Punaiset ja valkoiset: Kuvaus Suomen luokkasodasta - 04

nykyisessä tuotti samainen pyövelinmiekka onnettomuutta ja kirousta
Venäjälle. Tuon siten kaikkialla selkäänsä saaneen ja tappiolle
joutuneen venäläisen hirmukenraalin raahasivat nyt Suomen herrat tänne
koettamaan tappeluonneaan suomalaisen työläisen ja talonpojan
kukkarolla ja verellä. Juudas Iskariot oli suuri, mutta sittenkin on
Mannerheim Juudas Iskarioteista suurin, sillä hän kantoi maksun siltä,
jonka petti. Onhan siinä Suomen talonpojalle ja ylioppilaalle
ihannemiestä johtajaksi ja esikuvaksi. Missä vain nyt ne porvarilliset
runoilijat, Ahot ja muut, jotka sen miekkansamyöjän ylistykseksi
runonsa myövät, jonka kauppakalulla nyt talonpoika ja ylioppilas maansa
työläistä teurastaa.
Mutta te, pyövelien naamioidun teloituksen uhrit! Varman kuoleman
edessä seisoessanne te ette pettäneet työläisveljienne toivoa, ette
kavaltaneet aatettanne. Te ette lähettäneet omaa elämäänne
pelastaaksenne luotejanne veljienne sydämeen vaan taivaan tuuliin.
Kauniimpia sankaritekoja ei voida tässä maailmassa tehdä. Hiljaisempia,
sankaritöitä ei voida koskaan suorittaa. Siinä sankarityönne
hiljaisuudessa piilee ihmiselämän runous kaikessa syvyydessään. Te
astuitte teloituslavalle ääneti, apua huutamatta, valittamatta, kostoa
toivomatta. Teidän hiljaisessa uskollisuudessanne on jotain niin suurta
ja syvää, että kaikki Vänrikki Stoolin tarinoiden sankarit jäävät sen
rinnalla varjoon. Te olette hiljaisella uskollisuudellanne osoittaneet,
että Suomen työmies sittekin edustaa sitä suurta, syvää, hiljaista ja
jaloa, jota eivät mitkään maailman runot kykene täysin kuvaamaan.
Tekonne ihanuus ja suuruus on kätketty sen suuren koruttomuuteen,
siihen hiljaiseen, vaatimattomaan rauhallisuuteen, jolla olette sen
suorittaneet.
Sankarit ja miehet! Ette myöneet miekkaanne rahasta, vaan uhrasitte
elämänne oikeuden hyväksi. Humiskoot Pohjolan tuulet iäti teidän
kunniaanne! Paljastukoot päät aina kun tekoanne mainitaan. Yhtä
hiljaisina, koruttomina ja onnettomina kuin olette astuneet tässä
maassa halki ikänne työhön ja vaivaan luomaan huolettomia päiviä
niille, jotka teidät nyt naamioidulla teloituksella teloittivat, yhtä
koruttomina astuitte elämänne syvän tragiikan, sen naamioidun
teloituksen eteen. Ja kuinkahan kylmät tulevatkin tässä maassa olemaan
sen työläisluokan päivät, jonka hyväksi ääneti itsenne uhrasitte,
kuinkahan pitkät ja pimeät tulevatkin olemaan sen yöt, aina tuo
vuodatettu verenne sille luokalle suuren viestin niiltä kentiltä,
joilla te ääneti itsenne uhrasitte. Aina on se työläisluokkanne myös
lausuva muistollenne niin suuren siunauksen kuin vain voi lausua
ihmissydän. Teidän tekonne on suuria, koruttomia runoja, jotka
ymmärretään ilman sanoja. Se on niitä liikuttavia lauluja, jotka halki
aikojen etsivät tien ihmissydämeen.


Viha ja rakkaus.

Hiljaista.
Oli aivankuin tykit, kuularuiskut ja kiväärit olisivat torkahtaneet.
Vain silloin tällöin kuului jostakin kaukaa yksinäinen kiväärinlaukaus.
Luonnossa oli kevään ailahdus. Pihka oli alkanut tuoksahtaa nenään ja
päivisin varisi sulava lumi kevättä hiljaa huokaavien kuusten oksilta.
Mutta yöt olivat täyttä talvea.
Hannes seisoi vartiossa etu-asemalla. Miesten puutteen takia olivat
palvelusvuorot venyneet luonnottomiin. Sanottavaa nurkua ei kuitenkaan
ollut havaittavissa, mutta väsymys tahtoi väkisinkin vallata ruumiin ja
mielen.
