariston laskuun vaununlastittain aseita ja ampumatarpeita.
Ja niitä tuotiin lännestä, aina Saksasta asti tuotiin kiväärejä,
tykkejä ja kuularuiskuja. Kiehuva luokkasota on paljastanut sen
tosiasian, että juuri Suomen porvaristo itse taistelee "vierailla
pistimillä" ja vieraiden maiden ammattitaitoisten lahtarien avulla oman
maan työväenluokkaa vastaan. Tämän takia voikin Suomen porvaristoa
verrata verenhimoiseen petoon, joka salakavalasti vaanien hyökkää
uhrinsa niskaan, yrittäen purra sen valtasuonet poikki. Sellainen
katala vihollinen on kukistettava. Kotoiset ja vieraat täällä
hirmuvaltaa käyttävät työväen sortajat on lyötävä. Sitten vasta voi
köyhälistö rakentaa suojaavan kodin porvarillisen yhteiskunnan
raunioille.
Tähän tapaan pakinoitiin vaunun yhdessä nurkassa. Mutta tuskin oli
täällä äänet vaienneet, kun toisessa, jonne näytti kasaantuneen joukon
kokkasankarit, yhtäkkiä joku hypähti penkille ja nauruhermoja
kutkuttavalla saarnaäänellä hihkaisi pitäen kädessään jotakin
sanomalehteä: -- Vaietkaat ja kuulkaat päivän teksti, kuulkaat mitä
evankelis-luterilaisen kirkon papilla on sanottavana teille, te
pejoonit. Herran nimeen siis:
"Tämä on pyhä sota. Tämä on Jumalan sota perkelettä vastaan. Tämä on
Davidin sota kapinoivaa Absalomia vastaan. Tämä on Josuan sota
filistealaisia vastaan. Tämän sodan on Jumala siunannut ja siunaa
edelleen, sillä Hän on säätänyt esivallalle miekan, että se olisi
'rangaistukseksi pahoille ja kiitokseksi hurskaille'. Tämän sodan
puolesta, suojeluskuntalaisten puolesta on niin ihanaa rukoilla. Mutta
perkeleen joukkojen, punakaartilaisten aseille ei Herra anna
menestystä, vaikka joku yrittäisi sitä niille rukoilla. -- Oi siunaa
Herra Suomen kansan pyhä vapaustaistelu pikaisella, ihanalla voitolla
ja siunaa suomalaiset uljaalla uhrimielellä. Niin Jumalan kiitos --
pian on liehuva vapauden viiri Helsingissäkin hallitushuoneiden
harjoilla, 'Jumala kanssamme', eteenpäin kohti etelää vapauttamaan
vankeina olevat vielä elävät veljemme, sisaremme ja vainajiemme,
marttyyrien silvotut, raadellut ruumiit. -- Oi pala kirkkaana
sydämmissämme pyhän sotamme jumalallinen uhriliekki!"
Aamen, ja se tapahtukoon!
Näin sanoo piskuinen paimen herran öljymäessä, ja jotta ette luulisi,
että tämä on ämmäin hörinöitä tai minun omaa keksintöäni, niin voin
ilmoittaa tämän hengeltä väkevöidyn nasiirin nimenkin. Hän on
_Rentola_, Kuhmoisten pappi, ja on hän tämän korkean-veisunsa
painattanut, jotta ei se hukkaantuisi.
Mitä pi'ätte, hä?
Rehevä naurunremakka tärisytti vaunua palkiten hyvätuulisen toverin
esitystä. Mitä tuli itse "saarnaan", ei siihen kiinnitetty suurtakaan
huomiota. Tiedettiinhän mitä papit ajattelivat. Olivathan nämä
"köyhien ja turvattomien puoltajat" myyneet sielunsa perkeleelle,
kapitalistiluokalle, ja alentuneet karkukoirina luskuttelemaan niitä,
joilta olivat jopa pakolla ryöstäneet viimeisenkin omaisuuden tähteen
palkaksi siitä, että olivat tehneet voitavansa tylsyttääkseen puhtaiksi
nylkemänsä uhrit kapitaalin vastaansanomattomiksi juhdiksi, ja nyt
vihdoin yllyttivät muutenkin verenhimoisia lahtareita hurmeeseen
hukuttamaan koko proletariaatin, paiskaamaan sen ristille kuin muinen
paiskattiin ehkä yhtä viaton Kristus, jonka sanansaattajia näiden
väärien profeettain juuri muka piti olla.
