Manon Lescaut: Romaani - 07

itse tämä paikka oli häpeällinen, enkä tietänyt, miten häntä siellä
kohdeltiin, mutta eräiden erityisseikkojen muisteleminen, jotka minulle
oli kerrottu tästä kauhun talosta, antoivat joka hetki uutta yllykettä
epätoivoni purkauksille. Olin niin lujasti päättänyt auttaa Manonia
mistä hinnasta ja millä keinoin tahansa, että olisin ollut valmis
pistämään tuleen Saint-Lazare-luostarin, jos minun olisi ollut mahdoton
päästä pois sieltä muulla tavoin.
Tuumiskelin sentähden niitä keinoja, joihin minun oli ryhtyminen, jos
poliisipäällikkö yhä edelleen olisi pidättänyt minua siellä. Ponnistin
kekseliäisyyttäni äärimäisiin, punnitsin kaikkia mahdollisuuksia.
Mutta en keksinyt mitään, mikä varmasti olisi taannut vapaaksi
pääsemiseni, ja pelkäsin vielä kovempaa vankeutta, jos olisin tehnyt
epäonnistuneen yrityksen. Mieleeni muistuivat muutamien ystävieni
nimet, joilta saatoin toivoa apua, mutta millä keinoin saada tilani
heidän tietoonsa? Viimein luulin suunnitelleeni niin taitavan tuuman,
että sillä näytti olevan onnistumisen mahdollisuus, mutta siirsin sen
lopullisen järjestelyn luostarinjohtajan paluuseen sen varalta, että
hänen mahdollisesti tehottomaksi jäävä toimenpiteensä oli tekevä tämän
askeleeni välttämättömäksi.
Hän palasi ennen pitkää. En huomannut hänen kasvoillaan niitä ilon
merkkejä, jotka ilmaisevat hyvää sanomaa.
-- Olen puhunut poliisipäällikön kanssa -- hän sanoi -- mutta tein sen
liian myöhään. Herra de G.M. meni hänen luokseen suoraa päätä täältä
ja on siihen määrin yllyttänyt häntä teitä vastaan, että hän juuri
oli lähettämäisillään minulle uusia määräyksiä pitää teitä entistä
ankarammassa vankeudessa. Mutta kun olin hänelle selittänyt asianne
oikean laidan, hän kuitenkin näytti melkoisesti lauhtuvan. Hän hiukan
nauroi vanhan herra G.M:n kevytmielisyydelle, mutta arveli, että oli
tarpeellista pitää teitä täällä vielä puoli vuotta, jotta tuo herra
saisi hyvitystä ja varsinkin, kun tämä olinpaikka epäilemättä on teille
hyödyllinen. Hän kehoitti minua kohtelemaan teitä hyvin, ja minä
takaan, ettei teillä tule olemaan syytä valittaa menettelyäni.
Tämä kunnon luostarinjohtajan selitys oli siksi pitkä, että ehdin
antautua asianhaarojen mukaiseen pohdintaan. Oivalsin, että panin
alttiiksi tuumieni onnistumisen, jos hänelle paljastin liiaksi
vapautumis-intoani. Päinvastoin vakuutin hänelle, että niin raskaalta
kuin jäämiseni tuntuikin, minulle kuitenkin oli suloinen lohdutus,
että jossakin määrin nautin hänen kunnioitustaan. Pyysin häneltä
sitten peittelemättä yhtä suosiota, joka toisille ei merkinnyt mitään,
mutta joka oli omansa minua suuresti rauhoittamaan, nimittäin että
hän lähettäisi sanan eräälle ystävälleni, Saint-Sulpicessä asuvalle,
hengelliseen säätyyn kuuluvalle miehelle, ilmoittaen, että minä
oleskelin Saint-Lazaressa, ja että hän sallisi minun joskus nähdä häntä
vieraanani. Tämä suosio myönnettiin minulle empimättä.
Tarkoitin ystävääni Tibergeä. En tosin häneltä toivonut tarpeellista
apua vapautumiseeni, mutta aioin käyttää häntä hänen tietämättään
välikappaleena. Tuumani oli lyhyesti sanottuna seuraava: Päätin
kirjoittaa Lescaut'lle ja antaa hänelle sekä yhteisille ystävillemme
toimeksi vapauttaa minut. Ensimäinen vaikeus oli siinä, miten saada
kirjeeni perille. Tämä oli jäävä Tibergen tehtäväksi. Mutta kun hän
tiesi Lescaut'n lemmittyni veljeksi, pelkäsin, ettei hän tulisi
siihen suostumaan. Päätin sentähden sulkea Lescaut'lle kirjoittamani
kirjeen toiseen kirjeeseen, jonka aioin osoittaa eräälle rehelliselle
tuttavalleni, pyytäen tätä viipymättä toimittamaan tuon toisen kirjeen
perille. Ja kun minun oli tärkeätä tavata Lescaut'ta sopiakseni
menettelystämme, oli aikomukseni pyytää häntä tulemaan Saint-Lazareen
ja pyrkimään minun puheilleni ilmoittaumalla vanhemmaksi veljekseni,
joka vartavasten oli tullut Parisiin ottamaan selkoa asioistani. Hänen
kanssaan aioin neuvoitella tehoisimmista ja varmimmista keinoista.
