Punaiset ja valkoiset: Kuvaus Suomen luokkasodasta - 06
Total number of words is 3397
Total number of unique words is 1989
19.4 of words are in the 2000 most common words
27.1 of words are in the 5000 most common words
31.1 of words are in the 8000 most common words
monta kuukautta sitten täällä Ad interim-lehden miehet, Saksan
hirmutöistä kauhistuneina tekivät omalta osaltansa kaikkensa
estääksensä Saksan voiton ja Saksan siitä johtuvan hegemonian ja
hirmuvallan valtaan pääsyn. Missä ovat ne Ad interim-lehden miehet nyt,
kun heidän omat porvarinsa ovat Saksan hirmuvallan tänne kutsumalla
kutsuneet? Vaikenevatko he jo sen hirmuvallan pelosta, vai vetävätkö
muutoin ristin sen silloisen lujan vakaumuksensa yli? Niiden miesten
joukossa oli muutamia naisiakin. Missä on heidän joukossansa nyt se
Maria Teresia, jonka sydän kuuli hätäkellojen hiljaisen soinnun ja joka
silmät kyyneleisinä astui omiensa eteen ilmoittamaan: saksalainen valta
on muurien edessä, tuho on ovella tulossa. Isänmaan nimessä siis:
_oikeutta plebeijeille!_
Vilppulasta Tampereelle.
Helvetillinen tykkituli oli jatkunut herkeämättä yötä ja päivää --
kummaltakin puolen. Mutta ylinnä jylisivät punaisten kanuunat; erä
erältä saatiin lahtarien tulikitoja vaikenemaan.
Oli kysymyksessä pohjanmaan lukon Vilppulan valtaaminen.
Pynnösten kylä oli juuri valloitettu.
Taannoisesta väsymyksestään toinnuttuaan sen nopeudesta kiitos Marin
hellien kätösten ja hehkuvain suudelmain! -- oli Hanneksesta mielestään
tullut kuin toinen mies. Eipä silti, että hän tähänkään asti olisi
luoteja pelännyt tai koettanut karttaa kahakoita, mutta nyt tuntui
hänestä aivan kuin hän olisi saanut kokonaisen komppanian voiman ja
tarmon ja ikäänkuin hänestä mieskohtaisesti olisi riippunut koko
vapaussodan ratkaisu. Tietysti hän taisteli luokkansa kanssa luokkansa
puolesta, mutta vähimmän ei hänen urheuttaan kentiesi ylläpitänyt se
seikka, että rintaman takana, vain jonkun kivenheiton matkan päässä
hääri ja hyöri laupeudentyössä hänen sydämensä valittu, hänen
kalleimpansa, ja jos punainen rintama pettäisi, jos valkosudet
pääsisivät ryntäämään työläismuurin puhki, niin, mitenkä kävisi silloin
_hänenkin?_
Kenttätykistön tuleen yhtyi panssarijunien, kuularuiskujen ja
konekiväärien korvia huumaava jyske ja rätinä.
Nyt annettiin jalkaväelle hyökkäyskäsky valkoisten puolentoista
kuukauden ajan varustamia asemia kohti.
Ensimmäisten joukossa nähtiin kuolemaa halveksiva Hannes.
Tuuma tuumalta -- saa sanoa --, jalka jalalta, syli syleltä liikkuivat
punaiset ketjut eteenpäin. Vastustajan herkeämätön kuularuiskutuli
harvensi hyökkääjien rivejä. Mutta reservit täyttivät aina uudelleen
aukot. Yli kaatuneiden toverien ruumiiden, ohi verissään viruvien
haavoitettujen, läpi vihollisen kuula-esiripun yhä vain eteenpäin tunti
tunnilta!
Mitään tähän verrattavaa kamppailun sitkeydessä ja verisyydessä ei
Hannes vielä tähän mennessä ollut nähnyt.
Ja niinpä vihdoin -- kahden vuorokauden herkeämättömän taistelun
jälkeen valkoisten vastarinta murtui. Näiden ensimmäinen
juoksuhautalinja vallattiin. Perääntyvä vihollinen jo tyhjensi
Vilppulaa.
Mutta juuri tällöin tapahtui jotakin kauheaa. Juuri kun vihdoinkin
oltiin puhkaisemassa tie pohjanmaalle, juuri kun oltiin korjaamassa
runsas sato viikkojen verisestä kylvöstä, juuri silloin saapui käsky:
_peräytykää!_
Lahtarit näet olivat samaan aikaan suunnattomin ylivoimin toteuttamassa
strateegista suunnitelmaansa, Se käsitti molempien pohjoisen rintaman
sivustojen murskaamisen sekä Länkipohjan että Suodeniemen suunnalla ja
Vilppulassa hyökkääväin joukkojen saartamisen katkaisemalla näiden
etappiyhteys. Tiedettiin jo ilmoittaa lahtarien joukkojen olevan selän
takana Orivedellä.
-- Peräytykää!
Mikä hirvittävä sana niille, jotka epätoivon hurjuudella olivat
verissäpäin saavuttaneet kauan janoamansa, ikävöidyn voiton, mikä
tyrmistyttävä "mene tekel" niille, jotka juuri uskoivat kamppailleensa
koko luokkasodan uuteen, ratkaisevan voiton vaiheeseen!
Ja kuitenkin: peräytykää! -- Oli peräännyttävä.
"Raskas oli sinä, maaliskuun 17-18 päivien välisenä yönä -- kirjoitti
jälkeenpäin Vilppulan rintaman päällikkö -- vastata joukon kysymykseen:
miksi peräännytään, kun voitto kerran olisi käsissä? -- Sanoin
rehellisesti totuuden: takana on sivustamurtoja ja tie jo poikki. Joku
sanoi: päällikkö, olemmeko menettänyt kaikki? -- Tällä kertaa ja tällä
paikalla kyliä, mutta toisessa paikassa yritämme sitä tiukemmin. --
Onko siitä meille tai toisille hyötyä? kysyttiin. -- On, ellei juuri
tällä hetkellä, niin joskus myöhemmin; -- Emme saa tuottaa häpeää
joukoillemme, tovereillemme. Sillä vallankumous voittaa sittenkin; sen
täytyy voittaa, ennemmin tai myöhemmin! -- Joku lisäsi tällöin: ja nyt
on yritettävä! Nyt yritetään! toisti joukko."
Ja niin alkoi tuo kohtalokas perääntyminen Tampereelle. Saksalaisten
maihinnousuhuhujen ja porvarien rintaman takana harjoittamasta
provokationista epäileviksi käyneet mielet osassa joukkoa valtasi
sairaloinen kauhu. Yhtä urhea kuin moni vielä äsken oli ollut, yhtä
pelkuriksi tai tylsäksi hän nyt yhtäkkiä muuttui.
Mutta eivät kaikki. Kun tuli kysymys, kutka lähtevät selkäpuolta
avaamaan, oli Hannes ensimmäisten halukkaiden joukossa.
Ja paluutie avattiin. Mutta ne taistelut, joita käytiin Oripohjassa,
Orivedellä, Kangasalla ja Vehmaisissa, ne kertovat sanoin
selittämättömästä uljuudesta, uljuudesta, jota osoittivat valkoisten
monesti kaikilta tahoilta piirittämät miehet kiilankärkenä raivatessaan
tietä tovereilleen, joiden tarmo ja miehuus oli pettänyt.
Kas tässä äskeisen päällikön kuvauksesta:
"Painamme eteenpäin -- -- rapina alkaa -- kestää tunnin -- --
puolitoista. Kuuluu: antautukaa. -- Vastaus: tulkaa ottamaan! Ja taas
eteenpäin. Joku joukosta alkaa puhua antautumisesta. Pidän puheen, ja
nousen veturille. Valmiit! komennan kuularuiskumiehille. Lähdettiin --
tiedustelijat ovat kilometrin edellä. Ruiskut ratisevat aivan lähellä
tultaan suitsuttavia lahtareita kohti. Vetureista uhkaa loppua vesi --
toinen tuli kelvottomaksi. Lahtarit ehdottelevat rauhaa ja lähteekin
miehiä, mutta otetaan vastaan -- myrskyisellä tulella."
"On jo klo 9 ja ihan pimeä. Haavoittuneet voivottavat. Niitä hoidetaan.
Valitettiin patruunain loppuvan. Jaetaan Oriveden saalista. Saavat
lahtarit maistaa omistaan. Taas eteenpäin. Koko aava kenttä yhtenä
tulimerenä. Kuularuiskut kuumenevat. Vaihdetaan miehiä niihin. Jäisimme
Vehmaisiin, mutta emme tiedä, kellä on Messukylä. On siis painettava
eteenpäin. Ampuminen heikkenee. Pian kuuluu: keitä siellä? -- Punaisia!
-- Mitä punaisia?! -- Tulee ratsumies tutkimaan: Omia ovat!"
Ja junan ryömiessä halki hävityksen kauhistuksen seisoi Hannes
paikallaan, latasi ja ampui, latasi ja ampui herkeämättä ja kuurona ja
sokeana kaikelle muulle, paitsi päällikön käskyille ja sydämensä
valitulle, jonka lähimmäksi suojelijaksi sokea kohtalo oli hänet tällä
hirvittävällä matkalla viskannut.
