Jumalainen näytelmä - 20

pelosta eikä katsonut hän alas
siks, että ol' hän poika Bernardonen,
ei siks, ett' oli näkö hällä halpa.
Ei, lailla valtiaan hän päätöksensä
esitti jyrkän Innocentiukselle,
näin saaden veljeskunnalleen ens luvan.
Kun sitten karttui lauma köyhä hänen,
min elo kumma kunniaksi Taivaan
paremmin lauluin oisi laulettava,
niin toisen kruunun kultalehdin vihki
Honoriuksen kautta Henki Pyhä
taas ylipaimenen tään tahdon hurskaan.
Halaten marttyyriutta kun hän sitten
sulttaanin korskan eessä Kristuksesta[139]
ja hänen seuralaisistansa saarnas,
havainnut kypsäks ei hän kääntymykseen
maan kanssa sen; siks ettei aikaa hukkais,
Italian yrttitarhaan taas hän palas.
Välillä Tiberin ja Arnon vuori
on jylhä, siinä viimeks vihki Kristus
haavoilla hänet kaksivuotisilla.[140]
Kun tää, mi hänet valikoi niin hyvään,
pois kutsui hänet saamaan Taivaan palkkaa,
jonk' oli ansainnut hän nöyryydellään,
hän perinnöksi oikeaksi jätti
rakastamansa naisen veljillensä,
kehottain heitä lempeen uskolliseen.
Sen naisen helmasta tuo kirkas henki
palasi omaan valtakuntahansa,
ja hänen ruumiilleen ne paarit riitti.
Nyt mieti, mikä oli virkaveli,[141]
ken purtta Pietarin ol' arvollinen
merellä aavall' ohjailemaan oikein!
Ja mies se oli patriarkka meidän,
niin että ymmärrät: ken häntä seuraa,
hän hyvän kantaa lastin laivassansa.
Mut hänen laumansa niin uutta ruokaa[142]
nyt himoo, ettei toimeentulla voi se
jakautumatta eri laitumille.
Ja mitä etempänä lampahansa
hänestä harhailee, sen tyhjempinä
ne utareiltaan kotihinsa palaa.
On niitäi, jotka vaaran nähden liki
pysyvät paimentaan, mut harvat on he;
kaavuiksi heille vähä vaate riittää.
Siis jos mun sanani ei heikot liene,
jos tarkasti mua kuunnellut sa olet
ja pannut mielees, mist' on ollut puhe,
lie osittain ees tyydytetty toivees,
ja puun sa nähnet, jota hakatahan,
ja munkin ymmärrät, ken äsken lausui:[143]
'mi hyvin höystää, jos ei joudu harhaan'.»


Kahdestoista laulu

Tuon sanan viimeisen kun lausuneeksi
ol' liekki armoitettu tuskin saanut,
taas kiertää alkoi pyhä myllynkivi.[144]
Mut ennen ensi kierron täyttymistä
sen toinen saarsi, liikkehensä liittäin
sen liikkeeseen ja laulunsa sen lauluun;
lauluun, mi meidän Seireenit ja Musat
niin voitti suloisilla soinnuillansa
kuin valo suora valon heijastuneen.
Kuin läpi pilven hennon kaarta kaksi,
joill' ompi väri ynnä suunta sama,
saa aikaan Iris, Junon juoksutyttö,
ja ulommainen sisemmästä syntyy
tuon ikävöivän immen[145] sanain lailla,
min poltti lempi pois kuin päivä kasteen,
ja ovat merkkinä nyt ihmisille
liitosta Luojan ynnä Noan, että
maailman vedet eivät paisuis enää:
samoinpa myös nää ijäisyyden ruusut
kahdessa kiehkurassa kiersi meitä,
ett' ulommainen sisemmästä vastas.
Nyt tanhu ynnä liekkein laulu-ilo
ja riemu leimahdella vastatuksin
sätehin hilpein sekä valoin vienoin
vapaasti loppui, saman-aikaisesti,
kuin silmät aukeevat ja sulkeutuvat
yhdessä liikuttajan mielen mukaan.
Valoista uusista yks alkoi haastaa
nyt sisältään, ja ääni sen mua veti
kuin pohjoiseen magneettineula kääntyy.
Hän lausui: »Rakkaus, mua kaunistava,
päämiestä toista muistamaan mun käskee,
min vuoks tääll' omaani niin kiitetähän.
On oikein: missä toinen, siellä toinen;
päämäärän saman vuoks he taistelivat,
siks kunniakin sama heille tulkoon.
