Manon Lescaut: Romaani - 02

kirjailija, tiedän kuitenkin varsin hyvin, että kertomuksen tulee
olla vapaa seikoista, jotka saattavat sen kankeaksi ja väkinäiseksi;
neuvoohan Horatius:
Ut iam nunc dicat iam nunc debentia dici,
Pleraque differat, ac praetens in tempus omittat.
[-- -- että juuri nyt lausutaan julki se, mikä juuri nyt on sanottava,
että siis moni päähänpisto heitetään toistaiseksi ja tällä kertaa
jätetään lausumatta. -- _Ars poetica_.]
Eikä edes tarvita niin arvokkaan miehen lausuntoa todistamaan näin
yksinkertaista totuutta, sillä terve järki on tämän säännön alkulähde.
Jos lukija on tavannut jotain miellyttävää ja mieltäkiinnittävää
minun elämäntarinassani, rohkenen luvata, että hän on oleva ainakin
yhtä tyytyväinen tähän liitteeseen. Ritari des Grieux'n menettely on
tarjoava hänelle hirvittävän esimerkin intohimojen voimasta. Minulla
on kuvattavana sokaistu nuori mies, joka hylkää onnelliset olot,
omin ehdoin syöksyäkseen äärimäiseen onnettomuuteen. Vaikka hänellä
on kaikki ne ominaisuudet, jotka ovat omansa hankkimaan hänelle
mitä loistavimman ja edullisimman aseman, hän kuitenkin oman vapaan
valintansa mukaan antaa etusijan maineettomalle ja harhailevalle
elämälle, hyläten kaikki varallisuuden ja luonnon tarjoamat edut.
Hän näkee edeltäpäin onnettomuutensa, eikä tahdo sitä välttää; hän
tuntee sen ja kituu sen taakan alla, eikä käytä hyväkseen niitä
parannuskeinoja, joita hänelle lakkaamatta tarjotaan ja jotka minä
hetkenä tahansa voisivat tehdä lopun hänen onnettomuudestaan.
Hänellä on sanalla sanoen kahtaallinen luonne, missä ilmenee
hyveiden ja paheiden sekoitus, hyvien tunteiden ja huonojen tekojen
alituinen vastakohta. Sellainen on sen taulun pohja, jota kuvaan.
Arvostelukykyiset ihmiset eivät suinkaan pitäne tämänluontoista
teosta turhana työnä. Paitsi miellyttävän lukemisen tarjoamaa huvia
lukija siitä löytää melkoisesti tapahtumia, jotka ovat omiansa tapoja
parantamaan; ja mielestäni tekee yleisölle huomattavan palveluksen se,
joka sitä opettaa, samalla huvittaen.
Emme saata punnita siveyskäskyjä, ihmettelemättä, miten niitä
samanaikuisesti pidetään arvossa ja laiminlyödään. Ja me haemme
syytä tähän ihmissydämen nurinkurisuuteen, joka saattaa sen
mieltymään hyvän ja täydellisen aatteisiin, joita se ei kuitenkaan
käytännössä toteuta. Jos erityiseen henkiseen suuntaan kuuluvat
ja erityisellä sivistysasteella olevat henkilöt tahtovat tutkia,
mikä on heidän yksinäisten haaveilujensa yleisimpänä esineenä, on
heidän helppo huomata, että ne melkein aina kohdistuvat johonkin
siveelliseen kysymykseen. Heidän elämänsä suloisimmat hetket ovat
ne, jotka he viettävät joko yksin tai ystävän seurassa vilpittömästi
pohtien hyveen tenhovoimaa, ystävyyden tuottamaa suloisuutta, onnen
saavuttamiskeinoja, sitä luonnollista heikkoutta, joka edentää onnesta,
ja tämän heikkouden parannuskeinoja. Horatius ja Boileau mainitsevat,
että sellainen pohdinta on heidän kuvittelemansa onnellisen elämän
kauneimpia piirteitä. Mistä siis johtuukaan, että niin helposti
syöksymme alas näistä ylhäisistä mietiskelyistä ja että niin pian
jälleen joudumme arki-ihmisten tasolle? Ellen pahasti erehdy, on
selitykseni, jonka tästä seikasta tuon esiin, täydelleen paljastava
vakaumuksiemme ja toimintamme välisen ristiriidan: syy on se, että
kaikki siveysohjeet ovat pelkkiä yleisiä ja epämääräisiä periaatteita,
minkä vuoksi niitä on vaikea erikoisesti sovelluttaa tapojen ja tekojen
yksityiskohtiin. Selvittäkäämme tämä seikka esimerkin avulla. Jalot
sielut tuntevat, että lempeys ja inhimillisyys ovat rakastettavia
hyveitä, ja ovat taipuvaiset niitä harjoittamaan; mutta kun toiminnan
hetki saapuu, he usein epäröivät. Onkohan tämä todella oikea tilaisuus?