Tiedustelijat olivat ilmoittaneet, ettei vihollisten puolella ollut
havaittavissa pienintäkään liikettä, Kärsityt paikalliset tappiot
olivat vieneet niiltä aloitekyvyn. Mitään hyökkäystä ei ollut
odotettavissa.
Otollista tilannetta hyväkseen käyttäen olivat Hanneksen toverit
vetäytyneet lepäämään. Myöskin oli kuultu, että rintaman takana
toimivaan kenttäsitomoon oli saapunut uusi henkilökunta, uusia tyttöjä;
mene tiedä mikä oli saanut hoki väsyneet ja virkistyksen puutteessa
olevat pojat vetäytymään paikoiltaan.
Ja niinpä huomasi Hannes olevansa ypöyksin. Jostakin loitompaa vain
vieri hillittynä jonkun proletaarisotilaan laulunhyrinä, kunnes sekin
lakkasi.
Yksinäisyys kirvoitti Hanneksen ajatukset. Mielikuvitus loihti silmien
eteen kotikylän, omaiset ja mielitietyn. Miten herttaista olisikaan
saada kyllikseen levätä, levätä omassa kodissaan, nukkua omalla
vuoteellaan, nauttia täysin ahmauksin ehjästä kotitunteesta: elää
ihmisiksi, tuli hän huokaisseeksi. Ja mikä riemu saada olla lähellä
Maria, vaihtaa helliä sanoja ja hyväilyjä, saada ja antaa rakkautta.
Rakkaus! Se se sentään köyhimmälle ja kurjimmallekin oli ainoa palssami
elämän toivottomassa nälkäarjessa, ainoa joustin, joka kannusti
ponnistelemaan, joskohtakin tuloksetta. Rakkaus -- siinä se fata
morgana, joka loi pettäviä harhakuvia kärsimyksen tiellä läähättävän
proletaarin väsymyksestä sumeisiin silmiin, harhakuvia, niin, mutta
vailla niitä olisi kädestä kärsään eläjän elämä vieläkin hehkuvampi
helvetti. Rakkaus, se se kehitti voimat äärimmilleen, paiskasi jo lopen
uupuneen orjan vielä henkitoreissaankin mahdottomuuden muuria vastaan,
yllytti, käski: yritä, yritä! Aherra, raada itsesi, omaistesi,
lemmittysi, vaimosi, lastesi takia! Raada! -- --
Ja Hanneksen mieleen juolahti yön hiljaisuudessa monta elämäänsä,
sydäntä hivelevää lemmenkohtausta. Ne tuikkivat hämärästä kuin valoisat
tuvanikkunat öisestä kylästä.
Ja häntä rupesi niin hellyttämään. Ihan kyyneleitä lykki silmiin. Ja
mielikuvituksen yhä kiihkeämmin askarrellessa unohti Hannes tykkänään
missä oli. Petäjää vasten nojautuen hän siinä vain yksinänsä unelmoi ja
ikävöi, ja korven humina kuulosti hänen oman apean sydämensä
alakuloiselta hyminältä.
Hän joko torkahti tai olivat hänen silmänsä muistelon mailla
kulkiessaan kotvaseksi painuneet umpeen, niin ettei hän huomannut,
kuinka vastakkaiselta suunnalta muudan musta hiihtävä varjo vähin erin
liukui häntä kohti. Vasta kuu varjo oli vain muutaman askeleen päässä
hänestä, havahtui hän tulijan somman rasahduksesta, avasi yhtäkkiä
silmänsä, tarttui kivääriinsä ja ponnahti pantterin joustavuudella
eteenpäin syöstäkseen pistimensä vaanivan vihollisensa rintaan. Tämäkin
huomasi nyt vasta vastustajansa -- hän oli vain umpimähkään punaisia
pälyen liikkunut hämärän suojassa, kunnes äkkiarvaamatta seisoi silmä
silmää vasten vihollisen kanssa. Salamannopeasti tarttui hän vyöllä
olevaan pistooliinsa ja suuntasi sen kohti punaista sotilasta. Mutta
juuri kun hän painoi sormensa liipasimelle, juuri laukauksen
pamahtaissa työntyi Hanneksen pistin kuin alkuvoiman painamana hänen
rintaansa. Henkitoreissaan, veren purskahtaissa hänen suustaan ja
sieramistaan tupertui hän selälleen hangelle ja hänen tuskan
vääristyttämät silmänsä näkivät jotakin, mitä hän ei olisi odottanut,
ja hänen korvissaan kajahti kuin viimeisellä tuomiolla:
-- Siinä palkkasi, _konna_.