Armeija Kristuksen, jot' ollut kallis
ol' asestaa, se viiriänsä seuras
hitaasti, arkana ja rivein harvoin,
kun Keisari,[146] min valta kestää iki,
sen auttoi ahdingosta vaikeasta,
ei vuoksi ansion, vaan armon yksin.
Ja morsiolleen, kuten mainittihin,
kaks antoi sankaria, joiden sanat
ja teot kansan harhauneen taas liitti.
Maan äärillä,[147] mi lempeen länsituulen
lähettää aukaisemaan ensi lehdet
nuo uudet, joill' Europa vaatehditaan,
ei etähällä meren mainingeista,
min taa niin usein matkan pitkän tehnyt
Aurinko kaikilt' ihmisiltä piilee,
sijaitsee onnellinen Callaroga
sen suojass' suuren kilven, kahta linnaa
kaks jalopeuraa jossa vartioipi.
Siell' ylkä uskollinen kristin-uskon,
tuo urho hurskas syntyi, ystävilleen
niin armas, julma vainolaisillensa.
Ja tuskin luotuna jo täytti hänet
niin vilkas voima, että profeetaksi
hän äidin teki äidinkohdussansa.
Kun vahvistunut oli kastemalja[148]
hänen ja Uskon liiton, josta hyvää
kosolti koitui heille kummallekin,
niin nainen, hänen puolestaan mi puhui,
unessa näki heelmän ihmeellisen
hänestä heilivän ja seuraajistaan.[149]
Ja että nimi oisi miehen mukaan,
soi henki, että nimitettiin hänet
sen omaks, jolle kokonaan hän kuului:
Dominicus, niin häntä mainittihin.
Hänt' ylistän kuin peltomiestä, Kristus
min otti avuksensa viinitarhaan.
Ol' oppilas hän Kristuksen ja airut,
näät ensi rakkaus, mi nähdä voitiin,
hänellä Kristuksen ol' ensi käskyyn.
Löys imettäjä hänet usein maassa
makaavan hiljaa, valvoen, kuin virkkaa
ois tahtonut: Tään vuoksi[150] tullut olen.
Oi taattonsa, sa Felix todellinen,
oi maammonsa, sa todella Johanna,[151]
jos oikein tulkitut nuo sanat lienee!
Ei vuoksi maailman--kuin monet juoksee
Taddeuksen ja Ostialaisen teitä--[152]
vaan rakkaudesta mannaan todelliseen
nous pian oppiin hän niin korkeahan,
ett' alkoi viljellä hän viinitarhaa,
mi kohta kuihtuu hoidon puuttehessa.
Eik' istuimelta, joka ennen oli
köyhille hurskahille alttihimpi--
vuoks itsens' ei, vaan kehnon istujansa--
anonut anteeksi hän puolta summaa,[153]
ei ensi vapaan viran onneakaan,
ei kymmenystä, jok' on Herran köyhäin,
pyys lupaa taistella hän harhaunutta
maailmaa vastaan, vuoksi touon, jonka
nää neljäkolmatt' tähkää sua nyt saartaa.
Opillaan, tarmollaan hän sonnustihe,
arvolla kulki apostolisella
kuin koski, jonk' on juoksu vuolas, jyrkkä.
Ja iski joukkoon väärä-uskolaisten
voimalla, joka siinä suurin oli,
miss' suurimman hän kohtas vastustuksen.
Hänestä lähti sitten monta virtaa;
katolilaista kastelee ne tarhaa,
niin että tuoreemmat sen pensaat ovat.
Jos moinen oli toinen pyörä vaunun[154]
sen, jost' on Pyhä Kirkko puolustaunut
ja kukistanut keskeisetkin kiistat,
pitäisi selväks sulle käydä toisen
myös erinomaisuus, jost' äsken Tomas
mua ennen kuvan loi niin ylistävän,
mut rata, jonka piirsi kehä korkein
tuon pyörän, autio on aivan: missä
oi' ennen viinikivet, on nyt home.[155]
Seuransa, joka ennen astui suoraan
vain hänen jälkiään, niin muuttunut on,
ett' taapäin varpaat, kannat eespäin tähtää.
Mut pian korjuun tullen heelmät nähdään
tuon huonon hoidon, koska rikkaruoho
on vaikeroiva, ettei pääse aittaan.[156]
Ma myönnän, kirjamme jos lehdet kaikki
luettais, löytyä vois vielä joku,
miss' seisois: 'Olen sama kuin ennen.'
Mut ei Casalen, Acquaspartan[157] ois se,
näät sieltä saapuu moiset miehet säätyyn,
ett' yks on tiukka liian, toinen höllä.
