Pahuuden voimia - 11

-- minua hävettäisi. -- Semmoinen on luonteeni... Ainoa maailmassa,
jolle voin uskoa vähän narrimaisuuttanikin, olette te, rouva! Teidän
kasvoissanne on jotain joka tekee, että teille voisin tunnustaa yhtä
avomielisesti kuin rippi-isälle... Niin niin, niin niin, -- minä
alan tässä sydäntäni purkaa niin että... huomaan, jo on aika tieheni
korjautua"...
Hän otti jotenkin hajamielisenä pikaiset jäähyväiset ja lähti hieman
etunojassa lehtokujaa kulkemaan...
-- -- Oliko siinä se vika, että se edisti? -- toisti hän varmaan
sadannetta kertaa...
Öisin hän maatessaan vaan ajatteli tuota kelloa, -- kiiltävää,
hienoa, vanhanaikaista hopeakelloa... Hän näki sen, -- se oli niin
siromuotoinen, aivan kuin luotu taskusta ja taskuun luistamaan, --
juuri kun tirehtori veti sen esiin klubissa, korttipöydän ääressä,
ja vakuutus sen mukaan merkittiin, -- kahtakymmentä minuuttia yli
yhdentoista...
Oliko se edistänyt, -- väärin se varmaan kävi, -- ja oliko ehkä
kello oikeastaan vähemmän, kuin tirehtorin kello silloin osotti, --
esimerkiksi vaan kymmenen tai viisi minuuttia yli yhdentoista? -- eikö
ollut arvelemisen sijaa taikka ainakin mahdollista, että sähkösanoma
laivan hukkumisesta oli tuotu hänen kotiinsa niin samaan aikaan, kuin
vakuutus merkittiin, että hänen olisi ollut _mahdotonta_ sitä tavata,
vaikka olisikin käynyt kotonaan tiedustelemassa... Kuitin mukaan
oli sähkösanoma otettu sähkösanomatoimistossa vastaan neljännestä
vailla yhdentoista -- sikäläisen kellon mukaan... Kaksikymmentä yli
yhdentoista -- olisiko sillä välin -- --
... Niinpä eivät nämä kaikki mahdolliset ajatukset ja perusteet, joita
hänen vaan täytyi punnita ja pohtia, kuitenkaan mitään vaikuttaneet, --
eivät niin mitään, ei sinne eikä tänne!... Se aavistus, joka hänellä
mielestään oli ollut, kuten yhä paremmin ja paremmin oli muistavinaan,
-- ja joka hänessä ehkä vaan oli sekaantunut rajuilman ja yleensä
haaksirikkojen pelkoon sinä iltana -- eikö se mitään merkinnyt?...
Se ajatus, että ehkä joku varovaisuuden aisti kuitenkin oli häntä
estänyt sinä iltana kotiinsa lähtemästä, -- se kasvoi hänen
mielikuvituksessaan yhä suuremmaksi ja suuremmaksi, raskaammaksi ja
raskaammaksi pitkinä ja kolkkoina öinä, kun hän ilmivalveilla makasi
ja ajatteli tuon vanhan hopeakellon viisaria... vihdoin takertui
hänen sielunsa hienoon, nuolen muotoiseen minuuttiviisariin, joka oli
kullasta -- --
Jos se edisti, niin hän oli vapaa, -- tuntui ikäänkuin keveä, kuulakas
ja vapaa ilma hänen ympärillään, ikäänkuin olisi lentää voinut.
Vaan sitten tulivat nuo tunnit, raskaat ja pitkät... kun viisari
jätätti, -- kaikki vanhat hopeakellot tapaavat jätättää!...
Minuuttiviisari muka oli kuin musta viiva sen toisen pienen kultaisen
jatkona; -- vakuutusaika edistyi puolikahdeksitoista ja enemmäksi... ja
haaksirikosta oli sähkösanoma hänen kotonaan...
Kultaviisari pisti kipeästi hänen aivoihinsa, -- tuikki kuin äkämässä
neula... jätätti -- -- edisti...
Tänään hän ensi kerran oli sielunsa tuskassa uskaltanut ottaa tuon
kellon puheeksi rouva Bratin kanssa, -- niin usein kun olikin arvellut,
aikonut, tuntenut siihen viettelystä; -- mutta aina hän oli peräytynyt,
kun sanat jo olivat huulilla.
Nämä kalvavat epäilykset nousivat ja nousivat yhä uudelleen, --
ikäänkuin alati kiertävä tuskan pyörä, jota ei voinut pysähyttää...


XVI.

