Punaiset ja valkoiset: Kuvaus Suomen luokkasodasta - 05

ainoatakaan taloa -- ja monet niistä olivat kuin kirkkoja! -- eikä
liioin mitään muutakaan omaisuutta. Kaikki on rosvottu, kaiken ovat
tuomarit, papit, porhot, gulashit ja muut roistot riistäneet. Yksinpä
työväen kirjapainokin hävitettiin Oulussa. Taistelun jälkeen, kun jo
oltiin tehty rauha, ryntäsivät "kulttuurin esitaistelijat" kirjapainoon
ja tuhosivat kaiken, hävittivät kaiken suorastaan hekumoiden
raakalaismaisuudella.
Eikä siinäkään vielä kaikki. Ei tyydytty yksin tappamaan tuhansia
proletaareja, vaan teljettiin tuhansia myös epäinhimillisiin
vankileireihin, joissa nälkä, kurjuus ja syöpäläiset tekevät kuulain
virkaa.
-- Ja me täällä, me punaiset "murhamiehet, rosvot ja varkaat", puuttui
nyt puheeseen äskeinen äkeä "kruuvaaja", me emme täällä tiedä miten
sulostuttaisimme valkoisten ihannevankeimme elämää. Itse saamme me elää
täällä rintamalla kuin siat, mutta he, he viettävät huolettomia päiviä
loistorakennusten aurinkoisissa suojissa, joissa he saavat talon
puolesta paremman ravinnon kuin _me_ ja sen lisäksi kiltit
porvarirouvat ja -neidit suorastaan upottavat heidät herkkuihin ja
virvokkeisiin. Niinhän kuuluvat Kirkkonummenkin lahtarit elävän
"vankeudessaan" kuin paratiisissa, ja Ruotsin konsuli on
"hyväntahtoisesti" ottanut huolehtiakseen, ettei heiltä
makeanleivänpäivät lopu. Kuinka sanoikaan hän raportissaan maansa
hallitukselle: _Täydellinen sopusointu vallitsee hänen ja Punaisen
Kaartin ylipäällikön välillä_; -- sillä lailla sitä pitääkin! Yksinpä
vallankumouksessakin ovat herrat herroja etuoikeuksineen, mutta me,
työläiset, -- no, eihän kannata puhuakaan.
-- Niin, mutta, puuttui nyt joku juohea ääni puhumaan, samainen
konsulihan lupasi pyytää maansa hallitusta pitämään huolta, _että
Ruotsin konsuliviranomaiset Pohjois-Suomessa käyttäisivät samaa
kontrollia punaisiin sotavankeihin nähden_. Eikö siellä sitten ole
pantu rikkaa ristiin?
-- Mitäs sitä turhia. Ja kuitenkin Oulussakin käännyttiin siinä
suhteessa paikallisen konsuliviranomaisen puoleen, joskin tietysti
tuloksetta.
-- Niin, mutta kysymyksessä eivät siellä olleet herraskaiset, vaan
työläiset. Ja se on _aivan eri juttu_. Työläiset syökööt vaikkapa
täitään, kunhan vain kirkkonummelaisilla ja muilla herraskaisilla on
pidot pinteessäkin. -- Ei ainakaan mitkään prokuraattorit ole siellä
haittana.
-- Mutta, jatkoi pohjalainen, joskin siellä näin, kuulin ja koin sanoin
kuvaamatonta surkeutta, hirmuja sellaisia, joita ei kieli voi toistaa,
niin näin siellä toki muutakin, näin köyhälistöluokan siellä kohoavan
sellaiseen sielunsuuruuteen, sellaiseen kaikkiuhraavaan jalouteen, että
siitä on maamme aikakirjat kertova miespolvesta miespolveen.
Mitähän, lisäsi hän, sytyttäen tarjotun savukkeen ja luotuaan
sisäänpäin kääntyneen katseen harmaaksi häipyvään hiillokseen, mitähän
jos kertoisin siitä teille pienen tarinan, niiltä ajoilta, jolloin
vangeille siellä vielä _sai viedä_ ruokaa:
* * * * *
Kaupunki oli valloitettu.
Nälkäisten, väsyneiden, harjaantumattomain mutta ei sitä vähemmän
urheiden työläisten vastarinta oli murrettu.
Ryysyiset luokkataistelijat oli ahdettu vankilaan, poliisikamarin
kellareihin ja muihin kidutuskammioihin kuin elukat karsinoihin.
Ja valkoiset vandaalit suorittivat santarmitoimia: nuuskivat asuntoja,
pidättivät miehiä, naisia ja lapsia, varastelivat, tuhosivat ja
röyhkeilivät.