Luostarinjohtaja lähetti Tibergelle sanan, että minä halusin häntä
tavata. Minä en ollut niin täydellisesti kadonnut tämän uskollisen
ystäväni näkyvistä, että seikkailuni olisi ollut hänelle tuntematon.
Hän tiesi, että olinpaikkani oli Saint-Lazare, ja ehkä oli hänelle
mieleenkin, että minua oli kohdannut tämä vastoinkäyminen, jonka
luuli olevan omansa palauttamaan minut velvollisuuteeni. Hän riensi
viipymättä huoneeseeni.
Meidän keskustelumme uhkui mitä herttaisinta ystävyyttä. Hän tahtoi
saada selville minun mielentilani. Empimättä minä avasin hänelle
sydämeni, lukuunottamatta pakotuumiani.
-- Sinun silmissäsi, rakas ystävä -- sanoin hänelle -- en totisesti
tahdo näyttää toisenlaiselta kuin mikä olen. Jos olet luullut löytäväsi
täällä järkevän ja pyyteissään pidättyväisen ystävän, taivaan
rangaistusten herättämän irstailijan, sanalla sanoen sydämen, joka on
irtaantunut rakkauden pauloista ja vapautunut Manoninsa lumouksesta,
niin olet arvostellut minua liian suopeasti. Sinä näet minut jälleen
samanlaisena kuin jätit minut neljä kuukautta sitten: yhä edelleen
hellien tunteiden kietomana ja yhä edelleen onnettomana tuon surkean
intohimon tähden, josta en väsy etsimästä onneani.
Hän vastasi etten minä tekemäni tunnustuksen jälkeen ollut
puolustettavissa. Näkihän usein synnintekijöitä, jotka huumautuivat
paheen petollisesta onnesta siihen määrin, että avoimesti asettivat
sen hyveen tuottaman onnen edelle. Mutta nämä ainakin tavoittelivat
jotakin, jota luulivat onneksi, he kun olivat näennäisyyden pettämiä.
Mutta siinä, että minä tunnustin kiintymykseni esineen saattavan itseni
rikolliseksi ja onnettomaksi, ja että kuitenkin edelleen tahallisesti
syöksyin onnettomuuteen ja rikokseen, oli olemassa ristiriitaisuus
vakaumuksen ja teon välillä, mikä ei tuottanut kunniaa järjelleni.
-- Tiberge -- virkoin minä -- kuinka helppoa on voittaa, kun aseet
eivät kohtaa vastustusta. Anna nyt minun vuorostani järkeillä. Voitko
todenteolla väittää, että se mitä sinä sanot hyveen onneksi, on vapaa
kärsimyksistä, vastoinkäymisistä ja huolista? Minkä nimen annat
vankilalle, ristille, kidutuksille ja tyrannien vainolle? Sanotko sinä,
kuten mystikot, että se, mikä kiduttaa ruumista, on onni sielulle?
Sitä sinä et rohkene väittää, sillä se olisi järjettömyyttä. Tuohon
onneen, jota sinä niin suuresti ylistät, on siis sekoitettu tuhannet
tuskat, tai oikeammin sanoen, se ei ole muuta kuin onnettomuuksien
muodostama kudos, joiden läpi ponnistellaan onnellisuutta kohti.
Jos nyt siis mielikuvituksen voima panee löytämään mielihyvää itse
näistä kärsimyksistä, ne kun voivat johtaa toivottuun onnelliseen
päätökseen, niin miksi sanot ristiriitaiseksi ja mielettömäksi vallan
samanlaista pyrkimystä minun menettelyssäni? Minä rakastan Manonia
-- tuhansien surujen kautta pyrin elämään onnessa ja rauhassa hänen
rinnallansa. Se tie, jota kuljen, on ohdakkeinen, mutta toivo saavuttaa
päämääräni levittää sille aina suloisuutta, ja katson yhtä hetkeä,
jonka saan viettää hänen seurassaan, ylenmääräiseksi palkaksi kaikesta
siitä mielihaikeudesta, mitä saan kestää ennen kuin sellaisen hetken
saavutan. Kaikki seikat sinun ja minun puolellani tuntuvat siis
yhdenlaisilta, tai jos on eroa, niin sekin on minulle edullisempi.