-- No, sellainen huone kuin hyyryläisetkin, tokaisi joku: mitä muut
sitä minäkin, tuumivat kristillisen kirkon Rentolat. Mannerheimhan
puolestaan on Dagens Nyheterin haastattelijalle juhlallisesti
ilmoittanut, että kaikkien meidän "kapinoitsijain ja maanpettureiden"
rangaistus on _kuolema_, ja Renvall puolestaan antanut tietää
rangaistuksen laadunkin: _hirtto_. Ja keitä ei hän kätyreineen hirtä,
heiltä riistää hän kansalaisoikeudet, heistä tehdään paarioita.
-- Ja olisi tehty sittenkin, vaikka emme olisi nousseetkaan aseelliseen
vastarintaan, vakuutti joku toinen.
-- Niin, huomautti kolmas, jonka ääni värisi liikutuksesta, mutta
riistoluokan hankkeet olivat liian läpinäkyvät, jotta niiden suhteen
olisi voinut erehtyä. Maamme työväenluokka ei mielinyt kurjana raukkana
alistua nykyaikaisten Neerojensa pakko-ikeen alle, vaan päätti
viimeiseen veripisaraansa puoltaa elämisoikeuttaan, taistella
vapaudestaan. Suomalainen työmies on paljastanut päänsä laskeakseen
historian vaakakuppiin köyhälistön vapauden hinnan koko maailman
silmäin edessä. Eikä mikään vallankumous ole traagillisuudessaan
ylevämpi, jalossa uhrautuvaisuudessaan ja lannistumattomassa
sankariudessaan ihanampi kuin tämä köyhälistön vallankumous. Tämän
vallankumouksen kautta astuu Suomi vasta uudenajan historiallisten
kansojen joukkoon, Tämän vallankumouksen kautta lakkaa Suomi olemasta
pelkkä idyllinen maa rauhallisille asukkailleen, revontulineen ja
keskiyön aurinkoineen, joka vetää puoleensa vain yläluokan laiskoja
vetelehtijöitä -- turisteja --; se muuttuu pyhäksi maaksi, jossa
ulkomaalainen toveri kunnioittaen paljastaa päänsä laskeakseen
seppeleen vapauden puolesta kaatuneiden sankarien veljeshaudalle.
Niin, tuskinpa ne toverit, jotka ovat kaatuneet Karjalassa, Savossa,
Keski-Suomessa ja Satakunnassa, käsittivät tehtävänsä koko suuruutta ja
ääretöntä laajakantoisuutta. Tokkopa he aavistivat, miten syvältä
kyntää se historian aura, jonka sarviin tällä hetkellä on tarttunut
suomalaisen työmiehen jäntevä käsi? -- Niin, ehkäpä ei: -- tulevat
sukupolvethan sen vasta täysin käsittävät, sukupolvet, jotka tästä
uljaasta taistelusta parhaimmat hedelmätkin tulevat nauttimaan.
Mutta yksi asia on kuitenkin varma -- köyhälistö ottaa kaikkialla
vastaan innostuneena taistelukutsun; tykkien jyskeessä, kuularuiskujen
rätinässä ja kiväärien paukkeessa kuulee sen korva vapauden kellojen
soiton.
Ja siinäpä onkin kyliä. Mitäpä enempää tarvitaankaan. --
Ymmärtää aikansa, totella historian ankaraa käskyä, antaa elämälle,
mitä elämä vaatii, enempää ei ihmiseltä voida vaatia. -- --
Sanoi, ja hänen sanansa eivät kaikuneet kuuroille korville, sillä hän
puhui koko itsetietoisen joukon suulla. Eihän ollut matkalla muodotonta
kanuunanruokaa, vaan valveutuneita työläisiä, jotka tiesivät mitä
tekivät ja tekivät mitä velvollisuus vaati.


Kuoleman kentillä.

Yöllä pääsivät he perille. Mutta levon sijasta, jota ehkä useimmat
olivat ajatelleet, sai vastasaapunut joukko määräyksen heti lähteä
puhdistamaan vasemmalla sivustalla sijaitsevaa herraskartanoa, mitä
lahtarit pitivät tukikohtanaan häiritessään siiven toimintaa.