Mari nimittäin oli eräiden toisten Ensi-Avun tyttöjen kanssa mukana
junassa, ja osa, jota he tällä raskaalla retkellä näyttelivät, ei ollut
helpompi eikä vähemmän kunniakas kuin heidän taistelevain
miestovereidensa. Sillä junan milloin seistessä, milloin verkkaan
vieriessä eteenpäin ja valkoisten tulen tehdessä tuhojaan urhoollisten
punasoturien joukossa vaalivat ja hoitelivat punasiskot uskomattomalla
kylmäverisyydellä verissään voivottelevia henkensä uhalla koettaen
lieventää näiden kärsimyksiä. Kokonaista seitsemän tuntia kesti
yhtämittaista, helvetillistä kuularuisku- ja kivääritulta, vaunu oli
melkein palasina, ja yhtä monta tuntia hoitelivat vapisemattomat,
hellät työläissankarittarien kätöset kalleimpansa puolesta
kamppailleiden haavoja.
-- Onko tyttömme hengissä? kysyikin päällikkö ensimmäiseksi tulesta
päästyä.
Ja kummaa olikin, etteivät kuulat olleet koskeneet kuin yhden
käsivarteen näistä. "Ehkä oli niillä jotakin kunniantuntoa meitä
kohtaan silloin vielä; nimittäin kuulilla, ei lahtareilla",
huomauttivat myöhemmin tytöt.
Noita uljaita tyttöjä! Onnellinen se runoilija, jolle kuuluu heidän
sankariutensa laulaminen, ja vielä onnellisempi se luokka, jonka
tyttäret eivät ainoastaan ja'a veljiensä kärsimyksiä, vaan vieläpä
voittavat heidät uljuudessa ja uskollisuudessa.
Sillä naistemme kunto ei kestänyt koetusta ainoastaan rakkauden työssä
-- hoivatessaan niin hyvin punaisia kuin _valkoisia_, jotka
jälkimmäiset jo sodan kestäessä mutta varsinkin sen jälkeen niin
katalasti palkitsivat heidän laupeudentyönsä -- vaan myös milloin he
tarttuivat aseisiin. Suurempaa näytettä urheudesta eivät luokkasodan
aikana näyttäneet urheimmatkaan miessoturimme kuin tyttösemme monin
paikoin maata. Lukemattomat kuvaukset vahvistavat tämän tosiasian.
Niin, ja sitte myöhemmin kun uljuutta oli osoitettava pyöveleille,
millä ylevyydellä kävivätkään he kuolemaan.
Sankarittaria, sankarittaria!
Tampereen tragedia.
Tampereen romahdusta kuvailee muudan piirityksen aikana kaupungissa
ollut toveri tähän tapaan:
Oli päästy jo maaliskuun puoliväliin. Kaikki näytti lupaavalta.
Taistelut olivat olleet menestyksellisiä. Kaikkialla Punaisen Suomen
alueella pyrittiin kuumeen tapaisella innolla järjestämään
yhteiskunnallista ja taloudellista elämää säännölliseen kulkuunsa --
uudistetulla koneistolla.
Mutta keskellä kuumeisinta työskentelyä alkaa kuulua ääniä, että
pohjoinen rintama on murtunut. Kuinka? Miten se on mahdollista? Mitä
erilaisempia kysymyksiä tehdään, ja koetetaan arvailla syytä tähän
onnettomuuteen, jonka jokainen kumouksellinen sotilas ja
siviiliharrastuksissa hyörivä työläinen huomaa koituvan vakavaksi
vaaraksi, jopa tuhoa ennustavaksi koko vallankumoukselle. Viestit
varmenevat päivä päivältä. Rintama on todellakin murtunut. Kaameaksi ja
alastomaksi totuudeksi ilmeni, että porvarien sytyttämä, kulovalkean
tavoin riehuva epäluottamuksen tuli oli leimahtanut ilmiliekkiin
joukoissamme. Ja valtoinaan roihuavaa tulta on vaikea sammuttaa. Sitä
yrittivät meidän valiojoukkomme, nuorisoliittolaiset ensimmäisinä.
Nuoruutensa hehkuvalla innolla riensivät he Tampereelta tukemaan
paniikin vallassa peräytyviä joukkoja. Mutta kuloa eivät he saaneet
sammumaan. Lieska ahmasi yhä uusia alueita. Näillä riensivät lahtarit
rientomarssissa eteenpäin, kohti Tamperetta, Työläis-Suomen lukkoa.
Luulivat jo vaivatta murtavansa sen, etenkin, kun heidän onnistui aivan
piirityksen alussa katkaista Etelä-Suomeen johtava rata. Mutta vielä
eivät työläiset olleet sanoneet viimeistä sanaansa.
Samat joukot, jotka olivat koko pohjoiselta rintamalta peräytyneet
täydellisen hajaantumisen tilassa, vailla luottamusta päällikköihin ja
omiin voimiin, vailla itse- ja joukkokuria, tulivat vasta kaupungin
edustalla järkiinsä huomaten mihin vaaranalaiseen tilaan he
sekasorrollaan olivat saattamassa koko vallankumouksen, Tällöin virisi
uusi into joukkoihin, ja nyt alkoi epätoivon hurjuudella käyty, kaksi
viikkoa kestänyt kamppailu Tampereesta.
Maarianpäivästä alkaen pommittivat lahtarit lakkaamatta tätä
linnoittamatonta kaupunkia. Näiden sytytyspommit sytyttivät tuleen
kymmeniä etukaupunkien taloja (joiden polttamisesta myöhemmin
syytettiin ja teloitettiin joukottain työläisiä!). Nämä
järjestelmälliset murhapoltot suoritettiin tavallisesti yöseen aikaan,
jotta siten olisi herätetty työläisissä pelkoa ja kammoa ja siten
murrettu näiden vastarinta.
Mutta myös punaisten tykistö oli kiihkeässä toiminnassa. Ja tykistönsä
suojassa taisteli punainen jalkaväki. Kaupungilla liikkuessa sai
lakkaamatta kuulla sekä oman tykistön, kuularuisku- ja kivääritulen
ääntä että vihollisen pommien ja granaattien hirveää räiskettä.
Alussa, jolloin tykistöllämme oli riittävästi ampumavaroja, torjuttiin
useat kerrat loistavasti lahtarien tekemät hyökkäykset. Niinpä
aloittivat nämä eräänäkin yönä tykistötulen koillisesta, idästä ja
etelästä yhtäaikaa. Tähän ulvoivat vastaukseksi kaikki meidän 32
tykkiämme. Herkeämättä syöksivät ne kidoistaan tulta ja terästä. Maa
huojui ja huoneiden ikkunat helisivät. Puoli tuutia vain kesti tätä
hirveätä musiikkia. Mutta siinä olikin kylliksi. Lahtarien
hyökkäysketjut särkyivät. Silmitön kammo ja pelko valtasi valkoiset
joukot; ne perääntyivät, ja vasta ruoskilla ja aseilla saatiin ne
myöhemmin järjestykseen.
Mutta tätä tilapäistä voittoaan eivät punaiset kyenneet käyttämään
hyväkseen. Ja tykistöltämme loppuivat ampumavarat. Niitä ei mistään
saatu lisää, kun sen sijaan vihollinen sai aina uusia loppuvien
tilalle. Ja jälleen alkoi se pommittaa kaupunkia tullen tykkitulensa
suojassa yhä likemmäksi.
Lopuksi päättyi tykkitaistelu. Mutta sitä kiihkeämmin alkoivat kiväärit
ja kuularuiskut laulaa. Ammuttiin lakkaamatta yöllä ja päivällä.
Välillä lähettivät valkoiset airueensa ehdottamaan kaupungin
antautumista. Nämä vaativat, että heille luovutettaisiin
puolustusarmeijan päälliköt sekä ase- ja ampumavarastot. Miehistölle
luvattiin taata vapaus. Näihin antautumisehtoihin vastasivat joukkomme
taistelulla. Ehtoja ei katsottu voitavan hyväksyä.
Taistelujen lähentyessä itse kaupunkia alkoivat myös siellä
piileskelevät lahtarit nostaa vähitellen päätään. Toimitetuista
ase-etsinnöistä ja takavarikoimisista huolimatta oli näille kuitenkin
jäänyt aseita ja ampumavaroja. Nyt alkoivat nämä tulla vilkkaaseen
käytäntöön. Kuta lähemmäksi kaupunkia piirittävät joukot ehtivät, sitä
kiihkeämmin alkoi sataa luoteja työläisten selkään. Näiden taistelu
muodostui näin ollen tavattoman vaikeaksi, kun vihollisia oli sekä
edessä että takana. Mutta eivät vieroneet paikalliset salakytät
muitakaan keinoja. Väärillä punakaartin jäsenkorteilla tunkeutuivat he
punaisten majoituspaikkoihin tekemään myyräntyötään. Myrkyttivätpä
kerran kaartilaisille valmistetun ruu'ankin. Lahtarien provokatoristen
tekojen aiheuttamasta sekasorrosta kärsi kaupungin puolustus, mikä ei
ampumavarojen puutteessa enää voinut pitkällekään jatkua.
Lopuksi alkoivat katutaistelut kaupungissa piileskelleiden
valkohyeenain ottaessa julkisesti niihin osaa. Nämä taistelut olivat
äärimmäisen kiihkeitä. Yksityiset työläissoturit suorittivat
unohtumattomia urotekoja; hurjimmin taistelivat ehken aseisiin
tarttuneet punatytöt. Lakkaamatta lauloivat kiväärit ja kuularuiskut,
räjähtelivät käsigranaatit.
Hyökkääjien oli valloitettava kaupunki talo talolta. Menipä
kaupungintalon valloittamisessa kokonainen päivä, jolloin sen
puolustajat antautuivat siellä suojaa etsineitten vaimojen, vanhuksien
ja lasten hartaista rukouksista. Puolustajain lukumäärä oli vain 30-40,
niistä puolet _naisia_.