Sillä hän, jonka pistin hänet oli passittanut helvettiin, jonne hän
kuului, ja jonka jääväämätön kirous seurasi häntä manalan majoille, oli
hänen -- veljensä. Ruma oli veljen kuva Hanneksen sydämessä ollut,
mutta näky, mikä nyt oli hänen edessään, oli kahta kauheampi. Kauhu ja
tuska vääristi kuolevan jääkärin muutenkin inhottavat piirteet ja
Kainin leimana irvisti veren värjäämä, lapsuuden aikainen arpi tämän
poskessa rumentaen kohtalonsa tavanneen epäkelvon muodon sitäkin
hirveämmäksi.
Hannesta pöyristytti. Mitään katumusta ei hän tuntenut, päinvastoin oli
hän hiljaisuudessa toivonut tämän suuntaista jälleennäkemistä. Mutta
ihmisiä ei miellytä rumuus, ja milloin sitä on yhteen ihmiseen
kiteytynyt näin runsaasti kuin nyt siinä kuolleena viruvaan luokkansa
pettäjään, peririkolliseen, ja kun tämä lisäksi on veli, lihallinen
veli, saman työläisperheen jäsen, niin on se jo enempi kuin mitä
normaalityöläinen jaksaa sulattaa.
Hannesta puistatti. Nyt hän vasta myös huomasi, että hänen olkapäähänsä
koski ja että jotakin lämmintä valui alas pitkin hänen käsivarttaan.
Hänen silmänsä pimenivät ja voimattomana lyyhistyi hän kuolleen
Juudas-veljensä viereen hangelle.
Sitten oli hän kuulevinaan joitakin epäselviä ääniä, hälinää, ja
lopuksi hänestä tuntui, että hänet kohotettiin ylöspäin, että hän
ikäänkuin keinui tyhjässä ilmassa. Sen jälkeen hänen sieluntoimintansa
herkesi.
* * * * *
Tietysti se oli unta. Mutta yhtäkaikki sanomattoman somaa.
Hän lepäsi vuoteella. Mutta Mari istui hänen luonaan, hyväili varoen
hänen kättään ja kuiskasi helliä, ihania sanoja hänen korvaansa. Hän ei
kyennyt niitä eroittamaan, mutta hän oli varma siitä, että ne olivat
niitä samoja, joita hän oli tottunut Marin suusta kuulemaan milloin
lemmensyleilyyn vaipuneina oli unohdettu koko ulkopuolinen maailma ja
vain eletty toinen toisilleen kahden sielun sydäntä hivelevässä
sopusoinnussa, sanoja, joita ei hän kuitenkaan mielestään ollut
pitkään, pitkään aikaan kuullut. Mutta mitäs, hän olisi voinut vaikka
vannoa, että hänen korvissaan helisi:
-- Rakas!
Ja tajuttomalla voimanponnistuksella kohotti hän verkkaan silmäluomiaan
ja, aivankuin olisi pelännyt näkevänsä vain tyhjän avaruuden tai jonkun
ventovieraan ihmisen, loi hän epäluuloisen, kysyvän katseen suuntaan
missä hän mielestään oli kuullut tuota rakasta kuiskutusta. Ja kuka muu
istui hänen vuoteensa ääressä kuin Mari itse, Mari ilmi elävänä, luuna
ja lihana. Ah, mikä ihana herääminen ja mikä ääretön tyydytys, ettei
kaikki ollut vain kuumeisen unta, ilkeää, haihtuvaa harhaa.
Mutta miksi jatkaa? Miksi koettaa kuvata sellaista, mistä kynä voisi
loihtia ilmi vain murto-osan, miksi lainkaan puuttua tuohon ikuiseen
arvoitukseen, jota tuhannet ja taas tuhannet taiturit ja nerot ovat
kautta aikojen kilvan käsitelleet koskaan pääsemättä pitemmälle kuin:
_on_, mutta voimatta koskaan tyydyttävästi selittää: _mitä_ ja _miksi?_
Riittäköön meille, kun saamme tietää, että myös Mari oli päättänyt
kantaa kortensa yhteiskekoon, päättänyt hänkin tehdä voitavansa
luokkansa vapaustaistelun hyväksi, ja hän oli tämän päätöksensä tehnyt
jo ennen kuin Hannes oli kotoaan lähtenytkään mutta mielinyt odottaa
siksi, kunnes tämä oli ymmärtänyt velvollisuutensa ilman, että siitä
piti "syrjäisen" huomauttaa. Siinä syy miksi hän oli Hannekselle
sanonut: "Jos olisin mies, niin tietäisin kyllä mitä tekisin", ja sen
takia hän myös eron hetkellä oli niin näennäisen huolettomasti
virkahtanut: "Näkemiin!"
