Manon Lescaut: Romaani - 08

Kysyin vartijalta, joka meitä opasti ja jolla oli toimena Manonin
palveleminen, miten tämä oli viettänyt aikaansa tässä olinpaikassaan.
Vartija vastasi, että hän oli osoittanut enkelinkaltaista lempeyttä,
koskaan lausumatta vartijalleen pahaa sanaa. Kuusi ensimäistä
viikkoa tulonsa jälkeen hän lakkaamatta oli vuodattanut kyyneliä,
mutta jo jonkun aikaa hän oli näyttänyt kestävän onnettomuuttaan
kärsivällisemmin ja ompeli aamusta iltaan, lukuunottamatta muutamia
tunteja, jotka hän käytti lukemiseen. Kysyin häneltä edelleen, oliko
häntä hoidettu hyvin, ja hän vastasi, ettei häneltä koskaan ollut
puuttunut ainakaan välttämättömintä.
Lähestyimme ovea. Sydämeni sykki rajusti. Sanoin herra de T:lle:
-- Menkää te yksin sisälle ja valmistakaa häntä käyntiini, sillä
pelkään, että hän joutuu liian voimakkaan mielenliikutuksen valtoihin,
jos äkkiarvaamatta näkee minut.
Ovi avattiin. Minä jäin käytävään. Saatoin kuitenkin kuulla heidän
puheensa. Herra de T. sanoi tuovansa hänelle vähän lohdutusta, olevansa
minun ystäviäni ja hartaasti toivovansa onneamme. Manon kysyi häneltä
mitä innokkaimmin, saiko häneltä tietää, mikä kohtalo oli tullut minun
osakseni. Hän lupasi tuoda minut hänen jalkojensa juureen niin hellänä
ja uskollisena kuin hän suinkin saattoi toivoa.
-- Milloinka? -- kysyi Manon.
-- Jo tänään -- vastasi toinen. Tätä onnellista hetkeä ei teidän
tarvitse pitkään odottaa. Se on jo tullut.
Silloin Manon oivalsi, että minä olin ulkopuolella, ja minä astuin
sisään samassa kuin hän syöksyi ovelle. Me syleilimme toisiamme tuntien
sellaista kuohuilevaa hellyyttä ja tunteiden viehkeyttä, joka on
vallan luonnollinen, kun täydellisesti toisiaan rakastavat henkilöt
jälleen tapaavat toisensa kolmen kuukauden eron jälkeen. Meidän
huokauksistamme, katkonaisista huudahduksistamme, monen monituisista
hyväilysanoistamme, joita kumpikin kaihomielisenä toisteli, syntyi
neljännestunnin kohtaus, joka sai herra de T:n kokonaan heltymään.
-- Kadehdin teitä -- sanoi hän minulle, pyytäessään meitä istumaan --
ei ole yhtään ainoata niin kunniakasta onnenosaa, jota en hylkäisi niin
kauniin ja intohimoisen rakastajattaren tähden.
-- Minäpä hylkäisinkin kaikki maailman valtakunnat -- vastasin hänelle
-- varmasti omistaakseni hänen rakkautensa.
Tämän niin palavasti kaihotun keskustelun loppupuoli muodostui
luonnollisesti äärettömän helläsävyiseksi. Manon parka kertoi
minulle seikkailunsa, ja minä selostin hänelle vaiheeni. Vuodatimme
katkeroita kyyneliä pohtiessamme sitä tilaa, missä hän paraikaa oli,
ja sitä, josta minä juuri olin vapautunut. Herra de T. lohdutti meitä
toistamiseen lupaamalla ponnistella mitä innokkaimmin tehdäkseen lopun
kurjuudestamme. Hän neuvoi, ettemme venyttäisi tätä ensi kohtaustamme
liian pitkäksi, jotta hänen olisi helpompi hankkia meille tilaisuutta
useampiin. Hänelle tuotti paljon vaivaa saada meidät noudattamaan tätä
neuvoa. Varsinkaan Manon ei hennonut päästää minua menemään. Moneen
kertaan hän sai minut takaisin istumaan tuolille. Hän pidätti minua
tarttuen kiinni vaatteisiini ja käsiini.
-- Voi, millaiseen paikkaan jätetään minut? -- hän sanoi. -- Kuka takaa
minulle, että saan jälleen nähdä sinut?
Herra de T. lupasi hänelle usein tulla häntä tervehtimään minun
seurassani.
-- Mitä tulee kohtaamispaikkaan -- näin hän kohteliaasti lisäsi --
ei sitä enää tästälähin tulla sanomaan sairaala-vankilaksi, vaan
Versailles'iksi, nyt kun siinä asuu henkilö, joka ansaitsee olla
kaikkien sydänten valtijatar.