Nurisematta lähtivätkin tulokkaat kohti tulikastettaan saaden mukaansa
ratsuväkeäkin.
Kuu valaisi valkeita hankia ja synkkiä metsiä pitkin maantie varsia,
kun monisatalukuinen punakaartilaisjoukko marssi osoitettua kylää
kohti. Korvia hiukan kipristi pakkanen, mutta reipas marssi lämmitti.
Tähdet tuikkivat tummalta pohjaltaan kirkkaasti ja ystävällisesti.
Lämmin oli miesten mieli. Innostua paloi kansanmiesten silmissä, kun he
painalsivat kohti vihollista, etuoikeutetun porvariston kokoamaa
armeijaa vastaan. Kaikki heidän kärsimyksensä, heidän vuosikymmeninen
puutteensa, hätänsä, kärsimänsä potkut, solvaukset, nöyryytykset,
kaikki ne olivat nyt puhjenneet yhteiseksi luokkavihaksi loiseläjiä
kohtaan, jotka asevoimin yrittivät etuoikeuksiaan suojella ja nälkään
näännyttää kansan suurimman osan, sen työväenluokan. Mutta tämä viha,
luokkaviha ei puhjennut heissä ilmi vihana yksilöitä kohtaan, sillä
miehet, ollen järjestyneitä työläisiä, tajusivat nyt olevan
kysymyksessä vanhan riistojärjestelmän tuhoamisen, eikä yksilöllisen
vihan tyydyttämisen.
Senvuoksi paisuttikin miesten povia ylpeys, ilo siitä, että he voivat
tehdä jotakin saavuttaakseen vapauden kansalle vuosisataisorjuudesta.
Komppaniassa oli puolet maalaisväkeä, puolet kaupunkilaisia. Toiset
ajattelivat entistä maaorjuuteen lähentelevää elämäänsä, toiset
palkkaorjuuttaan, kotejaan, äitejään, vaimojaan, lapsiaan, joiden
tulevaisuutta he menivät puoltamaan.
-- Tunnussana! kajahti äkkiä metsärinnasta vaatimus.
-- Leipäkortti! vastasi päällikkö komppaniansa puolesta.
Marssi jatkui tahdikkaasti, äänettömyydessä.
Päästiin muutamien kilometrien päähän määräpaikasta. Rintama
levennettiin. Äkkiä toivat etujoukot kaksi valkokaartilaista pistimien
välissä ylipäälliköiden eteen, jotka parhaillaan neuvottelivat
hyökkäyksestä. Miehet olivat puetut valkoisiin villapaitoihin,
valkoisiin housuihin ja valkoiseen hiihtolakkiin.
-- Kuinka monta miestä teitä on? Kuka on johtajanne? Onko teillä
tykkejä?
-- Emme ole ilmiantajia, vastasi toinen vangeista ylpeästi. Hän oli
ilmeisesti herraspoikanen, tuskin kahdenkymmenen. Hän esiintyi
röyhkeästi ja halveksien. Toinen näkyi olevan työläinen, jonka koko
olento tuntui painuvan kokoon häpeästä. Ilmeisesti oli hänet houkuteltu
porvarien kaartiin, sillä toisten työläisten näkeminen herätti hänessä
omantunnon tuskia.
Heiltä ei saatu mitään tietoja. Heidät määrättiin seuraamaan rintaman
taakse. Vahti, joka heitä kuljetti, yritti omasta alotteestaan tiukata
tietoja. Kun ei saanut, huitasi nuorukaista vasten suuta. Mutta samassa
iski päällikön nyrkki vahdin maahan.
-- Emme ole raakalaisia! huudahti hän kiihtyneenä vahdille, joka kömpi
ylös tien vierestä. -- Joudut toverioikeuden tuomittavaksi.
Sotavankeihin ei saa koskea! Joka sotavangin surmaa, ammutaan!
Aikoi vielä jatkaa, mutta samassa annettiin määräys etenemiseen. Ja hän
astui komppaniansa etunenään.
Rintaman täytyi pujotella metsän läpi. Lähellä kylää levisi aukeama.
Hannes saattoi jo eroittaa kartanon kylän keskipaikkeilta.
Rät! Rät! Prrrrr!
-- Kuularuisku!
