Pahuuden voimia - 05

"Abraham... Abraham"...
Abraham kääntyi unisena tuijottaen valkeata kohti.
"Nousin tänne sanomaan sinulle, että jos sinulla on rohkeutta ja halua
ruveta maalariksi, niin saat lähteä; minäkin luulen, että se on sinulle
ainoa oikea ala. -- Etkö arvele samaa itse?"
Abraham hymyili sukkelasti, vaistomaisesti aavistaen, että hänen piti
olla varoillaan, ja koitti ikäänkuin pysytellä itseään tiedottomassa
unenpöperössä. -- "Mitä... mitä juttuja... Gertrud, isä... on puhunut
loruja... Ethän sinä niistä loukkaannu?" sopersi hän.
-- "Sillä nyt olen minä aivan selvillä siitä, että liikemieheksi et
sinä kelpaa. Siinä suhteessa olet sinä jo seulottu ja nähty. Siihen ei
sinulla ole malttia eikä taipumusta... Ja kenenkään ei pidä semmoiseen
antautua, joka hänelle ei sovi... Sinulla nyt kerran on jonkinmoista
taipumusta piirustamiseen ja maalamiseen --. Ja eikö ole parempi
viljellä niitä lahjoja, jotka on, kuin niitä, joita ei ole, -- jos
niistä ehkä voisi jotain syntyä?"...
Johnston astua heilui edes takaisin lattialla ja pakisi melkein
teeskennellyllä intoilulla:
"Rahoja saat, niin paljon kuin vaan tarvitset. -- Paras että matkustat
joutuun, poika -- --
"Niin on, sillä oikeastaan on sinulta jo mennyt hukkaan muutamia
kalliita vuosia!"...
Hän seisahtui ja katsoi Abrahamiin, joka istui vuoteellaan puoleksi
nousseena, kuuntelevassa asennossa, ikäänkuin hän ei olisi korviaan
uskonut; hyvän aikaa oli Abraham uskonut vaan unta näkevänsä ja
pelkäsipä jo hetken aikaa täydellä todella, että oli tullut hulluksi;
-- kun näki isänsä noin keskellä yötä käyskentelevän lattialla ja
rakentelevan ihania tuulentupia maalauksesta.
"-- Sitten puuhaamme näetsen kumpikin omalla kulmallamme", lausui
Johnston lopuksi jotenkin lyhyeen ja astui ovea kohti, -- "sinä siellä
ulkomailla... Ja minä täällä kotona hommaan ja pidän huolta siitä,
ett'ei sinun juuri tarvitse kerjätä eikä ruikuttaa, saadaksesi taulusi
myydyiksi."
Nyt se oli tehty! -- hän nyökkäsi päätään ja lähti nopeasti.
Johnston teki tavallista kiireempää levolle laskeutuessaan. Unta hän ei
kyllä odottanutkaan; mutta päänalusella ja pimeällä on oma rauhansa,
ja hän aikoi juuri kynttilän sammuttaa, kun samassa Abraham hyökkäsi
huoneesen tohvelijalassa ja paitasillaan...
"Sinulle on joku puhunut, että minä muka olen suruani näytellyt, kun en
ole saanut maalariksi ruveta -- mutta se ei ole totta -- julkeavatkin
--"
"Ei poikani, ei, minä vaan muutoin satuin sitä ajattelemaan, -- minä
näetsen puhuin rouva Brattin kanssa."
"Ja nyt teet sinä semmoisen uhrauksen -- minun onneni hyväksi, niin
kai hän sanoi, sillähän on tapana puhua niin hienosti. -- Mutta kun
sinä sitte kuolet, ajatteliko ämmä sitäkin?" ulvoi Abraham. "Kun vaa'an
toinen pää painuu alas, niin nousee toinen ylös. Ja minuun ei ainakaan
mahdu miten se olisi 'onneksi' meille kummallekaan --"
"-- Minä olen asiata punninnut, Abraham, ja aioin sinulle juuri sitä
sanoa, että minun mielestäni sinun tosiaan täytyy antautua sille
alalle."
"Kuules nyt isä!" -- hän pysähtyi ja katsoi häneen tutkivasti. -- "Onko
todella tämä aikomuksesi... etkö sinä sitä murehdi -- eikö se pahasti
kaiva sydäntäsi?"
"Tiedätkö mitä", sanoi Johnston; hän kohousi kyynäspäidensä nojalle,
omituinen katse silmissään, -- "jo melkein rupean luulemaan, että se
on, tuntuu siltä"...
