Punaiset ja valkoiset: Kuvaus Suomen luokkasodasta - 10

Sanaa sanomatta ojensi Hannes paperin väsyneellä eleellä antaen papin
ymmärtää, että siihen olisi ehken syytä vilaista ennen sen "perille"
toimittamista, jotta se ei menisi väärään paikkaan.
Ja niin sai pappi suureksi ällistyksekseen yhtäkkiä havaita, että hän
oli kuolemanportilla töksähtänyt yhteen työläisryysyihin verhotun,
aiheetta ristillepaiskatun oikeamielisyyden perikuvan kanssa, joka vain
oli unohtanut pitää melua hyveestä, mitä piti luonnollisimpana asiana
maailmassa.
-- Toimitan sen sittenkin perille, vakuutti pappi, joka, kuten sanottu,
ei suinkaan ollut mikään ilkimys.
Ja niinpä tapahtui, että Hannes vieläkin kerran vältti kohtalonsa.
Pappi näet sai asian uudellen "oikeuteen". Istuntoon kutsuttuna todisti
pälkähästä pelastunut talonpoika valallisesti, että niin ja niin oli
asianlaita ja että ilman Hannesta ei hän nyt seisoisi siinä. Tuomaria,
josta tuntui, ettei hän tämän pykälän kohdalla päässyt varsin paljon
lähemmäksi vapaudenristiä, epäilytti. Eihän vain todistaja itsekin
ollut sosialisti? Ei _ollut_ ollut, mutta ei ollut hyvä sanoa, mitä
_tästä_ alkaen; oli saanut niin merkillisiä opetuksia _viime_ aikoina
niin puolelta kuin toiseltakin. --
Todisti, ja pappi puolestaan painoi päälle. Oli saanut Hanneksen
kotipuolesta pelkkiä hyviä tietoja: oikea malli miehekseen, joskin
"hairahtunut".
Ja niin oli "oikeuden" sanomattomaksi surukseen "lievennettävä"
Hanneksen kuolemantuomio -- kahdeksitoista vuodeksi kuritushuonetta:
sillä aikaahan lahtarioikeus kuitenkin pääsisi toista tietä aikeensa
perille -- -- --.
Muuten, niin, kuinka sanotaankaan: jos korppi olisi tuomarina, niin
harvapa hevosella kirkkoon ajaisi.
Niinpä olivat nyt korpit tuomareina, oikeat korppikotkat. 140
luokkavihaa ja puoluekostoa uhkuvaa valtiorikosoikeutta lienee
kaikkiaan julistanut noin 52,000 tuomiota, jotka yhteensä käsittävät
300,000 vuotta kuritushuonetta. Tuomituista "johtajista" oli suuri osa
sellaisia, jotka eivät olleet ottaneet lainkaan osaa kumousliikkeeseen.
Mutta niinkuin oli tapettu sekä aseisiin tarttuneita että aseettomia,
niin myös tuomittiin kuritushuoneeseen jokainen, jonka katsottiin
voivan _vastaisuudessa_ nostaa vereentukahutettua työväenliikettä
jaloilleen. Tuomittiin ilman laillista perustetta silmittömästi,
summamutikassa ja epäjohdonmukaisesti. "Rikoksista", joista toisissa
"oikeuksissa" rangaistiin vain parin vuoden kuritushuonetuomiolla,
voitiin toisissa tuomita kuolemaan. Voitiinpa tuomita syistä, joita
oikeudenkäynnin aikana ei _oltu edes mainittu_; monet taas joutuivat
kuritushuoneeseen pelkän nimierehdyksen johdosta. Aminoffin (jo
mainittu) kiertokirje ja suojeluskuntien raportit olivat ohjenuorina.
Syytettyjen todistajien lausunnoille ei tavallisesti pantu mitään
painoa.
Kuten sanottu, ei valtiorikosoikeuden päätöksestä saanut valittaa, vaan
ainoastaan pyytää armoa. Useimmat tuomituista tarttuivatkin tähän
nöyryyttävään keinoon, mutta löytyi kuitenkin sellaisia kuolemaan
tuomittujakin, jotka kieltäytyivät sitä hyväkseen käyttämästä!
Joukkomurhat, nälkäännäännytys, oikeusarpajaiset -- siinä
porvarisvallan hirvittävä kolmiteräinen kostonkirves, jolla se osin
tuhosi, osin teki "vaarattomaksi" _satatuhatta_ Suomen työläistä.


Valkoiset bakkanaalit.

Ja niin oli päästy työväenluokasta, sen rippeitä vain enää
metsästettiin.
Oli saatu voitto, ja uuden käskijän, isännän ja suojelijan -- Saksan --
turvin kävi lepääminen laakereilla. Aikoi mässäys.
