Pahuuden voimia - 10

"Kuka sitä epäilee, hra tirehtori; -- juuri saadakseni paikkain
tuntemiseen perustuvat osotuksenne kanssani maistraatiin minä --"
"Elveberginmetsät minä sanon, -- ne ne ovat vaarassa! -- rientäkää ja
hevosta selkään!" --
Tämän hän huusi nyrkkiä puiden ja niin ilkeä kiivaus kasvoissaan, jotta
teidentarkastaja ehdottoman peljästyksen valtaamana sivalsi raudikkoaan
ruoskalla moneen kertaan ja kiidätti alamäkeä kaupunkiin.
Tirehtori seisoi hetkisen ja katsoi hänen jälkeensä sanomattoman
ilkkuva vahingonilo kasvoissaan... Hohoo, -- tietysti olisi
kohteliaasti ja ystävällisesti pitänyt neuvoa päinvastoin -- sitä olisi
tietysti odotettu! -- -- ja antaa koko mieskunnan asettua harjulle
vartioimaan "meidän Johnstonimme!" -- omaisuutta ja etuja! -- Niin
aina, tarkoitus oli semmoinen, että minun piti nyt neuvoa mieliksi
ystävälle!... Ja se neuvo kun olisi taskussa, niin kyllä sitten
laitettaisiin sähkösanomat amtiin ja sotaväelle ja nimismiehelle.
Tirehtori astui ylös kartanoa kohti nopeasti, intohimoisella vauhdilla.
"Metsävalkea, Jette!" huusi hän -- "suuret Elvedalinmetsät ovat
vaarassa, -- -- Johnstonilla on hyvä onni niinkuin tavallisesti. Sillä
välin kuin harjun tällä puolen palaa ja paistuu kuin padassa ja purot
kiehuvat, on hänen metsänsä niin rauhassa, että linnut laulavat"...
lausui hän kamalalla humorilla.
"Olen huolissani Elvedalin metsistä -- suunnattoman arvokkaat"...
lausui hän tullen arkihuoneesen iltapäivällä tuon tuostakin, ennenkuin
ajoi pankkiin...
Alhaalla kaupungilla, jossa joka taholla puhua hyristiin
palosta, vastasi hän kaikille melkein vaan puheen katkaisten, --
"Elvedalinmetsät! -- Elvedalinmetsät! -- suunnattoman arvokkaat, --
satoja tuhansia vaarassa!"
Kaikki juoksivat ja ravasivat kuin päättömät kanat, pitäen hyödytöntä,
uteliasta pakinaansa... tiellä vaan olivat ja kuluttivat aikaa
asianomaisilta! Tirehtori mulkoili ja irvisti ja lähetti ihmiset
luotaan niin pian kuin suinkin... Pankkiaika ei vielä ollut päättynyt.
Rahastonhoitaja sai olla hyvä ja jäädä luukulleen istumaan, turhahan
olisi ollut pitää juhlapäivää tämmöisestä syystä. Tässä hitto vieköön
ei ollut vakaville miehille juhlimisen syytä -- häviö kun uhkasi ja
kurjuus! -- Olivat hopussa kuin naiset...
"On jo aika, että alamme tutkia ja tehdä selkoa näistä sekavista
asiakirjoista, jotka koskevat säästöpankin saamisia Bergsundin
kuolinpesästä, -- ne makaavat ja makaavat, -- ovat jo päälle kahden
vuoden vanhoja" -- -- --
Ja siinä aljettiin nyt kunnolla seuloa ja selvittää papereita suvisen
iltapäivän helteessä...
-- Tirehtori istui vielä myöhäiseen valoisaan iltaan työhönsä
vaipuneena johtokunnan huoneessa säästöpankissa; tuon tuostakin
häntä keskeytti sanan tuonti niistä toimenpiteistä, joihin kulon
sammuttamiseksi oli ryhdytty. Klauta oli hän käskenyt tulemaan vasta
k:lo kymmenen aikaan hevosella noutamaan.
Vihdoin toki alkoi hänelle käydä jotakuinkin selväksi, kuinka paljon
säästöpankki yleensä saattoi toivoa, takaisin saavansa, ja kuinka
paljon jäisi epätietoiseksi asianajajaan varaan -- --
"Kapteni Helgesen tulee tänä iltana ja ajaa kohta ylämaahan miehiä
johtamaan", ilmoitettiin ovesta.
"Soo!"
Tirehtori kiirehti laskemista, valmistuakseen; mutta yllätti itsensä
äkkiä ajatuksiin vajonneena.
Hän nousi malttamattomana seisomaan ja muutti syrjään akkunavarjostimen
paremmin nähdäkseen.
