Manon Lescaut: Romaani - 03

ellen luopuisi tästä onnettomasta päätöksestä. Sitten hän piti minulle
vakavan nuhdesaarnan, jota kesti neljännestunnin ja joka sekin päättyi
uhkaukseen ilmiantaa minut, ellen lupautunut käyttäytymään viisaammin
ja järkevämmin.
Olin epätoivoissani siitä, että näin turhanpäiten olin ilmaissut
aikeeni. Mutta kun rakkaus parin kolmen tunnin kuluessa oli
erinomaisesti avannut henkiset kykyni, panin merkille, etten ollut
hänelle ilmaissut aikovani toteuttaa tuumani jo seuraavana aamuna, ja
päätin pettää hänet verukkeen avulla.
-- Tiberge, sanoin hänelle, olen tähänasti pitänyt sinua ystävänäni
ja olen tahtonut koetella sinua tällä luottamuksella. On totta, että
rakastan, siinä en ole sinua pettänyt; mutta mitä tulee pakooni, ei
se ole yritys, johon sokeasti voi ryhtyä. Tule luokseni huomisaamuna
kello yhdeksän; silloin saat, jos suinkin mahdollista, nähdä
lemmittyni, ja silloin voit päättää, ansaitseeko hän, että ryhdyn tähän
toimenpiteeseen hänen tähtensä.
Tiberge lähti luotani, moneen kertaan vakuuttaen ystävyyttään.
Käytin yön järjestääkseni asiani, ja lähdin päivän sarastaessa neiti
Manonin majataloon, missä tapasin hänet minua odottamassa. Hän istui
kadunpuoleisen ikkunan ääressä, niin että heti minut huomattuaan tuli
itse avaamaan oven. Poistuimme melutta talosta. Hänellä ei ollut muita
matkatavaroita kuin liinavaatteensa, jotka minä otin kantaakseni.
Kääsit odottivat valmiina matkalle: poistuimme viipymättä kaupungista.
Myöhemmin kerron, miten Tiberge menetteli, huomattuaan, että minä olin
hänet pettänyt. Hänen intonsa ei silti ollut vähemmin palava. Saatte
nähdä, kuinka pitkälle hän siinä meni ja kuinka runsaasti minun pitäisi
vuodattaa kyyneliä ajatellessani, minkä palkan hän siitä sai.
Meidän oli niin kova kiire päästä eteenpäin, että saavuimme Saint
Denis'hin ennen yötä. Olin ratsain kiitänyt kääsien vieressä,
minkä vuoksi emme olleet voineet keskustella muulloin kuin hevosia
vaihtaessamme; mutta huomatessamme olevamme niin lähellä Parisia,
nimittäin melkein turvassa, maltoimme nauttia virvokkeita, sillä emme
olleet mitään syöneet Amiensista lähdettyämme. Vaikka minä olinkin
kovin rakastunut Manoniin, hän vakuutti minulle olevansa minuun yhtä
rakastunut. Saatoimme niin vähän hillitä hyväilyjämme, ettemme edes
malttaneet odottaa, kunnes olisimme olleet yksin. Kyyditsijämme ja
majatalon isännät katselivat meitä ihmetellen, ja huomasin heidän
hämmästyksensä, kun näkivät kaksi meidänikäistä nuorta ihmistä, jotka
tuntuivat rakastavan toisiansa raivoihin asti.
Unhoitimme aviotuumamme Saint Denis'ssa, loukkasimme kirkon oikeudet,
ja huomaamattamme tuli meistä aviopari. Epäilemättä minä, joka
luonteeltani olen hellä ja vakaa, olisin elinikäni ollut onnellinen,
jos Manon olisi ollut minulle uskollinen. Kuta enemmän opin häntä
tuntemaan, sitä enemmän uusia miellyttäviä ominaisuuksia huomasin
hänessä. Hänen henkevyytensä, sydämensä, lempeytensä ja kauneutensa,
muodostivat niin vahvan ja viehättävän siteen, että olisin pitänyt
täydellisenä onnenani aina saada olla sen kahlehtimana. Kauhea
vaihtuvaisuus! Se, mikä aiheuttaa epätoivoni, olisi voinut tuottaa
minulle onneni. Minusta on tullut kaikkein onnettomin ihmisistä juuri
sen järkähtämättömän vakavuuden vuoksi, josta minun oli oikeus odottaa
kohtalaista suloisinta ja täydellisintä rakkaudenpalkkaa.