Meitä sosialisteja pidetään huonoina kansalaisina, mutta ei voi olla
punastumatta häpeästä maansa puolesta nähdessään minkälaiseksi se
valkoisten käsissä luokkasodan jälkeen kädenkäänteessä paheni. Alkaen
hallituksesta ja ylemmistä ja alemmista siviili- ja sotilasvirastoista
sekä näiden yksityisistä virkailijoista, upseereista ja sotilaista
tavallisiin valkoisiin kansalaisiin: elintarvehuijareihin ja
manttaalipappoihin, välikäsiin ja onnenonkijoihin asti -- pettivät
kaikki, rosvosivat kaikki, elivät kuin viimeistä päivää kaikki. Koko
maan "sivistyneistö" heitti pois viimeisetkin tekopyhyyshotaleensa,
paljasti oikean karvansa. Maan vallassaolijat liikkuivat ujostelematta
maantieritareiaa, kähveltäjinä, väärentäjinä. Aatelismies kilvan
nousukkaan kanssa, virkamies maallikon, valkoinen suomalainen
saksalaisen kanssa -- kaikki puhdistivat, peijasivat, besorgasivat.
Rosvottiin valtiolta ja rosvottiin yksityisiltä, rosvottiin jopa
hirsipuut puhtaiksi; murhattujen työläisten jälkeenjäämistöt, nekin
kulkivat toiselta varkaalta toiselle. Eipä edes maisterismiehet
kammonneet kähveltää nälkään kuolleiden työläisten täisiä ryysyjä.
Ja manttaalipapat istuivat aittojensa kynnyksillä ja hykertelivät
kämmeniään: kaikesta sai satakertaisen, monisatakertaisen hinnan. Antaa
kansan nähdä nälkää, no, sittepähän oppii kapinoimaan! Ja valkoinen
välikäsi kuljetti viljan nälkäänäkevän työläisen oven ohitse
valkoiselle "isänmaan ystävälle" -- tämä jaksoi maksaa: jos rahat
loppuivat, puhdistit vain jonkun varaston tai kassan. Niiden kanssa ei
nyt ollut niin tarkkaa lukua. Mitä hallitus varkaista, rosvoista ja
murhamiehistä! Nyt jahdattiin vain työläisiä.
Ja kähvelletyillä varoilla mässättiin, ja saksalaiset hyväntekijät,
ystävät ja aseveikot olivat lakkaamattomien juhlimisten esineinä.
Saksalaisia syötettiin, juotettiin ja kannettiin käsivarsilla.
Saksalaisille "vapauttajille" tarjosivat ujostelematta sulojaan
vallasnaiset -- se oli _nyt_ kansalaisvelvollisuus, isänmaallisen
hyveen vaatimus.
Valkoiset ihanteenihmiset elivät kuin Niniven lapset. Ja Joonaiden
vaisut äänet eivät kantaneet kauas.
Kohosi näet porvariston omastakin keskuudesta ääniä, joiden
tarkoituksena lienee ollut sopivassa määrässä hämmentää yleistä
karnevaalihumua. Erinäisissä porvarilehdissä ruikutettiin olojen
surkeudesta. Niinpä kirjoitti _Turun Sanomat:_ "Ei mässään maassa ole
kaikellainen keinottelu, lakien julkea rikkominen, säädöksistä
poikkeaminen ja yleensä kaikkien tähän asti pyhänä pidettyjen
oikeus- ja siveyskäsitteiden halveksiminen päässyt sellaiseen hurjaan
vauhtiin kuin meillä viime aikoina. Kirjaimellisesti meillä nykyään
vallitsee kaikkien sota kaikkia vastaan, vaikkakaan sitä ei käydä
aseilla. Kukaan ei välitä hituistakaan siitä, miten käy lähimmäisen,
_kukaan ei kiinnitä huomiota isänmaan etuun_, ei valtiotalouden
asemaan, ei koko yhteiskuntarakenteen pysyväisyyteen, kysymys on vain
siitä mistä eniten saisi kerätyksi pääomia vaikkapa toisen hengen
hinnalla. -- Nykyinen olotila maassamme on kansallinen häpeä, syvä
alennuksen ja rappiolle joutuneisuuden aste. Eri yhteiskunnan aloilla
on päässyt vallalla sellainen siveellinen höllyys ja kurittomuus, että
suorastaan kammottaa." _Uudessa Suomettaressa_ taas oli kerran
tällainen viehkeä pala: "Kirkolliskokouksessa Turussa seurakuntain isät
neuvottelevat ankarasti katkismuksen opetuksen alkamisesta. Mutta
kuinka voi opettaa katkismusta pienokaisille, _kun rosvot rehentelevät
julkisilla toimipaikoilla?_ Ei, seitsemäs käsky on nyt naulattava
jokaiseen seipääseen". -- Ja mainittu _kirkolliskokous_: "Nälänhätä
uhkaa syöstä tuhannet epätoivoon, jopa kuolemaan. Mutta tästä
nälänhädästä rikastuvat toiset. Kuta enemmän köyhien leskien kyyneleitä
ja huokauksia, sitä enemmän rahaa ahneiden arkkuihin. -- -- -- Kaikki
tämä vain laajentaa eri kansakerroksien välistä kuilua, vielä sitäkin
enemmän se laajenee, kun hädän kasvaessa toisaalla yhä vain toisaalla
nautinnonhimo, irstaus ja hekuma kasvaa. Meidän täytyy tunnustaa:
paljon puuttuu, kansamme sielu on sairas."
