Pahuuden voimia - 08

sanoi hyvää yötä, -- hän ajatteli, miten tytär oli hänen kaltaisensa.
* * * * *
-- Kaikki olivat menneet levolle tämän myrskyisen illan päälle, ja
tirehtori kuljeskeli itsekseen konttorissa.
Koko sisunsa oli kauheasti rikki revittynä. Toinen rajuilma oli tänään
tullut toisensa perästä, ja kokouksessa kärsitty tappio alkoi jälleen
nousta hänen, mieleensä...
Nousi mieleen jonkinlainen lämmin muisto siitä, miten hän oli
löylyyttänyt piirikunnan ensimmäistä miestä, stiftiamtmania, -- joka
heitti hiiteen kokonaisen rautatien saadakseen diligenssin ja viisi
asemaa... Hän oli piessyt heitä, yksi erältään, sen saattoi hyvällä
omallatunnolla sanoa. Ja Johnstonia, -- kun hän oli tyytynyt vaan
sanomaan, että tämä mies merkillisine lahjoineen antaa julkisessa
elämässä taluttaa itseään kuin alaikäinen lapsi, niin oli hän
mielestään säästänyt häntä niin paljon kuin taisi. -- Hän oli johtanut
kokousta älykkäästi ja taitavasti... Vasta sitten, kun huomasi jäävänsä
äänestyksessä tappiolle, oli harmi saanut hänessä vallan, ja hän oli
pippuroinut heitä niin että kyllä muistaisivat! -- omistanut heille
koko kunnian suurimmasta tuhmuudesta, mitä piiri yleensä tätä nykyä
saattoi tehdä...
Hän nautti ja upposi niihin muistoihin, miten hän oli viiltänyt ja
sivaltanut, käyttänyt itseään kuin partaveistä.
Ja Johnston! -- hän oli jälleen tullut hänen luokseen; -- hm -- hän
ei tietysti sanallakaan aavista, että hän juuri on johtanut minua,
ystäväänsä vastaan häpeällistä julkista tappiota... Tekeytyy vaan yhä
yhtä hymyileväksi ja yhtä viattomaksi...
Ihmeellistä se vaan on, hänen vakuutuksensa on ikäänkuin aina
mahdotonta olla minun puolellani... Ja takertuu sitten tuohon
stiftiamtmanin päähänpistoon, että tänne olisi saatava diligenssi, --
on se tosiaan omituista, -- kummallista, -- näyttää todella siltä, kuin
sen kaiken alla piilisi jonkinlainen systeemi, -- tahto minua vastaan...
Ja, suvaitsipa sitten tietää, taikka ei, hän se nyt joka tapauksessa,
enkä minä, tänään vallitsi tässä kaupungissa!
Yhä kiivaammin ja kiivaammin alkoi hänessä kuohua -- tulvasi mieleen
katkeruuden, häpeän, sanattoman raivon kalvava tunne, -- tunne siitä,
että oli hävinnyt...
Niin, nyt he pakisivat ja riemuitsivat, -- nyt heidän suunsa
kävi klubissa ja kaupungilla -- nytkös he olivat häntä kerrankin
kurittaneet... Äh! -- -- Ehkäpä tässä keksitään, miten maksetaan. --


X.

Tämä oli ollut, sen saattoi Gertrud sanoa, ihanin vuosi hänen
elämässään, aina aikaisesta keväästä, jolloin Abraham tuli, näihin
saakka, kun hänen piti lähteä. Suvisia kuvia jalkamatkoilta,
kalastusretkiltä, ja aivan hiljattain säterimatkalta Johnstonin
maatilalle, yhdessä Abrahamin, Klaun ja Hejen sisarusten kanssa...
Seuraelämä, kun rouva Macolm ja suvun nuoret kävivät Johnstonin
luona, -- ja salainen, monivireellinen jännitys, johon yhdessä-olo
serkkujen kanssa antoi aihetta. -- Joka kerta, kun hän palasi kotiin
hauskuudesta ja huvista, -- kun pettymykset ja yllätykset kaiken päivää
olivat hänessä aaltoilleet ja myrskynneet... Ja alkusuvesta hauska
yhdessä-olo, kun Abraham maalasi hänen isänsä muotokuvaa... Niinkuin
panoraama liikkui tämä kaikki ohi hänen muistossaan.
Abraham oli viivyttänyt matkaansa toisen viikon toisensa perästä
pitemmälle syksyyn. -- Gertrud kyllä arvasi miksi...
Ja nyt oli vihdoin varmasti päätetty, että hänen piti lähteä Parisiin
höyrylaivalla huomis-iltana.