"Sillä itse minä toden totta uskon, että maalariksi kykenen, se
on varma... Ja saatpa nähdä, että kun vaan saisin oppia paremmin
piirustamaan, niin kyllä lähettäisin sinulle toisen kuvan toisensa
perästä, jotta oikein saisit nähdä erotuksen --
"Odota vähä, älä sammuta kynttilää, minä vaan tuon kamaristani jotain" --
Tuokion kuluttua palasi hän kuin tuulen puuska -- nyt olivat sääret
verhottuina, -- ja kädessään oli hänellä koko joukko piirustuksia.
"Nyt saat nähdä. -- Pane kynttilä tuohon pääsi taa...
"Tuo vanha hevoskaakki tuossa, -- eikös siitä näe, kuinka se on lopen
ajettu, ja kuinka se on kyllästynyt tämän maailman surkeuteen?... Tämä
valmistui toissa päivänä; -- se seisoi ja pureskeli lankkukuormansa
edessä ja mulkoili kohti harmajaa taivasta -- se niin!... Ja tuo, isä!
se on asianajaja Alsingin hevonen, joka on levottomana, kun ei muka
koskaan pääse lähtemään rouva Michelsenin pihasta, se oikoo kaulaa ja
pudistaa ruumista, niin että valjaat rämisevät, iukasee... Huomaako,
miten sen suupielet ja hampaat ja korvat ja kaikki osottavat ikävää?...
Mielenilmaus se on minulle pääasia. -- No tuo, se taas on apteekarin...
se on niitä pilalle hemmoteltuja kauran syöjiä, joita kuski passaa, ja
jotka oikkuilevat ja potkivat. Kas tuossa, kun sitä su'itaan, kuinka
se nauttii siitä, pitkä selkä oiossa, silmät raollaan ja kuono melkein
seimen sisässä...
"Tässä ei näe oikein hyvästi, isä, -- minä sytytän lampun --
"Tuo lehmä -- se näyttää niin hyvältä ja ymmärtäväiseltä kuin perheen
emäntä... kissa... se on tyytyväinen ja kehrää, ja kutittaa viiksillään
lähimmäisensä mainetta. -- Huh, -- siinä alkavat pilakuvat kaupungilta
-- eläinihmiset" -- --
Abraham pakisi, levitteli piirustuksiaan, lateli oikean näyttelyn
sängylle, tuolille ja pöydälle.
"Parisiin pitäisi päästä... Saatpa nähdä isä, -- kun olen vuodenkin
poissa; -- niin jo on erotus tavattoman suuri --"
"Vuodenko poikani, -- siitäkö olisi mihinkään! Täysi tosi tässä on
eteen otettava, jotta sinusta... Eläimiin sinulla, kuten itse sanoit,
on suurin taipumus... Onhan niitä joitakuita mainioita eläinmaalareita
-- -- van de Velde -- ja Rosa Bonheur" --
"Ne ovat jo vanhoja! -- ei, ei, ei, nyt on varsin uusia, ja ne ne ovat"
--
"Niin niin, puutu sinä vaan parhaisin -- kaikkein parhaisin... Viljele
omaa silmääsi, -- älä tee sen mukaan kuin muut... Ehk'ei ole viisasta,
että sanon sen... mutta, jos voisit oikein kehittää sen, mikä sinussa
asuu -- ja kun et heti kävisi tuommoiseksi tyhmänylvästäjäksi, Abraham,
-- niin voisit sinä ehkä saada itsestäsi varsin kelvollista...
Viisainta lienee lyödä vaan yhtä naulaa -- luulisin melkein, -- että
etupäässä vaan eläimiä" --
"Tietääkö Sofia täti tästä?" kysäsi Abraham äkkiä.
"Ei vielä, -- mutta kohta sinun lähteä pitää, Abraham, se parasta
lienee, -- pitkällehän jo on vuosi ehtinyt! -- Jos täti estelee
varustuksilla ja vaatteilla tai muulla sellaisella, -- niin emme siitä
välitä; tämä viikko se saa hänelle riittää...
"Minulta saat sinä tusinan paitoja ja sukkia -- ja Parisissa muita
vaatteita. -- Nyt en saa lepoa poika, ennenkuin olen sinusta päässyt ja
tiedän, että olet omalla urallasi."
Abraham hyppäsi korkealle ilmaan.
"Herran pohtimet! isä"...
"Kokoo sitten nuo paperisi. Käyhän kello jo neljättä... Taikka jätä ne
huomiseksi" -- --
"Niin, Abraham", -- hymyili Johnston ja nyökkäsi päätään. --
"Mahdottoman huojentavalta on tuntuva, kun sinua ei huomenna näe
konttorissa!"
"Samoin minulle", lauloi Abraham, jotta hiljainen talo kajahteli, ja
hyökkäsi portaita ullakkohuoneesensa.
