Punaiset ja valkoiset: Kuvaus Suomen luokkasodasta - 09

ilman housuja 262, ilman liivejä 481, ilman takkia 339, ilman
päällystakkia 672, ilman vuodevaatteita 788, ilman käsiliinoja 688,
ilman pielusta 783 ja ilman kenkiä 436 vankia. -- Hirvittävän nälän
lisäksi siis vielä lähes täydellinen alastomuus! --
Näin näillä vankileireillä, jotka kuitenkin olivat niitä "parempia".
Hirveimpään huutoon joutui _Tammisaaren_ vankileiri, jonka käypänä
nimenä olikin: Kuoleman esikartano. Kas tässä mitä muudan sen
asukkaista tietää kertoa:
"Mikä muu kuin kuoleman esikartano on Tammisaaren vankileiri? Täällä
vaeltavat ihmishaamut ympäriinsä siksi, kunnes vetävät viimeisen
henkäyksensä nälästä ja heikkoudesta. Kuolevaisuusprosentti kohoaa joka
päivä. Aluksi kuoli 20-30 henkeä päivässä. Nyt, sitten kun vankien
lukumäärä on vähentynyt parilla tuhannella, joten heitä on enään noin
5,000, on kuolevaisuus lisääntynyt niin, että eräänä päivänä kuoli 64
vankia.
"Ollaan niin totuttu kuoleman läheisyyteen, ettei se enää häiritse
vähääkään, niin että voidaan esim. 'aterioida' aivan ruumiin vieressä,
vieläpä haisevan ruumiin lähellä. Voi sattua, että ruumis saa useita
tunteja olla koskemattomana vuoteellaan, käytävällä, ulkona hiekalla
tai mihin vanki yleensä on ojentunut. Eräänä päivänä virui kahden
raahelaisen ruumiit auringonpaisteessa aivan vesijohdon vieressä noin
50 vangin seistessä jonossa saadakseen vettä, ja jono liikkui ruumiiden
ohi ilman, että kukaan tunsi syvempää liikutusta.
"Muudan ruumis virui käytävällä oveni edessä eräänä aamuna astuessani
ulos. Usein kuolevat vangit klosettiin. Tämä löyhkää sen lisäksi nyt
kesäkuumalla niin inhottavasti, että itse löyhkä on jo lähes tappava.
"Jotkut kuolevat saatuaan omaisiltaan ruokalähetyksen, toiset taas
kuolevat siksi, etteivät koskaan saa mitään ylimääräistä ruokaa. Ja
vangin ravinto on aivan liian riittämätön, jotta sen avulla voisi
säilyttää henkensä pitemmän ajan. Kaunaleipä ja puoliraaka
kalliokalaliemi turmelee vatsan, niin ettei kellään, joka on pakoitettu
syömään niitä, pysy vatsa kunnossa.
"On surullista nähdä noiden haamujen liikehtimistä. Yksi kuolemaan
saakka väsynyt nojaa toiseen ja jokainen on kaatumaisillaan kumoon,
vetää jalkojaan perässään ja tuijottaa tylsällä katseella avaruuteen.
Kaikki ovat menehtyneitä ja kokoonkutistuneita."
Mutta, väitettäneen, kaikki edellä esitetyt kuvaukset heijastavat
eräänlaista luurankosympatiaa, ovat työläisten itsensä esittämiä;
niillä ei ole päteväin todistusten arvoa.
Siispä on turvauduttava "pätevämpiin". Tutustukaammepa aito
porvarillisen professorin, _Robert Tigerstedtin_ Tammisaaren
vankileiriltä antamaan raporttiin:
"Kesäkuun 6 päivästä heinäkuun 31 päivään on kuolevaisuus Tammisaaren
vankileirillä ollut _hyvin suuri_, kuten seuraava taulukko osoittaa":
Kesäk. 6-12 p 5,90
" 13-19 " 8,56
" 20-26 " 23,00
" 27-3 " heinäk. 14,00
Heinäk. 4-10 " 18,87
" 11-17 " 26,76
" 18-24 " 41,11
" 25-31 " 42,38
"Vankien kokonaisluku on tänä aikana vaihdellut 6,027 ja 8,597 välillä.
Koko (tänä) aikana on siis kuollut 1,347 vankia ja löytyy päiviä,
jolloin kuolevaisuusluku päivittäin on noussut 40,7. Vankien
kuolevaisuus on tänä aikana alituisesti noussut, ja ihan viimeisenä
viikkona oli se enemmän kuin 7 kertaa niin suuri kuin kesäkuun toisella
viikolla."