Noh noh, tässähän minä olin; -- hän silmäili muutaman arkin sarekkeet,
kastoi kynäänsä merkitäkseen ja jäi istumaan samaa kohtaa tuijottaen...
Tässä lasken niin että vielä tulen hulluksi! Täytyy kiirehtää.
Hän ryhtyi taas kiivaasti jatkamaan.
Harjussa tuo rotko... mutisi hän, huomatessaan hetken kuluttua jälleen
ajatuksiinsa vajonneensa, ja rupesi äkäisesti uudelleen työhön.
Käsi ja kynä olivat tukassa, kyynärpää pöydällä, ja elottomasti, väliä
pitämättä tuijotti hän papereihin...
Harjussa tuo puronrotko, joka taajaa varvukkoa ja korkeita kuusia
kasvaen ulottuu Johnstonin puolelle...
Se oli tänään heti hänen mieleensä juolahtanut, kun hän puhui
teidentarkastajan kanssa...
Tuo rotko...
Nuorena ollessaan oli hän keväisin ottanut siellä usein vastaan puita
isälleen, -- noin viisi, kuusitoista tolttia kerrallaan; -- ja sitten
oli istuttu pölkyn selkään lepäämään, otettu esiin taskumatti ja eväät,
-- mielellään tapasivat panna rotkossa Elvedalinmetsän ja tehtaan
metsän rajalla toimeen tuommoiset pienet pidot.
Helteinen rotko...
Hän istui ja oli näkevinään sen edessään, vieläpä mustikan ja puolan
varretkin -- -- kuulevinaan ritinää, marjanvarsien alta, se oli
kulo... Noin hiljaa, melkein savutta kytevän eteenpäin sammalessa ja
rutikuivassa maassa, palaen näkymättömänä kuin miilussa...
Ei kukaan huomannut sitä! -- Koko väkijoukko seisoi vaan tuolla harjun
alla, sankassa savussa, muita metsiä vartioimassa... ja niin sai kytö
edistyä rotkossa, -- sen _täytyi_ nousta niihin kuusiin, joita seisoi
rotkon suussa kuin etuvartijoita, harvassa kaksittain, kolmittain
ja sitten yhä taajemmassa, kunnes tuli tiheikkö, jossa seisoi kuusi
kuusen vieressä, vaaran kupeessa, suorina kuin kynttilät, ja alempana
yhä taajempi ja taajempi metsä, Björnliet ja Jonsvandet, suuren
tehtaanmetsät... Johnstonin koko omaisuus --
Sitä ei huomaisi yksikään sielu... Ensimmäiset kuuset vaan hiljaa
hiiltyisivät, eikä liekkejä, savua näkyisi ennen kuin valkea toisella
puolella pääsisi täyteen vauhtiin. Toinen savu peittäisi toisen...
Ja tulivatpa sitten -- sammuttamaan!
Hän oli näkevinään koko tämän laajan metsämaan, -- kuinka valkea pääsi
vauhtiin, ja savu yhä sankempana ja sankempana alkoi vyöryä punaiselle
hohtaen tehtaan saloille... ja tuli tarttui -- tarttui riivatusti! --
itse paksuun, tiheään tukkimetsään... Rytisi ja räiskyi, mustan harmaa
savu ja säkeniä tuprusi sieltä kussa seisoi honka odottamassa vaan
muutaman vuoden lisää kasvamista täyttääkseen kaksitoista kyynärää ja
kahdeksan tuumaa, -- hiljaisesti varttumassa, -- ikäänkuin Johnston
itse, -- kunnes seisoo koko mahdissaan... ikäänkuin esi-isä Abraham...
jalosti kasvaneena...
Paistuvat, hitto vieköön, jänikset, ja ketulta kärventyvät turkit, ja
forellit kiehuvat purossa!...
Tulimeri kauheasti raivosi ja vyöryi suoraa päätä sydänsaloon, --
hävitti virstottain... Mahdotonta oli sitä enää pysähyttää... Tirehtori
istui suu auki, unohtunut hymy huulillaan ja seurasi valkean tietä --
Kasvojen ilmaus äkkiä raukesi syväksi pettymykseksi: -- Semmoinen
kuolon hiljaisuus ilmassa; kun olisi vaan tuullut!
Hänen silmiinsä tuli jotain samanlaista kuin petoeläimelle, jonka
kynsistä saalis livahtaa; tuijotti tyhjästi ja hämillään...
U -- mmm, -- kunhan vaan kerran on kunnolla syttynyt, niin kyllä tulee
tuuli itsestään, -- palopaikoilla aina puhaltaa... Kyllä tulee ilman
viima, -- riittävästi -- kerrassaan! -- vetäisi humisevan tuulen
alhaalta, koko laaksosta...
