Jumalainen näytelmä - 06

mut silmin, seurata ei niitä voinut,
vaan näki liekin pelkän leimuavan
ja haihtuvan kuin pilvi taivahille;
niin liekit täällä läpi kuilun kulki
jokainen sulkein sylihinsä vainaan,
mut varkauttaan julki näyttämättä.
Sillalla seisoin, tarkoin nähdä tahdoin,
ja jos en tarttunut ois kiveen kiinni,
pudonnut oisin suoraan syvyytehen.
Oppaani, nähden mun niin tarkkaavaisna,
nyt virkkoi: »Henget liekkilöissä piilee,
jokainen omassaan, mi häntä polttaa.»
Ma hälle: »Mestari, sen suita kuullen
varmempi oon, mut aavistin jo itse
asian ynnä tietää vielä tahdoin,
ken vanki tuon on tulen, huipussansa
kaksjakoisen, kuin roviolta nousis,
joll' Eteokles veljinensä[147] paloi.»
Hän mulle: »Helmassa sen liekin kärsii
Odysseus ynnä Diomedes: veljet
olivat vilpin, nyt sen koston veljet.
Ja heidän liekissään nyt huoatahan
vuoks hevon viekkahan, mi aukas portin,
jost' ulos astui jalo Rooman siemen.
Siin' ilkityö, min vuoksi vielä suree
Akilleusta kuollut Deidamia,[148]
ja ryöstö Pallaan kuvan[149] rangaistahan.»
Ma virkoin: »Mestari, jos haastaa voivat
tulesta he, sua tuhannesti pyydän,
rukoilen, pyydän vielä uudellensa,
mua ettet tässä vartomasta epäis,
siks kuin tuo tuli kaksipäinen saapuu;
näät, kuinka halu kallistaa mun heihin.»
Hän mulle: »Kiitost' ansaitsee sun pyyntös
ja pyytehesi, siksi myönnyn siihen,
mut näytä, että osaat kieles suistaa.
Mun haastaa suo, kun kyllin oivaltanut
jo tahtos oon, he ollen helleenejä
sun puhettas ehk' ylenkatsoisivat.»
Kun liekki saapui siihen, missä oli
Oppaani mielest' aika, paikka parhain,
ma hänen kuulin haastavaksi täten:
»Te kaksi, liekin yhden kätkemätä,
jos joku ansio on mulla, olkoon
se suuri taikka pieni, teidän eessä,
siit' että lauloin kerran laulun ylhän,
pysähtykää! Ja toinen virkkakohon,
hän kussa kuoli harharetkillänsä.»
Pitempi pää tuon liekin vanhan alkoi
nyt räiskyä ja roihahdella, aivan
kuin oisi tuuli tutjutellut sitä.
Se sinne tänne karkeansa käänsi
kuin ois se ollut kieli haasteleva
ja vihdoin viskas sanat nää ja puhui:
[150]»Kun jätin Kirken, mua kahlehtivan
jo toista vuotta saaressaan, mi sitten
sai Aineiaalta nimekseen Gaëta,
ei rakkaus poikaani, ei hartaus kohtaan
isääni vanhaa, lempi ei, jot' olin
ma velkaa vaimon ilon alttarille,
minussa voineet kaukomieltä voittaa
avara tulla tuntemaan maailma
ja paheet ihmisten ja ihmiskunta.
Ma lähdin kyntämähän merta laajaa
vain yhdell' laivalla ja ystävien
kerallä harvain vielä uskollisten.
Molemmat rannat näin Marokkoon saakka
ja Espanjaan, Sardinian myös saaren,
ja muutkin, joita meri siellä huuhtoo.
Olimme vanhat, seurani kuin minä,
ja verkat, salmeen saavuttaissa, johon
Herakles kerran pani merkkipatsaat,
inehmo ettei etemmäksi pyrkis;
ja sitten oikealle jäi Sevilla
ja vasemmalle ohi jäänyt Ceuta.
'Oi veljet', virkoin, 'sadan vaaran suitse
samonneet saakka päivänlaskuun, älkää
lyhyttä iltavartiota iän
kun vielä valveilla on aistimenne,
kieltäykö käyttämästä tutkimahan
kanss' Auringon maan-osaa kansatonta.
Sukunne alkujuurta muistakaatte:
ei luotu teitä elämään kuin pedot,
vaan tietä kunnon ynnä tiedon käymään.'
Puheella tällä lyhyellä lietsoin
ma seurani niin innokkaaksi matkaan,
heit' ettei hillitä ois voinut enää.