Vuokrasimme Parisissa kalustetun huoneen; se oli V:n kadun varrella
ja onnettomuudekseni kuuluisan yleisvuokraajan, herra de B:n
asunnon viereisessä talossa. Kului kolme viikkoa, joiden aikana
intohimoni oli siihen määrin täyttänyt mieleni, että olin varsin
vähän ajatellut perhettäni ja sitä surua, jota isäni varmaankin oli
tuntenut poissaoloni johdosta. Mutta kun minun elintavoissani ei ollut
ollenkaan irstaisuutta ja Manonkin käyttäytyi hyvin säädyllisesti,
oli yhdessäolomme levollisuus omiaan vähitellen palauttamaan mieleeni
velvollisuuden tunteen.
Päätin, jos suinkin mahdollista, tehdä sovinnon isäni kanssa.
Rakastajattareni oli niin miellyttävä, etten ollenkaan epäillyt,
että hän tekisi edullisen vaikutuksen isääni, jos minulle vaan olisi
tarjoutunut tilaisuus näyttää isälleni, miten älykäs ja säädyllinen
hän oli. Sanalla sanoen olin kyllin itserakas luulemaan, että isältäni
olin saava luvan naida Manonin, huomattuani turhaksi naida hänet ilman
isäni suostumusta. Ilmaisin Manonille tämän tuuman ja selitin hänelle,
että paitsi rakkautta ja velvollisuutta, siihen saattoi olla pakkokin,
varamme kun olivat melkoisesti kuivuneet kokoon ja minulle kun alkoi
selvitä, että ne eivät olleet tyhjentymättömät.
Manon otti tämän ehdoituksen kylmästi vastaan. Mutta ne vaikeudet,
jotka hän toi esiin, johtuivat yksistään hänen hellyydestään ja pelosta
menettää minut siinä tapauksessa, ettei isäni olisi suostunut tuumaamme
saatuaan tietää olopaikkamme, ja sentähden en vähääkään aavistanut sitä
julmaa iskua, jota minulle valmistauduttiin antamaan. Huomauttaessani
uhkaavasta taloudellisesta hädästä, hän vastasi, että meillä vielä
riitti varoja muutaman viikon ajaksi, ja että hän sitten oli saava
apua eräiltä maalla asuvilta ystävällisiltä sukulaisilta, joille aikoi
kirjoittaa. Hän lievensi kieltoaan niin hellillä ja intohimoisilla
hyväilyillä, että minä, jonka elämän hän kokonaan täytti, ja joka
en vähääkään epäillyt hänen sydäntään, hyväksyin kaikki hänen
vastaväitteensä ja päätöksensä.
Olin luovuttanut hänelle varojemme käyttöoikeuden ja antanut hänelle
toimeksi maksaa tavalliset kulumme. Kohta huomasin, että pöytämme oli
runsaammin varustettu ja että Manon oli hankkinut itselleen muutamia
melkoisen kalliita koristeita. Hyvin tietäen, että meillä enää tuskin
oli jälellä kymmenen tai viisitoista pistolia, huomautin hänelle
ihmetteleväni tätä varallisuutemme ilmeistä lisääntymistä. Nauraen hän
pyysi minua rauhoittumaan.
-- Lupasinhan sinulle, -- hän sanoi, -- hankkia varoja.
Rakastin häntä liian vilpittömästi, voidakseni ensi kiireessä käydä
levottomaksi.
Eräänä päivänä, lähdettyäni iltapäivällä kaupungille ja ilmoitettuani
viipyväni poissa tavallista kauemmin, hämmästyin palatessani siitä,
että minun täytyi odottaa oven takana pari kolme minuuttia. Meillä ei
ollut muuta palvelusväkeä kuin nuori palvelijatar, joka oli melkein
meidän ikäisemme. Kun hän tuli avaamaan, kysyin häneltä, miksi hän oli
viipynyt niin kauan. Hän näytti hämmästyneeltä ja vastasi, ettei ollut
kuullut minun kolkutustani. En ollut kolkuttanut muuta kuin kerran;
sanoin hänelle:
-- Mutta jos et kuullut minun kolkuttavan, miksi siis tulit avaamaan?
Tämä kysymys saattoi hänet niin hämilleen, että hän, jolla ei ollut
tarpeeksi mielenmalttia vastatakseen, purskahti itkuun, vakuuttaen
minulle, ettei se ollut hänen syynsä, vaan että rouva oli kieltänyt
avaamasta ovea, ennenkuin herra de B. oli poistunut toisia,
sänkykamarin puolella olevia rappuja myöten. Jouduin tästä siihen
määrin pois suunniltani, ettei minulla ollut voimia astua sisään
asuntooni. Päätin taas palata kadulle, sanoen syyksi jotain asiaa, ja
käskin palvelustytön sanoa emännälleen, että olin palaava heti, mutta
kielsin häntä mainitsemasta puhuneensa herra de B:stä.