Etujoukko heittäysi lumeen. Joukko määrättiin kiertämään kylän oikealle
sivustalle, lähemmäksi kartanoa.
Kuului yhteislaukaus punakaartin riveistä. Kanuunoita eivät he olleet
voineet mukanaan kuljettaa. Ratsujoukko oli jättänyt hevosensa metsään.
Askel askeleelta, nousten kumaraan ja laskeutuen jälleen vatsalleen
eteni rintama. Nyt jäi musta pilkku lumelle, toinen, kolmas...
Ruumiita. Kuularuisku oli tehnyt tehtävänsä.
Toiset jatkoivat etenemistä ampuen, yhä ampuen.
Sillä välin marssi joukko tiukasti eteenpäin. Kylän reuna oli
saavutettu, kun äkkiä pamahti laukaus, toinen. Ne eivät osuneet.
-- Yhteislaukaus! Eteenpäin!
Joukko lähenee juoksumarssissa kylää. Tuhoava tuli kaataa joukosta
kymmeniä miehiä. Hanneksen rinnalta kaatuu useita. Toiset komennetaan
pitkälleen, jatkamaan ammuntaa. Lähetetään hakemaan lisäväkeä. Kun se
saapuu, noustaan jälleen hyökkäykseen. Aivan kylän rajalla astuu
rakennuksen takaa äkkiä esiin mies, punainen nauha käsivarressaan. Hän
haparoi käsillään ilmaa, hänen silmänsä ovat puhkaistut, korvansa
silvotut. Hannes pysähtyy... Se on punakaartilainen! Lahtarien silpoma!
Mies kaatuu samassa luodista, ei tiedetä, kummalta puolen se tuli.
Raivosta riehuu rintama edetessään kylään.
Kartanosta ammutaan yhteislaukaus. Vasta kun talo on melkein seulana,
kohotetaan ikkunaan valkoinen vaate.
Valkoiset haluavat siis antautua!
Luottavasti, arkailematta astuu pienempi joukko, Hannes mukana, taloon.
Mikä näky! Ruumiita ikkunan edessä penkillä. Keskellä lattiaa. Tuvassa
seisoo kymmenkunta valkokaartilaista, heidän joukossaan kaksi jääkäriä,
puvusta päättäen.
Samassa nousevat valkokaartilaisten pistimet.
-- Koirat! ehti päällikkö huutaa nähdessään törkeän petoksen.
Kymmenestä saksalaisesta kivääristä pamahtaa samassa yhteislaukaus ja
viisi miestä kaatuu oviaukossa toistensa päälle. Samassa pamahtaa
kahdesta ikkunasta laukauksia, ja minuutissa näkyy lattialla vain
röykkiö valkokaartilaisten ruumiita ja ovensuussa punanauhaisia.
Kuolemankorinaa, huohotusta, vääntelehtimistä.
Kohtalo oli suosinut Hannesta. Hän ei saanut naarmuakaan. Mutta
tulikasteensa hän kyllä sai. Muutamissa tuokioissa oli hän saanut kokea
sodan hirveimmät kauhut, muutamassa tuokiossa ehti hänestä karista koko
hänen entinen vanha minänsä, kuten hänestä tuntui. Elämä, kuolema,
sääli, hyväuskoisuus, säveys -- joutavia! Ne ovat rauhallisen elämän
käsitteitä. Tapa ellet tahdo tulla tapetuksi, petä ellet tahdo tulla
itse petetyksi, ei armoa, sillä sitä et itsekään saa -- et ainakaan
roistoja vastaan taistellessasi. Siinä mietteet, jotka heräsivät
Hanneksen sisimmässä ensi järkytyksestä toivuttuaan ja haikein mielin
silmäillessään kunniattomien vastustajiensa uhreina kaatuneiden
toveriensa kylmeneviä ruumiita.
* * * * *
Tavantakaa lauloivat tykit, tuon tuostakin rätisivät kuularuiskut ja
konekiväärit, ja lakkaamatta vinkuivat kuulat juoksuhaudoissaan
Työläis-Suomea puolustavain proletaarisotilaiden tuliputkista. Ja
tuolloin tällöin valaisi yöllistä taivaanrantaa pommien sytyttämäin
rakennusten valtaisat loimut.
Kahakoitiin vaihtelevalla onnella. Miehiä kaatui kummaltakin puolen.