Poistuessani annoin Manonia palvelevalle vartijalle juomarahaa,
kiihdyttääkseni hänen auliuttaan. Tämä mies ei ollut niin raaka ja
kovasydäminen kuin muut toverinsa. Hän oli ollut läsnä kohtauksessamme,
ja tämän hellyyden näkeminen oli liikuttanut hänen mieltänsä. Kymmenen
frangin kultaraha, jonka hänelle lahjoitin, saattoi hänet kokonaan
minun puolelleni. Mennessämme alas pihalle hän vei minut syrjään ja
virkkoi:
-- Herraseni, jos tahdotte ottaa minut palvelukseenne tai antaa minulle
kohtuullisen korvauksen nykyisen toimeni menettämisestä, luulen
helposti voivani vapauttaa neiti Manonin.
Vastaanotin mielihyvällä tämän tarjouksen. Ja vaikka olin puilla
paljailla, lupasin hänelle paljon enemmän kuin mitä hän pyysi, minä kun
arvelin, että aina helposti saatoin palkita hänen kaltaisensa miehen
vaivat.
-- Ole varma siitä, ystäväni, -- sanoin hänelle -- että olen valmis
sinun hyväksesi tekemään kaiken voitavani ja että sinun tulevaisuutesi
on yhtä taattu kuin minunkin.
Tahdoin sitten tietää, mitä keinoja hän aikoi käyttää.
-- Aivan yksinkertaisesti -- hän vastasi -- sitä, että jonakin iltana
avaan hänen huoneensa oven ja vien hänet kadunpuoleiselle portille,
missä teidän tulee olla valmiina häntä vastaanottamaan.
Kysyin, eikö ollut pelättävissä, että Manon tunnettaisiin kulkiessaan
käytävissä ja pihan poikki. Hän myönsi että jonkunmoinen vaara oli
olemassa, mutta oli sitä mieltä, että jotain täytyi uskaltaa.
Joskohta suuresti iloitsin siitä, että hän oli niin lujapäätöksinen,
kutsuin herra T:tä ilmaistakseni hänelle tämän tuuman ja sen ainoan
näkökohdan, joka näytti voivan tehdä sen arveluttavaksi. Hän huomasi
yritykseen liittyvän enemmän vaikeuksia kuin minä. Tosin hän myönsi,
että Manon tällä tavoin estämättä saattoi päästä pakenemaan.
-- Mutta jos hänet tunnetaan -- hän jatkoi -- ja jos hänet matkalla
estetään pakenemasta, hän on kenties ainaiseksi hukassa. -- Muuten
teidän täytyisi viipymättä lähteä Parisista, sillä ette koskaan olisi
tarpeeksi turvatut haeskelulta. Haettaisiin entistä innokkaammin sekä
teitä että häntä. Mies pääsee helposti pujahtamaan pakoon, kun hän
on yksin. Mutta on melkein mahdotonta pysyä huomaamattomana, kun on
kauniin naisen seurassa.
Vaikka tämä huomautus tuntuikin minusta pätevältä, se ei voinut
syrjäyttää mielestäni tuota niin houkuttelevaa toivoa pian voida
vapauttaa Manon. Tämän tunnustin herra de T:lle ja pyysin häntä
antamaan rakastuneelle anteeksi, että hän oli hiukan varomaton ja
uhkarohkea. Sanoin lisäksi, että todella aioin lähteä Parisista
asettuakseni, kuten kerran ennen, johonkin lähellä olevaan kylään.
Sovimme siis vartijan kanssa panna tuumamme täytäntöön jo seuraavana
päivänä. Ja saattaaksemme sen onnistumisen niin varmaksi kuin
voimamme suinkin sallivat, päätimme ottaa mukaan miehen vaatteet,
helpoittaaksemme pakenemistamme. Ei ollut helppo huomiota herättämättä
tuoda niitä sisälle, mutta minulta ei siihen puuttunut kekseliäisyyttä.
Pyysin vaan herra de T:tä seuraavana päivänä pukemaan ylleen kahdet
liivit, toiset toisten päälle, ja itse lupauduin huolehtimaan kaikesta
muusta.
Seuraavana päivänä palasimme sairaala-vankilaan. Minä toin Manonille
liinavaatteita, sukat y.m., ja ihotakkini yllä oli minulla
päällystakki, joka täydelleen peitti pulleat taskuni. Viivyimme vaan
lyhyen hetken Manonin kopissa. Herra de T. antoi hänelle toiset
liiveistään. Minä annoin hänelle ihotakkini, päällystakkini kun riitti
minulle poistuessani. Manonin valepuvusta ei puuttunut mitään muuta
kuin polvihousut, jotka pahaksi onneksi olin unhoittanut.