Hämmennykseni oli niin raju, että vuodatin kyyneliä astuessani alas
rappuja, vielä tietämättä, mistä tunteesta ne johtuivat. Poikkesin
lähimpään kahvilaan, istuuduin pöydän ääreen ja nojasin pääni molempiin
käsiin, saadakseni selville, mitä liikkui sydämessäni. En rohjennut
muistella mitä juuri olin kuullut; tahdoin pitää sitä kuulohäiriönä, ja
pari kolme kertaa olin vähällä lähteä takaisin asuntooni, ilmaisematta
mitään huomanneeni. Minusta tuntui niin mahdottomalta, että Manon olisi
minua pettänyt, että pelkäsin tekeväni hänelle vääryyttä epäluulollani.
Jumaloin häntä, se oli päivän selvää; en ollut antanut hänelle enempiä
rakkaudentodisteita kuin hän minulle -- miksi siis syyttäisin häntä
vähemmästä vilpittömyydestä ja uskollisuudesta? Mitä syytä hänellä
olisi voinut olla minua pettää? Olihan siitä vaan kolme tuntia, kun
hän viimeksi oli tuhlaillut minulle mitä hellimpiä hyväilyjään ja kun
oli vastaanottanut niitä minulta mitä lämpimimmin; enhän tuntenut sen
paremmin omaa sydäntäni kuin hänen sydäntään.
-- Ei, ei, -- minä virkoin itsekseni -- ei ole mahdollista, että Manon
minua pettäisi! Hän tietää varsin hyvin, että minä elän ainoastaan
häntä varten, hän tietää liian hyvin, että häntä jumaloin! Siinä ei
totisesti ole syytä minua vihata!
Kuitenkin herra de B:n käynti ja salainen poistuminen tuotti minulle
päänvaivaa. Muistin lisäksi Manonin pienet ostokset, joihin mielestäni
silloisten varojemme ei olisi pitänyt riittää. Tämä näytti viittaavan
uuden rakastajan anteliaisuuteen ja tuo Manonin osoittama luottamus
apulähteisiin, jotka olivat minulle tuntemattomat. Minun oli vaikea
niin monelle arvoitukselle antaa niin suotuisaa selitystä, kuin
sydämeni olisi halunnut.
Toiselta puolen tuskin ollenkaan olin menettänyt häntä näkyvistäni
Parisissa ollessamme. Toimet, kävelyt, huvit olivat aina olleet meillä
yhteiset; hyvä Jumala! hetkenkin ero oli kovasti meitä surettanut!
Täytyihän meidän alinomaa vakuuttaa toisillemme, että rakastimme
toisiamme. Muuten olisimme menehtyneet levottomuuteen. Vaivoin saatoin
siis kuvitella ainoatakaan hetkeä, jolloin Manon olisi kääntänyt
huomionsa toiseen kuin minuun.
Lopulta luulin löytäneeni tämän salaperäisen seikan selityksen.
Herra de B. -- näin ajattelin itsekseni -- on mies, jolla on suuret
liikeasiat ja laajat liikesuhteet; kaiketi Manonin sukulaiset ovat
kääntyneet tämän miehen puoleen lähettääkseen Manonille hiukan
rahoja. Ehkä Manon jo on saanut niitä häneltä; ehkä hän tänään tuli
tuomaan niitä lisää. Epäilemättä Manon on huvikseen salannut asian
minulta, valmistaakseen minulle miellyttävän yllätyksen. Kenties hän
olisi puhunut minulle siitä, jos olisin mennyt sisälle niin kuin
tavallisesti, sensijaan että tulin tänne kiusaamaan itseäni. Hän ei
enää tule pitämään sitä salaisuutena, kun itse puhun hänelle siitä.
Tämä käsitys pääsi minussa siihen määrin vallalle, että se melkoisesti
lievensi alakuloisuuttani. Palasin oitis asuntooni. Suutelin Manonia
hellästi kuten tavallisesti. Hän vastaanotti minut erittäin hyvin.
Alussa minua halutti ilmaista hänelle olettamukseni, joita pidin
entistään varmempina; mutta pidättäydyin siitä toivoen, että hän
kenties ennättäisi edelleni kertomalla minulle kaiken, mitä oli
tapahtunut.