Hannesta yhä edelleenkin luodit karttoivat.
Kerran tapahtui kummaa.
Vihollinen hyökkäsi. Sen taajat ketjut lähestyivät meikäläisten
juoksuhautoja. Mutta vaikka hyökkääjät ampuivat taajoja
yhteislaukauksia, eivät kuulat lentäneet maille halmeillekaan. Joku
yksinäinen kuula vain mäsähti juoksuhaudan turpeisiin tai paukahti
läheisiin puihin. Taistelun tuoksinassa ei tätä merkillistä seikkaa
kuitenkaan keritty sen pitemmälle aprikoimaan. Meikäläiset päästivät
vihollisen aivan lähelle suojapaikkaansa. Mutta sitte suuntasivat he
murhaavan tulensa hyökkääjiä vastaan. Näitä kaatui luokona ja rippeiden
oli paettava henkensä kaupalla meikäläisten syöstessä juoksuhaudoistaan
ja itsepintaisesti ajaessa heitä takaa.
Taistelun tauottua vasta arvoitus selveni. Hyökkääjäin enemmistö oli
ollut työläisiä, jotka olivat _ampuneet ilmaan_ ja heittäneet henkensä
nostamatta asettaan luokkatovereitaan vastaan, sortuneet naamioidun
teloituksen uhreina.
Mitä lausuikaan tästä upouutukaisesta julmuuden laadusta sama kyvykäs
kirjailijamme, joka jo edellä luvussa "Työmies ja talonpoika" sai
puhevuoron.
Kas tässä mitä hän kipenöivällä kynällään valkoisten naamioittujen
teloitusten paraikaa muodissa ollessa kirjoitti:


Naamioittu teloitus -- valkoinen pyöveli.

Mikä hirmusanoma Svinhufvudin kauhumailta! Nämä onnettomat, ikänsä
herrojen ja isänmaan hyväksi raataneet työläiset olivat niitä, jotka
ovat joutuneet samaisten Mannerheimien y.m. toimeenpaneman naamioidun
teloituksen uhriksi. Ne oli, toisin sanoen, _väkivallalla pakoitettu
valkoisten riveihin_ ja ajettu sitten etulinjalle taistelemaan niitä
omia työläisveljiänsä vastaan, joilta he odottivat apua ja pelastusta.
Ne työläiset eivät sittenkään pettäneet omia veljiänsä vaan ampuivat
ilmaan. Sen kyllä olivat edeltäpäin jo tienneet Mannerheimit,
Svinhufvudit y.m. He eivät olleet toivoneetkaan niiltä työläisiltä
taisteluapua. He olivat pakoittaneet ne työläiset vain sinne
etulinjalle voidakseen ne tuhota naamioidulla teloituksella, ilman
muodollista oikeudenkäyntiä. _Tämä kauhuntapaus_ ei kuitenkaan ollut
ainoa, vaan ainoastaan yksi lukemattomista, jokapäiväisistä
tapauksista. Herrojen Svinhufvud-Mannerheimien ja Renvallien pakollinen
asevelvollisuus ei ole mitään muuta kuin veristä naamioittua
teloitusta. Sen pakollisen asevelvollisuuden nimessä ja varjossa
raahaavat samaiset pyövelit joka päivä Suomen hyödyllisiä, paljon
kärsineitä työläisiä etulinjoille joukkoteurastuksen, naamioidun
teloituksen uhriksi. Kaikkien sotien historiasta en ole tavannut mitään
niin hirvittävää, niin pöyristyttävän veristä ja raakaa, armotonta ja
sydämmetöntä. Ei voida esim. hunnien kuninkaan Attilan osoittaa tehneen
mitään niin kauhistuttavaa, niin liioitellen kuin hänen julmuuksistaan
puhutaankin. Ja Attila oli kuitenkin alkukorpien villi henki. Nykyiset
sivistyskauden Svinhufvud-Mannerheimit painuivat kyllä ensiksi Lapin
läheisiin synkkiin korpiin karatakseen niiltä pimeyden perukoilta
työväestön niskaan ja todellakin näkyy, että he ovat niillä perukoilla
imeneet muinaisen synkän Lapin raakaa, pimeää ja veristä noidanhenkeä.
Ne hyödyttömät herrat ovat lähteneet tuhoamaan Suomen hyödyllistä
työväestöä, kauheimman ja syvimmän raakalaiskauden hengessä ja
merkeissä.