Kohta Hanneksen lähdettyä oli hänkin rientänyt kaupunkiin, liittynyt
Ensi-Avun itsensäuhraavaan joukkoon, ja tässä oli hän nyt sieluineen ja
ruumiineen mukana keventämässä miestovereidensa kärsimyksiä. Ja Hilma,
Hanneksen sisko, oli seurannut hänen esimerkkiään, mutta joutunut
jollekin toiselle suunnalle.
Niin että siinä sen nyt Hannes kuuli, ja kuuli samalla, ettei hän ollut
saanut mitään vakavampaa vammaa; vaarattoman naarmun vain olkapäähänsä,
mutta liikarasitus ja mielenjärkytys olivat käyneet yli hänen
voimiensa. Laukauksen kuultuaan olivat kauempana olleet toverit
rientäneet paikalle ja vieneet tajuttoman Hanneksen kenttäsairaalaan,
missä tämä nyt heräsi uuteen elämään rakastettunsa hoivissa.
Kelpaa vapaussankarin siten herätä, ja kelpaa sorretun luokan silloin
taistella kalleimmastaan, kun sen yksilöjen pyyteet sulautuvat
yhteiseen pyrkimykseen; kun jokaisen köyhälistön jäsenen sekä rakkaus
että viha kannustavat samaan suureen päämaaliin: sorrettujen
vapautukseen. -- --
Mutta luokaamme katsaus siihen maailmaan, missä uuraat, väsymättömät ja
rakkautta uhkuvat punaiset laupeudensisaret liikkuivat. Antakaamme
yhden heistä omin sanoinsa kertoa sydäntä särkevistä, mutta samalla
proletariaatin ennen aavistamatonta suuruutta kuvaavista havannoistaan:


Aatteen uhrit.

Siinä he nukkuvat, nuoret, lapselliset kasvot, ja vanhat, aatteen ja
työn uurtamat keski-ikäisten miesten piirteet valkoisilla patjoilla.
Minulla on yövuoro haavoittuneiden sairaalassa.
Punaisen paperin ympäröimä sähkölamppu valaisee himmeästi sairaalan
salia.
Ensi vuoteella lepää tuon tuostakin hieman valittaen vaaleakiharainen
suomalainen. Hänen suuria sinisiä silmiään peittävät tummenneet
silmäluomet. Hän on ollut ensimmäisenä ryntäämässä, hän on vaikeasti
haavoittunut ja vaikean taistelun, vilustumisen, valvomisen ja
syömättömyyden aiheuttama väsymys on nostanut kuumeen hänen nuorille,
kauniille poskilleen.
Hänen vieressään makaa tyynenä keski-ikäinen työmies. Suomalainen
sitkeys ja pelottomuus kuvastuu hänen vakavissa, vaaleissa kasvoissaan.
Hänen käsivartensa on pahoin ruhjoutunut, vaan hän ei koskaan valita.
Hänellä on vaimo ja lapset, mutta, köyhälistön onni on ollut hänelle
heitä rakkaampi ja hän on hetkeä miettimättä pannut henkensä alttiiksi
yhteisen kansansa edun vuoksi.
Minä seison kauan hänen vuoteensa ääressä ja ihailen suuremmoista
puolta kansani luonteessa, tyyneyttä, rehellisyyttä ja kestävyyttä.
Hänen vieressään lepää ihan lapsellinen poika. Muistan miten hän
nauraen sanoi päivällä:
-- Äitimuori kielsi minua menemästä rintamalle, vaan minä karkasin.
Herttainen, aurinkoinen hymy valaisi hänen tätä sanoessaan noita
pyöreän pehmeitä, poikamaisia piirteitä.
Tuon lapsen rinnalla nukkuu iloinen hymy huulilla reipas keski-ikäinen
mies. Hän on salin ilopilleri ja politikoitsija. Sauvansa varassa hän
kulkee kaiket päivät viereisissä huoneissa synnyttäen hanakoilla
sanasutkauksillaan kaikkien kasvoille leveän hymyn.
Minun täytyy hymyillä, kun katselen hänen hauskoja kasvojaan hänen
nukkuessaan siinä rauhallisena.
Salin toisessa päässä voihkii kaunis, kalpea, tumma nuorukainen.
Hänellä on hirveä haavakuume, hän hourailee. Vähän välistä hän mutisee:
-- ruutia on, kaikki on kunnossa, ampukaa noita vietävän
valkokaartilaisia!
Hän on kolme viikkoa ollut yhtämittaa rintamalla. Hänen käsivartensa on
ihan mäsäksi ammuttu. Se täytyy leikata poikki. Hoitajat seisovat
ääneti hänen vuoteensa ääressä. He eivät voi hänen tuskiaan lieventää.