Tämän tärkeän vaatekappaleen unhoittaminen olisi epäilemättä pannut
meidät nauramaan, jos ei se pula, johon se meidät saattoi, olisi ollut
niin vakavaa laatua. Olin epätoivoissani siitä, että moinen mitätön
seikka oli omiaan tuumaamme ehkäisemään. Mutta hätä keinon keksii, ja
minä päätin itse poistua ilman housuja. Annoin omat housuni Manonille.
Olihan päällystakkini pitkä ja muutaman nuppineulan avulla järjestin
pukuni niin, että säädyllisesti saatoin astua ulos portista.
Sen päivän loppupuoli tuntui minusta sietämättömän pitkältä.
Vihdoinkin, yön tultua, läksimme katetuissa vaunuissa matkaan ja
pysähdyimme hiukan alapuolelle sairaala-vankilan porttia. Meidän ei
tarvinnut siinä odottaa kauan, ennenkuin näimme Manonin ilmestyvän
vartijansa seurassa. Vaunujemme ovi oli auki, ja he nousivat
vitkastelematta ajoneuvoihin. Suljin syliini rakkaan mielitiettyni,
joka vapisi kuin lehti. Ajuri kysyi, minne piti ajaa.
-- Aja maailman ääriin -- sanoin hänelle -- ja vie minut jonnekin,
missä minua ei koskaan voida eroittaa Manonista!
Tämä tunteenpurkaus, josta en voinut pidättäytyä, oli vähällä aiheuttaa
minulle ikävän selkkauksen. Ajuri kiinnitti huomiota sanoihini, ja
kun sitten sanoin hänelle sen kadun nimen, jonne aioimme, hän vastasi
pelkäävänsä, että minä syöksin hänet vaaralliseen seikkailuun, että
hän hyvin huomasi tuon Manoniksi mainitun nuoren miehen olevan
nuoren naisen, jonka minä ryöstin sairaala-vankilasta ja ettei häntä
haluttanut suistua turmioon myötätuntoisuudesta minua kohtaan.
Tuon veijarin tunnollisuus ei ollut muuta kuin halua kiristää minulta
suurempaa maksua ajosta. Olimme liian lähellä sairaala-vankilaa
nostaaksemme riitaa.
-- Ole vaiti -- sanoin hänelle -- sinulla on tilaisuus ansaita
kultaraha.
Tämän jälkeen hän olisi ollut valmis vaikka auttamaan minua polttamaan
poroksi sairaala-vankilan.
Saavuimme Lescaut'n asunnolle. Kun jo oli myöhäinen hetki, herra de T.
erosi meistä, luvaten käydä meitä tervehtimässä seuraavana päivänä.
Ainoastaan vanginvartija jäi seuraamme.
Pidin Manonia niin lujasti käsivarsiini kiedottuna, ettemme täyttäneet
enempää kuin yhden henkilön paikan vaunuissa. Hän itki ilosta, ja minä
tunsin hänen kyyneltensä kastelevan kasvojani.
Mutta astuessamme alas ajoneuvoista, mennäksemme Lescaut'n asuntoon,
syntyi ajurin kanssa uusi riita, jonka seuraukset olivat onnettomat.
Kaduin, että olin luvannut hänelle kultarahan, sekä siitä syystä, että
tämä rahamäärä oli ylen suuri, että siitä syystä, joka oli paljoa
painavampi, nimittäin että en kyennyt sitä maksamaan. Kutsutin paikalle
Lescaut'n. Hän läksi huoneestaan ja tuli portille. Minä kuiskasin hänen
korvaansa, mihin pulaan olin joutunut. Hän kun oli kiivasluontoinen
eikä suinkaan ollut tottunut kursailemaan ajurin kanssa, vastasi
minulle, että laskin leikkiä.
-- Kultarahan! -- hän virkahti. -- Parikymmentä raipaniskua tuolle
lurjukselle!
Turhaan minä matalalla äänellä huomautin hänelle, että hän oli
syöksemäisillään meidät turmioon. Hän tempasi minulta sauvani,
ilmeisesti sillä piestäkseen ajuria. Tämä, joka mahdollisesti joskus
oli joutunut jonkun henkivartijan tai muskettisoturin käsiin, läksi
vaunuineen päivineen pakoon, huutaen, että minä olin hänet pettänyt,
mutta että olin saava kuulla hänestä. Turhaan minä moneen kertaan
kehoitin häntä pysähtymään. Hänen pakonsa saattoi minut mitä suurimpaan
levottomuuteen, sillä olin varma siitä, että hän antaisi asian ilmi
poliisille.