-- Niin, saa varmaan tuo uudesta syntynyt tehtaan loisto nyt lämmintä
enemmän kuin savutorvesta!... Minäpä luulen, että tästä tulee vähän
kuin häviön tapaista, -- ja Johnston kyllä vielä tulee ja siivosti
pyytää pientä kädenapua. -- Siinähän on miehen koko pääoma... He,
he, he, nauroi hän rumasti, niin että itsekin pelästyi ja katsoi
ympärilleen; hikosi, jotta vesi valui -- --
Kapteeni Helgesen matkustaa sinne tänä yönä -- taidolla neuvomaan,
hän -- ajatteli tirehtori pistävän ilkkuvasti. -- Hän kyllä hieman
myöhänlaiseen huomenna älyää, ettei hän ole siellä, missä juuri palaa,
-- he he, -- -- ei, -- ja saa kantaa edesvastauksen taidostaan...
Hän ojensi äkkiä pöydän yli jäntevän kätensä, nyrkkiin puristettuna ja
nojausi taaksepäin, niin että kasvot puoleksi katsoivat kattoon.
Niin edesvastaukseen!...
Käsi putosi pöytään melkein lyömällä ja hän ryntäsi ylös.
Luulenpa, että olen hullu, -- aivan mieletön! _Minähän_ se olen
neuvonut ja komentanut.
_Minähän_ se olen, joka annan Johnstonilta metsät palaa -- --. Teen
suoraa päätä kamalan rikoksen...
Kuinkahan pitkälle on kulo huomisaamuun kerjennyt tuossa rotkossa?...
alkoi hän aprikoida. Kasvot saivat omituisen miettiväisen
kaksinais-ilmauksen, toinen silmä ikäänkuin tiukasti tuijotti johonkin.
Äkkiä repäsi hän hatun pöydältä ja syöksyi ulos.
"Onko höyrylaiva tullut? -- Onko kapteeni Helgesen lähtenyt?" huusi
hän. "Aja, Klaus, heti alas Gaarderin luo ja tuo hänet tänne...
"Onko pankinlähetti siellä?" huusi hän pihan perällä olevaan
rakennukseen, -- "saa tänne teidentarkastaja -- -- kohta paikalla --
"Minä olen punninnut ja miettinyt asiaa", sanoi hän Gaarderille,
joka tulla leuhkasi varsin hengästyneenä. "Koko työjärjestys on
muutettava!... Johnstonin puolelle vievässä rotkossa, siinä on
metsä auaistava -- niin pian kuin vaan suinkin siihen päästään! On
heti paikalla lähetettävä sananviejiä lähteneitä saavuttamaan, ja
Finkenhagen saa lähteä maistraatiin. Minä matkustan itse tänä yönä
palopaikalle, jotta saan tavata kapteeni Helgesenin, ja viestejä
lähetän joka suunnalle... Siitä vaan riippuu eikö kulo jo ole päässyt
liian pitkälle.
"Juokse Johnstonin luo, Klaus, -- niin otan sinut matkalla kääseihin, --
älä säikähytä häntä -- sano, että kaikki tehdään, mitä ihmisvoimilla
suinkin voidaan."
"Minä suoraan sanon, että hän voi olla levollinen, kun isä" -- lausui
Klaus ja oli samalla jo menossa.


XIV.

Uusi kaupunginvouti ja poliisimestari oli käynyt tulovisiitillä
tirehtori Bratin luona Strömmin tehtaalla; ja seuraavana päivänä jo
aamupäivällä tirehtori helisti kaupunginvoudilla eteisen kelloa.
"Toivoakseni annatte minulle anteeksi, hra tirehtori, että otan
teidät vastaan täällä konttorissani, huoneeni ovat vielä tyhjinä,
muuttotavarat kaikki yhdessä pinossa, kunnes perheeni saapuu parin
päivän kuluttua... Esimieheni piti semmoista kiirettä, että virkaani
ryhtyisin. -- Olkaa niin hyvä, -- tässä on hyvä nahkatuoli! -- ja voin
myöskin tarjota todella hyvän sikarin. Olkaa hyvä" --
"Kiitoksia. -- Ei ole ihme, että edeltäjänne niin nopeasti kuin suinkin
tahtoi kopistaa tämän kurjan kylän pölyt anturoistaan. Itse hän
teki olonsa semmoiseksi, että hänen oli täällä mahdoton viihtyä, --
pikkumainen turhan tarkka juristi -- tämmöisessä levottomassa merimies-
ja satama-elämässä! Hän aina jäi alakynteen."