Päin itää peräkeula pursi juoksi,
airoista saimme siivet lentoon hurjaan
vasenta aina suuntaa suosiellen.
Yö näki tähdet jo maanpiirin toisen
ja niin ol' alhaalla jo pohjantähti,
pinnasta meren ettei noussut enää.
Viis kertaa syttyi, viisi kertaa sammui
kuun alakairan valkeus sillä aikaa
kuin oli rannatonta purjehdittu.
Nous silloin näköpiiriin vuori tumma,[151]
etäinen, näyttävä niin korkealta,
sen vertaist' etten ollut ennen nähnyt.
Iloittiin, mutta ilo kääntyi murheeks:
uudelta maalta pyörremyrsky tuli,
mi purren kokkaan iski. Kertaa kolme
se pyöri meren kaikkein vetten kanssa,
mut neljännellä perä nousi ilmaan
ja kokka painui--Toisen tahdon mukaan
sikskunnes meidät meri aava peitti.»


Seitsemäskolmatta laulu

Jo liekki tyynnä, pystysuorass' seisoi
taas vaieten ja meistä etääntyen
luvalla lempeen Runoniekan, koska
läheni toinen liekki jälleen meitä
katseemme kääntäin kohti kärkeänsa,
mi haastoi sanoin epäselvin, oudoin.
Kuin äänell' oman tekijänsä mylvi
Sisilian härkä[152] ensi kertaa (oikein
se oli viilarille vasken julman),
ja kaikui kauttaaltaan tuon kurjan tuskaa,
niin että elävältä tuntui aivan
ja kärsivältä kuva kuparinen;
noin liekin ääniks, sähinäksi tulen
sulivat ensin sanat surulliset
kuin tietä, väylää löytämättä. Sitten
kun olivat ne liekin päähän päässeet
sen saaden samaan väreilyyn, min niille
nielussa antanut ol' ihmiskieli,
tuon kuulimme: »Oi sinä, jolle puhun,
lombardian-kieltäni ken haastoit äsken,
sanoen: 'Mene, en sua enää härnää',
ma joskin myöhästynyt hiukan lienen,
äl' epää jäädä puhumaan mun kanssain,
näät, etten itse epää, vaikka palan!
Jos juur' oot tähän tummaan piiriin tuotu
latinalaisten maasta suloisesta
mi kaiken syyni kehto on, niin virka,
sodassa vaiko rauhass' on Romagna?[153]
Ma olin vuorten laps Urbinon luota,
Tiberin lähtehitten tienohilta.»
Tähystin alas tarkkaavaisna vielä,
kun Mestarini mua koski, virkkoi:
»Latinalainen on hän, haasta sinä!»
Ja minä, valmihina vastaamahan,
näin virkoin viipymättä nyt: »Oi sielu
mi siellä piilet syvyydessä, koskaan
ei ollut eikä ole maa Romagnan
sodaton sydämissä ruhtinainsa;
mut ollut julki sotaa ei, kun läksin.
Ravenna seisoo kuin jo vuodet seisoi;
sen päällä valvovi Polentan[154] kotka,
min siipi koko Cerviankin[155] peittää.
Se kaupunki,[156] mi kerran kauan kesti,
ja monta ranskalaista suisti surmaan,
nyt kyntten vihreäin on vallitsema.
Verrucchion[157] Hurtat, vanha ynnä nuori,
nuo, jotka pitivät Montagnan[158] pahoin,
hampaitaan käyttää, miss' on käyttäneetkin.
Lamonen[159] ja Santernon kaupunkeja
tuon kentän valkeen jalopeura johtaa,
mi vaihtaa karvaa joka vuoden-aikaan.
Ja se, min äärtä Savio huuhtoo,[160] samoin
kuin välill' on se tasangon ja vuoren,
välillä vapaan ynnä orjan vaappuu.
Nyt pyydän sua kertomaan, ken olet;
kovempi muita jos et liene tässä,
nimesi maailmassa säilyköhön.»
Humisi hetken liekki, niinkuin tulen
on tapa, sitten sinne tänne kieli
tuo liikkui, lausui sanat seuraavaiset:
»Jos uskoa ma voisin vastaavani
miehelle, joka päälle maan taas pääsee,
tään liekin tutkain eipä liikkuis enää.
Mut koska, jos ma oikein kuullut olen,
elossa päässyt viel' ei täältä kukaan,
en pelkää häpeää, vaan sulle vastaan.
Mies olin miekan, sitten munkkiköyden;
noin vyötettynä sovitusta toivoin
ja varmaan täyttynyt tuo toivo oisi,
jos Ylipappi--hälle turma!--syössyt
mua ei ois rikoksiini entisihin;
tuo miks ja kuinka tapahtui, saat kuulla.