Ja eihän se ole mitään odottamatonta kun ottaa huomioon, että samaisten
kauhuntöiden ensimmäisenä toimeenpanijana on Mannerheim.
Se mieshän on nimittäin kasvanut Venäjällä venäläisen kenraalin
hengessä ja kukapa ei tietäisi mitä henkeä venäläinen kenraali on
edustanut ja edustaa. Sitä venäläistä kenraalia ovat edustaneet esim.
miehet, joille omakin kansansa on antanut kaameat liikanimet: "Puolan
pyöveli", "Persian pyöveli" y.m., y.m. ja se samainen venäläinen
kenraalihan on Suomessakin tunnettu Isonvihan kenraaleista
kenraaliluutnantti Bobrikoffiin ja Mannerheimiin asti. Onhan tosin
Mannerheim saanut kasvatuksensa alun suomalaisessa, suomalaisen
työläisen hiellä kustannetussa Haminan kadettikoulussa, mutta
varsinaisen sotilaskasvatuksensa hän on kuitenkin saanut Venäjällä,
pyövelikenraalien kotimaassa. Lisäksi oli Haminankin kadettikoulu aivan
venäläismallinen julmurien kasvatuslaitos.
Kuu hän sitten vielä Venäjällä kävi läpi oikean bobrikoffkoulun, sai
siellä lopullisen ja varsinaisen sotilaskasvatuksensa, oli ja kasvoi
niiden Mjäsojedoffien y.m. joukossa ja hengessä, jotka järjestelivät
verisiä pogrommeja, riehuivat hirsipuinensa ja rosvosivat
kenttäoikeuksinensa, niin arvaa, että hän, juuri _hän_ on mies
paikallaan panemaan toimeen naamioittuja teloituksia. Ei ole siis ihme,
että juuri semmoisen miehen kutsuivat tänne Venäjältä Suomen porvarien
johtomiehet, Svinhufvudit, Ståhlbergit, Ivalot, Danielsson-Kalmarit,
Schybergssonit, Alkiot, Gebhardit, Rantakarit, Virkkuset, Ingmanit ja
lukemattomat muut "humaanisuuden" edustajat. Mannerheim ei ole heidän
toiveitansa pettänyt. Se on osoittanut olevansa venäläisen
pyövelikenraalin perikuva. Sotaoikeuksien turhaa muodollista työtä se
on osannut helpoittaa m.m. panemalla toimeen sen naamioidun
teloituksen, josta tässä on puhe. Länsi-Europan porvaristo käytti
aikoinaan työläisjoukkojen tuhoamiseksi hirmuisia verilöylyjä, Venäjän
pyövelikenraalit järjestelivät siinä tarkoituksessa pogrommeja ja
niiden pyövelikenraalien verinen perikuva Mannerheim on nyt keksinyt
uuden teurastustavan: naamioidun teloituksen. Hänkin näet tahtoi omalta
osaltaan rikastuttaa ihmiskuntaa ja sen kulttuuria jollain omalla
keksinnöllänsä. Tosinhan muinaisen Lapinkin noitien synkkä henki
kauhistuu sen keksinnän edessä, mutta mistä välittää se, joka on
rahasta itsensä pyöveliksi myönyt.
On kumminkin elämässä voimia, joita ei voida murtaa tälläkään
Mannerheim-Svinhufvud-Renvallien kamalalla naamioidulla teloituksella.
