Pahuuden voimia - 07

"Tietysti se sopii sinulle erinomaisesti, oikein vallan mainiosti,
se on luonnollista. Me nutistamme sen diligenssin ilman muita
mutkia. Minä arvaan, että amti on ajatellut laittaa sen sellaiseksi
hienoksi uudenaikaiseksi, varustaa tyynyillä, lakeerauksilla ja
peililasiakkunoilla, jotta se vastaisi kaikkia uutukaisimpia ajan
vaatimuksia... Ja siitä saa stiftin amtmani Olavinristin -- ja sillä
onkin diligenssi täyttänyt lähimmän tarkotuksensa"... Tirehtori
heittäytyi selkäkenoon kääseissään ja oli erinomaisella tuulella.
"Niin -- ei -- tuota, minä arvelin, että kun minä, jolle olisi
niin suuri etu rautatiestä, en katso sen vaikuttavan mitään
diligenssiasiaan, niin ehkäpä sinäkin rupeaisit katsomaan asiaa samalta
kannalta kuin minä."
"Mitä? -- Vai niin, sinä arvelit, että minun pitäisi... E-ei!" -- Hän
tempasi niin äkkiä ohjista, että hevonen hypähti. -- "Ja sinä puolustat
siis asiaa valtuustossa?"
"Niin, jos se tulee esille, niin tiedäthän sinä, että minä sen teen."
"Hm"... Hevonen poljeskeli, vaan vankka käsi hillitsi sitä. -- "Minä
sanon vaan, että sinun rajaton viattomuutesi julkisuutta koskevissa
asioissa tuottaa enemmän vahinkoa kuin...
"No, no, älä nyt suutu. Mu-utta, haluan minä nähdä sen päivän, jolloin
amtmannisi saapi diligenssin ansioluetteloonsa. Hyvää yötä, Johnston."
Hän laski hevosen menemään. Se juoksi täyttä vauhtia mäen päälle ja
kääntyi portista konttoriin.
Puolen tunnin perästä ilmestyi Harrestadin ohut olento hiukan
hämillisenä ovelle.
"Te olette, hra tirehtori, lähettänyt minulle sanan. Minä en oikein
tiedä, mistä tämä kunnia minulle tulee."
"Elkää kiittäkö, Harrestad, ennenaikaisesti. Istukaa, tehkää hyvin."
Se oli sangen omituinen vastaanotto. Harrestad silmäili ympärilleen ja
istahti nahkasohvalle.
"Te olette nyt jo kauvan aikaa ponnistelleet päästäksenne esiin
julkisessa elämässä, Harrestad. Mutta ettehän te voi sanoa sen
erinomaisesti onnistuneen?"-- kääntyi tirehtori hänen puoleensa hiukan
leikillisesti.
"E-en -- se on teidän ansionne, hra tirehtori!"
"Niin, minä uskon melkein samaa, tiedättekös."
He katsahtivat toisiinsa.
"Tuo ammatti tehdä valituksia konkurssipesissä ja sellaisissa ja
puuhata käsityöläisten säästökassaa, johon ette koskaan saa rahoja
-- ja sitten tämä viimeinen, miksi te sitä kutsuttekaan? Niin,
'merimiesten apurahastoksi hyödyllisten kirjain ostoa varten', johon te
itse hankitte kirjat."
Tirehtori nojasi kyynärpäällään pöytään ja heilutteli hiljalleen
avainkimppua.
"Ihmiset ymmärtävät sen hyvin, näetten. Ja se teitä pidättää jokaisessa
vaalissa -- he he -- aivan toisin kuin tirehtori, niin uskollisesti ja
viisaasti kuin te asettanettekin pyydyksenne."
Harrestadin silmät säihkyivät vihasta. Hän työnnähytti kätensä suoraksi
ja oli vähällä raivostua; mutta äänessä ja esiintymistavassa oli
jotakin, joka hillitsi.
"Niin, niin, aivan toisin kuin tirehtori. -- --
"Mitä te siihen arvelette, Harrestad", lausui hän raskaan vaitiolon
perästä, "minä kehotan teitä jättämään kaiken tuon roskan ja lupaisin
hankkia teille paikan, joka todella takaisi teille vankan jalansijan
yhteiskunnassa. Esimerkiksi sairashuoneen revisorin viran, joka tulee
avoimeksi uudelta vuodelta?"
Harrestad äkkiä ponnahti korkealle sohvassa, mutta vaipui sitten
jälleen sijalleen verkalleen epäillen.
"Uskallanko kysyä, onko tämä tirehtorin puolelta täyttä totta vai" --
"Tehän olette suora raha-asioissa. Se aina auttaa alkuun... Että minä
tällä tavalla voin jättää huomioon ottamatta personalliset tunteeni,
sitä kai ette oikein käsitä, Harrestad?"