Niin kauan kuin ma olin luuta, lihaa
ja mulla muoto emon suoma oli,
en tehnyt töitä leijonan, vaan ketun.
Tiet tunsin salaiset ja juonet kaikki
ja vilpin taitehen niin tarkoin taisin,
maan ääriin että maine tuosta kulki.
Kun tulleeni näin tuohon ikään, jossa
jokaisen pitäis purjehensa alas
jo laskea ja koota laivatouvit,
minulle inhoks kääntyi mielutyöni,
ma kaduin syntejäin, sain munkkikaavun--
mua raukkaa, ah! Ois auttanut se kyllä.
Mut päämies uutten farisealaisten,[161]
mi kävi sotaa Lateranon luona,
(ei kera saraseenein, juutalaisten,
vaan kanssa vihollisten kristittyjen,
joiss' yhtään ollut voittajaa ei Acren,
ei kaupankävijää sulttaanin maiden)
ylintä tointaan, arvoansa pyhää
ei kunnioittanut, ei kaapuani,
mi muinoin laihtumaan sai kantajansa;
vaan kuin Sylvester-paavin[162] Constantinus
valitsi auttajaksi rohtumistaan,
hän minut kutsui lääkärikseen, että
hän parantuisi vihan-kuumeestansa;
ma vaikenin, kun pyys hän neuvoani
sanoilla haastain humalaisen. Sitten
hän mulle virkkoi: 'Älä pelkää mitään!
Sun päästän synneistäs, ja mulle neuvot,
ma kuinka Penestrino-linnan valtaan.
Avata voin ja sulkea myös taivaan
kuin tiedät: tuohon avaimet on mulla,
edeltäjäni hylkimät.' Nuo vakaat
todistuskappaleet mua kannustivat,
siks että vaieta en voinut enää,
vaan virkoin: 'Isä, koska siis mun peset
synnistä, johon nyt ma syöksyn, kuule:
luvata paljon, vähän pitää! Siinä
se keino, jolla voitat linnan ylvään!'
Kun kuolin, noutamaan mua sai Franciscus,[163]
mut hälle virkkoi kerubini musta:
'Äl' ota sitä, väärin teet sa mulle!
Mun orjieni joukkohon hän kuuluu,
kun vilppiin neuvoi; siitä asti minä
tukasta pidellyt oon miestä sitä.
Ei synninpäästöä voi saada, joka
ei kadu; eikä kadu, joll' on himo,
sen kieltää käsitteiden ristiriita!'
Voi, mua kurjaa, kuinka säikähdin ma,
kun minuun tarttui hän ja virkkoi: 'Ehkä
et luullut logiikkaa mun ymmärtävän!'
Luo Minoksen mun vei, mi kahdeksasti
selkäänsä tuimaan hännän kiersi, virkkoi
sit' ensin purtuansa raivoisasti!
'Tää vilpin tuleen vikapää on!' Niinpä
nyt kadotettuna sa näät mun täällä,
puvussa tässä, jossa kuljen, kärsin.»
Puheensa näin kun päättänyt hän oli,
pois liekki vaikeroiden väistyi, kääntäin
ja vääntäin karkeansa terävätä.
Nyt kera Oppahani paasisiltaa
kävimme kohti kaarta kuilun, missä
ne palkan saa, jotk' eripuraa kylväin,
sydämet särkein, syntikuormaa kasaa.


Kahdeksaskolmatta laulu

Ken voisi sanoin suorasukaisinkaan
kuvata, vaikka monta kertaa koettais,
sen hurmeen ja ne haavat, jotka näin nyt?
Ois liian heikko joka kieli siihen
niin vuoksi muistomme kuin ihmispuheen,
jotk' eivät säilyttää voi niin paljon.
Jos koossa oisi koko kansa, joka
Apulian aukeassa maassa surrut
on vertaan, vuodattamaa roomalaisten
ja Hannibalin sodan pitkän, jolloin
niin suuri saatiin saalis[164] sormuksien
kuin Livius kertoo, jok' ei väärin kerro;
lisäksi kansa, joka tuskat tunsi
Robert Guiscardin[165] iskujen, ja sekin,
min[166] luita kootaan Ceperanon luota--
jokainen joss' apulialainen petti--
ja luota Tagliacozzon, jossa vanha
Allard[167] sai voiton asehitta: kaikki
nää jos ois koossa, jäsentensä tyngät
jos näyttää vois he, ei se vertaa vetäis
kauhuille kuilun yhdeksännen sentään.