Gertrud tunsi, että huomispäivän takana olisi paljasta pimeyttä, --
tyhjä talvi, jokapäiväinen koti- ja seuraelämä. Hän oli selvillä siitä,
että hänen oli paras nauttia hetkestä, niin kauan kuin sitä kesti.
Tätä oli hän miettinyt keskellä sydämen kidutusta ja riemua koko suven
umpeensa, karaissut itseään ajattelemaan että --
Ja nyt lähestyi loppu!...
Abraham tuli Gertrudin jäljessä, kuin impi puolipäivän aikaan palasi
kaupungista. Gertrud älysi, että hän oli odottanut häntä ulkona
maantiellä saadakseen puhella hänen kanssaan kahden kesken... Gertrud
oli elänyt kuin kuumeessa nämä päivät. -- Ja nyt -- -- voi jos olisi
voinut juosta koskeen --
"Te olette varmaan älynneet, Gertrud", alkoi hän kalpeana ja
hämmennyksissä, -- "kuinka paljon te minulle olette, -- ja kuitenkaan
en uskalla teille sanoa mitä tahtoisin --. Te olette koko suven niin
varustautuneet minua vastaan tuolla vietävällä tutunomaisuudella ja
vilpittömällä sisarellisuudella -- --. Kuulkaa Gertrud!" Hän tarttui
hänen käteensä ja katsoi siihen: -- "Tämä voisi minulle antaa onnen, --
se on tuossa lämpöisessä hienossa kämmenessä. Teidän ei tarvitse kuin
aukaista se... Sillä on niin hyvät, lujat piirteet"...
Hän etsi immen silmiä -- -- "Te tiedätte, että rakastan teitä -- hamaan
hulluuteen, -- sen olen tehnyt monta vuotta... Älkää katsoko pois. --
Olen viime yönä maannut ja itkenyt kuin lapsi, sillä minusta pudistitte
päätänne niin surumielisesti kuin kuolema"...
"Entä jos niin selvästi älyäisin, ett'ette voi tulta kanssani
onnelliseksi! -- Minussa ei ole ensinkään sitä kevyttä taiteilijaverta,
joka teidän vaimollanne pitää olla... Minä, Abraham, vaan olisin
myllynkivi, joka teitä painaisin alas. -- Emmekös voi olla ystäviä,
-- vilpittömiä, hyviä, uskollisia ystäviä. -- Ystävyyden lupaan minä
teille, koko elämäksi."
"Tiesin, että kohtaisin vaan porvarillisen rehellisyyden -- --. Mutta
minä rakastan teitä Gertrud. Käsittäkää, mikä voima ja ilo te olette
minulle!... Ettekö sitä näe, ettekö ymmärrä?... Tästä tulee hulluksi,
sillä minä tiedän, että tekin rakastatte minua -- vaan sittenkin --
"Onko se ehkä vielä hiljaista harmia mallien vuoksi", keskeytti hän
malttamatonna. Hän oli aikoja sitten arvannut, että siinä se oli haava,
johon isku kipeimmin tuntuisi; hän vaan ei aavistanut, että se oli se
ratkaiseva, kuolettava haava, johon kaikki heidän välillään kariutui!
"Minähän vaan olen poroporvarillinen sielu. -- --
"-- Ajattelin, että todella antaisin teidän maalata itseni tänä suvena,
niinkuin te yhä kärtitte, -- jos te ehkä sillä tavalla olisitte saanut,
kuten itse sanotte, minut käsistänne maalatuksi... Vaan suoraan sanoen
en uskaltanut. -- Sitä ei ole aina luja, Abraham..."
"Tarkoitatte, että olen semmoinen näkki, -- joka" --
"Minä tarkoitan, että olette palava taiteilijasielu; -- -- ja minusta
ehkä tulisi hyväkin muotokuva, kun te maalaisitte minut mustaan
tyyliin", lausui Gertrud katkerasti.
"Gertrud!... nyt pilkkaatte minua".
"En, sitä en tee... minä tiedän, että asetan teidät korkealle, -- ihan
liian korkealle"... Hän itki --
"Mutta minä tiedän enemmän kuin te, -- minä vaan olen niin
käytännöllisen todellinen. Tässä on kysymyksessä liitto koko elämäksi,
enkä minä usko, että te kelpaatte asettamaan ilonne yhteen ainoaan.
Minä tiedän, että tulisi päivä, jolloin minä olisin tiellänne, ja
teidän täytyisi olla sidottu rakkauteen, johonka jo olette kyllästynyt."
"Katalaa oppia, -- että pöyristyttää... Mutta vaan sanantapoja,
Gertrud. Kaksi, jotka pitävät toisistaan, uskaltavat siihen leikkiin
ruveta."
