Manon Lescaut: Romaani - 12

harha-askeleen, vähentääkseni sen minulle tuottamaa häpeää.
-- Elän yhdessä rakastajattareni kanssa -- sanoin hänelle -- olematta
häneen sidottu vihkiäismenojen kautta. Herttua de... ylläpitää kahta
rakastajatarta koko Parisin nähden; herra de ----:lla on jo kymmenen
vuotta ollut lemmitty, jota rakastaa uskollisemmin kuin koskaan
vaimoaan. Kaksi kolmannesta Ranskan säätyhenkilöistä pitävät kunnianaan
rakastajattaren omistamista. Minä olen hieman petkuttanut pelissä.
Markiisi de ----:lla ja kreivi ----:lla ei ole mitään muita tuloja.
Prinssi de... ja herttua de... ovat samanlaisen ritarikunnan johtajia.
-- Mitä tuli hankkeisiini molempien G.M:n rahoihin nähden, olisin
niinikään helposti voinut todistaa, etten ollut vailla esikuvia, mutta
minulla oli kyllin kunniantuntoa jälellä ollakseni tuomitsematta
itseäni kaikkien niiden mukana, jotka olisin voinut esittää
esikuvikseni, joten pyysin isääni antamaan minulle tämän heikkouteni
anteeksi niiden kahden raivokkaan intohimon vuoksi, jotka olivat minua
ahdistaneet, nimittäin kostonhalun ja rakkauden.
Isäni kysyi, saatoinko antaa hänelle viittauksia tehoisimpiin
ja samalla huomiota herättämättömiin keinoihin minun pikaiseksi
vapautuksekseni. Mainitsin, että poliisipäällikkö oli osoittanut
ystävyyttä minua kohtaan.
-- Jos kohtaatte vaikeuksia -- sanoin hänelle -- eivät ne voi esiintyä
kenenkään muun puolelta kuin molempien G.M:ien. Luulisin siis
sopivaksi, että näkisitte vaivan mennä heitä tapaamaan.
Tämän hän lupasi tehdä.
En uskaltanut pyytää häntä puhumaan Manonin hyväksi. Tämä ei johtunut
rohkeuden puutteesta, vaan siitä, että pelkäsin suututtaa isääni
tällaisella ehdoituksella ja herättää hänessä ajatusta johonkin
turmiolliseen hankkeeseen Manonia ja minua kohtaan.
Olen vielä epätietoinen siitä, eikö tämä pelkoni antanut aihetta
suurimpiin onnettomuuksiini, se kun esti minut koettelemasta isäni
mielialaa ja yrittämästä saattaa hänet suosiolliseksi onnetonta
rakastajatartani kohtaan. Ehkä minun olisi onnistunut vielä kerta
herättää hänen sääliänsä ja karaista hänet niiltä vaikutuksilta, jotka
hän liiankin helposti sai vanhalta G.M:ltä. Kuka sen tietää. Nurja
kohtaloni olisi kenties saanut voiton kaikista ponnistuksistani; mutta
minä en olisi voinut syyttää muita kuin tätä kohtaloani ja vihamiesteni
julmuutta onnettomuudestani.
Poistuttuaan vankilasta isäni meni suoraa päätä herra G.M:n luo. Hän
tapasi hänet poikansa seurassa, jonka henkivartija rehellisesti oli
päästänyt vapaaksi. En koskaan ole saanut tietää heidän keskustelunsa
yksityiskohtia, mutta liiankin helposti saatoin kuvitella mitä laatua
se oli, päättäen sen kauheista seurauksista. He menivät yhdessä,
tarkoitan molemmat isät, poliisipäällikön luo, jolta pyysivät kahta
suosionosoitusta. Toinen oli se, että minut heti vapautettaisiin
Châtelet-vankilasta, ja toinen, että Manon loppuiäkseen teljettäisiin
vankilaan tai lähetettäisiin Amerikkaan. Juuri tähän aikaan alettiin
laivoilla lähettää paljon irtainta väkeä Mississippi-joelle.
Poliisipäällikkö antoi heille kunniasanansa, että Manon oli lähetettävä
matkalle ensi laivalla.
Herra G.M. ja isäni tulivat heti yhdessä tuomaan minulle sanan
vapautuksestani. Edellinen sanoi kohteliaan sanan siitä, mitä oli
tapahtunut, onnitteli minua siitä, että minulla oli sellainen isä ja
kehoitti minua senjälkeen hyväkseni käyttämään hänen neuvojaan ja
esimerkkiään. Isäni käski minun pyytää häneltä anteeksi vääryyttä,
jonka muka olin aikonut tehdä hänen perhettään kohtaan, ja kiittää
häntä siitä, että oli myötävaikuttanut minun vapauttamiseeni.