"E-en, en oikein -- en tällä haavaa. Mutta, -- tässä ehkä piilee
jotain takana, joka... Ja kun se voi tapahtua vapaasti ja ilman
sitoumusta minun puoleltani, niin --. Ei pidä tilaisuutta halveksia, --
tämä on korkeamman johdon sormenosotus"...
"Pu-uh!" puhkui tirehtori...
"Noo, te ehkä tiedätte, että kaupunkiin puuhataan diligenssiliikettä?"
Harrestad vilkasi äkkiä tirehtoriin mieltään teroittaen. Hän väänsi
epätietoisena niskaansa, ja sitte katsoi laattiaan niin että
runoilija-otsa tuli näkyviin.
"Tarkoittaako hra tirehtori, että --?"
"Niin niin, sitähän minä"... Tirehtori siveli ivallisesti leukaansa,
ja Harrestad tunsi hänen elävän silmänsä ikäänkuin paahtavan päälleen,
tutkiaksensa mitä hänessä liikkui.
"Minun täytyy suoraan sanoen tunnustaa, että tirehtorin ennen
esiintuoma syy, jotta diligenssi estää rautatien, vieläkin minusta
pitää järkähtämättä paikkansa. Tämä on samalla niin yksinkertainen ja
selvä asia, -- tirehtori on osannut tässä oikeaan kohtaan, niinkuin
kaikessa muussakin."
"Niin niin, aivan niin... Juuri sitä minä tahdoin teiltä kuulla,
Harrestad. On varmaan se paikkansa pitävä syy."
"Aivan järkähtämätön, hra tirehtori! -- Ja minua ilahuttaa
sanomattomasti, että minä tällä kertaa -- tässä tilaisuudessa --
puhtaalla omallatunnolla voin asettua tirehtorin puolelle. Rautatien
pelastaminen on todella asia, jonka pitäisi koota kaikki puolueet tässä
kaupungissa; -- ja että tirehtori nyt niinkuin tavallisesti" --
"Hyvä, hyvä", keskeytti tirehtori malttamattomana. "Hevoseni seisoo
ulkona valjaissa, niin että antanettehan anteeksi -- -- Minua
ilahuttaa, että olemme selvillä... Hyvästi, hyvästi -- --
"Se liitto ei juuri ollut hienoimpia!" mutisi hän itsekseen kääseihin
istuessaan.
Hän käski hevosta, ja ravissa alkoi lyhetä kotomatka.
Vihannalle portille, joka vei Tröanin puutarhaan ja kirjapainoon,
seisahutti hän hetkeksi ja kuulusteli... "Vai niin? -- eikö ole kotona?
-- Olkaa hyvä ja käskekää Tröania poikkeamaan huomenna konttoriini --
ennen kymmentä"...
Kotopihassa viskasi hän ohjakset pojalle ja astui arkihuoneesen. Siellä
odotti Abraham, vaikka kello jo oli kuusi, valmiina hänen muotokuvaansa
jatkamaan.
Tirehtori lyhyesti ja mitään virkkamatta asettui siihen asentoon, jota
hän nyt oli pitänyt kahtena tiistaina ja perjantaina. Rehellisesti
yritti saada kasvonsa niin otollisiksi muotokuvaukselle kuin suinkin,
ja Abraham näki epätoivokseen ihmeellisen imelänsekaisen naaman --
sileän ja ilmeettömän, semmoisen, johon turvautaan seurasalissa.
Abraham teki valmistuksensa tähtäillen ja vihellellen ja lauloi pätkän
"Vendlasta ja Pekasta", saadakseen vähän eloa ilmaukseen.
"Oi hempeä ja ihanainen kulta
Sa Vendla armas, sydämen veit multa" --
Se ei herättänyt tavallista mieltymystä, ja sen vuoksi puhkesi hän
laulamaan:
"Vaan taskusta, oi, kukkaro,
Oi, oi, oi oi, ohho ohho, --
On poissa koko lompakko" --
Hän yritti jotain muuta: --
"Oletteko tirehtori huomannut, kuinka eri tavalla ihmiset ottavat
taskustaan lompakkonsa? -- siinä voipi olla kokonainen luonteenkuvaus."
"Kaiketi sen mukaan, kuinka lihava kukkaro kullakin sattuu olemaan."
"Isä esimerkiksi kaivelee rahoja joka taskusta, sillä harvoin niitä
sattuu olemaan itse kukkarossa."
Tirehtori iski silmää vähän hyväntahtoisempana; mutta ei tämäkään ala
näyttänyt häntä oikein huvittavan.
