Pahuuden voimia - 02

Hänen tyttärensä hieman säpsähti; mutta vauhti ei siltä hiljennyt,
-- naamat vaan vähän laittaantuivat ohuen kalpean Abraham Johnstonin
vuoksi, joka seisoi pihalla sporttilakki päässään ja vieressään hieno
silkkikarvainen koira-iljetys.
Portilta kääntyi Gertrud pihaan ja nyökkäsi lyhyet jäähyväiset
molemmille tovereilleen; ja sitten -- tiesi että nämä kyllä katsoivat
hänen jälkeensä, -- kiiruhti hän Abraham Johnstonin puoleen ensinkään
kääntymättä, suoraa päätä molempain vanhain luo.
Inhoittavaa, tuossa tuli koira liehakoiden ja hyppien ja nykien
hameenhelmoista, vetoutui läheiseen tuttavuuteen, jota hän näin
Fernandan ja Thoran nähden ei millään muotoa olisi tahtonut tunnustaa.
Gertrud löi pari kertaa nuottiviholla taakseen, mutta silloin alkoi
koira haukkuen hyppiä häntä vastaan.
"Hyi inhoittavaa koiraanne, ettekö voi sitä luoksenne huutaa", puhkesi
hän äkkiä sanomaan ja keikahutti harmissa niskaansa.
"Pyydä anteeksi Rap. Seisomaan heti paikalla!" komensi nuori Johnston,
jonka mustat silmät olivat tätä menoa seuranneet, omituinen puoleksi
ivallinen, puoleksi uneksiva piirre hennonlaisten kasvojen suupielissä.
Nuottivihollaan sai tyttö koiran taas neljälle jalalle ja samosi
edelleen.
"Gertrud pyytää tervehtää tulevaa appi-isäänsä", pilaili tirehtori.
Ojentaessaan Johnstonille kätensä loi impi nopean katseen Abrahamiin,
oliko tämä sitä kuullut.
Hän oli rotevanlainen kasvultaan, ja nahkalakin alta, jossa oli
linnunsiipi, riippui musta pitkä letti pitkin selkää.
... "Tulette siis meille sunnuntaina", muistutti tirehtori, kun
jäähyväisiä otettiin ja isän tyttärineen piti lähteä kotia.
Abraham ei ollut koko ajalla päässyt muuta näkemään, kuin niskasta päin
Gertrudin letin; nyt sai hän vaihteeksi tavattoman kuivan katseen...
"Ja olisi niin erittäin hauskaa, jos neiti Rönnebergkin tulisi mukaan",
lisäsi tytär isänsä kutsumukseen; -- neiti oli muka luvannut opettaa
häntä pitsiä solmimaan, selitti hän jotta Abraham oikein ymmärtäisi,
kuinka vähän aikoi hänestä välittää! -- -- --
Tyhjä työreki kulkusineen laskea siristeli samalla mäen kaljannetta
heidän sivuitseen, ja tirehtori viittasi kepillään: -- "Hei Lars,
seisota!"
Köysikimpulla istuva mies pysähytti ja pyyhkäsi lakin päästään.
"On sinulle kaiketi sanottu, että maanantaina ajat sahalle? -- ja
kaikki kolme hevosta? -- vai niin, hyvä hyvä."
Nyökkäys oli hänelle merkiksi, että sai matkaansa jatkaa.
Tirehtorilla oli kiire. Hän oli Johnstonin kanssa aikaillut tuolla
tontilla vähintäin puolentoista tuntia ja riensi nyt kovaa vauhtia
sillan poikki, jossa virran kylmä, sivulta käyvä viima pani
takinliepeet lepattamaan. Vähän väliä vastasi hän tervehdykseen,
nyökkäsi päätään; joskus ei kuitenkaan voinut säästää vähän
vaivaloisempaa hatun nostoa, ja melkeinpä saattoivat liikemiehet siitä
tavasta, jolla se tapahtui, nähdä luottonsa pankissa.
Hän karsasteli nenävartensa yli Gertrudiin... Mikä lienee tyttöön nyt
mennyt; katsoi kaiken aikaa maahan, -- oli kaiketi äkeissään, kun oli
täytynyt ystävistään erota ja lähteä isänsä seuraan.
Tirehtorin suupielissä leikki hymy, -- hän muisti hyvästi, kuinka
hänenkin ennen täytyi isäänsä seurata, -- siivolla ja korvat lopassa
kuin nolatulla koiralla, astua rinnalla...
"No sinähän kuljit Thora Löbergin seurassa", alkoi hän ystävällisesti.
-- "Mitenkäs onkaan, eikös leskirouva Löberg ole ruvennut pientä
kauppaa pitämään?"