"Kunnon mies ja hyväpäinen", -- lausui vouti päätään nyökäten jotenkin
kylmäkiskoisena.
"Kyllä vaan, -- semmoinen, joka aina joutui ohjattavainsa vaunujen
pyöriin... Lopulta oli hän täällä kerrassaan pyöräin alla, -- eikä
hänen mieltään juuri kysytty" -- --
"Sepä ei juuri ole rohkaisevaa minulle, hänen seuraajalleen", hymyili
kaupunginvouti. "Muutoin on mielipiteeni se, että jos sitä miestä olisi
osattu oikein käyttää, niin olisi hän ollut kaupungille hyödyksi."
"Hm, -- sairasmaisesti itsepäinen mies! -- Hän oikeastaan alkuaan
ajoi laivansa aivan pieneen ja vähäpätöiseen kariin. -- Olette kai
huomanneet kaupunkimme hyvän ja oivallisesti järjestetyn valaistuksen?
-- No kuulkaa, heti alussa hän pani liikkeelle koko kaupunginvouti- ja
poliisimestari-vaikutuksensa, saadakseen meidät ottamaan kaksi -- sanoo
kokonaista kaksi -- lyhtyä muutamaan kujaan! -- Sitä varten väänsi
hän nurin koko kaupungin, -- ja niin sanoakseni hirtettiin noihin
samaisiin kahteen tolppaan -- --. Niinpä olemme vähin itse saaneet olla
poliisimestarina näinä vuosina".
"Vai niin, mutta siitä edes vastauksesta nyt toivon teidän pääsevän",
arveli kaupunginvouti, työntäen huulensa jotenkin itsetietoisesti nenän
alle.
"Hitto vieköön, miten virallinen ilmaus kasvoissaan", arveli tirehtori.
"Toivon, että tirehtori ja muut vaikuttavat miehet antavat minulle
hyvää tukea ja apuansa!"
"Minuun voitte luottaa, hra kaupunginvouti, -- ja saatte nähdä, että
samalla on koko joukko muitakin voimia apunanne.":
"En voi kyllin kiittää teitä kohteliaisuudestanne", vastasi
kaupunginvouti hieman kuivakiskoisemmin, kuin Bratin mielestä
oikeastaan olisi syytä ollut. --
-- On kakko kaunis päältä katsoen -- juolahti tirehtorin mieleen; hän
mittaili voutia katseillaan, -- vähintäin yhtä pitkä, kuin tirehtori
itse, -- noita punakoita, isorakenteisia ja mahtavan näköisiä miehiä,
joita teki mieli väistää jo matkan päästä...
"Olen varsin tyytyväinen, niinkuin kyllä ymmärrätte", -- tuumaili
kaupunginvouti, -- "että olen vaikutusalakseni saanut kaupungin,
joka viime vuosina on kehittynyt verraten tavattoman nopeaan...
Matkustavaisten luku yhä lisääntyy... rouva Michelsenin hotelli sen
heti näöllään osottaa -- vanha vallasväen rakennus, joka on sisustettu
kerrassaan uudenaikaiseksi, diligenssi tulee porraspäähän, -- korkeat
upeat huoneet, joista näkee sataman... Ja semmoiset huoneet julkisia
kokouksia ja konsertteja varten!"
"Hm -- niin, meillä oikeastaan on _kaksi_ suurta hotellia. Enoksenin
on vaarallinen kilpailija, ja kaupunkilaiset ehdottomasti pitävät sitä
parempana."
"Ainoastaan vallasväelle muistuttava ulkomuoto, kun hätäisesti
silmäsin, sai minut arvelemaan --. Mutta, hm", -- hän veti jälleen
ylähuulen nenän alle -- "semmoisesta en tietysti vielä voi lausua
varmaa mielipidettä... Näin kerrassaan uudet olot tietysti vaativat
aikansa, ennenkuin niitä oppii vallitsemaan."
Vallitsemaan... vallitsemaan... Tämä omituinen lausetapa koski
tirehtoriin... näkyy sairastavan hieman riippumattomuuden himoa.
"Ja täällähän kuuluu seuraelämä olevan erinomaisen viihdykästä", lausui
kaupunginvouti kääntäen puheen toiseen aineesen. -- "Ihmisiä, joihin
minä ja perheeni arvatenkin voimme liittyä... Teillähän on tuo hieno
ja herttainen Johnstonikin. Eilen kävin hänellä vieraana ja se mies
kerrassaan viehätti minut."
"Niin, hänellä on se ominaisuus, että heti viehättää ihmiset", pääsi
tirehtorilta kiireesti.
"Eikö totta, hän on niin tasainen ja suora... kopeutta ei nimeksikään;
hänen talostaanhan on tullut jonkinlainen lähtökohta koko vanhalle
tunnetulle Macolmin suvulle."