Tunnetaanko sen oikea mittakaava? Eikö erehdytä esineen suhteen? --
sadat vaikeudet kohoavat eteen. Pelätään joutua petkutetuksi, kun
tahdotaan harjoittaa hyväntekeväisyyttä ja armeliaisuutta, joutua
heikon kirjoihin, jos osoittaudutaan liian helläksi ja tunteelliseksi;
sanalla sanoen pelätään, että joko arvataan liian suuriksi tai
laiminlyödään ne velvollisuudet, jotka liian himmeinä piilevät
inhimillisyyden ja lempeyden yleiskäsityksessä. Tässä epävarmuudessa
ainoastaan kokemus tai esimerkki saattavat järkevällä tavalla antaa
sydämen taipumukselle määrätyn suunnan. Mutta kokemus on etu, jota
ei suinkaan ole suotu jokaisen itselleen hankkia. Se riippuu eri
tilanteista, joihin kohtalo meidät asettaa. Ainoastaan esimerkki
saattaa tarjota ohjausta useille hyveen harjoittamisessa.
Varsinkin tämänlaatuisille lukijoille teoksista sellaisista kuin tämä
voi olla ääretöntä hyötyä, ainakin silloin, kun ne ovat kunniallisen
ja arvostelukykyisen henkilön kirjoittamat. Jokainen esille tuotu
tosiseikka on valonvälkähdys, on opetus, joka täydentää kokemusta;
jokainen seikkailu on kaava, jonka mukaan voi itsensä muodostaa:
tarvitsee ainoastaan sovelluttaa se omiin olosuhteisiinsa. Koko teos on
siveysopillinen tutkielma, miellyttävästi käytäntöön sovitettuna.
Joku ankara lukija kenties oudoksuu, että minun ikäiseni mies tarttuu
kynään kuvatakseen kohtalon- ja lemmenseikkailuja. Mutta jos juuri
esittämäni mietteet ovat päteviä, ne minua puolustavat; jos ne ovat
vääriä, on erehdykseni oleva puolustukseni.



ENSIMÄINEN OSA.


Minun tulee siirtää lukija siihen elämäni aikaan, jolloin ensi kerran
kohtasin ritari des Grieux'n. Se tapahtui noin puoli vuotta ennen
lähtöäni Espanjaan. Vaikka harvoin erosin yksinäisyydestäni, saattoi
kuitenkin huolenpitoni tyttärestäni minut joskus pienille matkoille,
joita mahdollisuuden mukaan lyhensin.
Olin kerran paluumatkalla Rouenista, jonne tyttäreni pyynnöstä olin
lähtenyt Normandian parlamentissa valvomaan oikeusjuttua, mikä koski
maa-omaisuutta, johon hänellä minun kauttani oli perintöoikeus
äidinisäni puolelta. Olin paluumatkallani valinnut tien, joka kulkee
Evreux'n kautta, mihin poikkesin ensimäiseksi yöksi, ja saavuin
seuraavana päivänä päivällisaikaan Passy'hin, joka on siitä viiden tai
kuuden peninkulman päässä. Hämmästyen näin saapuessani tähän kauppalaan
sen asujanten levottomina häärivän. He syöksyivät ulos taloistaan,
tulvien joukoittain kurjan ravintolan ovelle, jonka eteen kahdet
katetut vaunut olivat pysähtyneet. Vielä valjaissa olevista hevosista,
jotka näyttivät höyryävän väsymyksestä ja kuumuudesta, saattoi huomata,
että nuo molemmat ajoneuvot juuri olivat saapuneet.
Pysähdyin hetkeksi ottamaan selkoa siitä, mistä tuo sekasorto aiheutui;
mutta sain varsin vähän selvitystä uteliaalta kansajoukolta, joka ei
kiinnittänyt mitään huomiota kysymyksiini, vaan suuren epäjärjestyksen
vallitessa yhä tunki majataloa kohti.
Vihdoin ilmestyi ovelle eräs vartijasoturi, olalla kannatin ja
muskettipyssy, ja minä viittasin häntä tulemaan luokseni ja kertomaan
minulle tämän häiriötilan syyn.
-- Se ei ole mitään erinomaista, hyvä herra, hän virkkoi minulle. --
Täällä on ainoastaan tusina ilotyttöjä, joita minä toverieni kanssa
saatan Havre-de-Grâceen, mistä lähetämme heidät laivalla Amerikkaan.