"On kyllä, myö lankoja, kutomuksia, neulomatarpeita ja muuta semmoista."
"No miten se käy?"
"Ei se käy, kun ovat niin taitamattomia, että itseään nylkevät. Ostavat
maaeukoilta villat ja kehruuttavat ja kudottavat kaupungissa; minä
laskin heille, että häviävät juuri kymmenen äyriä joka sukkaparilta.
Lupasin laskea kaiken muunkin. Heidän kauppansa on semmoista
retuuttelemista, -- ja miten he sitten mittaavat"...
"Hm, -- no jaa, -- niin kyllä, auta sinä heitä", lausui tirehtori
keskeyttäen ja kiiruhti käyntiään. Hän tunsi oman itsensä liiankin
hyvästi siitä terävästä silmästä ja taipumuksesta, joka tyttärellä
oli laskujen tekemiseen; -- mutta niin ja näin suitti olla, tokko tuo
juuri kuului naisen viehätyksiin, -- ei se juuri ollut naisellista
runollisuutta, ei! -- Hän karsasteli nuorimman tyttärensä, suosikkinsa
puoleen, puolueettomasti kuin pankkitiskin takaa... eipä juuri mikään
etelätuuletar... Mutta raikkaampaa ja kauniimpaa tyttöä ei varmaankaan
ollut missään, pohjatuulen puhaltaa. Tunteet ja muut semmoiset ne vasta
myöhemmin puhkeisivat esiin, -- ja järki vielä myöhemmin, kun niitä
ensin oli kelpo tavalla narrattu...
"No entä se toinen, jonka kanssa kuljit, -- joka huusi kieli pitkällä,
niin että kadun päähän kuului pärpätys."
"Polisimestarin Fernanda, hän ei puhunut juuri sanaakaan, isä!"
"Vai ei, mutta hän ei sovi sinulle seuraksi, -- semmoinen itserakas ja
heilakka leuhka."
"Fernandako, isä? Annas kun vaan saan tietää, kuka häntä on sillä
tavoin parjannut!"
"Minä sanon sinulle Gertrud, -- susista tulee sudenpenikoita, ja
semmoisesta puuhevosesta kuin polisimestari ei tule kuin puunukkeja, --
senhän jo arvaa edeltäkin. Hän ei sovi sinulle seuraksi."
"Fernandako? -- josta pidän kaikista enimmän..."
"Kun sanon sinulle, että hänen isänsä tekee kaikki mitä on vallassaan,
-- joka ei tosin ole järin suuri! -- minua vahingottaakseen, --
niin ymmärtänet, että minun tyttäreni täytyy pysyä erillään siitä
perheestä...
"Tee muutoin niinkuin tahdot", lisäsi hän kylmästi, ja loppuosa tiestä
kuljettiin ääneti. Mutta letin keikahtelusta silloin tällöin saattoi
huomata, että tytär sisässään mutisi vastaan.
"Tuommoiset tyttöletukat, niin mahdottomia -- ja itsekkäitä --"
Maantien käänteessä kuului äkkiä alhaalta sahasta välihetkiä pitäen
sirkkelisahan viiltävä sihinä.
Vilahdus tirehtorin lakista ja säleaidan juurella varjo oli jo huomattu
kotoa, ennenkuin hän ennätti puistokujan portille, jossa talonkoira
oli vastassa kotvasen epätietoisena, miten jakaantuisi molemmille,
Gertrudille, joka edellä juoksi ylös portaita, ja herralleen.
Tirehtoriin se lopulta liittyi ja hyppi hänen ympärillään kovasti
haukkuen ja ilosta rähisten.
Kepin liikkeet ja huudot Tyraalle, -- joka pyöri hänen edessään kuin
rajuilma koko matkan eteisen ovelle asti, ne osottivat tirehtorin
olevan tänään mainiolla tuulella!
Päivällinen kannettiin sisään, liemiruoka lämpöisenä ja höyryten,
samalla kun hän astui ruokasaliin, ja siinä juoksivat emännöitsijä ja
sisäpiika kilvan toistensa kantapäillä.
"No Jetteni", alkoi hän pakista vaimolleen, kun oli tehnyt melkein
selvän kalasopasta ja kahdesta nyrkinkokoisesta koljakokkareesta, --
"kylläkö nyt olet punninnut ja aprikoinut, miten Espanjassa käy, --
aikooko kansa nyt täydellä todella heittää päältään harhaluulojen ja
taikauskon kahleet, vai?... Olisipa hauskaa, jos minullakin olisi aikaa
Espanjaa ajatella -- kenrali Gorilla..."
"Zorilla, Bratt!"
