Punaiset ja valkoiset: Kuvaus Suomen luokkasodasta - 08

intohimoaan. Ei muuta kuin joko tapoit itse tai ilmoitit toivomuksesi
"kenttäoikeudelle" tai "valtiorikosoikeudelle" -- vedit tukasta tai
parrasta, aina oli tulos sama: kuula työläisen kalloon!
Kuvaava on monesti julkisuudessa mainittu tutkinto-asiain päällikön,
majuri _Gustaf Aminoffin_ kiertokirje "valtiorikosoikeuksien"
syyttäjille, missä kiertokirjeessä hän ilmoitti _armeijan tahdon ja
toivomukset_ m.m. seuraavasti:
"Kuolemanrangaistusta on vaadittava johtajille, sotilaspäälliköille,
sota-agitaattoreille, murhaajille, ryöstäjille ja muille roistoille."
"Mitä taas tavalliseen punakaartilaiseen tulee, ei ole syytä suinkaan
kenenkään kuvitella, että he olisivat taistelleet _minkään aatteen_
puolesta."
Ja valtiorikosoikeudet täydensivät verilöylyjen sarjan "laillisesti"
julistamalla 450 kuolemantuomiota, joista yhdeksän sosialistisiin
valtiopäivämiehiin kohdistuvaa. Niistä ei kuitenkaan liene enää pantu
täytäntöön enempää kuin 150, valkoisten verenhimo kun jo oli saanut
niin viljalti tyydykettä ja ulkomailla aljettiin kiinnittää
kiusalliseksi käypää huomiota näihin uskomattomiin hirmutekoihin.
Kuten sanottu, vielä ei varmuudella tiedetä murhattujen työläisten
lukumäärästä, sotilas- ja siviiliviranomaiset kun ovat tehneet
kaikkensa kaihtaakseen "kulttuurin esitaistelijain" veriset jäljet.
Sen sijaan tiedetään, kuinka paljon lapsia on jäänyt orvoiksi.
Virallisesti ilmoitetaan näiden lukumäärä 25,000:ksi.


25,000 orpoa.

-- Mitähän, jos mä mainitsisin tuostakin? tuumii kiltin valkoisen
porvarilehden vielä kiltimpi ja valkoisempi toimittaja, joka on saanut
vapaudenristin kirjoituksista "Pois tarpeeton hentomielisyys" tai
"Punainen helvettikö vaiko valkoinen vapaa, suuri Suomi" j.n.e,,
joskaan ei sen kummemmista sankariteoista, -- Mitähän, jos mä panisin
tuonkin lehteen? tuumii hän, kuten sanottu, selaillessaan nippua
yleisiä uutisia ja erikoisesti silmäillessään muudatta, jossa varsin
lyhytsanaisesti ja viileästi huomautetaan, että "kapinan" johdosta on
sattunut sellaistakin, että 25,000 lasta on joutunut orvoksi.
Oikeastaan ei asia liikuta häntä vähääkään, sillä työläiskakaroitahan
ne ovat, ja hänestä on saman tekevää onko näillä sattumalta vanhempia
tai ei, Mutta kun lehdessäkin nähtävästi on tilaa, kertomukset
valkoisten ihmesankarien uroteoistakin kun alkavat olla niin
samanlaisia: kuinka "meidän pojat" löivät pakosalle kymmenen kertaa
vahvemman roistojoukon, kuinka yksi ainoa valkoinen vangitsi koko
punaisen komppanian ja kuinka vapautetun kylän asukkaat ottivat
vapauttajat ilokyynelin vastaan (mutta perivät leivästä 5 markkaa ja
maitolitrasta toisen mokoman) j.n.e., joten niitäkään ei ilkene enää
panna lehteen muuta kuin muodon vuoksi, niin -- miksipäs ei palstan
täytteeksi yhtähyvin noitakin 25,000 orpoa kuin jotakin muutakin
vähemmän tärkeätä?
Ja sitten ottaa hän tuon vähäpätöisen uutisen, varustaa sen yhtä
vähäpätöisellä otsikolla, ja niin on lehden valkoinen valioyleisö
seuraavana päivänä pakotettu vilkaisemaan siihenkin.
-- Hm; tuumii se, vai on niitä orpojakin 25,000. Kylläpä on noita
pahuuksen punaisia _kaatunut_. Mutta arvasihan sen, kun _meidän_ sakki
kerran otti ja näytti. Hm.
Ja sitten käännetään lehteä ja ne 25,000 jätetään herran huomaan.
Lehdessähän on niin paljon tähdellisempääkin.
Mitä siis niistä 25,000 rakkaripenikasta. -- --
* * * * *
Mutta entä mitä itse nuo 25,000?