Illallinen oli valmis. Istuuduin pöytään ylen iloisena; mutta meidän
välillämme olevan kynttilän valossa luulin huomaavani surullisuutta
rakkaan lemmittyni kasvoissa ja silmissä. Tämä ajatus herätti minussa
samanlaista mielialaa. Huomasin, että hän kohdisti katseensa minuun
toisin kuin tavallisesti. En voinut eroittaa, oliko se rakkautta
vai sääliä, vaikka se tuntui minusta lempeältä ja kaihonomaiselta
tunteelta. Katselin häntä tarkkaavaisesti; ja ehkä hänen oli yhtä
vaikea katseistani arvata sydämeni tilaa. Emme osanneet puhua emmekä
syödä. Lopulta näin kyyneliä hänen kauneissa silmissään: petollisia
kyyneliä!
-- Oi Jumalani! -- minä huudahdin -- sinä itket, rakas Manonini; sinä
olet huolissasi kyyneliin asti, etkä virka minulle sanaakaan huolistasi.
Hän vastasi minulle ainoastaan muutamin huokauksin, jotka lisäsivät
levottomuuttani. Nousin vavisten; vannotin häntä rakkauden koko
hartaudella ilmaisemaan kyyneltensä syyn: vuodatin niitä itsekin,
pyyhkiessäni hänen kyyneliään; olin pikemmin kuollut kuin elävä.
Raakalainen olisi heltynyt suruni ja ahdistukseni ilmauksista.
Näin kiinnittäessäni koko huoleni ja huomioni häneen, kuulin useiden
henkilöiden askelten kolinaa, jotka astuivat ylös rappuja. Ovelle
kolkutettiin hiljaa. Manon suuteli minua, tempautui irti käsivarsistani
ja riensi joutuin makuuhuoneeseen, jonka oven heti sulki jälkeensä.
Kuvittelin, että hän, jonka puku oli hiukan epäjärjestyksessä, tahtoi
piiloittautua niiden vieraiden katseilta, jotka olivat kolkuttaneet.
Menin itse avaamaan.
Tuskin olin avannut oven, kun minuun tarttui kolme miestä, jotka
tunsin isäni palvelijoiksi. He eivät tehneet minulle väkivaltaa; mutta
kaksi heistä piti kiinni käsivarsistani, ja kolmas tutki taskuni,
joista veti esille pienen tikarin, ainoan aseen, joka minulla oli. He
pyysivät minulta anteeksi, että heidän oli pakko osoittaa tällaista
epäkunnioitusta minua kohtaan; he sanoivat suoraan, niinkuin olikin,
menettelevänsä näin isäni käskystä ja että vanhempi veljeni odotti
minua alhaalla vaunuissa. Olin niin tyrmistynyt, että annoin viedä
itseni vastustamatta ja vastaamatta. Veljeni odotti minua todella.
Minut pantiin istumaan vaunuihin hänen viereensä, ja ajuri, joka oli
saanut määräyksensä, kyyditsi meidät täyttä laukkaa Saint-Denis'hin.
Veljeni syleili minua hellästi, mutta ei puhunut minulle sanaakaan,
niin että minulla oli tarpeeksi aikaa ja tilaisuutta ajatella
onnettomuuttani. Aluksi se näytti minusta niin synkältä, etten
huomannut vähintäkään valonvälkettä. Minut oli julmasti petetty; mutta
kuka sen oli tehnyt? Tiberge oli ensimäinen, joka johtui mieleeni.
-- Petturi! -- mutisin itsekseni. -- Hetkesi ovat luetut, jos
epäluuloni on oikeutettu.
Otin kuitenkin huomioon, ettei hän tuntenut olinpaikkaani ja ettei
sitä siis ollut voitu saada tietää häneltä. Syyttää Manonia -- sitä
ei sydämeni uskaltanut. Tuo tavaton alakuloisuus, joka oli näyttänyt
melkein masentavan häntä, hänen kyyneleensä, hellä suudelma, jonka
hän oli antanut minulle vetäytyessään sisähuoneeseen -- kaikki tämä
tuntui minusta tosin arvoitukselta; mutta tunsin olevani halukas
selittämään sitä yhteisen onnettomuutemme aavistukseksi; ja ollessani
epätoivoissani siitä sattumasta, joka oli temmannut minut pois hänen
luotaan, olin kyllin herkkäluuloinen kuvittelemaan, että hän oli minua
vielä surkuteltavampi.
Pohdintani tuloksena oli se vakaumus, että jotkut tuttavani olivat
nähneet minut Parisin kaduilla ja olivat ilmoittaneet asian isälleni.
Tämä ajatus lohdutti minua. Luulin suoriutuvani pulasta saamalla
vastaanottaa isältäni joitain nuhteita, ehkä jotain kuritustakin.
Päätin kestää ne kärsivällisesti ja luvata kaikki, mitä ikinä minulta
vaadittiin, siten helpommin päästäkseni mitä pikimmin palaamaan
Parisiin rakkaan Manonini iloksi ja onneksi.