"Gertrud, Gertrud", huusi Abraham sivuhuoneesen, "tulkaapa tänne
isäänne vähän suututtamaan. -- Strömmin tehtaan tirehtori katoo
katoamistaan. Luonnettahan me tahtoisimme esille saada."
Gertrud hyvästi kuuli, mitä piili leikillisyyden alla: hän oli melkein
epätoivossa kuvan luonnistumisesta.
Abraham ei muuta kuin ilmassa hapuili pensselillään ja tuijotti
tirehtoria kasvoihin.
"Mikä hätänä? Istunhan minä aivan oikein." Tirehtori iski varmalla
liikkeellä kätensä tuolin sivustaan.
"Leuassa on tänään jotain aivan toisenlaista."
"Soo -- sen muutoin luulin istuvan tarpeeksi lujassa paikallaan" --
"Se olisi nyt varsin erinomainen, jos olisitte partaanne ajamassa."
"Vai sillä tavalla!" Tirehtoriin meni tämä vitsi jotakuinkin...
Abraham lauloi sentimentaalisesti:
"Vaan Pekkaani en unhota,
ei vaikka aukeis ha-ha-hauta."
Tänään ei työ sujunut, sen käsitti Gertrud. Kun hän alkoi noin hikoilla
ja kaivella sormia tukkaan... Liioitteli sekä rokonarpia että ruuppaa,
saadakseen jotain ilmettä...
Tirehtori oli vaipunut omiin mietteisinsä, -- silmät tuijottivat
terävästi seinään ja kasvot olivat takanojassa ikäänkuin
tähystämiseen...
Abraham säpsähti äkkiä ja samalla joutui pensseli kovaan liikkeesen.
"Gertrud hyvä! tuokaa minulle vähän tilkkua, jolla pyyhin"...
Gertrud käväisi vaatekamarissa ja palasi tuokiossa huoneesen; mutta sai
vaan hajamielisen vastauksen: "Pane tuohon."
Gertrud jäi seisomaan isänsä tuolin taa, käsi lanteella... Nyt
sujui häneltä työ... Gertrudista olivat kuin ilmestys nuo Abrahamin
silmät!... Semmoinen suuripiirteinen voima leimavuolteisissa kasvoissa.
Ja samalla tuo omituinen hento, kärsivä ilmaus, joka oli saanut päälle
tavaksi vinon, ikäänkuin hieman väsähtyneen, kuuntelevan asennon... Hän
oli kokonaan työnsä vallassa.
Illan auringosta sammui seinällä säde.
Kuului toisesta huoneesta kellon lyönti...
"No vihdoinkin!" -- Tirehtori nousi ja mutisi jotain, joka oli
ikäänkuin tyytyväisyyttä sen johdosta, että tänään kuitenkin oli tullut
jotain tehtyä.
"Gertrud... Miltä näyttää?" kysyi Abraham, kun tirehtori oli sulkenut
oven; hän vielä seisoi punniten ja tähystäen työtään.
"Nyt se on isä, -- sama tirkistys"... huudahti Gertrud. -- "Ja suu...
aivan sattuva -- se ei ole kaunis -- vaan se tietää, mitä tahtoo."
"Semmoiseksi on sitä ainakin tarkoitettu", lausui Abraham
vaatimattomasti.
"Teissä on jotain isältänne, Gertrud."
"Sangen imartelevaa."
"En oikeastaan tarkoita tirkistystä enkä ruuppaa nenän juuressa;
-- vaan voima on teissä käynyt kauniiksi... Teillä esimerkiksi on
semmoinen ihana ja lämmin jäntevyys suunne ääressä, -- paras ilmeenne
on juuri siinä... Ja tuo musta mahti silmissänne... Herra tiesi mitä
tuntematonta niissä oikeastaan asuu" --
"Kiitoksia!"
... "Ja tukka, -- se oli valtaava patukka, josta sieluni kerran
riippui. Kun muistelin teitä, niin muistin aina senkin; -- sen
heilunnasta näin, millä päällä olitte... Nyt se on koottu pään päälle
uhkuvaksi solmuksi, kuin padottu virta. -- Ajatellessani, miten se voi
tulvehtia"...
"Emmekös puhuneet isän muotokuvasta", yritti Gertrud pilaillen
väittelemään.
"Emme Gertrud, vaan teidän, teidän; -- minä aina tarkoitan _sitä_,
mistä puhun... Nyt täytyy minun saada uskaltaa; nyt alkaa minussa
olla rohkeutta... Se musta ja äkkijyrkkä teissä, joka aina
saa minut säpsähtämään, -- sitä on yhtä mahdoton kuvata, kuin
auringonpaistetta... Ilmaukset teidän kasvoissanne aina ikäänkuin
puhuvat pimeästä, joka tekee minut uteliaaksi. -- Vaan antakaa minun
koittaa Gertrud!... Mitä -- ettekö tahdo? -- kohta kun olen isänne
kuvan päättänyt...