Kaupunki oli valloitettu. Mutta osa sen puolustajajoukoista oli
murtautunut piiritysketjun läpi.
* * * * *
Tampere oli romahtanut ja se merkitsi koko kumouksen romahdusta.
Läntinen armeija oli pakotettu perääntymään, Käytiin vielä tulisia
taisteluita. Mutta saksalaisten valloitettua Helsingin ja riennettyä
sisämaassa vertaan vuodattavain työläisarmeijain selkään kävi näiden
asema toivottomaksi.
Tampereen katastrofi toistui monin verroin valtavampana Lahdessa.
Viipurin vuoro oli ollut jo muutamia päiviä aikaisemmin, ja niin oli
proletariaatti lyöty. Yli-inhimillisimmätkään yksityisten joukkojen ja
yksilöiden uroteot eivät voineet tapausten kulkua muuttaa.
Turhaan nousi siellä ja täällä ihailtavia työläis-Orleanssin
Neitsyeitä. Tampereen sankarittarilla oli seuraajansa muualla.
Esimerkiksi Helsingissä kokosi muudan nimetön punatyttö ympärilleen
taistelujoukon, jota ratsun selässä johti kahakasta toiseen.
Turhaan myös ilmestyi miehiä, joiden veroisia tähän asti on tavattu
vain tarinoissa.
Oletteko jo kuulleet niinikään nimettömästä viipurilaisesta
kuularuiskumiehestä? Kas tässä mitä muudan _valkoinen_ luutnantti tiesi
kertoa:
"Muutamia kilometrejä Viipurin ulkopuolella Papulan puolella oli
punikeilla kuularuiskuosasto eräällä pellolla ojan suojassa, joka
enemmän kuin vuorokauden ajan torjui kaikki hyökkäysyrityksemme mitä
suurimmalla valppaudella. Joka kerta kun yritimme ketjussa edetä ja kun
poikamme suojuksistaan hyppivät uusiin suojuspaikkoihin, alkoi
kuularuisku laulaa, suunnaten kiivaan tulen jokaista paikkaa kohtaan,
missä oli vähänkään liikettä. Monta ankaraa rynnäkköämme torjui tämä
kuularuiskusilmä takaisin. Olimme vakuutettuja, että takana on
kokonainen suurempi joukko-osasto, joka viimeiseen mieheen asti on
päättänyt torjua kaikki hyökkäyksemme. Kun emme onnistuneet kivääri- ja
kuularuiskuammunnallamme saamaan tätä valpasta silmää vaikenemaan,
ohjattiin tykkituli sitä kohti, jonka jälkeen teimme väkirynnäkön
saartaen tämän patterin. Hämmästyksemme oli mitä suurin, kun näimme,
mikä näky edessämme oli. Ojassa oli tykinluodin särkemä kuularuisku,
jonka molemmin puolin kohosi suuret röykkiöt tyhjiä hylsyjä ja nauhoja.
Niiden takana makasi kuolleena yksi ainoa punikki ampumatarpeittensa
keskellä. Mies oli yksinään toista vuorokautta valppaasti hoitanut
kuularuiskuaan torjuen enemmän kuin yhden hyökkäysyrityksemme. Vasta
tykistö sai tämän sitkeän punikin vaikenemaan."
Peli oli _täydellisesti_ menetetty. Hidastuneen evakuoimisen ja
perääntymisen johdosta jäi melkein koko punainen elävä voima
kansainvälisten lahtarijoukkojen käsiin, lähes sataantuhanteen
nousevasta vallankumousjoukosta lienee vain 4-5000 päässyt pakenemaan
Venäjälle.
Suurena oli työväenluokka noussut. Yhtä suurena se myös laski aseensa,
aavistamatta minkälaisten villipetojen kanssa se oli tekemisessä.
Nähkää vain mitä testamenttinaan kirjoitti sen yhtä suuri ja
hyväuskoinen ystävä, joka jo niin monesti on saanut kuvauksessamme
sananvuoron, niin, mitä kirjoitti hän pää-äänenkannattajamme _viime_
numerossa juuri, kun kaikki oli luhistumaisillaan, ja vähää ennen kun
hän itse sai hengellään maksaa kilvoituksensa kunnialla kestäneen
rakkautensa työväenluokkaan. Tässä hänen joutsenlaulussaan ilmenee niin
selkeänä sen Suomen työväenluokan käsitys, jonka silloin oli
alistuttava välttämättömän pakon edessä, ja _senkin_, joka sittemmin
Mannerheimin ja Svinhufvudin koulussa kuitenkin oppi syvemmin
oivaltamaan väkivallan autuaaksi tekevän opin.
Näin kirjoitti tuo aseeton sankari marttyyrikuolemansa kynnyksellä:
Omin voimin.
Kun kaikki tiet päättyvät, täytyy ajatella matkan jatkamista. Kun illan
tuntu ennustaa yön tuloa, täytyy ryhtyä järjestelemään huomispäivän
elämää ja töitä. Raskaimman yön aikana, suurimpienkaan onnettomuuksien
hetkillä ei saa antaa epätoivon hiipiä mieleen hetkeksikään, vaan mitä
pimeämpi on yösydän, mitä syvempi uhka ja onnettomuus, sitä uhkaavammin
on vaeltajan nostettava päänsä pystyyn. Joka niin tekee se ei sorru,
häviä. Tulevien päivien suurin elinvoima voidaan koota juuri sinä
hetkenä, jolloin kaikki näyttää ulkopuolelta hajoavan ja häviävän. Se
elinvoima voidaan niinä kovina hetkinä koota siten, että häviön,
onnettomuuksien ja kaiken hajoamisen keskellä seistään, ei ainoastaan
tyyninä, vaan uhmaavinakin, mielessä yksi ainoa rohkea päätös: Teiden,
jotka nyt näyttävät päättyvän, täytyy itse asiassa vasta alkaa, painon,
joka nyt aikoo iäksi laskea, täytyy nyt itse asiassa nousta. Joka sillä
lujalla mielellä seisoo onnettomuuksiensa keskellä, hän ei koskaan
seiso kuolemansa edessä, hänen tiensä, teittensä loppu on niiden alku.
Ja yö hänen yllänsä on vain kiiruhtaen ohi kulkeva rientolainen.
Tätä lujaa ja rohkeaa uskoa tarvitsee näinä päivinä Suomen
työväenluokka. En tarkoita sitä muinaisen taikauskoisen ajan uskoa
tähtiin ja kohtaloihin, vaan uskoa omaan itseensä, luottamusta omiin
voimiinsa. Ainoastaan se usko, usko omaan itseensä kestää ja on turva
ja tuki. Kaikki muut uskot särkyvät. Tähtiin uskojan apu on liika
etäinen ja joka uskoo kohtaloonsa eikä itseensä, hän jättää kohtalonsa
tuuliajolle. Maailmassa ei ole muuta auttajaa kuin oma käsi. Maailmassa
täytyy kaikki tiet kulkea omin voimin. Se tie, jota ei voida kulkea
omin voimin, jää aina kulkematta.
Ja niin toivottavaa kuin olisikin, että n.s. sivistynyt aines
ymmärtäisi kärsivän työväestön hätää ja sydäntä, niin toivottavaa kuin
se olisikin, että se sivistynyt aines yhdistäisi kohtalonsa työväestön
kohtaloihin, nousisi sen noustessa, kaatuisi sen kaatuessa, niin
sittenkin on työväestön ainoa apu ja voima ainoastaan omassa
itsessänsä. Mikä ei ole työväkeä itseään, se on siitä irrallaan. Ne
irralliset pysyvät kyllä sen työväen luona kun päivä paistaa ja
perhoset lentelevät kukissa, mutta jo yön tulo saa ne värisemään. Ja
kun elämän koko kovuus astuu työväen eteen, niin ne karisevat pois.
Niillä ei ole voimaa kaatua yhdessä, alistua, jakaa kohtalot
erehdyksissäkin, seisoa jokaisen harha-askeleensakin takana käsiään
pesemättä.
Omin voimin -- siinä siis Suomen työväestön suurin ja perustavin
tunnussana niitä tulevia aikoja varten, jolloin jo elämä on puhdistettu
nykyhetken tapahtumista ja voidaan lähteä matkaa jatkamaan. Ainoastaan
oma käsi on elämässä se ystävä, joka ei suurenkaan hädän hetkenä
petä. Ainoastaan oma käsi on se käsi, joka ei erehdyksissä tai
onnettomuuksien uhatessa pesumaljaa etsi. Mutta samalla kun Suomen
työväenluokka karistaa itsestänsä pois irralliset akanat, sikäli on sen
työväenluokan entistä lujemmin kokoonnuttava yhdeksi. Sen luokan täytyy
nousta ja kaatua yhtenä miehenä. Sen täytyy yhtenä kokonaisuutena astua
jokaisen harha-askeleensa taakse. _Sen joukossa ei saa missään
vaiheissa olla ainoatakaan käsiensä pesijää, sillä semmoinen on
petturi_. Koettelemuksen hetkinä etsivät vesimaljasta pelastusta
ainoastaan ne raukat, joiden sisällisenä rikkautena ovat ruumenet ja
akanat. Vesimalja on pieni ja ainoastaan pieni mahtuu pienestä
pelastusta etsimään.
Niin. Siihen pienoiseen vesimaljaan hukkumaan ei saa lähteä Suomen
työväenluokka nyt, ei koskaan, jos se tahtoo elää ja nousta yläpuolelle
erehdyksiensäkin. Ehkä joku yksityinen siihen vesitilkkaan
hukuttautuukin, niin koko luokan täytyy sittekin sitä yhtenäisempänä
joukkona lähteä pois vesipisaran äärestä, marssia uljaana valtamerien
kulkijana suuria päämääriänsä kohti. Kariskoot pois heikot.