Toinen kalakokkare painui samalla alas, saattajana hiljainen hauska
muisto valtuustossa taistelusta, josta oli niin tyydyttävät seuraukset.
"Ahaa, -- ja sitten lammasfrikaseeta!..." Hän tähysteli vatia, joka
kannettiin sisään, sitten vilkasi tyttäreensä, joka jotenkin ynseänä
kasteli lusikkaansa kalanliemeen.
"Tuo minulle carrya, Gertrud, niin olet kiltti, -- sinä se olet
sittenkin kotoisempi molemmista tyttösistäni."
Gertrud asetti carrypullon hänen eteensä; mutta silmät vaan eivät
tahtoneet maasta nousta.
Hm-m, tulihan tyttöä kuitenkin vähän surko... Mutta... rohkaista
polisimestaria sillä, että antaisi tyttärensä seurustella hänen
tyttärensä kanssa, -- ei, siitä vaan ei tullut mitään. -- Antaa vaan
tytön nurista aikansa...
"Sahalla varmaan on monta odottamassa, Klaus? Liian kauan aikailin
siellä tontilla."
"Johnston ihan hurmaa isän", väitti Klaus pilalla -- "niin että hän
unohtaa kellon ja kaikki."
"Monella on selvä pää ja on kuitenkin houkka", äänsi tirehtori, --
"mutta niin epäselvällä velikullalla -- semmoinen pää! -- se se on
luonnon ihmeitä."
"Entä tervehditkö neiti Rönnebergiä, Bratt?" kuulusteli rouva.
"En muuta kuin ohimennen akkunaan; heillä varmaankin oli jälleen
tekeillä jonkinlainen liitukuuraus tai puhdistus kotonaan."
"Kuinka vanhanaikuisen suurellisia ovat heillä ne molemmat
pitkät peilit", puhkesi rouva puhumaan, -- "paksua hiottua lasia
kehyksetkin... Kun ajattelen, että ne ovat riippuneet ennen tehtaalla
suuressa tanssisalissa -- ja kaikkea, jota ne ovat kuvastaneet! Mieleni
käy niin ihmeen omituiseksi joka kerta kun niihin katson -- ne ovat
kuin suuria silmiä, jotka tietävät niin paljon siitä ajasta, joka oli
ennen meitä. Ja kun sitten neiti Rönneberg alkaa muistojaan kertoa" --
"Paljon kiitoksia, Espanja... Lähetäppä minulle frikasee, Gertrud!"
"Häntä kutsutaan perhemuseoksi", selitti Klaus irvistäen.
"Vaan on heillä jotain muutakin ja enemmän kuin vaan peilit ja vanhat
muotokuvat noilla ihmisillä", lausui rouva. "Surkeata, kun rahat sillä
tavalla hupenevat."
Tirehtori nyökkäsi myöntävästi päätään; tämä viimeinen huomautus ei
ollut Espanjassa.
"Se tontti, jonka Johnston nyt ostaa sataman laidalta, -- se se
vielä hintansa maksaa! Autoinhan minä häntä siihen tänään muutamalla
tuhannella." lausui itseensä tyytyväisenä.
"Niin, onkos nähty eriskummallisempaa onnea", puhkesi Klaus sanomaan.
"Vakuuttaa illalla klubissa Concordian ja kulkee suoraa päätä kotia
lukeakseen sähkösanoman siitä että laivansa on hukkunut, mennyt meren
pohjaan kaikkineen päivineen! -- Olisi ollut melkein häviön partaalla
mitään aavistamatta -- pistää sitten taskuunsa seitsemänkolmatta
tuhatta ja voi milloin hyvänsä ostaa itselleen uuden laivan."
"Semmoisia rahoja lienee vaikea ottaa vastaan, Bratt."
"Laki on semmoinen, näetsen, kun ei vakuuttaja eikä yhtiö tiedä
laivasta mitään. Vakuutus on aina onnen kauppaa"... Työnsi tuolinsa
pöydän äärestä.
"Poika ajakoon pukkireen tehtaalle vähän ennen neljää", käski hän
avoimesta salin ovesta saatuaan etehisessä päällyssaappaat jalkaansa.
-- "Täytyy lähteä säästöpankin kokoukseen... Klaus palatkoon minun
kanssani konttorista kotiin... Keppi, missä on keppi?"...
Tirehtori astui portaat ja puistokujan, ja aina portille asti häntä
seuraili valppaat silmät, jos hän ehkä vielä kääntyisi ja tahtoisi
jotain.