Mitä tuumivat he? Mitä tuntevat he? Minkälaisia johtopäätöksiä
vetelevät he?
Ovatko he tolkulla koko pykälästä?
Heistähän vielä monet lepäävät äitinsä kuihtuneilla rinnoilla tai ovat
enemmän tai vähemmän hyvänsuovan "hoitajan" hoteissa. Ja iäkkäämmät
tokko heistä ovat sen kehittyneempiä, mihin ajatustoimintaan mokomista.
Kunhan vain saavat huutaa, telmiä, tehdä pahaa ja -- --
Siinäpä se pulma juuri onkin: jotakin myös suuhunsa. Niin.
Saattaa olla, että he kukatiesi olisivat piankin unohtaneet
kadottaneensa isänsä ja vanhemmat veljensä, äitinsä ja vanhemmat
sisarensa, niin, myös nekin. Tietysti se oudostutti aluksi, kun tupaan
tulleet valkoiset miehet veivät omaiset, eivätkä nämä sitten enää
koskaan palanneet. Kammotti tietysti kuulla, että isä ja veljet oli
ammuttu jossakin metsänreunassa taikka että he oli viety johonkin kauas
ja siellä kuolleet. Vanhakos sitä tarvitsee olla ymmärtääkseen sanat
"kuollut" ja "tapettu" sekä kauhun ilmeet jälkeenjääneiden omaisten tai
tuttavien kasvoilla. Tietysti kävivät vilun väreet pitkin selkäpiitä
sitten jälkeenpäin nähdessä valkoisten liikuskelevan kotoisissa
askareissaan ja esiintyvän aivan kuin ei olisi mitään tapahtunut,
vaikka olivat tappaneet niin ja niin monta isää, veljeä, äitiä ja
siskoa. Kummastutti jopa vallan tavattomasti, itse kakarat kun
nimittäin olivat aina olleet vaarassa pienimmästäkin pahanteosta saada
selkäänsä. Ja kuitenkaan ei _näille_ ollut tapahtunut mitään.
Päinvastoin olivat ikäänkuin entisestäänkin herrastuneet ja
ylpistyneet. Ja jopa toisien rintaan oli ilmestynyt jokin korukin,
jokin himphamppu, jota vanhemmat sanoivat kunniamerkiksi. Kunniamerkki
isän, äidin, veljen ja siskon tappamisestako? Mistäs muustakaan. -- --
Pikku silmien ohi vieri niin paljon kaikellaista sellaista, joka oli
omiaan oudostuttamaan, niin, jopa suorastaan kammottamaan. Ja sitten se
ikävä, kun eivät omaiset palanneet. Eihän se ollut leikkiä. Mutta
hiljakseenhan se kaikki sittenkin ehkä olisi painunut unhoon.
Ellei olisi ollut niin monta muuta muttaa.
Niinkuin nyt nälkä esimerkiksi.
Hirvittävä, yhtämittainen, herkeämätön nälkä.
Eihän sitä ennenkään oltu herkuteltu. Nälkää oli kyllä nähty monesti
ennenkin. Mutta ei tällaista tavatonta, loppumatonta nälkää, joka oli
alkanut siitä hetkestä, jolloin valkoiset veivät omaiset. Ennen oli
saatu sentään aina jotakin lainaksikin, ja jos käytiin kerjuulla, mikä
ei sekään ollut harvinaista, niin ilmestyi pussoseen pala sieltä toinen
täältä.
Mutta nyt. Nyt ei ollut missään mitään. Nyt ei annettu mistään mitään.
Tuttavat näkivät itsekin nälkää. Harva se mökki tai asumus, jossa ei
olisi halla käynyt. Lähes jokaisesta työläiskodistahan olivat valkoiset
raahanneet jonkun perheen jäsenistä tai kaikki. Ja riitti kun vain
pistäytyivätkin. Heti oli koko asumus kuin kirottu. Kaikki loppui,
mitään ei saatu.
Paremmissa ihmisissä taas, valkoisissa. Teit viisaasti kun aikanaan
kartoit. Kaukaa jo huudettiin sinulle hirveyksiä:
-- Roistopenikka! Punaisten poikanen! Ei sellaiset ruokaa tarvitse!
Eipä sitä ole leipää liiaksi _ihmisillekään!_ Mene pyytämään --
isältäsi helvetistä! Sinne joutaisit varsin hyvin sinäkin! Vai tässä
rosvojen kakaroita ruokkimaan! Jopas!
Ja ellet ajoissa livistänyt, sait potkun tai selkäsaunan tai molemmat.