Poistuimme kaikki kolme mainitsematta ainoata sanaa
rakastajattarestani. En rohjennut puhua hänestä edes vanginvartijoille
heidän läsnäollessaan. Oi, minun poloiset suositukseni olisivat
kuitenkin olleet aivan turhat! Julma määräys oli saapunut samaan aikaan
kuin se, joka päästi minut vapauteen. Tuo onneton nainen vietiin tuntia
myöhemmin sairaala-vankilaan, siellä yhtyäkseen muutamiin kurjiin
olentoihin, jotka olivat tuomitut samaan kohtaloon.
Isäni oli pakoittanut minut seuraamaan häntä asuntoonsa, joten kello
oli lähes kuusi illalla, kun minä sain tilaisuuden salaa hiipiä pois
palatakseni vankilaani. Tarkoitukseni oli ainoastaan hankkia Manonille
muutamia virvokkeita ja sulkea hänet ovenvartijan erityiseen hoitoon,
sillä en toivonut, että minun sallittaisiin tavata häntä. En myöskään
vielä ollut ehtinyt ajatella keinoja hänen vapauttamisekseen.
Pyysin saada puhua ovenvartijan kanssa. Anteliaisuuteni ja hiljainen
käytöstapani olivat niin miellyttäneet häntä, että hän ei ollut
vastahakoinen minua auttamaan ja että hän puhui Manonin kohtalosta kuin
onnettomuudesta ainakin, joka häntä pahoitti, se kun saattoi tuottaa
minulle surua. En ollenkaan käsittänyt tätä puhetta. Keskustelimme
hetken ymmärtämättä toisiamme. Lopulta hän älysi, että minä tarvitsin
selitystä, ja antoi sen minulle sellaisena, kuin kauhusta vapisten jo
olen sen teille kertonut ja jonka nyt toistan uutta kauhua tuntien.
Halvaus ei koskaan ole vaikuttanut äkillisemmin ja hirvittävämmin.
Kaaduin maahan sydämen sykkiessä niin rajusti, että sinä hetkenä,
jolloin menetin tajuni, luulin ainaiseksi vapautuvani elämästä. Tämä
luulo pysyi vielä osaksi jälleen palatessani tajuihini. Käänsin
katseeni ympäri huonetta ja itseeni saadakseni varmuutta siitä,
kuuluinko vielä elävien ihmisten onnettomaan luokkaan. Varmaa
on, että jos olisin seurannut ainoastaan luonnon vaistoa, joka
pyrkii vapautumaan mielipahasta, ei mikään olisi minusta tuntunut
suloisemmalta kuin kuolema tuona epätoivon ja sekasorron hetkenä. Ei
edes uskonto voinut uhata sietämättömämmällä kärsimyksellä toisessa
elämässä kuin ne kamalat tuskat, jotka minua ahdistivat. Kuitenkin sain
pian, kuin rakkauden toimeenpaneman ihmeen kautta, tarpeeksi voimia
kiittääkseni taivasta siitä, että se palautti minulle tajunnan ja
järkeni. Kuolemani olisi hyödyttänyt ainoastaan minua. Manon tarvitsi
hengissä-oloani vapautuakseen, tarvitsi minua tuekseen ja tullakseen
kostetuksi. Vannoin itseäni säälimättä ryhtyväni näihin tehtäviin.
Vankilan ovenvartija tarjosi minulle kaikkea sitä apua, jota olisin
voinut odottaa vaan parhaalta ystävältäni. Vastaanotin hänen
palveluksensa mitä syvimmällä kiitollisuudella.
-- Oi, te olette siis heltynyt minun tuskistani! -- minä huudahdin. --
Kaikki ihmiset hylkäävät minut. Isänikin on epäilemättä yksi julmimpia
vainoojiani. Ei kukaan minua sääli. Te yksin täällä sydämettömyyden ja
raakuuden pesäpaikassa osoitatte myötätuntoisuutta kurjinta kuolevaista
kohtaan.
Hän neuvoi minulle, etten näyttäytyisi kadulla, ennenkuin olin hiukan
tointunut mielenliikutuksestani.
-- Älkää huolehtiko minusta -- sanoin poistuessani; -- tulen näkemään
teidät jälleen pikemmin kuin luulettekaan. Valmistakaa minulle kaikkein
pimein koppinne, koetan tehdä itseni sen ansainneeksi.