Kaulusraakuus, herraseläimellisyys vietti riemujuhlaansa, paistatteli
päivään ujostelemattomassa alastomuudessaan.
Yhteiskunnan monikirjavat, eriasteiset loiset ja kuhnurit hekumoivat
uhriensa parahduksilla.
Työläisen henki ei maksanut mitään. Lapsenkengissä teikaroiva
herrasnulkki yhtä hyvin kuin yhteiskunnallista arvonantoa nauttiva
sotarosvo, nälkäkeinottelija, gulashi, kuritushuoneen kokelas sai
mieliään myöten riistää kunnialliselta työläiseltä hengen. Se oli jopa
pyhä velvollisuus. Sitä saarnasivat valkoiset sanomalehdet, papit,
opettajat ja huoripukkirunoilijat, Rämsänrannan Rasputiinit.
Työläiset elivät ruumiillisten ja henkisten tuskien helvetissä.
Onnellinen, ken edes toistaiseksi onnistui katoamaan näkyvistä
pelastaakseen henkensä ja päästäkseen näkemästä etuoikeutettujen
nilviäisten tortyyrihekumaa. -- --
Tolkuttomana, onnettomana ja epätoivoisena olin illalla saapunut
tuntemattomaan työläismajaan. Ja kuitenkin: kuinka tuttuja sentään
kohta olivat kaikki! Minut otettiin vastaan kuin ylin ystävä. Ei mitään
selittelyjä. Ei mitään kiemurteluja. Kaikki ymmärrettiin heti. Ja
varsinkin pääasia oli heti selvillä. Olin meikäläisiä. Olin hoivan
tarpeessa. Siinä mitä pitikin tietää. Ja niin olin rakkaiden,
ymmärtäväin, auliiden ja hyväsydämisten tovereiden hoteissa.
Työläissolidariteettia.
Heräsin aamulla pitkän, virkistävän, tervetulleen unen jälkeen. Sitä
tervetulleemman, kun tuskin kokonaiseen viikkoon olin saanut unta
silmiini. Jännitys, epätoivo, aseiden kalina, taistelu, kaikki oli
ollut omiaan häiritsemään lyhyintäkin torkahdusta.
Katselin akkunasta maantielle. Ohi vyöryi vauraiden elintarvekiskurien
ihmistäydet reet.
Siinä menivät hyvinvoivat isäpapat, emännät, pojat ja tyttäret
kaupunkiin riemuitsemaan "totuuden ja oikeuden voitosta", ja
onnittelemaan valkonauhaisia kaupunkilaisomaisiaan "jalosta työstään"
ja kiduttamaan telkien takana olevia "roistoja" ivapuheillaan,
loukkauksillaan ja halpahintaisen voiton julkeaan hyväntuulenmareeseen
vetämillä naamoillaan.
Mutta riensi myöhemmin ohi muitakin.
Sitä mukaa kuin työläistupiin ehti tieto verisen murhenäytelmän
päättymisestä työläisten tappiolla, sitä mukaa kuin kaukaisempiinkin
majoihin saapui sanoma onnettomuudesta, joka oli kohdannut heikäläisiä,
sitä mukaa kuin äidit ja tyttäret saivat tietää omaistensa joutumisesta
kidutusluoliin, sitä mukaa alkoi liikenne maantiellä muuttaa väriään ja
muotoaan.
Ja sinä ja seuraavina päivinä sain nähdä sellaista mitä ei saata
unohtaa.
Niitä meni yhtenä jonona.
Hiihtäviä naisia nimittäin.
Pussit selässä liikkui siinä kohti kaupunkia kalpeita, huolen uurtamia,
repaleisia työläisnaisia, vanhoja ja nuoria, ajan, nälän ja orjuuden
koukistamista vanhoista vaimoista nuoriin rippikouluikäisiin tyttöihin
asti -- kaikki yhden ja saman tunteen ja intohimon kannustamina:
koettaa lievittää valkoisten petomaisuuden uhreiksi joutuneiden
poikainsa, miestensä, veljiensä kohtaloa viemällä ruokaa, ruokaa ja --
palavia terveisiä kodeista, missä "punaroistoja" ei suinkaan tuomittu,
vaan joissa tappiosta ja suuresta, yhteisestä, kaikkia kohtaavasta
onnettomuudesta huolimatta heitä ihailtiin ja jumaloitiin.
Mutta ennenkaikkea -- viemällä ruokaa, niin.
Mistä?
Jokaisessa työläiskodissa, jokaisessa mäkituvassahan oli jo viikko-,
kuukausi- ja vuosikaupalla nähty nälkää. Elintarpeitahan oli enään
ollut vain kuhnureilla, riistäjillä, keinottelijoilla.
Ja nälkä, hirvittävä nälkähän se juuri oli syössyt työläiset
taisteluun.