"Kuolevaisuus 42,33 tuhatta kohtaan viikossa vastaisi Helsingissä, sen
200,000 asukasta kohti, 8,466 kuollutta viikossa. Tämän ohella on
huomattava, että henkilöt, joista tässä on kysymys, ovat poikkeuksetta
siinä iässä, jossa kuolevaisuus on ylen pieni. (Esim. Santahaminan
_nais_vangeista, joita oli toistatuhatta, oli _86 % 15-20 ikävuosien
väliltä!_ Kirj. huom.)"
"Tätä _kauhistuttavaa kuolevaisuutta_ ei edes voida selittää sen
kautta, että vankileirillä olisi ollut joitakin vaikeampia
kulkutauteja."
"Joka tapauksessa on _kuolevaisuus_, nimittäin 42,33 tuhatta kohti
viikossa, _ennen kuulumatonta_, ja _vastaavaa on tuskin tapahtunut
tsaarivallan vankiloissa_, taikka jos semmoista on sattunut, on sen
aiheuttanut jokin tarttuva tauti, kuten kolera, isorokko tai muu
semmoinen, mutta sitä ei ole aiheuttanut vankien mitä suurimmassa
määrässä epäterveellinen käsittely."
"Niistä 1,347 vangista, jotka ovat kuolleet aikana 6.6-31.7. on
ainoastaan 337, s.o. 25 prosenttia kuollut sairashuoneessa, kun sen
sijaan _1,010 elämää on sammunut odotushuoneen puulavitsoilla_."
Näin professori Tigerstedt, jonka lausuntoa tuskin rohkenevat väittää
liioitelluksi tai valheeksi muut kuin valkoisen Suomen agentit, jotka
ruhtinaallisesti palkittuina itse ovat valkoisten isäntiensä tiliin
valmiit päivästä toiseen törkeästi vilpistelemään: valkoinen terrori?
Pötyä!
Mutta palatkaamme leireille. Niistä 90,000 työläisestä, jotka kapinan
jälkeen teljettiin nälällä kidutettaviksi ja joista _naisia_ lienee
ollut 5-6,000, "onnistuivat" valkoiset täten päästämään hengiltä
kaikkiaan noin 15-20,000. Niin että murhattujen ja nälkääntapettujen
työläisten lukumäärä voitaneen liioittelematta merkitä 40 ä 50,000:ksi.
Ja kuitenkin olisi kuolevaisuus vankileireillä luonnollisesti
supistunut minimiinsä -- siitä huolimatta, että "terveydelliset
olotkaan eivät voi vankileireillä olla tyydyttävät", kuten valkoinen
sotaministeri sievästi huomauttaa -- jos olisi annettu vankien omaisten
tuoda heille ruokaa. Mutta perkeleellisestä tuhoamisvaistosta tämä
kiellettiin, vaikka esim. Viipurissa sattui "että _vangit eivät viiteen
päivään olleet saaneet annokseen kuuluvaa leipää, jauhoja eikä voita_"
(virallisesta tarkastuskertomuksesta!).
Ja niinpä valkoiset pääsivät mihin pyrkivät: "Olot vankileireissä,
kaikista sanomalehtien vakuutuksista huolimatta, ovat hirveät.
Vangituista (Tammisaaressa) kuolee keskimäärin 80-90 vuorokaudessa.
_Kuolleiden ruumiit ladotaan alastomina yhteen pinoon_, niin että
alimmaiset likistyvät aivan muodottomiksi. Tästä pinosta otetaan
ruumiit vietäviksi metsään, jossa hautaus tapahtuu siten, että
kärryistä keikautetaan ruumiit kuoppaan sikin sokin, jäsenet ristiin ja
miten sattuu menemään."
Näin kertoi eräs valkoinen.


Hyve häpeäpaalussa.

Niitä surkeita aikoja! Niitä surkeita aikoja!
Ken niitä pystyy kuvaamaan? Läpileikkauskynäilijäin ja -taiteilijain
piirtimet, taltat ja siveltimet eivät siihen sovellu. Tarvitaan
alhaison Balzaceja, tarvitaan joku Zola, Hugo tai Vereshtschagin,
jotta voitaisiin ikuistuttaa murto-osakaan niistä. Tarvitaan
työläistaitelijoita, joita ei ehkä vielä ole mutta joita varmaan aika
synnyttää.
Tarvitaan proletariaattineroja, jotka helvetillinen piina, vaiva ja
ahdistus kouluttaa aikakauden huikaiseviksi kuuluttajiksi, tarvitaan
palavia henkiä, joissa köyhälistösielun kaikki mielteet heijastuvat
kuin prismassa ja jotka sen takia voivat luokkansa kärsimykset pukea
jylhää todellisuutta vastaaviin muotoihin, kuvata ne paperille, piirtää
ne kankaalle, hakata ne kiveen tai metalliin niin, että vielä tuhansien
vuosien kuluttua voidaan selvästi tajuta mitä sai Suomen proletariaatti
ylisivistyneellä 20:lla vuosisadalla sietää ja minkä metsäkarjumoraalin
omasivat vuosikauden kulttuuriperijät -- porvaristo.