Ma sielu olen Bagnoregiolaisen
Bonaventuran,[158] joka ajalliset
unohti huolet tointen vuoksi ylhäin.
Illuminato tääll' on, Augustinus,
nuo ensimmäiset avojalka-köyhät,
köys vyöllä Luojan ystäviksi tulleet.[159]
On Ugo da Sanvittore heidän kanssaan
ja Pietro Comestor ja Espanjan Pietro,
min maineen kunnia kakstoist' on kirjaa.
Profeetta Natan, ylipaimen kirkon
Krysostomus, Anselmus ja Donatus,
mi ensi tieteen seikat selvitteli.
Raban on täällä, loistaa vierelläni
apotti Joakim, Kalabrian miesi,
profeetan hengell' lahjoitettu muinen.
Niin suurta sankaria[160] kiittämähän
sai tänne minut veli Tomaan hehku
ja hienous, joka puheestansa puhui,
eik' yksin mua, vaan tään seuran kaiken.


Kolmastoista laulu

Kuvailkoon, tajuta ken tahtoo oikein,[161]
nyt mitä näin (ja kuvan säilyttäköön
kuin kallio, sill'aikaa kuin ma kerron).
Kuvailkaa tähteä viistoista, eri
tienoita taivaan valaisevaa, ilman
kaikk' kerrostumat sätein säihkyttävää!
Ja vaunut Otavaisen, joill' on tilaa
yöt päivät vierrä meidän taivahalla,
niin ettei katoo ne, jos vehmar kääntyy.
Kuvailkaa vielä sarven suu, jok' alkaa
kärjestä akselin, min ympär' kiertää
ens taivas; vielä, että muodostuneet
nää sielut kahdeks tähtimerkiks oisi,
tapahan Minoon tyttären,[162] kun tunsi
tää jäsenissään kuolon kylmän väreet;
ja että toisen säteet paistoi toiseen
ja että kumpikin ne karkeloivat,
sisemmän ulommaista silmäillessä.
Näin varjon heikon sikermästä sieluin
ja kaksoiskarkelosta saada voitte,
mi kiersi paikkaa, kussa olin minä.
On meille niin se yli ymmärryksen
kuin on Chianan[163] juoksu verrattuna
nopeuteen taivaan kiire-kiertoisimman.
Soi siell' ei laulut Bakkoksen, Apollon,
vaan kaiken Jumal-luonnon Kolminaisuus,
jost' inhimillinen on yksi osa.
Kun kyllin kestänyt ol' laulu, tanssi,
nuo valot pyhät meihin kääntyi, saaden
uudesta askareestaan auvon uuden.
Virkahti noista sopusointuisista
nyt valo, joka mulle kertoi äsken
Jumalan köyhän miehen kumman elon:
»Kun lyhde yksi valmis on ja vilja
sen talteen otettu, jo toista puimaan
mua ajaa armas voima rakkauden.
Sa luulet: rinnassa, min kylkiluusta
tuo luotiin kaunis-poski, jonka himo
niin kallihiksi kävi maailmalle,
ja rinnassa tuoss' iskemässä keihään
mi ennen, myöhemmin niin paljon korvas,
se että vastas kaiken synnin määrää,
niin paljon valkeutta kuin ihmisluonto
voi mahduttaa niiss' asui, antamata
sen voiman, joka kumpaisenkin teki.
Siks sitä oudoksut, mit' yllä sanoin,
kun kerroin, ettei hänen vertaistansa
ois ollut, jonka valo viides kätkee.[164]
Nyt silmäs aukaise mun sanoilleni,[165]
näe väitteeni ja uskos suhtautuvan
niin totuuteen kuin piiriin keskipiste.
On kuolematon sekä kuolevainen
vain heijastusta aattehen min siittää
Herramme rakkaus; näät valo tämä
elävä, joka lähtehestään virtaa--
ei Hänest' erillään, ei Rakkaudesta,
mi heidän kerallansa kolminaistuu--
hyvyydessänsä säteens' yhdistävi
yhdeksään taivaaseen, kuin heijastimeen,
yhdeksi itse ijäisesti jääden.
Sielt' alimpiin se asioihin virtaa
niin heikenneenä porras portahalta,
ett' tuokioittain vain se vaikuttavi.
Tarkoitan hetki-vaikutteilla näillä
ma luotuja, joit' taivas-liike siittää
siementä ilman taikka siemenestä.
Mut vaha niiden, kuin sen muovaajakaan,
ei ole samanlainen; siks voi muoto
ihanteen peittää vähän taikka paljon.
