Manon Lescaut: Romaani - 14

-- Kuinka! Minä tahdon kuolla -- näin huudahdin -- lopettaakseni
tuskani. Onko siis jotain sellaista olemassa, jota pelkään enemmän
kuin lemmittyni menettämistä? Tahdonpa kestää äärimäiset kärsimykset
tukeakseni rakastettuani ja siirtää kuolemani siihen asti, kunnes ne
osoittautuvat turhiksi.
Palasin kaupunkiin. Astuin asuntooni, missä tapasin Manonin
puolikuolleena kauhusta ja levottomuudesta. Minun läsnäoloni viritti
hänessä uutta toivoa. En voinut häneltä salata sitä kamalaa tapausta,
joka oli minulle sattunut. Hän kaatui pyörtyneenä syliini kuullessaan
minun puhuvan Synnelet'n kuolemasta ja saamastani haavasta. Kesti yli
neljännestunnin ennenkuin sain hänet taas palautetuksi tajuihinsa.
Olin itse puolikuollut, enkä nähnyt vähintäkään mahdollisuutta meidän
kumpaisenkaan turvaamiseen.
-- Manon, mitä nyt teemme? -- kysyin häneltä, hänen vähän toinnuttuaan.
-- Oi, mitä nyt teemme? Minun on pakko paeta. Tahdotko sinä jäädä
kaupunkiin? Niin, jää sinä tänne, voit vielä tulla onnelliseksi; ja
minä lähden kauas sinusta hakemaan kuolemaa villi-ihmisten parista tai
petojen kynsien raatelusta.
Hän nousi huolimatta väsymyksestään, ja tarttui käteeni vieden minut
ovelle.
-- Paetkaamme yhdessä -- hän sanoi -- älkäämme hukatko hetkeäkään.
Voitaisiin sattumalta löytää Synnelet'n ruumis, ja siinä tapauksessa
emme ehtisi paeta.
-- Mutta, rakas Manon -- huomautin minä, ollen vallan suunniltani, --
sanohan minne voimme mennä. Näetkö sinä mitään pelastuksen tietä? Eikö
olisi parempi, että sinä koetat elää täällä ilman minua, ja että minä
vapaaehtoisesti menen tarjoamaan pääni kuvernöörille?
Tämä ehdoitus vaan lisäsi hänen intoansa pakenemaan. Minun oli pakko
seurata häntä. Minulla oli vielä lähtiessäni tarpeeksi mielenmalttia
ottaa mukaani muutamia huoneessa olevia väkijuomapulloja ja niin paljo
ruokavaroja kuin taskuihimme mahtui. Sanoimme palvelijoillemme, jotka
olivat viereisessä huoneessa, että läksimme iltakävelylle (tämä kuului
jokapäiväisiin tapoihimme), ja poistuimme kaupungista nopeammin, kuin
mitä Manonin heikot voimat näyttivät sallivan.
Vaikka en vielä ollut vapautunut epävarmuudestani pakopaikkaamme
nähden, takerruin kahteen toiveeseen, joita vailla olisin kernaammin
kuollut kuin ollut epätietoinen Manonin kohtalosta. Olin sinä lähes
kymmenen kuukautta kestäneenä aikana, jonka olin viettänyt Amerikassa,
siksi paljon oppinut tuntemaan maata, että minulla oli käsitystä siitä,
miten tuli kesyttää villi-ihmisiä. Saattoi antautua heidän käsiinsä
syöksymättä varmaan kuolemaan. Olin lisäksi oppinut muutaman sanan
heidän kieltänsä ja eräitä heidän tapojaan niissä eri tilaisuuksissa,
joissa olin heitä nähnyt.
Paitsi tätä kurjaa keinoa oli minulla tarjona vielä toinen mahdollisuus
englantilaisten taholla, jotka, kuten tunnetaan, ovat perustaneet
siirtokuntia näissä seuduin uutta maailmaa. Mutta pitkät välimatkat
pelästyttivät minua: meidän oli kulkeminen heidän siirtokuntiinsa asti
useita päiviä pitkin autioita maa-alueita ja kiipeäminen yli muutamien
niin korkeiden ja jyrkkien vuorten, että tie tuntui vaivalloiselta
kaikkein rotevimmille ja karaistuimmille miehille. Toivoin siitä
huolimatta, että saatoimme turvautua näihin kahteen apukeinoon,
nimittäin alkuasukkaisiin oppaina ja siihen, että englantilaiset
ottaisivat meidät asumaan pariinsa.