Ja itse vanha noitarumpu, _Juhani Aho_, nähtyään kuinka kauas hänkin
osaltaan oli tullut katajaisen kansansa hersyttäneeksi, puhkeaa
voimattoman ukkelin ärinään: "Rakuunan kannusten kilahdus kylän
raitilla on ääni, joka tässä maassa tehonnee paremmin kuin (laki ja
evankeliumi) -- --". Mutta kuten hän oli niin monesti ennen puhunut
pötyä, puhui hän nytkin. Rakuunat, sotaväki -- kaikki samaa sorttia.
Vielä niin myöhään kuin 5/1919 puhuu porvarillinen _Fyren_-lehti
tragikomillisista asioista.
"Oli aika -- kirjoitti lehti -- ihana aika, jolloin me, niinpian kuin
joko elämässä tai sanomalehdistössä, etupäässä sanomalehdistössä tuli
puheeksi meidän rumat tekomme tai rumat ominaisuutemme, voimme
loukkaantuneena viattomuuden paatoksella viskata koko maailman silmille
tuon kaikkea selittävän ja kaikkia puolustavan sanan _venäläistä
turmelusta_ jotenkin samallaisella syyttäjän paatoksella kuin nykyään
keisari Wilhelm tiuskaa sanan _Ludendorff_ ja Ludendorff sanan _Keisari
Wilhelm_. 'Venäläinen turmelus' oli meille ikäänkuin suuri ja komea
pielus meidän syntisen päämme alle pantavaksi -- mutta se ihanuus
katosi kuten niin paljon muutakin Venäjän vallankumouksen
vedenpaisumukseen.
"Sitten tulivat _saksalaiset_ maahan, tulivat, näkivät ja besorgasivat.
'Mitä punaiset jättivät jäljelle, sen veivät saksalaiset', valittivat
talonpojat ja tilanomistajat niillä paikoin missä saksalaiset olivat
kulkeneet. Ja kaupungeissa, etenkin pääkaupungissa valitti poliisi:
'kyllähän me ennen luulimme, että venäläiset osaavat tehdä koiruuksia
ja varastaa, mutta kyllä ryssät sentään ovat taitamattomia hutiluksia
siinä asiassa saksalaisten sotilasten rinnalla'." Kerrottuaan sitten
valaisevista yksityistapauksista, jatkaa lehti: "Sanottakoon lyhyesti,
että saksalaiset koettivat järjestelmällisesti ryöstää jo ennestään
nälkäänäkevän Suomen puhtaaksi elintarpeista ja muista välttämättömistä
kulutusesineistä. Ei tyydytty yksin siihen, että _lannoitusaineita
vastaan tahdottiin ottaa_ (Suomen eduskunnan aloitteesta) _punaisia
vankeja Saksaan_, vaan mikä oli tärkeämpää: tahdottiin saada
elintarpeita nälkäänäkevälle sotivalle Saksalle, Saksalaisilla
sotilailla oli täysi oikeus anastaa ja lähettää Saksaan kaikki
paperossivarastot mitä käsiinsä saivat. Saippuat ja muut semmoiset
olivat myös niin haluttua tavaraa, että Helsingin kaupunki oli pian
aivan tyhjä saippuasta. Samaten kävi suomalaisen voin kanssa, ja mikä
oli vielä pahempaa: ei edes oltu lastaamatta laivoihin ja viemättä
täältä pois sitä vähäistä määrää jauhoja, niin hyvin vehnää kuin
ruista, joka oli maassa ja joka oli Ruotsista saatu."
Näin Fyrenin mukaan maassa isännöivät saksalaiset sotilaat.