Hukuttautukoot vesipuroon ne, jotka vesimaljasta pelastustansa ja
pientä henkeänsä etsivät. Se on vain joukolle voimaa, sillä se karistaa
pois sairaat aineet. Omat voimat vain silloin puhdistautuvat ja
voimanhan täytyy olla tervettä sillä, joka ei kule kerjäläiskyydillä,
vaan omin voimin.
Omin voiminhan sitä työväestö astuu senkin askeleen, joka on
muodostanut viimeisten suurien kuukausien sisällön. Kunnia niille
muutamille, jotka eivät varsinaisesti kuulu työväen luokkaan, mutta
jotka kuitenkin jaksoivat lähteä mukaan silloin, kun epätoivoinen kansa
näki olevansa pakoitettu hakemaan pelastustansa äärimmäisillä
keinoilla. Ehkähän moni niistä silloin näki ja tajusi, mitä on tulossa,
mutta on lohdullista nähdä, että he eivät sittenkään erottaneet
kohtaloansa epätoivoisen työläisluokan kohtalosta, jopa asettuivat
sille näkyvälle paikalle, jossa oli pantu alttiiksi kaikki. Omin voimin
on työväestön alettava taas uusi tiensä siitä, missä entiset polut
loppuvat. Omin voimin on sen jaksettava olla tyytymätön kunkin päivän
saavutuksiinsa ja riennettävä huomenna eteenpäin. Sen on nyt kaadettava
maahan kaikki vesimaljat ja etsittävä taaskin uutta tietä omasta
voimastansa eikä pelastusta käsiensä pesijän vesipisarasta. Mitkä ne
päämäärät ovat, joita kohti työväenluokka tulee vaeltamaan, sitähän ei
tarvitse tässä selostella ja varmaa on, että ainakaan luokkatietoinen
työläinen ei tule Saarijärven Paavon rikollisella nöyryydellä
polvistumaan, syömään tässä maassa pettuleipää sen rikkaan luokan
edessä, joka elämänsä joutilaisuudessa runoilee tuon samaisen
polvistujan rikollista nöyryyttä, itse eläen sen hartioilla herkkujen
höyryssä. Sen Saarijärven Paavon rikollinen nöyryys on oman luokan
pettämistä, sen mielen painamista pettuleivän ääreen, työläisluokan
nujertamista polvilleen riiston eteen. Saarijärven Paavot ovat niitä
sairaloisia lisäkkeitä, jotka omistava luokka on kavalasti istuttanut
työläisruumiiseen turmelemaan sen luokan terveyden. Ne Paavot edustavat
nöyrän orjan henkeä, eivät sen työläisluokan suurta ja vapaata henkeä,
joka tietoisena joukkona kulkee omin voimin. Jos työväenluokka aikoo
vapautua, ei se saa ottaa esikuvakseen rikollisen nöyriä, matelevia
orjia ja niiden sorrosta tartuttavaa henkeä, vaan se vapaan miehen luja
henki, joka kaiken sortuessakin uskaltaa katsoa eteenpäin ja joka ei
etsi voimaa kuivista kerjäläissauvoista, vaan ehtymättömistä omista
voimista.
Mutta kun on kysymys työväenluokan vapautumisesta, niin on samalla
kysymys muustakin kuin siitä onnellisesta pettuleivästä, johon
tyytyvät Saarijärven Paavot. Työväenluokkahan on aina ja kaikkialla
ravittu henkisestikin pettuleivällä ja juuri siitä huonosta
ravinnosta on johtunut sen luokan suurin heikkous siinä suuressa
vapautumistaistelussa, johon se on astunut. Työväen luokan asiaa ei
näet lopullisesti ratkaista ruumiillisilla vaan henkisillä voimilla.
Käsivarren voima on siinä työssä liika tehoton, se on työläisluokan
aina muistettava. Kun nyt siis vanhat polut levittyvät uusiksi teiksi,
on Suomen työväenluokan lähdettävä kartuttamaan niitä henkisiä
voimiansa entistä suuremmalla tarmolla. Se ei saa enää henkisen
ravinnon alalla tyytyä niihin hallanpanemiin kauran akanoihin, joita
sille on tähän asti omistava luokka viskellyt. Sen on tartuttava omin
voimin isoon leipään, kartutettava voimansa tullakseen henkisesti niin
voimakkaaksi, että kykenee suoriutumaan niistä lukemattomista suurista
tehtävistä, jotka tuleva, sosialisoitunut yhteiskunta sen luokan
hartioille sälyttää. Ilman sitä henkistä voimaa tulee käsivarrenkin
voima olemaan tehoton. Se tuleva sosialistinen yhteiskunta tuhansine
vaatimuksinensa on mutkikas laitos, vaatii hoitajaltaan paljon henkistä
tavaraa. Se sosialistinen yhteiskunta tulee ainoastaan henkisesti
rikkaan luo, sillä henkisesti köyhän majassa sillä ei tulisi olemaan
pitkäaikaista asuinsijaa. Asioita on katsottava rohkeasti silmästä
silmään, muutoin joudutaan itsepetoksen tuhoisille poluille. Ja
työväenluokkaa on jo kylliksi pettänyt nerokkaiden armoton maailma, ei
sen siis tarvitse enää lähteä itse itseänsä pettämään. Sen luokan on
ennenkaikkea koottava niitä henkisiä rikkauksia, joiden turvin se
jaksaa kulkea omin voimin.
Omin voimin. Aina vaan omin voimin. Pois kerjäläissauvat! Kauas
vaivaisavut ja joulupatojen viheliäiset ja myrkylliset almut!
Säpäleiksi kaikki kerjäläiskelkat ja omat sukset uljaasti jalkoihin!
Sillä _missä oma voima lakkaa, siinä alkaa kuolema ja hauta_.
Silloinkin kun kaikki näyttää ympäriltä häviävän ja hajoavan, kun hauta
näyttää ympäröivän joka taholta, on tartuttava rohkeasti kiini
ainoastaan omaan apuun. Jos sen suurimmankin hädän hetkellä vieras
tarjoisi apuansa, ei kuten oma, vaan ylväs almun antaja, on hänelle
lausuttava lyhyt ja kuiva: pois luotamme! Sillä kerjäläissauvalla ei
koskaan ole voitu luoda, ei voida koskaan luoda mitään. Kerjäläissauva
on kuivunut puu, josta ei koskaan puhkea ainoatakaan vihreätä lehteä.
Se kerjäläissauva on yhteiskunnallisen rikoksen ja sairauden kammottava
tuote, rikkaan luokan ainoa lahja riistetylle työläisluokalle ja jos
maailmassa on jotain tarpeetonta ja väärää, niin on se juuri
kerjäläissauva.
Miten liekin. Ajat ovat raskaat. Tunnen sen itsessäni. Mutta kaikesta
huolimatta on rohkeasti rakennettava elämää. Köyhyyden ja
turvattomuuden ajatuskin on lyötävä miehekkäästi pois luota ja sitä
mukaa kuin kaikki mennyt kiitää vinhaa vauhtia häviötänsä kohti ja
sekasorto riehuu kaikkialla, sitä mukaa on sen kaiken keskellä
rohkeasti ja omin voimin tartuttava kiini uuteen elämään. Kaatuneiden
veri, kaikki nyt velvoittaa. Tuhon, kaiken lähetessäkin on työväen
luokan rohkeasti nostettava kohtalonsa omille hartioillensa, kuinkahan
kovia ne kohtalot lienevätkin. _Elämän alle ei sorru koskaan se, joka
kulkee omin voimin_. Haudassakaan ei ole kuolemaa sille, joka uskaltaa
luottaa omaan itseensä. Tapaukset vyöryvät nyt kyllä omalla voimallaan.
Niiden kulkua ei jakseta hillitä, mutta oman elämänsä, oman kohtalonsa
herrana seisoo tälläkin sekasorron suurella hetkellä Suomen
työväenluokka, jos se vaan tahtoo uskoa omaan itseensä ja kulkea ja
elää omin voimin.
Siinä tunnussana. Aina, raskaammissakin vaiheissa omin voimin.
Ainoastaan sen voiman nimessä on työväenluokalle taattu tulevaisuus,
voitto ja elämä.
Kirje ruumiskasoilta.
Rakas äiti.
hirmutöistä kauhistuneina tekivät omalta osaltansa kaikkensa
estääksensä Saksan voiton ja Saksan siitä johtuvan hegemonian ja
hirmuvallan valtaan pääsyn. Missä ovat ne Ad interim-lehden miehet nyt,
kun heidän omat porvarinsa ovat Saksan hirmuvallan tänne kutsumalla
kutsuneet? Vaikenevatko he jo sen hirmuvallan pelosta, vai vetävätkö
muutoin ristin sen silloisen lujan vakaumuksensa yli? Niiden miesten
joukossa oli muutamia naisiakin. Missä on heidän joukossansa nyt se
Maria Teresia, jonka sydän kuuli hätäkellojen hiljaisen soinnun ja joka
silmät kyyneleisinä astui omiensa eteen ilmoittamaan: saksalainen valta
on muurien edessä, tuho on ovella tulossa. Isänmaan nimessä siis:
_oikeutta plebeijeille!_
Vilppulasta Tampereelle.
Helvetillinen tykkituli oli jatkunut herkeämättä yötä ja päivää --
kummaltakin puolen. Mutta ylinnä jylisivät punaisten kanuunat; erä
erältä saatiin lahtarien tulikitoja vaikenemaan.
Oli kysymyksessä pohjanmaan lukon Vilppulan valtaaminen.