Oikeastaan ei ensi tuumani ollut sen vähempää kuin että tahdoin surmata
molemmat G.M:t ja poliisipäällikön ja sitten ase kädessä hyökätä
sairaala-vankilaan, mukanani niin paljo väkeä kuin saatoin värvätä
yritykseeni. Tuskin olisin säästänyt isäänikään kostonhankkeissani,
jotka minusta tuntuivat niin oikeutetuilta, sillä vankilan ovenvartija
ei ollut minulta salannut, että hän ja G.M. olivat perikatoni
aikaansaajat.
Mutta astuttuani muutaman askeleen kadulla, ja kun raitis ilma oli
hieman jäähdyttänyt vertani ja ruumiini nesteitä, raivoni väistyi
vähitellen järkevämpien tunteiden tieltä. Vihollistemme kuolema olisi
varsin vähän hyödyttänyt Manonia, ja se olisi epäilemättä riistänyt
minulta kaiken mahdollisuuden auttaa häntä. Sitäpaitsi, turvautuisinko
halpamaiseen murhatekoon? Mutta mikä toinen tie voisikaan avautua
kostolleni? Kokosin kaikki voimani ja kaikki henkiset kykyni ensin
pannakseni toimeen Manonin vapauttamisen, siirtäen kaiken muun
tuonnemmaksi, kunnes tämä tärkeä yritys olisi onnistunut.
Minulla oli enää varsin vähän rahaa jälellä. Se oli kuitenkin
välttämätön pohja, jolta oli alettava. En tuntenut useampia kuin kolme
henkilöä, joilta voin saada rahaa, nimittäin herra de T:n, isäni
ja Tibergen. Oli jotenkin epätodennäköistä saada mitään kahdelta
viimemainitulta, ja häpesin vaivata ensimainittua pyynnölläni.
Mutta kun ihminen on epätoivon partaalla, ei hän voi noudattaa
hienotunteisuuden vaatimuksia. Menin viipymättä Saint-Sulpicen
pappisseminaariin, välittämättä siitä, tunnettiinko minut siellä.
Pyysin saada puhutella Tibergeä. Hänen ensi sanansa osoittivat,
ettei hän vielä tuntenut viime seikkailujani. Tämä huomio sai minut
muuttamaan aikeeni vedota hänen myötätuntoonsa. Puhuin hänelle yleensä
siitä ilosta, jonka minulle oli tuottanut isäni jälleennäkeminen,
ja pyysin häneltä sitten lainaksi vähän rahaa, vetäen verukkeeksi,
että ennen lähtöäni Parisista tahdoin maksaa pois muutamat velat,
joita en halunnut mainita. Hän ojensi minulle heti kukkaronsa. Minä
otin siinä olevista kuudestasadasta frangista viisisataa. Tarjouduin
antamaan hänelle velkakirjan, mutta hän oli liian jalomielinen sitä
vastaanottaakseen.
Sieltä suuntasin kulkuni herra de T:n luo. Hänen edessään en ollenkaan
teeskennellyt. Kuvasin hänelle onnettomuuteni ja kärsimykseni. Hän
tunsi niistä jo pienimmätkin yksityiskohdat siitä, että tarkoin
oli seurannut nuoremman G.M:n seikkailua. Hän kuunteli minua siitä
huolimatta ja surkutteli minua syvästi. Kun kysyin häneltä neuvoa
Manonin vapauttamisen keinoihin nähden, hän vastasi surullisena
näkevänsä tässä suhteessa niin vähän valoa, että hänen täytyi luopua
kaikesta toivosta, ellei taivas osoittaisi vallan erityistä suosiotaan.
Hän mainitsi lisäksi varta vasten menneensä sairaala-vankilaan,
senjälkeen kuin Manon oli sinne suljettu, mutta ettei hän edes ollut
saanut lupaa tavata häntä, että poliisipäällikön määräykset olivat mitä
ankarimmat ja että päälle päätteeksi sen onnettoman naisjoukon, johon
Manon oli liitettävä, oli määrä lähteä matkaan parin päivän kuluttua.
Olin niin hämmästynyt hänen kertomastaan, että hän olisi voinut puhua
koko tunnin, minun häntä keskeyttämättä. Hän mainitsi edelleen, ettei
ollut tullut tervehtimään minua vankilaan, ollakseen vapaampi auttamaan
minua, kun ei tiedettäisi hänen olevan tuttaviani. Niiden tuntien
aikana, jotka olivat kuluneet minun poistuttuani vankilasta, hän oli
ollut huolissaan siitä, ettei tietänyt olinpaikkaani, ja oli halunnut
mitä pikimmin tavata minut, antaakseen minulle sen ainoan neuvon, jonka
avulla saatoin toivoa muutosta Manonin kohtalossa. Mutta tämä neuvo
oli vaarallinen, ja hän pyysi minua ainaisesti pitämään salassa hänen
osallisuutensa siihen. Tämä neuvo oli seuraava: minun tuli valita
muutamia reippaita miehiä, jotka rohkenivat hyökätä Manonin vartijoiden
kimppuun, kun nämä olisivat hänen seurassaan poistuneet ulkopuolelle
Parisia. Hän ei odottanut kunnes aloin puhua varattomuudestani, vaan
sanoi, ojentaen minulle kukkaron:
-- Kas tässä sata pistolia, jotka kenties voitte käyttää tarpeisiinne.