Mutta eivät suomalaisetkaan "vapaustaistelijat" olleet oppimestareitaan
huonommat. Lehti kertoo eräästä vänrikistä, joka joutui kiinni
häpeämättömästä varkaudesta mutta sai kaikki ikuisiksi ajoiksi anteeksi
-- "_koska varastaminen armeijassa oli niin yleistä_". Ja lehti jatkaa:
"Huhu kertoo eikä ainoastaan huhu että hiljattain pidetyssä yleisessä
kassatarkastuksessa Viipurissa kaikki muut sotilaskassat olivat
enemmän tai vähemmän besorgatussa tilassa paitsi yksi -- erään
rykmentin kassa, jonka rykmentin upseereista liki 100 prosenttia
oli entisiä venäläisiä upseereita, s.t.s. todellisia upseereita,
joilla on kadettikoulusivistys eikä ainoastaan (jääkärien)
Lockstetter-leirisivistys." Ja jääkärieversti Sihvosta, tuosta Karjalan
valkoisten pylväännenään nostamasta "vapaussankarista" ja työläisten
joukkomurhaajasta, hänestä huomauttaa Fyren: "Nyt hänen kunniastaan on
tuskin muuta jälellä kuin besorgattu erä vapaussodan kassakladissa,
suuruudeltaan 180,000 markkaa -- vai oliko se enemmän selvittämättömiä
eikä edes selvitettävissä olevia varoja." Ja edelleen: "Nuori
jääkärinousukas ja kultapoika, jääkärikapteeni Takkula, entisestä
Karjalan kaartinrykmentistä Viipurissa, hän joka mielellään kutsui
itseään 'Suomen ensimmäiseksi jääkäriksi', vangitaan väärennyksistä
ja noin 200,000 markan kavalluksesta rykmentin varoja". Eräs
jääkäriupseeri X -- -- -- tekee itsensä kuuluisaksi voijobbarina, eräs
jääkäri vänrikki Y tekee erinäisiä kolttosia, eräs jääkärimajuri
niinikään. Hämeenlinnassa varastaa jääkärivänrikki Veijola kaksi
hevosta omasta patteristaan -- -- -- Turussa vangitaan vänrikki
Wahlfors, Helsingissä luutnantti Backberg -- -- --".
"Meidän saksalaiset opetusupseerimme -- huomauttaa Fyren kaiken edellä
olevan jälkeen lopuksi --, jotka niin usein lausuivat pohjattoman
halveksumisensa suomalaisten oppilaidensa oppivaisuudesta, voivat nyt
ylpeillä näiden saavutuksista Wilhelmin, Besorgausmestarin koulussa."
* * * * *
Tähän tapaan erinäiset huutavan äänet korvessa.
Mutta soraäänet hukkuivat -- ja hukkuvat yhä vielä -- bakkanaalien
remuun.
Kunhan vain työväestö pysyi kurissa. -- --
Ja olihan se kylliksi kuritettu. Ja eduskunta pitäköön huolen, ettei
sille jää mitään oikeuksia, ettei sille jää pienintäkään tilaisuutta
isotella!
Eduskunta, niin. Yläluokan tynkä-eduskunta, johon työväestön 92
edustajasta oli jätetty vain 1 -- muut oli joko tapettu, vangittu tai
ajettu maanpakoon ilman, että varamiehiäkään kutsuttiin näiden tilalle.
Sivumennen huomautettakoon tässä yhteydessä kuvaavasta tapauksesta. Kun
tämä eduskunnan tynkä lopuksi suostui kutsumaan joitakin sosialistien
varaedustajia, oli kutsuttavien joukossa m.m. eräs kajaanilainen
työmies, Kalle Niemi. Hän ei ollut ottanut kumoukseen osaa, häntä
vastaan ei oltu nostettu mitään syytettä "maankavalluksesta", hän oli
täysin nuhteeton täyttämään edustajatointaan. Lähetetään valtakirja
Kajaaniin. Etsitään Kalle Niemeä. Mutta mistään ei löydetä. Kalle
Niemen ovat Mannerheimin miehet jo luokkasodan alussa murhanneet. Ei
ole Kalle Niemestäkään edustajaksi. -- -- --
Ja tynkä-eduskunta otti jälelle jääneen köyhälistön hellään huomaansa.
Laati mielipuolisella vimmalla kuristuslakeja.
Laati "kuonokoppalain", jossa säädettiin: "Poikkeuksellisten
olojen tähden, jotka ovat johtuneet sodasta ja laillista
yhteiskuntajärjestystä häirinneestä kapinasta, oikeutetaan hallitus
väliaikaisesti antamaan yleisen järjestyksen ja turvallisuuden
voimassapitämiseksi välttämättömiä säännöksiä 1) painotuotteiden
julkaisemisoikeuden, kokoontumisoikeuden, yhdistymisoikeuden ja
oleskeluoikeuden rajoittamisesta sekä 2) laajennetusta oikeudesta
takavarikon, kotietsinnän ja vangitsemisen toimittamiseen". Tällä
lailla on työväen toimintaa lähes kokonaan estetty. Maaherroilla on
täydellinen satraappivalta työväensanomalehdistöön nähden j.n.e.