Heidän joukossaan on muutamia sievännäköisiä, ja tämä ilmeisesti
kiihoittaa noiden kunnon maalaisten uteliaisuutta.
Olisin jatkanut matkaani tämän selityksen saatuani, elleivät minua
olisi pysäyttäneet erään vanhan naisen huudahdukset. Tämä astui ulos
majatalosta lyöden yhteen käsiään ja huutaen, että se oli jotakin
raakaa, jotakin, mikä herätti kauhua ja sääliä.
-- Mistä siis on kysymys? minä sanoin.
-- Voi, hyvä herra, menkääpä sisälle, hän vastasi, ja katsokaa, eikö
tuo näky voi saattaa sydäntä pakahtumaan!
Uteliaana astuin alas hevoseni selästä, jonka jätin renkini huostaan.
Ainoastaan vaivoin ja sysien väkijoukkoa pääsin sisälle majataloon ja
näin jotain sangen liikuttavaa.
Noiden kahdentoista tytön joukossa, jotka vyötäisiltään olivat
sidotut yhteen kuusittain, oli yksi, jonka katse ja kasvot niin
vähän muistuttivat hänen tilaansa, että missä muissa oloissa tahansa
olisin luullut häntä kaikkein ylhäisimpään säätyluokkaan kuuluvaksi
henkilöksi. Hänen alakuloisuutensa, hänen likainen paitansa ja hameensa
rumensivat häntä niin vähän, että minussa hänet nähdessäni heräsi
kunnioitusta ja sääliä. Kuitenkin hän koetti kääntyä poispäin niin
paljon kuin kahleensa sallivat, piiloittaakseen kasvonsa katsojien
silmiltä. Hänen piiloittaumis-ponnistuksensa olivat niin luonnolliset,
että ne näyttivät johtuvan kainoudentunteesta.
Kun tämän onnettoman joukon kuusi vartijaa niinikään oli huoneessa,
vein johtajan syrjään ja pyysin häneltä muutamia tietoja tämän kauniin
tytön kohtalosta. Hän saattoi tehdä sen ainoastaan hyvin ylimalkaisesti.
-- Toimme hänet sairaala-vankilasta [Tämä sairaala oli Salpêtrière,
johon irstaita naisia huonon elämän tähden vankeina suljettiin. Suom.],
hän minulle virkkoi, -- poliisipäällikön määräyksestä. Ei näytä siltä,
kuin olisi hänet sinne suljettu kiitettävien tekojen vuoksi. Moneen
kertaan matkan kuluessa olen kysellyt hänen olojaan; mutta itsepäisesti
hän on pysynyt vaiti. Mutta, vaikka minua ei ole käsketty säästämään
häntä enempää kuin muita, en kuitenkaan saata olla hänestä vähän
huolehtimatta, hän kun minusta tuntuu olevan hiukan parempi kuin muut
toverinsa. Tuossa näette nuoren miehen, -- hän lisäsi -- joka paremmin
kuin minä voisi antaa teille tietoja tämän naisen onnettomuuden syystä.
Tämä nuori mies on seurannut häntä Parisista asti, tuskin hetkeäkään
herkeämättä kyyneliä vuodattamasta. Varmaankin hän on hänen veljensä
tai rakastajansa. --
Käännyin sitä huoneen nurkkaa kohti, missä tuo nuori mies istui.
Hän näytti vaipuneen syvään haaveilevaan mietiskelyyn: en ole ikinä
nähnyt sen eloisampaa surun kuvaa. Hän oli hyvin yksinkertaisesti
puettu, mutta heti ensi katseella huomasin miehen jalosukuiseksi ja
sivistyneeksi. Lähestyin häntä, hän nousi, ja minä eroitin hänen
silmissään, hänen piirteissään, kaikissa hänen liikkeissään jotain niin
hienoa ja jaloa, että vaistomaisesti tunsin halua tehdä hänelle hyvää.
-- En mitenkään tahtoisi teitä häiritä, -- minä sanoin ja istuuduin
hänen viereensä, -- mutta suostuisitteko tyydyttämään uteliaisuuttani
tuohon kauniiseen naiseen nähden, joka ei suinkaan näy olevan luotu
sitä surkeata tilaa varten, missä hänet näen?
Hän vastasi minulle kohteliaasti, ettei voinut mainita tuon naisen
nimeä itseänsä ilmaisematta, ja että hänellä oli painavat syynsä pysyä
tuntemattomana.