Unessa vaipui hän ikäänkuin toiselta tyveneltä, pehmeältä ja suloiselta
höyhenpatjalta yhä toiselle, vaipui äärettömiin...


VI.

Gertrud istui ulkona puutarhan portailla ja puhdisti mansikkamaasta
poimimiansa marjoja, ja rouva oli muuttanut vitsatuolinsa ulos ja istui
nyt kiintyneenä Thiersin vallankumouksen historiaan.
"Käsitätkö sinä äiti, miten Johnstonilaiset luonaan saavat sijaa
stiftiamtmanille", ihmetteli Gertrud, -- "nyt kun heillä on sekä vanha
rouva Macolm että tehtaanhoitaja vierainaan?"
"Heille ei se tuottane suurtakaan huolta, -- onhan stiftiamtmani
Johnstonin vaimo vainajan sukulainen. Ja mitäpä yhdestä yöstä --
näin herttaisella kesä-ilmalla... Onhan heillä esimerkiksi uusi
puutarhakamari."
"Mutta eihän se edes ole valmis vielä! -- ja vaikka sinne vuoteen
nostaisivatkin, niin eivät suinkaan voi käskeä häntä tyhjään huoneesen."
"En ensinkään ole varma, tokko Johnston siinä suhteessa on niinkään
tarkka... He ovat niin siunatun suoria ja varmoja käytöksessään --
tarkoitan juuri niinkuin ihmisten tulee olla toisiansa kohtaan;
olemmehan me kyllä vaan paljaita ihmisiä kaikki tyyni"...
"Niin kyllä ihmisiä, äiti!... Mutta siinä on kuitenkin isä oikeassa,
että Johnston yhtä hyvin voisi yhdellä kerralla rakentaa itselleen
kunnollisen suuren talon kadun alapäähän, -- onhan hänellä nyt varoja
vaikka kuinka, -- sen sijaan että nyt paikkailee ja jatkaa vanhaan
yhden huoneen erällään."
"Näetsen rakas lapsi -- hänellä ja isällä on niin peräti erilaiset
luonteet; Johnstonia eivät huvita uudisrakennukset. Tapojansa hän
varmaankaan ei muuta, vaikka miten vaurastuisi... Ja varsin hyvin
ymmärrän, ett'ei häntä sen enempää kuin noita vanhoja tehtaalta
tuotuja kalujakaan huvita uljastella komeissa, vasta maalatuissa ja
vasta verhotuissa huoneissa alaalla kaupungissa. Vanhat haavat, jotka
seisovat hänen talonsa takana -- ja puutarha, jonka hän on kuntoon
saanut, -- en suinkaan minä usko, että hänen on helpompi muuttaa niiden
luota nyt, elettyään niiden seurassa raskaan ajan, -- kuin ennen itse
tehtaasta"...
"Minä arvelen", keskeytti Gertrud äitinsä mietteet, -- "minä
arvelen, että varmaan he perältäkin majoittavat hänet Abrahamin
ullakkokamariin... Onhan siellä katto matala ja seinillä monenlaisia
merkillisiä tapetteja", hymyili hän; -- "mutta se näkyala, joka sieltä
on kaupungin yli vuonolle --"
"Joka tietäisi, muistaako Abraham nyt sitä näkyalaa" -- lausui rouva
miettiväisenä. "Paljon on hän surrut sen akkunan ääressä; -- hän oli
silloin kuin vanki, jolta maailma oli suljettu"...
"Herrajesta, äiti, onpa hänellä nyt sen sijaan vapautta vaikka kuinka
paljon! -- Yhden vuoden oleskelee Parisissa, toisen Italiassa ja nyt
palaa jälleen Parisiin. -- Minäpä luulen, että hän on unohtanut sekä
akkunan ääreiset surunsa, että isänsä, jonka muka piti murheesta
kuolla, unohtanut kaikki tyyni."
"Nyt puhut sinä sangen ymmärtämättömästi, Gertrud. Hänellä kyllä
varmaan on raju ilo työstään, -- sen uskon. -- Mutta se ei suinkaan ole
kevyttä eikä löyhää; voimakasta se on ja lujaa."
"Väitänkö minä muuta, äiti! -- Tuommoiset taiteilijat... Ne lentelevät
pitkin ja imevät kaikesta kauniin. He vaan eivät ole oikein ihmisiä...
Kuta vähemmän vanha heitä kiusaa, kun antautuvat uuden huumaukseen,
sitä parempi heistä... Ja ne senlaiset opinnot joita he -- hyi!"...
Rouvan silmät katsoivat omituisesti tyttäreen; -- hänestä vilahti
Gertrudista mielen salainen kuohu...