Laki 8-tuntisesta työajasta paikattiin. Työaika muutettiin
10-tuntiseksi.
Uusi torpparilaki laadittiin, ja siihen "punikkipykälä": "Jos
vuokramies on tuomittu ennen (torpan) lunastuksen tapahtumista
vapausrangaistukseen vähintäin kymmeneksi vuodeksi tai
kuolemanrangaistukseen, älköön vuokra-aluetta tämän lain mukaan
lunastettako vastoin vuokranantajan tahtoa. Älköön lunastusoikeus
myöskään kuuluko sille, jolle tällainen vuokramiehen vuokraoikeus on
rangaistuksen aiheuttaneen teon jälkeen siirtynyt". -- Näin siis
maalaisköyhälistön eturivinmiehet kuritushuone- tai kuolemantuomionsa
lisäksi saivat vielä muunkin rangaistuksen, eivätkä ainoastaan he, vaan
myös heidän omaisensa, vaimot ja lapset. Kaikki lainsuojattomiksi!
Kunnallisasetukset, ne syövytettiin läpikotasin julkeimmalla
lahtarihengellä. Lasketaan noin 700,000 hengeltä riistetyn äänioikeus!
Ja paljon muuta hyvää ja kaunista ehti valkoisten ripe-eduskunta
luontaa esiin. Mutta tässä ei enää huolittane puuttua kuin yhteen sen
aikaansaannokseen, _vallankaappauksen_, jonka se suoritti valitsemalla
maalle saksalaisen (kuinkas muuten!) kuninkaan.
Se kuningashuijaus, se oli ihana ylösottamus. Se vei voiton kaikista
mihin Suomen vallassaolijat kapinan kukistamisen jälkeen ryhtyivät.
Kuningas-ajatus oli herännyt vain pienen koplakunnan aivoissa, siitä
olivat lähemmin sopineet ne, jotka olivat myyneet maan Saksalle. Itse
valkoisistakin oli suuri osa hanketta vastaan. Mutta maaperä
muokattiin. Uppiniskaiset sanomalehdet toimittajineen ostettiin,
harjoitettiin painostusta ja petosta yksinpä eduskunnassakin. Kaiken
varalta koottiin monarkistisia sotajoukkoja Helsinkiin. Oltiin vaikka
asevoimalla valmiit nujertamaan tasavaltalainen opinioni. Mutta aseita
ei tarvinnut paljastaa. Vastahakoiset "tulivat järkiinsä". Ehkäpä se
kuningas sentään oli poikaa, varsinkin kun se saatiin Saksanmaalta.
Lempo tässä tietäköön mihin ilman kuningasta joudutaan. Ja niin
valittiin Suomen tasavallalle kuningas. Ja hennot valkoiset naiskätöset
jo ompelivat lakanoita maan uudelle, ylevämieliselle, jalolle
ruhtinasparille, ja sitä ylevämielisemmälle ja jalommalle, kun kukaan
ei tietänyt näiden luonteenlaadusta mitään. Mikä ihana unelma, mutta
mikä surkeus, ettei se sittenkään täyttynyt! Mässääjät eivät saaneet
Belsazaria! Mene tekel -- -- --
Niin, keskellä orgioitaan havahtuivat veren tahraamat mässääjät Saksan
romahdukseen. Mahdoton oli käynyt mahdolliseksi. "Oli suistunut uljas
muuri." Valkoisten patsaspyhimys, Der Kaiser, ja kaikki muut pienemmät
pyhimykset mäiskähtivät pilvistä.
_Der Kaiser_.
Tuli sinunkin vuorosi siis, pääpyöveli. Hetkes on soinut.
Tähän asti mut ei edemmäksi, jo kaikui sullekin kerta,
sa murhaaja miljoonain. Miten turhaan tuhlasit verta,
sitä kahlata kuitenkaan kun määräsi päähän et voinut.
Pien' ei sisin haaveesi ollut: maailma raunioittaa,
kaikk' kaataa, murskata, mullistaa ja kylvää kuoloa, murhaa,
ja raunioill' ylin mahtaja olla. Mut, onneton, turhaa
oli teiluritoimesi -- kaikkeutta et voinut sa voittaa.
Sa ruumisvuorihin kompastuit, kuu pääst' olit maaliin,
verivirrat vellovat "sankari"-tietäsi salpaa,
korahdukset ja voihke ja vaikerrus sisimpääsi jo halpaa,
universumi vyöryvä kruunupään kukaties saa saaliin.