Klaus ajaa karahutti uudella polkupyörällään kotia päin kaupungista,
-- etukumarassa, jokkei-lakki päässä ja viikset, jotka olivat tiheät
kuin pienet mustat villatukot, pystyyn kierrettyinä; voimakkaat reidet
olivat täydessä työssä. Hän vihelsi, soitti ja varotteli, pyörähteli
kuin tuuliaispää käypäläisten ja ajavain ohi maantiellä. Käänteli
ja mutkaili, milloin toiselle, milloin toiselle puolelle, leikkasi
kaaria... Siinä ei kysytty voimaa, lapsi olisi tuohon oppinut.
Seitsemäntoista minuuttia, ei sen enempää, tarvitsi hän ajaakseen kotoa
kaupunkikonttorille -- ja Hejeen oli hän ajanut kolmessa tunnissa ja
neljänneksessä!
Melulla ja toimessaan astui hän arkihuoneesen, jossa kaikki vielä
istuivat iltapäiväkahvin ääressä.
"Missä olet sinä, Klaus, tänään viipynyt?" kysyi Gertrud, -- "tunti on
jo siitä kun söimme päivällistä. -- Oletko syönyt ulkona jossain?"
"No mutta, Gertrud, eihän se meihin kuulu", arveli tirehtori auliisti,
-- -- "lieneekö istunut ystäväin kanssa rouva Michelsenillä? --
vaeltakoon rauhassa omia teitään."
"Isä aina sanoo, että minun on mahdoton unohtaa ruoka-aikaa. Mutta sen
olen kuitenkin tullut tänään tehneeksi -- sattumalta", sanoi Klaus ja
laski sähkösanoman hänen eteensä kahvipöydälle. -- "Entä nyt! -- lueppa
mitä seisoo tuossa... Että rautatieasia on stortingissä ratkaistu...
Suurenmoinen juhlatuuli ja ihmistungos rouva Michelsenillä, tietysti...
Sähkösanomilla seurasimme keskustelujen loppupuolta ja kun sitten oli
äänestetty, niin karjasimme yhdeksänkertaisen hurraa-huudon."
"Sepä lienee sinulle suureksi iloksi, Bratt!" puhkesi rouva sanomaan.
"Siinä asiassa olet sinä jotain vaikuttanut."
"Niin isä!"...
"No niin kyllä, Jette", -- lausui tirehtori, jonka sydäntä hiveli;
olihan loppupäätös aina ollut hieman epätietoinen; -- "vähäsen ansiota
uskallan ehkä tästä lukea minäkin itselleni...
"On niin ihmeellistä", lausui hän hetkisen mietteissä istuttuaan, --
"vielä muutama vuosi takaperin kajasti edessäni elämäni ylpeimpänä
tämä hetki, jos se milloinkaan koittaisi; ja nyt, kun se on tullut
-- --. Niitä on niin monta nyt, jotka ovat olleet tässä kummina ja
asiaa ikäänkuin velloneet ja hypistelleet... Se oli minun ehdotukseni,
-- ja minulle, eikä kenellekään muulle, ihmiset sen vuoksi päätään
pudistivat; -- se muka oli niin mahdotonta. -- Ja kerrallaan kävi se
sitten niin mahdolliseksi!"...
"Uskaltaakohan sinulle vähän kieliä, isä, -- että nimittäin kaupungilla
jo aikoja sitten on ollut puheena pitää sinulle juhlat siitä hyvästä
että olet -- paitsi kolmen lapsesi isä, -- myöskin tänne tulevan
rautatien isä... Se oli nytkin puheen alaisena rouva Michelsenillä;
samana päivänä, kun tänne saapuu hallituksen virallinen vahvistus,
aikovat valtuusto ja kaupungin eri piirit panna matkaan lähetystön, --
ja, no niin, tulee kai se nyt ilmi joka tapauksessa, -- ja kun kerran
olen astunut toisen jalan, niin täytynee astua toinenkin, -- tuomaan
isälle hopeisen kirjaillun juomasarven."
"Minulle? -- minulleko, poikani?"...
"Ei mutta, katsoppa isää, äiti, totta vieköön on kerran hänkin
vaatimaton."
"Klaus on tänään tosiaan täpötäynnä uutisia, Jette!" lausui tirehtori
hymyillen.
"Isä nähtävästi nyt vilpittömästi uskoo, että olen hänelle ilmaissut
kaikki, äiti -- enkä salannut rahtustakaan. -- Tätä olen nyt sisässäni
kantanut sangen kauan -- helmikuusta alkain aina toukokuuhun, -- ilman
että luullakseni kukaan teistä on minusta suuriakaan huomannut! --
Sinun terävä silmäsi, Gertrud, lienee kuitenkin? -- tietysti. -- Olen
varma, että hän sitä perästäpäin väittää, -- Gertrud on aina älyävänään
kaikki, äiti... Mutta onpa minulla vieläkin takanani yksi kultamurunen;
ja keskusteltiin sitä siitäkin' sillä aikaa kun sähkösanomia
odotimme... Ei sen enemmästä eikä vähemmästä, kuin että isän muotokuva
ripustettaisiin säästöpankin johtokunnan huoneesen, hän kun on pankin
perustanut."
