Pahuuden voimia - 04

tunnollisuuttasi... Mutta käsitäthän sinä toki", jatkoi hän toiseen
ääneen, -- "että rakas polisimestarimme on paavi, -- vallanpitäjä, joka
tahtoo saada päähänpistonsa toteutetuksi ainoastaan sen vuoksi, että se
on hänen -- virkamiehen -- päähän pistänyt. Sen vuoksi on asia käynyt
pyhäksi, ymmärrätkös, -- sitä ei muka saisi vastustaa eikä järkyttää...
Minun -- sinun ja minun, -- meidän täytyy kunnioituksella ja
nöyryydellä myöntää, hyväksyä ja hankkia hänelle nuo molemmat lyhdyt,
jotka hän sattui keksaisemaan! Koko kaupungin muka pitää tanssia hänen
pillinsä mukaan" --
"Hm, hu-m-mm, --" hyräili Johnston, -- "nuo lyhdyt alkavat vähitellen
heittää kuperikeikkaa silmissäni."
Tirehtori oikaisi itseään sohvassa: --
"Kiitoksia, neiti Rönneberg, en huoli teestä enää -- ei ei, ei
kiitoksia. -- -- Mutta emmekö ole yhtä mieltä siitä, ettei tuo mies
ainakaan ole kunnallisia rettelöitä varten luotu? -- Ei, Jumala
paratkoon, ei sen enempää kuin samarialainenkaan tappeluun... liian
hienotunteinen, liiaksi yksityinen mies. Vai mitä arvelette, neiti? --
Pitäisikö meidän hypätä kepin yli joka kerta kun polisimestari sanoo:
maksi!" --
"Mitäkö minä?" -- neiti säpsähti hieman teepöytänsä ääressä ja
jatkoi arastellen, -- "minä en tästä asiasta älyä muuta kuin nuo
molemmat lyhdyt. -- Polisimestari varmaan on niitä ehdottanut hyvällä
tarkoituksella", hymyili hän voittavan avomielisesti.
"Tuhma hän on, -- ja vieläpä hyvänkylläsesti!... Sanokaapa nyt,
huomaatteko te terveellä ja hyvällä älyllänne minkäänmoista järkeä
siinä, että koko kaupunki väännetään päälleen noin tuiki mitättömän
asian vuoksi?"
"Sehän se juuri on että" -- häneltä oli päästä varomaton sana. -- --
"Ei mutta -- tehän aivan sekoitatte minut kunnalliseen väittelyyn,
hra tirehtori!" -- keskeytti hän äkkiä puheensa niin luonnollisella
kauhulla, että tirehtorista tuntui, kuin olisi ajanut takaa
peljästynyttä kanaa. Tirehtori hieroi levottomana hampaitaan ja hänen
katseensa siirtyi vuoroon toisesta toiseen.
"Laitappa niin Johnston, että pääset erillesi valtuustosta niin pian
kuin vaan voit", neuvoi hän pisteliäästi.
Johnston katsoi häneen pari kertaa avaimien takaa, joita silmäinsä
edessä tähysteli, ja näissä katseissa oli jotain pilallista, joka
nosti kuuman punan tirehtorin kasvoihin. Hän pisti äkkiä avainnipun
taskuunsa, tarttui pieneen leivokseen ja taittoi sen kahtia, jäi
istumaan palanen kummassakin kädessä ja silmäili epävakaisena ja
äimistyneenä ympärilleen.
"Tuo on Abrahamin näköinen tuo isoisän muotokuva", huomautti hän äkkiä,
-- "samat kapeat kasvot -- ja -- ja jotain itsepäistä tuossa suuressa
leuvassa... Ne herrat eivät koskaan luovu niistä mielipiteistä,
joiden pariin kerran ovat lyöttäytyneet!... Ei puutu luonnetta
Abrahamiltakaan, -- sitä pikemmin suittaisi vähän hillitä. -- Sinun
pitäisi pitää häntä vähän silmällä, Johnston"...
Neiti Rönneberg säpsähti ja katsoi häneen hermostuneena. --
"Nuorisolla tietysti pitää olla joku verta vapautta ja huvittelemisen
lomaa; -- mutta se elämöiminen ja juopotteleminen, joka viime aikoina
on käynyt öisin tavaksi, se ei ole terveellistä."
"Abrahamia se varmaan ei suurestikaan huvita", lausui Johnston
välinpitämättömästi.
"H-m, älä ole liian varma... Minulla on tietoja, ja minä voin sinulle
vakuuttaa, ett'ei hän ole viimeinen eikä huonoin noiden yölystien
toimeenpanemisessa."
Johnston pysähtyi kavahtaen, epäilys kuvastui hänen kasvoihinsa.