Tirehtori istui hieman nyrpeän synkkänä:
"Vuoroin yläällä, vuoroin alaalla, hra kaupunginvouti; -- kauppasuhteet
ja sattuma, ne ne hänenkin olonsa määräävät! -- Voinpa sanoa, että
olen jo toisenkin kerran hänet pelastanut", lausui tirehtori muka
vaatimattomalla itseensä tyytyväisyydellä... "Kaikissa niissä
metsänpaloissa, joita näillä kulmilla on raivonnut, on hänen
omaisuutensa ollut suuressa vaarassa. Mies olisi nyt häviön oma,
ellen sattumalta olisi täällä kaupungissa pitänyt arveluitani, --
minä vanhastaan tunnen nuo ylämaan metsät; -- ja minulle tosiaan
onnistui saada miehet kulopaikalla vielä sillä tavalla asetetuiksi,
-- mutta aivan viimeisellä hetkellä, sen vakuutan, -- että kulo vielä
saatiin pysähtymään!... Se oli tavallaan oikea kohtalon päivä koko
Johnston-Macolmin suvulle..."
Kaupunginvouti tarjosi tulitikkua erinomaisen ystävällisesti, samalla
kuin hänen miettiväisessä katseessaan oli koko joukko hänen virkansa
toistakin puolta, -- nimittäin poliisimestaria -- --. "Minäpä kuulin
Johnstonin puhuvankin teistä sen mukaisella lämmöllä."
Tirehtori nousi samassa seisomaan. "Aikomukseni oli siis -- paitsi
että kävin luonanne vastavieraissa, pyytää teitä minua käyttämään, jos
ehkä voisin teitä palvella näin alussa, kun järjestätte kotinne ja
asumisenne, -- työväkeä hankkimaan -- nikkareita esimerkiksi. Sahalla
on minulla kyllin väkeä teillekin lainata."
"Miten olette ystävällinen... sulimmat kiitokseni, hra tirehtori!"
Tirehtori kiiruhti katua alas
Uusikin poliisimestari näkyi aikovan istua jotenkin korkealla
satulassaan, -- aikoi ehkä kulkea erityisiä kaikkein korkeimmasti omia
teitään, -- jos nimittäin se laatuun käy!... "Joihin voi liittyä"...
Valitsee seurustelupiirinsä -- --
Ja heti puuttuu Johnstoniin!... Tirehtori huitasi kepillään ja
kasvoissa oli ilkkuva ilme, ikäänkuin sisässä olisi kirvellyt ja
purrut... Se viehätys ehkä ei hänelle kovinkaan hauskaksi kävisi...
Ja eikös puhunut rouva Michelsenistä ja hänen hotellistaan ikäänkuin
olisi hän mikäkin ikäpöppö tällä paikkakunnalla. -- Hän se hiis vieköön
vielä voi ruveta armossa määräämään huoneet sekä surun että ilon
vietolle!
Ajoissa on tässä, siitä ei parane, salpa pantava!
Tirehtori astui syvissä mietteissä, leuka pitkällä...
Tuo viha rouva Michelsenin kanssa ei ylipäänsä koskaan ole ollut oikein
paikallaan... Enoksenilla eivät paikat tahdo koskaan oikein näkösiksi
ruveta, -- siellä haiskahtaa kyytiliikkeelle... se jää kun jääkin
toisen luokan hotelliksi!
Hän alkoi astella edes takaisin katuja, katsella vähän tarkemmin
hotellin rakennusryhmää; pariin vuoteen ei hän nyt ollut sen portin
sivu käynyt... Koko joukon uusittu ja somistettu, portaista ja
katuovesta loisti messinki, -- ja portista hän vilahukselta näki
diligenssin, joka seisoi portaitten edessä odottamassa; parihevosia
juuri kuljetettiin pihan poikki eteen asetettaviksi.
... On se oikeastaan vahinko, ett'eivät kaupunkilaiset voi miehissä
tänne kokoontua! -- -- --
-- Rouva Michelsen sai kyökkiin sen hirmun viestin, että itse tirehtori
oli hänen yksityisessä huoneessaan ja tahtoi häntä puhutella.
Rouva seisoi punaisena paistinvalkean ääressä; mutta vielä
punaisemmaksi hän kävi.
"Ti-reh-toriko -- meillä? -- Herra hyvä varjele!" -- Kauha vaipui
hellalle.
"Niin on, ja hän tahtoo sinua puhutella, täti."
"Minuako? -- -- Mikähän onnettomuus se nyt taas päällemme lankee...