Astuimme niin kauan kuin Manonin rohkeutta riitti, nimittäin lähes
pari peninkulmaa, sillä tämä verraton rakastajatar kieltäytyi yhä
levähtämästä aikaisemmin. Lopulta hän oli niin väsymyksen masentama,
että tunnusti mahdottomaksi kulkea kauemmaksi. Yö oli jo tullut;
istuuduimme keskelle aavaa ketoa, missä emme löytäneet ainoatakaan
puuta suojaksi päämme päälle. Hänen ensi työnsä oli muuttaa haavaani
side, jonka hän itse oli asettanut ennen lähtöämme. Turhaan koetin
vastustaa tätä hänen aiettaan; olisin kuolettavasti pahoittanut hänen
mieltään, jos olisin kieltänyt häneltä sen tyydytyksen, että tiesi
minun voivan hyvin ja olevan vapaana vaarasta, ennenkuin hän ajatteli
itseään. Alistuin hetken ajaksi hänen tahtoonsa ja vastaanotin
häpeämättä ja vaieten hänen huolenpitonsa.
Mutta kun hän oli päättänyt hellän tehtävänsä, niin kuinka innokkaasti
minä vuorostani ryhdyinkään toimimaan! Riisuin kaikki vaatteeni
levittäen ne maahan hänen allensa, siten tehdäkseni hänen leposijansa
pehmeämmäksi. Vastoin tahtoaan hänen oli suostuminen siihen, että
minä käytin kaikkea, minkä saatoin kuvitella lieventävän hänen
epämukavuuttaan. Lämmitin hänen käsiään kuumilla suudelmillani ja
hehkuvilla huokauksillani. Valvoin koko yön hänen vieressään rukoillen
taivasta suomaan hänelle suloisen ja rauhaisan unen. Oi, Jumalani!
Kuinka rukoukseni olivat hehkuvat ja vilpittömät! Minkä armottoman
tuomion nojalla sinä olit päättänyt olla niitä kuulematta?
Suokaa minulle anteeksi, että lyhyesti päätän kertomuksen, joka saa
minut menehtymään. Kerron nyt teille onnettomuuden, jolla ei koskaan
ole ollut vertaistaan; olen pyhittänyt koko elämäni sitä itkeäkseni.
Mutta vaikka lakkaamatta kannan sitä mielessäni, epäröi sieluni
kauhistuksen valtaamana joka kerta kun tahdon pukea sitä sanoihin.
Olimme viettäneet rauhallisesti osan yöstä; luulin rakkaan lemmittyni
vaipuneen uneen, enkä rohjennut hengittää peläten häiritseväni hänen
untansa. Huomasin päivän koittaessa tunnustellessani hänen käsiään,
että ne olivat kylmät ja vapisivat; painoin niitä poveani vastaan,
niitä lämmittääkseni. Hän huomasi tämän liikkeeni, ja ponnistaessaan
voimiaan tarttuakseen minun käsiini, hän sanoi heikolla äänellä, että
hän luuli viimeisen hetkensä tulleen.
Pidin näitä sanoja alussa ainoastaan tavallisena onnettomuuden
aiheuttamana puheena, ja vastasin siihen vaan rakkauden hellillä
lohtusanoilla. Mutta hänen taajat huokauksensa, hänen äänettömyytensä
minun kysyessäni, hänen käsiensä suonenvedontapainen puristus,
niiden yhä kietoessa minun käsiäni, ilmaisivat minulle, että hänen
onnettomuutensa loppu lähestyi.
Älkää vaatiko minua kuvaamaan tunteitani tai toistamaan hänen viimeisiä
sanojaan. Menetin hänet, sain todisteen hänen rakkaudestaan vielä sinä
hetkenä, jolloin hän heitti henkensä -- siinä kaikki, mitä jaksan
ilmaista teille tästä kauheasta ja surkuteltavasta tapauksesta.
Minun sieluni ei seurannut häntä. Taivas ei varmaankaan vielä katsonut
rangaistukseni määrää täydeksi; se on säätänyt, että minun senjälkeen
on kituminen riutuvaa ja kurjaa elämää viettäen. En välitäkään koskaan
sen onnellisemmasta elämästä.