Tuhertajat eivät siihen kelpaa. Eivät ainakaan porvarilliset
latturinlaskijat, jotka ovat myyneet pienen sielunsa kiskuriluokalle,
lahtariyhtiölle, jonka teurastamon portilla ne tänään voimattomilla
äänillään luskuttelevat, mutta joiden ulvonta sammuu jäljettömiin
huomispäivän sarastuksessa.
Emmekä näköjään pysty siihen mekään, jotka kukin osaltamme olemme
saaneet jakaa luokkamme kärsimykset. Ehkä kahlehtii meitä omat pikku
vaivamme, ehkä emme ole kyllin palavasti eläneet mukana joukkosielun
jättikouristuksissa, ehkä lamaannuttaa aivojamme ja käsiämme työväestön
Golgatatragedian suhdaton, vertaamaton valtavuus, ken tietää?
Mutta yhtäkaikki: johonkin kykenemme sentään mekin. Ainahan toki
sentään voimme pelastaa unhon yöstä valaisevan pikkupiirteen, jylhästä
luokkamurhenäytelmästä temmatun episodin.
Ylväitä muistomerkkejä varrotessamme tyytykäämme miniatyyriveistoksiin.
Kas tässä yksi sivumennen singahutettu lastu:
* * * * *
Vangeille ei saanut viedä ruokaa. Se oli valkopetojen viimeinen ja
perkeleellisin keksintö. Huomasivat, että oli mukavampaa tappaa nälkään
kuin käyttää kivääriä. Säästyy parempiin suihin ruoka, säästyivät
kuulat ja työläisteurastukseen niin ihmeen haluttomiksi käyneet
sotilaat saatiin jättää ihmisystävällisen typeryytensä valtaan.
Ja siksi toiseksi: _nähtiinhän ulkomaillakin, ettei maassa
rehoittanut mielivalta_. Luonnollinen kuolema, hiljainen riutuminen
ruuanpuutteessa, sehän oli vallan toista. Eihän voitu suorastaan
kieltää työläisiä kuolemasta. Ilkeyttään ehkä vain ottivat ja
keikahtelivat. Keikahdelkoot!
Mutta kidutettavien omaiset eivät niin vain alistuneet pyövelien
hirtehismääräykseen. Kaikki ryysyihin verhotut hyvät voimat taistelivat
epätoivoista taistelua röyhelöpirullisuutta vastaan. Keksittiin
lukemattomia, aivan uskomattomia keinoja nälässä kiemurtelevien
luokkasankarien kohtalon keventämiseksi. Joudutettiin mitä
ihmeteltävimpiä teitä myöten ruokaa onnettomien omaisten isooviin
suihin. Läheskään aina ei onnistuttu. Usein joutuivat rakkaudenlahjat
valkoisten ihmispetojen saaliiksi. Monesti sekaantuivat avustajat
lahtarien verkkoihin.
Niinpä näiden rivien sankaritarkin, 14-vuotias tyttönen, johon
kirjoittaja tutustui paetessaan valkoisten vainukoirien tieltä.
Hänenkin veljensä oli nykyhunnien piinattavana, kitui kuvaamattomassa
vaivassa tuhannen muun uhrin kera vankileirillä.
Tämä oli kuten niin lukemattomat muut luokkataistelijat, vielä
kasvuiässä ja olisi niinmuodoin tarvinnut ruokaa riittävästi, enemmän
kuin vanhemmat miehet. Mutta sen sijaan täytyi hänen kärsiä nälkää,
yhtämittaista, keskeytymätöntä nälkää, kuten muidenkin, mikäli ei kotoa
saatu keinotelluksi hänelle suuhunpantavaa.
Tämän tiesivät omaiset liiankin hyvin, ja monesti oli onnistuttu
pelastamaan nuori vapaustaistelija kuoleman kidasta ruuan muruilla,
jotka oli riistetty muiden omaisten muutenkin aivan riittämättömistä
annoksista.
Mutta nyt ei äiti, joka tavallisesti oli pojalleen jouduttanut rakkaat
tuomiset, ollut viikkokauteen onnistunut pettämään kuoleman esikartanon
kivisydämisiä vartijoita. Kahdesti olivat eväät joutuneet näiden
saastaisiin käsiin. Muilla kerroilla ei hän ollut voinut yrittääkään.