Niin että unohda siinä sitten. Ikäänkuin nälkä olisi jotakin jonka noin
vain unohtaa rupeamalla nakkelemaan lumipalloja tai olemalla päällään
pystyssä esimerkiksi. E-hei, ei siitä mitään tule. Ja kun kaikki asiat
ovat kiinni toisissaan: kun nälkä alkoi siitä hetkestä, kun valkoiset
veivät isän ja ehkä myös muut iäkkäämmät omaiset, joista ei missään
tapauksessa palannut kaikki, ja jos kuka palasi, niin, herra hyvästi
varjelkoon: missä tilassa! Entisensä varjona, luuna ja nahkana,
sairaana ja viheliäisenä ja -- nälkäisenä, vielä kymmenesti
nälkäisempänä kuin kotona olleet. Kun yhtaikaa jostakin kummallisesta
syystä tapahtui kaikki: alkoi nälkä, isä ja veljet tapettiin,
varakkaiden ovet sulkeutuivat, alkoi sataa solvauksia, katsottiin
kieroon, kuritettiin. Ja kaikkien köyhien laita oli samallainen.
Kaikkien, kaikkien, kaikkien!
Niin oli sitä suorastaan mahdoton unohtaa.
Päinvastoin. Kaikki nämä merkilliset seikat verestyivät päivä päivältä.
Jokainen nälkäminuutti, jokainen loukkaus, jokainen potku ja isku,
kaikki nämä palauttivat mieleen ei ainoastaan nykyhetken kurjuuden vaan
myös sen alkulähteen: valkoisen terrorin ja -- valkoiset terroristit.
Ne, jotka tappoivat isän ja veljet, ne, jotka raahasivat jonnekin äidin
ja sisaret, ne ovat ilmeisesti aiheuttaneet nälän, ne ovat syypäitä
koko onnettomuuteen.
Siinä pikku kärsijän suoraviivainen mutta asiallinen johtopäätös.
Ja ne, jotka tappavat, kiduttavat, kiusaavat nälällä minua, _meitä
kaikkia_, ne ovat pahoja ihmisiä. Niitä ei sovi rakastaa. Ne
ansaitsevat saada rangaistuksen. Ne ovat vihattavia.
Siinä hänen toinen johtopäätöksensä.
Eikä sitä suinkaan lievennä papin eikä opettajan hänen päähänsä takoma
laupeudenoppi. _Kun pappikin on lahtari. Kun opettajakin on lahtari.
Kun suunnilleen kaikki paremmat ihmiset ovat lahtareita_. Kun kaikki
ovat olleet mukana tappamassa, kiduttamassa, näännyttämässä nälkään.
Ei. Kauhun, pelon, kaipauksen, murheen ja nälän riuduttaman pikku
paarian raihnaassa rinnassa ei täyttymättömän näläntunteen rinnalla ole
muuta kuin yksi ainoa muu tunne: _vihan_.
Sen vallassa on hän varmaan monesti vaivihkaa heristävä kylläkin
naurettavan pientä, siniveristä mutta ei periaatteessa niinkään
vaaratonta nyrkkiään.
Sillä vaikka hän nyt vielä on miltei humoristisesti vaikuttava rääpäle,
jonninjoutava jumalanmieliharmi, jota täysi-ikäinen ihminen tuskin
huomaakaan, ei varsinkaan, jos hänellä on vapaudenristi rinnallaan,
niin on otettava huomioon, että tuollainenkin pikku punikki sentään
aina kasvaa, joskaan ei viisastu. S.t.s. ei tule vallassaolijoita
kohtaan sen lempeämmäksi. Kasvaa ikäänkuin kiusalla.
Kunnes jonakuna päivänä ilmestyy isän ja veljen tappajan ja
nälkäännäännyttäjän nenän alle jonkun täysikasvuisen "hulikaanin" laiha
mutta sitä luisevampi nyrkki.
Eikä nouse ainoastaan yhden, vaan kahdenkymmenenviidentuhannen orvon
kostoakihelmöivät nyrkit.


Valkoinen terrori: "kuoleman esikartanot".

_Nääntyville veljille_.
Te unhoon ette häivy, nyyhkijät siellä
perikadon ja kauhun ja onnettomuuden yössä,
te, jotka hoiputte ristin ja tuskan tiellä
ja näätte pyövelit rankaisematta työssä.
Ei, ei tuhat kertaa, pääsinpäivänne koittaa,
joskohta sen nousu on vitka, joskohta se viipyy:
Sama ylhä aatehan maailmaa haltioittaa,
mi leirienne harmaudessa nyt hiipyy.
Sama kannustaahan maailman kansoja huuma,
mi teidätkin nosti pyövelivaltoja vastaan,
jo käyhän ympäri mailmaa kamppailu kuuma,
min alkusoittoa taistonne ainoastaan.