"Ei siitä ole sen pitempää, kuin että he viime yönä -- minun poikani
oli myös mukana, -- huusivat ja pitivät pahaa elämää yläkadulla,
käänsivät nurin koko Blyteckerin talon ja paljon muuta... Illan
loistonumeroita oli tytön muotokuvaaminen eukko Höibyn kapakassa...
Nuo herrat kuljeksivat muotokuvaamassa iltasin, sen sinulle sanon...
Paljasta taiteen harrastusta... Minun poikani jutteli kaikki tyyni,
paljasti minulle koko menon."
Johnston seisoi ja vaan kuunteli.
"_Minun_ poikani ei ole minulle mitään kertonut" -- lausui hän
värittömästi neiti Rönnebergin puoleen kääntyen.
Tirehtori katsoi häneen ja puoleksi säikähti; tuntui siltä, kuin olisi
koskenut johonkin posliiniin, joka -- Hän näytti hieman onnettomalta. --
"Kuules Johnston", sanoi hän hymyillen ja katsoi häneen herttaisesti,
-- "ehkä sinä tahtoisit, että poikasi pitäisi ensinnä ilmoittaa, koska
aikoo sinua narrata?"
"Sen sanon teille", -- tirehtori nyökäytti ystävällisesti ja
tutunomaisesti päätään neiti Rönnebergille, napittaessaan
päällystakkiaan; neiti hänestä istui ihmeen äänettömänä ja nenäkkään
näköisenä, -- "tuo mies se on saatava pois valtuustosta niin pian kuin
suinkin, -- ei hänen luonteensa sovellu semmoiseen likapyykkiin!"...
* * * * *
Neiti Rönnebergin nenä oli venynyt vielä tavallista pitemmälle suun
yli, joka oli kuin kurenauhalla kiinni vedetty. Hän vilkasi pikaisesti
Johnstoniin, kun tämä palasi huoneesen tirehtoria saattamasta.
Johnston seisoi kädet selän takana ja katseli ulos akkunasta, tuon
tuostakin veti hän syvän hengähdyksen, joka kuului alakuloiselta
huokaukselta.
"Älyätkö sinä Sofia, mimmoisten toverien kanssa Abraham oikeastaan
seurustelee?" -- lausui hän äkkiä.
"Hän tietysti kaipaa hieman huvitusta; -- ei ole vielä tottunut tuohon
säännölliseen työhön konttorissa", arveli neiti.
"Konttorissa! -- siellä hän ei muuta tee kuin istuu akkunan ääressä ja
piirustelee siltaa ja satamaa...
"Ei, kyllä poikaa jokin vaivaa; päivällä on hän semmoinen kuin ei
saapuvillakaan olisi"... lausui Johnston hiljaisen alakuloisesti ja
astui muutamia askelia; hänen kapeaharteinen vartalonsa oli ikäänkuin
kokoon kutistunut.
Neiti Rönneberg katsoi häneen levottomana... "Hänellä on niin
ihmeellinen luonne, -- on kokonaan omia harrastuksiaan täynnä", --
lausui hän tunnustellen.
Johnston seisahtui lapulaatikon eteen, ikäänkuin aikoisi ryhtyä
hammastikkua itselleen tekemään.
"Sofia", puhkesi hän äkkiä puhumaan; -- "kymmenen vuoden vanhana kysyi
hän minulta eräänä päivänä, minkä vuoksi jälleen sillä tavalla kuljin
hänen jäljessään?... Huomasin olevani aivan kuin maneetin alaisena,
-- ja älysin, että minun tuli tämä tunne voittaa, -- että pojasta se
oli hännystelemistä... Iän erotuksen aina täytyy tuntua rasitukselta,
ja sen vuoksi keksin sen tavan, että annoin hänen vapaasti kuljeksia
omia teitään, -- hän sai tulla isänsä luo silloin kuin se oli
luonnollista... Niin, kuinka huolissani minä olen itseäni vartioinut,
ett'ei hän minusta tuntisi minkäänmoista rasitusta, ett'en millään
tavalla sitoisi hänen vapauttaan, ja ettei hän huomaisi, miten minä
salaa hänen oloansa valvon ja hänestä riipun... Minun on häntä niin
sääli, ja minä niin pelkään, että todellisuus liiaksi pettää hänen
herkkää ja hellää luontoansa... Ja vielä, -- enkö ole niin varovainen,
kuin koittaisin saada lintua olalleni istumaan! -- panenko minä häntä
mielipiteitään arastelemaan, ikävystytänkö häntä koskaan juhlallisilla
sanoilla? -- Onko kenenkään muun isän täytynyt pitää poikaansa niin
etäällä itsestään, olla niin jalansijatta, niin -- --
"Mutta hän vaan tahtoo pois!"