Maksatte ne minulle takaisin joskus, kun raha-asianne taas ovat hyvällä
kannalla.
Hän mainitsi vielä, että olisi tarjonnut avukseni miekkansa ja
käsivartensa, jollei huoli maineestaan olisi estänyt häntä itseänsä
ryhtymästä vapauttamaan rakastajatartani.
Tämä erinomainen jalomielisyys sai minut heltymään kyyneliin asti.
Ilmaistessani kiitollisuuttani koetin tehdä sen niin vilkkaasti
kuin masennukseni suinkin salli. Kysyin häneltä, eikö ollut mitään
toivottavissa vetoamisesta poliisipäällikköön. Hän sanoi ajatelleensa
sitä, mutta arveli tätä keinoa tehottomaksi, kun ei senlaatuista
armahdusta voinut anoa ilman erityistä syytä, eikä hän saattanut
keksiä minkä syyn voisi tuoda esiin saadakseen välittäjäkseen jonkun
arvokkaan ja vaikutusvaltaisen henkilön. Jos jotain tältä taholta oli
toivottavissa, ei se voisi käydä päinsä muuten kuin muuttamalla G.M:n
ja isäni mielipiteet ja pyytämällä heitä anomaan poliisipäälliköltä
tuomion peruuttamista. Hän tarjoutui tekemään kaiken voitavansa
voittaakseen puolellemme nuoren G.M:n, vaikka pelkäsi tämän hieman
kylmenneen hänelle epäilyksien johdosta, jotka olivat heränneet hänessä
meidän seikkailumme yhteydessä. Minua hän kehoitti yrittämään kaikkea
taivuttaakseni isäni mielen.
Tämä ei suinkaan ollut mikään helppo tehtävä minulle, ei ainoastaan
hänen vastustuksensa vuoksi, joka minun luonnollisesti oli voittaminen,
vaan toisestakin syystä, joka suorastaan pani minut pelkäämään hänen
kohtaamistaan. Olinhan vastoin hänen kieltoansa hiipinyt pois hänen
asunnostaan, ja olin lujasti päättänyt olla sinne palaamatta senjälkeen
kuin Manonin surullinen kohtalo oli tullut tietooni. Pelkäsin syystä,
että hän väkisin pidättäisi minut ja samoin veisi minut mukaansa
maaseudulle. Olihan vanhempi veljeni kerran noudattanut samaa
menettelyä. Tosin nyt olin vanhempi, mutta mitä merkitsi ikä väkivallan
edessä. Keksin kuitenkin keinon, joka turvasi minut vaaralta. Päätin
nimittäin kutsua hänet julkiseen paikkaan ja käyttää kirjeessäni
toista nimeä. Tämän tuuman toteutin heti. Herra de T. meni G.M:n luo
ja minä Luxembourg-puutarhaan, mistä lähetin isälleni sanan, että
eräs aatelismies nöyrimmästi pyysi häntä tulemaan sinne. Pelkäsin,
että hän voisi jäädä tulematta, kun yö jo lähestyi. Hän ilmestyi
kuitenkin hetken kuluttua palvelijan seurassa. Pyysin häntä poikkeamaan
puistokujaan, missä saatoimme puhella häiriintymättä. Astuimme ainakin
sata askelta puhumatta sanaakaan. Hän kuvitteli epäilemättä, ettei näin
moniin valmistuksiin ollut ryhdytty ilman tärkeää tarkoitusta. Hän
odotti, mitä minulla oli sanottavaa, ja minä puolestani mietin, mitä
sanoisin.
Viimein avasin suuni ja sanoin vapisevalla äänellä:
-- Te olette hyvä isä. Olette osoittanut minulle ylenmäärin hyvyyttä
ja olette antanut minulle anteeksi lukemattomat hairahdukseni. Taivas
onkin todistajani, että teitä kohtaan tunnen mitä kunnioittavimpia ja
hellimpiä lapsentunteita. Mutta minusta tuntuu, kuin ankaruutenne...
-- No, anna kuulua! Minun ankaruuteni...? -- keskeytti isäni, joka,
kärsimätön kun oli, katsoi minun puhuvan liian hitaasti.