Ja siksi sama puu voi heelmän kantaa,
lajinsa mukaan, hyvän taikka huonon;
näin synnytte te myöskin eri kyvyin.
Jos vaha valmistettu täysin oisi
ja Taivas korkeimmassa voimassansa,
esiintyis leimamerkin täysi loisto.
Mut luonto aina tuossa virheen tekee
kuin taideniekka, joll' on tottumusta,
mut jonka koura täräjääpi työssä.
Jos Näkemyksensä[166] taas lämmin Rakkaus
kirkkaasti kiintää Alkuvoimallansa,
se täydellisnä aineeseensa tarttuu.
Näin tehtiin kerran maa, ett' arvollinen
se kruunulle ois luomakunnan kaiken;
näin kerran Neitsyt siunatuksi tuli.
Hyväksyn siis sun mielipitees; koskaan
ei ihmisluonto ole ollut moinen
kuin noiden kahden, eikä moiseks tule.
Jos puhettani nyt en jatkais, varmaan
sanasi ensimmäiset oisi silloin:
'Tuo kuinka siis on vailla vertaistansa?'
Mut että näkyis, mikä näy ei vielä,
sa muista ken hän oli, kuinka pyysi
hän silloin kuin ol' hällä vaalinvalta.
Niin lienen haastanut, sa että voinet
kuvailla kuninkaan, mi viisautta
pyys hyvin käyttääksensä valtikkaansa.
Ei pyytänyt hän tähti-liikuttajain[167]
lukua tietää eikä summaa, minkä
suo välttämätön kera puolinaisen,
ei onko _primum motum_ myönnettävä
tai voiko piirtää puoli-ympyrähän
ken kolmiota ilman suoraa kulmaa.
Jos tään, ja mitä äsken lausuin, huomaat,
kuningasviisauden verratonta
älyä tähtää nuoli aatokseni.
Sanaani[168] 'noussut' jos nyt silmäs siirrät,
tajuat, tarkoitin ma valtiaita;
on heitä monta, mutta harva hyvä.
Puheeni täten tarkistaa sun täytyy;
ja näin se yhtyy uskoosi, mi sulla
ens taatost' on ja Riemust' ihmiskunnan.
Tää olkoon jaloillesi lyijy, että
laill' uupuneen sa hidas oisit seikkaa
epäämään, myöntämään, jot' et sa tiedä.
Näät houkkain parvess' on se tuiki tuhma,
ken miettimättä myöntää taikka kieltää;
hän kumpaisessakin on yhtä houkka.
Useesti tapahtuu näät, että taipuu
päin mäntyyn mielipide liian nopsa,
ja sitten järjen sitoo itserakkaus.
Ken totta kalastelee taitamatta,
hän rannalle ei tullut turhaan yksin,
vaan vielä pahempana sieltä palaa.
On tuosta esimerkit maailmalle
Bryson,[169] Parmenides, Melissus, monet
vaeltajat, jotk' eivät tietä tienneet.
Näin Arius, Sabelliuskin,[170] jotka
tekivät raamatulle veitsen virkaa
ja turmelivat oikean sen hahmon.
Myös älkööt liian nopsat tuomitsemaan
inehmot olko lailla sen, mi laihon
jo ennen kypsymistä arvostelee.
Näät pitkin talvikautta korren olen
karuna, piikkisenä nähnyt, mutta
se vihdoin kantoi kukan latvassansa.
Ja nähnyt haaksia oon, jotka suoraan,
nopeesti halkoi merta kaiken matkaa,
mut hukkui satamaansa saapuessa.
Siis älköön joka ukko, akka luulko
viisautta Luojan tuntevansa, nähden
kuink' yksi varastaa ja toinen uhraa:
tää ehkä lankee, nousee edellinen.»


Neljästoista laulu

Kehästä keskukseen tai myös päinvastoin
lasissa pyöreässä liikkuu vesi,
jos sisältä tai ulkoa on sysäys.
Mieleeni johtui, mitä sanon minä,
äkisti, koska lausumasta lakkas
tuo sielu kunniakas Tomaan pyhän.
Näät hänen puheensa ja Beatricen
muistutti mulle tuota vertausta;[171]
ja hänen jälkeensä tää alkoi haastaa:
»On ystävälläin tarve, vaikka sano
hän sit' ei sanoin eikä aattehinkaan,
totuuden toisen[172] pohjaan saakka päästä.
Siks virkkakaa: tää valo, josta välkkyy
hahmonne, jääkö ijäisesti teille
sellaisna niinkuin nyt se säteilevi?