"Minä olen niin iloinen, niin iloinen", -- huudahti hän ja levitti
molemmat kätensä taivasta kohti; -- "perältäkin tapasin hänet."
Gertrudin silmistä ja kasvoista kuvasti -- -- jos istuisi Abrahamin
edessä...
Hän aikoi juuri vastata, kun Klaus samalla ilmestyi oveen.
"Noo, alkaako mielestäsi olla näköisensä?" kysyi Abraham, joka asetti
muotokuvan seinää vastaan, vaan jälleen pyöräytti sen takaisin.
"Jaha, -- jaha, -- minä -- hih, hih -- oikein selkääni karmii, että
joko lienee konttorissa jotain hullusti... Se on suoraan sanoen mainio,
-- kerrassaan"...
"Kuules Klaus", puhkesi Abraham puhumaan mielensä kylläisyydessä,
-- "muistathan sinä Otan; -- arvaas, missä minä hänet tapasin? --
höyrylaivalla piikana. En ole koskaan unohtanut, ett'en silloin hänestä
mitään saanut, -- tuota oivallista ilmettä!... Korvallistani vielä
syhyttää kuin vanha korvapuusti, että se yritys meni mistiin... Nyt
näyttää hän naiseksi puetulta laivapojalta -- silmät viekkaat, otsa
matala, ja tirkistää. Silloin oli hän minusta eläimen ja ihmisen
välimuoto. -- Mutta vielä minä hänet kerran... Hän sovittaa siten, että
suvella joskus voi jäädä viikoksi kotiin; -- sen hän lupasi"...
Gertrud kuunteli hymyillen, ikäänkuin hyvinkin huvitettuna, ja pyyhkäsi
samalla ulos huoneesta.
Kun Abraham kurkisti arkihuoneesen lausuakseen hänelle jäähyväiset,
niin oli hän jo lähtenyt omaan kammariinsa.


IX.

Istuivat klubihuoneen nurkassa rouva Michelsenillä kolme hänen
erityisesti suosimaansa ruokavierasta, asiamies Thesen, apteekari
ja kämnäri Vaage, pelasivat kolmen miehen pienen vistin päivällisen
päälle. Sää oli hämärä ja syyssade valuen roiskui akkunanruutuja
vastaan. Muutoin oli ääneti, paitsi että silloin tällöin "maalattiin",
ja sähkösanoma-asemalta, joka sijaitsi alla, hotellin nurkkahuoneessa,
kuului yhtämittainen naputus.
Rouva Michelsen oli tavallista enemmän näkysällä tänään. Miettiväisenä
pysähtyi hän pelipöydän ääreen.
"Suostukaa arvelematta, rouva Michelsen", -- virkkoi apteekari. --
"Uusi kosija kai?"
"Niinkö lienee" --
"Ainahan sitä voi perästä purkaa."
"Muuta on rouva Michelsenillä tänään miettimistä", keskeytti Bonde-Berg
heidän keskustelunsa. Ukko tuli juuri sateesta ja katsoi, mihin voisi
panna läpimärän sateenvarjon vettä valumaan... "On aina rouvalla tänään
muita kuin lemmenhuolia; täällähän pidetään iltapäivällä ratkaiseva
kokous diligenssiliikkeestä." Hän asetti sateenvarjon sylkylaatikkoon
seisomaan...
"Neiti, tuokaapa vähän karvasta!" huudahti hän ravintolahuoneesen ja
istahti sitten sanomalehtipöydän ääreen.
"Niin, mutta se ei käy päinsä! -- Kaupungin etu vaatii tänne
rautatietä", tuumaili Vaage.
"Noo, rouva Michelsen", hymähti Bonde-Berg, -- "ettepä näytä
tunnustavan katkismuksen oikeata oppia tänään. Ettehän vaan uskalla
epäillä tirehtorin erehtymättömyyttä?"
"Minulla tietysti ei voi olla mitään mielipidettä niin korkeista
asioista, kuin kunnan asiat ovat, hra Berg. Sen minkä tirehtori
ymmärryksellään katsoo kaupungille parhaaksi, siihen kaiketi tässä on
muidenkin luottaminen."
"Älkää päästäkö sydäntänne rosvojen luolaksi, rouva Michelsen. Eipä
taitaisi teistä olla hullummaksi, jos hän tänä iltana joutuisi häviölle
ja saisitte diligenssin ovenne eteen... Näin meidän kesken puhuen",
pakisi ukko ja iski silmää.