"Minun mielestäni on tosiaan sangen ihmeellistä", kuului Klaun pakina,
kun hän nousi portaita, -- "kovin ihmeellistä, ett'ei Johnston ole
täksi illaksi kutsunut isää, kun stiftiamtmani on hänen luonaan."
"Niinkö arvelet, poikani! Eihän vielä ole liian myöhäistä", tuumaili
rouva, -- "Johnston tahtoo tietysti ensinnä olla aivan varma siitä,
että amtmani todella saapuu."
Maantieltä kuului jyrinää, ikäänkuin jonkinlaisista suuremmista
ajoneuvoista.
... "Ja tuossapa luulen hänen ajavan", huudahti Klaus ja katseli
vilkkaan uteliaana maantielle.
Ne olivatkin vaan kotia palaavat kyytirattaat, joiden perään oli
sidottu aisoista toiset rattaat.
Tirehtori alkoi näkyä lehtokujan alapäästä. Tänään palasi hän tehtaalta
tavallista aikaisemmin, ja Klaus näki parhaaksi pyyhkäistä tiehensä
selttereineen ja lasineen, johon hän oli ruokahuoneessa bufettikaapista
tipahuttanut hieman konjakkia höysteeksi. Vietettyään konttorissa
tulikuuman päivän, aikoi hän tehdä leponsa niin makeaksi kuin suinkin
ja filosoferailla savuavan sikarin parissa hupihuoneen siimeksessä.
"Eikö minulle ole kaupungista tullut minkäänlaista sanaa tai
kutsumusta?" kysyi tirehtori jo matkan päästä jotenkin malttamattomana.
Hän seisahtui ja katsoi maantielle. Silloin tällöin keskeytti
hiljaisuuden moniaitten kyytirattaitten tai kääsien jyminä; miehen,
hevosen ja rattaiden venyvät varjot kiisivät maassa ja pitkin säleaitaa.
Vihdoin katsoi hän parhaaksi asettua auringonvarjostimen alle
portaille, ja alkoi selailla sanomalehtiä ja postia ynnä ryypätä
kahvia, jota oli häntä varten kuumana pidetty.
"Onko ilmapuntari laskenut?" kysyi rouva.
Tirehtori vaan kohautti olkapäitään.
"Surkeata miten puissa oksat riippuvat."
Tirehtori ei kuullut; hänen huomionsa äkkiä kiintyi johonkuhun, joka
nopeasti astui pitkin tietä, ikäänkuin sanantuoja kaupungista.
Kasvojen ilmaus kirkastui, kuta enemmän mies lähestyi porttia, ja
tirehtori melkein hymyili, vaikka oli lukevinaan.
Ei, mies menikin sivu!
"Ohi puoli kuuden jo", mutisi tirehtori ja katsoi kelloaan; hän jäi
istumaan ja tanssitti sormiaan porraskaiteilla. -- "Vietävän hyttyset!"
Huitasi tuimasti nenäliinallaan.
Alhaalla maantiellä nousi jälleen pölypilvi ajoneuvoista, jotka mennä
huristivat säleaidan sivustaa.
Tirehtori katsoi ja kuunteli, nieli sitten yhdellä siemauksella
kahvikuppinsa tyhjäksi ja alkoi jälleen lukea.
"Eikö mitään uutta, Bratt?" yritti vihdoin rouva.
"Lontoon rahamarkkinoiltako? -- Kyllä, ne ovat nousemaan päin, -- ja
raudan hinta nousee. Tuossa... lue mitä haluat."
Rouva jälleen vaipui omiin mietteisinsä nostellessaan laseja ja
etsiessään taimenalkuja. -- Ihmeellinen henki se asui ihmisissä siihen
aikaan... Camille Desmoulins -- -- --
Äänettömyydessä kuului nyt pihaportin hidasteleva narina.
"Joudu lampaita päästämään, Anna, -- ja sulje portti", huusi Gertrud.
Hän juoksi pihaan ja tarttui koiraa niskasta; koira haukkui ja
pinnisteli vastaan... "Tänään ei tule mitään lammasurheilusta, kuuletko
Tyras!"
"Senkin penikka! -- pane se jälleen kahleisin." -- Tirehtori käänsi
selkänsä harmissa.
Nyt jyrisi maantie, ja aika vauhtia ajoi siitä ohi kaupunkiin päin
vaunut, suuri pölypilvi perässään.
Tirehtori nousi seisomaan ja katsoi omituisesti myhähtäen niiden
jälkeen, viheriäisen säleaidan yli. Hän seisoi asennossa ikäänkuin
rintaman tehdäkseen, jos niistä ehkä tervehdittäisiin.
"Stiftiamtmani!"... huudahti Klaus, joka harppasi ylös portaita.