"Kuuletko Bratt!" sanoi rouva.
"Ollappa nyt vähän kaunis", pilaili tirehtori; hän asteli edes takaisin
lattialla.
"Ee-i, isä ei ole turhamainen, äiti -- -- hän vaan niin mielellään
riippuu säästöpankin seinällä, niin totta kuin elää!"
"Loruja", -- murahti tirehtori, mutta varsin helmeilevän hyvällä
tuulella.
"Yksimielisesti huudettiin -- taikka oikeammin kiljuttiin hyväksymistä,
-- kun molemmat tirehtori-virkaveljesi, kämnäri ja Muhvad, ehdottivat,
että he ynnä muutamia säästöpankin edustajia juhlallisesti tulisivat
luoksesi pyytämään, että Abraham Johnston saisi maalata oivallisesta
muotokuvastasi kopian sinne ripustettavaksi...
"Joko nyt älyätte, että minulla oli syytä, minkä vuoksi jäädä
päivällisiltä!"
"Soo, soo, -- jaha, -- vai perältäkin... minulla on kunnia... että hra
Johnstonin poika"...
Tirehtori jäi seisomaan akkunan ääreen ja katsoi ulos.
"Oliko Johnston kokouksessa?" -- kysäsi hän äkkiä Klaun puoleen
kääntyen.
"O-li, -- ja me tietysti toivotimme onnea pohatalle, jonka metsät nyt
tulevat rautatien varteen."
"Minä se olen, -- minä, -- joka olen ajanut kultaa ja valtaa sen
miehen taskuun..." mutisi tirehtori synkkänä; sanat puoleksi
kuuluivat raskaalta huokaukselta... "Hra Johnstonin poika, -- nuoren
perijän taideteos, -- he he, -- he he, -- kiitän kunniasta! -- sitä
pannaan minulta lähetystö pyytämään muka suurena kunnianosotuksena
kahdenkymmenen vuoden työstä ja siitä hyvästä, että säästöpankilla
nyt on parinsadan tuhannen omaisuus... Ei" -- hän kääntyi omaistensa
puoleen rajussa mielenliikutuksessa, -- "kiitän nöyrimmästi, -- siitä
kuvasta minä pidän säästöpankin seinän puhtaana!"
Hän tarttui lakkiinsa ja kiiruhti alas sahalle.
"Tämähän on kuin hulluin huone!" huudahti Klaus ja tuijotti
hämmästyneenä eteensä, -- "Tahtovat nostaa hänet kultatuolille, mutta
hän vaan potkii vastaan!... Palkinnon ansaitsee se, joka tuon ymmärtää
-- -- -- Jaa-a, -- kun kaikki alkaa takaperin käydä niin, -- saa
tässä joka tapauksessa kokemusta maailmasta!" -- hän käänsi katkerana
kulkunsa päivällisruokia kohti.
"Kokemusta maailmasta, -- sinäkö!" -- huudahti Gertrud hänen jälkeensä.
"Klaus parka, hänellä varmaan on hyvät taipumukset, kun vaan maailma
olisi vähä parempi!" huokasi rouva syvästä sydämestään. -- Hän
näytti nyt niin oudolta, -- kasvojen ilmauksessa oli melkein jotain
kauhistunutta... Äkkiä tarttui hän tytärtään käsivarteen --
"Gertrud, -- ei, tänne voi joku tulla! -- Gertrud, seuraa minua!"...
Rouva kiiruhti ulos puutarhaan, tytär peljästyneenä perässään, ja
pysähtyi vasta alimmaiselle hupihuoneelle...
"Gertrud", -- kauhun tuskallisessa ahdistuksessa hän vielä silmäili
ympärilleen, tokko kukaan kuuntelisi...
"Minun _täytyy_ se sanoa, -- vaikka vaan kuiskaamalla, vaan
kuiskaamalla... minä en uskalla, Gertrud!... Isä on muuttumaisillaan
varsin toiseksi ihmiseksi, minä olen jo kauan sen huomannut, mutta nyt
vasta olen sen käsittänyt, -- tänä päivänä vasta!... Me emme voi häntä
auttaa, -- emme voi häntä auttaa... hän on, -- niin, miten sanoisin, --
vaan minun täytyy se lausua!" -- huudahti hän -- "joutunut kehnon ja
ruman kateuden saaliiksi... Johnstonia vastaan"...