-- Saatan kuitenkin sanoa teille, minkä nuo heittiöt hyvin tietävät,
-- hän jatkoi osoittaen vartijasotureita -- nimittäin, että tätä
naista kohtaan tunnen niin rajun intohimoista rakkautta, että se tekee
minut onnettomimmaksi ihmisistä. Olen Parisissa ponnistellut kaikki
voimani hankkiakseni hänelle vapauden, mutta rukoukset, viekkaus ja
väkivalta ovat olleet turhat. Olen siis päättänyt häntä seurata, vaikka
hän menisi maailman ääriin. Aion astua laivaan hänen kanssaan, aion
matkustaa Amerikkaan. Mutta ääretöntä julmuutta todistaa se, että nuo
raukkamaiset konnat -- näin hän lisäsi tarkoittaen vartijasotureita --
eivät tahdo sallia minun lähestyä häntä. Tarkoitukseni oli julkisesti
käydä heidän kimppuunsa muutaman peninkulman päässä Parisista. Tätä
varten olin tehnyt sopimuksen neljän miehen kanssa, jotka melkoisesta
summasta olivat luvanneet auttaa minua. Nämä petturit jättivät minut
oman onneni nojaan ja menivät matkoihinsa, vieden minun rahani
mukaansa. Mahdottomuus onnistua väkivaltaa käyttämällä saattoi minut
luopumaan aseista. Ehdoitin vartijasotureille, että ainakin sallisivat
minun seurata mukana, tarjoten heille siitä palkintoa. Ansion himo
taivutti heidät siihen suostumaan. Mutta joka kerta ovat he vaatineet
maksua, kun ovat sallineet minun puhua lemmittyni kanssa. Kukkaroni on
lyhyessä ajassa tyhjentynyt, ja kun ei minulla ole jälellä ainoatakaan
ropoa, he raa'asti sysäävät minut takaisin, milloin astun askeleenkin
häntä kohti. Ainoastaan muutama hetki sitten, kun huolimatta heidän
uhkauksistaan rohkenin häntä lähestyä, he olivat kyllin röyhkeät
ojentamaan pyssyjensä piipunsuut minua kohti. Tyydyttääkseni heidän
ahneuttaan ja voidakseni jalan jatkaa matkaani, on minun pakko täällä
myödä hevoskaakkini, jota tähänasti olen käyttänyt ratsuna.
Vaikka hän näytti kertovan tätä jotenkin tyynesti, hän vuodatti
kyyneliä lopettaessaan. Tämä seikkailu tuntui minusta mitä
eriskummaisimmalta ja liikuttavimmalta.
-- En kiusaa teitä -- sanoin hänelle -- ilmaisemaan salaisuuttanne;
mutta jos saatan teitä jollakin tavoin hyödyttää, tarjoan teille
halukkaasti palvelustani.
-- Oi -- hän jatkoi -- en näe vähintäkään toivon välkettä. Minun on
pakko alistua kohtaloni koko ankaruuteen. Lähden Amerikkaan. Siellä
ainakin voin elää vapaasti sen henkilön kanssa, jota rakastan. Olen
kirjoittanut eräälle ystävälleni, joka tulee lähettämään minulle hiukan
rahaa Havre-de-Grâceen. Olen vaan pulassa, miten päästä sinne ja
miten hankkia tälle olentoparalle -- tällöin hän katsoi surullisesti
lemmittyynsä -- jotain huojennusta.
-- No hyvä -- minä sanoin. -- Minäpä autan teidät pulastanne. Tässä on
vähän rahaa ja pyydän teitä ottamaan sen vastaan. Mieltäni pahoittaa,
etten muulla tavalla voi teitä auttaa.
Annoin hänelle neljä kultarahaa niin, etteivät vartijat sitä
huomanneet. Sillä tiesin hyvin, että jos he olisivat tietäneet hänellä
olevan tuon summan, he olisivat vaatineet auliudestaan suuremman
maksun. Jopa mieleeni juolahti ryhtyä hieromaan kauppaa heidän
kanssaan, hankkiakseni nuorelle rakastajalle oikeuden esteettömästi
puhua lemmittynsä kanssa Havreen saakka. Viittasin johtajaa lähestymään
ja esitin hänelle ehdoitukseni. Hän näytti häpeävän, huolimatta
röyhkeydestään.
-- Älkää luulko, hyvä herra -- hän vastasi hämillään -- että me
kiellämme häntä puhumasta tämän tytön kanssa; mutta hän tahtoisi
alinomaa olla hänen vierellään. Se on meille epämukavaa, ja on
kohtuullista, että hän saa maksaa tästä aiheuttamastaan epämukavuudesta.
-- No mitenkä paljon tarvitsisitte, jotta se ei teitä vaivaisi?
Hän oli kyllin julkea vaatimaan minulta kahta kultarahaa. Annoin ne
hänelle heti.