Hänen lähdettyään oltiin ääneti. Rouva nouti pienen kukkaissuihkun,
joka seisoi pesän ääressä hailistumassa. Se oli noita lehtikasveja
varten, joita oli elätettävä huoneen ummehtuneessa ilmassa kevääsen,
jolloin ne nostettiin verannalle auringonpaisteeseen yhä pitemmäksi ja
pitemmäksi aikaa. Hailean suihkusateensa piti niiden aina saada, ja
kahdenkertaisten akkunain kautta saivat nuoleskella sitä erää mikä oli
talvista auringonpaistetta.
Hän muutti kasvista kasviin, peseskeli lehtiä ja oli juuri alkanut
suurta neriumia viruttamaan, kun Gertrud aivan odottamatta puhkesi
sanomaan:
"Johnstonille minä en enää mene, äiti, -- en mene, sen sanon, -- en,
en! -- En koskaan. Isä esitti minun siellä tänään sillä tavalla että
-- hyvä Jumala!"...
"Mitä nyt, -- sanoiko isä jotain, joka on sinua loukannut, Gertrud?"
"Sanoi Johnstonille, -- ja vaikka Abraham seisoi koirineen vieressä ja
mulkoili minuun, -- että minun piti tervehtiä appi-isääni!... Minä muka
olen lapsi ja lapsi, -- mutta minä en ole lapsi!" huudahti hän.
"Tiedäthän sinä Gertrud, että ne ovat niin tottuneet isän
leikkipuheisin. Mutta se on totta, että sinä et enää ole lapsi", myönsi
rouva miettiväisenä -- "sen täytyy minun saada isäsi ymmärtämään."
"Kyllä pidin siitä huolta, että Abraham sen ymmärsi; -- ja enemmän saa
hän huomata, senkin itserakas iljetys!"
"Niinkö sinä"...
Rouvan ruskeat suuret silmät tähystivät määrättömiin suihkukannun
takaa. "Minusta hänessä on niin paljon, -- jotain mykkää, joka
ikäänkuin ei pääse ilmoille."
"On kyllä, ja kuuroa myöskin, -- sehän ei kuule toisella korvalla
paljon ollenkaan!"
"Hm, ei niin", jatkoi rouva miettiväisesti, -- "se on henkeä"...
"Henkeä!" -- Gertrud puhalsi. "On aivan samanlainen, kuin hieno
silkkikoiransa, juuri semmoinen, -- niin hermostunut, -- pyyh...
semmoinenkin hienon hieno, joka onkii kärpäsillä!"
"Hänen silmissään on ikäänkuin alituinen kaipaus... Minun oikein täytyy
katsella tuota poikaa joka kerta kun hän on täällä. Mitä ihmettä
hänessä sitten elänee, -- häntä ajatellessani johtuu aina mieleeni
joku kukkasistani, saaneeko milloinkaan ilmoille sitä, mikä hänessä
liikkuu, puhjenneeko milloinkaan... Liikemiehen toimi varmaan ei
hänelle sovi, -- ja sen vuoksi käy minun häntä sääli. Hänen silmänsä
aina kummittelevat niin surullisina, -- näetsen kun taimi"...
"Hyi äiti, -- taimi!... Mutta minä tiedän, mitkä puuhat isällä on
minusta mielessään! -- -- Vaan siitä -- -- siitä ei tule mitään, ennen
otan vaikka Jakob Arnebergin... niin otankin. Tässä nyt taas laitetaan
ja laitetaan niinkuin Jonettellekin! Abrahamille hankitaan liike, ja
sitten" --
Raskas ilmaus laskeusi rouvan kasvoille, ja hän nipisti kukasta
pari kuihtunutta lehteä... "Niinkuin Jonettellekin?"... äänsi hän
itsekseen...
"Niin juuri, tuskinpa vaan sai Jonettekaan sen, jota tahtoi; --
otti sen, jota isä tahtoi, niin juuri. -- Ei uskota, että minä
mitään ymmärrän!... Silloin ei hoettu muuta kuin asianajaja Stibolt
ja Stibolt, -- hänellä muka oli semmoinen pää ja työkyky ja oli
niin erinomainen, -- siinä kyllä, että aina mukaantui isän mukaan!
-- mutta ei vaan Jonette hänestä liikoja pitänyt, kun hän kertoi
oikeusjuttujaan ja muita historioitaan, jotka isän mielestä olivat niin
vitsikkäitä. Minä olen varma siitä, ett'ei hän anna Jonettelle valtaa
nuppineulankaan yli heidän kotonaan Hejessä. Minä olen niin vihassa
hänelle että!"
Rouva sillä välin virutti ja pesi pientä kituvaa tainiinmenlehteä.
"Et, sinä et ole enää lapsi"... pääsi hänen huuliltaan.