Mistä siis leipää nälkäisten, vankeina viruvien omaisten suihin?
Kotona olevien suista.
Rakkaus, suuremmoinen, ylevä, kaikki uhraava rakkaus sitä loihti esiin,
teki ja leipoi.
Jokainen antoi viimeisensä. Kodit sanalla sanoen "ryöstettiin"
puhtaiksi. Ja missä ei ollut, siellä koetettiin lainata. Saatiin rahtu
sieltä, toinen täältä. Missä oltiin viikkokausia oltu tykkänään
leivättä mutta juuri saatu niukka neljännes- tai puoliannos, siellä
sälytettiin se koskemattomana kaupunkiin lähtijän pussoseen. Olihan jo
kärsitty nälkää niin kauan. Kärsittäköön siis vieläkin. Parkukoot
lapset! Ovathan ne saaneet tehdä sitä muutenkin. Kaikillahan on nälkä.
Kaikki tarvitsisivat leipää. Mutta suu kiinni! Ei mitään nurinaa _nyt_.
Sillä vankina olevat isät, miehet ja pojat tarvitsevat välttämättä
ruokaa. Helvetillisessä piinassa nääntyvät, nälkäiset sankariomaiset
tarvitsevat hoivaa, rakkautta, ruokaa, ruokaa.
Heille siis. Heille siis.
Ja niin liukuivat silmieni ohi kalpeat, huolien uurtamat, repaleiset
naisjonot, hiihtäen kaikki samaa päämäärää kohti, kohti kidutusleirejä,
kaikilla kannustajana sama ihana tunne: auttaa herrasraakuuden uhreja,
hoivata uljaita, kaikkensa alttiiksi antaneita luokkataistelijoita,
tukea punaisen lipun alla voitettuja omaisia.
Ja siinä maantielle tuijottaissani ymmärsin, ettei työväenluokkaa
suinkaan vielä oltu nujerrettu ja ettei sitä voidakaan nujertaa.
Luokkaa, jota elähyttää niin palava yhteenkuuluvaisuuden aate, rakkaus
ja uhraushalu, ei lahmata kuin kellastuneita korsia rauta-anturan alle.
Se kestää, nousee, uhmaa ja taistelee yhä uudelleen, kunnes se on
murtanut ikeensä, kostanut kohlunsa ja vapauttanut maailman.
Olkoon, että työläisrintama tällä kerralla olikin murtunut ja että
valkoinen vandalismi riehui ujostelemattomassa alastomuudessaan vaatien
tuhansia työläishenkiä verenhimonsa tyydykkeeksi.


Hämähäkki kutoo verkkoaan.

Ja siltä aikaa kun Punaisen Suomen naurettavan säveä proletariaatti ja
sen valtuutetut pitivät huolta, että tuhansien vangiksi otettujen
valkoseikkailijain päivät olisivat olleet niin miellyttävät kuin
suinkin; sillä aikaa kun sotajohto ja ylemmät sekä alemmat
hallinto-elimet laativat sydäntäsärkeviä julistuksia "punaista
terroria" vastaan, jonka _puutteensa_ juuri valkoiset saivat punaisten
alueella tehdä lähes mitä mielivät, sillä aikaa kun Suomen
Kansanvaltuuskunta "sääti lakeja ja järjesti maan oloja" sekä "oli
valmis jättämään valmistamansa kansanvaltaisen valtiosäännön yleisellä
kansanäänestyksellä ratkaistavaksi" (tietysti oli saatava äänestää
niidenkin, jotka olivat painaneet puukon proletariaatin kurkulle!) --
kun ajateltiin "koko yhteiskunnan" parasta, kansalliskokousta, mutta ei
kiinnitetty läheskään riittävää huomiota aseelliseen toimintaan,
punaiseen armeijaan, jonka varassa koko proletariaatin joko voitto
tai täydellinen menetys _sillä haavaa_ oli -- sillä aikaa kun
proletariaattiarmeija kasvoi sankaruudessa, mutta ei lukumäärässä, teki
kouliintuneiden upseerien ja asetottumuksen puutteesta huolimatta
uskomattomia urotekoja mutta vuodatti hiljakseen verensä kuiviin,
näki nälkää ja kurjuutta -- sillä aikaa valkoinen hämähäkki
salonkivaunussaan Seinäjoella täydenteli verkkoaan yhdessä
rytäkässä sotkeakseen siihen ahnain silmin vaanimansa punaisen
"rauhanhäiritsijän", proletariaatin.