"Lieneekö sitten niin helppo kuljeskella täällä ahtaita kapeita katuja,
kun on kasvanut niin vapaassa ulkoelämässä kuin hänkin", lausui neiti
Rönneberg surumielisesti.
"Sano ennen suoraan koko asia! Tuota kykyä sinä tarkoitat, jota muka
minä täällä sorran ja kidutan... Se minua ahdistaa kuin painajainen
yöt ja päivät... Kykyä! -- Niin, onhan sitä vähin jokaisella kykyä
johonkin suuntaan. -- Mutta pitääkö sen vuoksi repiä rikki kokonainen
elämänsuhde!"
Hän seisoi ajatuksissaan ja tuijotti lapulaatikkoon...
"Sano Sofia", lausui hän äkkiä avuttomasti, -- "luuletko sinä todella
hänen tulevan onnettomaksi, jos pidän häntä luonani täällä kotona?..."


V.

Tirehtori Bratt liikkui pyhävaatteissa, mutta paitahiasilla, ja
piti huolta siitä, että viini olisi parahiksi raikasta; tämä puuha
huvitti häntä. Itse oli hän noutanut viinin kellarista, ja tuo
lämpösuhteiden järjestäminen tapahtui nyt jonkimmoisella juhlallisella
perinpohjaisuudella.
"Katsos Jette", sanoi hän, -- "Johnstonilaisille vaatii aivan
toisen hoidon, vaikka vaan olisi tavalliset pyhäpäivälliset, kuin
maistraatille ja valtuustolle yhteensä. Näille ei muuta tarvitse kuin
latoa pöytään hyviä ruokia ja hyviä viinejä. Mutta heille! -- aisti
heille sanoo, mikä kuhunkin ruokaan sopii, se on heillä jo vanhastaan
veressä. Lämmin kylkipaisti siihen kuuluvine hilloineen, ryyppyineen,
jonka päälle minä niin makeasti nukun, se tuottaisi heille unettoman
yön..."
Rouva leijaili hiljaisena rauhallisessa arkisalissa, jonka pesässä
koivupuut räiskien paloivat. Hattu, jossa oli musta strutsinsulka,
ja turkkikaapu makasivat vielä pöydällä -- oli vast'ikään palattu
kirkosta -- ja hän istutti pariin vaassiin muutamia myöhäisimpiä
puutarhakasveja. Hän otti georginit, pani ne vaassiin, otti jälleen
pois, ja suuret mustat silmänsä kaiken aikaa katsoivat epävakaisen
hajamielisesti Brattiin... Hienot, vaaleat, violetinväriset asterit,
ne ne sopisivat mainiosti Johnstoniin...
Tirehtori asetti varovaisesti kahdelle lavulle varapullon, jonka täytyi
lappeellaan maata täsmälleen oikean matkan päässä uunista.
Tänään oli hänellä Johnstonille kerrottava uutinen, joka kelpasi!...
Hän oli nyt saanut kokoon lujan ja luotettavan enemmistön sitä varten,
että kaupunki rakentaisi rantasillan Johnstonin tontin kylkeen, -- sen
oli hän päähänsä saanut, -- sen tuuman aikoi hän pusertaa toteutumaan
kaikella sillä vaikutuksella, joka hänellä oli...
"Ajatteleppas vaan, jokainen neliökyynärä, kun hänen tontilleen kerran
katu suunnataan... Se se vielä tuottaa hänelle vakavan taloudellisen
aseman...
"Minä sen vaan sanon hänelle niin tyynesti, kun juomme lasin
burgundilaista paistin päälle, -- hauska nähdä, mitä hän ajattelee...
"Minuapa huvittaa nähdä, mitä se vaikuttaa, -- semmoisen hitaan
sitkeänlaisen hämmästyksen... Lyön vaikka vetoa, että ukko käy
miettiväiseksi"...
Ulkona ruokasalissa helisivät vadit ja talrikit, kun Gertrud ja
emännöitsijä puuhasivat pöydän ääressä, latoivat sille suuret
vanhanaikuiset suuliinat ja sileät, vankat hopeakalut. Bufetilla
seisoi, juhlallisesti silmään pistäen, kaksi korkeata, oivallista
muurainkräämikekoa sinisissä lasivadeissa.
Tirehtori asteli kädet selän takana, pukematta päälleen takkia. Hänessä
asui omituinen vankka tyytyväisyyden tunne sen johdosta, että tällä
tavalla saattoi auttaa Johnstonia jälleen pystyyn...