Ei kiulu, jost' on pohjalaudat poissa,
niin ammota kuin näin ma auki erään
leuasta saakka peräreikään. Suolet
välissä jalkain häitä riippui, auki
ammotti luusto ja se rapasäkki,
mi tekee saastaa meidän ruoastamme.
Sill' aikaa kuin ma häntä tarkoin tutkin,
mua katsoi hän ja käsin rinnan repäs
sanoen: »Katso, kuinka itseänsä
Muhammed rikko-ruumis raatelevi!
Ali[168] mun eelläni käy itkein, halki
päälakeen leuast' asti kasvot. Kaikki
nää muutkin, jotka näet, kylväjiä
olivat ristiriitojen ja kiistain
maan päällä, siks he täällä halki ovat.
On takanamme piru kauhistava,
min kunkin meistä miekallansa leikkaa
ja jälleen saman silpo-iskun iskee,
kun päähän päässeet oomme tuskantiemme;
näät haavamme käy aina umpeen ennen
kuin palata tuon eteen taas on pakko.
Mut ken oot sa, mi kalliolta kurkit
kentiesi vitkastellen käydä kuiluun,
min sulle määränneet on syysi omat?»
Oppaani lausui: »Kuljeta ei kuolo,
ei rikos häntä vielä kiusan paikkaan,
vaan minä, vainaa, häntä tänne alas
piiristä piiriin helvetin nyt johdan,
hän että täyden saisi tiedon; totta
on tämä niinkuin että sulle puhun.»
Tuon kuullen varmaan sata heistä kääntyi,
jäi seisomaan ja mua tuijottamaan
unohtain tuskansa sen ihmeen vuoksi.
»Jos pian siis sa päivän maille päässet,
Fra Doleinolle[169] virka: ellei muonaa
hän varaa itselleen, mua kohta seuraa
hän kuolemaan, hän lumihankiin saartuu,
lyö hänet voittoisa Novaralainen,
mi muuten helposti ei häntä murtais.»
Muhammed mulle lausui sanat nämä,
kun oli jalan nostanut jo lähtöön;
sen sitten maahan painoi hän ja poistui.
Toinenkin, jonka oli kurkku puhki
ja nenä halki kulmaluihin saakka
ja jolle vain ol' yksi korva jäänyt,
mua muiden kanssa ihmetellen aukas
nyt toisten eessä nielunsa, mi oli
punainen koko pinnaltaan, ja virkkoi:
»Oi, sinä, jot' ei syytä syy, jonk' olen
latinalaisessa ma maassa nähnyt,
ellei mua yhdennäköisyys nyt petä,
mieleesi johda Pier da Medicina,[170]
jos joskus näät taas alangon sen armaan,[171]
Vercellistä mi Marcabòhon viettää.
Ja tietää Fanon[172] kahden parhaan anna,
niin herra Guidon kuin myös Angiolellon,
he että--jos on meillä ennuskyky--
tulevat heitetyiksi haahdestansa
tyrannin viekkaan[173] vilpin kautta mereen,
Cattolican maan äärtä huuhtovahan.
Rikosta sellaista Neptunus nähnyt
Mallorcasta ei Kypron saareen saakka,
mies Argoon ei, ei merirosvo tehnyt.
Tuo petturi ykssilmäinen, maan herra,
sen maan,[174] jot' eräs seuralaisistani
ei tahtois olla koskaan nähnyt, heidät
näät kutsuva on neuvotteluun, sitten
niin toimiva, ett' tarvis heidän enää
ei purjetuulta paluumatkallensa.»
Ma hälle: »Virka vielä, jos sa tahdot,
sinusta että päällä maan ma kerron,
ken on hän, jota kaupungin tuon näkö
niin katkeroittaa?» Silloin laski käden
hän erään suulle ja sen leuat aukas,
näin huutain: »Hän se on tää mykkäkieli!
Hän, pakolaisna, poisti Caesarilta
epäilyn, virkkain, että vitkastelee
mies varustettu aina vauriokseen.»
Oi, kuinka näytti hän nyt pelkäävältä,
tuo Curio, niin nopsa sanaan ennen,
nyt kielin kurkkuun saakka haljenneisin!
Ja yksi, kädetön, nuo tyngät tylpät
kohotti ilmaan pimeään ja huusi
hurmeessa, kasvoillensa kuohuvassa:
»Mieleesi johda Mosca[175] myös, mi sanoi:
työn pää on teko! Turman kylvön tuosta
mun sanastani sai Toskanan kansa.»