-- Mutta varokaa -- sanoin hänelle -- petkuttamasta, sillä aionpa
jättää osoitteeni tälle nuorelle miehelle, niin että hän voi ilmoittaa
minulle asian, ja olkaa varmat siitä, että minulla on keinoja teitä
rangaista.
Tämä siis maksoi minulle kuusi kultarahaa.
Se kohteliaisuus ja vilpitön kiitollisuus, jota tuntematon nuori mies
osoitti minua kiittäessään, vielä lisäksi vahvisti vakaumustani, että
hän oli jalosukuinen ja ansaitsi anteliaisuuteni.
Lausuin muutaman sanan hänen lemmitylleen, ennenkuin lähdin. Tämä
vastasi minulle niin viehkeän ja miellyttävän vaatimattomasti,
etten poistuessani malttanut olla syvästi aprikoimatta naisen
arvoituksellista luonnetta.
Palattuani yksinäisyyteeni, en saanut mitään tietoa tämän seikkailun
myöhäisemmistä vaiheista. Kului lähes kaksi vuotta, jotka saattoivat
minut kokonaan sen unohtamaan, kun sattuma tuotti minulle tilaisuuden
perinpohjin tutustua kaikkiin sen yhteydessä oleviin asianhaaroihin.
Olin juuri saapunut Lontoosta Calais'hen oppilaani, markiisi --n
seurassa. Poikkesimme, ellei muistini petä, "Kultaisen Leijonan"
ravintolaan, missä erityiset seikat pakoittivat meidät viipymään
koko päivän ja seuraavan yön. Kulkiessamme iltapäivällä kaupungilla,
luulin näkeväni saman nuoren miehen, jonka olin kohdannut Passyssa.
Hän oli kurjissa vaatteissa ja paljoa kalpeampi kuin nähdessäni hänet
ensi kerran. Kädessä hänellä oli vanha matkalaukku, hän kun juuri oli
saapunut kaupunkiin. Mutta hänen kasvonsa olivat tavattoman kauniit,
niin että ne muisti helposti, ja minä tunsin hänet heti jälleen.
-- Puhutelkaamme tuota nuorta miestä -- sanoin markiisille.
Nuoren miehen ilo oli suurempi kuin mitä voin sanoin kuvata, kun hän
puolestaan tunsi minut.
-- Oi, hyvä herra -- hän huudahti suudellen kättäni -- minulla on siis
vielä kerta tilaisuus ilmaista teille ainainen kiitollisuuteni!
Kysyin häneltä, mistä hän tuli. Hän vastasi saapuneensa meritietä
Havre-de-Grâcesta, minne vähää aikaisemmin oli palannut Amerikasta.
-- Ettepä näy olevan erittäin rahoissanne, minä sanoin, menkää
"Kultaisen Leijonan" ravintolaan, missä asun, tulen sinne hetken
kuluttua teitä tapaamaan.
Palasinkin sinne levottoman uteliaana saada tietää hänen onnettoman
kohtalonsa yksityiskohdat ja hänen Amerikan-matkansa eri vaiheet.
Tuhlailin hänelle ystävyydenosoituksia ja määräsin, ettei häneltä
saanut puuttua mitään.
Hän ei odottanut kehoitustani kertoa elämäntarinaansa.
-- Te kohtelette minua niin jalomielisesti -- hän virkkoi -- että
pitäisin itseäni halpamaisen kiittämättömänä, jos teiltä mitään
salaisin. Tahdon sentähden kertoa teille sekä onnettomuuteni ja tuskani
että hairahdukseni ja häpeällisimmät heikkouteni. Olen varma siitä,
että minua tuomitessanne ette voi olla minua surkuttelematta.
Huomautan tässä, että kirjoitin hänen tarinansa melkein heti sen
kuultuani, niin että lukija voi olla varma siitä, että tämä esitys on
niin huolellinen ja totuudenmukainen kuin suinkin. Totuudenmukainen,
sanon minä, niiden mietteiden ja tunteiden esittämistä myöten, jotka
tuo nuori mies mitä hienoimmalla tavalla ilmilausui.
Tässä siis seuraa hänen kertomuksensa, johon en tule sekoittamaan
mitään, mikä ei ole hänestä alkuisin.