Kaiken sen ajan, kun Anders Bratt nuoresta pitäen oli ylöskäsin
pyrkinyt, oli hän tuntenut rautatehtaan omistajan vallan ja arvon
asuvan tuolla pääsemättömässä, ylhäisessä korkeudessa, yllä kaikkien
pään, syleillen koko seutua siipiensä kärjillä, -- ja oikeastaan
oli hän sitä sydämessään vihannut!... Mutta nyt, kotkan kukistuttua
taloudelliseen häviöön, nyt ihaili hän sen höyheniä melkein hartaalla
kunnioituksella, tuntien nähneensä, miten niillä ennen oli lennetty.
Johnston oli vävypoikana ja muutoinkin läheisenä sukulaisena vaan
tuntenut sen raskaan ajan, kun liike säälimättä kukistui raunioksi, --
hän oli päistikkaa tullut luku-uraltaan kaikkeen tähän metsätilain,
tehdasliikkeen ja ulkomaisen kaupan sekasortoon, -- hän oli uhrannut
apelleen koko elämänsä, -- alkaakseen täällä uudelleen parilla kolmella
tuhannella...
"Olen varma siitä, Jette, että he ovat täällä täsmälleen kolmen
lyömällä", varoitti Bratt rouvaansa.
"Omituisia ihmisiä"... pakisi hän astellessaan. "Liikeasioissa
on säntillisyys aina niin ja näin. Mutta kun on päivälliset
kysymyksessä!... Heistä olisi rikos, ellei silloin saapuisi
täsmälleen..."
Hän riensi konttoriin selvittääkseen tärkeimmän osan postista ennenkuin
vieraat tulivat. --
Päivällisen jälkeen puuttui Abraham Gertrudiin ulkona puutarhan
portailla.
"Tiedättekö ehkä Hampurin kurssin, neiti Gertrud", kysyi hän
juhlallisella afääri-äänellä; Gertrud oli koko ruokailun ajan ollut
aivan kylmä kaikenlaisia sukkelia yrityksiä vastaan.
"Minä arvelen, että jos katsotte taskukirjaanne, niin kohtaatte lampaan
tai hevosen, senhänlaisia kursseja teidän on tapanne muistiin panna."
"Myrkyllinen ja pistelijäs... Jospa tietäisitte, kuinka vähän se teille
sopii. Teillä on luonto selvä ja leveä. Mutta joka kerta kun puututte
puheesen minun kanssani, olette lähtevinänne kuin pettävälle sillalle
--. Epäluuloisesti ja varoen... Se on aivan vasten luontoanne, --
tuommoinen pisteleminen."
"Eipähän minulla ole päätä teidän kanssanne puhuakseni, siitä heti
tulee niin hienoa ja syvää että --"
"Varokaa Gertrud, taikka tulee teistä orjantappurapensas! -- Eikös vaan
aina pistä että -- hui!... Mutta nyt teidän täytyy sanoa, minkä vuoksi
olette niin vihainen ja äksy minua kohtaan, -- me kun ennen olimme niin
hyvät ystävät." Hän lausui nämä sanat lämmöllä.
"Kun joku ei voi teitä kaikessa ihailla, niin teidän mielestänne --"
"Lakkaa jo härnäämästä, -- tyttöletukka!"
"Kiitos, -- jo riittää." -- Hän aikoi lähteä tiehensä.
"Kuulkaapa nyt, Gertrud... jos tietäisitte, miten te minua kiusaatte",
sanoi hän äkkiä alakuloisena. -- "Jos te uskotte minun luulevani jotain
itsestäni, niin erehdytte. Minussa ei ole pikkusormen vertaakaan
oikeata kelvollista ihmistä -- ei sen vertaa, jotta viitsisin potkaista
sen portaista alas", -- hän heilahutti kiivaasti pitkää säärtään.
"Luulenpa, että jos joku muu sen sanoisi, niin kyllä --"
"Gertrud, älkää nyt tehkö itseänne liian lapseksi. Luuletteko, että
puhuisin teille tämmöistä, ellen tietäisi teidän minua ymmärtävän?"
"Sanoittehan te -- tyttöletukka..."
"Gertrud, -- koko ajan kun pöydässä istuimme täytyi minun katsella,
kuinka ihmeen hyvästi punainen löyhäpoimuinen rintaliinanne soveltui
kaikkeen tuohon mustaan, -- hameesen, hiuksiin, silmiin... Te olitte
kuin tavattoman runsas uhkuva neilikka."
"Py-yh, -- paljasta valetta, tuoksua, tuulta!... Sattumalta istuimme
molemmat samalla puolen pöytää", selitti hän.