"Enhän minä tahdo muuta sanoa, kuin että olen puhunut _parempainkin_
ihmisten kanssa, jotka eivät luule siitä olevan kaupungille vahinkoa."
"Kas, kas --", ukko maisteli karvastaan, "johan minä sen tiesin; --
pitäähän sitä omanvoiton pyytämättömyydelläkin olla rajansa ihmisen
sydämessä."
"Sitä minä en voi käsittää, hra asiamies", lausui rouva ja kääntyi
mainitsemansa puoleen, -- "en totta puhuen käsitä, miks'eivät
ihmiset mieluummin istuisi pehmeillä patjoilla siistissä ja sirossa
diligensissä, jota kuski ajaa ja kolme hevosta vetävät, kuin töyssyvät
ja seulovat maantiellä Enoksenin kyytirattaissa."
"Te varmaan ette ota huomioonne sitä pääasiallista näkökohtaa",
huomautti asiamies, "että matkailijat suvella matkustavat etupäässä
terveytensä vuoksi, -- ja että täristys on heille tarpeellinen, rouva
Michelsen."
Rouvalla oli umpimielinen katse miettiväisissä silmissään: -- "Niin,
mutta kovin paljon täällä kuulee tuota diligenssiä kehuttavan; sekä
tohtori että polisimestari puolustavat sitä... Ja kun ei ole kuin sen
verta ymmärrystä, kuin tarvitsee omissa laajoissa asioissaan niitä
tasapainossa pitääkseen, niin täytyy kai luottaa semmoisiin, jotka
paremmin ymmärtävät... Minä vaan sanon, että voidaan kai ottaa hyvä
muiltakin kuin tirehtorilta."
"Te olette hurskas vaimo, rouva Michelsen", äännähti Bonde-Berg, pienet
pyöreät silmät kattoon tähystäen.
Rouva vilkasi häneen, -- ravintolan suosikkiin, -- nähtävästi oli
rouvalla nyt kova viettelys sydämensä purkamiseen...
"Kun annan ravintolani suuren pihan asemapaikaksi -- koko vanhan
Holmsengaardin pihan -- ja sen minä olen tarjonnut!" puhkesi rouva,
-- "niin ettei matkustajain tarvitse muuta kuin astua jalkansa
diligenssiin sekä laivasillalta että hotellista... Ei, en minä
ymmärrä, kuinka oikeata asiaa voidaan niin ankarasti vastustaa. --
Ja enkö ottanut säästöpankista ulos, niin että tirehtori itse näki,
neljäätuhatta kruunuani ravintolan laajentamiseksi, -- ja osottanut
hänelle, kuinka tuottava tämä suvi on ollut matkustavaisten puolesta...
Vaan -- tuon rautatien vuoksi me nyt saamme kaikki kärsiä. Ne, joilla
ei ole hotellia, ne kyllä voivat sitä odottaa, -- sen täytyi minun
hänelle sanoa."
"Siinä tosiaan käytitte viisauttanne oikealla paikalla", huomautti
Bonde-Berg.
"Ei se käy päinsä, ei se käy päinsä", toisteli kämnäri pelipöydän
äärestä.
"Niin, iltapäivällä asia ratkaistanee!" huokasi rouva; -- "mutta aivan
se on käsittämätöntä, kun kaikki haluavat tuota diligenssiä; mutta jos
heiltä kysyy, luulevatko he sen päinsä käyvän, niin kieltävät."
"Kysykää kämnäri Vaagelta, rouva Michelsen, -- hän se osaa oikean
laskuopin", arveli Bonde-Berg. -- "Hän se osaa laskea tällä tavalla:
kun tirehtori painaa toisessa vaakakupissa ja loput kaupungista
toisessa, niin painuu -- niin, kumpi painuu? --"
"En usko sen päinsä käyvän, en", rykäsi kämnäri. "Niin mutta, jos
tirehtori tällä kertaa saa heidät painumaan, niin saatte kutsua minua
-- niin, miksi sanoisinkaan" --
"Esimerkiksi paljaaksi Bergiksi", ehdotti Thesen.
"Tekin, Thesen, näytätte minusta sydämessänne luopiolta! -- Kaupunki
tahtoo diligenssiä ja sillä herrastelemaan, -- sitä ei enää ole
vaikeakaan ennustaa!"
"Niin kyllä, tällä kertaa lienee tirehtori vähän erehtynyt laskuissaan.
Johnston ystävä ei oikein tahdo kulkea hänen ajohevosenaan", arveli
apteekari korttiensa äärestä.