Kyyneleet nousevat kuumina silmiini. Tuo nuorukainen on minusta kuin
pyhä. Hän on uhrannut itsensä kuin ihmiskunnan vapahtaja elämän
hymyillessä kauniimpana hänen verevillä nuorilla poskillaan. Nyt on hän
kalpea ja laiha, mutta minusta hän on entistä kauniimpi. Kärsimykset
ovat jalostuttaneet hänen kasvonsa.
Yhä edelleen kuljen vuoteen äärestä vuoteen ääreen. Näen samat tyynet,
kärsivät kasvot, samat nuoret, tuskien uurtamat piirteet. Toiset
hikoilevat poltoissaan, sähkövalossa näkyy kimmeltäviä hikipisaroita
heidän ylevillä kasvoillaan. He ovat taistelun kruunaamia ylimyksiä,
nuo ihmiskunnan tulevaisuuden onnen puolesta uhrautuneet työmiehet.
Toisessa salissa nukkuvat suomalaisen köyhälistön avuksi rientäneet
lättiläiset.
Peitteiden alta näkyvät pitkät komeat vartalot, valkoista patjaa
vastaan välkkyy heidän tuuhea, tumma tukkansa.
Tuossa lepää haavoittunut nuorukainen, jonka kasvot ovat kauniit kuin
kreikkalaisen jumalan kuvapatsaan. Tuossa on pyöreäpiirteinen veikeä
kuularuiskunhoitaja, tuossa solakka tarkkampuja ihanine huulineen.
Tuossa on välkkyvän ruskea kiharatukka, tuossa pieni, laihahko
ukrainalainen, panssarijunan hoitaja, jonka mustat kulmakarvat ovat
tuskaisina yhteen puristetut. Hänellä on haava päässä ja se vaivaa
häntä kovin.
Hän hymyilet! väsyneesti päivisin tummien viiksiensä alta. Hän on kuin
suuri haaveksiva lapsi, ltämaalaisine mustine silmineen, raskaine
pitkine silmäripsineen.
Minä muistan persialaisia kuunvalaisemia hiekka-aavikkoja,
loppumattomine taivaanrantoineen, kuulen kumeata barbaarista soittoa ja
salaperäistä aavikon tuulen huminaa. Minä kuvittelen rajattomia, kun
katselen häntä valkoisten haavasiteitten ympäröidessä hänen norsunluun
väristä otsaansa ja kalpeita poskiaan.
Siinä on ihmeisiin uskova itämaa, satuihin luottava lapsi, mielikuvitus
ja usko, marttyyrisuus ja itämaalaisen fakiirin kuolemaa
pelkäämättömyyttä! Venäjä on jo itämaata, arvaamattomien tapahtumien ja
mahdollisuuksien maa, suuremmoinen kiihkossaan, peloittava
vaihtelumahdollisuuksissaan, kiehtova, houkutteleva, puistattava kuin
öinen aavikko jalopeuroineen, tukahduttavia hiekkapilviä nostattavina
etelätuulineen, ihmeisien yrttien ja huumaavien kukkien maa, mustimman
taantumuksen mutta myös maailman vallankumouksen kehto!
Tätä kaikkea aattelen katsellessani ukrainalaisen, aromaanlapsen
tummia, säännöllisiä kasvoja.
-- Nukkukaamme yhdessä, sanon minä leikillä ja nojaudun hänen
lähelleen.
Haavoittunut hymyilee heikosti.
-- Minäkin olen väsynyt, lisään minä leikillisesti.
Hän tarttuu minun käteeni, ja me istumme käsi kädessä, hymyillen ja
vaieten.
Hänen kasvonsa ovat tuskan hiessä: Minä pyyhin niitä. Se liike näkyy
rauhoittavan häntä ja hän sulkee silmänsä.
Katselen hänen sulkeutuneita silmiään. Minä tiedän, että hänestä on
tuleva täydellinen rampa. Liikkumishermosto on pilaantunut.
Hän on tullut vieraalta maalta, vieraalle maalle, sen maan vapautta
puolustamaan. Hänen kansallisuuttaan ovat vuosisatoja venäläiset
taantumukselliset yrittäneet hävittää pois maailmasta asettaen sen
viimeisessäkin maailmansodassa Riian rintamalla tahallaan kuolemaan
ilman ampumatarpeita, ilman muonaa. Tietäähän koko maailma, että
Kaledinit ynnä kumppanit möivät rahasta Riian kaupungin ja sen osan
Kuurinmaata saksalaisille.
Kuljen pitkän tyhjän salin läpi, eteisen poikki yksityiseen huoneeseen.
Nuori kaksikymmentäkolme vuotta vasta täyttänyt lättiläinen viruu siinä
tautivuoteella.