"Minä en ole semmoinen korkea, vapaa nainen", virkkoi Gertrud äkkiä
kylmästi, -- "sellainen kuin Victoria Colonna tai muu sentapainen
koroitettu olento, jommoista te kuvittelette."
"Juuri tuollaisena näin teidät viime yönä!" pääsi häneltä kuin
tuskanhuudahdus.
Gertrud tunsi ahdistuen, että tämä alkoi käydä mahdottomaksi -- toivoi,
että se olisi hänen isänsä tai Klaus joka tulisi, kun ratasten ääntä
kuului maantieltä.
"Minä olisin voinut sanoa jotakin, Gertrud, -- jotakin siitä, että
taiteilijallakin on sielu; -- ja se huutaa teille, että minä tarvitsen
teitä, jos on mieli, että minun elämääni voi syntyä iloa, ja jos
mieli sen mihin minulla on taipumuksia, kehittyä kukkaan... Ja sitten
vastaatte te luonnottomalla pienekkäisyydellä jotakin semmoista, että
minä tulisin maalaamaan toisia naisia! -- Oo kuinka ahdasta -- ahdasta
-- -- Ettekö te luule, että te olisitte mitään enempää kuin että teidän
tarvitsisi peljätä kilpailuja nais-ihon värivaikutusten kanssa? --
Kuinka minä tunnen teidät, Gertrud!... Silloin vasta minusta tuntuu
että minun työni on jotakin, kun näen sen teidän silmistänne... Teidän
rinnallanne minä kykenisin vaikka mihin; -- me kaksi, jotka olemme kuin
yhteen kasvaneet!"
"Hyvä Jumala, Abraham", puhkesi tyttö sanomaan, -- "Te ymmärrätte
ettei sille voi mitään kummoinenko on -- minä olen vaan tavallinen
intohimoinen nainen, joka kuolisin mustasukkaisuudesta, -- vihaisin
kaikkia, mikä olisi teidän ympärillänne, ja myrkyttäisin teiltä sekä
elämän että taiteen -- --. Ja teenhän minä sitä nytkin", kuiskasi hän
epätoivossa ja kääntyi äkkiä mennäkseen tulevain vaunujen ja isänsä luo.
"Viimeistä kertaa? -- Mitä?" kuului, kun tirehtori seisatti antaakseen
tyttären astua vaunuihin. -- "Ollut meillä jäähyväisillä? --
"Ei? -- -- Niinkö?" -- Hän katsoi omituisesti taiteilijaa ja Gertrudia.
-- -- "No laivasillalla"...
* * * * *
Tirehtori näytti miettiväiseltä sinä iltana. Ovi oli auki kyökkiin ja
pihalle ja hän antoi itse määräyksiä ja kävipä tarkastamassa, kuinka
kellari suljettiin ja sen ikkunat tilkittiin talveksi.
Hän seisahtui ruokahuoneessa ja jäi tylsästi tuijottamaan pieneen
siroon lippaaseen, jossa oli vanhanaikainen karahvi ja pieniä
kullatuita lasia -- sen oli Johnston hänelle lahjoittanut vaunuissa
käyttää matkalla. Oli niinkuin hän tuijottaisi yhä tarkemmin siihen ja
etsisi jotakin lasien pohjalta, -- jonkinlaisia punottua yhteyttä...
Hm, -- siinä täytyy olla jotakin alla... Muutenhan on vallan
käsittämätöntä, että Abraham tosiaankin matkusti ilman --
Että hän oli rakastunut korvia myöten, siitä ei voinut erehtyä,
-- -- -- ja sitten yhtäkkiä ei mitään, ei kerrassa mitään -- hän
lähtee pois, hän...
Tähtäisivätkö ne korkeammalle?... Ee-i -- mutta, mutta kyllä siinä
kumminkin täytyy olla jokin rikka rokassa!
"Kuules Jette", puhui hän toiseen huoneesen, -- hän asetti avaimia
naulaan, kun kellari oli saatu reilaan, -- "se oli oikein, ettei
Gertrud mennyt laivasillalle tänään."
"Jaa, arveletko sinäkin niin?" -- vastattiin vähän epävarmasti.
"Oikein se oli, sanon minä", jatkoi hän kiivaasti; hänen kasvonsa
olivat pikastumista ja sisäistä kiukkua kuumat.
"Oli kyllä, niin minustakin tuntuu, rakas Bratt!"
"Hu-m-m... Hitto häneen --" Hän kulki vinhasti edestakaisin vaimonsa
edessä. -- "Minä vaan ajattelin, että sinusta tämän pitäisi tuntua
vähän ivalliselta -- tämän..."
"Sen voit ymmärtää". Rouva vaan katsoi työhönsä.