-- Sinä syökset minut onnettomuuteen -- sanoin Lescaut'lle. Sinun
asunnossasi en olisi turvassa; meidän on heti paikalla poistuminen.
Tarjosin käsivarteni Manonille, ja me läksimme viipymättä tältä
vaaralliselta kadulta. Lescaut liittyi seuraamme.
On jotain ihmeellistä siinä tavassa, millä Kaitselmus liittää toisiinsa
tapahtumia. Tuskin olimme astuneet viisi tai kuusi minuuttia, kun eräs
mies, jonka kasvonpiirteitä en eroittanut, tunsi Lescaut'n. Ilmeisesti
hän haeskeli Lescaut'ta hänen asuntonsa tienoilla, mielessään se paha
aikomus, jonka nyt pani täytäntöön.
-- Tuossa on Lescaut -- näin hän sanoi ja ampui häntä pistoolilla; --
tänä iltana hän tulee syömään illallista enkelien seurassa.
Tämän jälkeen hän heti katosi. Lescaut kaatui, ilman vähintäkään
elonmerkkiä. Minä kiirehdin Manonia pakenemaan, kun meidän asiaan
puuttumisemme ei voinut hyödyttää kuollutta, ja minä pelkäsin että
yövartija, joka ei saattanut olla kaukana, voisi ottaa meidät kiinni.
Manon oli niin uupunut, että ainoastaan vaivoin jaksoin pysytellä häntä
pystyssä. Lopulta huomasin ajurin kadun päässä. Nousimme vaunuihin.
Mutta kun ajuri kysyi minulta, minne hänen piti ajaa, en tietänyt, mitä
vastata.
Minulla ei ollut mitään turvapaikkaa eikä yhtään ystävää, johon olisin
voinut vedota. Rahoistakin oli minulla puute; kukkarossani oli tuskin
enempää kuin puoli pistolia. Pelästys ja väsymys olivat siihen määrään
rasittaneet Manonia, että hän istui puoleksi pyörtyneenä vieressäni.
Lisäksi Lescaut'n murha täytti mielikuvitukseni, enkä vielä tuntenut
olevani turvassa yövartijalta. Mitä siis tehdä? Onneksi muistui
mieleeni Chaillot'n majatalo, missä olin viettänyt muutaman päivän
Manonin kanssa, mentyämme tähän kylään sinne asettuaksemme. Toivoin
siellä löytäväni turvallisen olinpaikan ja lisäksi voivani elää siellä
jonkun aikaa, tarvitsematta heti kohta maksaa.
-- Ajakaa meidät Chaillot'hon -- sanoin ajurille.
Pistolia vähemmästä maksusta hän kieltäytyi lähtemästä sinne niin
myöhään: siinä uusi vaikeus. Lopulta sovimme kuudesta frangista. Se oli
koko rahamäärä, joka oli jälellä kukkarossani.
Matkalla lohduttelin Manonia. Mutta oikeastaan vallitsi omassa
sydämessäni epätoivo. Olisin tehnyt itsestäni lopun, ellei sylissäni
olisi ollut ainoa aarre, joka kiinnitti minua elämään. Tämä ainoa
seikka rohkaisi mieltäni.
-- Ainakin hän on minun omani -- ajattelin itsekseni: hän rakastaa
minua, hän on minun. Puhukoon Tiberge mitä tahansa; tämä ei ole mikään
onnen varjokuva. Vaikka koko maailman kaikkeus häviäisi, en minä siitä
huolehtisi. Minkätähden? Sentähden, etten enää välitä mistään muusta.
Tämä tunne oli todellinen. Mutta kuitenkin tunsin, että vaikka niin
vähän panin arvoa tämän maailman tavaraan, olisin sentään tarvinnut
siitä ainakin pienen osan, jotta vielä täydellisemmin olisin voinut
ylenkatsoa kaikkea muuta. Rakkaus on voimakkaampi kuin yltäkylläisyys,
voimakkaampi kuin aarteet ja rikkaudet. Mutta se tarvitsee niiden
tukea, eikä mikään ole toivottomampaa herkkätunteiselle rakastajalle
kuin se, että hän ollen varojen puutteessa vastoin tahtoaan vaipuu
raakuuden tilaan, joka saattaa hänet kaikkein alhaisinten olentojen
kaltaiseksi.
Kello oli yksitoista, kun saavuimme Chaillot'hon. Meidät
vastaanotettiin majatalossa kuin tutut henkilöt ainakin. Manonin
esiintyminen miehen puvussa ei herättänyt huomiota, sillä Parisissa ja
sen ympäristöissä on totuttu näkemään naisia mitä erimuotoisimmissa
puvuissa. Minä tilasin Manonille yhtä hienoa ruokaa kuin jos olisin
ollut mitä parhaissa oloissa. Hän ei tietänyt, että minä olin
rahapulassa, ja minä varoin visusti sitä hänelle sanomasta, sillä
olin päättänyt seuraavana päivänä yksin palata Parisiin hakeakseni
parannusta tälle ikävänlaiselle taudille.