Minä oikein... koko ruumiini vapisee... Minä en sinne lähde, -- siihen
minua ei saa mikään inhimillinen voima! -- hän se otti minulta klubin
-- ja sähkösanomatoimiston ja kaikki kokoukset ja iltahuvit... Hän
otti minulta kaupungin kunnian niin tyyni kun vaan saattoi, -- ja
vahingotti minua turvatonta leskiraukkaa, sekä sanoilla että töillä! --
Sen pahuksen luo en lähde, niin kauan kuin täällä pystyssä pysyn. Sano
hänelle se. -- Sano se!..."
Hänen sisarensatytär, kasvava tyttö, joka sanan oli tuonut, jäi kyökin
ovelle seisomaan neuvottomana kauhusta.
"Sano se, -- sano vaan se!... Ehkä hän aikoo lopulta ajaa minut pois
koko hotellista?"
"Mutta ei", -- rouva epätoivossaan järjesti hieman tukkaansa ja heitti
syrjään kyökkiesiliinan, ja katse samalla kävi miettiväiseksi kuin
tavallisesti, -- "siitä ainakin ensinnä syntyy pieni kahakka."
Hän lähti käytävään, varustautui omalla ja hotellinsa arvokkaisuudella,
ja astui vavisten ja kalpeana huoneesensa.
"Olen kuullut, että tirehtori tahtoo minua puhutella... saanko
kuulla, mikä onnettomuuden viesti?" puhui hän vapisevalla äänellä. --
"Tirehtori on niin hyvä ja istuu."
"Kuulkaa nyt minua levollisesti, rouva Michelsen! Mehän olemme saman
kaupungin lapsia ja vanhoja tuttuja."
"Niin Herra nähköön, kyllä olemme sekä minä että hotellini saaneet
tehdä tirehtorin tuttavuutta, -- kuinka monta yötä olen valvonut ja
vuoteellani itkenyt --"
"Sallikaa minun sanoa, että olette niitä vaimoja, jotka minussa ovat
synnyttäneet mitä suurinta kunnioitusta, joita pidän syvässä arvossa,
-- teidän tavoin johtavat suurta liikettä ja osaavat sitä pystyssä
pitää."
"Tämähän kuulustaa vähän uudelta, hra tirehtori", lausui rouva
odottavaisena hymyillen ja silmät kiiltäen.
Tirehtori laski lempeästi kätensä hänen ranteelleen:
"Sen kai uskotte, ettei minulla koskaan ole ollut mitään personallista
teitä vastaan, rouva Michelsen?"
Rouva kavahti... oliko oikeastaan syytäkään luulla sitä?
"Te todella olette niin erinomaisen ymmärtäväinen, että luulen voivamme
keskustella niinkuin miesten kesken ainakin, rouva Michelsen. Te
varmaankaan ette säikähdy pientä sanaa?...
"Tiedätte, että olen uhrannut, käyttänyt kaikki voimani tuon rautatien
hyväksi! Ja te varmaankin vähin muistatte minua entisistä ajoista,
rouva Michelsen, minä en ja'a itseäni, personalliset näkökohdat eivät
kuulu minun luonnolleni", -- tirehtori leikillisesti taputti rouvan
kättä. -- "Tuo rautatie on viime vuosina ollut minulle kaikki kaikessa.
-- Ja niinkauan kuin diligenssi, joka niin suuressa määrin perustuu
teidän hotelliinne, niinkauan kuin se näytti panevan salvan kaikille
toiveille sen saamisesta, -- täytyi minun tietysti teitä vastustaa. Sen
te varmaankin käsitätte. -- Se ei ollut oikein, rouva Michelsen, -- se
ei ollut oikein tehty, että kannatitte tuota diligenssiä!"
"Saan kai lohduttaa itseäni sillä, että Johnstoninkin kaltainen mies
oli asian puolesta", huomautti rouva hienosti.
"Johnston on, rouva, kuten sekä te että minä hyvästi tiedämme", --
lausui tirehtori silmää iskien, -- "oikea lapsi julkisessa elämässä,
hän ei edes aavistakaan, kenen käsiin lankee... Tuo diligenssilaitos
oli minulle arveluttavana esteenä, -- mutta vihdoin onnistui minun
yhdistää voimat niin, että rautatie-asia nyt on pelastettu --.
"Ja samalla, -- olen varma, että käsitätte sen yhtä hyvästi kuin
minäkin, -- olette te, rouva, ja hotellinne käyneet minulle yhtä
rakkaaksi kuin entisinä hyvinä aikoina... En luule varsin suuresti
erehtyväni, kun arvelen teitä naiseksi, joka kykenee menettelytapaani
arvostelemaan; -- kuka hiisi vieköön olisi teidän sijassanne siitä
pitänyt, -- minä en pyydä mahdottomia...