Sillä se onni, jota minä toivon, on läheinen, toinen on kaukainen.
Minun onneni on luonteeltaan tuskallinen, se on ruumiissa tuntuva, ja
tuo toinen on luonteeltaan tuntematon, yksistään uskon varassa.
Tiberge näytti kauhistuvan tästä järkeilystä. Hän peräytyi pari
askelta ja sanoi ylen vakavan näköisenä, että minun äskeinen puheeni
ei ainoastaan sotinut selvää järkeä vastaan, vaan että se lisäksi oli
onneton, jumalaton ja epäuskoa uhkuva verukepäätelmä.
-- Sillä tämä sinun kärsimystesi päämäärän vertaaminen uskonnon
asettamaan tarkoitusperään on mitä herjaavin ja järjettömin ajatus --
näin hän jatkoi.
-- Myönnän -- vastasin minä, ettei se ole oikea. Mutta huomaa, etteivät
päätelmäni perustu siihen. Tarkoitukseni oli selittää sitä, mitä sinä
pidät ristiriitaisena onnettoman rakkauden itsepintaisuudessa. Ja
luulen riittävästi todistaneeni, että jos sellainen esiintyy, et sinä
voi sen vallasta vapautua enempää kuin minäkään. Ainoastaan tältä
kannalta katsoen olen käsitellyt molempia seikkoja yhdenlaisina, ja
väitän vieläkin, että ne ovat yhdenlaiset. Sinä vastaat kenties, että
hyveen päämäärä on arvaamattomasti korkeampi kuin rakkauden. Kuka sitä
kieltäisi? Mutta siitäköhän on kysymys? Eiköhän pikemmin ole kysymys
siitä voimasta, millä kumpikin auttaa meitä kestämään kärsimyksiä?
Tehkäämme johtopäätöksemme niiden vaikutuksien nojalla: kuinka monta
luopiota onkaan hyveestä, ja kuinka harvoja rakkaudesta. Sinä kenties
lisäksi vastaat, että jos hyvän toteuttaminen aiheuttaa kärsimystä, ei
tämä kärsimys ole välttämätön, ettei enää ole tyranneja ja ristinpuita
ja että näkee monen hyveisen henkilön viettävän miellyttävää ja
rauhallista elämää. Siinä tapauksessa minä sanon, että on olemassa
levon ja onnen suosimia rakkaussuhteitakin. Lisäksi on huomioon
otettava ero, joka erinomaisesti puolustaa minun kantaani, nimittäin
se, että rakkaus, vaikkakin se sangen usein pettää, ei ainakaan
lupaa muuta kuin tyydytystä ja iloa, kun sitävastoin uskonto vaatii
valmistautumaan elämään, joka on täynnä surkeutta.
-- Älä tuskaannu -- jatkoin minä, huomatessani hänen myötätuntoisen
harrastuksensa olevan muuttumaisillaan närkästykseksi. Ainoa
johtopäätös, jonka tänä hetkenä tahdon tehdä, on se, ettei voi
menetellä kömpelömmin taivuttaakseen ihmissydäntä vieromaan rakkautta,
kuin parjaamalla sen ihanuutta ja lupaamalla sille suurempaa onnea
hyveen harjoittamisesta. Sellaisina kuin miksi nyt kerran olemme
luodut, on varmaa, että onnemme olemus on mielihyvä, ja rohkenen
väittää, ettei siitä kellään voi olla toista käsitystä. Eikä sydämemme
tarvitse pitkään pohtia huomatakseen, että kaikista mielihyvän
tunteista rakkaus on kaikkein suloisin. Se huomaa pian, että sitä
petetään, kun sille luvataan suloisempia tunteita toisaalla, ja tämä
petos saattaa sen epäluuloiseksi kaikkein luotettavimpiakin lupauksia
kohtaan. Te saarnaajat, jotka tahdotte palauttaa minut hyveeseen,
sanokaa, että se on ehdottomasti välttämätön; mutta älkää koettako
minulta salata, että se on ankara ja vaivalloinen. Todistakaa vaan,
että rakkauden sulous on haihtuvaa laatua, että se on kielletty, että
sitä seuraavat iankaikkiset tuskat ja -- mikä kenties on tekevä vielä
syvemmän vaikutuksen minuun, että kuta ihanampi ja lupaavampi se on,
sitä runsaammin taivas on palkitseva niin suuren uhrauksen -- mutta
myöntäkää, että sellaiset kuin sydämemme täällä maan päällä nyt kerran
ovat, rakkaus tuottaa meille täällä maan päällä meidän täydellisimmän
onnemme.