Illallispöydässä Manon näytti minusta kalpealta ja laihtuneelta. Sitä
en ollenkaan ollut huomannut sairaalavankilassa, sillä se koppi, jossa
olin hänet tavannut, ei ollut erittäin valoisa. Kysyin häneltä, eikö
tämä vielä ollut seuraus siitä pelästyksestä, jota hän oli tuntenut
nähdessään veljeään murhattavan. Hän vakuutti minulle, että vaikka tämä
onneton tapaus olikin häntä suuresti järkyttänyt, hänen kalpeutensa
johtui yksinomaan siitä, että hänen kolmen kuukauden aikana oli
täytynyt olla erossa minusta.
-- Sinä siis rakastat minua äärettömästi? kysyin minä.
-- Tuhat kertaa enemmän kuin mitä voin sanoa -- vastasi hän.
-- Etkö siis enää koskaan hylkää minua? -- jatkoin minä.
-- En koskaan -- hän virkkoi, ja tätä vakuutusta vahvistivat niin monet
hyväilyt ja valat, että minusta tuntui mahdottomalta, että hän koskaan
voisi niitä unhoittaa.
Vakaumukseni on aina ollut se, että hän oli vilpitön; mitä syytä
hänellä olisi ollut siihen määrin teeskennellä? Mutta hän oli vielä
suuremmassa määrin hetkellinen, tai pikemmin hän ei ollut enää mitään
tai ei tuntenut itseään nähdessään edessään naisia, jotka elivät
ylellisyydessä, silloin kun hän itse eli köyhyydessä ja puutteessa.
Minä olin pian saava siitä viimeisen todisteen, joka voitti kaikki
edelliset ja joka aiheutti kaikkein eriskummaisimman seikkailun, mikä
koskaan on sattunut minun säätyiselleni henkilölle.
Minä kun tunsin tämän hänen luonteenominaisuutensa, tein seuraavana
päivänä kiireisesti lähtöä Parisiin. Hänen veljensä kuolema ja tarve
hankkia liina- ja muita vaatteita olivat niin päteviä syitä, ettei
minun tarvinnut turvautua verukkeisiin. Lähtiessäni majatalosta sanoin
Manonille ja isännälleni aikomukseni olevan ottaa ajuri; mutta tämä
oli kerskailua. Hätä pakoitti minut lähtemään jalan, ja minä astuin
nopeasti Cours-la-Reineen asti, missä päätin levätä. Tarvitsin hyvin
hetken yksinäisyyttä ja lepoa kootakseni ajatuksiani ja päättääkseni,
mitä minun oli tekeminen Parisissa.
Istuuduin ruohistoon. Vaivuin syvään mietiskelyyn, mikä vähitellen
kohdistui kolmeen pääseikkaan. Olin kiireellisen avun tarpeessa
poistaakseni lukemattomia nykyhetken puutteita. Minun tuli keksiä joku
keino, joka ainakin saattoi turvata tulevaisuutemme, ja vallan yhtä
tärkeätä oli ryhtyä tutkisteluihin ja toimenpiteisiin Manonin ja minun
turvallisuutta varten. Tyhjennettyäni kekseliäisyyteni näitä kolmea
seikkaa pohtiessani, pidin sopivana syrjäyttää molemmat jälkimäiset.
Olimmehan koko hyvässä turvassa tuossa Chaillot'n huoneessamme ja
arvelin, että tulevat tarpeet ehdittäisiin tyydyttää, kun nykyhetken
vaatimukset ensin oli täytetty.
Kysymys oli siis pikimmiten saada rahoja. Herra de T. oli tosin
tarjonnut minulle kukkaroansa, mutta tunsin ääretöntä vastenmielisyyttä
itse muistuttaa hänelle sitä. Millaista osaa olisinkaan näytellyt
menemällä paljastamaan hätääni vieraalle ihmiselle ja pyytämällä häntä
jakamaan meille varojaan! Ainoastaan alhainen sielu kykenee sellaiseen,
se kun halpamielisyydessään ei huomaa sellaisen teon häpeällisyyttä,
tai nöyrä kristitty, jonka ylimääräinen mielenjalous kohottaa hänet
yläpuolelle tätä häpeäntunnetta. Minä en ollut alhainen sielu, enkä
hyvä kristitty, ja olisin vuodattanut puolet verestäni välttääkseni
tätä nöyryytystä.