Tirehtori vilkasi kelloaan, -- ja Klaus hyvästi käsitti tämän tempun.
"Jos Johnstonilta kutsumusta tulee, niin on se täällä puolessa
tunnissa", selitti poika ja käveli vihellellen maantielle päin,
tähystelläkseen.
Tirehtori kävi istumaan ja katseli hartaasti toista saapastaan, jonka
hän oli nostanut penkille. Miettiväisenä siveli hän leukaansa --
tunnustellen kerran toisensa perästä parran sänkeä, -- haali sitten
äkkiä kokoon postin ja lähti makuuhuoneesen. -- Lämmintä vettä,
kuultiin hänen sieltä käskevän.
Kirsikkapuusta lankesi varjo portaille, ja rouva alkoi kastella
ruohokentän laidoille istutettuja neilikoita.
* * * * *
Oli jo illallisen aika, kun Klaus palasi maantieltä aika harmissaan.
"On se merkillistä! -- Nurinkurista lievimmin sanoen, eikö sinustakin,
isä... Ja vaikka sinä aina kutsut hänet!"
"Miehellä olkoon valta tehdä mitä haluaa", lausui tirehtori lyhyesti.
"No mutta" -- puuttui rouva puheesen, "tiedämmehän me kaikki, mimmoinen
Johnston on; -- hän on niin hajamielinen, eikä hän varmaankaan ole
ajatellutkaan, että kutsuisi vieraita luokseen. Johnston ei olisi
laiminlyönyt isää."
"Se hajamielisyys, niin... Onhan se kyllä sangen viehättävä sekin;
mutta enpä ole koskaan nähnyt hänen sillä mitään menettävänkään."
Klaus ällistyi. Nyt oli isä täydellä todella vihassa... Ja tuossa hän
nyt käveli parta valmiiksi ajeltuna. --
"Asian laita on luonnollisesti ja hyvin yksinkertaisesti se, että
Johnston yksinään tahtoo kaupungin edessä ylvästellä tuttavuudellaan
stiftiamtmanin kanssa, ilman isää!" päätteli hän.
"Sinä ja sinun luonnollisuutesi ja yksinkertaisuutesi", lausui Gertrud
kiihkoisesti, -- "isän ei tarvitse kuin kädellä viitata, niin olet sinä
altis vaikka mihin, aivan kuin Tyras."
"Ei, ei Klaus, mitä sinä turhia", oikasi äiti häntä tyynnytellen.
-- "Johnstonissa ei ole pikkumaisuutta, se ei ensinkään kuulu hänen
luonteesensa."
"Klaus on oikeassa, -- on se merkillistä!" lausui tirehtori katkaisten
tulistuneena kaiken keskustelun tästä asiasta. -- "Johnstonilla on
heikot, sangen heikot puolensa."
Hän tarttui tuimasti oveen ja lähti huoneesen.
* * * * *
Seuraava päivä oli "kuuma päivä", siksi oli tirehtori sen ristinyt.
Kaupungissa oli hänen konttorinsa niinkuin tavallisesti lauantaisin
täpösen täynnä ihmisiä, jotka yrittivät häneen takertua, ennenkuin
hän pääsi johonkin kokoukseen lähtemään tai vihdoin säästöpankkiin
häviämään; sitä ennen piti häneltä kiristettämän joku lupauksen tai
myöntymyksen sana.
Päivän ottelu alkoi etehisen ja porraskäytävän selväksi tekemisellä;
pari itsepintaista anojaa oli otettava mukana konttoriin, jossa hän
sitten seisoi kiireissään, paperit kainalossa, valmiina lähtemään. Hän
vastasi tyvenesti, selvästi ja lyhyeen, aikaa säästäen niin paljon
kuin suinkin, ja lähti sitten katua ylös, vilkuen joka puolelle, missä
ehkä näkisi ihmisiä, jotka olivat asettuneet häneen puuttuakseen. Hän
hymyili leveään, -- tuossa tuli vastaan vankkaperusteinen laivanisäntä,
jota oli kohdeltava herttaisesti...
Päivällisen tapaisesta ei nyt voinut olla puhettakaan, korkeintain
ennätti hän sivumennen poiketa konttoriin ja hotaista suuhunsa pari
kotoa mukaan ottamaansa, vastakkain pantua voileipää, joiden välissä
oli kinkkua ja lihaa, ynnä puolen pulloa olutta, -- tai varastaa
itsensä aamupäivällä Johnstonin luo saamaan lasin portviiniä neiti
Rönnebergiltä.