Ennen pitkää saavuimme Saint-Dehis'hin. Veljeni, joka ihmetteli
vaiteliaisuuttani, luuli sen johtuvan pelosta. Hän rupesi minua
lohduttelemaan ja vakuutti minulle, ettei minulla ollut mitään syytä
pelätä isäni ankaruutta, kunhan vaan olin taipuvainen alistumaan,
palaamaan velvollisuuteni tielle ja ansaitsemaan hänen minua kohtaan
tuntemaansa hellyyttä. Hän antoi minun olla yötä Saint-Denis'ssä, mutta
pani, varovasti kyllä, nuo kolme palvelijaa nukkumaan minun huoneeseeni.
Kipeää haikeutta tuotti minulle se seikka, että nyt vietin yöni samassa
majatalossa, mihin olin poikennut Manonin kanssa tullessani Amiensista
Parisiin. Isäntä, ja palvelijat tunsivat minut ja arvasivat heti,
kuinka asiani oikeastaan olivat. Kuulin isännän sanovan:
-- Kas vaan! Se on tuo kaunis nuori herra, joka matkusti tästä kuusi
viikkoa sitten pienen neidin kera, jota niin suuresti rakasti. Kuinka
tuo tyttö oli viehättävä! Ja kuinka nuo lapsi-parat hyväilivät
toisiaan! Hitto vieköön, onpa vahinko, että heidät on eroitettu.
En ollut kuulevinani mitään, ja näyttäydyin niin vähän kuin suinkin.
Veljelläni oli Saint-Denis'ssä kaksi-istuimiset kääsit, joissa lähdimme
matkaan varhain seuraavana aamuna, ja saavuimme kotiin seuraavan
päivän iltana. Veljeni meni ensin isäni puheille, saattaakseen hänet
minulle suopeaksi kertomalla, kuinka nöyrästi olin antanut viedä
itseni pois, niin että isäni vastaanotti minut vähemmin ankarasti kuin
olin odottanut. Isäni tyytyi lausumaan minulle yleisiä soimauksia
hairahduksestani lähteä luvatta pois. Mitä tulee lemmittyyni, hän
sanoi, että hyvin olin ansainnut sen, mitä oli tapahtunut, kun olin
antautunut tuntemattoman naisen käsiin; että hänellä oli ollut paremmat
ajatukset minun älykkyydestäni; mutta että hän toivoi tämän pienen
seikkailun tekevän minusta viisaamman. Otin tämän puheen varteen
ainoastaan mikäli se koski minun tuumiani. Kiitin isääni hänen
hyvyydestään antaa minulle anteeksi ja lupasin siitälähin käyttäytyä
kuuliaisemmin ja säännöllisemmin. Sydämeni pohjassa riemuitsin, sillä
siitä päättäen, miten asiat nyt kehittyivät, en ollenkaan epäillyt,
että olin pääsevä salaa poistumaan kotoa jo ennen aamun koittoa.
Istuttiin illallispöytään; ja minua pilkkailtiin Amiensissa
saavuttamani valloituksen ja muka uskollisen rakastajattareni
seurassa toimeenpanemani paon johdosta. En ollut millänikään näistä
pistosanoista, jopa olin mielissäni, että sain puhua siitä, mikä
lakkaamatta askaroi ajatuksissani. Mutta muutamat isäni lausumat sanat
saattoivat minut seuraamaan hänen puhettaan mitä tarkkaavaisimmin. Hän
puhui petoksesta ja palveluksesta, jonka herra de B. oli tehnyt omaa
etuaan valvoen. Tyrmistyin kuullessani hänen mainitsevan tämän nimen,
ja pyysin nöyrästi häntä selittämään asian tarkemmin. Isäni kääntyi
veljeni puoleen kysyen, eikö hän ollut kertonut minulle koko juttua.
Veljeni vastasi, että minä olin tuntunut hänestä niin levolliselta
matkalla, ettei hän ollut katsonut minun tarvitsevan tätä lääkettä,
parantuakseni mielettömyydestäni. Huomasin isäni epäröivän, tulisiko
hänen selvittää asia täydelleen. Mutta minä rukoilin häntä niin
hellittämättä, että hän suostui pyyntööni tai pikemmin musersi minut
kertomuksista mitä hirvittävimmällä.
Ensin hän kysyi minulta, olinko koko ajan ollut niin yksinkertainen,
että uskoin lemmittyni todella rakastavan minua. Vastasin rohkeasti,
että olin siitä varma, -- ettei mikään voinut saattaa minua sitä
vähääkään epäilemään.