* * * * *
Olin seitsemäntoista-vuotias ja suoritin paraikaa loppuun
filosofianopintojani Amiensissa, minne minut olivat lähettäneet
vanhempani, joiden perhe on P--n ensimäisiä. Vietin niin vakaata ja
säännöllistä elämää, että opettajani asettivat minut esikuvaksi
koulussa. Enpä erityisesti ponnistellut ansaitakseni tätä kiitosta;
mutta olen luonnostani lempeä ja hiljainen: harrastin opintoja
taipumuksesta, ja minulle luettiin hyveeksi minussa ilmenevää
synnynnäistä paheen kammoksumista. Syntyperäni, menestykseni opinnoissa
ja muutamat miellyttävät ulkonaiset ominaisuudet olivat hankkineet
minulle kaikkien kaupungin kunnon ihmisten tuttavuuden ja kunnioituksen.
Suoritin julkisen tutkintoni, saaden osakseni niin yleistä kiitosta,
että piispa, joka tutkintotilaisuudessa oli läsnä, kehoitti minua
astumaan hengelliseen säätyyn, missä, sanoi hän, varmasti olin
kunnostautuva enemmän kuin Maltalais-ritarikunnassa, jonka jäseneksi
minun oli määrä vanhempieni päätöksen mukaan ruveta. Vanhempani
antoivat minun jo kantaa tuon ritarikunnan ristiä ja ritari des
Grieux'n nimeä. Loma-ajan tultua valmistauduin palaamaan isäni luo,
joka oli luvannut pian lähettää minut akatemiaan.
Ainoa suruni lähtiessäni Amiensista oli, että sinne jätin ystävän,
johon alati olin ollut sydämellisesti kiintynyt. Hän oli minua
muutamaa vuotta vanhempi. Me olimme saaneet kasvatuksemme yhdessä;
mutta kun hänen perheensä varat olivat ylen niukat, oli hänen pakko
astua hengelliseen säätyyn ja jäädä Amiensiin minun jälkeeni, siellä
harjoittaakseen tämän kutsumuksensa vaatimia opintoja. Hänellä oli
lukemattomia oivallisia ominaisuuksia. Kertomukseni kuluessa tulette
tutustumaan parhaisiin näistä ja varsinkin intoon ja jalomielisyyteen
ystävyydessä, mitkä voittavat kuuluisimmatkin vanhanajan esikuvat. Jos
silloin olisin noudattanut hänen neuvojaan, olisin aina ollut hyveinen
ja onnellinen. Jos ainakin olisin ottanut varteen hänen soimauksensa,
olisin jo vajottuani siihen kuiluun, mihin intohimoni ovat minut
syösseet, pelastanut jotain omaisuuteni ja maineeni haaksirikosta.
Mutta hän ei ole korjannut vaivoistaan muuta hedelmää kuin surun nähdä
niiden tehottomuuden, sekä ajoittaisen huonon palkan kiittämättömän
henkilön puolelta, joka niistä loukkautui ja joka niitä piti
tungettelevaisuutena.
Olin määrännyt lähtöpäiväni Amiensista. Oi! miksi en asettanut sitä
päivää aikaisemmaksi! Silloin olisin vielä vallan viattomana palannut
isäni luo. Lähtöni edellisenä päivänä olimme kävelemässä ystäväni
kanssa, jonka nimi oli Tiberge, ja näimme silloin kyytivaunujen
saapuvan Arras'sta ja seurasimme niitä siihen majataloon, minne näillä
oli tapana poiketa. Tämän tekomme ainoana vaikuttimena oli uteliaisuus.
Vaunuista astui muutamia naisia, jotka heti poistuivat; mutta jälellä
oli hyvin nuori nainen, joka jäi odottamaan pihalle, sillävälin kuin
vanhanpuoleinen mies, joka näytti olevan hänen palvelijanaan, puuhaili
matkatavaroiden purkamisessa ajoneuvoista. Tämä nuori nainen näytti
minusta niin viehättävältä, että minä, joka en koskaan ollut ajatellut
sukupuolten eroa enkä ollut katsellut naista tarkkaavaisesti, että
minä, jonka vakavuutta ja pidättäytymistä kaikki olivat ihailleet,
äkkiä olin haltioituneesti rakastunut. Luonteeni heikkouksia oli
ääretön ujous ja herkkä hämille-joutuminen; mutta tämä heikkous ei
nyt vähääkään minua pidättänyt, minä kun päinvastoin suoraan astuin
sydämeni valtijattaren luo.