"Minä en laisinkaan välitä siitä, onko se jonka saan niin ekstra
hirveän järkevä ja lahjakas tai muuta semmoista. Sen vuoksi juuri pidän
Jakob Arnebergista, että hän on niin kiltti ja taipuisa ja tekee mitä
_minä_ tahdon; -- sillä tiranneja minä en siedä!"
"Sinulla on isäsi luonto, Gertrud."
"Ei ole, -- jos olisi niin kyllä --. Nyt minä en saa enää seurustella
Fernandankaan kanssa... Mutta Abrahamia ei isä saa minua ottamaan,
vaikka hän sitten olisi kuinka merkillinen ja hieno -- paljasta myrrhaa
ja suitsutusta!"


III.

Abraham Johnston astui ja ajelehti pienessä ullakkokamarissaan.
Maalattuja sekä lyijykynällä ja hiilellä piirustettuja paperinpalasia
riippui molemmin puolin ullakonakkunaa, ja huoneessa näkyi niitä niin
pitkälle, että katosivat sängyn luona hämärään. Ja seinillä ympärinsä
ynnä palomuurilla hahmotti paikoin selvemmin, paikoin epäselvemmin
nelistäviä, pystyyn karkaavia ja takajaloilla seisovia hevosia ja
koiria, lehmiä, jotka juoksivat häntä pystyssä, hyppeleviä, puskevia
vuohia.
Hän viruttelihe eteenpäin ja asettui, pitkä ohut olento, oven pieleen,
kädet lyhyen takin taskuissa.
Liikuttavan yksinkertaisia nuo isät! Hän nojasi takaosan päätä lepoon
seinää vastaan, niin että kaulansolmu ja leuka pistivät esiin, --
luulevat mahdottomaksi hurjistella, ellei muka pidä sitä hirveän
hauskana... kun luonto kuohuu reunainsa yli -- siitä että saa pohtia,
kirjoittaa ja jaaritella tonttirahoista ja rahdeista?
Niin, ikävä niin; -- ja kiusa, kyllästys, kiukku ja -- kaikki
ummehtunutta...
Minä tässä vielä kaikessa hiljaisuudessa tulen hulluksi, sen teen, --
sanoi hän pahan riemun vivahduksella, -- kaikessa hiljaisuudessa ja
kiltin itsenikieltäväisyyden kautta, niin --
Hän työnsi nyrkit molempiin takintaskuihin niin että nämä pistivät ulos
kuin siivet hänen sivuillaan, ja alkoi marssia --
Jonkun ajan auttoi varsin mainiosti se kun itseni toruin kiltiksi;
mutta se keino on nyt käynyt liian heikoksi. Minä vielä jonain päivänä
keksin jotain oikein hullua -- -- karkaan, katoan, varastan...
Niin, taikka mitään semmoista minä en kuitenkaan keksi, sillä kaikki
mikä päähäni pälkähtäisi loukkaisi isääni.
Eikä siis ole muuta neuvoa kuin kuolla kopsahtaa tässä kulman
kolmia-jaossa.
"Abraham Johnston on hiljaa ja rauhallisesti vaipunut kuoleman uneen",
alkoi hän messuta. -- "Eikä hiiskahdustakaan päästänyt hän siitä,
että himoitsi suureksi maalariksi. -- Hän ei koskaan koko laupiaassa
elämässään pahoittanut isänsä mieltä sopimattomalla ja säädyttömällä
kunnianhimolla"...
Hän sytytti lampun ja otti esiin skitsikirjansa. Voi hävytöntä
tyttöletukkaa, hän keskeytti äkkiä selailemisen, -- uskaltaakin sillä
tavalla -- komentaa minua...
Mutta hänen lettinsä... se se on kuitenkin kylän ainoa merkillisyys,
rehevä kerrassaan kuin hevosenharja... Hänellä oli Gertrudin kuva
edessään.
Se ja nahkalakki, muuta en ole saanut esiin. Mutta kasvoja näkemättäkin
ymmärtää, että ne ovat niin leveäleukaiset ja käskevät, jotta kelpaisi
isänsä sijaiseksi tai laivankapteniksi.
Ja entä tummansiniset silmät... niissä on valkea välähdys kun hän
pillastuu ja käy hurjaksi... Häntä on hauska suututtaa...
Aika nenäkäs eilenkin käskiessään piian kysymään, huvittaisiko minua
Klausta odottaessani ehkä lähteä navettaan lehmiä katsomaan.
Hän läjäytti kiinni skitsikirjansa ja lähti ullakon akkunaan
katselemaan, kuinka vähitellen valkeat alkoivat syttyä kaupungilla...
Suittaapa muutoin olla kerrassaan yhdentekevä. Se se vaan harmittaa,
että mokomakin pöyhkimys kohta uskaltaa tiuskia hävyttömyyksiä; --
minua nähtävästi pidetään jonkinlaisena epäonnistuneena konttoristina,
joka en muuta kuin vetelehdin kotona isälleni vastuksena...