Ma hälle: »Sai myös siitä heimos surman.»
Nyt tuntein tuskaa tuskan päälle riensi
hän pois kuin murheen lyömä mielipuoli.
Nyt minä katsomaan jäin joukkiota
ja seikan näin, jot' epäröisin yksin
ja ilman muuta todistusta virkkaa,
jos turvanain ei omatunto oisi,
tuo hyvä seura, joka miehen puhtaan
tekevi suoraks syyttömyydellänsä.
Näin varmaan--nään sen vielä silmissäni
ma varren käyvän vailla päätä, aivan
kuin kulki muukin joukko synkkä tämä.
Tukasta kantoi päätä irtonaista
hän käsin niinkuin lyhtyä; se meihin
loi katsehen ja virkahti: »Voi mua!»
Omalle näytti tietä kantajalleen:
olivat kaks ja yks he sentään; kuinka
tuo käy, Hän tietää, joka kaikki säätää.
Hän tultuansa sillan alle juuri
kohotti käden, joka päätä kantoi,
sen sanat että lähempää nyt kuuluis.
Pää puhui: »Nähnet vaivan vaikeimman,
inehmo, kuolon maita kulkevainen;
näin suurta lie et kohdannut sa ennen.
Minusta että viestin veisit, tiedä,
ett' oon Bertrand de Born,[176] se mies, mi antoi
nuorelle kuninkaalle neuvot huonot.
Isäänsä vastaan yllytin ma pojan;
pahemmin ei Akitofel lie tehnyt
erottain Davidin ja Absalonin.
Niin läheiset kun suhteet särjin, siksi
nyt kannan päätäni ma, katkaistua
juuresta, jok' on tässä vartalossa.
Niin kärsin samaa, minkä muille tein ma.»


Yhdeksäskolmatta laulu

Tuon joukon paljous ynnä haavat heidän
olivat multa silmät sumentaneet,
ne että itkeä vain ikävöivät.
Vergilius virkkoi: »Mitä katsot vielä?
Miks silmäs vielä syvyydessä viipyy,
joukossa raukkain raajarikkoisien?
Noin tehnyt muissa et sa onkaloissa.
Lukea jos sa heidät tahdot, muista,
kakskolmatta on peninkulmaa laakso;
ja kuu jo ehti alle jalkojemme.
On aika lyhyt, mikä meille suodaan,
ja muuta näkemistä viel' on sulia.»
Ma hälle: »Huomannut jos oisit syytä,
min vuoksi tuonne tuijotin ma alas,
mun ehkä suonut viivähtää sa oisit.»
Mut pois hän kulki, minä jäljessänsä,
noin hälle vastaten ja tuohon virkkain
lisäksi: »Siinä syvänteessä, johon
tähystin silmin niin ma tarkkaavaisin,
ma luulen, kärsii joku heimostani
syyn vuoksi, josta siell' on palkka paha.»
Hän mulle: »Älköön tästä lähtein enää
hänessä ajatukses askaroiko;
sa hänet jätä, muuhun mieles käännä.
Näät pikkusillan alla näin ma hänen
sua sormin uhkaavan ja osoittavan;
hän nimelt' on Geri del Bello,[177] kuulin.
Niin olit silloin kiintynyt sa toiseen,
mi muinoin oli Altaforten herra,
hänt' ettet huomannut, ja niin hän poistui.»
»Oi, Mestari», ma virkoin, »kuolemansa
verinen, kostamaton vielä, vaikka
häpeä sama kohtas toisiakin,
lie häntä suututtanut, siks hän poistui
minulle puhumatta, luulen; minä
sit' enemmän nyt häntä surkuttelen.»
Näin haastain saavuimme me paikkaan, josta
seuraava kuilu kalliolle näkyis,
jos valoisampi oisi, pohjaan saakka.
Seisoimme päällä Malebolgen majan
viimeisen, näimme käytävät sen kaikki
ja munkit mustat luostarin tään lujan.
Mua vastaan silloin valitukset satoi
kuin nuolet, sääli kirkas kärkenänsä,
niin että käsin peitin korvat kiinni.
Soi tuska, kuin jos heinäkuun ja syyskuun
välillä sairaaloista ois Maremman,
Sardinian ja Valdichianan kaikki
kipu ja kurjuus koottu yhteen kuiluun;
ja löyhkä moinen onkalosta huurui
kuin raatoin mätäneväin, haisevien.