Kiroaa oma kansasi sua, osa senhän niin onneton, vaikee;
idän kansat ja lännen ne myös yht'ainoota uhkaa ovat;
ja vankileireillä Suomen sa myös näet nousevan nyrkit kovat,
suist' orjain sieltäkin singahtaa kiro hurjan hurja ja haikee.
Ja niin kuin oltiin oltu varmoja Saksan hegemoniasta! Viimeiseen asti
tiesivät _kaikki Suomen porvarilehdet_ vakuuttaa: _Saksa kestää, Saksa
voittaa!_ Ja kun keskusvaltain peli oli jo tykkänään menetetty, kun se
jo oli tietty tosiasia kaikkialla muualla paitsi Suomen suuren yleisön
keskuudessa, jolle valkoiset sensuuriviranomaiset siivilöivät
ulkomaanuutiset mieleisikseen, vielä silloin saattoi Suomen
porvarilehdistä lukea tällaistakin: "Vielä ei suuri kamppailu ole
likimainkaan ratkaistu. Vielä on toiveita siitä, että Bulgarian jalo
ruhtinas ja hänen kansansa parhaimmisto saavat maansa pelastetuksi
nimettömältä häpeältä. Vielä pysyvät Itävalta-Unkari ja Turkki
horjumattoman uskollisina. Ja ennenkaikkea on Saksan vastarinta
läntisellä sotanäyttämöllä päivä päivältä käynyt yhä lujemmaksi. Pitkä,
peloittavan pitkä matka on _ententen kanuunoilla_ vielä Berliniin,
_eivätkä ne koskaan tule sinne saapumaan_, siitä on Hindenburg kyllä
pitävä huolen valmistamalla niille yllätyksiä, jotka niille tulevat
olemaan kaikkea muuta kuin mieluisia. Ja jos nuo laumat joskus
astuisivatkin saksalaiselle kamaralle, _josta taivas meitä varjelkoon_,
tulevat ne vastassaan tapaamaan yksimielisen, maataan rakastavan ja sen
vuoksi voittamattoman kansan, joka ei taistele rahan- eikä kostonhimon
yllytyksestä, vaan elämän ylevimpien ihanteiden puolesta (!!)."
Mutta ensi säikähdyksestä toinnuttuaan loikkasivat valkoiset mässääjät
yli siitä missä aita oli matalin. Yhden tuen pettäessä etsittiin
toista. Ja kas: yhtäkkiä saivat saksalaiset tietää huutia. Ei edes
ymmärretty, kuinka niiden pariin oli jouduttu, kuinka niitä oli saatu
maahan. Kukaan ei ollut pyytänyt Saksan apua. Kukaan ei ollut käskenyt
näitä vierailulle. Ei Vaasan hallitus, ei Mannerheim, ei Svinhufvud.
Koirat söivät oksennuksensa.
Ja saatiin uusia ystäviä. Ja bakkanaaleja jatketaan.
* * * * *
Tätä kirjoitettaessa viettävät valkoiset paraikaa ympäri Suomen
vapauden muistojuhlia. On kulunut vuosi luokkasodan päättymisestä.
Olisi luullut, että valkoinen kuume olisi jo ehtinyt ohi kriisinsä,
että "yleinen rauha ja turvallisuus" perinpohjaisen "rauhoittamisen" ja
ovelien poikkeuslakien johdosta vallitsisi maassa. Mutta, ah, otat
käteesi minkä työväenlehden numeron tahansa, aina saat yhä vieläkin
olla varma näkeväsi uutisia uskomattomista väkivallanteoista,
uskomattomista raakuuksista, joka näyttää muuttuneen eräänlaiseksi
valkosairaudeksi.
Ei ole monta viikkoa vierinyt siitä, kun työväen taholta paljastettiin
kiduttaja Troberg. Mies viaton kuin kyyhkynen, vakuuttelivat
porvarilehdet. Mutta kuin ihmeen kautta saatiin aikaan tutkimus, ja
todettiin, että tämä valkoinen "kuulustelija"-tuomari oli käyttänyt
kidutusta laajassa mittakaavassa. Mutta mitään rangaistusta ei hän
saanut. "Turvallisuus" ei tunkeudu kidutuskammioihin.
Ja tuskin oltiin päästy Trobergista, kun jo kuullaan uusista
hirmuteoista. Maariassa suojeluskunnan aluepäällikkö Marttinen yhdessä
seudun poliisin kanssa rääkkää _naista_, työmiehenvaimo Alina Julinia.