"Kaikki valta on kansalta, -- niin se perältäkin on..." lausui
Bonde-Berg juhlallisesti. "Ja kun te istutte täällä ja pelaatte kolmen
miehen kahvivistiänne ja alustatte kokousta, niin pitäisi hänen ottaa
vaari ajan merkeistä, -- vallankumous uhkaa selästä. Tuo diligenssi, se
on yksi harmin kompastuskivi"...
"Autuuteni nimessä, luulenpa sen sittenkin käyvän!" huudahti Harrestad,
joka samalla syöksyi huoneesen.
"Vieläkö teilläkin on autuutta jakaa", mutisi Berg pisteliäästi.
"Ulkolaiset, -- ulkolaiset"... intoili Harrestad; -- "ja kaikki ne
täällä omassa kaupungissa, jotka ovat kateellisia... Kaikki täällä nyt
hokevat, että olisi tuo diligenssi käyntiin saatava, -- ja ainoastaan
hetkellisen tyhjän turhamaisuuden tyydyttämiseksi!... Ikäänkuin
tässä kaupungissa olisi mitään ylevämpää harrastettavaa, kuin tuo
rautatie, jonka tulee tuoda uuden varallisuuden siemeniä joka miehen
oven eteen... Minua ei todella ihmetyttäisi", -- hän keskeytti äkkiä
puheensa, ja tuijotti miettiväisenä, "jos hra teidentarkastaja tällä
kertaa pelaisi kaksilla korteilla; -- ei voi samalla palvella Jumalaa
ja mammonaa" --
Bonde-Bergin punakat pyöreät kasvot, joissa kummallakin puolella oli
kaksi mustaa ja lyhyttä parrantupsua, katsoivat häneen ilkkuen: --
"Tepä näytte pakenevan tappelusta, Harrestad." -- -- Hän tarttui
lakkiinsa ja sateenvarjoonsa. -- "Täytyy lähteä kaupungille asiain
menoa tutkimaan"...
* * * * *
-- Oli jo pimeä ja sillalla sytytetty lyhdyt, kun tirehtori tuimaa
ravia ajoi kotiin päin. Esikaupungin kadulla oli jo viimeinenkin
mekkopukuinen työmies jäänyt kappaleen matkaa taakse päin, kun hän
äkkiä pysähytti hevosen siihen paikkaan, seisottaen sitä hyvän aikaa...
-- Illallispöydässä kotona ei haastettu montakaan sanaa. Ilmassa oli
ukkosta, ja se esti pakinoimiset.
"Seppä Ellingseniltä kai tilattiin se kettinki, jota sahalla tarvitaan,
Klaus?" lausui tirehtori keskeyttäen äänettömyyden.
"Minä en tosiaan vielä käynyt hänen luonaan. Oli semmoinen kiire
hakemuksien kanssa tänään."
"Etkö ole käynyt?... Etkö sinä lähtenyt hänen luokseen?"
"Minä juoksen huomisaamulla aikaisin."
"Soo, --" sanoi tirehtori kamalan verkallisesti,-- "vai huomisaamulla
aikaisin?... Ja aamupäivällä minä käskin sinua, -- ja niin nimenomaan."
"Sehän isä on aivan yhdentekevä; -- ei hän kuitenkaan olisi voinut
lähteä sahalle mittaa ottamaan ennenkuin huomenna."
"Merkitseekö se, että on yhdentekevä, käskinkö sinua tänään vai ei?"
"Sitä en sanonut", vastasi poika lyhyeen. "Soo... ja sinä veltossa
mukavuudessasi päätit, että yhtä hyvin saatat käydä huomenna."
"Mukavuudessani! -- -- Minä en muuta tiedä, kuin että aikaisesta
aamusta olen juossut asioilla. --: Mutta saatanhan nyt lähteä
kaupunkiin häntä herättämään", vastasi Klaus pisteliäästä, -- "niin
tuleehan asia sittenkin tänään ajetuksi!"
"Ja tuon uskallat sinä sanoa minulle vasten silmiä." Tirehtori työnsi
tuoliansa taakse päin.
"Mutta rakas Bratt", yritti rouva tyynnytellä.
Tirehtori huokasi kohtaloonsa alistuen: --
"Nii-in, kyllä nyt ymmärrän, miksi kokouksessa jäin yksikseni. Toivoin
varmaa kannatusta Ellingseniltä ja hänen sepiltään... Mutta silloin
hra poikani mukavuudessaan päättää yhdentekeväksi, käykö tänään vai
huomenna hänen luonaan. Se on hänelle kerrassaan yhdentekevää; --
hänellä tietysti täytyy olla määrätty aikansa piippunsa polttamiseen,
kun on kello yhdentoista aikaan syönyt välipalaa, -- ja sitten hän
tarvitsee saman verran vetelehtimisen aikaa päivällisen päälle. Sitä
oli tietysti mahdoton keskeyttää"...