Hän seisahtui vähän:
"Pidätkö sinä huolta, että Gertrud saa parempia pukuja! Minusta hän on
vähän liian kotoisesti puettu... Kuules Jette, -- teethän niin, -- minä
olen saanut sen päähäni, -- että hän vaatetetaan parhaimman, hienoimman
aistin jälkeen -- tee tilauksia, hitto soi!"
Hän lähti konttoriin.
-- Kahdeksan aikana tuli Klaus kotiin ja astui hyvin hilpeänä saliin.
"Pidettiin niin, Abrahamin kunniaksi pidettiin kunnollinen juhla, kun
hän lähti -- -- -- Samppanjaa ja puheita Thesenin kotona sillan luona."
Hän nyökähytti päätään sangen juhlallisena ja itsetietoisena
tätä muistellessaan... "Luulisinpa, että rehellisesti laitoimme
hänet matkaan. -- Apulainen Sunde piti hänelle puheen, -- kauhean
varovaisesti ja liioittelematta. -- 'Samoin kuin hänen kykynsä oli
ulkomailla saavuttanut asiantuntijain tunnustuksen', sanoi hän; --
hyvästi älyten hän ei antanut tällä kohdalla puhelahjalleen suurempaa
valtaa; -- tässähän olisi hra apulaisella ollut hyvä tilaisuus
käyttää liian suuria sanoja... Mutta päästyään onnellisesti finessin
ohi" -- selitteli Klaus, -- "päästi hän sitä rennommin; -- jotta
kerrassaan tepsi! -- Abrahamin tulevaisuudesta ja siitä, kuinka
hänen tuttavapiirinsä täällä kotona seuraisi hänen kehitystänsä, ei
ainoastaan jännityksellä, vaan odottaen mitä suurinta, -- pitäen
häntä miehenä -- nyt tuli loppupaukaus -- jonka nimi kerran tuottaisi
kaupungille kunniaa...
"Thesen oli ollut jumalattoman vitsikäs! -- kertonut aivan tyvenesti,
kuivakiskoisesti, miten hän oli tullut Johnstonin konttoriin ja
siellä kohdannut Abrahamin. Alussa tämä aina työnsi jonkin paperin
fakturan alle, niin että Thesen lopulta luuli hänen väärennyksiä
kirjoittavan, -- kunnes vihdoin näki hänen piirtäneen ruman kameelin,
jolla oli ihmisen pää, ja hän hienosesti epäili sitä pilakuvaksi
eräästä henkilöstä, joka oli jotenkin likeisessä yhteydessä hänen
itsensä, Thesenin kanssa. Ja sen perästä en koskaan kurkistanut pojan
papereihin, sanoi hän --... Ja kun sitte päästiin niin pitkälle,
että minäkin kerran nousin koturnille -- ja olin kaunopuhelijas --
kerrassaan! -- suurenmoisesti paukuttivat minulle käsiään -- niin en
ensinkään --.
"Mutta ensimmäinen tämä vasta oli näytös! --
"Toinen näytös sillalla. Sinne marssi ensinnäkin lauluseura. Muodostimme
sitten jäähyväisiä sanoaksemme tanhuan rannasta laivaan...
"Ja samalla kun höyrylaiva oli irtaantunut rannasta -- niin puhkesivat
laulamaan: '_Sätt maschinen i gång, hr kapten_!' -- Ringin tenori
kuului oivallisesti laivaan, kun höyry kääntyi ulapalle: -- '_Farväl,
farväl på den gungande färd_', lauloi Klaus innostuneena.
"Abraham tervehti ja hymyili. Mutta sitten heilahutti hän
suurenmoisesti hattuaan, -- ja kun käännyimme taaksemme katselemaan,
niin jopa näimme rouva Michelsenin hotellin tekevän kunniaa suurella
lipullaan, joka oli vedetty katon harjalle!
"Tämä oli kolmas ja viimeinen näytös. Se kruunasi koko näytelmän.
"Ja siitä saa hän kiittää rouva Michelseniä", selitti hän sangen
tyytyväisenä; -- "rouva on kerrassaan hurmaantunut Johnstoniin siitä
pitäen, kuin hän hankki hotelliin tuon diligenssin!"
"Yhtenä päivänä ruokalippu, toisena snobilippu..." mutisi tirehtori,
joka seisoi akkunassa ja katsoi hämärään. -- "Mutta se minua
ihmetyttää, ett'ei Johnstonia loukkaa tuommoinen mielenosotus."
"Loukkaa?" huudahti Klaus kuohahtaen.
... "Ja sinä, sinä vaan huudat hurraata", pääsi tirehtorilta, kun
lähtivät illallispöytään ruokahuoneesen.