Yli vuorokauden lepäsin painaen huuliani vasten Manonin kasvoja ja
käsiä. Tarkoitukseni oli kuolla siihen paikkaan. Mutta mieleeni
johtui seuraavana päivänä, että hänen ruumiinsa minun kuoltuani
oli joutuva villipetojen haaskaksi. Päätin siis haudata hänet ja
odottaa kuolemaani hänen haudallaan. Olin jo niin menehtymäisilläni
nälän ja surun synnyttämään heikkouteen, että minun täytyi ponnistaa
kaikki voimani pysyäkseni pystyssä. Minun oli pakko turvautua mukaan
ottamiini väkijuomiin; nämä virkistivät voimiani sen verran, kuin oli
tarpeellista surullisen tehtäväni täyttämiseen.
Minun ei ollut vaikea kaivaa siinä paikassa, missä olin; se oli
hiekkamaata. Taitoin miekkani ja käytin sitä lapiona, mutta minulla
oli enemmän apua paljaista käsistäni. Sain täten kaivetuksi tilavan
haudan, laskin siihen sydämeni epäjumalan, huolellisesti käärittyäni
hänet vaatteisiini, suojatakseni hiekalta. Mutta sitä ennen syleilin
häntä lukemattomat kerrat mitä täydellisimmän rakkauden koko hehkulla.
Istuuduin vielä hänen viereensä ja katselin häntä kauan; en hennonut
luoda umpeen hautaa. Lopulta voimani taas alkoivat uupua ja peljäten,
että ne kokonaan pettäisivät ennenkuin olin päättänyt tehtäväni,
kätkin ainaiseksi maan poveen täydellisimmän ja viehättävimmän
olennon, jota se koskaan päällänsä oli kantanut. Paneuduin sitten
pitkäkseni hautakummulle, kasvot hietaa kohti ja sulkien silmäni siinä
tarkoituksessa, etten niitä enää koskaan avaisi. Sitten huusin avuksi
taivasta ja odotin kärsimättömänä kuolemaa.
Teistä tuntunee vaikealta uskoa, ettei tämän synkän toimituksen aikana
yksikään kyynel välähtänyt silmistäni, ei yksikään huokaus kohonnut
huulilleni. Syvä ahdistukseni ja varma päätökseni kuolla olivat
tukahduttaneet kaikki epätoivon ja tuskan ilmaukset. Enkä levännytkään
kauan siinä asennossani haudalla, ennenkuin menetin jäljellä olevan
vähäisen tajuni ja tunnekykyni.
Tämän jälkeen, minkä nyt olette kuullut, tarinani loppu on niin
mitätön, ettei se ansaitse kuuntelemisen vaivaa. Kun Synnelet oli
viety kaupunkiin ja hänen haavansa oli tarkoin tutkittu, huomattiin
ettei hän ollutkaan kuollut ja lisäksi etteivät hänen haavansa olleet
vaarallisia. Hän kertoi enolleen, miten kaikki oli meidän välillämme
tapahtunut, ja hänen jalomielisyytensä saattoi hänet heti mainitsemaan
minun osoittamani jalomielisyyden. Lähetettiin etsimään minua, ja minun
ja Manonin poissaolo herätti sen epäilyksen, että olimme paenneet.
Silloin oli liian myöhäistä lähteä minua takaa ajamaan; mutta kaksi
seuraavaa päivää käytettiin tähän työhön.
Minut löydettiin vailla elonmerkkiä Manonin haudalta, ja ne, jotka
näkivät minut tuossa tilassa melkein alastomana ja haava verissä,
olivat varmat siitä, että minut oli ryöstetty ja murhattu. He
kantoivat minut kaupunkiin. Kuljetuksen synnyttämä liike herätti
minut jälleen tajuihini. Kun avasin silmäni ja rupesin vaikeroimaan
sitä onnettomuutta, että vielä olin elävien parissa, huomattiin, että
vielä saatoin tulla hoidon alaiseksi; tämä minulle omistettiin, ja sen
seuraus oli valitettavasti liiankin onnellinen.
Minä en välttänyt ankaraa vankeutta ja oikeudenkäyntiä. Kun Manon oli
kadonnut, minua syytettiin siitä, että raivon ja mustasukkaisuuden
puuskauksessa olin surmannut hänet. Kerroin suoraan surkuteltavan
seikkailuni. Vaikka selontekoni Synnelet'ssä herätti kipeää surua, hän
oli kyllin jalomielinen anomaan armahdustani, ja sen hän saikin aikaan.