Astuimme alas viime törmää pitkin
tuon töyryjonon, vasent' aina suuntaa,
ja nyt ma nähdä saatoin kuiluun, jossa
tuo palvelija Herran ylvään, Oikeus
erehtymätön, iskee väärentäjät,
jotk' ovat kirjoitetut siihen kirjaan.
En luule, että kamalampi näky
Aiginan kansan kaiken sairaan oli,
kun ilma täys niin oli taudin saastaa,
ett' eläimetkin kuoli, maankin madot,
ja saaren vanha sukukunta jälleen,
mikäli runoniekat vakuuttavat,
pääs eloon siemenestä muurahaisten;[178]
niin kurja nähdä oli kuilu synkkä
läjittäin voihkivine vainajineen.
Yks virui toisen vatsan päällä, toinen
taas hänen harteillansa, kolmas koki
tietänsä tummaa nelinkontin käydä.
Astuimme askel askeleelta, hiljaa,
vait katsoen ja kuullen sairahia,
jotk' eivät jaksanehet jaloin seista.
Nojaavan kaks näin toisihinsa, niinkuin
patoja kylitysten lämmitetään,
ruvessa ruumis kaikki kummallakin.
Ja viel' en nähnyt tallirengin sukaa
niin nopsaan käyttävän, kun herra vartoo,
tai sen, mi tahtoo päästä nukkumahan.
kuin kumpikin he kynnenkärjillänsä
repivät ruumistansa raivokkaina
tuon syyhyn vuoksi, jok' ei koskaan lakkaa.
Ja kynnet kyntivät niin ruvettumaa
kuin perkkaa veitsi pintaa lahnan taikka
muun kalan vielä suuri-suomuisemman.
»Oi sa, ken sormin kuorit itseäsi»,
eräälle heistä virkkoi Oppahani,
»taas niillä nipistäin kuin pihtiraudoin,
niin totta kuin sun kyntes kestäköhön
ijäti työssä tuossa, lausu, onko,
latinalainen joku joukossanne!»
»Latinalaiset kurjat kumpainenkin
olemme tässä», valittain hän vastas,
»mut sinä ken, mi meiltä kysyit sitä?»
Oppaani hälle: »Olen saattelija
tään miehen, joka vielä elää, hälle
kaikk' kuilut helvetin ma näyttää aion.»
Yhteinen murtui tuki heiltä silloin,
vavisten kumpikin nyt kääntyi minuun,
ja muutkin, jotka sanain kaiun kuuli.
Minulle aukes mieli Mestarini,
hän lausui: »Haasta, mitä tahdot, heille!»
Ja minä haastoin, koska hän niin tahtoi:
»Niin totta kuin maan päällä muisto teidän
muretko älköön mielist' ihmisien,
vaan säilyköön all' auringon se monen,
keit' ootte, virkkakaa, ja kansaa mitä?
Minulle tuota kertomasta älköön
kipunne inho teitä kauhistako.»
Näin toinen: »Olin mies Arezzon,[179] saattoi
mun roviolle Albero da Siena,
mut syy ei surmani mua tänne tuonut.
Hänelle lausuin tosin leikilläni,
ett' ilmaan nousta muka siivin voisin,
ja hän, tuo tuhma, mutta utelias,
mun taitoani tahtoi nähdä; minä
ruvennut kun en Daidaloksen virkaan,
hän tuosta poltatti mun piispallansa.
Mut kuiluun viimeisehen, kymmenenteen,
vuoks alkemian, jota harjoitin ma,
tuomitsi minut Minos pettymätön.»
Ma Mestarille: »Onko ollut koskaan
niin tuhmaa, turhaa kansaa kuin on Sienan?
Ei riitä siinä edes ranskalainen!»
Sen toinen spitalinen kuuli, lausui:
»Pois lue Stricca[180] toki, hän, mi taisi
niin hyvin panna tavaransa talteen!
Ja Niccolo, mi ensin keksi, että
saa neilikasta hyvän ruokahöysteen;
sen sitten omaksuikin Siena kaikki.
Pois lue joukko[181] myöskin, jossa tuhlas
Caccia d' Asciano viinitarhat, metsät,
ja Abbagliato aivojensa älyn.
Mut että tietäisit, ken kanssas yhtä
niin mielt' on Sienan miesten kesken, katso
mua tarkoin, etkö tunne kasvojani.
Capocchion[182] varjo olen, alkemistin,
metallin-väärentäjän; muistat minut,
jos oikein katson sua, muistat, että
apina aimo olin luonnon suuren.»