Hänen säärihermonsa on poikki ammuttu. Näen hänen korkean otsansa
kastanjaruskeine suortuvineen. Hänen nenänsä on voimakkaan kaareva, suu
ilmaisee miehekkyyttä ja mielenlujuutta. Päivällä, kun tuskat joskus
lauhtuvat, muistan hänen rohkean hymynsä ruskeitten, sirojen viiksien
alta, kun hän sanoo: "Ei mitään hätää."
Hän ei voi tuskiltaan nukkua öisin. Nytkin hän valvoo. Kumarrun hänen
ylitsensä ja kysyn:
-- Särkeekö jalkaa kovin?
-- Hieman, hän vastaa huoaten,
-- Koettakaa nukkua!
-- En voi.
Hieron hänen kipeää jalkaansa.
Hänen rinnastaan nousee helpoituksen huokaus.
Sivelen viileällä kädelläni viihdyttäen hänen kuumaa otsaansa. Hän
sulkee silmänsä.
-- Pitää nukkua, sanon minä hyväillen kuin pienelle lapselle.
-- En voi.
* * * * *
Uneksin sanoin kuvaamattoman kauniita unelmia tuon jalopiirteisen
lättiläisen vapaustaistelijan vuoteen ääressä. Venäjän ihanimpia
ilmiöitä näen ruhjoutuneena ja miten monta tuhatta ja miljoonaa on
tuota ihanaa kansaa sorrettu ja tapettu vuosina 1905-1918!
Lättiläisten verilöylyt ovat maailman kuuluisat julmuudessaan.
Oi sinä elämän kuningatar, sinun sydämettömyytesi on ollut rajaton.
Miksi sinä haaskaat ihmiskunnan hyvettä ja autat eloon vaan rumuutta ja
alhaisuutta?
Haavoittunut lättiläinen nukkuu kuin hyvä lapsi.
Minä irroitan käteni hänen kädestään ja hiivin hiljaa pois.
Eteisen penkille istahdan ja itken, itken ääneti ja ahdistavasti.
Kauhea on ihmiselämä!
Ei mitään kaunista, ei mitään uutta synny ilman hirveitä tuskia ja
verenvuodatusta.
Istun kauan kasvot käsien varassa.
Välskäri tulee tohveleineen suuresta salista eteiseen.
-- Mitä mietitte?
-- En mitään, sanon ja tukahdutan tunnelmani.
-- Se on minulle niin kaunis, etten voi sitä jokaiselle kertoa.


Ei sinun pidä tappaman.

Leirillä pakinoitiin. "Leiri" käsitti tunkkaisen maalaispirtin, jonne
punaiset sotilaat olivat sulloutuneet kuin silakat suolaan; siellä oli
epämukavaa, ahdasta, mutta kiitti kun sai oijasta huokaamaan edes
kostealle ja likaiselle pirtinlattialle ja kuvitella olevansa
ihmistenilmoilla ja levätä tuokion neljän seinän sisällä -- taivashan
sitä oli saanut jo pitemmän aikaa tehdä katon virkaa ja hankipöykky
patjan -- siellä taistelulinjoilla.
Pakinoitiin, niin.
Toiset olivat vilkkaasti seuranneet sanomalehtiä -- Punaisen Suomen
punaisia lehtiä.
Joku oli juuri lukenut punaisen prokuraattorin varoituksen
väkivallanteoista.
"Tietäkööt sellaisten roistontöiden tekijät, sanottiin julistuksessa,
etteivät he vältä rangaistusta, vaan heidät ennemmin tai myöhemmin
tullaan rankaisemaan vallankumouslakien kaikella ankaruudella".
-- Eihän niissä lehdissä enään muuta näy olevankaan, tokaisi luetun
johdosta muudan ärtyinen punasotilas tirskauttaen pitkän syljen: tänään
varoittaa prokuraattori, eilen Kansanvaltuuskunta, toissapäivänä
ylipäällikkö ja niin edespäin ja niin edespäin. Oikein minua
ihmetyttää, että annetaan edes lähettää kuula päälle hyökkäävään
lahtariin. Sanoi ja sylkäisi uudelleen.
-- Ei se ole mikään leikin paikka, puuttui puheeseen muudan
jumalattoman kookas asetoveri, varsinainen ryysy-Zeus, jonka
ulkomuodosta päättäen olisi luullut oikeaksi hirmuksi. Eihän voida
kieltää, ettei jotkut muka meikäläiset eri seuduilla maata olisi
puuttuneet kerrassaan surkuteltaviin tekoihin, suorittaneet kostomurhia
j.n.e. Ja meidän taistelummehan ei tarkoita yksityisten henkilöiden
poistamista, vaan kapitalistisen järjestelmän muuttamista. Paitsi sitä,
että yksityisten, aseettomien henkilöiden murhat ovat hyödyttömiä,
vahingoittavat ne lisäksi taisteluamme sillä, että ne vieroittavat
puoleltamme ymmärtämättömät heiluvat ainekset.