Punavaattehen nostain, mi vaipui kanssanne vereen,
käy eespäin rynnäten kansat voitosta voittoon.
Vihur ulvova myrskyn on loihtinut massojen mereen,
päämäärään poljetut kohta jo pääsevät loittoon.
Pian herroina herjatut luokat on kaikkien kansain,
ja silloin taittuva on myös teidänkin teljet,
ota murtuva kuolon ja laantuva ahdistus kansain.
Oi unhoon ette häivy te, nääntyvät veljet!
Historiassa mainitaan tyranneista, jotka ovat olleet luonnottoman
julmia. Sanherib jaoitti maan tasalle Babylonin, vasallimaansa
suunnattoman metropolin; Caracalla Aleksandrian; Venäjän tsaari
pystytti hirsipuita kautta maansa. Mutta mikään historian lehti ei
tiedä kertoa mistään niin luonnottomasta, mistään niin kyynillisen
harkitusta, infernalisesta julmuudesta kuin millä Suomen
"sivistyneistö" kahdennellakymmenellä vuosisadalla "rauhoitti" maansa
työväenluokan, ja josta kymmenientuhansien aseettomien työläisten
murhat eivät liene pöyristyttävin muoto.
Sillä vaikka onkin jotain enemmän kuin selkäpiitä karmivaa siinä, että
"oikeuden ja totuuden esitaistelijat", jotka huusivat koko sivistyneen
maailman korvat tukkoon yhteiskuntansa alimman sakan poikkeuksellisten
hairahdusten johdosta, itse _heti siihen tilaisuuden saatuaan_
kuumeentapaisella kiihkolla astuivat ennen kuulumattomien rikosten
tielle murhaten työläisiä kuin teuraita; ja vaikka he verilöylyjä
toimeenpannessaan myös varsin usein harjoittivat kidutusta, niin on
näissä mustissa teoissa kuitenkin se vissi lohdutus, että heidän
uhriensa kärsimykset ja kauhu oli rajoitettu, kestivät karkeimmassakin
tapauksissa vain jonkun lyhyemmän ajan. Se mikä uhrille toi
torjumattoman tuskan ja kammon, toi myös vapahduksen: kuolema. Saatuasi
dum-dumkuulan rintaasi retkahdit koirankuoppaan -- ja kaikki oli ohi.
Sen jälkeen ei sinua enää rasittanut valkoisen kulttuuriyhteiskunnan
siunaus.
Mutta julmuudella, jota valkoiset kehittivät vankileireillä, "kuoleman
esikartanoilla", voittivat nämä oman itsensä, puhumattakaan siitä,
ettei sille historiassa hamaan muinaisuuden hämärään mennessä löydä
mitään vertauskohtaa. "Kuoleman esikartanoissa" ilmeni Suomen yläluokan
sairaloinen kidutusmania, villipetovaisto rafineratuimpana,
harkituimpana ja -- tuhoisimpana. Kidutusleireillä piinattiin
työläisistä yksi osa nälällä _vähin erin_ kuoliaaksi, toinen osa
turmeltiin loppuiäkseen. Kuka ei -- kärsittyään kaikki nälän kauhut
aste asteelta -- vihdoin kuollut, kaatunut hengettömänä luukasana
toisten vielä liikkuvien luukasojen jalkoihin, hänen kohtalokseen jäi
-- ja jää yhä vielä -- fysillisesti murtuneena ja ehkä myös
psykillisesti rappeutuneena laahautua kurjan elämänsä läpi joka
tapauksessa ennenaikaiseen hautaan.
Suomen "valkoinen" porvaristo, eikö korviasi särje Tammisaaren,
Suomenlinnan, Hennalan, Hämeenlinnan, Tampereen ja muiden
vankileirien luurankojen haudantakainen kirous, eikö petoksen ja
konnuuden parkitsemaa omaatuntoasi kolkuta kymmenientuhansien,
monienkymmenientuhansien työläisten nälkäkuolema tai iänikuinen
onnettomuus? Sellainen villisikamoraaliko kätkeytyi hienoihin
hepeneihisi, yltäkylläisyyden ja laiskuuden "hienontamiin"
piirteisiisi? Että tuo syljeksitty, halveksittu, ryysyinen ja oppimaton
työläisluokka oli korkeammalla sinua! Mikä ihmeiden ihme ja mikä
ylipääsemätön kompastuskivi sinulle, sinä suurmurhaaja- ja
kiduttajaporvaristo, oman kuoppasi partaalla ylvästelevä,
luurankosuuruudella pöyhistelevä pyövelistö!
_Valkoinen Suur-Suomi_.