"Ei mutta äiti!" keskeytti Gertrud, "tiedäthän sinä, isä aina on ollut
semmoinen, ett'ei ole sietänyt ketään rinnallaan... Ei tämä koske vaan
Johnstonia."
"Ei, ei, -- häneen koskee kuin tulikuuma rauta, kun vaan Johnstonin
nimi mainitaan! -- Se polttaa ja kirveltää... Tilapäinen pieni
sana voi saada hänet aivan suunniltaan, -- kasvaa mitä pahimmaksi
loukkaukseksi!... Hän salaa sitä, -- puree sormiaan -- oletko
huomannut?... Mieliala on kuin myrkytetty; ei hän voi sille mitään...
Ja pahinta kaikesta! -- hän pakottaa suoran ja lujan luontonsa
teeskentelemään, -- kärsii tästä kidutuksesta; en tosiaan tiedä, mikä
on sielulle helvetti, ellei tämä! --
"Ja samalla minusta hänen kasvonsa muuttuvat niin iljettävän
valheellisiksi. -- Oih, -- se koskee niin kipeästi", vaikeroi rouva...
"Hän sekä vihaa että rakastaa Johnstonia... Siinä on jotain hullua,
hurjaa... ja jotain -- jotain", -- kuiskasi hän salaperäisesti,
-- "minä pelkään, että hänen ja Johnstonin välillä on -- jotain
käsittämätöntä, -- johon isä on syypää...
"Minä tunnen, Gertrud, että elämme pahoissa asioissa, -- vaikk'ei
maailma niitä näe --. Isä on sairas, -- suunniltaan -- riivattuna" --
rouva nyyhki ääneensä -- "sairas kalvavasta kateudesta!"...
Hän painoi päänsä tyttären helmaan.
"Aivan kuin minun ja Abrah --" -- -- huudahti äkkiä Gertrud; --
hän istui ajatuksiin vaipuneena ja tuijotti mustilla silmillään...
Tämän hän niin hyvästi käsitti. Ikäänkuin äkillinen rautakouran
puristus rinnassa, niin että äkkiä, muuttui kuin toiseksi ihmiseksi,
umpimieliseksi, jäykäksi -- poissa olevaksi...
Omasta syvästä sisästään näki hän kirkastuneella katseella isänsä
sisällisen elämän, katsoi ikäänkuin akkunasta... Mustasukkaisuus, --
kateus... samat mielettömät intohimot!... Etkö ole kuristanut omaa
rakkauttasi? huusi hänen sisässään ääni... Hän istui ja silitti äitinsä
päätä, ikäänkuin pientä lintuaan, joka hänellä oli -- --
Kuinka suunnattomasti isää tuli sääli!...
Äiti oli alkanut kulkea edes takaisin hupihuoneessa.
"Olen miettinyt, Gertrud, -- että eiköhän pitäisi kirjoittaa
Abrahamille?... Johnston näyttää niin ihmeellisen heikolta ja
alakuloiselta. -- Kirjoittaisinko minä... vai"... hän katsoi
hiljaa tutkivaisesti tyttäreen, -- "miten luulet, Gertrud, --
kävisikö mielestäsi päinsä, että sinä kirjoittaisit... Kummanko
luulet paremmaksi? -- Kotia hänen pitäisi tulla... Minusta käy
välttämättömäksi, että huomautamme, kuinka välttämätön hän nyt olisi
isänsä luona... jos sinä Gertrud kirjoittaisit, niin --"
"Minäkö, äiti? -- kirjoittaisin... nyt"...
Hän näki mielessään ikäänkuin kutistuneen, rauenneen langan edessään.
Kaksi, kolme vuotta oli Abraham viettänyt aaltoilevassa elämänkuohussa,
joka oli täynnään jännitystä ja kunnianhimoa, siitä lukien, kun
he silloin keskustelivat tuolla maantiellä... Gertrud kotona
pikkukaupungissaan... oli varmaan saanut sijansa jossain nurkassa
entisten muistojen romukasassa, -- jäänyt unohtuneeksi idylliksi...
Taas nousi tuo entinen intohimoinen kateus hänen taiteilija-elämäänsä
ja kaikkia niitä vastaan, jotka herättivät hänen harrastustaan; --
mutta se joutui äkkiä niin räikeään valoon hänen edessään... Mallejako,
joista Abrahamin oli tapana niin avomielisesti puhua, niitäkö hän
sydämensä sisimmässä pelkäsi?... Ei, -- vaan koko hänen taidettansa,
hänen laajempia alojaan, hänen sieluansa, jonka hän olisi omansa alle
ahdistanut! -- ja kuitenkin, -- olihan se hänen rakkain ajatuksensa,
että Abraham olisi taiteilija? -- maalaisi ihanasti! -- _hän_ rajulla
tulellaan, joka täytti hänen mielensä enemmän kuin kukaan muu?... Mihin
kaikkeen olikaan tämä kateellinen, vartioiva, murhaava intohimo hänet
saattanut?...