-- Oi, isäni, minusta tuntuu, kuin ankaruutenne olisi mennyt liian
pitkälle siinä kohtelussa, jonka olette antanut tulla onnettoman
Manonin osaksi. Te olette tässä kohdin noudattanut herra G.M:n mieltä.
Tämä mies on vihassaan kuvaillut häntä teille mitä synkimmin värein.
Te olette saanut tästä naisesta mitä kauheimman käsityksen. Hän on
kuitenkin mitä suloisin ja rakastettavin olento maailmassa. Oi, jospa
Kaitselmus olisi suvainnut herättää teissä halun nähdä hänet vaan
hetken! Yhtä varma kuin olen hänen suloudestaan, yhtä varma olen
siitä, että hän teitäkin olisi miellyttänyt. Te olisitte ruvennut
häntä puolustamaan, olisitte inhonnut G.M:n katalia juonia, olisitte
ruvennut säälimään häntä ja minua. Oi, siitä olen varma! Sydämenne ei
ole tunnoton, te olisitte varmasti heltynyt...
Hän keskeytti minut vielä, huomatessaan, että puhuin liian innokkaasti
voidakseni pian lopettaa. Hän tahtoi tietää, mihin pyrin niin
intohimoisella puheella.
-- Rukoilemaan teiltä henkeäni -- vastasin -- jota en voi sietää
hetkeäkään senjälkeen kuin Manon on lähtenyt Amerikkaan.
-- Ei, ei -- hän vastasi ankarasti. -- Näen kernaammin, että menetät
elämäsi kuin että olet ilman järkevyyttä ja kunniaa.
-- Älkäämme siis enää jatkako -- minä huudahdin pysäyttäen hänet
käsivarresta. -- Riistäkää siis minulta tämä vihattu ja sietämätön
elämä. Sillä siinä epätoivossa, johon minut syöksette, on kuolema oleva
minulle armolahja: se on oleva arvokas lahja isän kädestä lähteneenä.
-- Enhän antaisi sinulle muuta kuin minkä ansaitset -- hän vastasi. --
Tunnen useita isiä, jotka eivät olisi odottaneet näin kauan, ennenkuin
olisivat ruvenneet itse pyöveliksesi. Mutta minun ylenmääräinen
hyväsydämisyyteni on syössyt sinut turmioon.
Heittäydyin maahan hänen eteensä ja huudahdin syleillen hänen polviaan:
-- Oi, jos teillä vielä on sitä jäljellä, niin älkää paaduttako
itseänne kyyneleilleni. Ajatelkaa, että olen poikanne. Oi! Muistelkaa
äitiäni. Te rakastitte häntä niin hellästi. Olisitteko sallinut, että
hänet olisi riistetty sylistänne? Olisitte puolustanut häntä kuoloon
asti. Eikö toisilla ihmisillä voi olla samanlainen sydän kuin teillä?
Saattaako olla taipumattoman ankara, kerran koettuaan, mitä hellyys ja
suru tietää?
-- Älä enää puhu äidistäsi -- hän huomautti ärtyneellä äänellä; tuo
muisto kiihoittaa katkeruuttani. Sinun irstailusi saattaisivat hänet
kuolemaan surusta, jos hän vielä eläisi ja näkisi ne. Lopettakaamme
tämä keskustelu, se kiusaa minua eikä kuitenkaan saa minua muuttamaan
päätöstäni. Palaan asuntooni. Käsken sinun seurata minua sinne.
Se kuiva ja kova äänenpaino, jolla hän julisti tämän käskyn, pani minut
liiankin selvästi käsittämään, että hänen sydämensä oli järkähtämätön.
Poistuin hänestä matkan päähän, peläten että hänen mieleensä voisi
juolahtaa omin käsin vangita minut.
-- Älkää lisätkö epätoivoani -- sanoin hänelle -- pakoittamalla minut
tottelemattomuuteen. Minun on mahdoton seurata teitä. Yhtä mahdotonta
on minun elää sen kovasydämisen kohtelun jälkeen, jota minulle olette
osoittanut. Sanon siis teille ijäksi hyvästi. Kuolemani, josta pian
kuulette puhuttavan -- näin lisäsin surullisesti -- on ehkä jälleen
herättävä teissä isäntunteita minua kohtaan.
Kääntyessäni poistuakseni hänen luotaan, hän huusi vihan vimmassa:
-- Kieltäydytkö siis seuraamasta minua? Mene, syöksy turmiotasi kohti!
Hyvästi, sinä kiittämätön ja kapinallinen poika!
-- Hyvästi raaka ja luonnoton isä -- minä huudahdin ollen suunniltani.