-- Tiberge -- näin ajattelin -- tuo hyvä Tiberge ei voine kieltää
minulta sitä, mikä häneltä liikenee antaa minulle. Epäilemättä hän
heltyy hädästäni, mutta hän tulee musertamaan minut rippisaarnoillaan.
Minun täytyy kestää hänen nuhteensa, kehoituksensa ja uhkauksensa;
hän on myyvä apunsa niin kalliista hinnasta, että vielä uhraisin osan
verestäni pikemmin kuin alistuisin kiusalliseen kohtaukseen, joka
jättäisi jälkeensä levottomuutta ja tunnontuskia. Hyvä! minun täytyy
siis luopua kaikesta toivosta, kun ei minulla ole tarjona muuta keinoa,
ja kun niin vähän ajattelen näitä molempia keinoja, että ennemmin
vuodattaisin puolet verestäni, kuin turvautuisin toiseen niistä, ja
kaiken vereni ennemmin kuin käyttäisin niitä molempia. Niin, kaiken
vereni -- lisäsin hetken mietittyäni; sen epäilemättä kernaammin
uhraisin kuin nöyrtyisin halpamaiseen almun kerjäämiseen. Mutta onko
tässä kysymys minun verestäni! Tässä on kyseessä Manonin elämä ja
ylläpito, hänen rakkautensa ja uskollisuutensa. Mitä minä voin panna
vastapainoksi Manonille. Tähän saakka ei minulla ole ollut mitään.
Hän korvaa minulle maineen, onnen ja menestyksen. Tosin on olemassa
paljo sellaista, josta antaisin henkeni voidakseni sen saavuttaa tai
sitä välttää. Mutta se, että on jotakin, jota pidän arvokkaampana
henkeäni, ei vielä ole minulle mikään syy arvostellakseni sitä Manonin
vertaiseksi.
Näin tuumittuani ei kestänyt kauan, ennenkuin tein päätökseni. Jatkoin
matkaani aikoen ensin mennä Tibergen ja sieltä herra de T:n luo.
Saavuttuani Parisiin, otin ajurin, vaikka minulla ei ollut ropoakaan
sitä maksaakseni; luotin siihen avustukseen, jota aioin anoa. Käskin
ajaa Luxembourgiin, mistä lähetin Tibergelle sanan, että odotin
häntä. Hän ei pannut kärsimättömyyttäni koetukselle, vaan tuli
viipymättä. Kiertelemättä ilmaisin hänelle äärimäisen pulani. Hän
kysyi riittivätkö ne sata pistolia, jotka olin maksanut hänelle
takaisin, ja ollenkaan estelemättä hän heti meni noutamaan minulle
nämä rahat, kasvoissa sellaista avomielisyyttä ja auliutta kuvastava
ilme, jota ainoastaan lähimmäisen rakkaus ja oikea ystävyys voi
heijastaa. Vaikka en vähääkään ollut epäillyt pyyntöni onnistumista,
hämmästyin että se oli toteutunut niin helpolla, nimittäin ilman
nuhteluja katumattomuudestani. Mutta erehdyin luullessani kokonaan
välttäväni hänen soimauksensa; sillä laskettuaan minulle rahat ja
minun hankkiessani lähtöä, hän pyysi minua kävelemään kanssaan
puutarha-kujilla.
Minä en ollut maininnut hänelle sanaakaan Manonista, eikä hän tietänyt,
että hän oli vapaa. Näin ollen hänen nuhdesaarnansa kosketteli
yksinomaan uhkarohkeaa pakoani Saint-Lazaresta ja hänen pelkoaan,
että minä, sen sijaan että olisin hyväkseni käyttänyt siellä saamaani
opetusta, jälleen syöksyisin säännöttömään elämääni.
Hän kertoi pakoni jälkeisenä päivänä tulleensa minua tervehtimään
Saint-Lazareen ja silloin sanomattomasti tyrmistyneensä kuullessaan,
millä tavalla minä olin sieltä päässyt pois. Senjälkeen hän oli
keskustellut luostarinjohtajan kanssa, eikä tuo kelpo munkki vielä
silloin ollut tointunut pelästyksestään, mutta hän oli kuitenkin
ollut niin jalomielinen, että poliisipäälliköltä oli salannut lähtöni
yhteydessä olevat asianhaarat ja oli estänyt tiedon portinvartijan
kuolemasta leviämästä ulkopuolelle luostaria. Siltä taholta ei minulla
siis ollut syytä levottomuuteen. Mutta jos minulla oli jäljellä
hiukkanenkin järkeä -- noin hän arveli -- tuli minun käyttää hyväkseni
sitä onnellista käännettä, jonka taivas oli suonut kohtalolleni, ja
aluksi kirjoittaa isälleni, tehdäkseni sovinnon hänen kanssaan. Ja jos
kerrankin tahdoin seurata hänen neuvoaan, hän kehoitti minua lähtemään
Parisista ja palaamaan perheeni turviin.