Tämä puheeni loppu palautti Tibergen ystävällisen mielialan.
Hän myönsi, että väitteissäni oli jotain järkevää. Ainoa hänen
vastaväitteensä oli se, että hän kysyi, miksi minä en siis noudattanut
omia periaatteitani uhraamalla rakkauttani tuolle palkinnon toivolle,
josta minulla oli niin korkea luulo.
-- Rakas ystäväni -- vastasin minä -- tässä kohden täytyy minun
tunnustaa kurjuuteni ja heikkouteni. Todella on velvollisuuteni toimia
järkeni mukaisesti, mutta onko vapaa toiminta minun vallassani? Mitä
tukea tarvitsisinkaan unhoittaakseni Manonin lumousvoiman!
-- Suokoon Herra minulle anteeksi -- virkkoi Tiberge -- luulenpa, että
sinäkin olet jansenilainen!
-- En tiedä, mikä olen -- sanoin minä -- enkä oikein selvästi näe,
millainen minun pitäisi olla. Mutta täysin tajuan, että heidän puheensa
on totta.
Tästä keskustelusta oli ainakin se hyöty, että se palautti ystäväni
myötätuntoisuuden. Hän käsitti, että elintapojeni säännöttömyydessä
piili enemmän heikkoutta kuin pahuutta. Tämä ystävä oli senjälkeen
taipuvampi minua tukemaan avullansa, jota vailla ollen ehdottomasti
olisin menehtynyt hätääni. En kuitenkaan ilmaissut hänelle sanaakaan
aikeestani karata Saint-Lazaresta. Pyysin häntä ainoastaan toimittamaan
perille kirjeeni, jonka olin kirjoittanut valmiiksi ennen hänen
tuloaan, ja toin esiin tarpeeksi verukkeita teroittaakseni hänelle
tämän kirjeen tärkeyttä. Tunnollisesti hän veikin sen perille, ja vielä
ennen sen päivän iltaa Lescaut sai hänelle tulevan kirjeen.
Hän tuli luokseni seuraavana päivänä ja esiintyi huomiota herättämättä
veljeni nimellä. Iloitsin äärettömästi nähdessäni hänet huoneessani,
jonka oven huolellisesti suljin.
-- Älkäämme hukatko ainoatakaan hetkeä -- sanoin hänelle; -- mutta
kerro minulle ensin, miten on Manonin laita, ja anna minulle sitten
hyvä neuvo, millä tavoin voin murtaa kahleeni.
Hän vakuutti minulle, ettei ollut nähnyt sisartaan minun vangitsemiseni
edellisen päivän jälkeen, että oli saanut tietää hänen ja minun
kohtaloni vasta huolellisten tutkistelujen jälkeen ja että hänet pari
kolme kertaa, jolloin oli käynyt sairaala-vankilassa, oli kielletty
puhumasta sisarensa kanssa.
-- Sinä onneton G.M. -- huudahdin minä -- tämän saat sinä kalliisti
maksaa!
-- Mitä tulee sinun vapauttamiseesi -- näin jatkoi Lescaut -- on
se vaikeampi yritys, kuin mitä näyt luulevan. Eilisiltana pari
ystävääni ja minä kävimme tarkastamassa tätä taloa joka taholta
ulkoapäin ja teimme sen johtopäätöksen, että olisi hyvin vaikeata
vapauttaa sinut siitä, kun sinun huoneesi ikkunat ovat, kuten olet
ilmoittanut, rakennuksien ympäröimälle pihalle päin. Sitäpaitsi sinä
asut kolmannessa kerroksessa, emmekä me voi tuoda tänne köysiä emmekä
tikapuita. En siis huomaa mitään mahdollisuutta auttaa sinua ulkoapäin.
Itse talon sisällä täytyy keksiä joku juoni.
-- Ei -- vastasin minä -- olen tutkinut kaikki, varsinkin sittenkuin
vankinaoloni on käynyt vähän helpommaksi johtajan lempeyden vuoksi.
Huoneeni ovea ei enää lukita: minun on lupa kävellä munkkien
käytävissä. Mutta kaikkia portaita sulkevat vankat ovet, jotka tarkoin
pidetään teljettyinä yöt ja päivät, joten minun on mahdoton pelastua
pelkällä taitavuudella.
-- Kuulehan -- sanoin hetken mietittyäni äkillistä päähänpistoa, joka
minusta tuntui oivalliselta -- voisitko hankkia minulle pistoolin?
-- Helposti -- vastasi Lescaut -- mutta aiotko tappaa jonkun?