Ja jos se jää, te kertokaa, se kuinka
siit' asti huikaise ei silmiänne
kuin jälleen näkyviksi teidät tehdään?»
Kuin tanhuajat piiritanssin, yltyin
ilosta ynnä hurmiosta, liikkuu
vireemmin sekä laulaa äänekkäämmin,
niin pyynnön pyhän, innokkaan tuon soiden
uus ilo täytti piirit taivahiset,
min ilmi toi he tanhuin, ihmelauluin.
Ken valittaa, tääll' että kuolla täytyy
elääkseen ylhäällä, hän virkistystä
ijäisen kasteen[173] tuntenut ei koskaan.
Hän, yks ja kaks ja kolme, kaiket ajat
elävä, hallitseva kolminaisuus,
rajaton itse, kaikki-rajoittava,
nyt virsin kolmin tuli virketyksi,
sointuivat sieluin äänet niin, ett' oisi
se palkka runsas joka ansiolle.
Valosta valkeimmasta[174] tanhupiirin
pienemmän kuulin silloin äänen kauniin
kuin Enkelin, mi Maarialle haastoi.
Se vastasi: »Niin kauan säteilevä
on rakkautemme, joka meitä verhoo,
kuin kestää riemu paratiisin tämän.
Oleva verho on kuin rakkautemme,
rakkaus kuin kyky nähdä Luojaa, kyky
taas tää kuin armo ylivuotavainen.
Kun ruumis pyhä, kirkastettu jälleen
yllemme puetaan, on kaunistuva
tää olentomme täydellistyessään.
Siks kasvava on kirkkaus, min saamme
ylimmän Hyvän armost' ainoastaan
ja jonka kautta voimme nähdä Häntä.
Niin kasvaa täytyy myöskin näkemisen,
myös kasvaa rakkauden, mi siitä syttyy,
ja kasvaa valon, jonka tuottaa tuli.
Mut niinkuin hiili, josta liekki liehuu,
tuon voittaa valkealla hehkullansa,
niin ettei himmene sen loisto oma,
niin hohdon tään, mi ympäröitsee meitä,
lihamme, joka alla maan nyt makaa,
myös kerran voittava on kirkkaudessa.
Väsytä meitä valo ei niin suurkaan,
elimet ruumiin koska voimistuvat
kaikelle, mistä nautinnon me saamme.»
Niin valmiit oli kuorot kumpaisetkin
ja alttiit _amen_ tuohon lausumahan,
niist' että näkyi ruumistensa kaipuu,
ehk' ei vain omain, mutta maammojenkin
ja taattojen ja muiden lempimäinsä,
heist' ennen kuin nää ikiliekit tuli.
Mut katso! Silloin ympäriltä kirkkaus
tasainen yhtyi valoon entisehen
kuin koska valkenevi taivaanranta.
Ja niinkuin illan suussa taivahalle
heikosti heijastuvat uudet soihdut
kuin vuoroin totta ois ne, vuoroin harhaa;
minusta tuntui niin, ett' aloin nähdä
ma uutten olentojen karkelohon
tuon kaksoispiirin ympärille käyvän.
Oi, Pyhän Hengen tosi leimahtelu!
Se kuinka äkkiä ja kirkkahana
mun silmihini häikäistyihin sattui!
Mut mulle näyttäytyi Beatrice kaunis,
hymyileväinen niin, hän että multa
jää niiden joukkoon, joit' ei muisti tapaa.
Samalla silmäni taas saivat näön
ja näin ma siirtyneeni korkeampaan
autuuteen yksin kera vallattaren.[175]
Tajusin hyvin, että noussut olin,
ma kiihkeästä tuikannasta tähden
mi tavallista palavammin puunsi.
Kaikesta mielestäin ja kielelläni
kaikille yhteisellä kiitin Luojaa
vuoks armon uuden tään nyt hartahasti.
Eik' ollut sammunut viel' uhriliekki
mun sydämeni, ennen kuin jo tunsin
sen olleen Jumalalle otollisen.
Sisältä kahden säteen hohtavia
punertui loistoja näät silloin; huusin:
»Oi, valo-Luoja, kuinka heidät puet!»
Kuin linnunrata tahdin suurin, pienin
välillä välkkyy maailmoiden napain,
niin että on se ihme oppineille,[176]
niin säteet tähti-kirjaellut merkin
tuon pyhän piirsi Marsin syvyytehen
kuin ympyrähän kaksi ristin viivaa.