"Viaton lapsukaiseni, -- minun päähäni ei tosiaankaan pälkähtänyt
katsella teitä Sofia tädin ja äitinne läpi -- olittehan te niin
ihanasti edessäni ihan vastapäätä peilissä. Näin kaikki, mitä
ajattelitte, mustine värityksineen...
"Muistatteko sitä kertaa, Gertrud, -- kun seisoitte vieressäni
katsomassa, kuinka piirsin? Te olitte päätänne lyhempi silloin ja
paljon kiltimpi. Sillä te uskoitte toden totta yhtä varmasti kuin minä,
että siitä syntyisi oikea mestariteos, ja että minä olin mahdottoman
etevä maalari... Ja sitä minä en koskaan unohda. -- Siihen aikaan te
vielä uskoitte minuun!"
Ehdottomasti levisi tumma puna Gertrudin kasvoille. Hän omituisesti
hymyili, -- muisti varsin hyvästi, kuinka oli punninnut ja aprikoinut,
miten saisi tallipässi-vainajan kuvan, hänen piirtämänsä, sopimaan
liiaksi suuriin kultakehyksiin, jotka oli ullakosta löytänyt.
"Katsos Gertrud", sanoi hän tutunomaisesti, -- "minä olen paljasta
eläintä ja eläinihmistä. Minkä sille taidan, että ihmisten naamassa
aina näen eläimen, -- ja tämä se menee niin pitkälle, että sanotaan
minun vaan tekevän ihmisistä pilkkaa. Mutta minä aina näen jonkin
eläimen ihmisen kasvoista, muutoin jäävät minulta luonnepiirteet.
Juhlalliset muotokuvat minulta varmaankaan eivät koskaan luonnistu...
Minulla olisi vietävän hyvä halu joskus piirtää teidän kuvanne, kun
olette oikein äkimyksenä."
"Perin kohteliasta."
"Silmiin pitäisi saada jotain ikiloistavaa, leimahtavan mustaa."
"Entä miksi eläimeksi, jos kysyä saa?"
Abraham pudisti päätään... "Nyt olette Gertrud niin nuorellinen ja
luonteva ja tuttavallinen, -- ja sen vuoksi haluttaa minua puhua
teille suoraan. Minä mielelläni myönnän, että pidän teistä... eihän
se teille vahingoksi, vaikka sanonkin, -- pidän teistä hirveästi. Te
olette minulle enemmän, kuin aavistatte... Älkää nyt vaan vihastuko; --
mutta kun ajattelen mustaa, kuinka se elää ja loistaa ja kimaltaa, --
kaikkine vivahduksineen niin runsaasti että -- niin te se olette...
"... Mutta nähkääs, sitte on taas joku toinen valossa niin kirkkaassa,
että häneen voi katsoa silmänsä pilalle..."
"Huh, mimmoista lorua!"
"Ei, ei ollenkaan: 'huh mimmoista lorua.' Minä olen valvonut ja ollut
niin epätoivossa, ikäänkuin revittäisiin minut hevosten välillä
kappaleiksi, ainoastaan sen vuoksi että musta ja vaalea samalla haavaa
ovat niin hurjasti minut vallanneet."
Gertrudin silmissä näkyi se jota Abraham sanoi äksyksi, valkoiseksi
välähdykseksi: --
"Voi, varsinhan teitä tulee sääli, -- vai täytyy ihastua joka
väriin!... Ja tähän tietysti vielä kuuluvat nuot niin sanotut
välivärit", lisäsi hän pisteliäästi.
"Ettekö luule minun älyävän, että olette käyneet Klaun luona
kurkistamassa? -- Ne piirustukset siellä, -- ovathan semmoista
tuhrausta! Ainoa jossa on jotain, on Otta Höibyn kuva, muista ei
mihinkään; -- se se vielä kelpaisi...
"Soo-o, aiotteko nyt luotani karata ja kaikki nuo pahat ajatukset
silmissänne? Ettekö älyä, että malli aina innostaa! Eihän voi maalata
edes eläintä olematta siihen riivatusti hurmaantuneena, -- ei kissaa,
koiraa, turskaa, eipä edes krapua!... Miten sitten Ottaa, kun hän
hyppii pitkillä hirvensäärillään, keikuttelee selkäänsä, ja kun
viheriät silmät loistavat... Voo-i, -- jo minä olisin jotain antanut,
jos olisin saanut hänet käsistäni maalatuksi, niin että hän kerrankin
olisi päästä lähtenyt!"
"Käsistänne -- maalatuksi"... änkkäsi Gertrud, ikäänkuin henkeä
haukkoen.