Vapaaehtoista körttiläis- ja seikkailija-armeijaa vahvistettiin, kuten
sanottu, pakollisen laittoman asevelvollisuuden kautta hankituilla
voimilla. Tuo Renvall-hallituksen katala teko ei ollut kauneimpia
valkoisten luokkasodan aikana suorittamista konnuuksista. Työläiset
nostettiin työläisiä vastaan. Vähät välittivät nämä mustat sielut
kansainvälisten sotalakien pykälistä. Maailmankodassakaan, missä
eläimelliset intohimot vyöryivät valtoineen yli siveyskäskyjen, ei
sentään koskaan _pakotettu vastapuolta sotimaan omaa väkeään vastaan_.
Mutta tähän ryhtyivät Renvallit ja Mannerheimit. Ken ei mielisuosiolla
astunut valkoisten riveihin, hän pakotettiin siihen asevoimalla, kun
hänen vastarintansa ensin oli poliisiputkissa ja vankileireillä
heikennetty nälällä ja rääkkäyksellä; ken ei sittenkään alistunut hän
sai lyhyen tuomion. Valkoisten murhaaman työläisen veli tai poika sai
monen monessa tapauksessa luvan astua samaisten murhaajain riveihin.
Mutta mitäpä siitä. Valkoisten voimat varttuivat sitä mukaa kuin
punaisten hupenivat.
Eikä ne varttuneet yksinomaan asevelvollisuuden avulla. Lahtarien
avuksi riensi myös ruotsalainen prikaati, joka käsitti pääasiassa
palkkamurhaajaluontoisia ja moraalisesti vajamittaisia olentoja;
suoranaista rikollistyyppiä sanotaan tuossa vain joitakin satoja
käsittävässä lahtarilaumassa edustaneen jopa pariinsataan nouseva
bandiittijoukko. Eikä käy kummasteleminen, jos "Suomen Ystävien Seura
käydessään audiensilla Kuningas Gustafin luona värväyksen
helpoittamiseksi pyysi amnestiaa kaikille rangaistuksen alaisille
sotilaille, mutta ei ainoastaan sotilasrikoksiin vaan myös yleistä
siviililakia vastaan tehtyihin rikoksiin nähden! Tiedettiin, missä
piirissä oli parhaat värväysmahdollisuudet!" [Ture Nerman: Svarta
Brigaden.] Ei siis ollut syrjäisten syy, ettei brigadistien maine
Suomessa parantunut; päinvastoin: "rosvotakseen ne tänne tulivatkin",
vakuuttelivat suomalaiset valkoiset jälkeenpäin, siten vain
konstateeraten tietyn tosiasian mutta myös vierittääkseen omia
raskaita syntejään näiden laajalle omalletunnolle.
Näiden lisäksi keräsi Mannerheim armeijaansa joukottain venäläisessä
armeijassa palvelleita vastavallankumouksellisia suomalaisia upseereja.
Kukkuraksi haalivat vielä venäläisiä, ruotsalaisia ja saksalaisia
päälliköitä.
Ja yhtä kuumeisesti kuin hääri Mannerheim valkoisella puolella,
toimivat hänen kätyrinsä punaisella. Vehkeilevä porvaristo
harjoitti laajaa provokationia ostaen aseita ja jopa kokonaisia
taistelusuunnitelmia kornilovilaisilta upseereilta, jotka muka
kumouksellisina olivat liittyneet kumousarmeijaan. Ei varoja eikä
vaivaa säästetty koetettaessa kylvää proletaarisotilaissa
erimielisyyttä ja epäluuloa päälliköitään ja Kansanvaltuuskuntaa
kohtaan.
Lisäksi osoitti Ruotsi "puolueettomuuttaan" sillä, että lähetti
retkikunnan "ihmisystävällisistä" syistä valtaamaan Ahvenanmaata. Siten
estettiin punakaartit valvomasta kulkua Pohjanlahdella ja
valkokaartilaiset saivat vapaasti temmeltää Turun saaristossa.
Mutta tämäkään ei vielä riittänyt. Pian saivat ruotsalaiset väistyä
saksalaisten tieltä Ahvenanmaalta. Maata kaupitteleva hallitus oli
Svinhufvudin välityksellä lopullisesti solminut ennen suunnitellut
kaupat Saksan kanssa, ja saksalaisia retkikuntia lähetettiin eri
paikoista yrittämään maallenousua Suomeen. Kauppoihin kuului Suomen
kytkeminen Saksan imperialismin alaiseksi vasallivaltioksi, saksalaisen
prinssin tuleminen Suomen kuninkaaksi j.n.e. Mutta pääasiana tietysti
oli maan köyhälistön verinen masentaminen.