Se ei ole suuri muussa kuin pöyhkeydessä,
se ei ole suuri muussa kuin röyhkeydessä
ja piinapenkkien luona ja hautausmailla
ja milloin kunniattoman kerjurin lailla
se suurempansa eessä on polvillansa
ja onkii myötätuntoa vahvempansa
valat variksen huulilla, valheet valtavat suussa.
Mut pieni, pieni, pieni kaikessa muussa.
Niin pieni, että kauhuksensa konsa
se kohtaa lahjomattoman kohtalonsa,
ei suuruus kaudesta sen jää merkkejä muita
kuin hautakumpuja kenties ja hirsipuita
ja aikakirjoihin tää musta lehti:
Vain nälkään näännyttää Suur-Suomi ehti
ja murhata, ryöstää, raastaa ja raunioittaa,
kun pyövelinpiilulla sen piti maailma voittaa.
* * * * *
Mutta ei mitään tunteenpurkauksia, vaan faktoja, tosiasioita! Suomen
vallassaolijathan ja heidän agenttinsa eri maissa väittävät, ettei
mitään valkoista terroria ole ollut eikä ole olemassa, Valkoinen
terrori -- se on vain mielikuvituksen tuote, vakuuttavat Lillet,
Tosiasioita! Tässä niitä:
Kurkistakaammepa esim. _Tampereen_ leirille. Tänne saivat vangittujen
omaiset ensi aluksi tuoda ruokaa, mutta kun vangeista vain pieni osa
oli kaupunkilaisia, mutta suurin osa maalaisia, joiden omaiset eivät
tienneet eivätkä voineet tuoda ruokaa, niin tietää minkälaisessa
nälänhädässä vangit alusta alkaen olivat: 3 ensi vuorokauden aikana
saivat he vain yhden kerran ruokaa ja silloinkin vain pienen leipäpalan
ja 2 silakkaa. Mutta pian lakkasi ruuansaanti ulkoapäin kokonaan,
vankilaviranomaiset kun kielsivät sen sillä tekosyyllä, että ruuan
mukana muka olisi tuotu vangeille aseita. Väite muuten, jota ei
yritettykään todistaa ja jolla ei ole mitään merkitystä, kaikilla
vankileireillä kun annettiin sama kielto -- _oltiin sovittu työläisten
tappamisesta nälkäkidutuksella_.
Ja niinpä -- palataksemme Tampereen nälkäkauhujen näyttämölle -- oli
siellä nälkä niin ankara, että pian rupesi tapahtuman nälkäkuoleman
tapauksia. Pienestä leipäpalasta antoi vanki vartiasotilaalle
saappaansa tai lakkinsa, kellonsa tai vaikka mitä. Sillinpäästä
maksettiin 2 markkaa, samoin silakasta, ja paperossilla sai
vangin tekemään mitä hyvänsä. -- Lienee muuten tunnettua mitä
elintarvehuijausta vartijat kaikilla leireillä heidän täydellisessä
mielivallassaan olevain vankien kustannuksella harjoittivat myyden
näille satumaisiin hintoihin jopa elintarpeita, joita vankien omaiset
olivat näille lähettäneet, mutta jotka vartijat olivat pidättäneet, ja
taas toiselta puolen leirien ulkopuolella huijaten vankien tarpeiksi
varatuilla ruokavaroilla. -- Mutta, palatkaamme vankeihin: Eräänä
päivänä huomasivat nämä pihalla jo useita päiviä kuolleena viruneen,
haisevan hevosraadon, jonka kimppuun kävivät kuin sudet tapellen, ken
onnistuisi saamaan osapalan. Tästä "ravinnosta" saivat vangit hurjia
vatsanväänteitä, toiset kuolivatkin. Keittiöiden likaviemäreisiä
ahmivat vangit myös kourin kaikellaista inhoittavaa moskaa ja söivät
sitä nälkähulluuden kiilto silmissä. Kun keväällä ruoho alkoi orastaa
vankiparakkien ulostuksista väkevöidyillä seinävieremillä, olivat
vangit nelinkontin ahmimassa ruohoa kuin eläimet. Tässä ei kuitenkaan
ole mitään ihmeellistä, vangit kun eivät aluksi saaneet muuta kuin 75
gr. "leipää" ja 2 silakkaa sekä myöhemmin lisäksi puoli litraa raakaa
vihanneskeittoa päivässä. Nämä vihannekset olivat arvotonta rojua, jota
Renvallin hirtehishallitus hankki Saksasta vuorostaan lähettämällä
_sinne_ kokonaisia voi- ja juustovuoria samaan aikaan, kun vapaanakin
oleva työväestö kärsi hirveätä nälkää. Mutta mitä ei olisi tehty
_saksalaisille!_ Näille voittamattomille! Näille maan uusille
isännille!