Vakuutin hänelle niin vähän ajattelevani sellaista, ettei tuon
pistoolin edes tarvinnut olla ladattu.
-- Tuo se tänne huomenna -- lisäsin minä -- ja tule kaikin mokomin
huomisiltana kello yksitoista parin tai kolmen ystävämme seurassa ja
asetu vastapäätä tämän talon porttia. Toivon siellä voivani liittyä
teihin.
Turhaan hän kehoittamalla kehoitti minua ilmaisemaan enempää
aikeistani. Sanoin hänelle, että yritys sellainen, jota minä haudoin
mielessäni, ei saattanut tuntua järkevältä, ennenkuin se oli
onnistunut. Pyysin häntä lyhentämään käyntinsä aikaa, jotta hänen
seuraavana päivänä olisi helpompi jälleen käydä minua katsomassa.
Tultuaan hän pääsi luokseni yhtä helposti kuin ensi kerralla. Hän
näytti vakavalta, ei kukaan saattanut pitää häntä muuna kuin kunnon
miehenä.
Niin pian kuin minulla oli hallussani vapautukseni väline, en enää
juuri ollenkaan epäillyt tuumani menestymistä. Se oli eriskummainen
ja rohkea. Mutta mihin en olisi kyennyt sellaisten vaikuttimien minua
innostaessa?
Siitä alkaen kuin minulle oli annettu lupa poistua huoneestani ja
kävellä luostarikäytävissä, olin pannut merkille, että ovenvartija joka
ilta toi kaikkien ovien avaimet johtajalle ja että senjälkeen vallitsi
syvä hiljaisuus talossa, mikä tiesi, että kaikki olivat vetäytyneet
levolle. Esteettömästi minä saatoin yhdistävän käytävän kautta mennä
omasta huoneestani luostarinjohtajan huoneeseen. Tarkoitukseni oli
ottaa häneltä avaimet peloittamalla häntä pistoolillani, jos hän
kieltäytyisi niitä antamasta, ja niiden avulla päästä ulos kadulle.
Odotin kärsimättömänä sopivaa aikaa. Ovenvartija tuli tavalliseen
aikaan, nimittäin vähää vaille kello yhdeksän. Annoin vielä tunnin
kulua, ollakseni varma siitä, että kaikki luostariveljet ja palvelijat
olivat vaipuneet uneen. Lähdin sitten liikkeelle, mukanani aseeni
ja sytytetty kynttilä. Kolkutin ensin hiljaa johtajan ovelle,
herättääkseni hänet melutta. Hän kuuli toisen naputukseni, ja
epäilemättä ajatellen, että se oli joku munkki, joka oli sairastunut
ja tarvitsi apua, hän nousi vuoteesta avaamaan. Kuitenkin hän
varovaisuuden vuoksi ovenraosta kysyi, kuka se oli ja mitä hänestä
tahdottiin. Minun oli mainitseminen nimeni, mutta puhuin valittavalla
äänellä, uskotellakseni hänelle, että voin pahoin.
-- Tekö siinä olette, ystäväni, hän virkkoi minulle avatessaan oven.
Mitä asiaa on teillä tänne näin myöhään?
Menin sisälle, ja vietyäni hänet vastapäätä ovea olevalle puolelle
huonetta selitin hänelle, että minun oli mahdotonta kauempaa viipyä
Saint-Lazaressa, että yö oli sopiva aika poistua huomaamatta ja että
odotin, hänen ystävyyteensä vedoten, suostumusta avaamaan minulle ovet
tai lainaamaan minulle avaimensa, jotta itse saattaisin ne avata.
Tämä puhe ilmeisesti häntä hämmästytti. Kotvan hän ällisteli minua
mitään vastaamatta. Kun ei minulla ollut aikaa hukattavissa, puhkesin
taas puhumaan sanoen, että hänen minua kohtaan osoittamansa suopeus
minua syvästi liikutti, mutta että vapaus oli arvokkainta kaikesta
varsinkin minulle, jolta se vääryydellä oli riistetty, ja että
sentähden olin päättänyt vielä sinä yönä hankkia itselleni sen mistä
hinnasta tahansa. Ja peläten, että häntä haluttaisi kohottaa äänensä
apua huutaakseen, osoitin ihotakkini alle piiloitettua riittävää
kehoitusta vaikenemiseen.
-- Pistooli! -- sanoi hän. -- Kuinka, ystäväni! tahdotteko riistää
minulta hengen kiitokseksi siitä suopeudesta, jota olen teitä kohtaan
osoittanut?