"Niin juuri, sillä johan tässä muutoin tulee hulluksi ja mielipuoleksi
-- tämmöisessä --
"... Kyllä minä teistä pöydässä varsin näin, että jotain haudoitte
mielessänne minua vastaan, -- -- -- että olitte Klaun luona käynyt ja
siellä saanut päähänne jotain."
"Miten niin, jos saan kysyä?"
"Niin, miten niin?" -- hän punnitsi miettiväisesti...
"Te Gertrud! te olette melkein ainoa, jonka en tahtoisi nyt raukeavan
edessäni kappaleiksi... Minä en ole ensinkään luotu niin kuin muut"...
Hän nojautui siinä porraskaiteita vastaan niin kalpeana, kauniina ja
tuijottavana, että Gertrud äkkiä alkoi varsin pelätä häntä.
"Minä mietin, että jos minulla kerran olisi oikein, oikein sattuva
muotokuva näyttää, niin voisi portti kuitenkin vielä ponnahtaa auki...
Ja sen saatte uskoa, että vielä minä jonain päivänä teen Otta Höibystä
semmoisen, jotta kelpaa!"
"Mutta hyvä Jumala!" -- huudahti Gertrud äkkiä, "kuinka kauhean
horjuvaiselta te tunnutte, Abraham, jos minä tahtoisin maalariksi,
niin ei mikään tässä maailmassa minua siitä saisi... Ja täällä vaan
kuljeksitte!"
"Niin te, -- hyvästi minä uskon, että kyllä _te_ suoriutuisitte."
"Ja teidän tulisi, minusta, puuhata, että heti pääsisitte lähtemään, --
ilmaista halunne jo huomispäivänä."
"Muistatteko juttua Servius Tulliuksesta, -- tyttärestä, joka ajoi
isänsä ruumiin yli?"
"Isäännekö tarkoitatte?"
"Nii-in, hänelle se vaan olisi kuolemaksi."
"Niin, jos teistä tulisi vähäpätöinen tuhrija!" huudahti Gertrud
harmillisena. -- "Kaikilla noilla isillä on semmoinen tahto, että
siihen on aivan mahdotonta taipua, -- kerrassaan mahdotonta... Ja
teistäkö ei tulisi maalaria!"...
Hän erosi Abrahamista semmoisella vauhdilla, ikäänkuin hänellä jo olisi
päätös valmiina taskussa.
Abraham katsoi oveen, johon hän oli kadonnut, ja ilkkui, että hän
itsekin oli hetken uskonut. -- Jaa-a, olihan asia niin selvä ja
yksinkertainen -- kuin puukko, jolla hän pistäisi isänsä kuoliaaksi! --
* * * * *
Salissa pöllysi savu tirehtorin ja Johnstonin sikareista kahvin ääressä
nurkkasohvassa. Tirehtori istui päivällisen päälle ilosta loistavana ja
punaiset täplät naamassa.
"Tuo tontti... Sinulla mahtaa olla varsin erinomainen vainu", sanoi hän
ja asetti miettiväisenä sikarinsa tuhkakupin laidalle. -- "Sehän oli
mainio kauppa."
"Mahdollista että oli."
"Sen saat huomata veroäyristä jo tänä vuonna", pisteli tirehtori,
"sehän oli kerrassaan löytö."
"Sokean kanan löytö, niinkö tarkoitat?"
"Siinä sinä olet merkillinen, Johnston, -- sinua ei ole opetettu
aurattua rataa kulkemaan... Aiotko ehkä rakentaa?" kysyi hän hartaan
uteliaasti.
"En suinkaan, minä aion... minä tuumaan."...
Johnston hypisteli ja käänteli ja puristeli sikarinsa päällyslehteä.
"Sen kai itsekin älyät, että sinulla nyt on molemmissa pankeissa niin
suuri luotto, kuin vaan tahdot."
"Katsos, -- suottahan olisi liikoja uskaltaa, kun siihen ei ole
varsinaista pakkoa"...
"Jaha, -- jaha -- Sinulla tosiaan on kaikki ominaisuudet, jotka
tekevät rikkaaksi", -- lausui tirehtori tyvenesti. "Varovainen... ei
vähintäkään halua huimaukseen eikä uhkapeliin luonnossasi."
"Ei, -- lienenhän minä niistä jo perinpohjin vieroitettu"... Johnston
istui ja katseli kattoon nousevia savurenkaita.
"Kuules Gertrud, tuoppas meille vähän chartreuseä!" huudahti tirehtori
tyttärelleen, joka samalla tuli sisään. Hän laski kyynäspäänsä pienelle
pöydälle semmoisella vauhdilla, että pöytä oli keikahtaa kumoon. --
"Kun vaan saisimme tuon satamamutauksen käyntiin. Mitenhän olisi --,
jos me kahden oikein rupeisimme sitä asiaa ajamaan?... Älyäthän sinä
minunkin hyötyni siitä, että laivat pääsisivät lähemmäksi tehdasta kuin
nyt?"