Kehnon ja ylöttömästi suolaisen ruuan näännyttämät vangit joivat
kalvavaa näläntunnetta poistaakseen kohtuuttomasti vettä, josta oli
seurauksena ensin jalkojen, sitten kasvojen ja lopuksi koko ruumiin
ajettuminen ja -- kuolema. Suuri osa vangeista kuoli kuitenkin
suorastaan nälkään ilman mitään muita näennäisiä taudin ilmiöitä. Siitä
olivat todisteena näiden raukkojen laihat ruumiit, joista "nahan päälle
ilman mitään x-säteitä saattoi lukea lähes jokaisen luusolmun". Ja
niinpä nousikin vankilasairaalan kirjojen mukaan leirin kuolevaisuus
lähes puoleentoistatuhanteen, mikä tapettujen kanssa merkitsi
_neljännestä koko vankimäärästä_.
Muudan _Hämeenlinnan_ vankileiriin tutustunut toveri taas tietää
kertoa, että jotkut hulluuden partaalla olevat vangit siellä söivät
täitä, jotka siellä kehittyivätkin uskomattoman "meheviksi". Jos taas
heinäkuormaa kuljetettiin leirin pihamaalle, riensivät vangit kilvan
repimään siitä heiniä syödäkseen: "ne olivat parempia kuin saksalainen
vihanneskeitto". Sielläkin syötiin hevosen raato viimeistä rahtua
myöten. "Kuoleman tapaukset olivat niin tavallisia, etteivät vangit
niihin lopulta kiinnittäneet mitään huomiota."
Muuten mainitsi sama kertoja erään vankilalääkärin valittaneen, että
oli mahdotonta saada ainoatakaan leikkausta onnistumaan, kun sairaat
eivät leikkauksen jälkeen saaneet sopivaa ruokaa. _Kaikki opererattavat
potilaat olivat siis tuomitut kuolemaan_.
Toinen lääkäri taas oli vakuuttanut, että kaikki ne vangit, jotka eivät
olleet saaneet sivultapäin lisää ruokaa, eivät voi elää kolmea vuotta
kauemmin ja kaikkien vankien elinkausi oli vähentynyt joillakin
kymmenillä vuosilla.
_Riihimäen_ leiriltä kirjoitti vanki n:o 11,327 vielä niin myöhään kuin
tämän vuoden tammikuussa muun ohessa seuraavaa:
"Viime aikoina on yhä useampi ja useampi tullut mielisairaaksi ja
milloin he öisin yltyvät tavallista raivopäisemmiksi, muuttuu leiri
oikeaksi helvetiksi, yhden osan nauraessa, yhden itkiessä, toisten
ulvoessa kuin nälkäiset sudet, toisten taas kertoessa itsekseen mitä
uskomattomampia tarinoita murhista ja ryöstöistä, joita sairaloisessa
tilassaan keksivät, ja joka tila muistuttaa pitkälle kehittynyttä
ooppiumihumalaa. Ja on tapahtunut, että vartijat ovat ilmiantaneet
vankeja näiden mielipuolisuuden yössä latelemien juttujen perusteella,
ja silloin on heidän tarinansa nopeasti päättynyt. Toisia taas, jotka
hulluuden puuskassaan ovat tulleet elämöineeksi, on iltahämärissä viety
kellariin, missä revolverinlaukauksella on päästetty päiviltään. -- --
"Me olemme jo aikoja sitten jättäneet taaksemme ne repaleiset
venäläiset, joita mielikuvituksessamme näimme Golgatavaelluksellaan
Siperiaan tsaarivallan aikana. Hallitus ei ollut joko voinut tai
tahtonut hankkia näille onnettomille riittävästi vaatteita. Mutta
_täällä_ ei anneta ainoatakaan vaatekappaletta. Kaikki ammuttujen
venäläisten jälkeen jättämät sinellireukaleet on käytetty jo aikoja
sitten, ja sellaisessa tapauksessa, kun ei vanki enää parhaalla
tahdollakaan saa pysymään ryysyjä päällään, ottaa vankilan johtaja
asian kirjallisesta hakemuksesta pohtiakseen, ja tiedetään hyvin miten
tämä pulmallinen kysymys ratkaistaan. Tehdään illalla pieni
tarkastuskierros kasarmilla, ja jos tavataan vanki, joka jo on joutunut
hulluuden pimeään yöhön ja jolla on jonkinmoinen vaatekerta päällään,
viedään hän kellariin, ja -- vaatteiden puutetta valittaneella vangilla
on seuraavana päivänä kuolleen vaatekerta. Kas näin nokkelasti
ratkaistaan pukukysymys Riihimäen mutta myös muilla vankileireillä.