Pynnösten kylä oli juuri valloitettu.
Taannoisesta väsymyksestään toinnuttuaan sen nopeudesta kiitos Marin
hellien kätösten ja hehkuvain suudelmain! -- oli Hanneksesta mielestään
tullut kuin toinen mies. Eipä silti, että hän tähänkään asti olisi
luoteja pelännyt tai koettanut karttaa kahakoita, mutta nyt tuntui
hänestä aivan kuin hän olisi saanut kokonaisen komppanian voiman ja
tarmon ja ikäänkuin hänestä mieskohtaisesti olisi riippunut koko
vapaussodan ratkaisu. Tietysti hän taisteli luokkansa kanssa luokkansa
puolesta, mutta vähimmän ei hänen urheuttaan kentiesi ylläpitänyt se
seikka, että rintaman takana, vain jonkun kivenheiton matkan päässä
hääri ja hyöri laupeudentyössä hänen sydämensä valittu, hänen
kalleimpansa, ja jos punainen rintama pettäisi, jos valkosudet
pääsisivät ryntäämään työläismuurin puhki, niin, mitenkä kävisi silloin
_hänenkin?_
Kenttätykistön tuleen yhtyi panssarijunien, kuularuiskujen ja
konekiväärien korvia huumaava jyske ja rätinä.
Nyt annettiin jalkaväelle hyökkäyskäsky valkoisten puolentoista
kuukauden ajan varustamia asemia kohti.
Ensimmäisten joukossa nähtiin kuolemaa halveksiva Hannes.
Tuuma tuumalta -- saa sanoa --, jalka jalalta, syli syleltä liikkuivat
punaiset ketjut eteenpäin. Vastustajan herkeämätön kuularuiskutuli
harvensi hyökkääjien rivejä. Mutta reservit täyttivät aina uudelleen
aukot. Yli kaatuneiden toverien ruumiiden, ohi verissään viruvien
haavoitettujen, läpi vihollisen kuula-esiripun yhä vain eteenpäin tunti
tunnilta!
Mitään tähän verrattavaa kamppailun sitkeydessä ja verisyydessä ei
Hannes vielä tähän mennessä ollut nähnyt.
Ja niinpä vihdoin -- kahden vuorokauden herkeämättömän taistelun
jälkeen valkoisten vastarinta murtui. Näiden ensimmäinen
juoksuhautalinja vallattiin. Perääntyvä vihollinen jo tyhjensi
Vilppulaa.
Mutta juuri tällöin tapahtui jotakin kauheaa. Juuri kun vihdoinkin
oltiin puhkaisemassa tie pohjanmaalle, juuri kun oltiin korjaamassa
runsas sato viikkojen verisestä kylvöstä, juuri silloin saapui käsky:
_peräytykää!_
Lahtarit näet olivat samaan aikaan suunnattomin ylivoimin toteuttamassa
strateegista suunnitelmaansa, Se käsitti molempien pohjoisen rintaman
sivustojen murskaamisen sekä Länkipohjan että Suodeniemen suunnalla ja
Vilppulassa hyökkääväin joukkojen saartamisen katkaisemalla näiden
etappiyhteys. Tiedettiin jo ilmoittaa lahtarien joukkojen olevan selän
takana Orivedellä.
-- Peräytykää!
Mikä hirvittävä sana niille, jotka epätoivon hurjuudella olivat
verissäpäin saavuttaneet kauan janoamansa, ikävöidyn voiton, mikä
tyrmistyttävä "mene tekel" niille, jotka juuri uskoivat kamppailleensa
koko luokkasodan uuteen, ratkaisevan voiton vaiheeseen!
Ja kuitenkin: peräytykää! -- Oli peräännyttävä.
"Raskas oli sinä, maaliskuun 17-18 päivien välisenä yönä -- kirjoitti
jälkeenpäin Vilppulan rintaman päällikkö -- vastata joukon kysymykseen:
miksi peräännytään, kun voitto kerran olisi käsissä? -- Sanoin
rehellisesti totuuden: takana on sivustamurtoja ja tie jo poikki. Joku
sanoi: päällikkö, olemmeko menettänyt kaikki? -- Tällä kertaa ja tällä
paikalla kyliä, mutta toisessa paikassa yritämme sitä tiukemmin. --
Onko siitä meille tai toisille hyötyä? kysyttiin. -- On, ellei juuri
tällä hetkellä, niin joskus myöhemmin; -- Emme saa tuottaa häpeää
joukoillemme, tovereillemme. Sillä vallankumous voittaa sittenkin; sen
täytyy voittaa, ennemmin tai myöhemmin! -- Joku lisäsi tällöin: ja nyt
on yritettävä! Nyt yritetään! toisti joukko."
Ja niin alkoi tuo kohtalokas perääntyminen Tampereelle. Saksalaisten
maihinnousuhuhujen ja porvarien rintaman takana harjoittamasta
provokationista epäileviksi käyneet mielet osassa joukkoa valtasi
sairaloinen kauhu. Yhtä urhea kuin moni vielä äsken oli ollut, yhtä
pelkuriksi tai tylsäksi hän nyt yhtäkkiä muuttui.
Mutta eivät kaikki. Kun tuli kysymys, kutka lähtevät selkäpuolta
avaamaan, oli Hannes ensimmäisten halukkaiden joukossa.
Ja paluutie avattiin. Mutta ne taistelut, joita käytiin Oripohjassa,
Orivedellä, Kangasalla ja Vehmaisissa, ne kertovat sanoin
selittämättömästä uljuudesta, uljuudesta, jota osoittivat valkoisten
monesti kaikilta tahoilta piirittämät miehet kiilankärkenä raivatessaan
tietä tovereilleen, joiden tarmo ja miehuus oli pettänyt.
Kas tässä äskeisen päällikön kuvauksesta:
"Painamme eteenpäin -- -- rapina alkaa -- kestää tunnin -- --
puolitoista. Kuuluu: antautukaa. -- Vastaus: tulkaa ottamaan! Ja taas
eteenpäin. Joku joukosta alkaa puhua antautumisesta. Pidän puheen, ja
nousen veturille. Valmiit! komennan kuularuiskumiehille. Lähdettiin --
tiedustelijat ovat kilometrin edellä. Ruiskut ratisevat aivan lähellä
tultaan suitsuttavia lahtareita kohti. Vetureista uhkaa loppua vesi --
toinen tuli kelvottomaksi. Lahtarit ehdottelevat rauhaa ja lähteekin
miehiä, mutta otetaan vastaan -- myrskyisellä tulella."
"On jo klo 9 ja ihan pimeä. Haavoittuneet voivottavat. Niitä hoidetaan.
Valitettiin patruunain loppuvan. Jaetaan Oriveden saalista. Saavat
lahtarit maistaa omistaan. Taas eteenpäin. Koko aava kenttä yhtenä
tulimerenä. Kuularuiskut kuumenevat. Vaihdetaan miehiä niihin. Jäisimme
Vehmaisiin, mutta emme tiedä, kellä on Messukylä. On siis painettava
eteenpäin. Ampuminen heikkenee. Pian kuuluu: keitä siellä? -- Punaisia!
-- Mitä punaisia?! -- Tulee ratsumies tutkimaan: Omia ovat!"
Ja junan ryömiessä halki hävityksen kauhistuksen seisoi Hannes
paikallaan, latasi ja ampui, latasi ja ampui herkeämättä ja kuurona ja
sokeana kaikelle muulle, paitsi päällikön käskyille ja sydämensä
valitulle, jonka lähimmäksi suojelijaksi sokea kohtalo oli hänet tällä
hirvittävällä matkalla viskannut.
Mari nimittäin oli eräiden toisten Ensi-Avun tyttöjen kanssa mukana
junassa, ja osa, jota he tällä raskaalla retkellä näyttelivät, ei ollut
helpompi eikä vähemmän kunniakas kuin heidän taistelevain
miestovereidensa. Sillä junan milloin seistessä, milloin verkkaan
vieriessä eteenpäin ja valkoisten tulen tehdessä tuhojaan urhoollisten
punasoturien joukossa vaalivat ja hoitelivat punasiskot uskomattomalla
kylmäverisyydellä verissään voivottelevia henkensä uhalla koettaen
lieventää näiden kärsimyksiä. Kokonaista seitsemän tuntia kesti
yhtämittaista, helvetillistä kuularuisku- ja kivääritulta, vaunu oli
melkein palasina, ja yhtä monta tuntia hoitelivat vapisemattomat,
hellät työläissankarittarien kätöset kalleimpansa puolesta
kamppailleiden haavoja.
-- Onko tyttömme hengissä? kysyikin päällikkö ensimmäiseksi tulesta
päästyä.
Ja kummaa olikin, etteivät kuulat olleet koskeneet kuin yhden
käsivarteen näistä. "Ehkä oli niillä jotakin kunniantuntoa meitä
kohtaan silloin vielä; nimittäin kuulilla, ei lahtareilla",
huomauttivat myöhemmin tytöt.
Noita uljaita tyttöjä! Onnellinen se runoilija, jolle kuuluu heidän
sankariutensa laulaminen, ja vielä onnellisempi se luokka, jonka
tyttäret eivät ainoastaan ja'a veljiensä kärsimyksiä, vaan vieläpä
voittavat heidät uljuudessa ja uskollisuudessa.
Sillä naistemme kunto ei kestänyt koetusta ainoastaan rakkauden työssä
-- hoivatessaan niin hyvin punaisia kuin _valkoisia_, jotka
jälkimmäiset jo sodan kestäessä mutta varsinkin sen jälkeen niin
katalasti palkitsivat heidän laupeudentyönsä -- vaan myös milloin he
tarttuivat aseisiin. Suurempaa näytettä urheudesta eivät luokkasodan
aikana näyttäneet urheimmatkaan miessoturimme kuin tyttösemme monin
paikoin maata. Lukemattomat kuvaukset vahvistavat tämän tosiasian.