Ja vaikka Seinäjoen valkoisella pyövelillä olikin ylivoima sekä miesten
ja upseerien lukumäärään että teknillisiin apukeinoihin katsoen, ei
Punainen Suomi olisi sitä säikähtänyt. Eikä se aluksi säikähtänyt
saksalaisiakaan. Mitä ajatteli Työläis-Suomi tietojen saapuessa
Renvallien maankavalluksen ja saksalaisten rankaisuretkihankkeiden
johdosta, käy ilmi seuraavasta usein lainaamamme kirjailijan
horjumatonta luottamusta proletaariarmeijaa kohtaan uhkuvasta
mielipiteen ilmaisusta:
"Helpompi on lannistaa valtamerien voima kuin kansojen vapautumisen ja
työväen asia.
"Ja niinpä meidän silmämme nyt yhä toivovammin kääntyvät oman punaisen
sotilaamme puoleen. Mitähän tuleekin, niin niiden punaisten
vapaudensankarien veri on se vastalause, jota täytyy tulevaisuuden
nöyränä kuunnella ja kerran se laskuissansa täydestä kirjoihin ottaa.
Vilppula, Mäntyharju, Antrea y.m. ovat niitä historian uusia nimiä,
joiden rinnalla jäävät varjoon muinaiset teurastuskentät. Muinaisilla
kentillä teurastettiin kansoja yksinomaan rosvoavien valtioiden ja
rosvoavien luokkien asian hyväksi, sillä niissä taisteluissa sotivat
orjuuttajat orjista. Vilppulan, Mäntyharjun, Antrean y.m. kentillä on
punainen sotilas ensikertaa astunut kirjoittamaan verellänsä uuden ajan
historiaa. Sillä hetkellä, jolloin punakaartilainen polki jalkansa
niiden kenttien lumeen, saivat ne historiallisen hohtonsa. Niiltä
kentiltä lähtevät nyt ne uudet tiet, joita myöden on lähdettävä
kulkemaan kaiken uhalla, kestäen synkimmätkin yöt, pisimmätkin
taipaleet, nousten ylös verisimmistäkin haudoista. Punakaartilainen on
niillä kentillä astunut historian tekijäksi ja vaikkapa sen ensi rivit
sortuisivat verisiin hautoihinsa, ei sen joukko enää sorru, vaan vie
halki suurimpienkin vaivojen asiansa lopulliseen voittoon, vie kuin
riemukulussa, kuten seppelöidyt sankarit, joiden asia on koko
ihmiskunnan asia. Ei siis vielä hätää, vaikka porvarit möivätkin maansa
ja kansan. Se kauppakirja ei kuitenkaan ole enää laillinen, ei tule
pysymään, sillä siitä puuttuu tärkein, nimittäin kansan ja
punakaartilaisen puumerkki. Taistelu tulee ehkä olemaan pitkä, sen
muodot vaihtelevat. Verisiltä kentiltä se ehkä siirtyy -- ehkä useinkin
-- rauhallisille, luoville työmaille. Ehkä on niillä rauhan
työmaillakin ostettu monet voitot kalliilla hinnalla ja ehkä ne
verettömien, joskin raskaiden taistelujen voitot tulevat olemaan
ratkaisevimpia sanoja, mutta niiden rauhan taistelujen punaisen
armeijan silmiin tulevat aina kuvastumaan nykyiset punaisen sotilaan
verellä punatut kentät. Uudet nimet, Vilppula, Mäntyharju ja muut ovat
niitä pyhiä paikkoja, joilta nousevat polvet hakevat rohkeutta ja
voimaa taistelussa, joka mitenkä sen muodot nimittelevätkin, ei lakkaa
ennenkuin on tehty mitättömäksi sekin kauppakirja, jolla porvaristo möi
Saksalle maansa, kunniansa ja kaiken."
Mutta, samoin kuin porvaristo, niin, ja koko maailma piti Saksaa
voittamattomana, samoin oli myös Suomen proletariaattiin juurtunut
pelonsekainen kammo saksalaista rautanyrkkiä kohtaan, mikä ei suinkaan
vähentynyt siitä, että se juuri oli pakottanut Neuvosto-Venäjän mitä
raskaimpaan rauhaan, ja mikä kammo nyt, kun Punaisen Suomen kaikki
elävä voima oli sidottu kauas sisämaan rintamille ja selkäpuoli siten
jäänyt aivan turvattomaksi, piankin oli kasvava välttämättömän häviön
varmuudeksi.
Kas tässä mitä juuri lainaamamme kumoustoveri kirjoitti vain viikon
kuluttua äskeisestä:


Tuho on ovella.

Ovella on se tuho, joka ei tullut kutsumatta. Portilla seisoo
saksalaisen vallan hahmossa se turma, jonka porvaristo tänne hakien
haki. Vihollinen on jo aivan muurien edessä.