"Minäpä hiisi vieköön luulen, että tässä talossa on ihan kielletty
puhumasta tuosta diligenssistä!" -- kuiskasi Klaus kiivaana
sisarelleen. -- "Me vielä emme saa edes katsoa siihen", lisäsi hän
tirskuen.
... "Tuo rouva Michelsen lippuineen", -- mutisi tirehtori kurottaissaan
malttamatonna kättänsä kylmää paistia kohti.
Gertrud ei myöskään tänä iltana juuri loistanut vilkkaudella eikä
iloisella mielellä, ja Klaus hyvästi älysi syyn, -- Abraham oli poissa;
sehän se tietysti kohta maailman muutti... Klaus istui siinä täynnään
päivän vireitä ja mielialoja, ja häntä silminnähtävästi rasitti ja
painoi, kun ei saanut laskea mieltään vielä enemmän tulville.
Tuntui oikein helpottavalta, kun kääsit kuuluivat pysähtyvän portaiden
eteen.
"Finkenhagen, teidentarkastaja", selitti Klaus, käydessään ikkunalla ja
kurkistaessaan ulos kartiinin alta. --
-- -- Teidentarkastaja jätti ravan tahraaman sadetakkinsa käytävään,
vaan ei suostunut ottamaan päällystakkia yltään. Hän muka vaan
paluumatkalla poikkesi konttoriin antamaan pienet tietonsa veden
nousemisesta virrassa, jos tirehtorille sopisi. Hän oli ohjaksista
sitonut hevosensa portaitten eteen, eikä muka tahtonut häiritä sen
pitemmällä vierailulla. -- "Ja kuulkaas, hra Klaus", -- lausui hän
ystävällisenä ja tutunomaisesti hämärässä, -- "jos te suuttumatta
antaisitte vaivata itseänne kantamaan kyökkiin rouvalle kopan ja
forellit, jotka panin portaille! --
"... Parin kolmen päivän päästä ei ylämaassa koskien seutuvilla pääse
liikkumaan paljon ensinkään, sillä tulva on vienyt melkein puolen
tietä mukanaan" -- näillä sanoilla päätti hän kertomuksensa tirehtorin
konttorissa.
"Eikö muuta uutta mitään, Finkenhagen?"
"Rolsätin syytinkimuori on kaivettu haudasta. Tohtori kuuluu luulevan,
että hän on myrkytetty -- ruma juttu." -- Hän näytti huolestuneelta ja
huokasi syvään. "Ja vaikka se perhe on verraten niin siivoa väkeä."
"Rumia juttuja nuo syytinkijutut! Luulenpa, että jos kirkkomailla
kaivettaisiin enemmänkin, niin kyllä --"
"Muutoin ei ylämaasta kuulu mitään uutta, ei", -- jatkoi
teidentarkastaja, -- "siellä on niinkuin tavallista paljon kotiin
palannutta meriväkeä ja näin syksyllä alkaa metsäin hakkuu ja vedätys.
Paljon tarvitaan väkeä."
"Ja paljon rahoja", arveli tirehtori; -- "pankista viedään paljon
rahoja tähän aikaan."
"En tiedä, onko tirehtori ehkä kuullut siitä jotain", -- yritti
teidentarkastaja eteensä tunnustellen. "Se jyrkkä ja väärä mäki,
joka on rouva Michelsenille vievällä kadulla, ja joka oli lähin este
diligenssille"... Hän katsoi hiljaa tirehtoriin.
"Tietysti minä sen tiedän. -- Noita ahtaita ja mäkisiä katuja olisi
heidän juuri pitänyt muistaa... Mutta kaupunki oli kuin lapsi, joka
tahtoo leikkikalunsa!"
"Niin, sanotaan nyt... mutta minun täytyy nimenomaan vakuuttaa, että
puhun vaan, mitä olen muilta kuullut; -- kerrotaan tosiaan, että hra
Johnston sangen auliisti on tarjonnut tienpaikkaa omasta tontistaan,
jotta rouva Michelsenin hotelli saa ajotiensä alapuolelta."
Puolipimeässä kuului pulpetilta kumea paukaus, tirehtori syöksyi ylös
ja lampun valoon ilmestyi hänen uhkaava, huulia pureva muotonsa: --
"Soo? -- vai uskaltavat, -- lyövät minua -- ihan vasten kasvoja"...
Hän seisoi ja veti raskaasti henkeään.
"Mu-utta -- he erehtyvät, he ere-ehtyvät -- jos luulevat hurskasta
kärsivällisyyttä suurimmaksi avukseni... Minä i-isken takaisin... niin
totta kuin elän" --
Hän tointui jälleen ja harppasi äänettömänä edes takaisin lattialla.