Nyt muistin voima voittaa nerouteni;
ristillä tuolla salamoi näät Kristus,
niin etten kuvaa arvokasta löydä.
Mut ristinsä ken ottaa, Häntä seuraa,
on anteeks suopa, mit' en kerro, silloin
kun hälle näkyy salamassa Kristus.
Ylhäältä alas, kahtahalle myöskin
tuon ristin viivaa valot liikkui, loistain
kirkkaammin ohimennen ynnä yhtyin.
Noin tomuhiukat suorat taikka vinot,
nopeat, hitaat, pitkät, lyhyet, aina
vivahtavaiset sätehessä liikkuu,
mi usein leikkaa hetkiseksi varjon,
jonk ihmislapsi suojaksensa laatii
älyllä ynnä työllä taidokkaalla.
Kuin viulut, harput monikielisellä
sointunsa suloudella senkin hurmaa,[178]
ken ymmärrä ei nuotin merkitystä;
niin valot, jotka siirtyi silmissäni,
soi pitkin ristiä niin armahasti,
ett' tenhouduin, ma vaikk' en virttä kuullut.
Tajusin hyvin hymnilauluks äänet,
näät sanat '_Nouse, voita!_'[177] saapui mulle
kuin sille, jok' ei ymmärrä, vaan kuulee.
Niin iki-ihastuin ma lauluun tuohon,
mua ettei mikään siihen saakka ollut
sitonut kahleilla niin suloisilla.
Puheeni ehkä rohkealta tuntuu
ja hylkivältä silmäin hurmaa, jotka
on mulle lepo katsehen ja kaipuun.
Mut joka huomaa, että leimat kaiken
kauneuden yltyy ylemmäksi nousten
ja etten silmiään viel' ollut nähnyt,
suo anteeks, mistä itseäin ma syytän
syyn torjuakseni, ja myöntää totta
mun haastavan; näät täällä pyhä ilo
ei pääty, vaikka puhdistuu se nousten.


Viidestoista laulu

Nyt hyvä tahto, jok' on tunnusmerkki
rakkauden oikean ja suoran, kuten
on väärän tunnus omanvoiton pyynti,
pysäytti kaiustaan tuon lyyryn kauniin[179]
ja pyhät hiljensi sen kielet, joita
kädellään Taivas virittää ja soittaa.
Oikeille pyynnöille kuink' olla kuurot
olennot vois ne, jotka rohkaistakseen
mua pyyntöön, vaikenivat kaikk' yhtaikaa?
On oikein, että tuskaa ääretöntä
se saa, ken rakkaudesta ajalliseen
tuon ikirakkauden yltään riisuu.
Kuin taivaall' illan tyynen, seijaan joskus
äkisti nähdään tulen tuikahtavan,
niin että silmä, äsken varma, säikkyy,
ja näyttää niinkuin tähti muuttais majaa,
mut sieltäpäin, se josta syttyi, sammui,
näy yhtään hävinneen ei valkeutta;
niin kädelt' oikealta juureen saakka
tuon ristin näkyi juoksevaksi tähti
sikermästään sen päälle paistavasta.
Eronnut kehästään ei hohtokivi,
vaan välkkyvätä laitaa kiiti, näyttäin
tulelta, jota alabaster peittää.
Niin näytti hellältä Ankiseen varjo,
kun kohtas poikansa Elysiumissa;--[180]
jos suurint' uskoa voi laulajaamme.
»_O sanguis meus, o superinfusa
gratia Dei! Sicut tibi, cui
bis unquam coeli janua reclusa_.»[181]
Näin valo tuo; ma ensin katsoin häneen
ja sitten käännyin valtiattareeni,
mut molemmista hämmästyin ma heistä.
Näät hymy paistoi hänen silmistänsä
sellainen, että luulin katsovani
ma pohjaan autuutein ja Luojan armon.
Iloisna näkemään ja kuulemahan
lisäsi henki äskeiseen nyt jotain
niin syvällistä, etten ymmärtänyt.
Eik' ehdontahdon piiloillut hän multa,
sen pakko aikaan sai; näät aatoksensa
pään yli kulki kuolevaisen miehen.
Ja koska tunne-palon kaari oli
senverran jäähtynyt, ett' ihmiskyvyn
mitalle lausehensa laskeutuivat,
tään hätä ensiksi mä kuulin: »Ollos
siunattu Sinä, Kolmess' Yksi, joka
niin olit laupias mun siemenellein!»