Miten he molemmat olivat toisensa tunteneet, -- "kasvaneet yhteen",
kuten Abraham oli sanonut... Gertrud oli luvannut hänelle ystävyytensä
elinajaksi! Tämä antoi hänelle nyt oikeuden, velvoitti...
"Ettäkö kirjoittaisin, niinkö sanoit äiti?
"Valvon illalla, niin että voimme panna kirjeen Abrahamille postiin jo
huomisaamuna varhain."


XVII.

Abraham oli palannut kotiin, suoraa päätä Parisista -- aivan
odottamatta!...
Lopulta hän niin hartaasti ikävöi isäänsä, Sofia tätiä ja kotona
kaikkea, että oli jättänyt maalaustelineelle luonnoksen odottamaan,
märkänä ja keskeneräisenä -- -- --
"Oikeastaan pitäisi sinun, isä, maksaa se", -- pilaili hän... "Mutta
minä en ole semmoinen visukinttu kuin sinä, -- saat velkasi anteeksi...
Mehän olemme kauhean rikkaita! -- -- Sangen hyvältä näytät nyt, isä,
-- en tarkoita, että juuri terveydestä uhkuvalta; -- mutta maalarille
mainiolta. Voit arvata, että minä olen tottunut kasvoja näkemään --.
Sinuun täytyy ryhtyä nyt, heti paikalla --."
"On sekin päähänpisto...
"Mutta merkillistä se on tosiaan, minä en vieläkään ole päässyt sen
perille, -- miten näin äkkiä palasit kotiin... Sinulla _on_ joku syy,
poika!"
"Mutta rakas isä, mikä muu syy kuin se, jonka sanoin."
"Oh loruja, -- sinä olet niin ihmeen puhelijas ja omituinen, että
minusta ikäänkuin tuntuu, että sinä vähän narraat minua -- --.
"-- Niin, mutta iloinen olen, että tulit! -- Eihän se ole juuri hauskaa,
kun täytyy aamusta iltaan juosta vaan asioitaan... Ja, -- täytyy
tunnustaa, ett'ei mielentilanikaan juuri ole kovin raikas... Mutta nyt
kun lupaat jäädä tänne talveksi, -- nyt luulen helpottavan...
"Kuulehan Abraham, etkö luule minun älyävän, -- Sofia täti on sinulle
jotain kirjoittanut? -- Vaikka olen niin nimenomaan häntä kieltänyt",
huudahti hän äkkiä hermostuneesti.
"Kunniasanani kautta, isä, hän ei ole sitä tehnyt; -- hänen sanainsa
mukaan olit sinä muka niin terve ja hyvässä voinnissa kuin suinkin...
Hän narrasi, sillä huononahan sinä olet varsin!"
"Olisiko ehkä rouva Bratt sattunut..." kysäsi isä tutkivasti.
"Kunniasanani -- -- --. Mutta koska nyt kerran tahdot papereihini
kurkistaa, niin voinhan sen sinulle sanoa, että -- pisti päähäni eräs
-- vanha tuuma -- --. Sen laatuinen, josta ei koskaan erilleen pääse
--. Täytyi päästä kotiin näkemään tuota Gertrud Brattia; -- sangen
merkillinen ja vaikea muotokuvattava. Olen aina pitänyt häntä oikeana
voimankoetuksena. -- Ensinnä täytyy yrittää saada hänet istumaan; --
ennen ei hän millään muotoa tahtonut siihen suostua"...
"Niinkö siis oli asian laita, -- ja voinko siihen luottaa! -- Et siis
tullut minun terveyteni takia..."
"Paremmin oman terveyteni takia --. Mutta miten oikeastaan on sen
terveytesi laita, isä... teetkö mitään sen parantamiseksi?"
"Verenkierto on huono, näetsen; veri pyrkii päähän; -- ja käyhän sitä
vähän raskaaksi." -- --
"Se ei muuta merkitse, kuin että sinulla oi ole luontoa tämmöiseen
raatamiseen, isä! -- Sinussakin on jotain epäsäännöllistä
taiteilijaverta. -- Mutta onhan sinulla varoja elää ja huvitella
itseäsi, niinkuin itse tahdot. Etkö tahdo lähteä yhteen höykkään minun
kanssani? -- -- Rakennamme sievän talon jonnekin metsiisi, -- semmoisen
kuin minä tahdon, -- emme semmoista kuin sinä", -- pilaili hän --.