Arvaa siis, että kovasti koeteltu työläisperhe oli äärimmäisen
epätoivon vallassa. Heistä tuntui aivankuin olisi ollut heidän syynsä,
jos poika menehtyisi. Mitä tehdä? siinä raskas pulma.
Perheen vaipuessa mustimpaan toivottomuuteen heräsi kuitenkin
tyttösessämme kapinanhalu entistä kipinöivämmäksi.
-- Ei, pohti hän, veljeni ei saa kuolla kuin koira! _Minä_ en salli
sitä! Olkoon tielläni vaikka tuhannen lahtaria, heidän uhallaankin
toimitan hänelle ruokaa!
Ja eväskääry mukana läksi hän leirille.
Mutta, kuten niin usein, voittivat pimeät voimat nytkin hyveen hennon
esitaistelijan.
Tyttöriepu ei saanut veljeään lainkaan näköpiiriinsä. Kurkistelipa
minne hyvänsä, kiersipä kunne tahansa, kaikkialla vain vieraita,
kalmankalpeita, tuskanvääristämiä, viimeisillään hoippuvia kidutuksen
uhreja.
Niitä katsellessaan unohti hän lopuksi veikkosensa tykkänään.
-- Eikö nämä kaikki olleet hänen, kaikkien veljiä? Eikö näillä kaikilla
pitänyt olla yhtä suuri oikeus elää? Miksi yksi tarvitsi paremmin
ruokaa kuin toinen?
Ja suuressa, ennen arvaamattomassa rakkauden hurmiossa viskasi hän
kalliin eväskäärynsä muudatta onnetonta kohti, joka juuri oli nälän
riuduttama retkahtanut päivän korventamalle nurmikolle.
Mutta samassa tarttui häneen pari tunnotonta kahmaloa. Lähin
vartijalahtari sieppasi hänet kiinni ja raahasi leirillä olevan
päällystönsä luokse.
Nämä ottivat katkeruudesta typertyneen lapsen raaoilla
kannibaalihuudoilla vastaan. Ja käden käänteessä ympäröi tyttöstä
kaikki saasta mitä voi kertyä alkohoolin ja yömässäyksen
tylsistyttämien kaulusroistojen raaoille kielille ja julkeisiin
eleisiin.
Tietysti häntä "tutkittiin". Mutta muuta tolkkua ei päättäväisestä
tyttösestä saatu kuin että hän yksinkertaisesti oli koettanut
luvattomasti avustaa "punaroistoja".
Ampua ei häntä iljetty. Ei myöskään pistää tyrmään. Vankiluolathan
olivat tupaten täynnä jo muutenkin.
Siispä oli parasta tyytyä häpäisemään hänet.
Ja tavoilleen uskollisina asettivat valkoiset karjut uhrinsa
tilapäiselle korokkeelle "kaikkien nähtäväksi".
-- Katsokaas, huusivat nämä, näin nuori ja jo niin rikollinen!
Ja se ei suinkaan ollut pahinta mitä he syytivät suustaan.
Nuori, turmeltumaton lapsi sai niiden kahden tunnin kuluessa, mikä aika
häntä riepotettiin häpeäpaalussa, kuulla sellaista, mistä ei hän ollut
kuullut hiiskahdustakaan kodissaan, joka kuitenkin oli vain tavallinen
työläiskoti, "punaroistojen" tyyssija; sai kuulla niin sanomattoman
paljon sellaista, jota hän ei ikinä olisi luullut lähtevän herrasväen,
niin kutsuttujen sivistyneiden, parempien ihmisten suista. Kuuli
raakuuksia niin runsaasti, että hän tuona lyhyenä solvausaikana ehti
saada yläluokan pohjattomasta turmeltuneisuudesta selvemmän kuvan kuin
työläiset tavallisesti iässään.
Niin että kun hän vihdoin pääsi vapaalle jalalle ja mielenliikutuksesta
väristen suuntasi askeleensa kotia kohti, oli hänen kasvoillaan ilme,
jota ei tapaa sen ikäisillä ihmisillä.
Hän ei palannut tietämättömänä, vain vaiston ohjaamana lapsukaisena,
vaan itsetietoisena, mittaamattoman luokkavihan vireeseen jännittämänä
työläistaistelijattarena, joka ei tulisi pyytämään eikä antamaan armoa,
ja joka ymmärtää, ettei rakkaus yksin suinkaan riittänyt valveutuneen
työväenluokan käytinvoimaksi, vaan myös ja ennenkaikkea _viha_.
Karjuja on kohdeltava karjuina. Siinä opetus minkä hyve saa
häpeäpaalussa.


Kohtalonsa välttäminen.