Ja sitten: »Poika, janon pitkän,[182] armaan,
min antoi lukeminen kirjan suuren,
sen, joss' ei valkea, ei musta muutu,
tulosi viihtänyt on liekin tämän
sisällä, josta haastan; kiitos Naisen,
ken lentoon korkeaan soi siivet sulle.
Sa uskot, että aattees saapuu luoksein
Ens-aattehesta niinkuin ykkösestä
säteilee viisahalle viis ja kuusi.
Ja siks et kysy, ken ma oon ja miksi
iloisemmalta kuin on kukaan toinen
ma näytän tässä seurass' iloisien.
Ja uskot oikein; eläväiset täällä
vähemmät taikka suuret, peiliin katsoo,
miss' ennen mietintää jo miete näkyy.
Mut että pyhä rakkaus, joss' aina
ma valvon sielun silmin, saaden tuosta
suloisan kaihon, pääsis täyttymykseen
suin suorin, liedoin, pelkäämättä puhu
ja lausu tahtos, lausu julki kaipuus;
on siihen vastaus jo valmis mulla.»
Beatriceen katsoin; tämä kuuli ennen
kuin puhuinkaan ja mulle merkin hymyi,
mi siivet tahtoni sai kasvamahan.
Ma sitten aloin:[183] »Tunne ynnä järki
tulivat teillä tasapainoon silloin,
kun ilmestyi Ens-Tasapaino teille.
Näät Auringossa, jok' on lämmittänyt,
valaissut teitä, niin ne tasan ovat,
ett' uupuu vertaukset kaikki siinä.
Mut kuolevaisten viisaus ja tahto
on eri-sulkahinen siiviltänsä,
syyn vuoksi, jok' ei teille tuntematon.
Siks kuolevaisna epäsuhdan tunnen
tuon povessain ja nyt vain kiitän miellä
hartaalla isän-tervehdyksestänne.
Topaasi kirkas, joka kallehinta
kaunetta tätä kaunistat, ma pyydän,
nimesi että minun kuulla soisit.»
»Vesani oi, min varronnasta mulle
jo ilo versoi, kantataattos olen!»
Näin loihe lausumahan hän mulle ensin.
Ja sitten:[184] »Hän, jost' ottanut on heimos nimen
ja joka kauemmin kuin vuosisadan
jo kiertää vuoren ensi reunaa, oli
mun poikani, sun isäs-isän isä;
siis hyvin sopii, että teoillasi
lyhennät hänen väsymystään pitkää.
Firenze, muurin vanhan saartamana,
se josta vieläi kellonlyönnit kuulee,
siveä oli, raitis, rauhallinen.[185]
Diademit puuttui, käsikäädyt silloin,
prameilu naisten, vyötkin jotka ovat
kauniimmat katsoa kuin kantajansa.
Kun tytär syntyi, peljännyt ei isä
avio-ijän ynnä myötäjäisten
menevän oikeasta määrästänsä.[186]
Taloja ihmistyhjiä ei ollut,
viel' osoittanut Sardanapal ei myöskään,
kuin komeaksi huoneen tehdä saattaa.[187]
Viel' ylipäässyt Montemalon ollut
Uccellatoio ei, mi rappiossaan
tulevi voitetuks kuin nousussaankin.[188]
Bellincion Bertin näin mä käyvän soljin
vain luisin, nahkaisin, ja puolisonsa
palaavan peililt' ilman maalin kuorta.[189]
Ja näin ma Nerlojen ja Vecchioiden[190]
vain nahkajakkuun tyytyvän ja heidän
vaimoinsa värttinään ja rukkipyörään.
Oi onnen naiset! Kukin varma oli
hautansa paikasta eik' autiossa
vuoteessa maannut Ranskan vuoksi kukaan.[191]
Yks valvoi kedoll' uutterasti, lastaan
kielellä sillä laulattain, jost' isän
on ilo ynnä riemu äidinrinnan.
Taas toinen värttinätä väänsi, kertoi
perheelle hiljaa kuulevalle tarut
nuo Troijalaisten, Fiesolen ja Rooman.
Cianghella, Lapo Salterello joku
pidetty silloin yht' ois ihmehinä
kuin nyt Cornelia tai Cincinnatus.[192]
Niin kauniin, uskollisen kansan keskeen,
niin rauhallisen kansalaisen eloon
ja kotihin niin suloiseen Maria,
manattu huudoin äänekkäin, mun antoi
jo kastehessa Battisteron vanhan
nimeksi pantiin mulle Cacciaguida.[193]
Moronto oli veljeni ja toinen
ol' Eliseo; naisen, josta sukunimes
sinäkin sait, Pon-laakso mulle antoi.