Kolmaskymmenes laulu

Ajalla Junon vihan, jolloin raivos
vuoks' Semelen hän Teeban kansaa vastaan
kuin usein ennen raivonnut hän oli,
hän Atamaan[183] niin teki hulluks, että
kun puolisonsa näki käyvän, kantain
käsvarsin poikaa kahta, huusi hurja:
»Virittäkäämme verkot, saamme saaliin,
kas, naarasjalopeuraa poikinensa!»
Kohotti sitten kynnet julmat, tempas
sen, joka nimeltään Learco oli,
pyöritti, iski kallioon; mut vaimo
merehen juoksi kera poian toisen.
Ja kun Fortuna mursi maahan Troian
ylpeyden, kaikkea jo uhmaavaisen,
sen vallan sortaen ja valtiaankin,
Hekuba kurja, orpo, vanki, jolta,
jo kuollut oli Polyxena-tytär,
hän merenrantaan mennen, nähden siinä
surulla Polydorus-poian ruumiin,
kuin koira haukkui mielipuolisena;
niin murhe häitä mielen käänsi nurin.
Mut nähty Teebass' ei, ei Troiassakaan
niin julman raivon koskaan riehahtavan,
ei eläimissä eikä ihmisissä,
kuin varjon kahden, valjun, alastoman
näin juoksevan nyt, joka suuntaan purren
kuin sika irti päässyt läävästänsä.
Capocchion niskaluuhun toinen iski
ja veti, tonki torahampaillansa,
niin että toisen maha maata raapi.
Jäi vapisemaan mies Arezzon, virkkoi
minulle: »Peikko tuo on Gianni Schicchi,[184]
hän raivoissaan noin muita raatelevi!»
Ma hälle: »Oh, niin totta kuin tuo toinen
sua älköön purko, virkkaa viitsi mulle,
ken on hän, ennen kuin hän meiltä katoo.»
Hän mulle: »Myrrhan[185] on se varjo vanha
tuon rutsaisen, mi isää omaa lempi
enemmän kuin ois luvallista ollut.
Tään kanssa synnin tekemään hän pääsi
kun muu hän olevansa valehteli,
niinkuin tuo toinen, joka poistuu, muutti
itsensä muotohon Buoso Donatin
ja laillisen näin testamentin teki,
sai aarteita ja tallin tamman parhaan.»
Kun poistuivat nuo raivokasta kaksi,
ma joihin olin silmän kiinnittänyt,
sen käänsin muihin turmansyntyisihin.
Eräällä muuten luutun muoto oli,
jos poikki ollut vain ois vartalonsa
läheltä masmalon, mi vaarat jakaa.
Ves'tauti vaikea, mi ruumiin muodot
noin runtelevi nestein mätänevin,
ett'eivät soinnu pään ja vatsan suhteet,
sai hänet seisomaan suu ammollansa
kuin keuhkosairas, janoissansa joka
päin leukaa huulen toisen painaa, toisen
päin seinää nostavi. Hän meille virkkoi:
»Oi, maahan synkkään saapuvaiset, ilman
rikosten syytä, katsokaa ja kuulkaa
kurjuutta mestar' Aadamin. Mull' oli
elossa kyllin kaikkea, mit' tahdoin,
ja vedenpisaraa, ah, nyt ma himoon.
Puroset, Arno-virtaan vieriväiset
vihreiltä kukkuloilta Gasentinon,
nuo, joiden rannat vilppaat on ja vehmaat,
mun mielessäin on aina, eikä suotta;
enempi mua kuva niiden kaivaa
kuin tauti tää, mi kalvaa kasvojani.
Se Oikeus ankara, mi vainoo mua,
mun syntipaikastani ottaa aiheen,
näin hurjentamaan huokauksiani.
Siell' on Romena,[186] missä väärää rahaa
tein käyttäin kastajamme leimakuvaa,
siks sinne ruumiin poltetun ma jätin
Mut jospa, nähdä Guidon kurjan sielun
tai Aleksanderin tai veljen[187] saisin,
näkyä tuot' en Brandan veteen vaihtais.
Yks on jo täällä, jos nää hurjat varjot
mun ympärilläni vain totta haastaa:
mit' auttaa se, kun kulkemaan en pääse?
Jos vielä liikkua ma voisin edes
sadassa vuodessa vain tuuman verran,
jo matkall' oisin häntä etsimässä
seasta kansan tämän muodottoman,
vaikk' yksitoist' on peninkulmaa kuilun
tään piiri ja sen läpimitta puoli.
Vuoks heidän tässä seurass' olen; saivat
mun lyömään kultarahaa alle arvon,
näät siitä puuttui kolme karaattia.»