"Ei välttäne kohtaloaan" on valkoisten keksimä lauseparsi niistä
työläisistä, jotka he ovat päättäneet passittaa toiseen maailmaan,
ovatpa nämä sitten tehneet hyvää tai "pahaa". Kuka tahansa paksupäinen
mutta ei sitä vähemmän verenhimoinen koulupoika, ylioppilas, gulashi
tai maanjussi esiintyy valkoisen Suomen näyttämöllä kohtalona, ei
viattoman säälittävänä kuin kolmannen luokan teatteripiru etukaupungin
kabaretissa, vaan hirvittävänä, muodottomana kuin pahathenget Danten
helvetissä.
Ja näytti siltä, ettei Hanneskaan voisi kohtaloaan välttää. Nälän
menehdyttämänä, kauhujen uuvuttamana ja surun järkyttämänä raahattiin
hänkin valtiorikosoikeuden-nimeä kantavan raadin eteen. Siinä istui
jäseninä vain työväenluokan vihollisia, niitä samoja, jotka juuri
olivat vereen tukahuttaneet vallankumouksen: selkäpuolen sotarosvoja,
monimurhaajia, ruumiinryöstäjiä. Puheenjohtajana taas istui nuori
tuomari, joka kuoleman- ja kuritushuonetuomioiden avulla tavoitteli
vapaudenristiä ja muita suosionosoituksia. Erittäin ihanteellinen
kokoomus siis! Tavanmukaisten kysymysten jälkeen: oliko kuulunut
punakaartiin ja mistä ajasta alkain; oliko liittynyt siihen
vapaaehtoisesti vai pakosta; oliko ollut johtajia? j.n.e. luettiin
Hanneksen kotiseudun suojeluskunnan antama lausunto hänestä.
Se oli ihana asiakirja, ja sitä ihanampi, kun sen allekirjoittaja oli
talollinen, jonka maalla Haaviston mökki aivankuin kiusalla sijaitsi,
ja jolle Hannes ei viime vuosina ollut suostunut rupeamaan rengiksi,
kuten varhemmin -- raskauttavia asianhaaroja, jotka tietenkin löivät
leimansa _suojeluskunnan_ lausuntoon! Siinä sanottiin, että vaikkei
tiedettykään Hanneksen tehneen mitään muuta varsinaista rikosta kuin
mikä sisältyi siihen, että hän oli ryhtynyt punaryssäksi, niin oli
ilmeistä, että hän oli kaikkein vaarallisimpia. Paitsi sitä, että hän
jo aikoja ennen kumouksen puhkeamista oli käytöksellään todistanut
hautovansa yhteiskuntaa järkyttäviä yltiöpäisiä ajatuksia (miksi ei
ruvennut rengiksi!), kuului hän lisäksi perheeseen, jota hyvällä syyllä
saattoi pitää anarkian pesänä, mikä näkyy siitäkin, että hänen isänsä
ja sisarensa jo ovat saaneet _ansaitun palkkansa_. (Siinä toinen
valkoisten vakiintuneimmista lauseparsista!) Mutta ei vielä sillä
hyvä: päälle päätteeksi oli syytetty paikkakunnan lakkautetun
työväenyhdistyksen toimihenkilöitä (urheiluosaston puheenjohtaja!),
joka sairaloisella kiihkolla oli yllyttänyt seudun työläisiä, varsinkin
nuorisoa, seuraamaan hänen esimerkkiään (ja lykkimään lylyä!).
Syytetyssä ei kylläkään oltu huomattu muita pahoja taipumuksia, hän
nimittäin on raitis eikä edes tupakoi, mutta kysyä sopii, eikö juuri
tällaista poikkeuksellista tapojen puhtautta, mitä tulee nyt
kysymyksessä olevaan punikkiin, ole sitäkin pidettävä huolestuttavana
merkkinä? Omasta puolestaan näin todettuaan syytetyn vaarallisuuden
jätti suojeluskunta oikeuden harkittavaksi, eikö syytetty ansaitsisi
tulla ammutuksi.
Näin suojeluskunta. Eikä Hanneksella puolestaan ollut mitään
sanottavana. Kaikki oli hänestä jo yhdentekevää. Fysillinen väsymys oli
herpaannuttanut hänen sisimpänsä kerrassaan liikkumattomaksi;
korkeintaan tunsi hän vain ällötystä, ällötystä n.k. suojeluskuntaa,
n.k. oikeutta ja koko valkoista väkivaltajärjestelmää kohtaan.
Ampukoot, sittenpähän loppuu koko hirtehisilveily ja viheliäisyys!
Ja valtiorikosoikeus, tuo päänmeno-tuomioistuin tietysti "katsoi
syytetyn ansaitsevan tulla ammutuksi".