Kuuntelin hänen puhettaan loppuun asti. Siinä oli paljo sellaista,
minkä hyväksyin. Ensiksikin olin kovin iloissani siitä, ettei minulla
Saint-Lazaren taholta ollut mitään pelättävissä. Parisin kadut
muuttuivat minulle uudelleen vapaaksi liikunta-alueeksi. Toiseksi
onnittelin itseäni sen johdosta, ettei Tiberge aavistanutkaan Manonin
vapauttamista ja hänen palaamistaan minun luokseni. Paninpa lisäksi
merkille, että hän oli välttänyt Manonin mainitsemista, ilmeisesti
luullen, etten enää ollut häneen niin kiintynyt, minä kun näytin olevan
niin tyyni häneen nähden. En tosin päättänyt suorastaan palata kotiani,
mutta aikeeni oli ainakin kirjoittaa isälleni, kuten Tiberge oli
neuvonut, ja vakuuttaa, että olin halukas palaamaan velvollisuuksiini
ja alistumaan isäni tahdon alle. Toivoin taivuttavani isäni lähettämään
minulle rahoja, vetäen verukkeeksi opintojen harjoittamisen
akatemiassa, sillä minun olisi ollut vaikea saada häntä uskomaan, että
muka olisin halunnut palata hengelliseen säätyyn. Ja oikeastaan en
tuntenut vastenmielisyyttä siihen, mitä hänelle lupasin. Päinvastoin
iloitsin siitä, että saatoin antautua johonkin kunnialliseen ja
järkevään harrastukseen, mikäli tämä tuuma oli yhdistettävissä
rakkauteeni. Suunnittelin elämää rakastajattareni kanssa ja samalla
opintojeni harjoittamista. Tämä mielestäni hyvin soveltui yhteen. Olin
niin tyytyväinen kaikkiin näihin aikeisiin, että lupasin Tibergelle
vielä samana päivänä lähettää kirjeen isälleni. Erottuani hänestä
meninkin todella julkiseen kirjoitustoimistoon ja kirjoitin niin hellän
ja nöyrän kirjeen, että lukiessani sen läpi varmasti toivoin voittavani
jotain isänsydämeltä.
Vaikka minulla nyt lähdettyäni Tibergen luota oli tilaisuus ottaa ja
maksaa ajuri, oli minusta hauska ylpeästi kulkea jalan, herra de T:n
luo. Minulle tuotti iloa tämä nauttiminen vapaudestani, jonka suhteen
minulla Tibergen vakuutuksien mukaan ei ollut mitään pelättävää.
Kuitenkin äkkiä juolahti mieleeni, että hänen vakuutuksensa koskivat
yksinomaan Saint-Lazarea, ja että minulla sitäpaitsi oli niskoillani
sairaala-vankilajuttu ja Lescaut'n kuolema, johon ainakin todistajana
olin sekaantunut. Tämän muistaessani pelästyin niin, että vetäydyin
lähimpään puistokujaan, mistä kutsuin ajurin. Ajoin suoraa päätä
herra de T:n luo; pelästykseni sai hänet nauramaan. Minustakin se
tuntui naurettavalta kuultuani häneltä, ettei minulla ollut mitään
pelättävää sairaala-vankilan eikä Lescaut'n vuoksi. Hän kertoi minulle
ajatellessaan voivansa joutua epäluulonalaiseksi osallisuudesta
Manonin vapautukseen, sinä aamuna menneensä sairaala-vankilaan ja
pyytäneensä saada tavata häntä, teeskennellen tietämättömyyttä siitä,
mitä oli tapahtunut. Mutta kaukana siitä, että meitä kumpaakaan
siellä olisi syytetty, oli päinvastoin tuo tapaus heti kerrottu
hänelle merkillisenä uutisena, ja oli ihmetelty, että niin kaunis
nainen kuin Manon oli lähtenyt pakoon vanginvartijan seurassa. Herra
T. oli vaan välinpitämättömästi huomauttanut, ettei sellainen häntä
ihmetyttänyt, sillä tekeehän ihminen mitä tahansa vapautensa vuoksi.