"Tuommoisen vanhanaikuisen pölkkytuvan, josta on näkyala vaahtoiselle
koskelle ja alaspäin yli etäisen veden... Minä yhä enemmän ja enemmän
alan ikävöidä, että saisin kotona elää ja maalata. Ja sinä hellität
kukkarosi nauhoja, laitat puutarhan ja muuta sen tapaisia, josta pidät.
Talossa puuhaamme sitten kumpikin omalla kulmallamme"...
"Eikös ole ihmeellistä Abraham, -- siitä pitäen kun sinä aamulla
palasit, on tuntunut niin kevyeltä ja hyvältä... Sangen mahdollista on,
että vaan kaipaan vaihtelua, -- muita harrastuksia kuin näitä, jotka
eivät oikeastaan ensinkään ole omiani." --
"Sinulla on ollut liian hyvä onni, isä, nyt on sinulla sama kylläisyys,
kuin liiaksi syöneellä miehellä."
"Lähdemme yhdessä matkaan, Abraham, katsomaan, minne rakennamme! Joudun
kolmen tai neljän päivän päästä."
"Etkö ennen?"
"Parin kolmen, -- ehkä. Totta on, että elän täällä kuin kuopassa...
ja luonnollistakin on, että se tekee synkkämieliseksi ja raskaaksi
ja panee veren nousemaan päähän... Viime aikoina olenkin elänyt
paljaassa veren nousussa... Mutta nyt olen aivan vapaa siitä ja --
ajatuksistani!"...
"Syö englantilaista suolaa, isä!"
"Niin, merkillistä on, miten kaikki riippuu ruumiista, -- -- kun nyt
esimerkiksi ajattelen, mikä kaikki minulle tuota näivetystä tekee."
"Mutta rakas isä, onko sinulla oikeastaan mitä murehtia? -- Sinähän
olet nyt varakas mies."
"Kun ei ole, niin kuvittelen, -- jotain oikein kamalaa! -- punnitsen ja
pohdan, enkö oikeastaan sisussani ole konna, -- joka olen omaisuuteni
hankkinut petoksella, joudun helvettiin ja niin edespäin, kuten
hra Cophagus sanoo... Lopulta aivan paistaa itsensä -- kun ei ole
todellisia huolia..."
"Sinä olet menestykseen tyrttynyt, isä",
"Aivan niin, -- olen liian heikko, näetsen, sitä kantamaan. -- -- Kun
nyt taakseni katson, niin tuntuu minusta, ikäänkuin olisin vaeltanut
täällä yksinäni, tallustanut kuin raskaassa unessa. -- Niin kyllä,
meidän täytyy keksiä jotain, joka synnyttää harrastusta, -- rakentaa...
Nyt kun olet suuri taiteilija, niin täytynee sinun saada linnakin
itsellesi, poika! -- oikein romantillinen"...
"Ja sitten puuhaamme vähän tuon terveytesi hyväksi, isä. Minusta on
parasta, että suveksi lähdet jonnekin kylpemään; -- minulla tosiaan ei
ole mitään sitä vastaan, että lähden seuraasi. Hyvää saattaa minullekin
tehdä, että saan itseäni hieman huuhtoa kylmässä täällä pohjolassa; --
sangen veltostavaa on lämpö tuolla Italiassa."
"Ei ole hullumpi ehdotus! -- Ehkä tosiaan tekisi hyvää sinullekin, jos
vähän karkaisisit itseäsi, Abraham" -- --
Hän istui siinä poikansa kanssa myöhään iltaan...
"On aivan kuin avautuisi kokonaisen vuoden hauskuus eteeni, --
paljaastaan semmoisia asioita, jotka tuottavat minulle riemua! -- --
Elinvoimaa ei puutu, miksi olla sitä käyttämättä, -- ja taas tulee tuo
raskasmielisyys -- --.
"Täytyykö minun nyt jälleen ottaa noita rohtoja, Sofia?"
"Tohtori... näetsen Johnston; -- jotta veri joutuisi --"
"Ei nyt, ei kiitoksia; -- veri alkaa taas yht'äkkiä olla suunnillaan;
siltä rupeaa tuntumaan -- --. Ei tarvitse kuin vilkaista tuommoiseen
rohtorasiaan, niin heti johtuu mieleen kaikki tuo ruma, ilkeä, -- --
huh! -- Kiitos, kiitos, mutta pidä se nyt luonasi... Ei mitenkään --.