Ja asia oli sitä myöten selvä. Päätöksestä ei käynyt valittaminen,
mutta armoa, sitä kyllä passasi valtiorikosylioikeudelta pyytää.
-- Ei ikinä! siinä kaikki mitä Hannes kykeni muovaamaan sanoiksi. Mitä
hänen katseensa sillä haavaa puhui, siihen ei oikeudella ollut aikaa
kiinnittää huomiotaan, sillä sillä oli kiire; uusia kuolemantuomioita,
uusia kuritushuonetuomioita, enempi verta, lisää onnettomuutta! siinä
valko-oikeuksien huoneentaulu!
Eikä Hannekselle käynyt edes niin onnellisesti kuin eräälle
toverilleen, tämä kun kehtasi kuolla keikahtaa nälästä keskellä
"oikeuden" istuntoa viitsimättä edes kuulla tuomiotaan. Mikä oikeuden
loukkaus! Mutta mitä eivät punaroistot julkeaisi!
Ei. Hanneksen oli tyhjennettävä kalkkinsa erä erältä. "Sairaloinen
kiihko", jolla hän oli rauhan aikana terästänyt ruumistaan, kantoi
vielä kuoleman esikartanoissakin hedelmää. Missä monet kärsimyksistä
tuupertuivat, siinä hän vielä liikkui ja ajatteli, joskaan ei hän enää
jaksanut erikoisemmin eritellä kaikkia mietteitään ja tunteitaan.
Ja niinpä hän siis valmistui kuolemaan useain saman "kohtalon" uhrien
kanssa yhdessä. Mikä surullinen seurue. Äskeiset sankarit siinä
luurankoina alennuksensa syvimmällä asteella, toiset tylsän malttavina,
mutta toiset nääntymyksen musertamina, voivottelevina poloisina.
Kidutuskausi oli ollut liian pitkä.
Vain Hannes jaksoi enää ottaa tilanteen täysin miehekkäästi: jos kerran
oli jouduttava murhaajain käsiin, oli ainakin osoitettava näille, ettei
kunniallisen työläisen kunto petä koirankuopallakaan.
* * * * *
Yks rukoili -- --
Yks rukoili, yks kyynelöi, yks puri hammastaan,
kun metsänrantaan raastettiin he teurastettavaksi,
ja kolkko oli hiljaisuus ja hämär peitti maan.
Oi, kunpa vielä elää sais! -- noin vaikersi ne kaksi.
Mut kolmas lausui: Kolkompaa en arpaa tiedäkään
kuin jäädä eloon silloin kun on lyöty orjarotu,
kun valkosusi vallitsee ja vääryys nosti pään
en helvettiin ma moisehen maan päällisehen totu.
Kun kerran totuus lyöty on ja hyve hehkuvin,
ja verissään ne viruvat, jotk' oikeutta huolsi,
kun orjain suku suruihin niin suuriin syöstihin,
niin jälkeen jäädä raskas sen, ken pyhintään myös puolsi.
Siks' kyynelöiden kuolohon ma kurjaan kulje en,
en vaikeroiden, valittain, vaan hammastani purren,
näin pyöveleiltä riistäen een riemun viimeisen,
ett' työläisurho kuolohon käy kalveten ja surren.
* * * * *
Ja niinpä Hannes nyt, viimeisenä "kohtalon" hänelle suomana iltana,
päätti kirjoittaa äidilleen jonkun _iloisen_ sanan. Heittää hyvästi --
näkemiin ikäänkuin, jotta ei vanhus ottaisi ylen raskaasti tätä
viimeistä armoiskua. Päätti kirjoittaa, että vaikka hänen nyt on
kuoltava, kuten ovat kuolleet tuhannet näinä pimeinä aikoina, niin jäi
kuitenkin ihana lohdutus, että
manan mailtakin maanitus käskevä soi,
elo kiehtoo, ja liehtoo tultaan.
Suku sorrettu tää jos sortuukin,
uus nousevi vankka varmaan,
povell' onnettomimman äidinkin
vesa vainotun varttuvi hentoisin
taas urhoksi aattehen armaan.
Suku uus, syke sielussa kiihkehin, oi,
iki-ihmeitä ilmoille loihtia voi
ajan taivaan seestyissä harmaan.
Suru suurihan kurjia kannustaa
ja kaipuu, mi ei ole laannut.