On merkille pantava, että Mannerheim eli ja toimi Venäjällä juuri niinä
aikoina, jolloin siellä hänen joukkonsa rosvosi julmimmin kuin koskaan
ennen. Juuri niinä vuosinahan Nikolai Verinen, Stolypin y.m. kokivat
hirsipuilla ja kenttäoikeuksilla tuhota koko työväen asian. Juuri niinä
vuosinahan järjestelivät Mannerheim-Stolypinien pimeät voimat hirmuisia
pogrommeja yli Venäjän. He uskoivat voivansa tuhota köyhälistön asian
sillä. Mutta miten on käynyt? Stolypiniä ei ole, Nikolai Veristä ei ole
ja niiden nöyrä kätyri Mannerheim ei totisesti uskaltaisi tällä
hetkellä astua jalkaansa Venäjälle, joten hän joutuikin Suomeen
joksikin lappalaiseksi tai sanottakoon valkeaksi pyöveliksi. Sen sijaan
nyt Venäjällä kukoistaa köyhälistön vapautusasia kukassaan, juo yhä
uutta voimaa, kehittyy, kokoaa yleismaailmallisia köyhälistön voimia
ympärillensä. Hirsipuut eivät peloittaneet. Ei näy peloittavan
Mannerheimin naamioittu teloituskaan Suomen työläisiä. Teloitettaviksi
ajetut ampuivat ilmaan, uhrasivat nurisematta oman elämänsä luokkansa
vapauden hyväksi. Nyt huutaa se teloitettujen viaton veri. Se lähettää
kautta aikojen terveisensä Suomen työläisen sydämeen ja Suomen
työläisen sydän tulee tuntemaan velvoituksensa sitä verta kohtaan. Yli
naamioittujen teloitusten kohoaa tässä maassa lopultakin työväen
voittoisa asia, ja Mannerheimien, Svinhufvudien, Renvallien kohtalo
tulee lopullisesti olemaan Nikolai Verisen kohtaloa. Kuten ei Venäjä
voi olla enää Nikolai Verisen isänmaa, niin ei Mannerheimilla y.m. ole
enää tässä maassa isänmaata. Isänmaan multa, joka suo hellän rauhan
naamioidun teloituksen uhreille, on kauhistuva Mannerheimien hautoja.
Niiden hautojen yllä tulee kohoamaan aina kansan synkkä kirous, kun
taas kansan siunaus on iäti seppelöivä naamioidun teloituksen uhreja.
Kun venäläiset kasakkakenraalit olivat tuhonneet veriin Unkarin
vapaustaistelun, hirtätti Itävallan pyövelikenraali kolmetoista Unkarin
sotapäällikköä ja hautautti ne saman hurmeen alle. Siitä kummusta on
tullut Unkarin pyhiinvaelluspaikka. Suomenkin porvarien sanomalehdistö
on tuontuostakin sille kummulle vaeltanut, ja ennustaja ennusti, ettei
tuon Unkarin pyövelin päämies tule saamaan rauhaa, ennenkuin häntä on
kohdannut kolmetoista suurta onnettomuutta. Se ennustus toteutui. Onko
ehkä Suomen porvaristonkin ennen loppuansa kestettävä yhtä monta suurta
onnettomuutta, kun nyt teloittavat jo naamioidunkin teloituksen avulla?
Eihän kai porvaristo voisi muuta kuin iloita, _jos työväestö alkaisi
seurata sen esimerkkiä_, s.o. pakoittaisi kaikki työttöminä kuleksivat
virkamiehet ja muut herrat lähtemään etumaisille linjoillensa omiensa
ammuttavaksi. "Minä annoin teille esimerkin", sanoi muinoin profeetta.
Kun Englanti kohteli vastoin sodan lakeja 17 saksalaista vedenalaisen
laivan vankia, antoi Saksa lyödä yhtä monta englantilaista
sotavankeuteen joutunutta korkeaa upseeria jalkarautoihin ja Saksaa
ihailevat porvarimme eivät voisi muuta kuin iloita, jos käytettäisi
heidän jumaloimansa Saksan esimerkkiä. _Elköön sitä kuitenkaan
omaakaan kamalaa esimerkkiä seurattako_, sillä totisesti eivät
pyöveli-Mannerheimit ole niitä miehiä, joista sopisi esimerkkiä ottaa.
Samaisella Mannerheimillä ei muun muassa ole koskaan ollut isänmaata,
ei aatetta, jonka puolesta taistella. Hän on niitä palkkapyöveleitä,
jotka myövät miekkansa sille, joka vain maksaa ja jommoisia käytti m.m.
Rooman maailmanvalta samalla kun niiden käyttäjät niitä mitä syvimmin
halveksivat ja inhosivat. Aikoinaan möi samainen Mannerheim miekkansa
Venäjän veriselle hallitukselle, oli Japanin sodassa Aasian kansoja,
kuten Koreaa orjuuttamassa, kuului sittemmin Persian y.m. orjuuttajiin.