Olin niin heikko, että minut täytyi kantaa vankilasta vuoteeseeni,
johon ankara tauti sitoi minut kolmeksi kuukaudeksi. Vihani elämään
ei ollenkaan heikentynyt; huusin lakkaamatta avukseni kuolemaa ja
kieltäydyin kauan itsepintaisesti nauttimasta lääkkeitä. Mutta
Kaitselmuksen tarkoituksena oli, sittenkuin se näin ankarasti oli
rangaissut minua, saattaa kärsimykseni ja rangaistukseni minulle
hyödyllisiksi. Se valaisi minua valollaan ylhäältä, joka minussa
herätti syntyperäni ja kasvatukseni arvoisia ajatuksia.
Kun rauha oli alkanut syntyä sydämessäni, ei ruumiillinen parantumiseni
viipynyt. Minä noudatin täydesti kunniantunnon kehoituksia ja jatkoin
pienen toimeni täyttämistä, odottaessani Ranskan laivoja, jotka
kerran vuodessa saapuvat tähän osaan Amerikkaa. Olin päättänyt palata
kotimaahani siellä vakaantuneella, ja siveällä elämällä hyvittääkseni
säädytöntä käytöstäni. Synnelet oli huolehtinut siitä, että rakkaan
lemmittyni ruumis oli siirretty kunnialliseen paikkaan.
Noin kuusi viikkoa parantumisestani kävelin eräänä päivänä yksin
rannalla ja näin silloin laivan, jonka kauppa-asiat toivat Uuden
Orleansin rannalle. Pidin tarkasti silmällä matkustajien maihin nousua
ja hämmästyin äärettömästi tuntiessani Tibergen niiden joukossa, jotka
astuivat kaupunkia kohti. Hän kertoi minulle, että hänen matkansa
ainoa vaikutin oli ollut halu nähdä minut ja kehoittaa minua palaamaan
Ranskaan. Saatuaan kirjeeni, jonka olin lähettänyt Havresta, oli hän
itse matkustanut sinne tarjotakseen minulle pyytämääni apua. Hän oli
tuntenut mitä haikeinta mielipahaa kuullessaan minun jo lähteneen
matkaan ja olisi heti ollut valmis seuraamaan minua, jos olisi voinut
astua lähtövalmiiseen laivaan. Sellaista hän oli useita kuukausia
etsinyt eri satamissa, ja löydettyään viimein Saint-Malossa yhden,
joka nosti ankkurinsa purjehtiakseen Martiniqueen, oli hän astunut
siihen, toivoen sieltä helposti pääsevänsä Uuteen Orleansiin. Mutta
espanjalaiset merirosvot olivat matkalla ottaneet tämän laivan ja
vieneet sen erääseen saareensa. Tiberge oli päässyt viekkaudella
pakenemaan, ja useiden harharetkien jälkeen hän sattumalta oli joutunut
siihen pieneen laivaan, joka juuri oli saapunut, ja näin oli hän
onnellisesti päässyt luokseni.
En voinut tarpeeksi osoittaa kiitollisuuttani näin jalomieliselle ja
uskolliselle ystävälle. Vein hänet asuntooni ja pyysin häntä vapaasti
käyttämään kaikkea, minkä omistin. Sitten kerroin hänelle kaiken, mitä
minulle oli tapahtunut lähdettyäni Ranskasta, ja valmistaakseni hänelle
odottamattoman ilon, selitin hänelle, että ne hyveen siemenet, jotka
hän aikaisemmin oli kylvänyt sydämeeni, alkoivat kantaa hedelmiä,
joista hän oli oleva tyytyväinen. Hän vakuutti, että niin miellyttävä
varmuus korvaisi kaikki hänen matkansa vastukset.
Vietimme yhdessä kaksi kuukautta Uudessa Orleansissa, odottaen Ranskan
laivojen tuloa, ja päästyämme viimein matkaan, astuimme kaksi viikkoa
sitten Havre-de-Grâcen rantaan. Sinne saavuttuamme lähetin kirjeen
omaisilleni. Vanhemman veljeni vastauksesta sain surullisen tiedon
isäni kuolemasta, johon syystä pelkään minun hairahdukseni osaltaan
vaikuttaneen. Kun puhalsi myötäinen tuuli, astuin heti laivaan
purjehtiakseni Calais'hen, aikoen sieltä matkustaa muutaman peninkulman
päässä kaupungista asuvan ja meille sukua olevan aatelismiehen luo,
missä veljeni kirjoitti odottavansa tuloani.