Vihan hetteistä heikkokin voimia saa,
ylös yllyttää vert' uhkuva maa
ja polvi, sen helmassa maannut. --
Mutta kynää etsien taskujaan kopeloidessaan kiintyi hänen huomionsa
rutistuneeseen paperipalaseen, mikä sekaantui hänen käteensä
povitaskunsa pohjalta. Suorittuaan sen monet rypyt äkkäsi hän
nuhjaantuneessa paperissa joitakin enää vain vaivoin ymmärrettäviä
variksenvarpaita, joita siihen oli lyijykynällä piirretty. Mutta
lukemattakin muisti hän nyt yhtäkkiä paperin sisällön ja siihen
liittyvän tapauksen.
* * * * *
Oli nimittäin rintamalla kerran sattunut näinikään:
Eräänä lomapäivänä oli Hannes muutamien toveriensa kera lähtenyt
samoilemaan erääseen syrjäiseen, rintaman takana olevaan kylään.
Ehdittyään kylän laidalle, huomasivat toverusten tarkoiksi kehittyneet
silmät omituista liikettä muutaman talon pihamaalla. Siellä seisoi pari
hevosta täysissä valjaissa ja täydet kuormat perässä, ja kuormain ja
pirtin välillä liikkui joitakin miehiä, joilla näytti olevan omituinen
kiire. Vainuten tapauksessa jotakin vehkeilyä riensivät toverukset,
kiväärit vireissä, taloa kohti.
Päästyään salaa pihamaalle ei siellä ollut kristinsielua: hevoset vain
kuopivat malttamattomina, ja kuormat törröttivät täynnään kaikkea mitä
maalaistalossa tapaa, viljasta alkaen pitovaatteisiin asti. Nyt
astuivat miehet varoen portaita ylös, raottivat ovea ja -- mitä
näkivät!
Kylään oli pistäytynyt noita siellä täällä liikkuvia köyhälistön
häpäisijöitä, jotka tulivat ja ottivat mitä petoksella tai uhkauksella
saivat kiristetyksi, minkä jälkeen -- elleivät puuttuneet henkeä
koskeviin asioihin -- katosivat niinkuin olivat tulleetkin. Tässä
tapauksessa olivat rosvot jo ottaneet talosta hevoset, sälyttäneet reet
talon tavaroita täyteen ja -- Hanneksen astuessa pirttiin -- paraikaa
kiristivät pelon suunniltaan säikähdyttämältä isännältä rahoja kahden
miehen pidellessä tätä käsistä ja kolmannen painaessa revolverinputkea
tämän ohimolle.
Kuullessaan askeleitten töminää ovelta kääntyivät vorot yhtäkkiä nähden
edessään punasotilaat, joiden kiväärit uhkaavina kääntyivät heitä
kohti. Ja sitten alkoi jupakan nopea selvitys. Miehet pakotettiin
kantamaan tavarat takaisin paikoilleen, riisumaan hevoset valjaista,
viemään ne talliin ja sitten: mars matkaan päällystön luokse! Hanneksen
toverit lähtivät viemään veijareita, tämän itsensä jäädessä valittamaan
sattunutta tapausta isännälle. Ei hän noita ilkiöitä liian ankarasti
tuominnut: tiesihän hän missä maassa niitä sellaisia vesoja kasvaa:
luokkayhteiskunnan heitesaroilla. Sitä suuremmalla syyllä pyysikin hän
isäntää olemaan tuomitsematta _koko_ köyhälistöä.
-- Köyhälistö taistelee eduistaan rehellisesti, mies miestä vastaan. Se
ei ojenna asettaan aseettomia vastaan eikä kulje varkaissa! vakuutti
hän.
No, isäntä tietysti oli kuin seitsemännessä taivaassa. Pyyhittyään
kylmän hien otsaltaan ja saatuaan emännänkin taas tolkulleen, hän
luonnollisesti joudutti vieraalle kahvia, lupasi jopa rahallisestikin
palkita tämän hyvän työn.
Tähän ei Hannes kuitenkaan taipunut. Mutta jostakin äkillisestä
mielijohteesta -- ehkäpä sen takia, että työväestöä oli porvariston
taholta luokkasodan aikana niin äärettömästi parjattu -- tuli hän
pyytäneeksi isännältä todistusta tapahtumasta. Tämä mielihyvin työtä
käskettyä. Saatiin käsiin jokin paperipalanen ja lyijykynä, ja
niinpä isäntä parhaan kykynsä mukaan raapusteli paperille, että
punakaartilainen Hannes Haavisto oli pelastanut sekä hänen tavaransa
että henkensä. -- -- --
Tätä paperia hypisteli Hannes paraikaa ajatuksiin vaipuneena
kourassaan, kun leirin pappi astui sisään antamaan herranehtoollista
seuraavana aamuna ammuttaville "punaroistoille".