Mutta _se_ se ei juuri tänään pistänyt hänen päähänsä. --
Hän oli jo kestänyt päivän ottelut ja rasitukset hyvään matkaan
iltapäivää ja oli par'aikaa säästöpankin kokouksessa, kun kasööri äkkiä
pisti päänsä johtokunnan huoneesen ja ilmoitti, että Johnston pyysi
puhellakseen hänen kanssaan.
"Jos hänellä on säästöpankkiasioita, niin olen hänen palvelijansa; --
mutta hän huomannee itsekin, kuinka vahvassa väkeä vielä seisoo siellä
ulkona tiskin takana."
"Hra Johnston lupaa odottaa täällä ulkona sen aikaa", ilmoitettiin
jälleen ovesta.
"H-m, -- hieno mies"... mutisi tirehtori; -- "silloin saamme kunnian
kiiruhtaa, Gaarder! Lukekaa te kämnäri ääneen lainasuostumukset, niin
kirjoitamme sitten pöytäkirjan alle"...
"Ole hyvä, Johnston", lausui hän ovesta, -- "kokous on nyt päättynyt."
Jäykänlaisesti tarjosi hän tuolin. Teidentarkastajan hopeanharmaa pää
ja lempeät kasvot ilmestyivät Johnstonin taakse oveen: -- "Uskallanko,
-- saanko... olla niin rohkea"...
"Täällähän on läsnä kolme valtuuston jäsentä", -- alkoi Johnston, "ja
kun itse olen neljäs, niin voipi ehkä täällä saada asian alkuun; --
voimmehan melkein pitää itseämme enemmistönä", hymyili hän.
"Minä puolestani olen paljasta korvaa", vakuutti tirehtori.
"Asia on se, että stiftiamtmani kävi luonani eilen illalla, niinkuin
hyvin tiedät"...
"Enpä juuri voi sanoa tietäväni; mutta sehän on saman tekevä. Noo -- me
odotamme jännityksellä."
"Minä sanalla ja kädellä hänelle lupasin, että rupeisin ajamaan asiaa,
jota hän suuressa määrin harrastaa, -- ja josta minunkin mielestäni on
oleva kaupungille paljon etua... Olisi nimittäin saatava järjestetyksi
matkailijaliike, joka täälläkin niin alkaa vauhtiin päästä. Per
Enoksenin kyytilaitoshan on paisunut kerrassaan suurenmoiseksi,
ilmoittaa ja reklameeraa ja on yhteydessä höyrylaivain kanssa.
Amtmani on antanut teidentarkastaja Finkenhagenin toimittaa luettelon
matkustajista; luettelo osottaa, että matkustajain luku on kaksi sen
vertaa, kuin tarvitaan säännöllisen diligenssikulun aikaansaamiseksi
tähän kaupunkiin. Saanko pyytää teitä, hyvät herrat, katsastamaan
tämänsuvista luetteloa"...
Hän antoi sen Bratille, joka loi siihen pikaisen katseen, ja antoi sen
sitten kämnäri Vaagelle.
Teidentarkastajan lempeät, hyväntahtoiset kasvot kävivät vielä entistä
leppeämmiksi, kun "asian perustus" lupaili näin sulasti suoriutua.
Tirehtori tietysti oli Johnstonin miehiä.
"Sallittakoon minun sanoa", lausui hän varovaisella lämmöllä,
"että minä jo kaksi vuotta olen tätä asiaa harrastanut -- aivan
hiljaisuudessa, helposti ymmärrettävistä syistä, he, he"...
"Helposti ymmärrettävistä syistä", matki tirehtori häneen kurkistaen
ja irvistäen, ikäänkuin olisi aurinko silmiin pistänyt. "Se on, te
ette halunneet saada Per Enoksenia niskaanne. Ei ole hauskaa joutua
tekemisiin hänen kanssaan, ei; hän tietysti ei ole hyvillään siitä,
että saadaan häviöön hänen kyytiasemansa."
"Tuuma on niin sanoakseni käynyt helmalapsekseni, hra tirehtori, -- ja
jos minun vähät tietoni ja lähes seitsemänkolmattavuotinen kokemukseni
tämän piirin maantieliikkeestä jotain painaa, niin olen minä ilolla
kannattava asiaa."
"Niin, kannattakaa te vaari vaan, -- minä kannatan vastaan...
Ja samalla sanon syyn: Kaikki tuommoinen kituuttelu ja yrittely
diligensseillä ja muulla sentapaisella, se vaan ehkäisee ja viivyttää
rautatien tänne saamista; -- ja se se kuitenkin on pääasia tälle
kaupungille ja koko piirille... Mieltäni pahoittaa, Johnston, etten
tällä kerralla voi olla amtmanillesi mieliksi, ole hyvä ja vie hänelle
semmoiset terveiset, -- Me tyydymme Per Enokseniin, kunnes saamme
rautatien. Niin on selvä ajatukseni, ja se on yhtä hyvä kuin mikä muu
ohjelma tahansa!"