-- Herra minua siitä varjelkoon! -- minä vastasin. Te olette liiaksi
älykäs ja järkevä pakoittaaksenne minua sellaiseen hätäkeinoon. Mutta
tahdon tulla vapaaksi ja olen niin järkähtämättä päättänyt sen tehdä,
että te olette ehdottomasti hukassa, jos tuumani raukeaa teidän
tähtenne.
-- Mutta, rakas ystäväni -- hän jatkoi kalpeana ja pelästyneenä -- mitä
minä olen teille tehnyt, mikä syy on teillä riistää minulta henkeni?
-- Erehdytte -- virkoin minä kärsimättömästi -- aikomukseni ei ole
tappaa teitä. Jos tahdotte jäädä eloon, aukaiskaa minulle ovi, ja minä
olen paras ystävänne!
Huomasin hänen pöydällään olevat avaimet, otin ne ja pyysin häntä
seuraamaan minua niin hiljaa kuin suinkin oli mahdollista.
Hänen oli pakko mukautua tilanteeseen. Mikäli kuljimme edelleen ja joka
kerta kuin hän avasi oven, hän toisti huoaten:
-- Oi, ystäväni, oi, kuka olisi voinut tällaista aavistaa?
-- Ei mitään melua! -- minä puolestani toistin joka hetki. Viimein
saavuimme jonkunmoisen aitauksen eteen, joka sijaitsee kadunpuoleisen
ison portin edessä. Luulin jo olevani vapaa seisoessani siinä munkin
takana, kynttilä toisessa ja pistooli toisessa kädessä.
Hänen hääriessään avaamishommassa, muuan palvelija, joka nukkui
läheisessä pienessä huoneessa, kuuli lukon salpojen kitinää, nousi ja
pisti ulos päänsä ovesta. Kelpo munkki nähtävästi luuli hänen kykenevän
minua pidättämään ja pyysi häntä, varomattomasti kyllä, avukseen.
Se oli vahva pukari, joka epäröimättä karkasi kimppuuni. Minä en
kursaillut: ammuin häntä keskelle rintaa.
-- Tähän olette te syypää, arvoisa isä -- sanoin minä jotenkin
uhmaillen oppaalleni. Mutta älköön tämä estäkö teitä täyttämästä
tehtäväänne -- lisäsin minä työntäen häntä viimeiselle portille.
Hän ei rohjennut kieltäytyä avaamasta. Pääsin onnellisesti kadulle ja
tapasin muutaman askeleen päässä Lescaut'n, joka lupauksensa mukaan
odotti minua kahden ystävän seurassa.
Poistuimme siitä. Lescaut kysyi minulta, oliko kuullut oikein, että
pistooli oli laukaistu.
-- Se oli sinun syysi -- sanoin hänelle. -- Miksi toit sen minulle
ladattuna?
Kiitin häntä kuitenkin tästä varokeinosta, sillä ilman sitä varmaan
olisin pitkiksi ajoiksi jäänyt Saint-Lazareen.
Päätimme viettää sen yön ravintolassa, missä jossakin määrin korvasin
vahinkoni sen huonon ruoan jälkeen, jolla olin elänyt lähes kolme
kuukautta. En siellä kuitenkaan voinut antautua siitä nauttimaan, minä
kun kärsin kuolettavia tuskia Manonin tähden.
-- Meidän täytyy vapauttaa hänet -- sanoin kolmelle ystävälleni.
Ainoastaan tätä varten olen halunnut omaa vapauttani. Pyydän, että
kekseliäisyydellänne minua tuette. Mitä minuun tulee, panen alttiiksi
vaikka henkeni.
Lescaut, joka ei ollut vailla älyä ja varovaisuutta, selitti minulle,
että oli menetteleminen hillitysti. Pakoni Saint-Lazaresta ja minulle
lähtöhetkelläni sattunut onneton vahinko oli ehdottomasti nostava
hälinää, poliisipäällikkö oli lähettävä urkkimaan olinpaikkaani, ja
hänellä oli pitkät käsivarret. Sanalla sanoen, jos en tahtonut joutua
vielä pahempiin ikävyyksiin, kuin mitä Saint-Lazare oli tuottanut,
menettelin parhaiten, jos pysyin piilossa huoneeseen sulkeutuneena
muutaman päivän, antaakseni vihamiesteni innon ensi hehkun jäähtyä.
Hänen neuvonsa oli viisaasti ajateltu. Mutta samoin olisi minun pitänyt
menetellä sitä seuratakseni. Mutta niin suuri velttous ja varovaisuus
ei ollut sopusoinnussa intohimoni kanssa.
Koko myöntyväisyyteni supistui lupaukseen jäädä nukkumaan yli seuraavan
päivän. Hän lukitsi huoneensa oven, ja siellä minä viivyin iltaan asti.