Tästä on johtunut, ettei kellään ole enään sydäntä valittaa pukunsa
huonoutta, sillä tiedetään, että tällöin murhattaisiin vain joku
mielipuoli, ja niin kovasydämisiksi kuin monet täällä ovat tulleetkin
toisiaan kohtaan ja niin petoeläinmoraali kuin ennenpitkää onkin meihin
kaikkiin iskevä kyntensä, niin yritämme me sittenkin miten parhaiten
taidamme paikata ryysyjämme ja mieluummin kuljemme vaikka alasti kuin
pyydämme vaatteita.
"Meidän vaivamme voidaan paremmin arvata kuin kuvata. Jokainen käsittää,
että tässä on kysymyksessä helvetti hirveimmässä muodossaan, ja
todennäköisesti tulemme me kaikki ennenpitkää mielisairaiksi, ellei
oloissamme pian tapahdu mitään korjausta suuntaan tai toiseen."
_Viipurin_ vankileiriltä taas kirjoitti muudan uhritoveri: "Olin
punaisen armeijan riveissä kumouksen alusta alkaen ja olin niinmuodoin
myös tilaisuudessa näkemään miten inhimillistä punaisten menettely
sentään oli lahtarien nykyiseen menettelyyn verraten: Kymmeniätuhansia
tapettuja lukuunottamatta, olemme me vangit monia kuukausia saaneet
virua kahleissa kosteissa ja kylmissä kopeissa; minäkin sain kantaa
kymmeniä kiloja painavia rautoja erääseen luolaan unohdettuna ja
syöpäläisten vallassa. Olemme suljetut kuin elukat karsinoihin. Ennen
niin miehekkäät toverit istuvat nyt tylsinä eteensä tuijottaen ja
tunkiolta löytämäänsä luuta järsien. Nälkä, sairaus ja kuolema ovat
alituisena seuranamme. -- Nyt ovat lahtarit opettaneet meille
menettelytapoja, mutta tuskinpa kunniallinen työläinen milloinkaan
voisi olla niin julma kuin lahtarit."
Tärisyttävä on erään köyhälistökynäilijän silmänräpäyskuvaus
_Suomenlinnan_ kidutusleiriltä. Nälkäisenä, menehtyneenä ja onnettomana
piirtää hän päiväkirjaansa seuraavaa:
"Aamulla meidät komennettiin tavallista aikaisemmin aamuhuutoon, sillä
täällä saarella oli tänään suuret juhlat. Kaikista ei ollut
lähtijöiksi. Monet olivat niin heikkoja, etteivät jaksaneet nousta
pystyyn ja kuusi oli yöllä kuollut nälkään. Kuolleiden joukossa on
eräskin kuuden pienen lapsen isä. Eilis-iltana hän rukoili vielä: 'Voi
hyvät toverit, tuokaa minulle edes heiniä syötäväksi'. Aikaisemmin sama
poloinen oli syönyt vartiosotilaan ampuman variksen. Nyt makasi hän
suullaan likaisella permannolla kalman keltaisena.
"Riviin komentavat sotamiehet potkivat ja kolhivat kiväärinperillä
sairaita ja kuolleita, ilkkuen raaasti: 'kyllä jaksatte nyt,
jaksoittehan silloinkin, kun meitä vastaan tappelitte'.
"Aamuhuutoa pitävä upseeri anteli myös nagaikasta, kun luurangot eivät
hänen mielestään tarpeeksi kiireesti jaksaneet horjua riviin. Erään,
joka ei osannut vastata hänen kysymykseensä, veti hän rivistä ulos ja
ampui paikalle kuin koiran, ilkkuen: 'Jassoo, sinähän oletkin ryssä',
ja potkien sitten raadon vähän syrjempään.
"Nyt illansuussa olemme päässeet vähän ulos. Ne, jotka ovat jaksaneet
ovat lähteneet. Usea on riisunut likaiset vaatteensa ja tappaa nyt
syöpäläisiä, joita täällä kuhisee joka paikassa miljoonittain. Vartalot
ovat kumaraan luhistuneita luurankoja, Likaisia -- sillä koko täällä
oloajallamme emme ole pesuvettä nähneet! -- ja niin syöpäläisten
syömiä, että tuskin pientä palaa tervettä ihoa näkee. Tuolla horjuu
ennen niin voimakas ja syvästi sivistynyt toveri, keppi kourassa,
kaivaen maasta hiukan vihertäviä ruohontaimia syödäkseen, maasta, johon
heitetään kaikkea roskaa ja likaa. Mutta muuta vihantaa ei vankilan
pihalla ole ja aitauksen ulkopuolelle, jossa olisi puhtaampaa ruohoa,
ei saa mennä. Tuolla taas toinen keittää maasta löytämiään vanhoja
luita toisten vesissä suin vieressä katsellessa. Meillä ei ole enää
muita tunteita kuin yksi ainoa, s.o. näläntunne. Meillä ei ole enää
muita ajatuksia kuin yksi: voi, kun pääsisi vapaaksi, että saisi edes
kerran tarpeekseen syödäkseen. Kaikki ovat likaisia ja kurjia,
ruumiillisesti ja henkisesti menehtyneitä luurankoja. Ja kuitenkaan
tämä vankileiri ei pitäisi olla kaikista kurjin. Millaista onkaan
sitten niissä toisissa, huonommissa.