Vaikka hän oli vielä nuorempi kuin minä, hän vastaanotti
kohteliaisuuteni näyttämättä hämmästyneeltä. Kysyin, mikä hänet toi
Amiensiin ja oliko hänellä siellä tuttavia. Hän vastasi minulle
avomielisesti, että vanhempansa olivat lähettäneet hänet sinne, jotta
hän rupeaisi nunnaksi luostariin. Rakkaus oli jo tehnyt minut niin
tarkkanäköiseksi, vaikka se vasta hetken oli asustanut sydämessäni,
että pidin tuota aietta pyyteideni kuoliniskuna. Puhuin hänelle
tavalla, joka saattoi hänet oivaltamaan minun tunteeni, hän kun oli
minua paljoa kokeneempi. Vastoin tahtoaan hänet lähetettiin luostariin,
epäilemättä sentähden, että tahdottiin tukahduttaa hänen halunsa
huvituksiin, joka jo oli näyttäytynyt ja joka myöhemmin on aiheuttanut
kaikki hänen ja minun onnettomuudet. Koetin todistaa vääräksi
vanhempien julmaa päätöstä kaikilla niillä perusteilla, jotka heräävä
rakkauteni ja skolastinen kaunopuheisuuteni johtivat mieleeni. Hän ei
teeskennellyt ankaruutta eikä vastahakoisuutta. Hetken vaiettuaan hän
sanoi minulle, että täysin aavistin hänen tulevan onnettomuutensa,
mutta että se ilmeisesti oli taivaan tahto, tämä kun ei suonut hänelle
mitään keinoa välttää kohtaloaan. Hänen lempeä katseensa, se viehättävä
surumielisyys, millä hän nämä sanat lausui, tai oikeammin kohtaloni
voima, joka minua syöksi tuhoani kohti, ei sallinut minun hetkeäkään
epäröidä vastaukseeni nähden. Minä vakuutin hänelle uhraavani elämäni
vapauttaakseni hänet hänen vanhempiensa tyranniudesta ja saattaakseni
hänet onnelliseksi, jos hän jossakin määrin tahtoi luottaa minun
kunniaani ja siihen äärettömään hellyyteen, jota hän jo minussa
herätti. Tätä tuumiessani olen tuhat kertaa ihmetellyt, mistä silloin
sain niin paljon uskallusta ilmaista ajatukseni ja kuinka minun oli
helppo sitä tehdä, mutta eipä Amoria kohotettaisi jumalaksi, ellei hän
usein tekisi ihmeitä.
Tuntematon kaunottareni tiesi hyvin, ettei minun iältäni olla
pettureita; hän tunnusti, että jos minä löytäisin jonkun keinon
hankkiakseni hänelle vapauden, hän olisi minulle kiitollinen enemmästä
kuin elämästään. Vastasin hänelle, että olin valmis kaikkeen; mutta
kun olin vailla riittävää kokemusta noin yhtäkkiä keksiäkseni keinoja
häntä auttaakseni, niin turvauduin tähän ylimalkaiseen vakuutukseen,
joka ei saattanut suuresti hyödyttää häntä eikä minua. Kun samassa
hänen vanha vartija-palvelijansa oli tullut saapuville, olisivat minun
toiveeni rauenneet, ellei hänellä olisi ollut kyllin älyä korvatakseen
minun kekseliäisyyteni. Hämmästyin kun hän seuralaisensa saapuessa
sanoi minua serkukseen ja olematta vähääkään hämillään virkkoi suuresti
iloitsevansa tavatessaan minut täällä Amiensissa, minkä vuoksi hän
tahtoi siirtää luostariin menonsa seuraavaan päivään, siten saadakseen
huvin syödä illallista minun seurassani. Minä tajusin heti tämän juonen
ja ehdoitin, että hän poikkeaisi asumaan majataloon, jonka isäntä,
oltuaan kauan isäni ajurina, oli asettunut Amiensiin ja oli kokonaan
käskettävänäni.
Saatoin itse hänet sinne, enkä välittänyt siitä, että vanha palvelija
itsekseen hieman murisi, ja että ystäväni Tiberge, joka ei ollenkaan
käsittänyt tätä kohtausta, seurasi minua sanaakaan virkkamatta.
Hän ei ollut kuullut meidän keskusteluamme, hän kun oli jäänyt
kävelemään pihalle, sillä aikaa kuin minä kauniille mielitietylleni
puhuin rakkaudesta. Pelkäsin Tibergen älyävän asianlaidan ja sain
hänet poistumaan, pyytämällä häntä toimittamaan minulle erään asian.
Saapuessani tuohon majataloon pääsin siis ilokseni yksin keskustelemaan
sydämeni valtijattaren kanssa.
Pian huomasin olevani paljoa kehittyneempi kuin olin luullutkaan.
Sydämeni aukeni tuhansille mielihyväntunteille, joista minulla ei
ollut ennen ollut aavistustakaan; suloinen lämpö levisi suoniini. Olin
jonkunlaisessa haltioitumistilassa, joka hetkeksi herpaisi kieleni
toiminnan, kuvastuen ainoastaan silmissäni.