Osan tästä ajasta käytin keksiäkseni tuumia ja keinoja Manonin
vapauttamiseksi. Olin vallan varma, että hänen vankilastansa oli vielä
vaikeampi päästä kuin minun vankilastani oli ollut. Ei voinut olla
kysymystäkään voimasta ja väkivallasta -- viekkautta siinä tarvittiin.
Mutta eipä edes kekseliäisyyden jumalatar olisi voinut tästä pulmasta
suoriutua. Minä puolestani näin niin vähän johtavaa valonvälkettä tässä
pimeydessä, että päätin lähemmin pohtia asemaa vasta silloin, kun olin
saava tarkempia tietoja sairaala-vankilan sisäisestä järjestelystä.
Heti kun pimeän tulo oli jälleen päästänyt minut vapaaksi, pyysin
Lescaut'ta saattamaan minut sinne. Perille tultuamme yhdyimme puheeseen
erään portinvartijan kanssa, joka tuntui älykkäältä mieheltä. Minä
näyttelin muukalaista, joka oli kuullut ylen kiittävästi puhuttavan
yleisestä sairaala-vankilasta ja siinä vallitsevasta järjestyksestä.
Tiedustelin häneltä pienimpiäkin yksityisseikkoja, ja lopulta
johduimme puhumaan laitoksen hallintomiehistä, joiden nimet ja
luonteenominaisuudet pyysin häntä minulle ilmaisemaan. Ne vastaukset,
jotka hän minulle jälkimäisessä suhteessa antoi, johtivat mieleeni
tuuman, jota pidin sangen onnistuneena ja jonka ennen pitkää panin
täytäntöön. Kysyin häneltä tuumalleni perin tärkeänä seikkana, oliko
noilla herroilta lapsia. Hän vastasi, ettei sitä tarkalleen tietänyt,
mutta herra de T:stä, joka oli esimiehiä, hän tiesi että tällä
oli naimaiässä oleva poika, joka isänsä seurassa usein oli käynyt
sairaalavankilassa. Tämä tieto riitti minulle.
Keskeytin melkein heti keskustelumme, ja palatessamme Lescaut'n
asuntoon ilmaisin hänelle suunnittelemani tuuman.
-- Kuvittelen -- sanoin hänelle -- että nuorempi herroista de
T., joka on rikas ja arvossapidettyä sukua, useiden ikäistensä
nuorukaisten tavoin pitää huvituksista. Hän ei suinkaan ole mikään
naistenvihaaja eikä niin naurettava, että kieltäisi minulta apunsa
rakkausseikkailussa. Olen aikonut saada hänet innostumaan Manonin
vapauttamis-yritykseen. Jos hän on kunnon mies ja mieleltään
tunteellinen, hän varmaankin jalomielisyydestä suo meille apunsa. Jos
tämä vaikutin ei voi häntä taivuttaa, hän ainakin tahtonee tehdä jotain
miellyttävän nuoren naisen hyväksi, vaikkapa vaan toivoen tulevansa
osalliseksi hänen suosiostaan. Kohtaamistani hänen kanssaan en tahdo
siirtää huomista tuonnemmaksi. Tämä tuuma tuottaa minulle niin suurta
lohdutusta, että pidän sitä hyvänä enteenä.
Lescaut tunnusti puolestaan, että tuumani tuntui mahdolliselta ja että
meillä täten menetellen saattoi olla onnistumisen toiveita. Tämän
johdosta vietin yöni rohkaistuneempana.
Aamun tultua pukeuduin niin huolellisesti kuin puutteenalaisessa
tilassani suinkin voin ja ajoin pika-ajurin vaunuissa herra de T:n
asuntoon. Hän hämmästyi tätä tuntemattoman käyntiä. Hänen kasvonsa
ja kohtelias käytöstapansa tekivät minuun edullisen vaikutuksen.
Selitin hänelle asiani peittelemättä, ja lietsoakseni hänen luontaisia
tunteitaan, puhuin intohimostani ja lemmittyni avuista kuin kahdesta
seikasta, joita ei voinut verrata muuhun kuin toisiinsa. Hän sanoi,
ettei tosin koskaan ollut nähnyt Manonia, mutta että oli kuullut
puhuttavan hänestä, jos oli kyseessä vanhan herra G.M:n rakastajatar.
Olin varma siitä, että hän tunsi minun osani tässä seikkailussa,
ja voittaakseni hänet yhä enemmän puolelleni osoittamalla hänelle
luottamustani, kerroin hänelle yksityiskohtaisesti kaiken, mitä oli
tapahtunut minun ja Manonin välillä.