Johnston raapasi tulitikun palamaan ja nosti sen miettiväisenä
sikarinsa eteen, kuitenkaan sytyttämättä...
"Jos sanon sinulle suoraan, niin"... hän raapasi valkean uuteen
tikkuun, jota piti samalla tavalla edessään, tirkistäen sen siniseen
liekkiin.
"Älä tuolla sikarin pätkällä itseäsi kiusaa", lausui tirehtori
hätäisesti. -- "Tuossa, ota uusi."
"-- niin ei minua haluta sekaantua siihen asiaan."
"Ahhaa, vai niin -- ahhaa!" -- Tirehtori rykäsi pilkallisesti. -- "Se
toisin sanoen merkitsee... että me rakennamme laivasillan -- ja sinä
varsin viattomana miehenä pistät voitot taskuusi. Sitten meidän täytyy
mudata satama sillan edustalla, -- sinä vaan olet alallasi ja paistettu
varpunen lentää suuhusi... Ellet sinä ole huvittavin esimerkki
afäärinerosta, mitä olen koskaan nähnyt, niin olen minä tomppeli, joka
en ymmärrä mitään, -- noin hiljalleen itseksesi vaan suunnittelet sillä
tavalla, että kaikki valuu sinun taskuusi... Niin, niin, siitä tontista
syntyy hyvä afääri; nimittäin sinun käsissäsi"... Hän ryyppäsi tyhjäksi
liköripikarinsa ja nojasi tyytyväisenä taaksepäin jäntevän vartalonsa.
"Ihmeellistä se on, että minä tietämättäni muka olen semmoinen nero,
jommoiseksi väität, hartaasti se kyllä olisi minulle tarpeen!" arveli
Johnston.
"Ja tämän kaupungin vanhat maanmyyrät saavat huomata", jatkoi
tirehtori, "että on tullut mies, joka pitää heitä aisoissa! Sinun
kanssa joutuvat nyt tekemisiin, jos tahtovat jotain rakentaa sille
tontille. -- -- Ja sinun ei muuta tarvitse kuin kääntää selkäsi ja
vihellellä", -- lausui hän silmää iskien. "Heillä ei hitto vieköön ole
muuta neuvoa kuin kärsivällisesti odottaa, kunnes raskivat tarjota
tyydyttävän kohtuhinnan neliökyynärältä... Nii-in, kyllä minä tunnen
nämä perustukset. Afäärien malja, -- me kahden voisimme antaa vauhtia
tälle syrjäiselle kylälle! -- Mikä estäisi esimerkiksi tänne saamasta
rautatietä, kun me vaan tahtoisimme? Minä olen näin kahden kesken
sanottuna tehnyt kaikki laskut... Usko pois, Johnston! -- Jos vaan me
kahden pidämme lujasti yhtä... Ensinnä tietysti satama ja sillat. Mutta
sitä varten täytyy kaupungin ottaa laina"...
Ulkoa kuului pamauksia vähän väliä. Abraham ja Klaus huvittelivat
itseänsä pilkkaan ampumalla.
Pau, pau... ja perästä pitkä hurraus.
"Klaus osasi sydämeen!" lausui Gertrud innokkaasti, hän seisoi akkunan
ääressä ja katseli ulos.
"Nuo nuoret herrat käyvät vielä omassa vallassaan kuin hurjapäiset
varsat", lausui tirehtori päätään nyökäten. -- "Jo on aika, että
joutuvat aisoihin kauppa-asioihin opetettaviksi."
"Klaulle kyllä", puhkesi Gertrud sanomaan; -- "mutta Abrahamille... Se
on surkeata!"... Gertrud ei voinut kuohuaan hillitä eikä nähnyt muuta
neuvoksi, kuin lähteä ulos ovesta.
Tirehtori katsoi ällistyneenä hänen jälkeensä, ikäänkuin ei hän olisi
tätä oikein käsittänyt, ja vähän aikaa oli ääneti.
"Täytyy käväistä sahalla kurkistamassa, onko sinne tullut
sähkösanomaa", lausui hän äkkiä. "Annathan minulle anteeksi, en viivy
kauaa." --
-- -- "Sanokaapa rouva Bratt, oliko se Abraham vai Gertrud, joka noin
huudahti?" lausui Johnston rouvan luo tullen.
Rouva Bratt hieman punastui ja näytti ikäänkuin vähän mieltään
kokoovan, ennenkuin oikein tietäisi, mitä Johstonille vastaisi...