Noita viheliäisiä näytelmiä! -- viheliäisiä silloinkin, kun pappi
tosissaan saapui suorittamaan "velvollisuuttaan", mutta kerrassaan
katalia, milloin -- ja sellaisiakin tapauksia tunnetaan -- papit
saapuivat perkeleellisen kyynillisinä valmistamaan vankeja viimeiselle
matkalle, vaikkei näitä itse asiassa vielä oltu määrättykään
ammuttaviksi, ollen näillä pimeyden pääruhtinailla vain tarkoituksena
herättää vangeissa äärimmäistä kuolemankammoa, kiduttaa heitä
henkisesti, niinkuin heitä kidutettiin ruumiillisesti nälällä ja
rääkkäyksillä. Papit ne monessa tapauksessa suorittivat samaa piiskurin
ammattia jumalansanalla kuin varsinaiset ammattisuomijat koivuraipoilla
ja nagaikoilla. Olkoot he kirottuja! Nämä hirtehispapit nimittäin.
Pappia, joka juuri saapui manan maille sonnustelemaan Hannesta ja tämän
tovereita, saattoi kuitenkin moittia vain typeryydestä mutta ei
ilkeydestä.
Päinvastoin. Hän tunsi melkoista myötätuntoa vankeja kohtaan. Hänen
käsityksensä mukaan nämä kylläkin olivat ryöväreitä ristinpuulla, mutta
hänellä ei kuitenkaan ollut mitään sitä vastaan, että nämäkin,
sovitettuaan kauhean rikoksensa, pääsisivät paljon puhuttuun
paratiisiin, paikkaan, missä työväestön yleensäkin vasta sopi
tavoitella rieskaansa ja hunajaansa. Hänestä ei ollut paikallaan
sellainen käsitys, mikä ilmeni m.m. Turun _piispan paimenkirjeessä_,
että punavangeilta olisi tykkänään suljettava taivaanportit. Ensiksikin
hän ehkä sydämensä yksinkertaisuudessa arveli, etteivät he, papit
nimittäin, kentiesi kuitenkaan kykenisi niitä niin tarkkaan sulkemaan,
ettei sinne "moni lurjuskin läpi luistaisi" ja toiseksi oli koko juttu
kerta kaikkiaan niin epämääräinen, että: miksei, menköötpä vain
taivaaseen; sillähän ei nyt missään tapauksessa loukattu kenenkään
etuja eikä oikeuksia. Kunhan vain katuivat. Niin, ja eikö yhtäkaikki
pitänyt olla suurempi riemu yhdestä kadotetusta (punaroistosta) kuin
yhdeksästäkymmenestä yhdeksästä (valkoisesta) vanhurskaasta? Ja siksi
toiseksi tuotti myös epäilemättä suurta nautintoa seistä kuoleman
kynnyksellä ja ohjata väsyneitä matkamiehiä -- ikuiseen elämään. Sela!
No, niin. Todistettuaan kuolemaan tuomituille heidän syntiensä
veriruskeuden, joka näiden tuli ymmärtää niin kauan kuin vielä riitti
lyhyttä armon aikaa: olivathan he maan kavaltajina nostaneet kätensä
jumalan määräämää, kirkon siunaamaa (ja ryssäläiskenraalin edustamaa)
esivaltaa vastaan, joka ei hukkaan kantanut miekkaa (saksalaisia
mausereita!), todistettuaan, että he oikeastaan ansaitsisivat
iankaikkisen kadotuksen, antoi hän kuitenkin ymmärtää, että karitsan
veri oli vuotanut heidänkin tähtensä j.n.e. Toi sanalla sanoen jälleen
esiin tuon nukkavierun lunastusteorian, joka kristillisen kirkon
opinkappaleista lienee iljettävin: tapa veljesi + kadu = tulet
autuaaksi. Oikea suurryövärien oppi, joka on kuin luotu pääoman
valaille, jotka tyhjiin imettyään, kaivoksissa ja tehtaissa runneltuaan
tai suorastaan esivallan avulla teurastettuaan tuhansia työläisiä,
mutta parahiksi ennen kuolemaansa "kaduttuaan" pääsevät hekin "karitsan
oikealle puolelle". Mutta oppi, joka niin tavattoman huonosti sopii
riistetylle, joka nälkänsä tyydyttämiseksi "varastaa" leivän taikka
nostaa aseen puukkoa kurkulleen painavaa riistäjää vastaan.
Mutta palatkaamme hyvään paimeneemme. Suoritettuaan laupeuden työnsä
Hanneksen tovereille kääntyi hän viimeiseksi tämän puoleen. Huomattuaan
tämän kädessä paperipalasen luuli hän sitä jäähyväiskirjeeksi ja
ilmoitti olevansa valmis toimittamaan sen perille.