-- Te näette, hyvä herra -- näin jatkoin -- että elämäni ja sydämeni
kohtalo nyt on teidän käsissänne. Kumpikin ovat minulle yhtä
rakkaat. En peittele teiltä mitään, sillä olen kuullut puhuttavan
jalomielisyydestänne, ja yhdenikäisyytenne panee minut toivomaan, että
taipumuksissammekin on yhdenlaisuutta.
Tämä avomielisyyden ja suoruuden ilmaus näytti tekevän häneen
voimakkaan vaikutuksen. Hänen vastauksensa todisti käyttäytymistaitoa
ja tunteiden hienoutta, joita seuraelämässä ei aina saavuteta,
vaan jotka se usein tukehuttaa. Hän sanoi lukevansa minun käyntini
elämänsä onnellisiin sattumiin, katsovansa minun ystävyyttäni mitä
arvokkaimmaksi voitokseen ja toivovansa, että oli sen ansaitseva
väsymättömällä avuliaisuudellaan.
Hän tosin ei luvannut antaa minulle takaisin Manonia, sillä hänen
vaikutusvaltansa oli, kuten hän itse mainitsi, keskinkertainen
ja epävarma. Mutta hän lupautui hankkimaan minulle ilon jälleen
nähdä Manonia ja tekemään kaiken voitavansa palauttaakseen hänet
minun syliini. Minua tyydytti enemmän tämä hänen epäilyksensä
vaikutusvaltaansa nähden, kuin mitä ehdoton lupaus täyttää kaikki
toiveeni olisi tehnyt. Näin hänen tarjouksensa vaatimattomuudessa
vilpittömyyden todisteen, joka minua suuresti ilahutti. Sanalla sanoen,
minä odotin kaikkea hänen välityksestään. Yksistään lupaus hankkia
minulle tilaisuus nähdä Manonia olisi saattanut minut yrittämään mitä
tahansa tuon nuoren miehen hyväksi. Tulkitsin hänelle hieman näitä
tunteitani tavalla, joka samalla osoitti hänelle, etten ollut mikään
halpaluonteinen henkilö. Syleilimme toisiamme hellästi, ja meistä
tuli ystävät pelkästä sydäntemme hyvyydestä ja tuosta luontaisesta
taipumuksesta, mikä saa tunteellisen ja jalosukuisen miehen pitämään
toisesta, joka on hänen kaltaisensa.
Kunnioituksensa osoittamisessa hän meni vielä pitemmälle, sillä
soviteltuaan ajatuksissaan yhteen minun seikkailuni ja tehtyään sen
johtopäätöksen, etteivät raha-asiani pakoni jälkeen Saint-Lazaresta
saattaneet olla hyvällä kannalla, tarjosi hän minulle raha-apua ja
kehoitti minua kehoittamalla vastaanottamaan sitä.
Minä en sitä ottanut, vaan sanoin:
-- Se on liikaa, hyvä herraseni. Jos näin paljon hyvyyden ja
ystävällisyyden ohella hankitte minulle tilaisuuden jälleen nähdä rakas
Manonini, olen kaikeksi elinajakseni kiintynyt teihin. Jos te kokonaan
hankitte minulle takaisin sen kalliin olennon, en katso maksaneeni
velkaani, vaikkapa vuodattaisin viimeisen veripisarani teidän
palveluksessanne.
Erosimme vasta sovittuamme missä ja milloin uudelleen kohtaisimme
toisemme, ja hän oli niin kohtelias, ettei siirtänyt tuota kohtaamista
saman päivän iltapäivää pitemmälle.
Odotin häntä eräässä kahvilassa, minne hän neljän aikaan tuli minua
tapaamaan, ja sitten suuntasimme yhdessä kulkumme sairaala-vankilaan.
Polveni vapisivat astuessamme pihan poikki.
-- Oi, te lemmenvoimat! -- ajattelin itsekseni -- nyt siis saan jälleen
nähdä sydämeni epäjumalan, niin runsaiden kyynelten ja huolien esineen!
Taivas! suo minulle vielä niin pitkältä elinaikaa, että ehdin hänen
luoksensa, ja menettele sitten mielesi mukaan kohtaloni ja eloni
suhteen. En enää pyydä sinulta muuta armoa.
Herra de T. puhui muutamien laitoksen ovenvartijain kanssa, jotka
auliisti lupautuivat kaikessa, mikä heistä riippui, olemaan hänelle
avullisina. Hän pyysi opastamaan meitä siihen osastoon, missä
Manonilla oli koppinsa, ja vartija johdatti meitä sinne, otettuaan
käteensä suunnattoman suuren avaimen, jolla hänen lukkoansa avattiin.