"Johnston on ollut sangen aulis, -- niinhän te sanoitte,
Finkenhagen?... kyllä, kyllä, -- sangen aulis. -- Merkillisen kiltti ja
taipuvainen niitä kohtaan, jotka häntä käskevät. -- Hm-m, etenkin kun
asiat käyvät hänen mielensä mukaan." --
"Hän ehkä pitää itseään jossain määrin tuuman isänä sen jälkeen, kun
hän itse on alkanut sen puolesta vaikuttaa", lausui teidentarkastaja
lempeästi puolustellen. -- "Lieneekö sitten oikein tai väärin...
Sitä en tänään vielä itsekään oikein tiedä, -- ehkä nyt, kun tie
tasoitetaan"...
"Jotta tuo inhoittava lude pääsisi tänne maanteitä kömpimään", --
tirehtori paiskasi pulpetille teräskynän, joka hänellä oli kädessään.
-- "Jospa vaan tietäisi, millä vääntää siltä niskat. -- Olen sanonut,
että Johnston on lapsi julkisessa elämässä, -- lievimmin sanoen."
Hän asteli lattialla, istahti ja kuljeskeli jälleen kiusallisen kauan.
Akkunasta kuului, kuinka Finkenhagenin hevonen ulkopuolella kuopi
etujaloillaan.
Tirehtori seisahtui teidentarkastajan eteen:
"Kova hyörinä alkaa nyt rouva Michelsenillä, -- koko hotellista
kerrassaan tulee kuin omnipussi -- --. On aika, että rupeamme etsimään
itsellemme toista klubihuoneistoa."
Teidentarkastaja katsoi häneen tyhjästi hymyillen, katse
miettiväisenä... Tämä alkoi käydä vaaralliseksi; -- paras oli, ett'ei
tässä antautunut liian pitkälle...
Häneen tuli jonkunmoinen levottomuus, joka pani hänet etsimään sopivaa
tilaisuutta lähteäkseen.
"Minä -- minä -- uskalsin, -- he, he", -- sanoi hän äkkiä ja nousi
tuolilta, -- "lähettää muutamia forelleja kyökkiin...
"Ne on tänään saatu, hra tirehtori; -- se on niiden ainoa etu", pilaili
hän mennessään ja tirehtorin itse näyttäissä kynttilällä hänelle tietä.
-- "Ainoastaan vähäinen suupala eineeksi... Nöyrä tervehdykseni
rouvalle", kuului ulkoa pimeistä portaista. --


XI.

Enoksenilla sillan korvassa oli kaikki uutta ja siistittyä, rakennus
keltaiseksi maalattu ja akkunalaudat valkoisiksi, ja olipa sitä vähän
jatkettukin. Toiseen kerrokseen vei sirot pienet portaat, joihin oli
tehty käsipuut patsaiden varalle kiinnitetystä punaisesta köydestä,
ravintolahuoneessa oli tiski marmoreerattu, seinät petsattu puun
ruskeiksi, ja kahdessa siistityssä sisähuoneessa, jotka oli klubille
luovutettu, istuivat uudet ja kiiltävät messinkinaulat vahanahalla
päällystetyn sohvan selkämystässä. Vanhain pienten akkunaruutujen
sijaan oli pantu uudet ja suuremmat, ja seinustalla seisoi uusia
pelipöytiä valmiina avattaviksi. -- Suuressa sisähuoneessa, jota
kaupunki talveen asti oli kutsunut rukoussaliksi, koska lahkolaiset
olivat siinä kokouksiaan pitäneet, riippui kolme kattolamppua.
Tirehtori oli syksyllä pitänyt siinä kokousta vaikuttaakseen
rautatie-asian hyväksi. Ja eräistä näinä päivinä tehdyistä
valmistuksista päättäen, salin ja kaikkein perimmäisen huoneen väliltä
oli otettu seinä, perähuoneen lattiaa aiottiin kohottaa ja sille
rakentaa lava, oli aikomus kilpailla rouva Michelsenin huoneiden kanssa
sekä tansseja että konsertteja toimeenpantaissa...
"Varokaa nyt, -- varokaa nyt Enok, --" sanoi Bonde-Berg, "ett'ette
päästä Siionin sekä harppua että luuttua 'Veljeksille' ulkona
Klevejellä... Täällä oikein pelkää, minne pitää istua, jott'ei
tahraisi ja likaisi." Hän asettui teeskennellyllä monimutkaisella
varovaisuudella uuteen Chakaranda-puusta tehtyyn tuoliin ja asetti
totilasinsa yhtä varovaisesti sanomalehtipöydälle.
"Sileät vasta kiilloitetut pöydät, ne rasittavat selkää, Terjesen! --
täytyy vaan noukkimistaan noukkia kortteja lattialta!