Hän kertoi edelleen sieltä lähteneensä Lescaut'n asuntoon, toivoen
siellä tapaavansa minut ja ihastuttavan rakastajattareni. Mutta
talonisäntä, joka oli vaununtekijä, oli vakuuttanut, ettei ollut nähnyt
Manonia eikä minua, mutta ettei ollut ihmeellistä, ettemme olleet
tavanneet Lescaut'ta, jos nimittäin olimme tulleet häntä hakemaan,
sillä epäilemättä olimme kuulleet, että hänet jotenkin samaan aikaan
oli murhattu. Tämän jälkeen hän ei ollut kieltäytynyt tekemästä
selkoa siitä, mitä tiesi tämän murhan syistä ja siihen liittyneistä
asianhaaroista. Noin paria tuntia aikaisemmin oli eräs Lescaut'n
tuttava henkivartija tullut hänen luokseen ja ehdoittanut, että
ruvettaisiin pelaamaan. -- Lescaut oli voittanut niin nopeasti, että
tuo toinen oli tunnissa hävinnyt sata écu'ta, nimittäin kaikki rahansa.
Tuo poloinen, jonka kukkaro oli jäänyt typö-tyhjäksi, oli pyytänyt
Lescaut'ta lainaamaan hänelle puolet siitä rahamäärästä, jonka hän oli
hävinnyt, ja tässä tilaisuudessa syntyneen erimielisyyden johdosta
heidän välillään oli noussut mitä kiukkuisin riita. Lescaut oli
kieltäytynyt lähtemästä kaupungille ratkaisemaan asiaa miekka kädessä,
ja tuo toinen oli lähtiessään vannonut ampuvansa hänet kuoliaaksi,
minkä uhkauksen samana iltana panikin täytäntöön.
Herra de T. lisäsi, ystävällisesti kyllä, olleensa kovin levoton meidän
tähtemme ja edelleen tarjoavansa minulle apuansa. Epäröimättä ilmaisin
hänelle tyyssijamme. Hän pyysi minua suostumaan siihen, että hän tuli
luoksemme illalliselle.
Kun ei minulla ollut muuta toimitettavaa, kuin hankkia alus- ja muita
vaatteita Manonille, sanoin, että saatoimme heti lähteä matkaan, jos
hän malttoi hetkeksi poiketa kanssani muutamiin myymälöihin.
En tiedä, luuliko hän minun ehdoittaneeni tätä aikeessa vedota hänen
anteliaisuuteensa, vai oliko se vaan jalon sydämen ilmausta, mutta
hän suostui heti lähtemään matkaan ja vei minut niiden kauppiaiden
liikkeisiin, jotka olivat hänen perheensä tavaranhankkijoita. Siellä
hän pani minut valitsemaan kaikenlaisia kankaita, jotka olivat paljoa
kalliimmat, kuin mitä minä olin tarkoittanut. Ja kun minä tahdoin
maksaa, hän kielsi ehdottomasti kauppiaita vastaanottamasta minulta
ropoakaan. Tämä hänen kohteliaisuutensa esiintyi niin rakastettavassa
muodossa, että katsoin häpeämättä voivani hyväkseni käyttää sitä.
Sitten läksimme ajamaan Chaillot'ta kohti, jonne minä saavuin vähemmän
levottomana kuin mitä olin ollut lähtiessäni.
Kun ritari des Grieux oli kertonut tätä yhtämittaa yli tunnin,
pyysin häntä vähän levähtämään ja ottamaan osaa illalliseemme.
Huomaavaisuutemme todisti hänelle, että mielihyvällä olimme häntä
kuunnelleet. Hän vakuutti, että hänen tarinansa jatko oli tarjoava
meille vielä suurempaa mielenkiintoa. Ja illallisen jälkeen hän jatkoi
seuraavaan tapaan.



TOINEN OSA.


Minun läsnäoloni ja herra de T:n kohteliaisuus haihdutti Manonin surun
viimeisenkin jäännöksen.
-- Unhoittakaamme kestämämme kauhut, rakas sydänkäpyseni -- sanoin
hänelle palatessani -- ja alkakaamme elää onnellisemmin kuin koskaan
ennen. Rakkaus on lopultakin hyvä isäntä. Kohtalo ei voi tuottaa meille
yhtä paljon mielipahaa kuin se tuottaa meille iloa.
Illallisemme oli todellinen riemukohtaus.
Minä olin ylpeämpi ja tyytyväisempi omistaessani Manonin ja sata
pistolia kuin Parisin rikkain verotulojen vuokraaja kasaamineen
kultaläjineen. Sopii laskea omaisuutensa niiden keinojen mukaan,
joiden avulla kykenee tyydyttämään pyyteensä; minulla ei ollut
ainoatakaan pyydettä tyydyttämättä. Eikä edes tulevaisuus minua
huolestuttanut. Olin melkein varma siitä, että isäni ei kieltäytyisi
myöntämästä minulle riittävää ylläpitoa Parisissa, minä kun olin