-- Ha, ha haa! -- hän nauroi täyttä kurkkua -- tuo on mainiota! Olet
sinä koko hölmö, ja minua huvittaa panna merkille mielentilasi.
On suuri vahinko antaa sinun tulla Maltan-ritariston jäseneksi,
kun sinulla on niin suuret edellytykset tulla kärsivälliseksi ja
vaatimattomaksi aviomieheksi.
Samaan tapaan hän moneen kertaan ivaili niin sanottua typeryyttäni ja
herkkäuskoisuuttani.
Kun en virkkanut mitään, hän lopulta huomautti, että Manon, mikäli
hän saattoi arvioida Amiensista lähtömme jälkeen kulunutta aikaa, oli
rakastanut minua noin kaksitoista päivää.
-- Sillä -- näin hän jatkoi -- tiedän sinun lähteneen Amiensista viime
kuun 28:na päivänä; nyt meillä on tämän kuun 29:s päivä; siitä on
yksitoista päivää, kun herra de B. kirjoitti minulle; oletan, että hän
tarvitsi viikon päivät täydelleen tutustuakseen rakastajattareesi. Jos
siis vähentää yksitoista ja kahdeksan noista kolmestakymmenestäyhdestä
päivästä, jotka ovat edellisen kuun 28:nnen ja tämän kuun 29:nnen
päivän välillä, jää osapuilleen kaksitoista päivää.
Tämän jälkeen naurunhohotukset alkoivat uudelleen. Kuuntelin tätä
kaikkea sydämessä kouristus, jota en luullut jaksavani kestää tämän
surullisen ilveilyn loppuun asti.
-- Kuule siis, -- jatkoi isäni -- kun et sitä vielä näy tietävän,
että herra de B. on valloittanut prinsessasi sydämen, sillä hän pitää
minua pilanaan, luullessaan voivansa saada minut uskomaan, että hän
epäitsekkäästi tahtoessaan minulle tehdä palveluksen on riistänyt tuon
naisen sinulta. Mieheltä sellaiselta kuin hän, joka muuten ei edes
minua tunne, muka pitäisi odottaa niin jaloa mieltä! Tuolta naikkoselta
hän on saanut tietää, että sinä olet minun poikani; ja raivatakseen
sinut pois tieltään, hän kirjeessä ilmoitti minulle olinpaikkasi ja
miten irstasta elämää vietit, huomauttaen minulle, että vaadittiin
väkivaltaista menettelyä, jos mieli saada sinut käsiinsä. Hän tarjoutui
antamaan minulle keinoja, joiden avulla voisin käydä sinuun käsiksi,
ja hänen rakastajattarensa auliutta saamme kiittää siitä, että veljesi
sai sinut yllätetyksi. Onnittele nyt itseäsi siitä, että voittoriemusi
kesti niin kauan. Osaat valloittaa koko pian, ritari, mutta et osaa
säilyttää valloituksiasi.
Voimani eivät riittäneet kauempaa kestämään puhetta, jonka jokainen
sana oli lävistänyt sydämeni. Nousin pöydästä, enkä ollut astunut
neljää askelta lähteäkseni ruokasalista, kun kaaduin lattialle
tajuttomana. Minut saatiin pian takaisin tajuihin. Avasin silmäni,
antaakseni kyynelteni tulvia, ja suun, päästääkseni ilmoille mitä
surkeimpia ja sydäntä vihlovimpia valituksia. Isäni, joka aina on
minua hellästi rakastanut, pani koko hellyytensä liikkeelle minua
lohduttaakseen. Kuuntelin häntä, mutta en käsittänyt hänen puhettaan.
Heittäydyin maahan ja halasin hänen polviansa; rukoilin häntä kädet
ristissä, että hän antaisi minun lähteä Parisiin pistämään tikarilla
kuoliaaksi herra de B:n.
-- Ei -- huudahdin -- hän ei ole voittanut Manonin sydäntä, hän on
hurmannut häntä taialla tai myrkyllä, kenties hän väkisin on vallannut
hänet. Manon rakastaa minua, tiedänhän sen varmasti. Varmaankin tuo
mies on häntä uhannut tikari kädessä, pakoittaakseen hänet hylkäämään
minut. Mitä kaikkea hän lieneekään tehnyt riistääkseen minulta niin
kauniin rakastajattaren? Oi Jumalani, Jumalani! olisiko mahdollista,
että Manon olisi minut pettänyt ja että hän olisi lakannut minua
rakastamasta!