Johnstonin kasvoihin ilmestyi pari kuumaa pilkkua, hän nähtävästi
hämmästyi, kun ehdotusta näin suoraa päätä vastustettiin.
"Tuo on päähänpisto, Bratt", lausui hän päätään pudistaen. "Sinun
lempiaatteesi, rautatien vuoksi, pitäisi muka kaiken muun olla
mahdotonta."
"Niin, mikäli minä voin", sanoi tirehtori hymyillen ja katsoi kattoon
merkillisen tyytyväisen näköisenä.
"Anna anteeksi, mutta äskeinen perustelusi ei juuri pysty minuun",
lausui Johnston jotenkin lyhyeen ja alkoi astua edestakaisin lattialla.
-- "Mutta muutoin on harmillista, -- vietävän harmillista, -- kun noin
odottamatta tulee eteen kivi, johon kompastuu"...
Teidentarkastaja hymyili tyhjästi ja punastui aina valkeaan hiuksien
reunustaan saakka, katsoi epätietoisena milloin tirehtoriin, milloin
Johnstoniin. Jos vaan olisi huomannut olla varoillaan, ettei olisi
joutunut kummankaan puolelle... "Niin, eihän minulla ole mitään
sanottavaa"... alkoi hän pakista.
"Etkö voi kuitenkin asiaa punnita, Bratt!" huudahti Johnston.
"Punnita?"... Tirehtorin pyöreä linnunsilmä tirkisti. Stiftiamtmani ja
Johnston olivat luulleet, että muka oli heidän käsissään kaikki valta,
päättivät eilisiltana koko asian, luulivat voivansa hänen talonsa ohi
käydä...
"Hohhoo -- jaa, päättynyt tämänkin päivän puuha!"', haukotteli
tirehtori ja oikasi mielihyvällä ruumistaan. "Saatte ottaa pöytäkirjan
huostaanne", huudahti hän kasöörille ja tarttui hattuunsa lähteäkseen.
"Nyt on vaari väsyksissä -- ja nälkä on kuin sudella", uskoi hän
Johnstonille, mieli suuresti keventyneenä siitä, kun oli kuitannut
eiliset...
"Tulehan meille", kutsui Johnston, "luulenpa Sofialla vielä olevan
ruokaa, -- lohta tai ainakin vähän paistia -- laitettiinhan niitä
amtmanille."
Bratt vilkasi häneen terävästi. Aikoiko hän kutsua amtmanin jätteille?
-- Ei -- hän näytti niin siunatun viattomalta. Ja olihan se jo
kuitattu...
"Hiisi nähköön, miksi annoit amtmanin narrata itseäsi tuommoiseen", --
huudahti hän harmissaan, "vahinkoa sinulle vaan on siitä... lohtako
sanoit? -- Mutta saman tekevä, kun sitä vaan on viljalta!" -- --
-- Ulkona Johnstonin tilavalla, lisäksi rakennetulla verannalla näkyi
vanhan rouva Macolmin vaalea karttunainen puutarhahattu, ja salissa
haaveksi tehtaanhoitaja pianon ääressä. Hänen kovettuneet, kankeat
kätensä hapuilivat yhä uudelleen ja uudelleen vaikeanlaista kohtaa, ja
pää silloin tällöin säesti hartaalla nyökkäyksellä.
"Täällä Johnstonilla aina on kuin toinen ilma", lausui tirehtori, hän
istui mielihyvällä puutarhatuolille, vanhan rouvan viereen; "samalla
minusta tuntuu, ikäänkuin olisin satain penikulmaan päässä kaupungista,
pankista ja sahasta, -- semmoinen rauha!"
"Niin nähkääs hra tirehtori, kaikki on verrannollista", lausui rouva
ja nyökkäsi päätään; -- "tätä te kutsutte rauhaksi. Vaan täällähän
telefoneerataan ja telegrafeerataan, ja höyrylaivat puhaltavat, niin
että aina ihmettelen, uhanneeko joku vaara, ja täällä yhtä mittaa
juostaan Johnstonia kysymässä ja tiedustelemassa... Tottumattomuutta
se lienee, kun on elänyt viisi kuusi vuotta maalla yksinäisellä
pienellä tilalla. Siellä on toinen päivä toisensa kaltainen.
Maitopiika tuo postin, ja minä lueskelen sanomalehtiä ja väittelen
vanhan tehtaanhoitajamme kanssa nyky-ajoista, joita hän lapsellisessa
uskossaan kuvittelee yhtä sopusointuisiksi, kuin haaveensa pianolla...