"Tätä en kärsi kauempaa", huudahti Klaus tulipunaisena.
Rrrrr... Gertrud kuuli, kuinka hän sysäsi kätensä takin taskuihin, niin
että ne repesivät.
"Sinä soit sen sydämesi pohjasta, että sain kärsiä tappioni."
"Tiesinkö minä siitä!" karjasi Klaus ja kouristeli suuliinaa.
"Et -- et suinkaan; -- siitä ei sinua kukaan syytä... Semmoiset asiat
tuntee, jolla on vähänkin halua ja harrastusta."
"Minä eroan konttorista -- heti -- en ole päivääkään kauempaa, --
minä"... Hän aikoi syöksyä pöydästä.
"Noh noh, täytyy kai minun kestää sekin... Tänään olen kärsinyt sangen
raskaan tappion. -- Kiitos sinulle, Klaus, hellästä ja toimekkaasta
huolenpidostasi", äänsi tirehtori väräjävällä äänellä, joka tuli
kolkkona kuin haudasta.
"Se on kehnoa, -- pannaan syy minun niskoilleni. -- Saa-ta-na!" ulisi
Klaus ja singahutti tuolin taakseen. -- "Se on kehnoa... Sen sanon
äidin kuulleen"...
"Jos nyt tekisin sinulle oikein!" -- Tirehtori ponnahti pöydästä ja
Klaus väistyi kappaleen taaksepäin.
"Isä", huusi Gertrud, -- "Sinä et saa" --
"Hän on mielestään mainiosti menetellyt tänään, kun jätti isänsä
pälkääsen", ilkkui tirehtori.
"Minä heitän kaikki tyyni", huusi Klaus. "Isä arvelee, että minun
vielä pitäisi ottaa selkäänikin. -- Minusta menköön nyt kaikki vaikka
miten --. Minusta ette enää saa vaivaa ettekä vastusta! -- Minä lähden
matkoihini -- aivan tyynesti"... Hän singahutti tuolin tieltään niin
että rämähti ja syöksyi ulos.
Käytävästä kuului oven paukahdus ja askelet portailta...
"Huonosti kasvatettu, paatunut, röyhkeä poikaloppi!" -- huudahti
tirehtori ja harppaili kiivaasti edes takaisin huoneessa. -- "Nyt hän
saa nöyrtyä kerrassaan, ennenkuin annan hänelle anteeksi... Saa oppia
hillitsemään itseänsä" --
Hän lähti äkkiä tältä ilkeältä taistelutantereelta, jolla tuoli vielä
makasi jalat taivasta kohti pesän edessä, ja meni konttoriin.
"Joudu nostamaan tuoli, Gertrud, ennenkuin sisäpiika tulee", kiiruhti
rouva.
"Se on kauheata, äiti! -- että isä tuolla tavalla syyttää Klauta, joka
ei tiedä miten hän parhaiten voisi asiat toimittaa. -- Siitä minä olen
vihassa, niin että tekisi mieli" --
"Isä on pahalla päällä, näetsen. Täytyy vaan odottaa, kunnes puuskaus
menee ohi, -- isä ei siedä, että joutuu tappiolle"...
"Tappiolle? -- Lienee kai muillakin tässä maailmassa oikeus pitää
omaa mielipidettä... Tässä diligenssiasiassa olen samaa mieltä kuin
Johnston. -- Sisuni nousee kapinaan isää vastaan. Kun hän myöntää, niin
tunnen sisässäni nousevan äänen, joka heti huutaa ei" -- --
Rouva jäi yksin huoneesen. Hän kävi tuon tuostakin akkunalla, katsoi
ulos ja kuunteli, asteli sitten edes takaisin huoneessa... Klaus parka,
hänen suora luonteensa ei siedä vääryyttä... Aika se vasta opettaa...
Kun saa nousta puun latvaan ja noukkia ne jyväset, jotka sattuu
löytämään...
* * * * *
Tirehtori avasi oven ja katsoi huoneesen:
"Jette sinä, eikö häntä kuulu? -- Käsitätkö, minne poika on joutunut?"
"Luultavasti hän ei niin tarkkaan tietään punninnut; arvatenkin tahtoi
kävellä, kunnes mieli asettuisi. -- Sinä olit niin tyly häntä vastaan,
Bratt."
"Hm, -- hänellä on kauhean hillitsemätön luonto. Tuntuu siltä... minua
melkein alkaa pelottaa"...
Hän lähti ja pysähtyi portaille.