Sillä yhä enemmän selkenee se, kuinka syvän haavan on porvaristomme
leikannut kansan sydämeen sillä kauppakirjalla, jolla se alisti maansa
Saksan poliittisen holhouksen alaiseksi juuri vapauden päivän
aamuhohteessa. Sen sopimuskirjan vaikutukset ovat niin syvät, että
ainoastaan harvat jaksanevat sen tajuta. Aivan viime päivinä, kun
Saksa sai Venäjän allekirjoittamaan sen pakkosopimuksen, joka jätti
Itämeren-maakunnat, Viron, Liettuan ja Kuurinmaan, Saksan armoille,
lausui Saksan keisari: "Se saavutus on meille _saksalaisille_ niin
suuriarvoinen, että ainoastaan jälkeentulevat polvet jaksavat sen arvon
täydellisesti käsittää." Ja kuitenkaan se poliittinen saavutus ei vielä
ollut niin luja ja syvällinen kuin se, jonka Saksa saavutti sillä
kauppakirjalla, jolla Suomen porvaristo möi maansa. Itämeren-maakuntien
kansat eivät olleet hakeneet Saksaa orjuuttajaksensa. Siellä oli jäänyt
kansan protesti kaikkia niitä asiakirjoja vastaan, joilla Saksa laski
siellä isäntävaltansa perustuksen. Toisin on Suomessa. Täällä
porvaristo suorastaan _pyysi_ Saksaa juurruttamaan täällä poliittisen
valtansa. Yhden ainoan kerran on maailmassa tapahtunut niin tuskallisen
syvä maanpetos. Se tapahtui silloin, kun Irlannin viimeinen
parlamentti, sitten kun sen jäsenet oli lahjottu englantilaisella
kullalla -- sehän oli kolmekymmentä miljoonaa -- möi maansa, julistaen
Irlannin Englantiin yhdistetyksi. Mitä Irlannin kansa sen kaupan takia
on saanut kestää, kärsiä ja kokea, sen tiennevät kaikki, samoin kuin
senkin, millä katkeralla kirouksella se muistelee noita maansa
kavaltaneita edustajiansa.
Mutta sen sijaan on maailmassa hyvin paljon, jopa aivan tuoreita
esimerkkejä siitä, kuinka joku suuri kansa on alkanut toisen kansan
valloituksen juuri siten kuin Saksa nyt alkoi Suomen valloituksen.
Johan Rooman maailmanvalta käytti ajoittain samantapaista menettelyä,
s.o. hankki valloitettavassa maassa joitain poliittisia tai
taloudellisia oikeuksia ja käytti sitten niitä oikeuksiansa hyväkseen
kehittääkseen valtaustansa ensin rauhallisesti ja lopulta niiden
oikeuksiensa turvaamisen nimessä sekaantui kansan asioihin asevoimalla,
päättäen siten valloituksen. Aivan samaa tietä on myös Englanti
toteuttanut esim. Indian orjuutuksen. Saapuihan Indiaan Englannin
valtauksen edelläkävijänä n.s. englantilainen Itä-Indian
Kauppakomppania, joka laski Indiassa Englannin vallan perustuksen
rauhallisilla keinoilla, provoseerasi lopulta kapinan ja niin toimitti
Englannille näennäisesti oikeutetun tilaisuuden lähettää aseellisen
voiman tuon Kauppakomppaniansa oikeuksien valvonnan nimellä päättämään
valtauksen täydellisesti.
Ja edelleen: Vain muutamia vuosia sitten jakoi Venäjä ja Englanti
Persian n.s. vaikutuspiireihin, s.o. molemmat sopijat myönsivät
toisillensa oikeuden valvoa etujansa -- etupäässä taloudellisia --
omassa vaikutuspiirissänsä. Näennäisestihän oli siinäkin sopimuksessa
kyllä jätetty Persian itsenäisyys koskemattomaksi, maa näennäisesti
suvereeniseksi, mutta kaikki kyllä tiesivät, että se itsenäisyys oli
enää ainoastaan näennäistä, oli ainoastaan kummitus, joka kummitteli
vain valtiollisissa asiakirjoissa. Tehtiinhän asiassa esim. Saksan
valtiopäivillä välikysymys, jossa hallitusta pyydettiin ilmoittamaan
tietääkö se, että Persia on nyt jo valloitettu ja jaettu ja hallitus
kyllä myönsi sen tietävänsä, mutta samalla ilmoitti, että Persian
itsenäisyyden hyväksi ei tulla uhraamaan yhdenkään saksalaisen sotilaan
sääriluuta.