Niin, ja sitte myöhemmin kun uljuutta oli osoitettava pyöveleille,
millä ylevyydellä kävivätkään he kuolemaan.
Sankarittaria, sankarittaria!
Tampereen tragedia.
Tampereen romahdusta kuvailee muudan piirityksen aikana kaupungissa
ollut toveri tähän tapaan:
Oli päästy jo maaliskuun puoliväliin. Kaikki näytti lupaavalta.
Taistelut olivat olleet menestyksellisiä. Kaikkialla Punaisen Suomen
alueella pyrittiin kuumeen tapaisella innolla järjestämään
yhteiskunnallista ja taloudellista elämää säännölliseen kulkuunsa --
uudistetulla koneistolla.
Mutta keskellä kuumeisinta työskentelyä alkaa kuulua ääniä, että
pohjoinen rintama on murtunut. Kuinka? Miten se on mahdollista? Mitä
erilaisempia kysymyksiä tehdään, ja koetetaan arvailla syytä tähän
onnettomuuteen, jonka jokainen kumouksellinen sotilas ja
siviiliharrastuksissa hyörivä työläinen huomaa koituvan vakavaksi
vaaraksi, jopa tuhoa ennustavaksi koko vallankumoukselle. Viestit
varmenevat päivä päivältä. Rintama on todellakin murtunut. Kaameaksi ja
alastomaksi totuudeksi ilmeni, että porvarien sytyttämä, kulovalkean
tavoin riehuva epäluottamuksen tuli oli leimahtanut ilmiliekkiin
joukoissamme. Ja valtoinaan roihuavaa tulta on vaikea sammuttaa. Sitä
yrittivät meidän valiojoukkomme, nuorisoliittolaiset ensimmäisinä.
Nuoruutensa hehkuvalla innolla riensivät he Tampereelta tukemaan
paniikin vallassa peräytyviä joukkoja. Mutta kuloa eivät he saaneet
sammumaan. Lieska ahmasi yhä uusia alueita. Näillä riensivät lahtarit
rientomarssissa eteenpäin, kohti Tamperetta, Työläis-Suomen lukkoa.
Luulivat jo vaivatta murtavansa sen, etenkin, kun heidän onnistui aivan
piirityksen alussa katkaista Etelä-Suomeen johtava rata. Mutta vielä
eivät työläiset olleet sanoneet viimeistä sanaansa.
Samat joukot, jotka olivat koko pohjoiselta rintamalta peräytyneet
täydellisen hajaantumisen tilassa, vailla luottamusta päällikköihin ja
omiin voimiin, vailla itse- ja joukkokuria, tulivat vasta kaupungin
edustalla järkiinsä huomaten mihin vaaranalaiseen tilaan he
sekasorrollaan olivat saattamassa koko vallankumouksen, Tällöin virisi
uusi into joukkoihin, ja nyt alkoi epätoivon hurjuudella käyty, kaksi
viikkoa kestänyt kamppailu Tampereesta.
Maarianpäivästä alkaen pommittivat lahtarit lakkaamatta tätä
linnoittamatonta kaupunkia. Näiden sytytyspommit sytyttivät tuleen
kymmeniä etukaupunkien taloja (joiden polttamisesta myöhemmin
syytettiin ja teloitettiin joukottain työläisiä!). Nämä
järjestelmälliset murhapoltot suoritettiin tavallisesti yöseen aikaan,
jotta siten olisi herätetty työläisissä pelkoa ja kammoa ja siten
murrettu näiden vastarinta.
Mutta myös punaisten tykistö oli kiihkeässä toiminnassa. Ja tykistönsä
suojassa taisteli punainen jalkaväki. Kaupungilla liikkuessa sai
lakkaamatta kuulla sekä oman tykistön, kuularuisku- ja kivääritulen
ääntä että vihollisen pommien ja granaattien hirveää räiskettä.
Alussa, jolloin tykistöllämme oli riittävästi ampumavaroja, torjuttiin
useat kerrat loistavasti lahtarien tekemät hyökkäykset. Niinpä
aloittivat nämä eräänäkin yönä tykistötulen koillisesta, idästä ja
etelästä yhtäaikaa. Tähän ulvoivat vastaukseksi kaikki meidän 32
tykkiämme. Herkeämättä syöksivät ne kidoistaan tulta ja terästä. Maa
huojui ja huoneiden ikkunat helisivät. Puoli tuutia vain kesti tätä
hirveätä musiikkia. Mutta siinä olikin kylliksi. Lahtarien
hyökkäysketjut särkyivät. Silmitön kammo ja pelko valtasi valkoiset
joukot; ne perääntyivät, ja vasta ruoskilla ja aseilla saatiin ne
myöhemmin järjestykseen.
Mutta tätä tilapäistä voittoaan eivät punaiset kyenneet käyttämään
hyväkseen. Ja tykistöltämme loppuivat ampumavarat. Niitä ei mistään
saatu lisää, kun sen sijaan vihollinen sai aina uusia loppuvien
tilalle. Ja jälleen alkoi se pommittaa kaupunkia tullen tykkitulensa
suojassa yhä likemmäksi.
Lopuksi päättyi tykkitaistelu. Mutta sitä kiihkeämmin alkoivat kiväärit
ja kuularuiskut laulaa. Ammuttiin lakkaamatta yöllä ja päivällä.
Välillä lähettivät valkoiset airueensa ehdottamaan kaupungin
antautumista. Nämä vaativat, että heille luovutettaisiin
puolustusarmeijan päälliköt sekä ase- ja ampumavarastot. Miehistölle
luvattiin taata vapaus. Näihin antautumisehtoihin vastasivat joukkomme
taistelulla. Ehtoja ei katsottu voitavan hyväksyä.
Taistelujen lähentyessä itse kaupunkia alkoivat myös siellä
piileskelevät lahtarit nostaa vähitellen päätään. Toimitetuista
ase-etsinnöistä ja takavarikoimisista huolimatta oli näille kuitenkin
jäänyt aseita ja ampumavaroja. Nyt alkoivat nämä tulla vilkkaaseen
käytäntöön. Kuta lähemmäksi kaupunkia piirittävät joukot ehtivät, sitä
kiihkeämmin alkoi sataa luoteja työläisten selkään. Näiden taistelu
muodostui näin ollen tavattoman vaikeaksi, kun vihollisia oli sekä
edessä että takana. Mutta eivät vieroneet paikalliset salakytät
muitakaan keinoja. Väärillä punakaartin jäsenkorteilla tunkeutuivat he
punaisten majoituspaikkoihin tekemään myyräntyötään. Myrkyttivätpä
kerran kaartilaisille valmistetun ruu'ankin. Lahtarien provokatoristen
tekojen aiheuttamasta sekasorrosta kärsi kaupungin puolustus, mikä ei
ampumavarojen puutteessa enää voinut pitkällekään jatkua.
Lopuksi alkoivat katutaistelut kaupungissa piileskelleiden
valkohyeenain ottaessa julkisesti niihin osaa. Nämä taistelut olivat
äärimmäisen kiihkeitä. Yksityiset työläissoturit suorittivat
unohtumattomia urotekoja; hurjimmin taistelivat ehken aseisiin
tarttuneet punatytöt. Lakkaamatta lauloivat kiväärit ja kuularuiskut,
räjähtelivät käsigranaatit.
Hyökkääjien oli valloitettava kaupunki talo talolta. Menipä
kaupungintalon valloittamisessa kokonainen päivä, jolloin sen
puolustajat antautuivat siellä suojaa etsineitten vaimojen, vanhuksien
ja lasten hartaista rukouksista. Puolustajain lukumäärä oli vain 30-40,
niistä puolet _naisia_.
Kaupunki oli valloitettu. Mutta osa sen puolustajajoukoista oli
murtautunut piiritysketjun läpi.
* * * * *
Tampere oli romahtanut ja se merkitsi koko kumouksen romahdusta.
Läntinen armeija oli pakotettu perääntymään, Käytiin vielä tulisia
taisteluita. Mutta saksalaisten valloitettua Helsingin ja riennettyä
sisämaassa vertaan vuodattavain työläisarmeijain selkään kävi näiden
asema toivottomaksi.
Tampereen katastrofi toistui monin verroin valtavampana Lahdessa.
Viipurin vuoro oli ollut jo muutamia päiviä aikaisemmin, ja niin oli
proletariaatti lyöty. Yli-inhimillisimmätkään yksityisten joukkojen ja
yksilöiden uroteot eivät voineet tapausten kulkua muuttaa.
Turhaan nousi siellä ja täällä ihailtavia työläis-Orleanssin
Neitsyeitä. Tampereen sankarittarilla oli seuraajansa muualla.
Esimerkiksi Helsingissä kokosi muudan nimetön punatyttö ympärilleen
taistelujoukon, jota ratsun selässä johti kahakasta toiseen.
Turhaan myös ilmestyi miehiä, joiden veroisia tähän asti on tavattu
vain tarinoissa.