"Sen vaikutuksen Abraham tekee, Johnston, -- että jotain erinomaista
asuu hänessä."
"Hm; -- tuommoinen vapaa kasvatus tietysti aina antaa vähän rohkeamman
lennon -- muiden tapain sivu", lausui Johnston katkerasti.
Rouva pudisti hiljaa päätänsä. "Minusta tuntuu siltä, kuin Abraham
aina ottaisi kaikki itsestään."
"Nii-in, on aina saanut omaa päätään noudattaa... Eipä voi sanoa, että
olisi hänen alkuperäisyyttään sorrettu!"
"Kun luen suurista mestareista, jotka Italiassa elivät viidennentoista
vuosisadan lopulla!" -- intoili rouva. "Niin aina ajattelen heidän
nuoruuttaan, mikä oli joutua muurariksi, mikä sepäksi. -- Mieleeni
juolahtaa, että heillä lienee ollut samanlainen surumieli silmissä,
kuin Abrahamilla, -- ennenkuin pääsivät lentämään -- ja luomaan nuo
mestariteoksensa, joita me nyt --"
"Niin, jospa voisimme luottaa siihen, että hän olisi Rafael tai
Leonardo", hymyili Johnston. "Mutta joutilaassa mielikuvituksessa voi
aina liikkua paljon... väikkyä ja leijailla -- joka näyttää nerolta,
vaikka onkin vaan hiukkasen taipumusta."
Rouva joutui haltioihinsa:
"Me vanhat totumme niin usein näkemään, että ihmiset eivät joutuneet
oikealle paikalle, Johnston... Mutta onhan se ikäänkuin elävänä kuolla,
-- puoleksi tai neljäsosaksi... taikka niin kokonaan, ett'ei elä kuin
sormen verta."
"Varsin totta; mutta mistä voi tietää --"
"Se tuntuu samalta kuin kadottaisi elämältä suuren rakkauden", lausui
hän ajatuksissaan... "Ja minä -- minä en tiedä", rouva etsi oikeita
sanoja lausuakseen, mitä tarkoitti, -- "tokko niistä ihmisistä, jotka
sillä tavalla ovat oppineet nielemään ja masentamaan kaikki tunteensa
ja intohimonsa, -- tokko heistä enää on paljon mihinkään. Tulee
hetki, jolloin vaaditaan voimaa ja luontoa, silloin sitä ehk'ei enää
olekaan..."
... "Ja nyt kun on kaikki melkein valmiina hänen varalleen!" virkkoi
Johnston matalalla äänellä, -- "ja kun näyttää mahdolliselta, että
suvun vanha nimi ja arvo voitaisiin saada edes jossain määrin
kohoomaan"...
"Niin, kenties -- kenties"... Rouva tuijotti omaan kuvitusmaailmaansa.
-- "Tuommoisten vanhain sukujen vaiheissa on jotain niin omituista...
Kenties kaikesta siitä kultturista voisi puhjeta hieno taiteen kukka!"
Johnston ei vastannut. Huoneessa alkoi hämärtää.
"Jaha, jaha, -- siltä jolla ei mitään ole, -- niinhän on kirjoitettu,
-- siltä kaikki otetaan"... äännähti hän vihdoin.
"Rakas Johnston, ettekö luule nyt olevanne hänestä yhtä erillänne?...
Tyhjää elämää, sitä varmaankaan ette soisi ainoalle pojallenne"...
Neiti Rönneberg istui ja kuunteli, ja kutoi niin että sukkavartaat
napsuivat. Ei kenenkään mieleen johtunut keskeyttää eikä lamppua
sytyttää, ennenkuin tirehtorin ääni kuului ulkoa käytävästä.
* * * * *
Kello oli jo puoli yksi yöllä, kun Johnston kynttilä kädessä nousi
portaita Abrahamin huoneesen.
Hän avasi hiljaa oven ja valasi kynttilällä huoneen sisustaa...
Päänalusella kalton seinän ääressä lepäsi poispäin kääntynyt tumma pää;
ruumis oli semmoisessa asennossa, ikäänkuin hän harmissaan olisi siihen
heittäytynyt ja sitten nukkunut.
Johnston silmäili ympärilleen, nosti kynttilän seinää kohti, jossa oli
noita maalattuja paperilappuja, ja katseli muuatta, ajatukset poikessa,
seisoen hetkisen hiljaa. --
Tästä oli tehtävä loppu, -- eikä hän jaksanut sitä toiseen kertaan
säästää! -- Hän pelkäsi heikkouden jälleen saavan valtaa, pelkäsi
peruuttavansa päätöksen ja astui nopeasti vuoteen viereen.