Minä kun alinomaa puhuin pikaisesta palaamisestani Parisiin ja kun
lisäksi tuon tuostakin sitä varten nousin, isäni käsitti hyvin, ettei
mikään voinut minua pidättää ollessani sellaisen mielenkiihoituksen
valloissa. Hän vei minut yläkerrassa olevaan huoneeseen, johon jätti
luokseni kaksi palvelijaa minua vartioimaan. En ollenkaan voinut
hallita itseäni. Olisin tahtonut antaa tuhat elämää, jos olisin
saanut olla Parisissa vaan neljännestunninkaan. Ymmärsin, että kun
niin suoraan olin ilmaissut ajatukseni, ei minun sallittu lähteä
huoneesta. Katseillani mittelin ikkunoiden korkeutta maasta. Kun en
huomannut mitään mahdollisuutta sitä tietä päästä pakenemaan, käännyin
sävyisästi molempien palvelijain puoleen. Lupasin tuhansin valoin
kerran perustavani heidän onnensa, jos he suostuisivat pakooni. Minä
heitä kehoittelin, imartelin, uhkasin, mutta tämäkin yritys oli turha.
Silloin menetin kaiken toivoni. Päätin kuolla ja heittäydyin vuoteeseen
siinä aikeessa, etten enää elävänä siitä nousisi. Koko yön ja seuraavan
päivän vietin tässä tilassa. Kieltäydyin nauttimasta sitä ruokaa, joka
minulle seuraavana päivänä tuotiin.
Isäni tuli luokseni iltapäivällä. Hyvyydessään hän koetti lieventää
kärsimystäni, lohduttaen minua mitä hellimmin sanoin. Hän käski niin
päättävästi minun syödä jotakin, että tein sen pikemmin kunnioituksesta
hänen käskyjänsä kohtaan. Meni muutamia päiviä, joiden kuluessa söin
ainoastaan hänen läsnäollessaan ja häntä totellakseni. Yhä edelleen hän
toi esiin syitä, jotka olivat omiaan saattamaan minut jälleen järkiini
ja herättämään minussa tuon uskottoman Manonin halveksintaa. Totta on,
etten häntä enää kunnioittanut: kuinka olisinkaan voinut kunnioittaa
kaikkein pintapuolisinta ja vilpillisintä olentoa? Mutta hänen kuvansa,
hänen ihanat piirteensä, jotka olivat juurtuneet syvälle sydämeeni,
pysyivät siinä yhä sitä hyväillen -- tunsin itseni siksi hyvin.
-- Saatan kuolla -- sanoin; -- jospa minun pitäisikin kuolla, niin
paljon häpeän ja surun jälkeen; mutta vaikka kärsisin tuhat kuoloa, en
kuitenkaan voisi unhoittaa kiittämätöntä Manonia.
Isäni ihmetteli nähdessään minun yhä olevan niin kiihkeästi rakastunut.
Hän tiesi, että minulla oli oikeamieliset periaatteet, ja kun hän ei
voinut olla epätietoinen siitä, että Manonin petollisuus oli herättänyt
minussa halveksimista, hän kuvitteli, että itsepintaisuuteni vähemmin
johtui tästä erityisestä intohimoisesta kiintymyksestä kuin yleisestä
kiintymyksestä naisiin. Hän takertui siinä määrin tähän ajatukseen, ja
seurasi niin yksinomaan hellyytensä ääntä, että eräänä päivänä tuli ja
uskoi sen minulle.
-- Tähänasti on minulla ollut aikomus antaa sinun kantaa Maltan
ritariston ristiä; mutta huomaan hyvin, ettei halusi vedä sille
taholle. Sinä pidät kauneista naisista; olen halukas hakemaan sinulle
jonkun, joka sinua miellyttää. Sano minulle peittelemättä, mikä on
mielipiteesi tässä suhteessa!
Vastasin hänelle, etten enää tehnyt mitään eroa naisten välillä, vaan
että minä kohtaamani onnettomuuden jälkeen inhosin heitä kaikkia yhtä
paljon.
-- Tulen etsimään sinulle naisen, -- virkkoi isäni hymyillen -- joka on
Manonin näköinen, mutta joka on uskollisempi.
-- Oi, jos sydämessänne on jotakin hyvyyttä minua kohtaan -- sanoin
hänelle -- niin antakaa minulle Manon. Olkaa varma siitä, rakas isäni,
ettei hän ole minua pettänyt, hän ei kykenisi tekemään niin katalaa ja
julmaa tekoa. Se on tuo kurja B., joka pettää teitä, häntä ja minua.
Jos tietäisitte, kuinka Manon on hellä ja vilpitön, jos tuntisitte
hänet, rakastaisitte häntä itse.