"Mitä näen, Veritaksen kokouskin ilmoitetaan tänne", lausui hän
sanomalehteä lukiessaan. -- "Enoksenin sali! sepä nyt alkaa kajahtaa
oikein fiiniltä."
Thesen ilmestyi oveen. Hän seisahtui hattu päässä hieman miettiväisen
näköisenä ja katsoi ympärilleen, ennenkuin astui sisään, astui sitten
epäröiden ja päällystakkia riisumatta parin pelipöydän luo, joiden
ääressä jo istui pelaajat. Hän jäi siihen seisomaan ja aprikoimaan,
hieman happamen näköisenä, ikäänkuin ei tämä kaikki oikein olisi häntä
miellyttänyt.
"Turha on nyt huokaillen muistella klubi vainajaa rouva Michelsenillä",
sanoi Bonde-Berg, -- "olemme menneet Rubikonin yli."
"Täällä oikeastaan on ilma huonoa tänään", tuumaili Thesen -- "kuuma
-- häkää -- -- Lähden vähän jaloittelemaan terveydekseni... Sanokaa
se tirehtorille, jos hän sattuisi sillä välin tulemaan." Hän napitti
jälleen päällystakkinsa ja lähti.
Ovessa tuli kämnäri häntä vastaan. -- "Eikö tireh...?"
"Ei, ei ole vielä tullut... Minä lähden vähän jaloittelemaan", lausui
hän silmää iskien Vaagelle. "Etkö tule mukaan?"
"Luulen aina, luulen, että sydänten yksimielisyys vie heidät leskirouva
Michelsenille, jossa kallistavat 'pienen väliaikaisen vihoviimeisen'",
arveli Berg. -- "Siellä tuoksuu vanha rakkaus... Niin, kunpa olisimme
siellä kaikki!" -- huokasi hän.
"Tämähän on sangen viihdykäs paikka", sanoi tirehtori; hän astui
juuri huoneesen ja riisui lumirännän kastaman päällysviitan ja takin
päältään; hän oli käynyt täällä syksystä pitäen joka lauvantai
täsmälleen kuin seppä; -- viihdykäs, kerrassaan!
"Uusi ruotsalainen kakluuni vaikuttaa tavattoman kotoisesti ja
rauhoittavasti kummassakin huoneessa", huomautti hän. Hän seisoi
väliovessa ja katsoi ympärilleen.
"Melkein kuin rouva Michelsen", mutisi Bonde-Berg hiljaa itsekseen ja
sukelsi samalla hieman arkana totilasiinsa.
"Minä en oikeastaan tiedä, mikä täällä meiltä enään puuttuisi", lausui
tirehtori vakuuttaen, ikäänkuin kumotakseen mahdolliset vastaväitteet.
"Me olemme kuin mehiläiset uudessa pesässä, --" selitti Berg --
"muutamat ehkä vielä parveilevat vanhan pesän hunajoilla."
"Minä kyllä tiesin, että tulisitte, apteekari!" huudahti tirehtori
tälle vastaan, -- "minä juuri seisoin ja odotin teitä vistipöytään. --
Ja sitten pitäisi Thesenin tulla..."
"Hän juuri oli täällä", ilmoitti Berg iskien muille vallattomasti
silmää; -- "hän vaan lähti, kun ei nähnyt tirehtoria. Hän ja kämnäri,
ovathan ne klubin pylväitä, jos kohta eivät aina olekaan niin vakavia."
Tuli sitten muutamia hiljaisia merikapteeneja, jotka tervehtivät ja
sitten vaieten kävivät kortteihin käsiksi.
"Ja tuossa tulee asianajaja Gaarderikin -- ja konsuli Muhvad -- varmoja
kantavieraita...
"Miten olette näin aikaiseen päässeet toimistanne irti, konsuli, vaikka
on lauvantai-ilta?... Miltä tuntuu -- eikös täällä ole sangen mukiin
menevää? -- Pari kolme pelipöytää on jo täydessä työssä..."
Hän istahti itse ylimmäisen pelipöydän ääreen.
"Entä mitä uusia kuuluu jäältä, luotsivanhin?" kysäsi hän kääntyen
toisen pöydän puoleen ja kaivaen takkinsa taskusta tupakkakäärön, josta
purasi palasen.
-- "Sepä vasta, -- vai jäätä majakalle asti, ennen joulua näin
aikaiseen!"
Tyvenesti puheli hän joka taholle ympärilleen, ennenkuin varsinaisesti
kortteihin puuttui. Hänestä ikäänkuin loisti jonkinmoinen tietoisuus
siitä, että klubi nyt oli hyvällä tolalla. Hän istui, niin sanoi Berg,
ja luki lampaitaan...