Samosin Konrad keisarin jo sotaan
ja hän mun otti ritareinsa parveen,
niin miekantyöni häntä miellyttivät.
Ma hänen kanssaan sodin vasten saastaa
tuon opin, jonka joukko oikeutenne
jo valtaa; vaan syy Paimenen on siinä:
Ja siellä kansa paha tuo mun päästi
viekkaasta maailmasta, jonka rakkaus
niin monta sielua vie turmiohon:
marttyyrina ma tähän saavuin rauhaan.»


Kuudestoista laulu

Oi raukka veren-aateluus, ei ihme
minusta enää milloinkaan, jos täällä
alhaalla, joss' on turta tuntehemme,
sa ylvästelyyn heimot houkuttelet:
myös siellä, missä vaiston tie on varma,
taivaassa, tarkoitan, ma ylvästelin.
Oot vaippa, vaikka nopsaan lyhentyvä;
jos joka päivä jatketa ei sitä,
sen aika leikkaava on sakseillansa.
Sanalla _te_,[194] jot' ensin Rooma sieti,
mut vähemmän nyt kannattaa sen kansa,
kohotin ääneni ma vastaukseen.
Beatrice, syrjempänä hiukan, tuota
hymyili lailla tyttösen, mi yski
ens erheelle Ginevran romaanissa.[195]
Näin lausuin: »Taattoni te ootte, suotte
rohkeuden kaiken mulle haastamahan
ja itseäni enemmäks mun teette.
Niin monet riemun virrat täyttää mielen
minulta, että iloitsee se itse,
kun kestää voi sen eikä siitä halkee.
Puhelkaa, kallis kantataatto, ketkä
ol' esi-isänne ja mitkä vuodet
lapsuudessanne muistiin merkittihin?
Ja kuinka suuri Johanneksen Pyhän[196]
ol lauma silloin, ketkä arvokkaimmat
olivat siellä toimiin ylhäisimpiin?»
Kuin tuulen puhaltaissa leimahtavi
tulehen hiili, näin ma valon tämän
heleemmin loistavan mun hellyydestäin.
Ja niinkuin kaunistui se katsehelle,
niin äänin vienommin ja lempeämmin,
mut kielellä ei nykyisellä tällä,[197]
se lausui: »Päiväst' asti _Aven_ suuren
ain päivään, jona äitini, nyt pyhän
vapautui kohtu mua kantamasta,[198]
viissataa kertaa, vielä kymmeniä
kahdeksan, kääntyi Leijonaan tää tähti
sen jalkain juuress' syttyäkseen jälleen.
Isäini lailla paikass' synnyin, missä
vuotuisten kilpa-ajoin kilpailija
kaupungin viime kuudennekseen saapuu.
Tää isistäni riittäköön; he keitä
olivat, mistä sinne tullehia,
siistimpi siit' on vaieta kuin haastaa.[199]
Sen ajan aseelliset, jotka asui
välillä Kastajan ja Marsin, oli
nyt siellä elävistä viides osa.[200]
Mut kansalaisto, jonka sekoittanut
nyt Campi on, Certaldo ja Fighine,[201]
viel' oli puhdas viime seppäniekkaan.
Parempi kuinka oiskaan moinen kansa
nyt naapureina ja ett' oisi rajat
kaupungin vain Galluzzoon,[202] Trespianoon,
kuin ett' on sisäpuolia se, ja sietää
Aguglionen,[203] Signa-konnan katku,
jotk' on jo valmiit virkojanne myömään!
Tuo josp' ei joukko, enin turmeltuva,[204]
ois emintimä keisarille ollut,
vaan suopea kuin pojallensa äiti,
mies Simifontin, nyt Firenzen, rahaa
mi vaihtaa, kaupustaa, ois mennyt kotiin,
miss' iso-isänsä ol' kerjäläinen;
suvulla Contin viel' ois Montemurlo,
Aconessa myös Cerchit vielä asuis
ja Grave-laaksossa kai Buondelmontit.
Sekoitus kansan aina ollut alku
on kaupunkien kurjuuteen, kuin ruumiin
on rappiohon ruoka liian runsas.
Rutommin usein sokko sonni kaatuu
kuin sokko lammas, ja yks miekka purra
voi viiltävämmin, paremmin kuin viisi.
Jos vaarin otat, kuink' on käynyt Lunin
ja Urbisaglian ja kuinka heidän
rataansa seuraa Chiusi ja Sinigaglia,[205]
et oudoksu, et kummaksu sa kuulla,
mitenkä sukukuntain surma koituu,
kun kaupungeillakin on perikato.