-- Heiluvat ainekset! Heiluvat ainekset saavat minun puolestani
heilahtaa vaikka helvettiin, kivahti äskeinen puhuja. Sanon, että
noiden tihutöiden takana ovat juuri "heiluvat ainekset", kaikellainen
sakka, ja sitte laitetaan erinäisiä manifestejä ja julistuksia
_meille_, ikäänkuin me muka olisimme mitä hummerijoukkoa, joka mikä
silmänräpäys tahansa on valmis päästämään päiviltä kilttejä,
ylevämielisiä, jaloja ja hyvänahkaisia porvareita. Piru, noilla
jokapäiväisillä marinoilla ei tehdä muuta palvelusta kuin että lopulta
saadaan koko punakaarti uskomaan itsestään paljasta palturia. Sähisi ja
sylkäsi.
-- Niin tähdellisestä seikasta ei koskaan puhuta liiaksi, huomautti
tähän kolmas, muudan kärsivän ja väsyneen näköinen asetoveri,
nähtävästikin käsityöläinen, jolle tällainen aarnioelämä ilmeisesti
kävi liian raskaaksi. Kyllä se on sillä lailla, pojat, ettei meidän
sovi olla julmia kuin raamatun Jehova, joka Egyptissä tapatti kaikki
esikoiset faaraon esikoisesta orjan esikoiseen asti. Nouskaamme tätä
porvarien jumalaa ylemmäksi. Meidän on voitettava kostontunne
sydämissämme. Niin ryysypekkoja kuin olemmekin, on meidän esiinnyttävä
aikakautemme ritareina. Nyt taistellaan yhteiskunnan, ei yksityisen
tekemää vääryyttä vastaan. Ja me olemme nyt vastuussa siitä, mitä
yksityinen meikäläinen tekee. Parhaat ovat panneet koko elämänsä
takaukseen yksityisten teoista. Sen uuden maailman, johon me pyrimme,
voi voittaa ainoastaan se, joka jaksaa voittaa koston maailman.
Rakentakaamme kynnyksemme niin korkeaksi, ettei mikään matala halu voi
astua sen yli näinä Suomen köyhälistön suurina päivinä.
-- Rakennetaan vain minun puolestani, jankutti jälleen edellinen. Mutta
ensiksikään ei käy kieltäminen, että porvaristo nykyään vain nauttii
"pahojen tekojensa huonoista hedelmistä". Mistä näitä kaikenlaisia
hulikaani-aineksia sitten on ilmestynyt? Mistä muualta kuin varjoista
ja liepeiltä, jonne porvarillinen yhteiskuntamme on ne viskannut. Nälkä
ja kurjuus ja alennus ja pilkka niitä on siittänyt. Ja kuka tietää
sanoa, kuinka monella niistä, jotka näinä melskeisinä aikoina ovat
satuttaneet kätensä noihin ylen kelpoihin porvareihin, kuinka monella
niistä mahdollisesti on ollut aivan _erikoinen_ aihe iskeä, kun tuli
tilaisuus. Kuka voi väittää, etteivätkö he joskus ja usein sitäpaitsi
olisi joutuneet kärsimään jostakin aivan tavallisuudesta poikkeavasta,
luonnottomasta vääryydestä, ja sen takia kasvaneet kieroon, niin
kieroon, ettei kaunopuheisimmatkaan manifestit ja julistukset voi heitä
oikaista -- kun ei sitä ole voineet papit eivätkä lukkarit, eivät
nimismiehet eivätkä poliisit, ei Lappeenranta eikä kuritushuone.
Ja toiseksi: tuntuu aivan kuin lähdettäisiin siitä, että me, että vain
alaluokan hulikaanit ovat roistoja, joista ei koskaan voida olla
varmoja mihin verkasen työhön ne ryhtyvät, ja että porvaristo,
herraskaiset, aateliset ja koko tuo petkuttava ja pirullinen
kopla, että ne ovat niitä varsinaisia hyveen lapsia. No, onhan
sitä jotakin puhuttu heidänkin "erehdyksistään", ovathan he
"vahingossa" tulleet ampuneeksi meidän punaisenristin tyttöjämme ja
haavoittuneitamme, takoneet rautanaulalla jäsenkirjoja vangiksi
saamainsa punakaartilaisten päihin j.n.e., mutta pää-asiassa ollaan
heidät jätetty niin edulliseen valoon, että oikein ällöttää. Kun sen
sijaan olisi pitänyt kruuvata heitä, kruuvata niin että olisi lähtenyt
halu juonitella selkämme takana. Ja siksi toiseksi: tiedämmekö me
sitten, mitä jälkeä valkoiset itse oikeastaan ovat rintamansa takana
jättäneet?