Abrahamin pitää saada hiukan ekstra hienoa Rheinin viiniä, ja minäkin
aion maistaa sen verran, jotta tunnen, mimmoinen on hauska mieliala...
Pitkä, sangen pitkä aika on siitä Abraham, kun olen sen tuntenut!"
* * * * *
... Abraham on minulle erinomaisen hyvä nukutin, hän... herättää
harrastuksia... että saisi nähdä hänet onnellisena...
Mutta -- minä _en ole_ Abraham, minä olen hänen isänsä, joka olen
tehnyt työtä ja koonnut rahoja valmistaakseni hänelle loistoa -- ja
jolla on oma edesvastaukseni... Tietysti sitä voi mielikuvituksessaan
tekeytyä onnelliseksi ja vapaaksi... ruveta hyvälle päälle... Mutta, --
tuon valan nyt olen kerran tehnyt, -- ja, eikö sen laita ole oikea? --
Se _on_ minun asiani se, -- -- joko yritän sen unohtaa, taikka en...
Kas niin, kas niin, -- siinä sitä ollaan! -- Enkös taas heräjä keskelle
noita iankaikkisuuden mietteitä? -- Eilisyönä, Abrahamin kotiin
tultua, nukuin niin suurenmoisesti; -- avasin silmäni ja luulin kellon
olevan, niinkuin tavallista, vasta puoli kaksi yöllä, -- ja se olikin
jo kokonaista kahdeksan ja päivä paistoi suoraan akkunauutimiin; --
sukelsin suoraa päätä asioihin pirteänä kuin kala, jotta voisimme
päivää ennen lähteä Abrahamin kanssa matkaan...
Koko eilispäivän tuntui olo niin keveältä... Ja nyt, -- tässä nyt olen
jälleen... pitkällä tuon pimeän, ilkeän kidassa...
Aina täytyy palata tuohon iankaikkisuuteen; -- että ihminen on
yksin, yksin, -- ja kaikki muu lopuksi paljasta melua ja hälinää
ympärilläsi... Se on sairautta, on, kun tuolla tavalla tuntee itsensä
huimaavan, yksinäiseksi -- -- ja se se tuottaa niin suunnattoman
tuskan! Sillä totta on, että kuulumme yhteen koko olennollamme; ja
semmoinen on tunnekin, kun on terveenä, ja se tekee levolliseksi...
Mutta minä, -- olen sairas, olen... Se on, minulla on jonkinlaisia
omantunnonvaivoja, joita en voi mitenkään paeta. Samalla kun ne
selviäisi, kävisin terveeksi -- ja voisin Abrahamin kanssa matkustaa
metsään, kylpemään... Vaan tämä, ett'en koskaan pääse selville siitä,
eikö minussa ole jotain, joka kalvaa, -- jos se tulee mukana,
niin -- -- --
Mahdotonta ei ole, että se kello edisti... vanhat kuluneet kellot,
joissa on uudet vieterit... Kaksikymmentä, ehkä vaan viisitoista eli
kymmenen minuuttia yli yhdentoista, ja neljännestä vailla... olisiko
sillä välillä... Mahdottoman mahdotonta oli, että se olisi voinut
omaatuntoa vaivata...
Niin niin, niin sitä luulee, toivoo... Vaan eikö se riipu
mielikuvituksesta...
Hän makasi ja tuijotti kultaviisaria ja numeroa, -- kuinka kauas oli
se voinut painua?... mietti, muuttaen lähtökohtaa yhä myöhempään ja
myöhempään...
Ja sitten joutui hän jälleen niiden arvelujen pyörteesen, olisiko hän
_voinut_ ajaa kotiin ja olisiko sähkösanoma sinne ennättänyt, vai
eikö... kunnes hän äkkiä hikeä valuen ponnahti sängystä ja alkoi pestä
kasvojaan ja otsaansa niitä kylmentääkseen.
Hän seisoi ja tuijotti sänkyä...
Mahdotonta oli jälleen ruveta tuolle kidutuspenkille... Paras pukea
ylleen ja yrittää, voisiko vaihdoksesta nukkua vaatteet päällä. -- Ja
ajatella Abrahamia...
Jos ottaisi käteensä kirjan... Hän istahti kynttilän ääreen lukemaan...
Ei -- -- --
Voi tosiaan helposti käydä niin, että olen viattomin ihminen auringon
alla tässä asiassa, -- voi kun voikin... Ja kun olisin terve, niin
terve järkeni varmaan sanoisi sen minulle. -- Se sanoi sen niin
selvästi sinä päivänä, kun Abraham tuli kotia, ja koko eilispäivän...