Riensin heti pois Luxembourg-puutarhasta ja astuin katuja pitkin
kuin raivon riivaama mies, suunnaten kulkuni herra de T:n asunnolle.
Matkalla kohotin käteni ja katseeni, avuksi huutaen taivaisia voimia.
-- Oi armias taivas -- huudahdin -- oletkohan sinä yhtä taipumaton kuin
ihmiset? En enää voi odottaa apua muilta kuin sinulta.
Herra de T. ei vielä ollut palannut kotia; mutta hän saapui,
odotettuani häntä muutaman hetken. Hänen välitystoimensa ei ollut
onnistunut sen paremmin kuin minunkaan. Hän kertoi sen minulle
masentuneen näköisenä. Nuori G.M., vaikka ei ollutkaan yhtä suuttunut
Manoniin ja minuun kuin isänsä, ei ollut suostunut puhumaan meidän
puolestamme. Hän oli kieltäytynyt siitä, peläten tuota kostonhimoista
vanhusta, joka jo oli ankarasti kiivastunut hänelle, soimaten hänen
yrityksiään hakea suhteita Manoniin.
Minulla ei siis ollut jäljellä muuta kuin väkivalta, sellaisena kuin
herra de T. oli sitä minulle suunnitellut. Siihen nyt supistin kaikki
toiveeni.
-- Ne ovat tosin hyvin epävarmat -- sanoin hänelle, mutta varmin ja
lohdullisin toiveeni on että ainakin siinä yrityksessä itse suistun
surman kitaan.
Läksin hänen luotaan, pyydettyäni häntä seuraamaan toimiani hyvillä
toivotuksillaan, enkä enää ajatellut muuta kuin liittää itseeni
tovereja, joihin olisin voinut siirtää kipinän rohkeuttani ja
päättäväisyyttäni.
Ensimäinen, joka johtui mieleeni, oli tuo sama henkivartija, jota
olin käyttänyt G.M:n vangitsemiseen. Päätin lisäksi mennä yöksi hänen
huoneeseensa, kun minulla iltapäivän kuluessa ei ollut tarpeeksi
joutoaikaa ajatellakseni yömajan hankkimista. Tapasin tuon miehen
yksin. Hän tuli iloiseksi huomatessaan, että olin päässyt vapaaksi
Châtelet-vankilasta. Ystävällisesti hän tarjosi minulle apuansa.
Selitin hänelle, minkälaista avustusta hän saattoi minulle antaa.
Hänellä oli tarpeeksi älyä huomatakseen yritykseen liittyviä
vaikeuksia, mutta hän osoittautui kuitenkin kyllin jalomieliseksi
koettaakseen voittaa ne.
Osan yöstä käytimme harkiten tuumiani. Hän puhui kolmesta
kaartilaisesta, joita oli käyttänyt apunaan viime tilaisuudessa
ja kehui heidän koeteltua taistelukelpoisuuttaan. Herra de T. oli
tarkalleen maininnut niiden vartijoiden lukumäärän, joiden tuli olla
Manonin saattona -- heitä ei ollut useampia kuin kuusi. Viisi rohkeata
ja päättäväistä miestä riitti säikyttämään noita raukkoja, jotka
pelkureina eivät rupeisi puolustautumaan kunniallisesti, jos voisivat
välttää taistelun vaarat.
Kun minulta ei puuttunut rahoja, henkivartija neuvoi minua olemaan
kitsastelematta, jos halusin olla varma kahakan onnistumisesta.
-- Tarvitsemme hevosia -- hän sanoi -- sekä pistooleja, ja lisäksi
tulee jokaisella olla karbiini-pyssynsä. Minä otan toimekseni huomenna
suorittaa nämä valmistukset. Soturimme tarvitsevat sitäpaitsi kolme
siviilipukua, he kun eivät rohkene esiintyä tällaisessa hankkeessa
rykmentin univormussa.
Annoin hänelle käteen sen sadan pistolin suuruisen summan, jonka olin
saanut herra de T:ltä, ja ne kuluivat seuraavana päivänä viimeistä
ropoa myöten. Nuo kolme soturia marssivat ohitseni. Minä innostutin
heitä suurilla lupauksilla, ja karkoittaakseni heistä kaiken epäilyksen
annoin heille jokaiselle etukäteen kymmenen pistolia.