Ma hälle: »Keit' on kaks nuo kurjaa, jotka
viruvat vierelläs ja huuruavat
kuin käsi märkä talvipakkasessa?»
»Tuoss' ovat», sanoi, »siitä saakka maanneet
kuin tähän kuiluun jouduin, liikkumatta,
ja maannevatkin ijäisesti. Toinen
tuo kerran väärin syytti Josefia,
tuo taas on Sinon, Troian viekastaja;
he höyryävät kuumeen häijyn löyhkää.»
Tuo toinen suuttui, ehkä kuullen, kuinka
nimensä mainittiin niin herjaisesti,
ja häntä nyrkillään löi vatsan kumpuun;
se kumahti kuin rumpukalvo. Tuosta
taas mestar' Aadam iski naamaan häntä
kädellä yhtä kovakouraisella,
sanoen: »Joskin kyky multa poissa
jäsenin liikkua on liian raskain,
on käsi kääntymähän mulla vapaa!»
Ja toinen: »Kun sa roviolle kuljit,
kätevä näin et ollut lie, mut varmaan
kai kätevämpikin, kun löit sa rahaa.»
Nyt vesitautinen: »Sen totta sanot;
mut niin ei tosi todistukses ollut,
kun Troiassa ne totta sulta kysyi.»
Ja Sinon taas: »Jos väärin puhuin, väärää
sa rahaa teit, syy yks mun tänne saattoi,
sun useammat kuin on perkeleillä.»
»Sa valapatto», sanoi pullomaha,
»hepoas muistele niin karvaudekses,
sen että maailma sais kaikki tietää!»
Ja kreikkalainen: »Sulle karvas olkoon
janosi, josta kieles halkee, ynnä
nuo nesteet mädät, jotka vatsaas vääntää!»
Ja siihen Aadam: »Niinpä aukee suusi
tapansa mukaan pahaa puhumahan;
jos janoan ja myrkkynestein paisun,
päänsärky sull' on sekä kuume, eikä
sua tarvis paljon pyytää latkimahan
Narcissuksen[188] ois kuvastinta myöskään.»
Tuon kiistan kuunteluun ma aivan kiinnyin;
nyt mulle Mestari: »Ma mitä näen?
Ei paljon puutu, ett'en suutu sinuun.»
Vihalla hänen haastavan ma kuulin,
häveten niin siks häntä kohti käännyin,
sen muisto että vielä vaivaa mua.
Ja niinkuin mies, mi nähden unta pahaa
unessa toivoo näkevänsä unta
ja halaa olemattomaks, mik' onpi,
niin minä, jok' en haastaa voinut, mutta
halasin pyytää anteheks ja pyysin
kuitenkin, vaikk' en luullut pyytäväni.
Nyt Mestari: »Syyn suuremman jo pesee
häpeän pienempi kuin nyt on sulla,
siks suru kaikki luotas luo ja muista,
ma että aina astun vierelläsi,
jos sattumalta saapunetkin paikkaan
sellaisten riitapukarein kuin nämä;
mut moista kuuntelee vain tahto halpa.»


Yhdesneljättä laulu

Puraisi mua sama kieli ensin,
niin että punehtuivat poskipääni,
ja sama antoi sitten rohdon myöskin.
Noin kuulin kerrottavan, että keihäs[189]
Akilleun ynnä tämän taaton syynä
ol' ensin tuskaan, sitten tuskan lohtuun.
Nyt selin käännyimme me kiusan laaksoon
ja pitkin rantaa, sitä kaartavata,
astuimme äänetönnä kumpainenkin.
Yö ollut siellä ei, ei myöskään päivä,
niin ettei paljon eteen nähdä voinut;
ma silloin kuulin torven äänen kovan.
Se vaientanut oisi ukkosenkin;
ja tietä äänen, suuntaan vastakkaiseen,
nyt katseeni sen alkukohtaa etsi.
Ei jälkeen tappion sen tuiman, jossa
työ pyhä hukkui Kaarlo Suuren, Roland
niin hirveästi torveen toitottanut.
Ma sinne pääni käänsin, näytti niinkuin
ois sieltä häämöittäneet tornit ylväät.
»Mik' on tuo kaupunki?» ma kysyin silloin.
Ja Mestarini: »Liian kauas koska
pimeyden halki nähdä tahdot, sattuu
myös harhaan iskemään sun mielikuvas.
Saat sinne tultuasi nähdä, kuinka
erehtyy aisti matkan pitkän päästä;
siks hiukan käyntiäsi kiirehtäös!»
Käteeni hellästi hän sitten tarttui
ja lausui: »Ennen kuin me käymme eespäin--