Oletteko jo kuulleet niinikään nimettömästä viipurilaisesta
kuularuiskumiehestä? Kas tässä mitä muudan _valkoinen_ luutnantti tiesi
kertoa:
"Muutamia kilometrejä Viipurin ulkopuolella Papulan puolella oli
punikeilla kuularuiskuosasto eräällä pellolla ojan suojassa, joka
enemmän kuin vuorokauden ajan torjui kaikki hyökkäysyrityksemme mitä
suurimmalla valppaudella. Joka kerta kun yritimme ketjussa edetä ja kun
poikamme suojuksistaan hyppivät uusiin suojuspaikkoihin, alkoi
kuularuisku laulaa, suunnaten kiivaan tulen jokaista paikkaa kohtaan,
missä oli vähänkään liikettä. Monta ankaraa rynnäkköämme torjui tämä
kuularuiskusilmä takaisin. Olimme vakuutettuja, että takana on
kokonainen suurempi joukko-osasto, joka viimeiseen mieheen asti on
päättänyt torjua kaikki hyökkäyksemme. Kun emme onnistuneet kivääri- ja
kuularuiskuammunnallamme saamaan tätä valpasta silmää vaikenemaan,
ohjattiin tykkituli sitä kohti, jonka jälkeen teimme väkirynnäkön
saartaen tämän patterin. Hämmästyksemme oli mitä suurin, kun näimme,
mikä näky edessämme oli. Ojassa oli tykinluodin särkemä kuularuisku,
jonka molemmin puolin kohosi suuret röykkiöt tyhjiä hylsyjä ja nauhoja.
Niiden takana makasi kuolleena yksi ainoa punikki ampumatarpeittensa
keskellä. Mies oli yksinään toista vuorokautta valppaasti hoitanut
kuularuiskuaan torjuen enemmän kuin yhden hyökkäysyrityksemme. Vasta
tykistö sai tämän sitkeän punikin vaikenemaan."
Peli oli _täydellisesti_ menetetty. Hidastuneen evakuoimisen ja
perääntymisen johdosta jäi melkein koko punainen elävä voima
kansainvälisten lahtarijoukkojen käsiin, lähes sataantuhanteen
nousevasta vallankumousjoukosta lienee vain 4-5000 päässyt pakenemaan
Venäjälle.
Suurena oli työväenluokka noussut. Yhtä suurena se myös laski aseensa,
aavistamatta minkälaisten villipetojen kanssa se oli tekemisessä.
Nähkää vain mitä testamenttinaan kirjoitti sen yhtä suuri ja
hyväuskoinen ystävä, joka jo niin monesti on saanut kuvauksessamme
sananvuoron, niin, mitä kirjoitti hän pää-äänenkannattajamme _viime_
numerossa juuri, kun kaikki oli luhistumaisillaan, ja vähää ennen kun
hän itse sai hengellään maksaa kilvoituksensa kunnialla kestäneen
rakkautensa työväenluokkaan. Tässä hänen joutsenlaulussaan ilmenee niin
selkeänä sen Suomen työväenluokan käsitys, jonka silloin oli
alistuttava välttämättömän pakon edessä, ja _senkin_, joka sittemmin
Mannerheimin ja Svinhufvudin koulussa kuitenkin oppi syvemmin
oivaltamaan väkivallan autuaaksi tekevän opin.
Näin kirjoitti tuo aseeton sankari marttyyrikuolemansa kynnyksellä:
Omin voimin.
Kun kaikki tiet päättyvät, täytyy ajatella matkan jatkamista. Kun illan
tuntu ennustaa yön tuloa, täytyy ryhtyä järjestelemään huomispäivän
elämää ja töitä. Raskaimman yön aikana, suurimpienkaan onnettomuuksien
hetkillä ei saa antaa epätoivon hiipiä mieleen hetkeksikään, vaan mitä
pimeämpi on yösydän, mitä syvempi uhka ja onnettomuus, sitä uhkaavammin
on vaeltajan nostettava päänsä pystyyn. Joka niin tekee se ei sorru,
häviä. Tulevien päivien suurin elinvoima voidaan koota juuri sinä
hetkenä, jolloin kaikki näyttää ulkopuolelta hajoavan ja häviävän. Se
elinvoima voidaan niinä kovina hetkinä koota siten, että häviön,
onnettomuuksien ja kaiken hajoamisen keskellä seistään, ei ainoastaan
tyyninä, vaan uhmaavinakin, mielessä yksi ainoa rohkea päätös: Teiden,
jotka nyt näyttävät päättyvän, täytyy itse asiassa vasta alkaa, painon,
joka nyt aikoo iäksi laskea, täytyy nyt itse asiassa nousta. Joka sillä
lujalla mielellä seisoo onnettomuuksiensa keskellä, hän ei koskaan
seiso kuolemansa edessä, hänen tiensä, teittensä loppu on niiden alku.
Ja yö hänen yllänsä on vain kiiruhtaen ohi kulkeva rientolainen.
Tätä lujaa ja rohkeaa uskoa tarvitsee näinä päivinä Suomen
työväenluokka. En tarkoita sitä muinaisen taikauskoisen ajan uskoa
tähtiin ja kohtaloihin, vaan uskoa omaan itseensä, luottamusta omiin
voimiinsa. Ainoastaan se usko, usko omaan itseensä kestää ja on turva
ja tuki. Kaikki muut uskot särkyvät. Tähtiin uskojan apu on liika
etäinen ja joka uskoo kohtaloonsa eikä itseensä, hän jättää kohtalonsa
tuuliajolle. Maailmassa ei ole muuta auttajaa kuin oma käsi. Maailmassa
täytyy kaikki tiet kulkea omin voimin. Se tie, jota ei voida kulkea
omin voimin, jää aina kulkematta.
Ja niin toivottavaa kuin olisikin, että n.s. sivistynyt aines
ymmärtäisi kärsivän työväestön hätää ja sydäntä, niin toivottavaa kuin
se olisikin, että se sivistynyt aines yhdistäisi kohtalonsa työväestön
kohtaloihin, nousisi sen noustessa, kaatuisi sen kaatuessa, niin
sittenkin on työväestön ainoa apu ja voima ainoastaan omassa
itsessänsä. Mikä ei ole työväkeä itseään, se on siitä irrallaan. Ne
irralliset pysyvät kyllä sen työväen luona kun päivä paistaa ja
perhoset lentelevät kukissa, mutta jo yön tulo saa ne värisemään. Ja
kun elämän koko kovuus astuu työväen eteen, niin ne karisevat pois.
Niillä ei ole voimaa kaatua yhdessä, alistua, jakaa kohtalot
erehdyksissäkin, seisoa jokaisen harha-askeleensakin takana käsiään
pesemättä.
Omin voimin -- siinä siis Suomen työväestön suurin ja perustavin
tunnussana niitä tulevia aikoja varten, jolloin jo elämä on puhdistettu
nykyhetken tapahtumista ja voidaan lähteä matkaa jatkamaan. Ainoastaan
oma käsi on elämässä se ystävä, joka ei suurenkaan hädän hetkenä
petä. Ainoastaan oma käsi on se käsi, joka ei erehdyksissä tai
onnettomuuksien uhatessa pesumaljaa etsi. Mutta samalla kun Suomen
työväenluokka karistaa itsestänsä pois irralliset akanat, sikäli on sen
työväenluokan entistä lujemmin kokoonnuttava yhdeksi. Sen luokan täytyy
nousta ja kaatua yhtenä miehenä. Sen täytyy yhtenä kokonaisuutena astua
jokaisen harha-askeleensa taakse. _Sen joukossa ei saa missään
vaiheissa olla ainoatakaan käsiensä pesijää, sillä semmoinen on
petturi_. Koettelemuksen hetkinä etsivät vesimaljasta pelastusta
ainoastaan ne raukat, joiden sisällisenä rikkautena ovat ruumenet ja
akanat. Vesimalja on pieni ja ainoastaan pieni mahtuu pienestä
pelastusta etsimään.
Niin. Siihen pienoiseen vesimaljaan hukkumaan ei saa lähteä Suomen
työväenluokka nyt, ei koskaan, jos se tahtoo elää ja nousta yläpuolelle
erehdyksiensäkin. Ehkä joku yksityinen siihen vesitilkkaan
hukuttautuukin, niin koko luokan täytyy sittekin sitä yhtenäisempänä
joukkona lähteä pois vesipisaran äärestä, marssia uljaana valtamerien
kulkijana suuria päämääriänsä kohti. Kariskoot pois heikot.
Hukuttautukoot vesipuroon ne, jotka vesimaljasta pelastustansa ja
pientä henkeänsä etsivät. Se on vain joukolle voimaa, sillä se karistaa
pois sairaat aineet. Omat voimat vain silloin puhdistautuvat ja
voimanhan täytyy olla tervettä sillä, joka ei kule kerjäläiskyydillä,
vaan omin voimin.