Polvensa lepäsi tuolinpatjalla, sormet sukeltivat hiuksiin ja silmä
tähysti pihalle. Poikkikadulla säästöpankille päin näkyi yläkerrassa
uutimien takaa himmeä valo, -- vastapäätä Ekedalin puodissa oli
kerrassaan suurenmoinen valaistus.
Kuinka hyvälle tuntui, kun sai tuolla tavalla loikua ja vaan katsella
ulos akkunasta; vähällä tulla vedet silmiin...
Hän oli ikäänkuin ulkopuolella tästä kaikesta, -- ei ollut suhteita
keneenkään koko kaupungissa... Käyskennellä vaan jahtikoiransa parissa
ja varoa, ett'ei se päässyt raiskaamaan rouva Michelsenin ankkoja...
Silläkään raukalla ei ollut muuta tehtävää, kuin haukuskella variksia!
Vastapäätä Ekedalilla näkyi puoleksi alas lasketun uutimen alla kämnäri
Vaagen koko naama juuri lampun valokehässä -- verraton nenä, läheltä
nuuski tilikirjaa, muutellen vuorotellen toiselta sivulta toiselle...
taipuisa kuin kärsä... Se se oli oikea laskunenä! Nuuski luvut, haistoi
summat ja kaiketi röhki viivain kohdalla...
Jos nyt olisi nakata kivi -- suoraan ja osavasti niin että parahiksi
nenän päätä liipaseisi, -- juuri noin... Hän nostaisi kärsän ilmaan; se
se vasta olisi ihme tuon miehen elämässä... Sitä hän vaan ei käsittäisi
-- suurella pökköpäällään, mitä vielä -- -- ei vaan käsittäisikään --
ei...
Sillä tavalla sitä pääsisi _sen_ miehen tuttavuuteen. Syntyisi tietysti
aika meteli...
Niin, mutta kuinka häntä silloin mulkoilisivat kadulla kaikki; -- häjyä
Abraham Johnstonia, -- isän äänetön epätoivo, hänen pojastaan ei tule
mitään!
Sitä, sitä varmaankin arvelee hänkin, Gertrud Bratt.
No niin, silloin ainakin huomaisivat hänen; hän kävisi melkein
mainioksi -- tässä kylässä.
Mainioksi... Siihen sanaan hän aina takertui niin kummallisesti. Makasi
ja tuijotti, kunnes valkeat ulkona yhä enemmän alkoivat väreillä vesiin
käyväin silmäin läpi...
Me olemme liian hienoa perhettä, jotta voisimme yrittää, raastaa,
kärsiä puutetta ja raivata itsellemme tietä johonkin suureen, -- meidän
muka ei saa antautua siihen vaaraan, että joudumme uuden häviön ja
nöyryytyksen alaisiksi, ei...
Hän nyyhkytti aivan epätoivoisesti, -- ja sitten puhkesi äkkiä
raivomaan:
Kunpa olisi tullut edes oikea häviö, -- mennyt kaikki perinpohjin!...
Alhaalta kadulta kuului vihellys; hän nojautui äkkiä ulos akkunasta ja
nosti kätensä korvalliselle.
"Sinäkö Klaus?" kysäsi hän hiljaa.
"Ja Baekkevold", kuului vastaus.
Hän tarttui hattuunsa ja katosi äänettömästi portaisin.
"Möllendalin laivaan, Abraham!" kuului hänelle alhaalla vastaan. --
"Kauppapalvelija Lund ja Olsen ja pari yläluokkalaista tulee tapaamaan
meitä kajuutassa. Lupasivat tulla kello kymmenen aikaan, eväät muassa."
"Kello kymmenenkö vasta! -- -- Kuules nyt Klaus... ja sinä, Baekkevold!
-- siksi lähdemme sahamäelle. Siellä olen jotain keksinyt...
Merkillinen, kerrassaan merkillinen on se tyttö, joka passaa
kapakkahuoneessa. Olenpa vannonut, että vielä tavalla taikka toisella
saan hänet kuvatuksi."
"Sekö Otta -- eukko Höibyn tytär?"
"Minäpä näin hänen eräänä aamuna karkaavan mäkeä ylös, pullokori
sylissään. Pitkäin säärien rento heitäntä... koko ruumiin ryhti niin
tavaton... ja se kun päättyy niin saakelin nopsaan voimakkaasen
niskaan, päähän, joka on pyöreä kuin kerä ja pieneen itsepintaiseen
vasikanotsaan... vietävän pikantti yhteensovitus!"