-- Sinä olet lapsi -- vastasi isäni. -- Kuinka voitkaan siihen määrin
olla sokea sen jälkeen, mitä olen sinulle kertonut hänestä? Juuri hän
itse toimitti sinut veljesi käsiin. Sinun pitäisi unhoittaa hänen
nimensäkin ja, jos olet järkevä, käyttää hyväksesi pitkämielisyyttäni
sinuun nähden.
Liiankin hyvin käsitin, että hän oli oikeassa. Mutta sisäinen ääni
pakoitti minut puolustamaan uskotonta lemmittyäni.
-- Voi! -- huudahdin hetken vaiettuani -- on vallan totta, että olen
mitä katalimman petoksen onneton uhri. -- Todella -- näin jatkoin
vuodattaen mieliharmin kyyneleitä -- huomaan hyvin, että olen
ainoastaan lapsi. Heidän ei ollut vaikea pettää herkkäluuloisuuttani.
Mutta tiedän kyllä, mitä minun on tehtävä kostaakseni puolestani.
Isäni tahtoi tietää, mikä oli aikomukseni.
-- Lähden Parisiin -- sanoin -- ja pistän B:n talon tuleen, ja minä
tulen polttamaan hänet elävältä petollisen Manonin kanssa.
Tämä kuohahdus pani isäni nauramaan ja sai aikaan ainoastaan sen, että
minua entistä tarkemmin vartioitiin vankilassani.
Vietin siinä kokonaista kuusi kuukautta, joista ensimäisen kuluessa
mielialani varsin vähän muuttui. Tunteeni vaihtelivat alituisesti
yksinomaan vihan ja rakkauden, toivon ja epätoivon välillä, aina
sen mukaan, millaisena Manon esiintyi ajatuksissani. Milloin pidin
häntä mitä miellyttävimpänä naisena ja riuduin halusta nähdä hänet
jälleen; milloin taas katsoin häntä raukkamaiseksi ja petolliseksi
rakastajattareksi ja vannoin tuhat valaa etsiväni hänet ainoastaan
häntä rangaistakseni.
Minulle annettiin kirjoja, jotka olivat omiaan palauttamaan hiukan
rauhallisuutta sieluuni. Luin uudelleen kaikki lempikirjailijani,
tein uusia tuttavuuksia; rupesin taaskin äärettömästi harrastamaan
opintoja -- saatte nähdä, mitä hyötyä minulla siitä oli myöhemmin.
Ne kokemukset, jotka rakkaus minulle oli antanut, levittivät valoa
moneen Horatiuksen ja Vergiliuksen kohtaan, jotka aikaisemmin olivat
tuntuneet minusta himmeiltä. Kirjoitin rakkautta koskevan selitelmän
Aeneis-runoelman neljännen kirjan johdosta; aion julkaista sen ja olen
kyllin itserakas uskomaan, että yleisö on siihen mieltyvä.
-- Oi! -- virkahdin sitä kirjoittaessani -- sydämeen sellaiseen kuin
minun olisi uskollisen Didon pitänyt kiintyä.
Tiberge tuli eräänä päivänä tervehtimään minua vankilaani. En vielä
ollut nähnyt sellaisia hänen kiintymyksensä todisteita, jotka olisivat
aiheuttaneet pitämään sitä muuna kuin yksinkertaisena kouluystävyytenä,
jommoinen syntyy jotenkin samanikäisten nuorukaisten välillä. Huomasin
hänen niin muuttuneen ja kehittyneen noina viitenä tai kuutena
kuukautena, joina en ollut häntä nähnyt, että hänen kasvonsa ja hänen
äänenpainonsa herättivät minussa kunnioitusta. Hän puhui pikemmin
viisaana neuvonantajana kuin entisenä koulutoverina. Hän valitti sitä
hairahdusta, johon olin joutunut; hän onnitteli minua paranemiseni
johdosta, jonka luuli edistyneen; lopulta hän kehoitti minua hyötymään
tästä nuoruudenerehdyksestä, saadakseni silmäni auki huomaamaan huvien
turhuuden.
Katselin häntä hämmästyneenä. Hän sen huomasi.
-- Ystäväni -- hän sanoi -- en puhu sinulle mitään, mikä ei olisi
ehdottomasti totta ja mikä ei olisi minulla totisen pohdinnan tuottamaa
vakaumusta. Minulla oli yhtä paljon taipumusta aistillisuuteen kuin
sinullakin; mutta Taivas oli samalla antanut minulle halua hyveisiin.
Olen käyttänyt järkeäni verratakseni molempien tuottamia hedelmiä --
eikä kestänyt kauan, ennenkuin huomasin niiden eron. Kaitselmuksen
tuki on yhtynyt omaan punnintaani. Minussa on syntynyt maailmaa