Vaan yhtä salattuna on minulta joka tapauksessa sen asian käsitys. Minä
en jaksa enää; -- enkä menisi, vaikka saisin koko maailman rikkauden,
enää toista kertaa raamatun päälle vannomaan, että olen täydellisesti
viaton. Mistä voin minä sen tietää? Minä en näe niin pitkälle --.
Minulle merkitsee tämä joko tahi!
Voisinko päältäni riisua kaikki, mitä olen joko välillisesti tai
välittömästi tämän kautta voittanut? -- koko omaisuuteni, -- -- niin
että jälleen seisoisin alastomana ja vapaana ja rohkeana, -- -- mikä
riemu se olisi!
Sitä vaan ei tee... sillä olenhan minä niin "ylen onnellinen!" -- jaha,
mutta kuta enemmän voitan, sitä suurempi on kidutus --
Kuinka usein jo olen tällä kohdalla seisonut...
Se on kuin asema, johon aina johtaa tieni; -- mutta liha ja veri
ei tahdo... Se on liian luonnotonta, -- riipun liian kiinteästi
tavarastani, -- -- onhan minussa tuo suvunmaltti. Se on sangen syvään
juurtunut...
Jos testamentilla lahjoittaisi pois? -- Antaisi arkailematta koko
roskan... Jumalan nimessä, kuinka kevyeksi ja iloiseksi kävisi mieli!...
N-jaa, olen varma siitä, että moni omaisuus tässä maailmassa on
lahjoitettu pois samasta syystä, -- jonkin sovittamiseksi.
Jos ryhtyisin toimeen verekseltä päätökseltä...
Muutoin voisin minä heikko, hapuileva ihmisparka ruveta katumaan!
huudahti hän...
"Abraham! Abraham!" -- yösydännä seisoi hän kynttilä kädessään poikansa
huoneessa.
"Mikä nyt, isä, -- mikä sinun on... Sinähän loistat, ikäänkuin olisit
voittanut vähintäin sata tuhatta. Oletko saanut sähkösanoman..."
"Olen varmaan iloinen, poikani, -- -- ja auta nyt isääsi!"...
Abraham nousi vuoteesen istumaan, mieli jännitettynä...
"On asioita", alkoi Johnston vakavana katsoen poikaansa, "jotka voivat
niin raskaasti painaa, että ne käyvät järjelle... jotta ihmisen voimat
eivät riitä niitä kantamaan... näetsen, -- minä en luule, että olen
konna, taikka valapatturi Concordian vuoksi, joka kärsi haaksirikon...
Mutta jos tahdon itselleni omantunnon rauhaa, niin täytyy minun luopua
kaikesta, mitä vakuutuksen kautta ehkä olen voittanut, -- kokonaan!" --
Siinä siis syy, -- sielu sairas...
Abrahamiin nousi valtaava tuska, -- tämä saattoi päättyä...
Hän teki rajun ponnistuksen kootakseen voimansa; tässä ei saanut joutua
tasapainosta, -- vaan vaikuttaa isään varmuudella.
"Kovasti minun tulee sinua sääli, Abraham... Olisit voinut elää
itsenäisenä rikkaana miehenä mutta -- -- --. Sinusta kai tämä on perin
raskasta?"...
"Miten aiot oikeastaan menetellä, isä? -- Et suinkaan voi kerrassaan
repiä kattoa pääsi päältä?"
"Monta yötä olen tätä asiaa miettinyt", -- vastasi Johnston raskaasti.
-- "Minä testamentin kautta heti lahjoitan omaisuuteni yleishyviin
tarkoituksiin...
"Mutta sinusta, Abraham, tämä kai on kauheata, -- mielipuolen työtä? --
kun ainoastaan tuommoisen oikun eli päähänpiston vuoksi -- antaa pois
koko toimeentulonsa!"
"Oletko hullu, isä, -- minunko tähteni?... Saan minä täällä kotona
itselleni atelierin kuntoon sittenkin, usko pois... Ei, ei, -- anna ja
lahjoita vaan mielesi hyväksi!
"Ja kuules, isä, älä vaan kerro Sofia tädille, ennenkuin olet tuumasi
toteuttanut"...
Johnston melkein putoomalla vajosi tuoliin. "En tiedä, voinko enää
käydä oikein terveeksi, Abraham! -- mutta näin kevyeksi ja iloiseksi ei
isäsi ole tuntenut itseään elämässään...
"Nyt saan, luulemma, rauhallisen unen... Ole niin kiltti, että saatat
minua alas, minua vähän pyörryttää...
"Jos sinä tietäisit, mikä kidutuksen paikka tämä vuode on minulle
ollut"...
-- -- Abraham makasi ja itsekseen vihelteli kaiken yötä...
... Kovasti oli elämä isään koskenut... Hän ei ole kestänyt tässä