"No nyt sinä rupeat hauskaksi, Abraham. Mutta enpä muista minä
puolestani nähneeni rumempaa litteänenäistä naamaa, en koirallakaan",
arveli Baekkevold.
"Nyt hulluttelee maalari jälleen", selitti Klaus, -- "Vai tuo inhottava
Otta! -- Mutta olkoon menneeksi, -- vaikka onkin maineelle vaarallista
nousta sillä tavalla orrelle rakkaan ja kaikkitietävän kotikaupungin
viinakapakoissa..."
-- Vähän myöhemmin katsoivat he itselleen paikkaa kapakkahuoneessa
sahamäellä.
Perämies Baekkevold istui kuin pönkäksi penkin päähän... "Olutta ja
kolme lasia, sulo Otta!" huusi hän talon tyttärelle.
Eukko Höiby itse ei mitenkään joutanut; sillä näin iltasella oli kiire
käsissä, väkeä kun tulla ryski pakkasesta ehtimän takaa saamaan vähän
ruumiin lämmitystä; -- pihalla taas jääti auringonlaskun jälkeen.
Ääntä ei säästetty, ja kaikki pakina sekaantui yhteen myllyyn hämärässä
kapakkahuoneessa; pöytäin äärestä tupakansavusta kuului epäselviä
lauseenkatkelmia.
"Vai niin, vai te olette purjemestari."
"Kaikkiaan kaksikolmatta miestä..."
"Vai niin hullusti -- ei äyriäkään palkan lisäystä."
"Luokista hylätty, tietysti, -- vanha, niinkuin haugilaiset kaikki!"
"Nyt se on kuivalla, pitäisi kaappia pohja."
"Ja sieltä otamme suoloja, isä"...
Monias huuto sieltä ja täältä tupakansavun seasta ja pari naamaa,
jotka heitä kohtaan kääntyivät, ne osottivat jotenkin selvästi, että
näiden vieraiden tuloa pidettiin ikäänkuin kotirauhan häiritsemisenä
sivistyneiden luokkain puolelta.
Abrahamista oli tämä pikanttia; hänessä oli hyvä halu näytellä Keania
ravintoloissa, ja hän terotti sen vuoksi kuuloaan.
"Kiire kai tänä iltana, rouva Höiby", alkoi Baekkevold tunnustella;
vanhuksen harmaahapsiset leuvattomat kasvot katsoivat äkäisesti
kahahtaen heidän puoleensa, samalla kun hän sivalsi lasit parin sivulla
istuvan vieraan eteen.
"Etteköhän te ole eksyneet, rouva Michelsenin hotelliin kai noin
hienojen herrain pitäisi lähteä", pääsi ämmältä.
"Kuulkaapa nyt rouvaseni", jatkoi Baekkevold hauskasti, hänen tasaista
mieltään ei ollut niinkään helppo häiritä, -- "eikö teillä ole
vähän parempia tavaroita, -- vähän portteria tai muuta sentapaista
kellarissanne? -- Taikka", -- hän iski silmää, -- "vähän sitä hyvää
tullaamatonta rommia, -- onko? ja sitte kannulla vähän lämmintä
vettä... Mutta me tahdomme istua täällä, emmekä peräkamarissa."
"No mutta, eikös se ole Baekkevold?" huudahti eukko äkkiä ja tuijotti
häneen tarkasti. -- "Jesta miten olette käyneet suureksi ja fiiniksi!
Silloin olitte vaan jungmani. Te vaan lähditte sillä Kiinaan menijällä."
"Tietysti; -- ja peräkamarinne vielä nytkin kiertää päässäni joka kerta
kun sitä muistelen. Se oli ensimmäinen kerta, kun olin niin tikussa
että hoipertelin", -- lausui hän muistelmasta liikutettuna. -- "Sitten
olin merillä viisi vuotta yhteen mittaan."
Vanhain muistojen virkistäminen vaikutti ratkaisevasti.
Eipäs aikaakaan, niin jo seisoi höyryävä juoma heidän edessään.
"Jos kaipaatte tulitikkuja niin -- olkaa hyvä", lausui hän nyt
kohteliaasti.
"Oletko hoksannut, kuinka tuo Otta on kalalokin kaltainen", kuiskasi
Abraham. "Pyöreät hiedanharmaat silmät alati ikäänkuin ravintoa
tähystämässä, sanovat silliä, silliä, paljasta silliä... olemmekos me
silliä, vai emmekö ole? Siitä nyt kaikki riippuu... Hauska on jotta
sisuksia hivelee, olla kerrankin tämmöisessä paikassa, jossa polisia
vedetään nenästä... Tämä käry ja tupakansavu on varsin erinomaista!
-- -- ja tupa niin matala, että käsi ulottuu laipioon"...