Kun toiminnan päivä oli valjennut, lähetin varhain aamulla yhden
heistä sairaala-vankilaan omin silmin näkemään vartijoiden lähdön
saaliineen. Vaikka olin ryhtynyt tähän toimenpiteeseen yksinomaan
liiallisesta levottomuudesta ja varovaisuudesta, se näyttäytyi
vallan välttämättömäksi. Olin saanut vääriä tietoja heidän matkansa
suunnasta; olin nimittäin varma siitä, että tuo surkuteltava joukko
oli astuva laivaan la Rochellessa, ja olisin siis turhaan odottanut
sitä Orléansiin johtavalla tiellä. Mutta kaartilaisen ilmoituksesta
sain tietää, että joukko oli kulkeva Normandian tietä, ja sen oli määrä
matkustaa Amerikkaan Havre-de-Grâcesta.
Läksimme heti Saint-Honoré-portille, kulkien viisaasti kyllä eri
katuja. Esikaupungin rajalla liityimme yhteen. Hevosemme olivat
pirteät, ja ennen pitkää huomasimme nuo kuusi vartijaa ja ne kahdet
kurjat ajoneuvot, jotka te näitte pari vuotta sitten Passyssa. Tämä
näky oli vähällä riistää minulta voimani ja tajuntani.
-- Oi kohtalo -- huudahdin -- oi julma kohtalo! Suo minulle tässä
ainakin voitto tai kuolema.
Neuvoittelimme hetken, millä tavoin meidän oli toimeenpantava
hyökkäyksemme. Vartijasoturit eivät olleet neljääsataa askelta
kauempana edessämme, ja me saatoimme tukkia heiltä tien oikaisemalla
pienen pellon poikki, jota valtatie kiersi. Henkivartija neuvoi
poikkeamaan tälle peltotielle ja yllättämään heidät, äkkiarvaamatta
hyökkäämällä heidän kimppuunsa. Minä hyväksyin tämän tuuman ja
kannustin ensimäisenä hevostani. Mutta kohtalo oli armotta hylännyt
rukoukseni.
Kun vartijasoturit näkivät viiden ratsumiehen rientävän heitä vastaan,
käsittivät he heti, että tässä oli kyseessä hyökkäys. He asettuivat
puolustusasentoon ja pitivät pistimensä ja pyssynsä päättäväisesti
valmiina.
Tämä näky, joka vaan enemmän innosti henkivartijaa ja minua, riisti
äkkiä rohkeuden meidän kolmelta raukkamaiselta toveriltamme. He
pysähtyivät kuin yhteisestä sopimuksesta, ja vaihdettuaan keskenään
muutamia sanoja, joita en voinut kuulla, he käänsivät hevosensa ja
karauttivat täyttä laukkaa takaisin Parisiin.
-- Hyvä Jumala -- sanoi henkivartija, joka näytti yhtä kiihoittuneelta
kuin minä tämän häpeällisen petoksen johdosta -- mitä nyt teemme?
Meitähän on ainoastaan kaksi.
Minä olin sanaton raivosta ja hämmästyksestä. Pysähdyin ja epäröin,
lähteäkö ensi työkseni kostamaan noille kurjille, ajamalla heitä
takaa ja rankaisemalla heitä siitä, että hylkäsivät minut. Milloin
seurasin katseillani heidän pakoansa, milloin taas pidin silmällä
toisella puolen olevia vartijasotureita. Jos olisin voinut jakautua
kahtia, olisin yhtä haavaa hyökännyt näiden molempien raivoni esineiden
kimppuun. Loin tuijottavat katseeni vuoroin molemmille tahoille.
Henkivartija, joka silmieni harhailevasta ilmeestä päätti, että
epäröin, pyysi minua kuuntelemaan neuvoaan.
-- Kun meitä on ainoastaan kaksi -- hän huomautti -- olisi mieletöntä
ahdistaa kuutta yhtä hyvin asestettua miestä kuin me, he kun lisäksi
näyttävät uljaasti odottavan meitä. Meidän täytyy palata Parisiin ja
koettaa valita paremmin apurimme. Vartijasoturit eivät voi tehdä pitkiä
päivämatkoja noilla kaksilla raskailla rattailla. Huomenna saavutamme
heidät aivan helposti.
Tuumin hiukan tätä suunnitelmaa. Mutta kun joka taholla kohtasin
sellaista, mikä herätti minussa epätoivoa, tein todella epätoivoisen
päätöksen. Kiitin seuralaistani hänen avustaan, luovuin hätyyttämästä
vartijasotureita ja päätin nöyränä mennä rukoilemaan heitä ottamaan
minut joukkoonsa, voidakseni saattaa Manonia Havre-de-Grâceen ja sieltä
kulkea laivalla hänen kanssaan toiselle puolelle merta.