Ja taaskin on huomattava, että Persian silloinen murhenäytelmä ei ollut
niin syvä kuin nykyinen suomalainen. Taaskaan ei orjuutus tapahtunut
Persian kansan suostumuksella, vielä vähemmin sen pyynnöstä, kuten
Suomen orjuutus. Lähettihän kyllä Venäjä kohta sopimuskirjan tehtyä
veriset retkikuntansa valvomaan sopimuksella saamiansa "oikeuksia",
hirtättihän se vielä yksinpä Persian ylimmäiset papitkin, mutta
sittekään ei kansa taipunut. Se kansa tahtoi olla itsenäinen ja taaskin
on kansan protesti osoittanut elinvoimansa: Persia kulkee nopein
askelin vapautta kohti. Venäjän valta on siinä maassa enää kamala
muisto, Englannin valta kuolemaisillansa, sopimuskirjat arkistotavaraa.
Se kaikki tapahtuu Persiassa juuri niinä päivinä, jolloin Suomen
porvaristo myö myömällä maatansa, kutsuu saksalaisia "rauhoittajia",
vaikkapa itkikin Persian kohtaloa silloin, kuu Venäjä lähetti sinne
"rauhoittajansa".
Tuho on ovella. Suomen porvaristo on kutsunut talonpojan tuvanharjalle
turman, maahan vieraan vallan rauhoituksen nimessä. Samoissa nimissä
kutsui Indian englantilainen Kauppakomppania Indiaa orjuuttamaan
Englannin aseelliset voimat. Samoissa nimissä samosivat Persiaan
Venäjän sortohallituksen veriset kasakkalaumat. Vain joku vuosi sitten
koki Japani aivan pääsemällä päästä palauttamaan järjestystä Kiinaan.
Suomenkin porvarien sanomalehdet, varsinkin Suometar, silloin aivan
itkivät Kiinan kohtaloa, selittäen, että jos Japanin sallitaan maan
rauhotuksen nimessä viedä aseelliset joukkonsa Kiinaan, tietää se
Kiinan itsenäisyyden ehdotonta loppua. Nyt ovat samat porvarit aivan
kutsumalla kutsuneet vieraan maan aseelliset voimat Suomeen ja juuri
saman rauhoituksen nimessä. Mieleeni on jäänyt kuinka noissa
porvariemme kirjoituksissa toivottiin, että Kiinan kansa tulisi
käsittämään, mikä tuho sitä uhkaa vieraan kansan aseellisen
sekaantumisen johdosta ja että sen siis on tehtävä kaikkensa estääkseen
Japania sekaantuminen. Aivan samat porvarit nyt rukoillen rukoilevat
Saksaa sekaantumaan Suomen asioihin. Kiinalaiset eivät myöneetkään
maataan. Suomen porvaristo sen möi. Ja Juan-shi-kain hallitus teki
kaikkensa estääkseen Japanin sekaantumisen, niin kovin kuin se olisikin
sitä Japanin näennäistä apua tarvinnut. Vaasalaiset Renvall- ja
Svinhufvud- y.m. pikku Juan-shi-kait kulkevat omia pimeitä polkujaan.
Tuho on ovella. Miten syväntuhoisa porvarien kauppakirja on, sen
todistaa esim. Turkin kohtalo. Olihan kyllä Turkkikin teoreettisesti
itsenäinen, mutta todellisuudessa ei. Ja miksi ei? Siksi, että se oli
erästen pakotettujen, kapitulatsiosopimusten johdosta joutunut
suurvaltojen suhteen aivan samanlaiseen holhottavan vallan asemaan,
johon porvarien kauppakirja nyt on polkenut Suomen Saksaan nähden, Ja
kuitenkaan ei noiden suurvaltojen valtiovalta ollut tunkeutunut Turkin
valtiovallan elimistöön niin syvälle kuin nyt tunkee Saksan
valtiollisen vallan holhous ja teho Suomen valtiotoimeen, Niiden
suurvaltojen valta ei ulottunut Turkissa toki elämän kaikille, vaan
rajoitetuille ja määrätyille aloille, eikä koskenut asioita, joissa ei
joku asianomistajista ollut suurvaltojen alamainen. Lisaksi oli Turkki
Suomeen verraten edullisemmassa asemassa sen johdosta, että sillä oli
turvanansa melkoinen aseellinen voima, jota pienellä Suomella ei voi
koskaan olla, joten toinen sopimusvalta, Saksa, voi sopimuksensa
tulkinnassa ja kehittämisessä harjoittaa täyttä mielivaltaa. Kaiken
lisäksi oli Turkin suojana se, että sopimus, sekaantumisoikeua ei
koskenut yhtä ainoaa valtaa, vaan monta keskenään vaikutusvallasta
kilpailevaa, joten ne jo pelkästä kateudesta ja epäluulosta joutuivat