"Te rikastutte, rouva Michelsen, varsin upporikkaaksi, kun nyt
saamme tänne rautatienkin, joka teitä lihottaa matkustavaisilla...
Säästöpankille suoritettavilla vähennyksillänne älkää kiirettä
pitäkö, -- luottakaa huoleti minuun... Ja vähitellen, niin arvelen,
olemme jälleen entisessä urassa. Olemme koittaneet Enoksenia -- se
on niitä toisen luokan, näettekös!... Hän saa jäädä hätävaraksi, kun
täällä teillä käy suvella mahdottomaksi huoneita saada! -- Poikani
Klaus valittaa, ett'ei laulu kaiu Enoksenin salissa. Saatte ottaa
lauluseurankin suojiinne, rouva Michelsen; -- nuorille ihmisille
näettekös vaatii viihdykästä."
"Poikanne ei olekaan ollut yhtä ankara kuin te, hra tirehtori",
pilaili rouva, -- "on minulla silloin tällöin ollut kunnia nähdä hänet
vieraanani."
"Hm -- mm"... Tirehtori nousi lähteäkseen.
"Tarjoan teille kättäni, rouva Michelsen!" sanoi hän herttaisesti.
Rouva Michelsen taisteli itkua vastaan -- kovasti hänen mielensä
kuohui. -- "Tirehtori on ollut minua vastaan kuin ankara ukkosenilma...
Jollei meillä olisi ollut suvet siunattuine matkailijoineen niin
tuottavia, niin kyllä vanha Holmsenin kartano olisi parina viimeisenä
vuotena takapajulle joutunut... Mutta nythän on kaikki taas parhain
päin kääntynyt!"
-- -- "Ei se ole helppoa", selitti rouva Michelsen myöhemmin, -- "kun
tirehtori tuolla tavalla kättään tarjoo. Olipa melkein ikäänkuin kaksi
raskasta vuotta olisi sulanut ja käynyt tyhjäksi, -- mutta perästäpäin
sittenkin kirventelee!"


XV.

Johnston jäi tänään jälleen arkihuoneesen pakisemaan rouva Bratin
kanssa.
Aivan perin väsyneenä oli hän tullut, hän oikein ikäänkuin kiirehti
päästäkseen sohvaan lepäämään... Levottomasti, melkein tuskallisesti
oli hän kourannut otsaansa ja pyytänyt lasillista kylmää vettä...
Nyt se oli ohi, oli hän sanonut, -- ja rouvan mielestä hän kävi niin
luonnottoman kiihkeän vilkkaaksi, -- että rouva sen vuoksi tunsi
oikeata mielenahdistusta. Johnstonin terveys varmaan oli kaukana
hyvästä.
Keskustelussaan alkoi hän niin omituisesti hypätä asiasta toiseen, --
unohti, mitä viimeksi oli sanonut... Nyt puhui hän perintötavaroista ja
vanhoista kaluista...
"Ihme, että tuommoiset vanhat hopeakellotkin teitä huvittavat,
Johnston!" pilaili rouva.
"Niin, on ehkä vähän narrimaista, ja -- kuulkaas nyt, älkää virkatko
siitä mitään Bratille!" -- hän katsahti rouvaan melkein pelokkaasti.
-- "Te kyllä tiedätte, miten hän arvostelee tuommoisia; -- onhan tämä,
niinkuin sanotte, hieman lapsellista... hieman omituista"... pakisi
Johnston puoleksi hämillään --. "Mutta miehenne kello on todella sangen
merkillinen... Kerran hän siitä minulle kertoi... Hänen isoisänsä osti
sen vuonna tuhat seitsemänsataa yhdeksänkymmentä ja vähän päälle,
Köpenhaminasta muistaakseni, -- se oli ensimmäisiä kelloja, jotka Urban
Jürgensen, kuuluisa kelloseppä rakensi, sama mies, joka sitten perusti
suuren kellotehtaan Sveitsissä?... Eräs tämän Jürgensenin poika pääsi
Islannissa kuninkaaksi... Ettekö saa häntä siitä jotain kertomaan -- --
joskus sopivassa tilaisuudessa, rouva Bratt?" -- kysäsi hän tavattoman
varovaisesti... "Se ei läheskään enää ollut mikään kronomeetteri, --
Bratin alituisesti täytyi sitä valvoa ja asetella"...
Hän istui ja mietti ja ikäänkuin hermostuneesti nieli... "Tuommoisessa
kellossa, joka vaan käy ja käy... ja laskee, mittaa todellisuutta...
siinä voi olla kokonainen tuomio...