Omin voiminhan sitä työväestö astuu senkin askeleen, joka on
muodostanut viimeisten suurien kuukausien sisällön. Kunnia niille
muutamille, jotka eivät varsinaisesti kuulu työväen luokkaan, mutta
jotka kuitenkin jaksoivat lähteä mukaan silloin, kun epätoivoinen kansa
näki olevansa pakoitettu hakemaan pelastustansa äärimmäisillä
keinoilla. Ehkähän moni niistä silloin näki ja tajusi, mitä on tulossa,
mutta on lohdullista nähdä, että he eivät sittenkään erottaneet
kohtaloansa epätoivoisen työläisluokan kohtalosta, jopa asettuivat
sille näkyvälle paikalle, jossa oli pantu alttiiksi kaikki. Omin voimin
on työväestön alettava taas uusi tiensä siitä, missä entiset polut
loppuvat. Omin voimin on sen jaksettava olla tyytymätön kunkin päivän
saavutuksiinsa ja riennettävä huomenna eteenpäin. Sen on nyt kaadettava
maahan kaikki vesimaljat ja etsittävä taaskin uutta tietä omasta
voimastansa eikä pelastusta käsiensä pesijän vesipisarasta. Mitkä ne
päämäärät ovat, joita kohti työväenluokka tulee vaeltamaan, sitähän ei
tarvitse tässä selostella ja varmaa on, että ainakaan luokkatietoinen
työläinen ei tule Saarijärven Paavon rikollisella nöyryydellä
polvistumaan, syömään tässä maassa pettuleipää sen rikkaan luokan
edessä, joka elämänsä joutilaisuudessa runoilee tuon samaisen
polvistujan rikollista nöyryyttä, itse eläen sen hartioilla herkkujen
höyryssä. Sen Saarijärven Paavon rikollinen nöyryys on oman luokan
pettämistä, sen mielen painamista pettuleivän ääreen, työläisluokan
nujertamista polvilleen riiston eteen. Saarijärven Paavot ovat niitä
sairaloisia lisäkkeitä, jotka omistava luokka on kavalasti istuttanut
työläisruumiiseen turmelemaan sen luokan terveyden. Ne Paavot edustavat
nöyrän orjan henkeä, eivät sen työläisluokan suurta ja vapaata henkeä,
joka tietoisena joukkona kulkee omin voimin. Jos työväenluokka aikoo
vapautua, ei se saa ottaa esikuvakseen rikollisen nöyriä, matelevia
orjia ja niiden sorrosta tartuttavaa henkeä, vaan se vapaan miehen luja
henki, joka kaiken sortuessakin uskaltaa katsoa eteenpäin ja joka ei
etsi voimaa kuivista kerjäläissauvoista, vaan ehtymättömistä omista
voimista.
Mutta kun on kysymys työväenluokan vapautumisesta, niin on samalla
kysymys muustakin kuin siitä onnellisesta pettuleivästä, johon
tyytyvät Saarijärven Paavot. Työväenluokkahan on aina ja kaikkialla
ravittu henkisestikin pettuleivällä ja juuri siitä huonosta
ravinnosta on johtunut sen luokan suurin heikkous siinä suuressa
vapautumistaistelussa, johon se on astunut. Työväen luokan asiaa ei
näet lopullisesti ratkaista ruumiillisilla vaan henkisillä voimilla.
Käsivarren voima on siinä työssä liika tehoton, se on työläisluokan
aina muistettava. Kun nyt siis vanhat polut levittyvät uusiksi teiksi,
on Suomen työväenluokan lähdettävä kartuttamaan niitä henkisiä
voimiansa entistä suuremmalla tarmolla. Se ei saa enää henkisen
ravinnon alalla tyytyä niihin hallanpanemiin kauran akanoihin, joita
sille on tähän asti omistava luokka viskellyt. Sen on tartuttava omin
voimin isoon leipään, kartutettava voimansa tullakseen henkisesti niin
voimakkaaksi, että kykenee suoriutumaan niistä lukemattomista suurista
tehtävistä, jotka tuleva, sosialisoitunut yhteiskunta sen luokan
hartioille sälyttää. Ilman sitä henkistä voimaa tulee käsivarrenkin
voima olemaan tehoton. Se tuleva sosialistinen yhteiskunta tuhansine
vaatimuksinensa on mutkikas laitos, vaatii hoitajaltaan paljon henkistä
tavaraa. Se sosialistinen yhteiskunta tulee ainoastaan henkisesti
rikkaan luo, sillä henkisesti köyhän majassa sillä ei tulisi olemaan
pitkäaikaista asuinsijaa. Asioita on katsottava rohkeasti silmästä
silmään, muutoin joudutaan itsepetoksen tuhoisille poluille. Ja
työväenluokkaa on jo kylliksi pettänyt nerokkaiden armoton maailma, ei
sen siis tarvitse enää lähteä itse itseänsä pettämään. Sen luokan on
ennenkaikkea koottava niitä henkisiä rikkauksia, joiden turvin se
jaksaa kulkea omin voimin.
Omin voimin. Aina vaan omin voimin. Pois kerjäläissauvat! Kauas
vaivaisavut ja joulupatojen viheliäiset ja myrkylliset almut!
Säpäleiksi kaikki kerjäläiskelkat ja omat sukset uljaasti jalkoihin!
Sillä _missä oma voima lakkaa, siinä alkaa kuolema ja hauta_.
Silloinkin kun kaikki näyttää ympäriltä häviävän ja hajoavan, kun hauta
näyttää ympäröivän joka taholta, on tartuttava rohkeasti kiini
ainoastaan omaan apuun. Jos sen suurimmankin hädän hetkellä vieras
tarjoisi apuansa, ei kuten oma, vaan ylväs almun antaja, on hänelle
lausuttava lyhyt ja kuiva: pois luotamme! Sillä kerjäläissauvalla ei
koskaan ole voitu luoda, ei voida koskaan luoda mitään. Kerjäläissauva
on kuivunut puu, josta ei koskaan puhkea ainoatakaan vihreätä lehteä.
Se kerjäläissauva on yhteiskunnallisen rikoksen ja sairauden kammottava
tuote, rikkaan luokan ainoa lahja riistetylle työläisluokalle ja jos
maailmassa on jotain tarpeetonta ja väärää, niin on se juuri
kerjäläissauva.
Miten liekin. Ajat ovat raskaat. Tunnen sen itsessäni. Mutta kaikesta
huolimatta on rohkeasti rakennettava elämää. Köyhyyden ja
turvattomuuden ajatuskin on lyötävä miehekkäästi pois luota ja sitä
mukaa kuin kaikki mennyt kiitää vinhaa vauhtia häviötänsä kohti ja
sekasorto riehuu kaikkialla, sitä mukaa on sen kaiken keskellä
rohkeasti ja omin voimin tartuttava kiini uuteen elämään. Kaatuneiden
veri, kaikki nyt velvoittaa. Tuhon, kaiken lähetessäkin on työväen
luokan rohkeasti nostettava kohtalonsa omille hartioillensa, kuinkahan
kovia ne kohtalot lienevätkin. _Elämän alle ei sorru koskaan se, joka
kulkee omin voimin_. Haudassakaan ei ole kuolemaa sille, joka uskaltaa
luottaa omaan itseensä. Tapaukset vyöryvät nyt kyllä omalla voimallaan.
Niiden kulkua ei jakseta hillitä, mutta oman elämänsä, oman kohtalonsa
herrana seisoo tälläkin sekasorron suurella hetkellä Suomen
työväenluokka, jos se vaan tahtoo uskoa omaan itseensä ja kulkea ja
elää omin voimin.
Siinä tunnussana. Aina, raskaammissakin vaiheissa omin voimin.
Ainoastaan sen voiman nimessä on työväenluokalle taattu tulevaisuus,
voitto ja elämä.
Kirje ruumiskasoilta.
Rakas äiti.
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Punaiset ja valkoiset: Kuvaus Suomen luokkasodasta - 07
- Parts
- Punaiset ja valkoiset: Kuvaus Suomen luokkasodasta - 01Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.Total number of words is 3151Total number of unique words is 191319.0 of words are in the 2000 most common words27.4 of words are in the 5000 most common words32.1 of words are in the 8000 most common words
- Punaiset ja valkoiset: Kuvaus Suomen luokkasodasta - 02Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.Total number of words is 3408Total number of unique words is 196618.9 of words are in the 2000 most common words27.0 of words are in the 5000 most common words31.1 of words are in the 8000 most common words
- Punaiset ja valkoiset: Kuvaus Suomen luokkasodasta - 03Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.Total number of words is 3258Total number of unique words is 201617.6 of words are in the 2000 most common words25.9 of words are in the 5000 most common words30.3 of words are in the 8000 most common words
- Punaiset ja valkoiset: Kuvaus Suomen luokkasodasta - 04Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.Total number of words is 3400Total number of unique words is 208319.4 of words are in the 2000 most common words27.8 of words are in the 5000 most common words32.6 of words are in the 8000 most common words
- Punaiset ja valkoiset: Kuvaus Suomen luokkasodasta - 05Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.Total number of words is 3316Total number of unique words is 197620.1 of words are in the 2000 most common words28.2 of words are in the 5000 most common words32.1 of words are in the 8000 most common words
- Punaiset ja valkoiset: Kuvaus Suomen luokkasodasta - 06Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.Total number of words is 3397Total number of unique words is 198919.4 of words are in the 2000 most common words27.1 of words are in the 5000 most common words31.1 of words are in the 8000 most common words
- Punaiset ja valkoiset: Kuvaus Suomen luokkasodasta - 07Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.Total number of words is 3227Total number of unique words is 211320.0 of words are in the 2000 most common words28.3 of words are in the 5000 most common words33.0 of words are in the 8000 most common words
- Punaiset ja valkoiset: Kuvaus Suomen luokkasodasta - 08Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.Total number of words is 3411Total number of unique words is 203620.7 of words are in the 2000 most common words29.3 of words are in the 5000 most common words33.8 of words are in the 8000 most common words
- Punaiset ja valkoiset: Kuvaus Suomen luokkasodasta - 09Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.Total number of words is 3230Total number of unique words is 205719.5 of words are in the 2000 most common words28.1 of words are in the 5000 most common words32.5 of words are in the 8000 most common words
- Punaiset ja valkoiset: Kuvaus Suomen luokkasodasta - 10Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.Total number of words is 3313Total number of unique words is 208021.7 of words are in the 2000 most common words28.2 of words are in the 5000 most common words32.6 of words are in the 8000 most common words
- Punaiset ja valkoiset: Kuvaus Suomen luokkasodasta - 11Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.Total number of words is 1277Total number of unique words is 85922.6 of words are in the 2000 most common words29.1 of words are in the 5000 most common words33.0 of words are in the 8000 most common words