"Tuolla on taas yksi tupertunut likaiselle pihamaalle. Hän tekee lähtöä
tästä maailmasta. Tasan kymmenen on jo tämän päivän osalle nälkään
kuolleita, hän on yhdestoista, kolme on ammuttu ja yksi tullut
mielipuoleksi. Toinen sama verta on kannettu sairaalaan henkitoreissa.
Heistä on kuulemma matkalla kuollut kaksi jo sairaalan pihalle.
"Menen katsomaan tuota pihamaalle tuupertunutta.
"Oh! Sinunko vuorosi nyt tuli. Hän oli miesten parhaita, aatteemme
kunnollisempia edustajia. Hänet merkittiin vaarallisempien sarjaan ja
silloin hän tiesi, mikä häntä odotti. Vankilaan sai hän kuulla, että
vaimonsa oli vangittu, lapsensa joutuneet mieroon ja kotinsa hävitetty.
Ne olivat iskuja, jotka mursivat heikot voimat. Hän tuli synkäksi,
alkoi heikentyä päivä päivältä. Tänään oli hän taas jalkeilla, kehui
olevansa virkeämpi, eikä sanonut tuntevansa nälkääkään, Nyt makaa hän
tuossa pihamaan liejussa.
"Pari upseeria kulkee ohi ja huomaavat hänet. Toinen heistä menee,
potkaisee häntä komentaen nousemaan ylös, mutta kun huomaa, että tämä
on kuollut, käskee hän vartijasotilaan siirtämään hänet sivumpaan.
Kiväärin piipulla tyrkkien kierittää sotilas ruumiin syrjemmälle.
Siellä se saa sitten olla siksi, kunnes ruumiita tulee lisää. Sitten
komennetaan vangit kantamaan 'raatonsa' pois.
"Valkoinen hyeena, ruumiinrosvo tekee vielä viimeisen puhdistuksen.
Joku on monista tarkastuksista huolimatta onnistunut säilyttämään
jonkun paremman vaateriekaleen, kihlasormuksen tai jotain muuta hänelle
kallista. Niitä valkoinen ruumiinrosvo nyt vainuaa. Sitten on raato
valmis kuopattavaksi.
"Sillä tavoin on päättynyt jo tuhansien tie ja samoin tulee päättymään
taas tuhansien, sillä mistään päin ei näytä olevan apua odotettavissa.
Me kuolemme täällä kuin kulkurikoirat, katoamme maailmasta niin, että
tuskin monestakaan tiedetään mihin on joutunut. Voi alennusta! Voi
kurjuutta!
"Myöhemmin. On jo yö. Ollaan levolla, jos sitä levoksi voipi sanoa.
Kasarmin permanto on pakattu täyteen viimeistä sijaa myöten niin, ettei
kävelemään pääse. Kesälläkin palelee verettömiä poloisia, täytyy nukkua
päällysvaatteet yllä. Kellään ei ole makuuvaatteita. Laihoja raajoja
pakottaa kovalla kivipermannolla ja syöpäläiset ovat mielityössään.
Sieltä täältä kuuluu kuolevain ja sairaiden voihke ja vaikerrus.
"Istua kyyrötän nurkassa valveilla. En uskalla nukkua. Pelkään
kuolevani, Kädet ja jalat tuntuvat kylmiltä ja turtuvat vähä väliä,
veri ei enää kierrä. Valtimo lyö tuskin neljääkymmentä kertaa
minuutissa. Selässä tuntuu kuumia väreitä ja päätä pyörryttää. Se on
kai kuoleman esisoittoa. Koetan hieroa käsiäni ja jalkojani vastakkain
saadakseni veren kiertämään. En haluaisi kuolla. Taistelutantereella en
pelännyt kuolemaa, nyt sitä pelkään, pelkään tällaista koiran kuolemaa.
Ja sisimmässäni kytee vihan kipinä. Tahtoisin elää kostaakseni."
Muuten on samaiselta Suomenlinnan leiriltä päässyt julkisuuteen
sanomattoman kuvaava, 977 vankia koskeva alastomuustilasto. Sen mukaan
oli ilman paitaa 345 vankia, ilman alushousuja 420, ilman sukkia 746,