"Ensiksi komennettiin Julin riisumaan päällysvaatteensa, jonka hän
tekikin. Sen jälkeen sitoi toinen poliiseista J:n kädet selän taakse
jonkinlaisella nahkahihnalla niin tiukkaan, että hihna syöpyi veriin
asti. Sitten sanoi Marttinen: Meidän on pehmitettävä teidän selkänne,
koska ette muuten tiedä missä (vankileiriltä karannut) Rinne oleskelee,
johon Julin vastasi, että kun ei hän sitä kerran tiedä, ei hän voi sitä
sen paremmin tietää sittenkään vaikka lyödäänkin. Marttinen alkoi nyt
enemmittä puheitta iskeä vaimo Julinia noin puolen metrin pituisella
kumisella poliisipampulla hartioihin, oikeaan kylkeen sekä reisiin.
Yhtämittaa sai Julin näin noin 10 iskua, jolloin hän meni lievästi
tainnoksiin." Tainnuksista toinnuttuaan pyysi vaimo, joka sairastaa
kohtutulebdusta ja joka rääkkäyksestä sai runsaan vuodon, vettä
juodakseen mutta ei saanut. Sen sijaan sai hän vielä yhdeksän iskua
raakalaisten kumipampusta, -- -- --
Porin maaseurakunnassa taas avaavat seudun "suojeluskuntalaiset"
revolveritulen työväentalolla rauhallisesti iltamaansa viettäviä
työläisiä vastaan ja päälle päätteeksi polttavat koko talon.
Ja niin edespäin. Ja niin edespäin. Päivästä toiseen.
Vielä ei ole viimeisen työläisen selkänahka suomittu, vielä ei ole
viimeinen salamurha suoritettu, vielä on maan työväestö täydellisen
mielivallan alainen.
Valkoiset bakkanaalit näet jatkuvat. Toistaiseksi.


Tarinamme sankari.

_Pakolaisen hyvästijättö_.
Ah, rakkaat ystävät, hautakummuilta lähden,
kova kohtalo häätää murheen murtaman loitos;
ah, niin moni kumppani kaatui silmäini nähden,
tuhon, turmion toi väen kalpean katkera koitos.
Ah, mullissa näämme me myös nyt rakkahan aatteen,
jota valvoimme, vaalimme niinkuin vanhempi lasta,
puna toivon on häipynyt tummuuteen murevaatteen,
kasa tuhkaa on templi, mi häikäisi silmää vasta.
Ja on kuin ehtynyt ois joka auvomme lähde,
joka hermo hervonnut, kiihtävä toimeen ja työhön,
on kuin olis tässä kaikki joukkomme tähde,
kaksi kolm' aseveikkoa, unhotettua yöhön.
Ja sentään, ah, miten kuuluukaan sana mainittu ammoin:
kun yhtyy kaks tai kolme, niin kera heidän
myös kallein kaivattu on, joka kaikkosi kammoin.
Tämä, ystävät, olkoon myös nykyviisaus meidän.
Näet olkoon, että on kaatunut untemme pylväs
ja että kuin akanoina on tuulessa veikot,
sitä suurempihan on velvoituksemme ylväs,
on kenties työnämme liittää yhtehen heikot.
Ja jälleen hautakumpujen sammalista,
verimullista nostattaa kukat huomenen uuden
ja sortuneen satulinnamme sirpalehista
taas temppeli pystyttää valon vastaisuuden.
Ja niinpä vaikka vie mua loitoksi haaksi,
meri kohta on juopanamme, mi kutsuen meuraa,
niin ei toki kaikki kaihdu kuohujen taaksi,
mua ystäväinhän aatokset armaat seuraa.
Ja veljeys vain sitä tiukemmin yhtehen liittää
mitä kauemmas käy tie pakolaisen ankee.
Miks kyynelehtiä siis? On työnäni kiittää,
kajo rakkautenne kun rintaani lääkiten lankee.
* * * * *
Hannes olisi ollut luonnottoman sokea, ellei hän olisi ottanut vaarin
kohtalonsa viittauksista. Kun se oli häntä säästänyt kerta kerralta,
täytyi siinä olla kieltämätön tarkoitus. Hän oli määrätty elämään.
Parempi on hyvän asian edestä elää kuin hyödyttömästi kuolla.
Ja hetikohta kun hänelle selveni tämä seikka, viskasi hän
mielenmasennuksensa kuin epämukavan vaatteen. Hän lakkasi elämästä
nykyisyyttä; hän päätti ryömimällä ryömiä tulevaisuuteen. Uuteen
elämään, uusiin taisteluihin!