Otta leijaili hämärässä kuin haahmo, kanniskeli avattuja pulloja.
... "Tumman harmajaa ja hämärää, henkilöt aivan kuin hollantilaisten
mustissa tauluissa... varsinhan tässä joutuu entisiin aikoihin", mutisi
Abraham.
"Joutuun nyt sivalla kultasi paperille kun hän vetää korkkia, -- tuolla
tavalla kyyryssä ja pullo polvien välissä"... härnäili Baekkevold.
Laipion alta äkkiä puhkesi esiin loiste, joka valaisi tiskin ääressä
seisovia satamajätkiä ja pöytäin ääressä kököttäviä haamuja ja naamoja.
Otta seisoi penkillä ja sytytti kattolamppua.
"Mainiota!" -- huudahti Abraham innostuneena, -- "mitäs antaisitte
tuosta leveästä punaisesta niskasta -- ja otsasta, josta hiustupsu
nousee; siitä voisi vaikka sarvia kasvaa."
"Pyyhkii öljyiset sormensa esiliinaan, jolla sitten kuivaa lasit",
nurisi Baekkevold.
Ja tuo piirre, joka juoksee kuin teräsvieteri kantapäästä pitkin selkää
niskaan asti, vahva, laiha, pitkä ja jämeä! Abraham riipusti uutterasti
paperin palaselle, joka oli hänen hattunsa takana puolipimeässä.
"Pitäkää varanne, kun hän taas hyppää lattialle, lyönpä vetoa, ett'ei
pudota lömsähdä... Näittekös -- johan sanoin -- ketterästi kuin
kissa!... Ja nähkääs, pullo kelluu kierun päässä -- saakelin kauniit
lonkat... Pienet viheriäiset silmät tirkistävät suoraa päätä meihin."
Klaus vaan hymyili ja katsoi perin kriitillisesti Baekkevoldiin. --
Tupakanusma kokoontui sankkana ja harmaana lampun ympärille. Työmiehiä
huusi ja rähisi ja työnteli toisiaan tiskin ääressä. Ovessa kilisi
kulkunen yhtämittaa; toisia meni matkoihinsa, toisia tuli sijaan.
"Tuo harmaja epäselvä usva se se kuuluu hänen ympärilleen"... hymyili
Abraham hiljainen loiste kasvoillaan; hän istui kalpeana totilasinsa
ääressä ja katse hartaasti seurasi Ottaa, kun tämä laski leikkiä pitkän
kokin kanssa, joka yritti tarttua häntä vyötäisistä joka kerta kun
jotain tilasi.
"Menkää ennen kajuuttaanne ja katsokaa hernepataanne, muutoin palaa
rokka pohjaan" -- hymyili hän.
"Ka nyt tiedän asennon, -- noin hän on kuvattava, -- juuri noin
kumartuessaan kokin yli kun silmät härnäten palavat!" huudahti Abraham
ja nojautui pöydän yli niin että lasi kumoon keikahti.
"Kyllä hänessä tosiaan alkaa yhä enemmän ja enemmän olla jotain
intressanttia", -- äänsi Klaus -- "syvemmälle salattuna"...
"On aina hitto vieköön hän sen arvoinen, että viitsii tässä pesässä
istua!" myönsi nyt Baekkevoldkin. -- "Otta, Otta", huusi hän
toimessaan, kun tyttö meni sivu.
Tämä ei ollut kuulevinaankaan.
"Kiitoksia neiti! -- armahtakaa meitä ja tuokaa uusi panos", sanottiin
hänelle kohteliaasti, kun vihdoin suvaitsi tulla.
"Otta! -- teillähän on raikas ja kaunis nimi", lausui Abraham hieman
hämillään, ja puna levisi hänen hienoille kasvoilleen.
"Soo, -- vai on teistä. Mutta mitä oikeastaan minun nimeni teitä
liikuttaa."
Abraham äkkiä tointui hämmennyksestä.
"Sanon vaan, että Herra varjelkoon teitä kureliiveistä, Otta! --
antakaa hameenne aina riippua noin löyhästi ja huolettomasti irrallaan
pitkin ruumista."
Tyttö ällistyi ja tarjotinta ottaessaan karsasteli hän Abrahamiin,
tokko tämä teki hänestä pilkkaa.
"Se vaatettaa teitä, ihan varmaan", intoili Abraham.
"Vai olette te naistenräätäli?" tiuskasi tyttö, keikahutti niskaansa ja
pyyhkäsi tiehensä.
"Siinä sait maalari", lausui Baekkevold riemuiten. "Oisit vielä
sanonut, ett'ei koskaan pesiskään itseään... Tuo hiki ja nokihan vasta