"Mutta siitä minä tahtoisin selkoa", -- lausui hän äkkiä itseänsä
kooten, -- "paitsi muusta -- mutta älkää minulle naurako -- -- siitä
onko kello viime vuosina -- se näettekös on jo kulunut, -- edistänyt
vai jättänyt? -- kuluneet kellot aina tahtovat edistää -- -- se
luullakseni on kaikkien vanhain taskukellojen laita...
"Minä niin selvään muistan, että hän silloin valitti sen käyvän väärin",
-- mutisi hän.
"Sanokaapa, ettekö tiedä, onko hänen tapansa siirtää sitä eteen, vaiko
taakse päin?" kysyi hän äkkiä niin kiihkeästi, että rouvan oikein
täytyi häneen katsoa; Johnston oli varsin kuumana ja hiessä.
"Se on nyt eräässä laatikossa, Johnston, -- on maannut siinä koko viime
vuodet siitä pitäen, kuin se eräänä päivänä putosi lattiaan... Bratt on
luvannut lähettää sen Köpenhaminaan korjattavaksi."
"Vai niin -- vai -- rikki -- monta vuotta"... hän näytti kerrassaan
pettyneeltä ja tarttui jälleen päähänsä...
"Herra tiesi, miten tulimme tuosta kellosta puhuneeksi?" alkoi hän
äkkiä uudelleen aineesta poiketen. -- "Nyt muistan, -- noihin pieniin
kultaperiinhän minä tartuin --. Minä en voi teitä ajatellakaan ilman
noita hienoja kultavitjoja ruskeankeltaisella silkillä, -- ja tuota
pientä aivan sopimatonta messinkiavainta, joka niistä riippuu! --
Niin hieno ja vähän -- vähän muistamaton, niinkuin rouva itsekin...
Kaukana huolimattomuudesta tai muusta sen kaltaisesta, -- ikäänkuin tuo
kellonavain äkkiä olisi korotettu kulta-avaimeksi."
"Te annatte minulle totuuden sokeripillereissä, Johnston", hymyili
rouva, -- "tuo puute järjestysmielessäni on ollut minulle pahana
loukkauskivenä nuoresta pitäen."
"Hm, -- minä mielelläni tunnustan, että rouvan suuret ruskeat silmät
minua viehättävät --. Ne ovat niin järkevät, ja hyvältä tuntuu, kun ne
päälläni lepäävät... Ymmärrättehän, että ne tekevät minulle hyvää? --
Tämä on jonkinlainen tunnustus, siitä en pääse... Usein tulen tänne
vaan sen vuoksi, että saisin ne päälleni lepäämään"...
Hän lausui tämän niin alakuloisen raskasmielisesti. "Mielestäni voimme
kutsua sitä hyväksi ystävyydeksi, Johnston... Te ehkä vähän luotatte
minuun?"
"Vähänkö?"
"No niin, sanokaa sitten paljon; -- se imartelee minua. -- Ja nyt
koitan urkkia teille tietoja mieheni vanhasta kellosta... Mihin tilaan
omatuntoni joutuukin!" lausui hän kääntäen keskustelun jälleen pilaksi.
"Älkää naurako, älkää naurako, -- no niin, näenhän minä sen teistä, --
naurakaa mielenne kyllältä, -- kun olen lähtenyt."
"Kuulkaas Johnston! -- eikö teitä oikeastaan haluttaisi saada tuo
vanha kello lahjaksi?... Minä en tosiaan tiedä, onko minulla niin
paljon valtaa Bratin yli; -- onhan se perhekalu ja --. Mutta jos se
teille iloa tuottaisi, ja etenkin, -- etenkin, -- jos saisin Bratille
sanoa, että se teitä kalvaa kuin käärme, -- että te salassa käytte ja
kadehditte häneltä tuota kelloa?"
"Ei, ei millään ehdolla, rouva! -- kuuletteko", -- huudahti hän
melkein kauhistuneena. "Se olisi minulle suunnattoman vastenmielistä;
-- niin, se oikein loukkaisi minua, jos sen teette! Semmoisessa
vanhassa ystävyydessä, jommoinen hänen ja minun välilläni vallitsee,
saattaa olla perin arkoja kohtia siinä, missä niitä kukaan muu ei
aavistaisikaan --"
"Nyt sanoitte jotain, Johnston, -- nyt sanoitte jotain"...
"Mitä niin?"
"Se oikein alkaa ajatteluttaa -- mitä nyt sanoitte... Useinkaan en
teitä ymmärrä" -- --
"Mutta luvatkaa minulle se, rouva Bratt, -- antakaa minulle siitä
kätenne, -- hänelle ette virka mitään kelloseppäharrastuksistani,