-- Mutta minäpä tiedän! kuului samassa vaisu mutta vakuuttava ääni
ovensuusta. Sinne oli kahden punakaartilaisen saattamana ilmestynyt
outo, raihnas mies sisäänpainunein, melkein kuumeisina hehkuvin
silmin: ulkomuodostaan ja asustaan päättäen -- miehellä oli
"nilkastahirtettävät" ja naapukka -- oli hän pohjalaisia. Saattajat
osoittivat hänet lieden ääreen, sen edessä lojuilevat kaartilaiset
vetäytyivät syrjään, toivat tulijalle jakkaran ja tarjosivat
virkistyksekseen höyryävää teetä. Sanattomana ja konemaisesti hän
istuutui, otti vastaan tarjotun teen ja nieli sen niin nopeasti kuin
kuumuus salli. Saattajat sillä aikaa selittelemään tovereille, että
mies oli lahtarien rintaman lävitse onnistunut ihmeellisten, viikkoja
kestäneiden harhailujen jälkeen pääsemään tänne; kuului puolueeseen ja
oli kotoisin Oulun puolesta. Nyt siis saataisiin tietää jotakin
"valkoisesta" Suomestakin, Odoteltiin uteliaina.
-- Mistä täällä niin kiihkeästi keskusteltiin? tutkasi tulija pitkän
tovin ikäänkuin voimia kooten ääneti istuttuaan.
-- Punaisesta terrorista, sutkautti äskeinen inttäjä ilkeästi.
-- Onko sitä sitte sellaista?
-- Vakuuttavat olevan. Kerrotaan, että siellä ja täällä on murhattu
joitakin porvareita.
-- Niin, mutta tekoja ei voida panna punaisten tilille, vaan harmaiden,
hulikaanien, huomautti joku.
-- Hulikaanien, hymähti pohjalainen. Täällä on siis asianlaita aivan
päinvastainen kuin "valkoisessa" Suomessa. Siellä murhaavat
herraskaiset, sivistyneet, paremmat ihmiset, "kulttuurin
esitaistelijat", "oikeuden ja totuuden apostolit".
-- Murhiako siis sielläkin?
-- Ei murhia, jumala paratkoon, vaan verilöylyjä, ei joitakin tihutöitä
siellä ja täällä, vaan joukkoteloituksia, ei apuharvennusta vaan
puhtaaksiniittämistä. Sanon teille toverit, että se, mitä olen siellä
osin omin silmin nähnyt, osin kuullut, on jotakin sellaista, mistä ette
te täällä ole uneksineetkaan. Mitä pidätte esim. siitä, etteivät
valkoiset tyytyneet edes kylmästi ampumaan työläisiä, vaan raatelivat
heitä kuin metsäkarjut: ruhjoivat pyssynperillä pääkalloja, raatelivat
pistimillään ruumiit, silpoivat jäseniä, viskasivat muodottomiksi
runtelemat uhrinsa avantoihin, eivätkä vain joitakuita, vaan
joukottain, kuten tapahtui Rovaniemellä. Mitä pidätte siitä, että esim.
Kemissä, jossa on tapettu ainakin hyvän joukon toista sataa työläistä,
porvarit kokoontuivat rouvineen ja lapsineen nauttimaan teilajaisista.
Mitä pidätte siitä, että ei koko valkoisessa Suomessa löydy
paikkakuntaa missä proletaareja ei olisi lopetettu kuin eläimiä,
seuduilla sellaisillakin, joissa työväki ei milloinkaan ole edes
ajatellut mitään punakaartia ja aseellista toimintaa. Mitä
ajattelette siitä, että esim. Varkaudessa on tapettu 4-500 työläistä,
Pietarsaaressa -- ja mitä eläimellisemmin -- satakunta, Vaasassa,
Torniossa, Kokkolassa, Kajaanissa, Kannuksessa, Ylivieskassa ja muualla
joukottain, ilman mittaa ja määrää, ja _Seinäjoella_, verikenraali
Mannerheimin loistovaunun seinustoilla, niinikään kymmeniä, sata,
ehkäpä enemmänkin. Pohjoisessa eivät valkosudet ole tyytyneet
murhaamaan vain "joitakin", ei, siellä on tehty puhdasta jälkeä,
tapettu työläisiä tuhansittain kylmästi harkiten, nauttien, jopa
valokuvaamalla ikuistuttaen tappajaisia.
Niin, ja siinä ei suinkaan ole kaikki. Työväen yhteinen omaisuus on
rosvottu. Ei ole "valkoisessa" veri-Suomessa työväestöllä enää