Neiti Manon Lescaut -- tämän hän sanoi olevan nimensä -- näytti
hyvin tyytyväiseltä tähän sulonsa aiheuttamaan vaikutukseen. Luulin
huomaavani, että hän oli yhtä suuren mielenliikutuksen valloissa kuin
minä; hän tunnusti pitävänsä minua rakastettavana ja että ihastunein
mielin tuntisi kiitollisuutta minua kohtaan, jos hankkisin hänelle
vapauden. Hän tahtoi tietää, kuka minä olin, ja tämä tieto näytti
lisäävän hänen suopeuttaan, hän kun, ollen alhaista syntyperää, ylpeili
siitä, että oli valloittanut minun säätyiseni rakastajan. Aloimme
neuvotella keinoista kuinka voisimme omistaa toinen toisemme.
Paljon mietittyämme, huomasimme ainoaksi keinoksi paon. Täytyi
välttää hänen matkalaisensa valppautta, tämä kun oli otettava
huomioon, vaikka hän olikin ainoastaan palvelija. Sovimme, että minä
yön aikana hankkisin kyytirattaat ja saapuisin tuohon majataloon
varhain seuraavana aamuna, ennenkuin vanha palvelija oli noussut;
lisäksi, että salaa lähtisimme pois ja matkustaisimme suoraa päätä
Parisiin, missä heti saavuttuamme menisimme naimisiin. Minulla oli
noin viisikymmentä hopeariksiä, jotka olivat pienten säästöjeni tulos;
lemmitylläni oli jotenkin kaksi kertaa sama rahamäärä. Me kuvittelimme,
kuin kokemattomat lapset ainakin, ettei tämä rahamäärä koskaan ollut
loppuva, ja yhtä paljon luotimme muiden toimenpiteidemme onnistumiseen.
Syötyäni illallista suuremmalla mielihyvällä kuin koskaan ennen,
lähdin tuumaamme toimeenpanemaan. Valmistukseni olivat sitä helpommat,
kun tarkoitukseni oli ollut seuraavana päivänä palata isäni luo ja
tavarani siis jo olivat koossa. Minun oli siis vallan helppo kulettaa
matkalaukkuni ja varata matkarattaat kello viideksi seuraavana aamuna,
johon aikaan kaupungin portit arvatenkin jo olivat auki. Mutta
ilmaantui este, jota en ollenkaan ollut odottanut, ja joka oli vähällä
kokonaan tehdä tyhjäksi tuumani.
Vaikka Tiberge oli minua ainoastaan kolmea vuotta vanhempi, oli hän
älyltään kypsynyt ja elintavoiltaan hyvin säännöllinen; hän piti
minusta tavattoman paljon. Kun Tiberge näki tuon sievän neiti Manonin,
ja minun halukkaisuuteni seurata tätä naista, ja kun hän lisäksi oli
huomannut intoni vapautua hänestä poistamalla hänet luotani, kaikesta
tästä hän alkoi hieman aavistaa rakkauttani. Hän ei ollut uskaltanut
palata majataloon, peläten loukkaavansa minua paluullaan; mutta hän
oli mennyt odottamaan minua asuntooni, missä tapasin hänet palatessani
sinne, huolimatta siitä, että kello jo oli kymmenen illalla. Hänen
sielläolonsa minua suututti. Hän huomasi oitis, miten pakolliseen
tilaan se minut saattoi.
-- Olen varma siitä -- hän peittelemättä virkkoi -- että haudot
mielessäsi jotain tuumaa, jonka tahdot minulta salata; näen sen
ilmeestäsi.
Vastasin hänelle jotenkin jyrkästi, etten ollut velvollinen tekemään
hänelle tiliä kaikista tuumistani.
-- Eipä niin -- hän vastasi; -- mutta olet aina kohdellut minua
ystävänä, ja tämän nojalla ansaitsen hieman luottamusta ja
avomielisyyttä.
Hän kehoitti minua niin hartaasti ja kauan ilmaisemaan salaisuuttani,
että minä, joka en koskaan ollut salannut häneltä mitään, täydelleen
tunnustin rakastuneeni. Hän kuuli tunnustukseni kasvoissaan tyytymätön
ilme, joka pani minut vapisemaan. Kaduin etenkin varomattomuuttani
ilmaista hänelle pakotuumani. Hän sanoi olevansa niin vilpitön
ystäväni, ettei saattanut olla tarmokkaasti vastustamatta aiettani,
ja tahtovansa ensin esittää minulle kaikki järkisyyt, jotka olisivat
omiaan kääntämään mieleni pois tuosta yrityksestä; mutta hän lisäsi
ilmoittavansa asian henkilöille, jotka varmasti voisivat sen estää,