Ja kuitenkaan ei tämä päätös kypsynyt yksin sen takia, että hän jälleen
oli väistänyt jo jääkylmää kättään ojentavan kuoleman, eikä liioin
koston ajatuskaan olisi riittänyt kannustamaan häntä jalkeilleen. Niin
syvästä kadotuksesta pois pyrkiäkseen tarvitsi hän rahdun muutakin:
rakkaudenkaipuun. Johon kuitenkin ehken sisältyi kaikki muu: _hänen_
kanssaan päin uusia kohtaloita, niin, hänen kanssaan vaikkapa uudelleen
päin kuolemaa. Rakkauden täytyi lääkitä vammat. Rakkauden täytyi koota
kuihtuneet voimat, rakkauden täytyi puhaltaa elävä henkensä kauhuissa
jähmettyneeseen olemukseen.
Mari ei ehkä ollut kuollut. Hannes oli saanut kuulla hänen poistuneen
piirityksen aikana Tampereelta murtautuneen joukon mukana. Tosin tämän
jäljet hukkuivat Hennalaan, jossa niin monen naistoverin retki päättyi.
Mutta kukaan ei voinut väittää juuri _hänen_ siellä sortuneen yhteiseen
kuoppaan. Ja kuitenkin tiedettiin niin monta mainita nimeltä. Ehkäpä
oli hän kirjoittanutkin. Mutta vankien kirjeet, ne tulivat harvoin
perille, varsinkin jos niissä tuli sanoneeksi vähänkään sinnepäin mitä
ajatteli.
Ja Hannes alkoi yhtäkkiä järkeillä: koska en kerran minä ole kuollut,
niin miksi sitten ehdottomasti hänkään. Jos minua kannustaa rakkaus,
niin pitää se myös häntä vireissä. Jos kerran kohtalo on kantanut
minut vahingoittumattomana kuulasateiden halki ja palauttanut
kuolemantuomitun kammiosta, niin ei se kieltäne minulta _tätäkään_.
Ja hän sopi itsensä kanssa siitä, että hänen lemmittynsä eli.
Siispä kannatti hänenkin elää. Vapauteen!
Ja niinpä kun hän sai vain tämän pelkästä arvelusta luontuneen
oljenkorren, tarttui hän siihen kaikilla sielunsa viimeisillä voimilla,
ja se piti.
Toisen kuolo auttaa toista leipään. Erään kuolemaantuomitun toverin
tilalle pääsi hän leirin keittiöön. Siellä joutui ruuan ääreen.
Muutamassa viikossa olivat hänen voimansa lähes entisellään. Ja
ruumiillisen hyvinvoinnin lisääntyessä varttuivat myös sielunkyvyt.
Pian jaksoi hän järjestelmällisesti ajatella ja toimia -- visusti ja
viekkaasti. Pääsi suhteisiin vapaudessa olevien kaupunkilaistoverien
kanssa, Ja nämä tietysti tekivät kaiken uhallakin mitä voivat. Ja
voivat taas niin suunnattoman paljon enemmän kuin valkoisten
vainukoirat koskaan uneksivatkaan. Ennenpitkää odotti Hannesta
tarvittavat varat, vaatekerta ja -- passi. Ja Hannes osasi herättää
vartijoissaan luottamusta. Pääsi käymään "talon" asioissa kaupungille.
Toimitettuaan ne -- palasi. Läksi toisen kerran ja palasi jälleen.
Mutta kolmannella kerralla ei enää palannut. Piiloutui ystävien luokse.
Muutaman päivän perästä läksi. Saapui kaukana pohjoisessa
tuntemattomien, ventovieraiden ihmisten luokse. Mutta nämäkin olivat
tovereita, luokkatovereita, kärsimystovereita, jotka puolestaan olivat
valmiit tekemään kaikkensa tuntemattoman mutta ei sitä vähemmän
läheisen toverinsa hyväksi.
Ja eräänä kauniina päivänä keikkui Hannes selvällä meren selällä
matkalla kohti tuntematonta maata, outoja ihmisiä.
Mutta hän ei tehnyt matkaa yksin. Tilavassa kalastajapurressa oli
kaikkiaan viisi pakolaista, joista vain kaksi tunsi toisensa: nuori
nainen ja mies, pariskunta. Mutta kukaan ei kysynyt mitään. Koskaan ei
olla liian varovaisia. Mene ja tiedä, vaikka. Ja taakse jäänyt
onnettomuus oli aivan liian kauhea, jotta enää olisi tarpeettomalla
kevytmielisyydellä turmeltu yhden kortin varaan paiskattua asiaa. Niin
kauan kuu oltiin Suomen aluevedelläkään, liikuttiin vielä mielivallan
helvetissä, oltiin henkipattoja. Ja vielä saattoivat ulkosaarille
asetetut kytät, valkoisten vartiolaiva tai saksalainen kanuunavene
katkaista matkan.
Mutta menevää ei voida pidättää. Jo ilmoitti karttojaan tutkiva
pursimies oltavan vieraan maan aluevedellä. Se sana soi kuin taivaasta.
Vihdoinkin siis, vihdoinkin siis!