olemaan Turkin suojana toistensa pahimpia pyyteitä vastaan. Suomella ei
ole mitään näitä etuja ja miten onnettomaan asemaan pieni kansa voi
joutua suuren n.s. suojelijansakin, saati sitten holhoojansa suhteen,
siitä on esimerkkinä m.m. Bulgaria, jota Venäjä "suojeli". Kävihän se
Venäjän "suojelus" Bulgarialle niin raskaaksi, niin tukahduttavaksi,
että koko kansan pyrkimysten päämääränä on aina Stambuloffin ajoista
lähtien ollut siitä "suojelijasta" vapautuminen. Ja kuitenkaan
ei Venäjällä ollut mitään kirjallisia suojelusoikeuksia, ei
sekaantumisoikeuksia, kuten on nyt Saksalla. Venäjän alamaisilla ei
ollut Bulgariassa valtiollisia oikeuksia, kuten nyt porvaristo myönsi
Saksalle. Poikkeuksena oli vain kirkon ylin johto, mutta se ei ollut
mikään valtio-oikeudellinen oikeus, vaan samantapainen kuin on paavin
valta kaikissa roomalaiskatoolisissa maissa. Se, että Saksa takaa
sopimuksissansa Suomen integriteetin, ei merkitse mitään, sillä olihan
Venäjäkin taannut Bulgarian integriteetin ja kuitenkin tunsi Bulgaria
olevansa epäitsenäinen kansa. Olivathan suurvallat taanneet saman
Turkille ja kuitenkin luettiin Turkki riippuvien kansojen joukkoon
kuuluvaksi. Takaahan Saksa kyllä siirtomaittensa integriteetin ja
kuitenkin ne siirtomaat ovat kaukana itsenäisestä valtiosta. Takasi
Saksa kyllä Belgiankin integriteetin, jopa suvereenisuudenkin, mutta
sodan alkaissa saman Saksan Lontoossa oleva lähettiläs ilmoitti siitä
takuusta Englannin hallitukselle sanasta sanaan, että: "Sehän on vain
paperilappu".
Tuho on siis ovella. Mitä tehdä? Kukaanhan meistä ei voi, ei saa jäädä
kylmäksi kansan ja isänmaan asialle, sillä se on yli kaiken jo siitäkin
syystä, että isänmaan orjuus tietäisi sen kansan orjuutta. Olemme
olleet kylliksi orjina. Saksan kuristamina me tukehtuisimme, sillä
Saksan luona ei ole ilmaa, eikä elämää. Sen ovat Saksan orjuuteen
joutuneet kansat saaneet kokea.
Kun nyt hätäkello soi, kun vihollinen on portin edessä, niin minä
uskon, että Suomen työmiehen altis sydän avautuu kolkuttamatta. Mutta
sen työväestön kädet ovat nyt sidotut veristen Mannerheimien,
Renvallien ja muiden takia. Isänmaa elää nyt syvimmän murhenäytelmänsä
verisiä päiviä. Vihollinen on portilla ja kansan turva, plebeijit
poissa kaupungista. Missä apu? Jos ihme avaisi vielä niiden sydämet,
jotka ovat kansan parhaita, niin ei toivo olisi tyyten poissa. Jos tämä
suuri murhenäytelmä saisi talonpoikaisväestön korvat tajuamaan, mitkä
hätäkellot nyt soivat, niin siinä olisi sen sisällisen rauhoittumisen
avain, jota tarvitaan vihollisen seistessä porttien edessä. Jos vain
ne, jotka vihollisen ja tuhon kutsuivat, jäisivät yksin, niin olisi
ehkä kaikki vielä pelastettavissa. Vielä eivät olisi kaikki tiet poikki
hakatut. Vielä eivät ole viimeiset sanat sanotut. Vieläkin voisivat
esim. kansainväliset sanat ja varsinkin köyhälistön sanat nousta
yläpuolelle Saksan sanojen. Poliittiset, uudet konstellatsioonit ovat
aina ja loppumattomasti tarjolle. Niinhän on tapahtunut sangen monien
kansojen elämässä. Mutta se uusi sana ei tule, elleivät jää yksin ne,
jotka kutsuivat tuhon ovelle. Ehkä ei tarvittaisi mitään äärimmäisiä.
Yleensähän maailmassa silloin, kun vihollinen ja tuho on ovella, ovat
sovinnon sanat helpot. Ne aivan rukoilevat päästä sisälle. Muinoinen
Rooma haki kaupungista tyytymättöminä poistuvia plebeijiänsä takaisin
suostumalla niiden vaatimuksiin. Kun muinoin Unkaria tuho uhkasi, niin
Unkarin kuningatar, Maria Teresia, lapsi sylissä kääntyi Unkarin
magnatien puoleen, vetosi niiden sydämiin ja ne toivat avun. Ei vielä