Äsken hän kullasta myömällään miekalla soti Saksaa vastaan, kunnes nyt
möi miekkansa Suomen työväen orjuuttajille ja taistelee nyt Saksan
riveissä, siis entisiä herrojaan ja ostajiaan, Venäjän liittolaisia:
Englantia, Ranskaa y.m. vastaan, samoin niitä pieniä kansoja,
Serbiaa, Belgiaa, Montenegroa y.m. vastaan, joiden vapauden
"hyväksi" hän äsken juhlallisesti miekkansa Venäjän veriselle
sortohallitukselle möi. Soveliaampaa päällikköä, sopivampaa
naamioittujen teloituksien ja muiden hirmutöiden toimeenpanijaa eivät
Suomen porvarien johtajat Ståhlbergista Danielsson-Kalmareihin, pappi
Virkkusiin, Schybergssonneihin y.m. asti olisi voineet koko maailmasta
löytää. Mainita sopii vielä, että samainen Mannerheim silloin kun hänen
miekkansa oli myöty Venäjän veriselle hallitukselle, oli siis sen
miekkansa myönyt _Suomen ja sen vapauden tuhoksi_. Hän se, ollen tuon
verisen hallituksen ostama kätyri, toimitti siis osaltaan Svinhufvudit
Siperiaan ja kymmenet Dagens Pressin herrat Krestyn vankilaan. Häntä
vastaan taistellakseen lähtivät jääkärit Saksaan ja tuo kalpansa myönyt
kenraali soti silloin Nikolai Verisen palvelijana urheasti päästäkseen
nuo jääkärit hirttämään maankavalluksesta, kunnes sitten möi tuon
miekkansa jääkäreille, joille niinkin kunnoton kapine nyt kelpasi.
Viheliäisinkään juutalainen narikkakaupustelija ei ole myönyt samaa
kenkärajaparia niin moneen kertaan kuin tuo verinen kenraali miekkansa,
eikä siis ihme, että hän on siitä tunnustukseksi saanut Nikolai
Veriseltä kultamiekan. Samallainen kenraali se Venäjän hirmuvallan
palvelijana hirtätti täällä talonpoika Lukkarisen, teloitutti
sota-aikana talonpoikia jos muitakin kenttäoikeuksissa ja toimitti
niitä laumottain Venäjän vankiloihin, joissa niistä monot
"hävisivät" iäksi. Mannerheim-suvut ovat niitä yleismaailmallisia
juoksulaissukuja, joilla ei ole missään isänmaata, ei koskaan
ihanteita, ei aatteita. Sen ihannemiehen on Suomen talonpoika nyt
Alkioittensa, Gebhardiensa ja muiden toimesta saanut tänne
johtajaksensa. Sen miekkaansa alati kaupiskelleen valkean pyövelin
käskystä teloittaa se talonpoika nyt niitä maansa työläisiä, joiden
työtä hän niin kipeästi kaipaisi voidakseen elättää nuo miekkansa
myömisellä elävät Mannerheim-suvut. Voihan Suomen talonpoika myös
ylvästellä, että on häärinyt sellaisessa herrasseurassa kuin entisen
pyövelinsä, maansa vihollisen ja hirttäjänsä. Mutta mitäpä siitä. Onhan
Savon talonpoikaa opetettu ylpeilemään ja kerskumaan silläkin, että
hänellä "on laiha kukkaro ja köyhäks' keksittiin". Profeetathan
ajavat aasilla ja herrat talonpojilla. Sopiihan Suomen talonpojan
tulevaisuudessa runoissansa ylistää nykyisen johtajansa Mannerheimin
nimeä ainakin luettelemalla kuinka monasti tuo valkea pyöveli on
miekkansa myönyt. Silloin kun hänen miekkansa oli Venäjälle myöty, iski
hän sillä kauppakalullansa tietysti myös Viron, Liettuan, Puolan,
Ukrainan ja muiden semmoisten kansojen orjuutuksen hyväksi. Nyt ovat ne
kansat vapautuneet hänestä, kuten muistakin Mannerheimin tapaisista
kirouksistansa. Sen sijaan ovat työläisten vapauttaman Suomen herrat
kutsuneet tuon samaisen kansojen kirouksen Suomeen teurastamaan
Svinhufvudien ja Renvallien apuna työläisiä ja perustamaan tänne
venäläismallista helvettiä hirsipuinensa, naamioittuine teloitnksinensa
ja muine valkean pyövelin hirmuinensa. Sekä Japanin sodassa että