Tulee sitte teen aika ja lampun ääressä teemme sovinnon pienellä
knorrilla."
Neiti Rönneberg katsoi helteisellä iltapäivällä viileän ja raikkaan
paikan verannalle vievän oven suuhun ja käski sisäpiikaa siihen
kattamaan tirehtoria varten pöydän; nopeasti ja melutta kannettiin
sitten ruuat pöydälle.
"Antakaa anteeksi, että nyt käyn käsiksi kursailematta, -- enkä vaan
maistele. -- Minullapa ei ole koskaan ollut sitä taitoa, että olisin
syönyt siivolla ja varovaisesti -- siitä syystä, että aina olen liiaksi
nälissäni."
"Tiedättekös mitä, tirehtori", pakisi rouva, joka oli tullut huoneesen
hänen mukanaan, -- "on oikein virkistävää, kun näkee miehen tulevan
kotia noin perin uuvuksissaan ja nälkäisenä koko päivän taistelusta."
"Minun oikeen tulee surko teidän lautasianne, neiti Rönneberg", lausui
tirehtori antaessaan kyytiä esiruuille. "Jos tehtaanhoitaja tahtoisi
jatkaa ruokamusiikkia, niin se ehkä kääntäisi huomion muuanne", lausui
hän hymyillen ja siveli suutaan pyyhinliinalla.
"Lupasin hänelle lohta, Sofia", ilmoitti Johnston.
"Niin, eikös se ole sinun tapaistasi", lausui rouva Macolm ja pudisti
päätään. -- "Stiftiamtmanihan sai siitä lopun. Henrik söi sen tänä
aamuna piparuutiliemen kanssa, ennenkuin lähti matkaan... Mutta lasi
kylmää punssia sopisi ankeriais-frikaseehen; pidähän vieraasta huolta,
Johnston!"
"Kyllä vaan -- ehkä sopisi, -- vaan sopisi se ilmankin frikaseeta",
arveli tirehtori.
"Puoleksi uskon, sen vakuutan teille, että valkea on päässyt irti,
kun käytävästä alkaa kuulua liian taajaa astuntaa", -- puhkesi rouva
Macolm sanomaan, kun Johnston oli lähtenyt punssia noutamaan; hän oli
kiihkeällä puhetuulella. "Se on sitä pelkoa, tirehtori, jonka sain
vereeni, -- noina onnettomuuden vuosina, kun meillä oli niin paljon
kestettävää, -- siitä pitäen kun huomasin, ettei jyrkästi rehellinen
ja huolellisen omantunnonmukainen mieheni ollut paikallaan näissä
liikeasioissa... Meidän perheestämme ei kukaan ole sillä alalla
yrittänyt. Me kykenemme asemamme täyttämään ja sitä luonteen mukaisesti
puolustamaan; mutta sellaisia ominaisuuksia, joita vaaditaan sen
valloittamiseksi" -- hän pudisti päätään.
Tirehtori muisti nuo lujat suuret kasvot, joissa nenä oli hieman
kaarella, aikaisemmilta tehtaan ajoilta, kun rouva aina näytti
vanhemmalta, kuin olikaan; nyt sopivat ne paremminkin, niin että ne
varsin näyttivät melkein nuorilta, valkoisten kutrien reunustamina.
... "Ja nyt, -- voittekos uskoa, hra tirehtori! -- kun vaan näen
Johnstonin astuvan huoneesen hiljaisella tavallaan, niin tunnen sen
jälleen -- pelkoni -- syvällä sydämessä... Ja antakaa anteeksi, että
vähän kuulustelen. Hyvin kai hänen käy, herra tirehtori?" kysyi hän
hieman hysteerillisenä... "Niin, sillä aina sanottiin silloinkin, että
kaikki kävi hyvin."
"Minun ei tarvitse teille valehdella, rouvani, sanoessani, että
hänelle käy hyvin, sillä asianlaita on todella se, että hänelle käy
erinomaisesti."
"Ettekös luule minun sitä tietävän, rakas tirehtori; minä vaan käyn
niin hermostuneeksi ja levottomaksi, kohta kun kuulen puhuttavan
kauppa-asioista... Arvatkaapa, mikä minulle nyt antaa semmoisen rauhan
ja mielenmaltin? -- sitä en olisi muutamaa vuotta takaperin uskonut,
-- Abraham, josta on tulemaisillaan taiteilija... Hän se ei nyt voi
koskaan joutua vararikkoon...
"Kuules Johnston!" keskeytti hän äkkiä puheensa, kun tämä astui saliin,
"meidän täytyy lukea tirehtorille vähän Abrahamin viime kirjeestä.