Nyt tuli Thesen ja asettui kuivakiskoisena kuin tavallisesti tirehtorin
pelipöydän ääreen. Hän sai osakseen lyhyen, jotenkin kylmän nyökäyksen.
... "Ja sitten olen nimenomaan pitänyt huolta siitä", -- huomautti
tirehtori, joka nosti korttipakkaa, "että meille täällä annetaan totiin
toisenlaisia tavaroita, kuin tuolla ylhäällä hotellissa. En hitto
vieköön käsitä syytä, minkä vuoksi tarvitsisi mennä sinne itseään
myrkyttämään!"
Thesenin silmäluomet menivät umpeen kuin nahkatilkut, ja hän hymähti
hiljaa. Hän tunsi, että tuo oli hänelle aiottu, -- mistä hitosta oli
tirehtori sen nuuskinut, että hän oli käynyt rouva Michelsenillä ja
siellä jutellut neljänneksen tiskin ääressä --.
"Joo-o, -- joo-o", sanoi hän ja maistoi arvokkaasti lasistaan, -- "se
on myönnettävä, että ollakseen niin kutsuttua konjakkia ei tämä ole
ansioita vailla."
"Salia kai voitanee pitää melkein valmiina joulutanssiaisten varalle?"
huomautti Gaarder sanomalehtipöydän äärestä, kun jonkun aikaa oli oltu
ääneti.
"Valmiina ja hyvässä järjestyksessä", selitti tirehtori. "Mutta lavaa,
joka tehdään perähuoneesen, täytynee odottaa myöhempään. Tällä kertaa
saa musiikki asettua lattialle soittamaan."
"Jaa-a, jos se sitten on niin tarkoituksen mukaista", huomautti Thesen;
-- "olen kuullut sitä epäiltävän."
"Sittepähän nähdään, kun sinne asti päästään", arveli tirehtori.
"Kuulin juuri Johnstonin sisarentyttären"...
"Vai niin, -- neiti Bornemannin Ordinggaardistako?" kysyi Gaarder
uteliaasti.
"Niin, minä saatoin häntä ja neiti Rönnebergiä salia katselemaan.
Molemmat olivat sitä mieltä, ett'ei musiikki alhaalta kuuluisi pitkän
kapean huoneen halki. Sitä varten täytyy lattiaa kohentaa. Ja ne naiset
lienevät päteviä asiaa arvostelemaan", hymyili Thesen hiljaisella
itsetietoisuudella.
"Se se tietysti on ylin instanssi!" myönsi Gaarder. "Nehän ovat niin
sanoakseni syntyneet ja kasvaneet semmoiseen, sekä vanhalla tehtaalla
että Ordinggaardissa. -- Semmoiset asiat huomaavat Johnstonilaiset
yhdellä katseella. -- -- Ja selvästihän he siinä ovat oikeassa...
Tuleeko neiti Maria Bornemann Ordinggaardista siis tanssiaisiimme?"
kysyi hän yhä uteliaana.
"Kyllä, aikoo vierailla Johnstonilla yli joulun", selitti Thesen.
"Siitähän tulee ikäänkuin vähän loistoa Per Enoksenin ensimmäisille
tanssijaisille, -- sali tulee vihityksi", tuumaili Gaarder.
"Se on, -- ellei lue itseään miksikään, hra Gaarder!" sanoi tirehtori
sangen ivallisesti... "Snobimaisuutta sanon, -- snobimaisuutta,
-- niistä ajoista, kun kaupunki vielä oli kylänä ja eli tehtaan
rahdinajosta. -- Ei tarvitse muuta kuin että tulee köyhä pienokainen
neiti, jolla on vanha ja ylhäinen pilli, -- niin kohta koko kaupunki
sen mukaan tanssimaan! Kustannetaan tanssijaiset, -- ja meillä on
kunnia", -- hän kumarsi ja tervehti alammaisimman syvään tuoliltaan
sillä kädellä, joka piteli kortteja, -- "jotta saataisiin se
vihi-tyksi..."
"No no, hra tirehtori, minä tietysti vaan tarkoitan, että hienolla
aistilla on oikeutensa."
"Lähdenpä huomenna aamulla yhdessä tyttäreni kanssa tuonne saliin,
jotta hänkin saa lausua mielipiteensä, -- on sitä hänelläkin aistia;
-- ja Klaulla, joka on lauluseuran johtaja, ehkä hänelläkin saattaa
olla mielipide siitä, miten ääni kuuluu huoneessa... Oli tietysti
mahdollista, että Johnstonilaisten neiti on oikeassa; mutta -- on se
piru vieköön ihmeellistä, miten ihmiset kumartavat, heti kun vaan tulee