Meni sitte konttoriin ja palasi takaisin huoneesen, lakki päässä:
"Missä on Gertrud? -- Onko hän noussut kammariinsa? -- Minusta näyttää
se jotenkin välinpitämättömältä; -- vähän tunteeton on tuo neiti
hyvä... Noo, onko hän siellä sisällä... Kuule Gertrud, lapsukaiseni...
Puehan päällesi ja juokse puutarhaan katastamaan, sielläkö se Klaus
lymyä kököttää, -- niin olet kiltti... Minä olen hieman levoton hänen
puolestaan, minne hän oikeastaan on joutunut; -- ehkä hänen päähän
pälkähtäisi jäädä sinne yöksi istumaan. -- Niin, jouduhan nyt, niin
minä sen aikaa odotan ulko-ovella...
"Mitä? -- Etkö löytänyt... Voitko sinä käsittää?...
"Lähtekäämme renkitupaan ja saakaamme Lars avuksi"... Isän kasvoissa oli
jotain epätoivoista, joka koski Gertrudiin.
"Luulenpa parhaaksi, että otamme lyhdyn, me kahden, Gertrud, ja
lähdemme yhdessä etsimään; turha olisi nostaa liian suurta melua."
Pimeässä kulki hän sitten suoraa päätä sahalle ja virralle, Gertrud
seurassaan.
Hän pysähtyi muutamassa huoneessa aukon eteen, josta vesi näkyi mustana
virtaavan, seisoi ja katsoi aukkoon lyhty kädessä, kasvot aivan harmaan
kalpeina...
"Ei isä, ei?" puhkesi Gertrud.
"Etkö siis luule, että hän on joutunut semmoiseen epätoivoon?" kysyi
tirehtori hiljaa.
"Hyi ei, isä!" -- -- -- --
"Jette, Jette", -- sanoi tirehtori huoneesen astuessaan; -- renki oli
käynyt etsimässä ulkohuoneet ja kaikki lähiseudut, Gertrud oli etsinyt
ja tirehtori itse palasi juuri maantieltä, jossa hänkin oli käynyt
etsimässä; -- "se vaan puuttuisi, että olisin saanut hänet epätoivoon
-- eikä siitä ole takeita -- hän on niin raju luonnoltaan"...
Hän istui sohvaan ja hiki valui kasvoiltaan.
"Mitä sinä Jette luulet? -- Sinä et tahdo sanoa, ettet saisi minua
murheelliseksi... Vai luuletko minun liioittelevan?" hän melkein
rukoillen lausui.
-- "Kun hänessä, näetten, ei olisi niin hillitsemätön veri... Poika
tosiaan oli viaton"... pääsi häneltä katkonaisin lausein, heidän
istuessa siinä lampun ääressä, kello oli jo puoli yksi; -- "mutta minä
aivan hyökkäsin hänen päällensä...
"Niin hyvä, kiltti ja luotettava, -- niin kelpo poikaa saa etsimällä
etsiä, -- ja niin reipasta"...
Hän kävi Jeten luo, puristi ja paineli Jeten kättä... "Tuntuu siltä,
ikäänkuin tässä olisi tapahtunut joku onnettomuus... Kunpa vaan
tietäisin, missä hän on!"...
"Käske, että Gertrud lähtee kamariinsa ja panee maata", sanoi hän;
alkoi sitten kiivaasti astua edes takaisin lattialla. -- "Etkä
sinäkään, Jette, enää jaksane. Minä jään tänne istumaan."
"Tiedäthän sinä, etten minä voi maata, Bratt, ja että minä tahdon olla
sinun luonasi."
"Heti kun aamu vähänkin valkenee, niin etsimme tarkkaan kaikki paikat.
Jos se on tapahtunut, niin annan itseni polisin haltuun", sanoi hän
synkästi...
Joku nousi ulkona portaita, ja käytävän ovi aukesi hiljaa, ynnä
sulkeentui.
Tirehtori seisoi hiljaa, liikkumatta...
Kuului ikäänkuin vastaan inttämistä ja puhetta...
Gertrudin se oli ääni; hän puhui kuiskutellen ja hartaasti, ja sai
veljen nousemaan portaita kammariinsa.
"Hän on ollut kaupungissa ja juonut itsensä päihin", päätti tirehtori.
"Mutta Jette!" -- hän puristi vaimoansa rintaansa vastaan, niin että
tämä tunsi, miten hän vapisi; -- "hän ei saa kuulla siitä sanaakaan
huomenna", lausui hän hiljaa. -- --
"Nyt on Klaus tullut kotiin; hän on mennyt kammariinsa maata", ilmoitti
Gertrud reippaasti ovesta. -- --
"Vartioitse mieltäsi, rakas Gertrud!" kehotti tirehtori lempeästi, kun