-- Koko maailma minua vainoaa tai pettää -- sanoin henkivartijalle, en
enää voi luottaa kehenkään ihmiseen. En enää odota mitään kohtalolta
enkä ihmisten avulta. Vastoinkäymiseni on kohonnut huippuunsa, minulla
ei enää ole muu neuvona kuin alistua siihen. Ummistan siis silmäni
kaikelle toivolle. Palkitkoon taivas teidän jalomielisyytenne! Hyvästi.
Tulen auttamaan nurjaa kohtaloani toimeenpanemaan tuhoni, itse syöksyen
tahallisesti sitä kohti.
Turhaan hän kehoitti minua palaamaan Parisiin. Pyysin, että hän antaisi
minun toteuttaa päätökseni ja jättäisi minut viipymättä, jotta eivät
vartijasoturit yhä edelleen luulisi, että tarkoituksemme oli hyökätä
heidän kimppuunsa.
Minä ratsastin heitä kohti yksin hitaasti, ja kasvoni olivat
niin masentuneen näköiset, etteivät he kaiketi voineet huomata
mitään uhkaavaa lähenemisessäni. He pysyivät siitä huolimatta
puolustusasennossa.
-- Rauhoittukaa, hyvät herrat -- sanoin heille saavuttuani heidän
luokseen, en suinkaan aio taistella kanssanne. Tulen pyytämään teiltä
armoa.
Kehoitin heitä täydellä luottamuksella jatkamaan matkaansa ja ilmoitin
heille matkalla, mitä toivoin heidän hyväntahtoisuudeltaan.
He neuvoittelivat keskenään, miten heidän oli suhtauduttava tähän
ehdoitukseen. Soturiparven johtaja puhkesi puhumaan toisten puolesta.
Hän vastasi, että heidän saamansa määräykset vartioida vankejaan olivat
mitä ankarimmat; että minä kuitenkin tein heihin niin miellyttävän
vaikutuksen, että hän ja toverinsa minun tähteni tahtoivat hieman
tinkiä virkainnostaan. Mutta minun tuli ymmärtää, että tämä minulle
maksoi jonkun verran. Minulla oli jäljellä noin viisitoista pistolia ja
sanoin heille peittelemättä, kuinka suuren rahasumman kukkaroni sisälsi.
-- No hyvä -- sanoi vartijasoturi -- tahdomme kohdella rahojanne
jalomielisesti. Teidän ei tarvitse maksaa enempää kuin écun tunnilta
voidaksenne seurustella sen tytön kanssa, joka näistä teitä enimmin
miellyttää. Sehän on tavallinen hinta Parisissa.
En ollut maininnut heille erityisesti Manonia, minä kun en tahtonut,
että he saisivat tietää intohimoisen kiintymykseni. He luulivat
aluksi, että tämä vaan oli nuoren miehen päähänpisto, että hain hiukan
ajanvietettä näiden naisolentojen seurassa. Mutta niin pian kuin
luulivat huomaavansa, että olin rakastunut, he lisäsivät veroitustani
siinä määrin, että kukkaroni oli tyhjä lähtiessämme Mantes'ista, missä
olimme olleet yötä, ennenkuin saavuimme Passy'hin.
Tarvitseeko minun mainita kuinka surullisista asioista keskustelimme
Manonin kanssa tällä matkalla tai mitä tunsin sielussani, kun näin
hänet saatuani vartijasotureilta luvan lähestyä hänen ajoneuvojaan? Oi,
sanat eivät koskaan voi ilmaista muuta kuin puolet sydämen tunteista.
Mutta kuvitelkaa poloista rakastajatartani vyötäisiltään kahlehdittuna
istumassa olkitukuilla, pää väsyneesti nojaten rattaiden laitaan,
kasvot kalpeina ja kyynelvirtojen kostuttamina, jotka valuivat hänen
luomiensa alta, vaikka hän koko ajan piti silmänsä suljettuina! Hän
ei edes uteliaisuudesta ollut avannut niitä kuullessaan vartijoiden
levottomuuden, kun nämä odottivat hyökkäystä. Hänen liinavaatteensa
olivat likaiset ja epäjärjestyksessä, hänen hienot kätensä alttiina
ankaran sään vaikutukselle. Sanalla sanoen nuo kasvot, jotka kykenivät
viekoittelemaan jumaloivaan ihailuun koko maailmaa, näyttivät minusta
olevan sanomattoman laiminlyödyt ja masentuneet.
Katselin häntä hetken, ratsastaessani rattaiden vieressä. Olin niin
suunniltani, että monasti olin vähällä vaarallisesti pudota hevosen
selästä. Huokaukseni ja usein toistuvat huudahdukseni vetivät hänen
katseensa puoleeni. Hän tunsi minut, ja huomasin, että hän ollen ensi
mielenliikutuksen vallassa yritti syöksyä alas rattailta tullakseen